Filosofiset laitteistot

Filosofia esitetään usein määritelminä jotka kuvaavat sen perimmäisiä tavoitteita. Esimerkiksi katsotaan, että se tavoittelee totuutta tai viisautta. Kuitenkin käytännössä filosofia redusoituu joksikin jossa totuutta ja viisautta tavoitellaan jollain keinoilla ja näkökulmilla. Tämä johtaa siihen, että pragmaattisesti filosofia ilmenee erilaisina kikkoina ja menetelminä joiden väitetään edustavan joko totuutta tai viisautta.

Sen vuoksi on varsin kätevää käsitellä filosofiaa laitteistona. En ole vielä itse lukenut David Papineaun "Philosophical Devices" -kirjaa. Mutta pidän sen lähestymistavasta. Se tarkastelee käsitteitä ja perustelutapoja. Se toki monista latistaa filosofian. Mutta käytännössä jokainen filosofinen perinne on "latistunut" siihen, että asioita lähestytään vaikka fenomenologisesta näkökulmasta fenomenologiassa hyväksyttävissä nähtävin keinoin. Osa filosofeista esimerkiksi käyttää reduktiota ja toiset kieltävät sen käytön ja vaativat reflektoivaa filosofin omien tunteiden ja kokemusmaailman peilaamista.

Tämä on itselleni hyvin luonteva lähestymistapa. Voidaan jopa sanoa, että valtaosa teksteistäni rakentuu siten, että yhdistän jonkin itselleni kenties kiinnostavan asian johonkin käsittelytapaan. Tämä on ikään kuin malli jossa filosofinen laitteisto on mylly johon tungetaan aineisto ja katsotaan mitä tulee ulos. Vielä useammin syntyy rakenne, jossa on kaksi eri aihetta, joita yritän käsitellä jollain laitteistolla. Tässä teemana on yhdistäminen. Ja tässä filosofinen laitteisto valikoituu usein käytännössä valittujen aiheiden kautta. On jopa niin että toisiinsa yhteensopimattomat aiheet ovat haaste ja roolini on pähkäillä, mikä välineistö sopii aineistoon siten että voin käyttää sitä molempiin. Tämä johtaa usein siihen, että tekstini lähtevät jostain, ja sitten lopulta ollaan siirrytty ihan toiseen aiheeseen. Niitä yhdistää vain jokin teema. Ja tämä teema on käytännössä jonkinlainen filosofinen laitteisto.

Tämä on hyvä siinä mielessä, että se harjaannuttaa erottamaan erilaisia metodiikkoja. Tämä taas on taito joka on yllättävän harvinainen. Monesti pelkkä käsite itsessään hämää. Esimerkiksi Sewell aikanaan käsitteli termodynamiikkaa ja evoluutiota. Hämmentävintä oli se, että vaikka Sewell laittoi tekstiin esille entropian kaavoja, hän ei soveltanut sitä missään vaiheessa. Kaavan läsnäolo muuttui kuitenkin monien lukijoiden mielessä prosessiksi. Tämä ei kuitenkaan ole filosofisen laitteiston käyttäminen, vaan enemmänkin irrallinen laitteiston esittely. Kaava pelkästään "ilmassa" ollessaan jää tyhjäksi.

Samoin voidaan ottaa historia. "Takkiraudassa" kirjoitettiin vallankumouksen paraabelista. Oikeutusta matematiikkaan haettiin varsin suorasukaisesti. "Paraabeli on toisen asteen polynomifunktion kuvaaja ja sen derivaatta on lineaarinen. Paraabeli on siksi erittäin käytännöllinen kuvaaja kuvaamaan erilaisia muutoksia, joihin liittyy paikka, nopeus ja kiihtyvyys. Ja vallankumoukset noudattavat paraabelirataa. Tämän huomasi ensimmäisenä suuri matemaatikko ja fyysikko Pierre-Simon Laplace. Ne alkavat jostain alkutilasta, kiihtyvät, saavuttavat lakipisteensä, sitten sieltä aletaan tulemaan alas ja lopulta päädytään samaan tilaan, josta aloitettiin. Laplace otti tämän niin vakavasti, että hän formuloi siitä kaavan ja sovelsi sitä historiaan, ja kuinka ollakaan, vallankumoukset noudattavat kaikkialla samaa kaavaa. Alkukaaoksen jälkeen päädytään aina siihen samaan tilaan, josta aloitettiin. Tämä havainto merkitsi matematiikan ja tilastotieteen tulemista yhteiskuntatieteisiin ja sosiologiaan."

Itse en vastusta matematiikan ja tilastotieteen soveltamista yhteiskuntatieteissä. Pikemminkin päinvastoin. Kuitenkin "Takkiraudan" tekstissä ongelmana on se, että paraabeli on enemmänkin metafora. On toki lähes selvää, että vallankumouksissa on rakenne joka tiivistyy muotoon "vallankumous syö lapsensa". Kuitenkin samaa voisi kuvata sinikäyrällä tai ympyrällä. Itse asiassa paraabeli on toisen asteen yhtälö. Se voisi kuvata myös rajatonta ikuista eksponentiaalisesti kasvavaa käyrää. Laplacen analogian ongelmana onkin se, että miksi vallankumous ei ole kertatapahtuma. Miksi historia toistaa itseään jos toisen asteen kuvaaja kuvaa ihmisten väkivaltaisuutta?

Monitulkintaisuus on itse asiassa ongelma. Jos matematiikka, eksaktina menetelmänä, toimisi täydellisesti, meillä ei olisi tulkintavaikeuksia. Katsotaan vaikkapa vallankumouksen kaarta "Venäjän vallankumous on kestänyt hiukan pitempään - se alkoi tsaarin syrjäyttämisestä ja helmikuun vallankumouksesta. Sitten valtaan tulivat Kornilov ja Kerenski, ja lopulta lokakuun vallankumouksessa 1917 bolševistit. Tätä seurasi Leninin diktatuuri ja Stalinin diktatuuri. Lakipisteensä Neuvostoliitto saavutti Hruštšovin aikana. Sitten alkoi alamäkin Ensin Brezhnevin pysähtyneisyyden aika, sitten Andropov ja Tšernenko, perestroika ja vallankaappaus ja Jeltsin. Tämän jälkeen siirryttiin taas samaan demokratiaan kuin helmikuun vallankumouksessa, ja nyt Putinin aikana Venäjästä on jälleen tullut oligarkia. Kuinka kauvan kestää, ennenkuin Romanovit ovat jälleen valtaistuimella? Kymmenen vuotta? Viisikymmentä vuotta? Sata vuotta? Ruukinmatruuna ei tiedä, mutta Venäjällä kruunataan tsaari ennemmin tai myöhemmin valtaan aivan yhtä vääjäämättömästi kuin mitä ilmaan heitetty kivi putoaa maahan. Tai sitten Putin on jo tsaari." Monitulkintaisuus johtuu siitä että matematiikan sijasta paraabeli on vertaus. Ja se muistuttaa tässä eksaktin tieteen sijasta teelehdistäennustajien, horoskooppifanien, Nostradamuksen ennustusten tai Raamatun maailmanloppuskenaarioiden tulkitsijoita. Heille kuvaus on tosiasia ja tärkeintä on sovittaa aineisto sen mukaiseksi ja sen kielelle sen sijaan, että testattaisiin pitääkö se paikkaansa.

Toisen asteen yhtälö ei tässä kohden tosiasiassa ole matematiikan soveltamista yhteiskuntatieteisiin. Se, että saadaan matemaatikko ja kuuluisa nimi asetettua taakse ei muuta sitä tosiseikkaa, että kyseessä on lähinnä vertaus. Takkiraudan mallissa ytimessä on analogia. Mistä tiedämme, että "kulma on sama"? Hän esittää ennustuksen jossa Venäjällä tulee olemaan tulevaisuudessa tsaari. Mistä tiedämme mikä on riittävän analoginen  tsaarille? Mistä tiedämme mikä on riittävä vallankumoukselle? Historiantulkinnan kannalta ongelmallista on, että tuhoutuneita sisäiseen kinasteluun hajonneita alueita on vaikka kuinka paljon. Vertausta hakeva voi korostaa aina että jos paluuta ei ole tapahtunut, niin (a) se on ollut reformi eikä vallankumous (b) se on ollut vallankaappaus eikä vallankumous (c) se on ollut ulkopuolisen tekemä valloitus eikä vallankumous. Ja siksi ne olisivat epäanalogisia. (d) Muutokselle on annettava enemmän aikaa. Kokonaisuuden kannalta ongelmana onkin se, että tämänlaista teoriaa ei voi mitenkään falsifioida tai kritisoida. Sillä se ei ole teknisesti ottaen matemaattinen ennustus, mallintava vertauskuva, vaan tätä epämääräisempi näkökulmien vertauskuva.

Tässä on hyvä huomata, että vertaus on filosofinen väline. Se on hyvin intuitiivinen ja arkijärjen mukaine. Siksi Jeesuskin käytti sitä. Moni pitää vertauksista, ja itsekin sovellan analogioita mielelläni. Mutta on pidettävä mielessä, että se on aivan eri filosofinen väline kuin eksakti matematiikka. Matematiikka on perustaltaan deduktiivista, paraskin analogia on aina induktio. Ja vertaus on usein jopa monitulkintainen ja epämääräinen induktio - toisin kuin hypoteettis-deduktiivisen peittävän lain mallin mukainen induktio, joka on kyllä induktiivinen mutta myös varsin yksitulkintainen.

Tieteellisen mielikuvan tuominen tieteellisillä termeillä on pseudotieteiden lempikeino. Niiden ydin on siinä että jotain filosofista laitetta kutsutaan joksikin toiseksi. Yleensä jokin taikauskoinen tai muutoin heikko ja epäuskottava perustelukenttä yritetään sovittaa johonkin jota tiedemiehet noin yleensä kannattavat. Virhe onkin siinä, että laitteistoja ei eroteta toisistaan ja ajatellaan, että "kun siinä esiintyy matemaattinen termi, se on matemaattisesti todistettu". On selvää että yhteys ei päde Sewellin eikä "Takkiraudan" kohdalla. Tämänlaista argumentaatiovirhemaailmaa kutsutaan ekvivokaatioksi.

Vaikka emme tiedä (tai emme tietäisi) viisaudesta tai totuudesta mitään, tiedämme, että filosofisten laitteistojen näkökulmasta tämänlainen lähestymistapa ns. smells like a rat.