emansipaatio ja rajoittaminen

Emansipaatio on vahva sana joka tuo mieleen ennen kaikkea feminismin. Jollekulle se voi tuoda mieleen Habermasin emansipatorisen tiedonintressin tai Max Horkheimerin kriittisen teorian. Nuo”postmoderni” ja ”kulttuurimarxismi” -sanoja julkisessa keskustelussa yhteyteensä saavat näkemykset.

Tärkeää on että yhteiskuntaan suhtaudutaan kriittisesti jotta voidaan vapautua asioista. Yhteyksiä voidaan nähdä myös Sigmund Freudin psykoanalyysistä jossa haluttiin vapautua. Yhtenä esimerkkinä tästä oli ajatus siitä että vapautumalla uskonnon harhasta ihmiset vapautuisivat elämään kuolemaa edeltävässä elämässä.

Mutta Frankfurtin koulukunta ja uusmarxilainen teoriasuuntaus löytyy monesta muustakin paikasta. Etenkin nykyään. Kriittisen koulukunnan intressien penkominen kun löytyy vaikkapa Intelligent Designin halusta vapautua ja vapauttaa yhteiskunta Darwinismista kuten Wedge -dokumentti opettaa. Tai Andrew Breitbartin ”Righteous Indignationista”. Niissäkin tutkitaan ”maailmankuvia” ja niiden ”valtaa” ja ”propagandaa” josta on tärkeää vapautua.

Näitä kaikkia kuvaa vahva ajatus siitä että Emansipatorinen eli vapauttava tiedonintressi liittyy hallintaan (Herrschaft) eli valtaan, sekä ihmisten vapauttamiseen perinteen kahleista ja yhteiskunnallisesta pakotuksesta.

Vapautuminen on tietenkin hauskaa. Ja siksi onkin hyvä lähestyä vapautumista sellaisen filosofin kautta joka nähdäkseni oleellisesti liittyy asiaan vaikka juuri kukaan ei heitä tähän liitä. Charles Peirce ja Sir Francis Bacon.

Bacon ei varmasti emansipaatiosta mieleen. Hänhän oli vanhan ajan mies. Ja empiristi. Kuitenkin hänestä ihmisellä oli huonoja ajatustottumuksia, idoleja (kreik. eidolon, aavekuva). Bacon korosti mielen ikonien varomista. Elävyyden nimissä ei siis saanut sanoa mitä vain. Idolit olivat huolimattoman ajattelun ansoja, joihin päätyi helposti. Näitä olivat:
1: Heimon idoli (idola tribus) joka näkee järjestystä siellä missä sitä ei ole, tai yleistää säännön laajemmalle kuin mitä se vaikuttaa.
2: Luolan idoli (idola specus) taas on yksilön henkilökohtaisista näkemyksistä johtuvat virheet. Tämä idolityyppi vahvistaa ja luo henkilön vakaumuksia ja intohimoja.
3: Markkinan idoli (idola fori) on sanoista johtuva valta, jossa uskottavuus tulee retoriikan kautta tehdystä sanavalinnoista ja muotoiluista eikä niinkään siitä että asia olisi pätevä. (Retoriikka on sinällään lähellä Baconin ajattelua, että sitä voidaan käyttää sekä asian tarkentamiseen ja esityksen selkeyteen ja valitettavasti myös taivutteluun. Elävöittäminen on samanlaista ; on tavoiteltava yhtä ja varottava toista puolta)
4: Teatterin idoli (idola theatri) taas on auktoriteettien esitykseen perustuvaa näkemysten vääristymistä. Vallanpitäjät tai luotettavina pitämämme tahot voivat iskostaa päähämme vääriä käsityksiä.

Selvästi Baconin maailmassa oli paljon harhoja joista piti vapautua jotta voisi elää tiedossa. Mutta tämä on minulta kuitenkin lähinnä teemoitus Peirceen. Sillä hän ajatteli hyvin erityisellä tavalla joka kuvastaa sitä mikä emansipationaarisessa ajattelussa tuppaa tulemaan mukana;

Peirce näki että ihmiset muuttavat mieltään ja ovat samaa mieltä itsensä kanssa hyvin erilaisin syin. Näitä harhoja Peirce ei kutsu idoleiksi vaan menetelmiksi.
1: Peirce kuvaa itsepäisyyden menetelmää (method of tenacity) asenteeksi ja tavaksi jossa ihminen ylläpitää omia näkemyksiään ja sulkee silmiään muilta asioilta. Näkemys on hyvin tuttu nykyajan psykologien tavasta suhtautua kognitiiviseen dissonanssiin, mutta Peircen ajatus tietenkin edeltää näitä.
2: Peirce kuitenkin huomauttaa että tämä usein sortuu sosiaalisten paineiden alla. Tavalla joka tuo mieleen nykyajan psykologien tavan käsitellä ryhmäpainetta. Mutta Peircen ajatus edeltää näitä. Peirce kutsuu tätä auktoriteetin metodiksi (method of authority).
3: Peirce näkee että osa ihmisistä ei suostu ”älylliseen orjuuteen” ja että monet auktoriteettia seuraavat voivat olla keskenään ristiriitaisia vaikka kaikki väittävätkin nojaavansa samaan totuuslähteeseen. Ja että on vain yksi totuus. Ja näin kaikki eivät suostu nojautumaan oman yhteisönsä juurtuneisiin käsityksiin parempina kuin muiden yhteisöjen juurtuneita käsityksiä. He voivat epäillä muita paitsi itseään ja harrastaa apriorista menetelmää (a priori method) jossa nojataan siihen että yksilöt voivat saavuttaa tietoa älyllisen intuition kautta.
4: Peirce näkee että oikeassa tiedossa on aina ihmisen ulkopuolinen elementti jollain tavalla läsnä. Tieto ei ole näiltä osiltaan inhimillistä ja se hakee oikeutuksensa ulkoisen pysyvyyden (external permanency) kautta. Tätä kautta tieteellinen metodi esittää että on olemassa todellisia olioita (real things) joiden ominaisuudet koskevat kaikkia ihmisiä ja ovat näin ihmisten valinnan ja päätösten ja mieltymysten ulkopuolella.

  Tätä kautta tiede on jotain jossa on julkinen perustelu. Ja päädytään tai ainakin tavoitellaan yksimielisyyttä. Ja tämä tapahtuu kieltämällä tehottomina tiettyjä ajattelutapoja. Kuten vaikka sitä että asian täytyy olla totta koska auktoriteetti komentaa. Tai kun olet kerran aina ollut samaa mieltä jostain joten se ei voi olla erehdys.

Hänen ajattelunsa auttaa huomaamaan jotain hyvin hienoa. Joka on aika selvä kaikille jotka vastustavat jotain emansipationarista ajattelutapaa. Mutta vain kun katsotaan tätä vastustettavaa emansipationarista ajattelutapaa. Tätä on vaikeaa huomata kun sitä tekee itse. ; Se on se, että vapautuakseen jossain ajattelua rajoitetaan jollain tavalla. On oltava jotain josta vapaudutaan. Ja tämä vapautuminen tästä pitää sisällään poissulkemista. ; Emansipationaarinen ajattelu esiintyy usein vapauden nimessä ja tässä mielessä voisi tulla mieleen että se ajaa avomielisyyttä. On kuitenkin aika selvää että tämä ei ole väistämätöntä tai välttämätöntä. Kenties vapaus ei olekaan positiivista vapautta eli potentiaalia tehdä asioita vaan negatiivista vapautta eli ”orjuuden puutetta”. Joka voi taas olla hyvinkin rajoittunutta juuri siksi että aika moni päätöksemme ja tekemisemme jollain tavalla ”rajoittaa” ja ”orjuuttaa” ihmisiä.

Jos moni ajattelee että vahva vakaumus on varmistus sille että näkemys on itselle vankasti perusteltu, tai ajattelee että tieto on yleistä koska se on niin hyvää ja järkevätkin ihmiset näkevät tämän. Tai näkevät että mieltään muuttaminen tarkoittaa että tuntee sen mistä irtautuu ja valitsee paremman useamin kuin huonomman, voi nähdä että ties mitä voi selittää miten päin tahansa intresseillä ja ladatuilla sanavalinnoilla. Ja moni varmasti ihan jo tämän vuoksi haikailee sitä että olisi katsottava vähemmän sitä että onko joku jääräpäinen, massan mukana kulkeva tai tuuliviiri. Enemmän on katsottava sitä miten tämä valinta on tehty. Ja pitääkö tästä metodista.

Tässä mielessä tässä kaikessa kyse voi olla lähinnä "kahleiden valinnasta".

---

Lähteet:
Max Horkheimer, ”Traditionelle und kritische Theorie” (1937)
Jürgen Habermas, "Erkenntnis und Interesse"
Wedge document (1998)
Andrew Breitbart, ”Righteous Indignation” (2011)
Sir Francis Bacon, ”Novum Organum” (1620)
Charles Peirce, ”The Fication of Belief” (1877)

Kulttuurimarksilaisuus

Olen itse jossain määrin marxilainen. (Groucho, ei Karl. En siis halua kuulua sellaiseen kulttuuriseen tai poliittiseen ryhmittymään joka huolii minut jäsenekseen. Niissä on pakko olla jotain vikaa!) Aavistuksen enemmän konservatiivisena kuin liberaalina olen ihmetellyt sitä miten "kulttuurimarxismista" puhutaan nykyaikana.

Tässä mielessä termi on jännittävä.

Se muistuttaa hieman "fundamentalismi" -sanaa. Tapio Puolimatka on kannattanut fundamentalismin kohdalla sellaista näkemystä että se viittaa useimmiten viholliseen. Se on leimaava sana jolla sävytetään keskustelua. Samanaikaisesti fundamentalismi on myös uskontotieteellinen termi jota voitaisiin käyttää asiallisesti. Mutta hyvin usein sitä ei käytetä. Fundamentalismi on nimitys vihollisesta, juuri kukaan ei kutsu itseään sillä nimellä.

Ja tässä mielessä "kulttuurimarksismi" tai "kulttuurimarxismi" ovatkin termejä jotka voivat viitata (1) tiettyyn vasemistolaiseen aateperinteeseen, kriittiseen teoriaan ja etenkin Frankfurtin koulukuntaan (2) se on pilkkasana jolla viitataan enemmän erimielisyyteen ja vihollisen leimaamiseen kuin argumentaatioon.

Nämä kaksi on helppoa erottaa toisistaan. Aivan kuten fundamentalisminkin kohdalla erottaminen tehdään siten, että kysytään. Kysytään mitä kulttuurimarxismi tarkoittaa. Tai mitä fundamentalismi tarkoittaa tässä keskustelussa. Jos vastauksena ei tule lähdeviitteitä, kriteeriattribuutteja tai vastaavia, kyseessä ei selvästi ole analyyttinen käsite vaan pilkkasana. Toisin sanoen jos et osaa pitää "lyhytluentoa" Frankfurtin koulukunnan mielipiteistä, et voi oikein mitenkään käyttää sanaa oikein.

Asiallinen kritiikki ei voi perustua olkiukottamiseen tai siihen että kritiikin kohdetta ei tunneta. Tämän tiedostaminen ei liene kovin vaikeaa. Ei tarvitse olla syvällinen ajattelija ymmärtääkseen että loanheitto ja asenteellisuus ja vastapuolen vääristely eivät ole mikään lähtokohta oikein millekään keskustelulle tai debatille. (Jos olkiukottaa vastapuolta on jo hävinnyt debatin älyllisellä tasolla. Ja on lisäksi epäonnistunut moraalisesti koska olkiukottaminen on osoitus siitä että ei ole kiinnostunut edes ottamaan selvää. On hutkinut ennen tutkimista. Eikä tällaisessa ole mitään kunniallista.)

Termin päämerkitykset;

Kun termiä käytetään oikein, kohdataan jännittävä asia. Termi on usein vasemmistolaisten käytössä. ; Sillä viitattiin 1970 -luvulla sellaisiin marxilaisiin joiden nähtiin pettäneen kommunismin ihanteita. Termin loi Trent Schroyer, joka ei pitänyt siitä että monet vasemmistolaiset keskiluokkaistuivat, tai siis antoivat periksi kapitalismille. Toisaalta kritiikissä oli myös sitä, että frankfurtin koulukunnan, esimerkiksi Horkheimerin, Adornon ja Habermasin ajatuksissa oli asioita jotka koettiin liian dikotomisina. Erityisesti toiseus, jako meihin ja muihin on koettu liian epätäsmällisinä. Samoin heidän puheensa vapaudesta on koettu käsitteiltään samalla liian täsmällisinä ja dikotomisina että toisaalta liian huonosti tai mielipiteenvaraisesti määriteltyinä.

Näin ollen kriittisen teorian vastustajat, esimerkiksi strukturalistit, ovat niitä jotka ovat olleet ahkeria termin käyttäjiä. Nämä taas ovat niitä jotka usein liitetään aika kovastikin "suvakkeihin" ja "kulttuurimarxisteihin". Koska he ovat "postmodernisteja" ja "postmoderneja". Tämä yllättää usein esilletuotuna nykyajan "konservatiiveja". Se ei yllätä ketään joka ns. tuntee yhtään mitään vasemmistolaisesta ajatteluperinteestä. (Itse koen vastenmielisyyttä kommunismia kohtaan, jo ihan sen "saavutusten näyttelyidenkin" valossa. Pyrin tuntemaan viholliseni. Se on tärkeää. Ja myös älyllinen hyve. Itse asiassa älyllinen välttämättömyys.)

Ja sitten kun puhutaan siitä toisesta merkityksestä, Setä Godwinilla on asiaa.

Kun kulttuurimarxilaisuuden taustoja penkoo, päätyy aatehistoriassa aikaan jolloin puhuttiin kulttuuribolsevismista ("kulturbolschewismus"). Se nähtiin vaarallisena kulttuurinturmeluksena jossa esimerkiksi seksuaalietiikkaa romutettiin. Ei liene tarpeen täsmentää että uhka liitettiin kommunistien lisäksi juutalaisiin ja että tämä näkemys on peräisin natsi-saksasta.

Tässä kohden vaikutteet eivät toki ole sama kuin natsismi. Tämänlainen suhtautuminen aatehistoriaan kun vaatisi sitä että aatteet ja ideologiat olisivat aina jotenkin ikuisia ja muuttumattomia. Useimmiten ne ovat sitä hämmentävän vähän. Siksi natsien näkemys on tosiasiassa varsin kaukana siitä mitä nykyään ajatellaan kun viitataan kulttuurimarxismiin. (Toki voidaan nähdä että johonkin Breivikiin ja uusnatsistien kohdalla yhteys saattaa olla relevantimpi. Hekin käyttävät "kulttuurimarxismia" sanankäytössään.) Salaliittoteoriointi toki on yhä jossain määrin mukana.

On kuitenkin nähtävä että lievennetty versio on saanut tulta vasta aika uutena aikana. William Lind piti vuonna 1998 puheen "The Origins of Political Correctness" jossa hän viittasi "kulttuurimarxismiin". Tästä eteenpäin termi lähti laajenemaan myös einatsististen konservatiivien sanavarastossa. (Tässä kohden on mainittava sellaisia hahmoja kuin Pat Buchanan ja Paul Weyrich.)

Tässä kohden mukaan tuli salaliittoteorianomaisia ajatuksia joissa korostettiin sitä että vasemmistolaisessa maailmassa oli mietitty ns. "hyödyllisiä idootteja". Eli naiveja koijattaisiin toimimaan pahan asialla. Lisäksi ajatellaan että tämä jotenkin nousisi jostain historian syövereistä eläväksi osaksi vasemmistolaista ja liberaalia liikehdintää aina ja kaikkialla. (Koska monet ilmeisesti näkevät aatehistorian jonain jossa muuttumattomat ikuiset voimat taistelevat toisiaan vastaan ja kyseessä on laajempi hyvän ja pahan taistelu jossa hyvä ja paha ovat aina samannäköisiä.)

Ja että tämä tarkoittaisi sitä että nykyajan liberaali olisi joko tahallaan manipuloivaa tai koostuisi näistä "hyödyllisistä idiooteista". Idea ei tietenkään kanna kovin pitkälle terveessä mielessä koska olisi selvitettävä kuka on se ei-vilpitön taho jonka tahtoa tässä seurattaisiin. Tämä onkin niitä kysymyksiä joita väistellään ja taiteillaan eri suunnista. Milloin "kulttuurimarksistit" ovat naïveja ja hyväuskoisia ja milloin valehtelevat tahallaan.
1: Erikoista kyllä tämä on tiedostettu ja ratkaisu herännäiskristillisissä suuntauksissa etenkin Pohjanmaan alueella. Siellä taustalle on nimittäin liitetty salaliittoteorioiden kuningasta, illuminatia. Joka siis huijaa valtamedian kautta suvakkeja jotka ovat sitten naïveja ja idiootteja. Herännäispiireissä kuuleekin nykyään useammin illuminatista kuin kreationismista. Joka on ainakin itselleni jokseenkin hämmentävää.

Tässä versiossa käteen jää lähinnä salaliittoteoria joka väittää että Frankfurtin koulukunta ei ollut erikoinen akateemisten älyköiden käsiteanalyyttistä leikkiä. Vaan että se oli "marksilainen juoni" jolla lännen kulttuuri tuotaan sisältäkäsin levittämällä erilaisia lonkeroita akatemiaan. Koulu ja media ovat tässä indoktrinaation välineitä. Ja viattomia käytetään marionetteja Amerikan ja Vapauden vihaamiseen. ; Tämä tietenkin sitten liitetään ihmisoikeusasiaan, rock and rolliin, homoseksuaalisuuteen, feminismiin ja kaikkeen sellaiseen.
1: Henki on itselleni hyvin tuttu viidesläisten ja helluntailaisten toiminnasta omassa lapsuudestani. Silloin tosin pelättiin suoremmin saatananpalvontaa ja nähtiin yhteyksiä esimerkiksi roolipeleihin. Rehellisesti sanoen tyypit vaikuttavat olevan isolta määrin samoja ja heidän asenteensa ovat hyvin samoja. He eivät vain palaa menneisyyden virheisiin. Osa varmasti siksi että häpeää ylilyöntejään käsittämättä että sama asennevammamoottori toimii heillä nykyään ihan samalla tavalla kuin silloinkin. Ja osa ei ole muuttanut mieltään mutta ymmärtää että asiasta seuraisi uskottavuuskatastrofi omalle agendalle.


Toisin sanoen sana on lähinnä keino tunnistaa turhat keskustelijat.

"Kulttuurimarxismi" onkin termi jolla tunnistaa puolueellisen keskustelijan. Se on samanlainen viesti kuin se, että viittaisi tiettyä kommunistista mieltä oleviin ihmisiin "tovereina". Se kertoo että tietynlaiseen propagandaan on tutustuttu. Ja puolet on otettu.

Siitä on tullut hyvin samanlainen termi kuin "suvakista". Sillä kuvataan enemmän erimielisyyttä ja vihollisuutta. Moni tiedostaa tämän ja pitää "suvakkia" arkikielisenä terminä. Mutta kun sitä voi käyttää keskustelussa niin että perustelut eivät muutu ja kaikkenmaailman "monikulturistit", "suvakit" ja "postmodernistit" voi korvata "kulttuurimarxisti" -sanalla. Tämä tarkoittaa, että ei kulttuurimarxismissakaan ole sen syvempää analyyttistä potentiaalia tai älyllistä pontta sen enempää kuin arkikielisessä "suvakissakaan". Termillä lähinnä luodaan gloriaa muodon eikä sisällön kautta. (Se toisin sanoen näyttää ja vaikuttaa sivistyssanalta.) Termit ovat keskenään vaihdettavia eli identtisiä. Ne ovat kokoelma sanoja joilla viitataan samaan viholliseen. (Joka on sinällään epämääräinen ja määrittyy lähinnä erimielisyyden ja vihollisuuden kautta.)

Rehellisesti sanoen näyttääkin siltä että ideologian yksinkertaisuutta, yksisilmäisyyttä ja monotonisuutta yritetään peittää keksimällä vihollisesta uusia nimiä joita sitten käytetään synonyyminomaisesti. Nämä eivät tuo uusia sisältöjä perusteluihin, vaan ne ovat enemmänkin uusia retorisia asennepakkauksia. (Tätä näkyy tietenkin kaikessa. "Vihervasemmistolaisia" ja "punavihermädättäjiä" käytetään erikoisella tavalla. Ei sellaisella jossa lopputulos olisi suppeampi kun pitäisi olla sekä "vihreä" että "punainen". Vaan jossa viitataan samaan sisältöön kahdesti. Tempussa on analyyttisesti yhtä paljon järkeä kuin siinä että puhuisi skoude-poliiseista tai hella-keittolevyistä. Toki ymmärrän että termifuusiot antavat älykkään vaikutelman koska oikein käytettynä ne olisivat spesifimpiä. Väärinkäytettynä ne ovat vain tätä synonymisaatiota.)

Erikoisinta tässä on tietenkin se, että kulttuurimarxismi on ollut keino piilottaa aikamoinen muutos arvokeskustelussa ja "kulttuurisodan" ytimessä. Jos 1950 -luvulla kiista oli oikeisto-vasemmistolinjamalla ja pelättiin esimerkiksi kommunisteja, on nykyinen arvokeskustelukiista useimmiten linjamalla liberalismi-konservativismi. Tätä muutosta on piilotettu juuri tällä edellämainitsemallani synonymisaatiolla. Se kätkee toisin sanoen taakseen ekvivokaatio -päättelyvirheitä. Niitä on vaikeampi huomata kun erilaisia nimityksiä käytetään kuin synonyymejä. Epätäsmällisyys onkin käsitefilosofiassa jotain jonka avulla voidaan yrittää piilotella tämänlaisia temppuja. Niitä ei huomaa jos ei ole tarkkaavainen. Analyyttistä ja huolellista silmää tämä ei toki hämää ; Asian savuverholuonne on ilmiselvä.

Itse näenkin että jos joku käyttää "kulttuurimarxismi" -sanaa hän on tapaus jonka kanssa keskustelu ei odotusarvoisesti (tilastollisesti) ole kannattavaa. Eli jos jotain muuta erityistä perustetta ei ole, termi on vain kätevä keino jolla tunnistaa sellaiset ihmiset joilla ei ole annettavaa keskustelulle ja jotka voi tätä kautta näppärästi ohittaa.

Toisaalta kulttuurimarxismista puhumisen relevanssi on hyvin vähäistä. Moni liberaali-vasemmistolainen kun on ns. postmoderni. Horkheimer -sitaatit ja hänen fanittamisensa ovat vähissä. (Esimerkiksi ; montako Horkheimer -aiheista blogausta löytyy uuden suomen suvakkejen kirjoituksista?)

Syökää kakkaa!

Vesa Linja-aho ajaa "hyvin tietynlaista keskustelukulttuuria" kirjoituksessaan "Joskus on ihan suotavaa käskeä "väittelykumppania" syömään paskaa". Kykenen skeptikkona tunnistamaan takana olevan turhauman. "jossain skeptikkoryhmissä käppäukko voi kerta toisensa jälkeen postata jonkun MRA-artikkelin ja siitä pitää mukamas keskustella sen sijaan että toteaisi vaan suoraan että lol syö paskaa. Ei vaan jaksa sellaista." Eikä ole suoraan epätottakaan sanoa että "On kuitenkin tilanteita, jolloin keskustelu on käytännössä turhaa tai jopa vahingollista – tai vähintäänkin ajanhaaskausta."

Kuitenkin edustan keskustelukulttuuria jota blogaus kutsuu "toksiseksi". "Varmasti yksi toksisimpia asioita internetin keskustelukulttuurissa on se jostain tullut (liekö syynä ihmisten väärin ymmärtämät argumentointivirheoppaat tai ihan vaan etuoikeutettu asema) hölmö idea että jokainen argumentti pitäisi käsitellä erikseen ja yhtä validina." (Oma tapani on se, että jokainen argumentti kumotaan kerran. Sitten se on tehty. Ei sitä uudestaan tarvitse. Annetaan viittaus tai argumentintiivistelmä joka näyttää että on jo vastannut siihen, haukutaan papukaijaa idiootiksi jonka pitää opetella ajattelemaan. Koska ei jumiutuneeseen oman asiansa julistajaan tehoa kuin statukseen ja maineeseen iskeminen. Egonsa ja maailmankuvansa vuoksi he näitä asioita tekevät. On iskettävä sinne missä se tuntuu ja missä sillä on merkitystä.)

Tosin tämä tutunkuuloisuus ei varmasti ole sattuma. Onkin melko varmaa että minulla on henkilökohtainen panos asiaan. Sillä kun katselee tekstin sisällä olevia kohtia, tunnistan asioita joita olen sanonut Linja-ahon sosiaalisessa mediassa. "Ja tässä nauttimisessa – perustelipa sitä puhtaasti viihteellä tai ”argumentointitaitojen hiomisella” tai ”kuplautumisen ehkäisemisellä” – on se ongelma, että tämä vänkäys tuo samalla näkyvyyttä näille vastenmielisille mielipiteille ja näin ollen ruokkii ”ai joku muukin on tuollaista mieltä, ehkä tämä on ok” -ilmiötä." (Linja-aholla tosin näyttää olevan laajemminkin yleinen tapa viitata minuun abstraktisti "eräs kommentoija" tai "yksi kommentoija" -tyylisesti niin usein että hämmästyttää että hän todella ei muistaisi nimeäni. Tämä on varmasti jotenkin merkittävää. Aatetoverien nimet mainitaan helpommin, heille annetaan kunnia. Mutta toisaalta vihamiehetkin nimetään joskus. En tiedä mitä tämä tarkoittaa. Mutta se tarkoittaa jotain.)

Toki Linja-aho ei taida tiedostaa että aika moni tekee asioita siksi että heillä on liikaa kokemuksia eikä liian vähän kokemuksia asioista. Kreationistien uhittelun alle joutunut ei hiljennä vaan muuttuu paatuneeksi kreationistikriitikoksi joka jatkaa toimintaansa vielä siinäkin vaiheessa kun kreationismin kritisoiminen on kuolleen hevosen hakkaamista. "Nauttiminenkin onnistuu käytännössä vain, jos ei kuulu mihinkään sorrettuun ihmisryhmään jolloin näiden suoltama törky ei kohdistu omaan persoonaan." Kosto on kaunis motiivi.

Asenne on kuitenkin yleinen.

Poliittisesti epäkorrektit anarkistit ovat sellaisia että siihen skeneen tuollainen vielä asenteensa puolesta sopii. Se on tavallaan cool. Mutta sitten ymmärtämistä ja keskustelua ja humaania kohtaamista noin yleisesti puheissaan korostavat piirit harjoittavat samaa.

Mutta jostain syystä myös aika monet kolmannen aallon feministit - joita lainaamani Linja-ahokin edustaa - harrastavat tätä erikoista keskustelukulttuuria jossa vältetään keskustelua. Ollaan omissa feministiryhmissä ja harjoitetaan erimielisten automaattibannaamista. (Useimmiten saamani tilanne vasta-argumentaatioon on "jätä mut rauhaan" joka on siitä ikävä että tällaistä on myös toteltava että ei rinnastu johonkin "keskustelulla raiskaavaan". Pitäisikö minunkin alkaa vaan tomerasti työntämään banaania korvaan ja huutamaan "eitä" feminismille ja ennen kaikkea feministeille ja teeskennellä että tämä on jokin perustelu tai oikeutus jatkaa mitä tahansa menoani kritiikittä?) He ovat jopa ylpeitä siitä että eivät käy miesryhmissä ottamassa kantaa miesten sisäisten asioiden hoitamiseen. Olen itse sitä mieltä että feminismi on aktivismia ja sen kenties pitääkin sellaista olla. Tämä tarkoittaa toki sitä että he ärsyttäisivät laajakirjoisemmin erimielisiä. Mutta tämä ei ole vainoa vaan sananvapauden sivutuote.

Ärsytys ja ääliön ääressä turhautuminen on hinta jonka maksamme vapaudestamme. Jos niitä ei ole, tiedämme että emme oikeasti ole vapaita. Tämä on toki hyväosaisuutta ja etuoikeus. Mutta niin on puhdas vesi ja ruokakin. Eikä niitäkään tämän vuoksi halveksita.

Toisaalta voidaan kysyä että mikä etuoikeus.

Etuoikeus mihin. Echo chamberiin samanmielisten kanssa naiseutta miettimään pulahtavat kolmannen aallon feministit ovat mielestäni etuoikeutettuja voidessaan tehdä näin. Itselläni ei ole mitään sellaista alakulttuuria jota voisin kutsua henkiseksi kodikseni. Toisin sanoen minulla ei ole sellaista "privaattia" jossa voisin vain olla. (Huudankin tosin sitten ihmisille kaikenlaista ja usein.) Se, että voi läimiä ovia kiinni on valtaa.

Jopa rahamiehet tunnistavat ilmiön. Tunnetaan käsite "fuck you money" joka viittaa siihen että hallussa on sen verran rahaa että voidaan kieltäytyä työtarjouksista ja viettää vaikka sapattivuosi. Mahdollisuus omaan alakulttuuriin ja rauhaan on etuoikeus ja "syö paskaa" -huutaja tietää että ei jää tästä tempusta huolimatta yksin ja täysin kuulematta. He ovat kuten "Billions" -sarjan traileri joka kysyy että "Then again, what's the point of having fuck you money if you never say fuck you?"

Samuli Suonpää on ottanut kantaa siihen miten on etuoikeus puhua vain asioista jotka eivät koske omaa itseä. Otsikko on "On etuoikeutettua saada puhua vain muiden ongelmista" Teksti on kiinnostava. Ja tätä kautta voidaan saada rakennettua teoria siitä miksi suvaitsevaisen ymmärtävät piirit välttävät konfliktia ja ovat olevinaan ymmärtäviä vaikka ovatkin pikkusieluisia sensuristeja jotka käyttävät karkeita "syö paskaa" -tyylisiä kärkkäyksiä joiden tulo muotiin on kovasti Timo Soinin ansiota.

Suonpää kirjoittaa tässä naispappeudesta. Käytän tätä vertauskohtana. "keskustelimme valkoisten heteromiesten kesken naispappeudesta ja homojen vihkimisestä. Minua muistutettiin siitä, että naispappeudesta päätettäessä oli kirkolliskokouksen naisedustajilla ”tapana jättää koko teologinen argumentaatio sivuun”. Kirkolliskokouksen naiset puolustivat naispappeutta ”fiilispohjalta”, miesten viitatessa Pyhään Raamattuun, tunnustuskirjoihin, kirkkoisiin ja luomisteologiaan." ... "Keskusteltaessa – yhä edelleen – naispappeudesta Raamatun tai tunnustuksen pohjalta, minun mahdollisuuttani pappeuteen ei kukaan ole kyseenalaistamassa. Voin siksi sivistyneesti asettua asian yläpuolelle ja pyöritellä teologisia viisauksia, joiden kosketuspinta arkielämään jää hyvin etäiseksi. Minun ei tarvitse panna tunteitani peliin, vaan voin rauhassa olla "objektiivinen" asian suhteen tai mestaroida yksittäisillä Raamatun jakeilla." ... "Minä olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että yleensä kun puhutaan ongelmista yhteiskunnassa tai kirkossa, puhutaan muiden ongelmista. Kun on kaikki hyvin ja oma asema on selvästi ongelman yläpuolella, on helpompi keskustella analyyttisesti ja neutraalisti. Jos kouluttamattoman, nälkäisen tai sukupuolensa takia syrjityn näkemys ei ole yhtä kauniisti muotoiltu kuin minun, se näkemys on helppo hylätä vääränä." ... "Ne ihmiset, jotka päätöksiä tekevät, uskovat mieluummin minua kuin kouluttamatonta pitkäaikaistyötöntä tai takkutukkaista anarkistia. Tämä asetelma, oma etuoikeutettu uskottavuuteni, saa minut helposti kuvittelemaan argumenttejani paremmiksi kuin muiden."

Suonpään teksti korostaa itselleni sitä että vapaus ja siihen liittyvä valta voidaan jaotella sananvaltaan ja itse tekemisen valtaan. Ja että nämä ovat usein konfliktissa. Vapautta ajatellaan usein vain vapautena ja tässä unohtuu että joskus kyseessä on valintatilanne. Kenties jopa useimmiten kyseessä on valintatilanne. Meidän kulttuurissamme mielipiteenvapaus menee yleensä itsellisyyden yli. Ja tästä seuraa se, että usein enemmistö tekee päätöksiä jotka koskevat vähemmistöjä mutta ei heitä itseään.

On toki ymmärrettävää että vähemmistö ei saa puuhata mitä tahansa. Esimerkiksi aivan asiallista on rajoittaa uskonnonvapautta niin että vähemmistö saisi uskonsotia enemmistöä vastaan jos oppi niin sattuu oikeuttamaan. Tässä vähemmistö tekeekin ratkaisuja jotka koskisivat enemmistöä. Toisin kuin homojen avioliitto johon ei tietääkseni ole heteroita tulossa ja jonottamassa. (Paitsi joitain kristittyjä ehdottomasti eheytetysti heteroita ehkä?)

Jos mietimme vaikkapa sitä miten mielipiteenvapaus voi mennä tekemisen yli on homojen avioliitto. Heteroseksuaalilla kristityllä on mielipide siitä että tämä asia ei ole mukava. Hän itse ei kuitenkaan voi joutua homoavioliittoon vasten tahtoaan. Tästä huolimatta hän katsoo että hänellä on enemmistöasemansa kautta valta kieltää homoilta avioliitto kokonaan, olipa homon mielipide asiasta mikä tahansa. Mielenkiintoista kyllä tässä usein esitetään että homojen avioliittoon pääseminen jotenkin loukkaisi heteroiden mielipiteenvapautta ja uskonvapauttaan ja olisi epädemokraattista. Mutta samalla selitetään että mielipide seksuaalisuudesta ei voi olla mikään oikeuden perusta.

Sama asetelma paistaa feminismissäkin.

Tämä paistaa erityisesti niissä ryhmissä joita feministit halaavat ja ottavat omikseen. Toki feministit mielellään luovat vihollisryhmiä ja antavat heille nimiä ja kuvauksia. Mutta esimerkiksi sovinistit, CIS -heteroseksualistit, miesasiamiehet ja muut vastaavat ovat myös itse määrittelemässä itseään ja oikeuksiaan. Feministien suosikkiin pääseminen pitää sisällään hieman samanlaisia sävyjä mitä on perinteisesti liittynyt hyvintoimeentulevien rikkaiden valkoisten kotiäitien hyväntekeväisyyskerhoista. He ottavat itselleen säälin kohteen jota he sitten tukevat. Ja jonka olemuksen he määrittelevät.

Erityisen vahvasti tämä näkyy tällä hetkellä sukupuoltaan korjaavissa. Feministi joka "mietiskelee naiseutta" lokeroi ja määrittelee mielellään sukupuolta vaihtaen tilaa. Hän itse ei ole vaihtamassa sukupuoltaan tai ole tähän liittyvässä prosessissa. Mutta sen sijaan hän määrittelee siihen liittyviä dogmeja ja kielenkäyttöä. ; Tämän voi huomata esimerkiksi siinä miten he käsittelevät perheitä joissa ollaan sukupuolenkorjausprosessissa. Jos vaikkapa miehen vaimo on hormonihoidoissa mieheksi, ei mies saa kuvailla kokemiaan tilannemuutoksia siten että "nainen muuttuu mieheksi".

Muutosprosessiin liittyy seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä teemoja koska seksuaalinen viehätys on jotain jota ei valita ja päätetä. Mutta feministit suhtautuvat asiaan muutosprosessina hyvin dogmaattisesti. Muutosprosessi nähdään samanlaisena mustana vaatteena kuin "sukupuolenvaihdos" -sanan käyttökin. Koska opillisesti on päätetty naisten kesken mitä prosessissa tapahtuu metafyysisesti, niin se naiseutta kovasti pohtineiden päätelmä koskee sitten niitäkin jotka ovat perheessä jotka tämän määritelmän mukaan koostuvat kahdesta miehestä joista toinen on jonkinlaisessa kehonmuokkausprosessissa.

Koska feministit ovat päättäneet keskenään miten asia menee ja ovat ottaneet sukupuolenkorjausprosessissa olevan säälin ja suojan kohteeksi, dogman rikkominen nähdään sukupuolenkorjausprosessissa olevien loukkaukseksi. Ja näin mies joka pysyy puolisonsa kanssa siitä huolimatta että tämä muuttaa sukupuoltaan (pardon my french) muuttuu CIS -heteronormatiiviseksi sortajaksi. Ideaali on vahvempi kuin prosessissa elävien kokemus. Ja asiaan liittyy pahastumista ja muutosprosessia perheessään katselevan kommentointitarpeen mitätöintiä. Etuoikeutettu voi ottaa "siipiensä suojassa" valtaan ihmisryhmän ja päättää mitä tämä ryhmä haluaa, ei halua, tarvitsee, ei tarvitse ja on ja ei ole. Ja tätä valtaa vastaan taisteleminen nähdään sovinismiksi tai ainakin pahuudeksi.
 Jotain jolle on kätevää paiskata ovea ja jatkaa vallankäyttöä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Paluu taustateoriaan.

Aiemmin viittaamani Suonpään teksti kertoo sivistysihmisten taustalla olevasta ajattelutavasta. Se vaikuttaa itse asiassa melko ihanteelliselta. "Demokratia toimii muun muassa Jürgen Habermasin julkisen keskustelun teoriassa niin, että meistä jokainen tuo julkiseen keskusteluun ideamme tasa-arvoisina, sitten argumentoimme ja vertailemme niitä, ja lopulta valitsemme kaikille parhaan loppuratkaisun. Habermasilaisessa julkisuudessa paras argumentti voittaa, sen sijaan että kaikki ajaisivat itsekkäästi omia etujaan." Suonpään mielestä kyseessä on elitismi. "Habermasilaisen julkisuuden haikailu on etuoikeutettujen leikkiä, tekosyy olla ottamatta toista ihmisenä huomioon. Kyky aristoteeliseen argumentaatioon ei voi olla se, millä määritellään, kenen tarve yhteiskunnassa on oikeutetuin."

Tässä mielessä Suonpää on oikeassa tavalla joka on hieman nolo kaltaiselleni tyypille. Minä nimittäin olen elitisti. Siinä mielessä että korostan että filosofia on taito. Argumentaatio on taito. Jotkut ovat paskoja argumentteja. Jotkut ajatukset ovat epäanalyyttisiä ja objektiivisesti huonoja. Tämä on elitismiä by definition. Se ei tee siitä epätotta. Itse näen että ongelmana on se että itse ymmärrän että olen elitisti filosofiassa. Se on taito jota on harjoiteltava. Minulta puuttuu toisia taitoja, kuten autonkorjaustaito. Ja haluan että minun taitojani kunnioitetaan ja vastavuoroisesti yritän olla halveksimatta autokorjaajia "amispelleinä".

Politiikka ja yhteiskunnallinen toiminta ei kuitenkaan ole ihan sama asia. Siinä on kysymys vallasta jossa vallanpäättäjät ovat aina käyttämässä rahoja jotka tavallaan eivät ole heidän. Ja rahan lisäksi käytetään myös ideoita, ajatuksia ja ideaaleja joilla niilläkin on valtaa. Ne vaikuttavat yhtä paljon kuin konkreettinen raha. (Tosin raha ei ole oikeasti täysin konkreettista. Se on sopimusjärjestelmä ja se arvon heilahteluun kuuluu sellaisia abstrakteja asioita kuin "luottamus".)

Ovien kiinni paiskominen ärsyttää ja turhauttaa. Sellaisen äärellä syntyy helposti vihaisuutta. Jota sitten voi kanavoida. PerusSuomalaisten menestys ei perustu pelkästään populismiin vaan siihen, että oli paljon ihmisiä jotka kokivat että heitä ei kuunneltu. Politiikan nähtiin pettäneen heidät. Internet on antanut jokaiselle, myös meille "ideologisesti kodittomille nomadeille" äänen. Ja sen lopputulokset eivät ole aina kaunista katsottavaa.

Ja tätä kautta esimerkiksi feminismi on nykyään jotain jolla on paljon valtaa. Tämä tietenkin auttaa tasa-arvotyössä, etenkin naisia koskevien oikeiden ongelmien purkamisessa. Valta sinällään ei ole pahaa. Ei edes agenda joka koskee vain osaa ihmiskunnasta. Parannus on parannus. (Toisen hyvä ei ole aina minulta pois.) Siinä on kuitenkin samalla elitistinen ja ylenkatseellinen asenne. Ja tämä on vanhaa perinteistä Habermasin tyylistä "keskustelullista snobismia". Jota vaan sitten uudelleenmuotoillaan muka-katuviisaaksi. Kun tälläinen kohtuu varakas kissakahviloissa jatkuvasti vierailuun varoissa oleva snobielitisti sanoo "syö paskaa" hän tosiasiassa toimii kuten ne hupsut mukanuorekkaat pastorit jotka kuvittelevat olevansa sinut nuorten kanssa kunhan vaan laittavat nahkatakin päälle ja keräävät muuta vastaavaa katuviisauteen ja nuorekkuuteen liittyvää ornamentiikkaa. Ongelma on kuitenkin sisuksessa. Ja ilman sitä ornamentiikka on turhaa. Ja sen kanssa ornamentiikkaa ei edes tarvittaisi.

---

On helpompaa luoda määritelmiä ja sisältöjä ihmisryhmille ja käsitellä heidän oikeuksiaan ja vapauksiaan ideaaleina kuin antaa heille niitä. On helpompaa luoda dogmasto ja siihen liittyviä keskustelullisia etikettisääntöjä kuin kohdella heidän kokemuksiaan asiallisesti. On paljon helpompi määritellä marginaaliin jäävien toimijuutta kuin antaa sitä heille.

Kirkosta eronneet (vapaa-ajattelemisen sijaan) vapaamatkustajina

Ateisteja pidetään individualisteina joka rinnastetaan jotenkin omituisesti egoismiin. Taustalla on erikoinen filosofine virhe, jossa ajatellaan että jos ihminen saa vapasti valita mitä tahansa, niin hän ei valitse vapaasti vaan kahlittuu ajattelemaan tietyllä tavalla, eli ajattelemaan vain itseään ja vain omaa etuaan. Tämän kautta esimerkiksi ateistit nähdään helposti pahoina ihmisinä. Pahat kielet sanovat, että heillä ei ole arvoja, he ovat nihilistejä arvotyhjiössä. Erityisen vahvasti tämä tulee esiin siinä keskustelussa, jossa käsitellään kirkon tekemää hyväntekeväisyyttä. Tämä on mutkikas aihe, joka ansaitsee pitkän sepustuksen. Toivon että omituinen matka auttaa muitakin jäsentämään suhdettaan kirkkoon. (Kävipä se sitten mihin suuntaan hyvänsä.)

Huonoa kirkolle

Kirkosta eroaminen nähdään usein hyvinkin pahana.
1:  Pienimmillään tämä näkyy siten, että ihmisiä yritetään houkutella takaisin kirkkoon kirkon tekemään hyväntekeväisyyteen vedoten. Tällöin korostetaan, että kirkkoon kannattaisi kuulua vaikka ei uskokaan.
2:  Joskus tämä saa kiristämisen sävyjä, kun selitetään, että jos eroaa niin se on suoraan pois lapsilta ja ulkomaan hyväntekeväisyydeltä; Tämä on varsin ikävän tuntuista silloin kun kirkosta on erottu ns. eettisin syin - on itse asiassa erikoisa ja suorastaan röyhkeää, miten jos ihminen eroaa kirkosta eettisen kannanoton kautta niin kyseessä on vain "egoismi" tai "muoti-ilmiö". Tämä on erikoista, kun huomataan että kirkon eroamispiikit näyttävät liittyvän nimenomaan moraalisiin kantoihin - kenties sosiaalipornon makuiseen kohkaamismoralismiin, mutta kuitenkin etiikkapohjaisiin. Kirkko joka ei taivu eettisiin vaatimuksiin kohtaa boikottia ja tässä tilanteessa kirkko sitten ikään kuin kiristää. Keskustelua ei suostuta siirtämään kriitikoiden aiheeseen saati korjaamaan epäkohtia. Tämä johtaa tietysti lukkoon, koska köyhillä kiristäminen kertoo että kirkko on varsin halukas ottamaan ensin ruuan nälkäänkuolevien suusta kuin antamaan periksi tietyissä oppikysymyksissä.
3: Joskus syntyy jopa syyttäviä sävyjä, joissa korostetaan että kirkosta eroaminen on omantunnon erottamista Jumalasta. Tai on muuten siihen rinnastettavaa. Silloin korosteteaan että uskonnottomat eivät ulkomailla kovin paljoa auta.
     3.1: Tämä on tietysti siitä erikoinen kysymys, että uskonnottomien tapa ajatella ei ole tässä ollenkaan samanlainen kuin uskovaisilla. Uskovaiset ovat ideologiaidentiteettikeskeisiä ; Heille on usein hyvinkin tärkeää että hyväntekeväisyysjärjestö tekee sitä nimenomaan Jeesuksen nimissä. Usein tämä on aivan järkevällä tolalla, mutta pahimmillaan vaikuttaa peräti siltä, että hyväntekeväisyys on ikään kuin välttämätön pakko jolla oikeutetaan pääasia, julistaminen ja käännytystyö. Maallisia eiuskonnollisia hyväntekeväisyysjärjestöjä on huru mycket.
    3.2: Ja muutenkin tässä tietysti usein unohtuu se, että uskonnottomat eivät (a) ole yhtä kaupallisia kuin uskonnot. Ne eivät kerää kannattajiltaan varoja samalla tavalla kuin uskonnot jotka ovat yllättävän usein keskittyneet suorastaan kuppaamaan rahaa seuraajiltaan (b) eivät ole yhtä suuria jotta voisivat ylläpitää infrastruktuuria tai (c) rakentaa infrastruktuuria auttamiseen siellä missä sitä ei ole. Voidaankin sanoa että jos ihmiset velvoitettaisiin maksamaan väkisin varoja uskonnottomille järjestöille, niin olisi aivan uskottavaa että hyväntekeväisyyttä tehtäisiin yhtä paljon. Tätä tukeekin se, että uskonnotonta -ja jopa röyhkeän avoimesti ateistisidentiteettistä- auttamistyötä tehdään paljon enemmän kuin moni uskovainen näyttää tajuavan. (Onhan jopa Helsingin vapaa-ajattelijoilla leivänjakoa köyhille.) Uskovaisille mielikuva ateismista onkin tärkeämpi kuin se mitä he oikeasti tekevät. Mielikuva siitä että "ei heitä näe" riittää monelle. Koska tärkeämpää on tuomita.

Voidaan jopa esittää niinkin pitkälle, että ateistit usein kohdistavat hyväntekeväisyytensä järkevästi. Esimerkiksi jos suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu ajatuksena että se on hyväntekeväisyysjärjestö, törmää hyvin erikoisiin yksityiskohtiin:
1: Valtaosa toiminnasta on itse asiassa palkkamenoja. Kun puhutaan nuorisotyöstä, ei tosiasiassa puhuta suorasta nuorisotyöstä vaan kirkon nuorisotyöntekijän palkoista jotka taas ovat nuorisotyötä ikään kuin vain mutkan kautta. Tämä ei ole tosiasiassa niin paha asia kuin se tuohon kirjoitettuna näyttää. Se on kaikessa eettisessä toiminnassa väistämätöntä ; Hyväntekeväisyys ja palkkaintressit sekoittuvat. Kirkon kohdalla on usein vaikeaa sanoa puhutaanko oikeasti pohjimmiltaan pappien AY -liikkeestä vai hyväntekeväisyyden tukemisesta. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että vaikka tehtäisiin hyvää niin ne oman navan intressit ovat mukana, ne ovat irrottamaton osa keskustelua. On selvää että tämä vaikeuttaa kaikkea aihetta liittyvää kriittistä keskustelua, koska pappi on yllättävän sokea näkemään yksityiskohtia ja argumentteja jos hänen oma palkkansa riippuu siitä, että hän ei tajua sitä.
    1.1: Tämä tuo mukaan sen, että kirkko on tärkeä työnantaja. Yhteiskunnan kannalta työpaikat taas ovat hyvä asia. Näin ollen AY -puolikin palautuu osin etiikkaan. Tässä tosin on otettava huomioon siitä erikoinen piirre, että on oleellisen tärkeää maksetaanko palkat yhteisöverotuksesta vai jäsenmaksuista. (1) Sillä jos puhutaan työttömyydestä, puhutaan työttömyyskorvauksesta. Jos yhteiskunta maksaa papin palkat yhteisöverotuksesta, se ikään kuin nostaa veroprosenttia jotta maksaisi papille palkkaa. Jos tämä pappi jää työttömäksi, valtio maksaa hänelle toisesta taskusta. Kokonaisuuden kannalta on aivan sama saako raha leimallisesti palkkatulon vai työttömyyskorvauksen leiman. Yhteiskunta voi jopa säästää tässä jos papin palkka sattuu ylittämään työttömyyskorvauksilla saatavan summan. (2) Jos asia hoidetaan jäsenmaksuilla pappi on oikeasti rakentavassa työssä, joka on kuin mikä tahansa palveluammatti. Siksi tuenkin vahvasti sitä että pappien palkat hoidetaan nimenomaan kirkollisverosta eikä yhteisöverosta. Se on hyväksi yhteiskunnalle. Sen lisäksi tuntuu reilulta, että palvelun nauttija maksaa eikä veronmaksaja. Ei minunkaan harrastuksia ja mieltymyksiä tule muut maksamaan. Ei vaikka on hyväksi terveydelle (mielen kanssa) ja mutkan kautta hyödyttää koko yhteiskuntaa.
2: Kirkkoa ei voida nähdä kovin tehokkaana hyväntekeväisyydentekovälineenä. Tämä ei tarkoita että kirkko ei tekisi (a) hyvää työtä tai (b) taitavaa työtä. Kysymys on ihan siitä että kirkolla menee rahaa muuhunkin kuin tähän hyväntekeväisyyteen. Voidaan toki debatoida siitä onko kirkon hyväntekeväisyyteen menevä raha 10% vai 90% - riippuen aika paljon siitä mikä lasketaan hyväntekeväisyydeksi ja mikä ei - pääasia on se, että se ei ole 100%. Näin jos haluaa maksimoida hyväntekeväisyyden on syytä irtautua kirkollisverosta ja panostettava johonkin tahoon joka on puhtaasti hyväntekeväisyydellinen. Tässä on usein apuna jopa korvamerkintämahdollisuus, koska useat hyväntekeväisyyslaitokset tekevät tiettyjä asioita. Näin saa paitsi auttaa, niin myös hyvin hyvin suuresti valita millä tavalla auttaa ja mitä tukee. Kirkko, niin avomielinen kuin se pyrkiikin oleman, ei yksinkertaisesti kykene tähän, ei tehon eikä korvamerkinnän määrässä.

Hyvää kirkolle

Tästä nuivasta alusta huolimatta jäljelle jää kuitenkin jotain. En siis mene väittämään että uskonnottomat olisivat pahoja ihmisiä. Moni on itse asiassa tehnyt kuten minäkin ; Eli ottanut ja laittanut kirkollisverosta säästyneet rahat jonnekin muualle. Mielenkiintoinen kysymys tässä on tietysti se, miksi olen valinnut tämänlaisen summan kuin "kirkollisveron suuruus" auttamiseen. On selvää että jos kirkko ei auttaisi, en laittaisi juuri tätä summaa. Kirkko saa siis mutkan kautta pienen ripun kunniaa tästä valinnastani.

Tässä on kuitenkin huono puoli. Vaikka minun hyväntekeväisyyteni onkin "isommilla kierroksilla" kuin jos olisin jäänyt kirkon jäseneksi, niin on selvää että tässä tulee ongelmia kirkosta eronneille - ei siis vapaa-ajattelijoille, ateisteille, uskonnottomille, vaan kirkosta eronneille riippumatta siitä mitä ideologiaa he edustavat - nimittäin se, että vaikka voidaan debatoida siitä auttaako 10% vai 90% uskonnottomista hyväntekeväisyyden kautta, niin on selvää että pakkomaksun ja vapaaehtoisen maksun välillä on ero. Se, että jos jokin on vapaaehtoista, joku jättää maksamatta. Tässä mielessä kirkosta eroaminen ei ehkä ole samaa kuin vapaamatkustamista, mutta se on liitoksissa vapaamatkustamiseen. Ja tämä on se, joka uskonnottomuudessa on huonoa verrattuna valtionkirkkomme tapaan. Kirkossa kirkollisveron soveltaminen on sidottu tuloihin. Ja sillä tuotetaan palveluja. Syntyy rakenne jossa rikkaimmat maksavat enemmän kuin köyhät, mutta toisaalta köyhät helpommin käyttävät näitä palveluja. Tässä on jonkinlainen vapauden ja vastuun samanaikaista syväö kantamista ; Vapaamatkustajuutta ei hyväksytä, mutta heikompia autetaan. On pakko.

Kirkko kunniaväkivaltainstituutiona.

On kuitenkin hyvä huomata, mikä kuvaa hyvin vahvasti kirkon hyväntekeväisyyspolitiikkaa. Peruskysymys on irrotettava suoritustasosta. Ylläoleva taloudellinen ja utiliteettia, yleishyötyä ja hyväntekeväisyyshyödyn maksimointia tavoitteleva näkökulma ei luonnollisesti ole väärin. Se vain jättää vastaamatta siihen, miksi kirkon hyväntekeväisyystyö näyttää usein johtavan erikoiseen dikotomiaan. Miksi kirkolla on rankka suhde apostasiaan ; Kirkkohan on jäsenilleen lempeä, eikä sitä kuvaa fundamentalismi. Pascal Boyerin mukaan apostaatikkojen rankaisu taas yleensä liittyy nimenomaan sihen että sillä ylläpidetään sisäistä kuria ja se, että eronneille ollaan karuja johtuu juuri siitä että he ovat ikään kuin osittain "me" -identiteetissä. Kirkko taas ei murskaa kannattajiaan sisäpuolella. Tämä on tietyllä tavalla arvoitus.

Apua onkin syytä hakea kunniaväkivaltakulttuurista. Tämä on todella ikävän kuuloinen käsite, mutta otan sen käyttöön. Se on perusteltua kunhan ensin unohdamme sen, että olisimme joko juristeja tai kielen arkikäyttötasolla sompaavia puoli-idiootteja. Termissä on kaksi osaa. Kunnia ja väkivalta. Molemmat on tietysti alustettava jotta kunniaväkivalta -termin käytössä olisi mitään järkeä. Sellaisenaan mainittuna se jäisi ad hominemiksi. Minun kunniani ei sallisi tälläistä huonoa filosofiaa. (Toki perseilen useinkin, mutta en pyri perseilemään tahallani. Olen tästä hyvin tarkka. Lausuman kaikista osista.)

Kunniakulttuuriin liittyy yleensä jonkinlainen sisäpiiriin eristäminen. Tämä on sitä fundamentalistista sisäistä kuria. Se on moottori, jossa ihmisten välinen läheisyys muuttuu satuttamiseksi. Tämä on se voima jolla hengellinen väkivalta usein suoritetaan ; Harva metsästää ja murhaa pakanoita. Oman uskonnon kannattajia sitten vahditaan sitäkin enemmän. Väkivalta ei tässä yhteydessä yleensä ole mitään sosiopaattista väkivaltaa jota tehdään koska tykätään väkivallasta - vaikka tätäkin voi esiintyä, onhan luonnehäiriöisten halukkuus sosiaalisiin valtatehtäviin, siis myös uskonnolliseen statusasemaan liittyen, tunnettua - suurin osa on väkivaltaa joka tehdään siksi että nähdään että on jokin normi joka suojelee yhteisöä ja on hyödyksi. Tämän rikkojaa rangaistaan. Kysymys on siis rangaistusväkivaltaa jonkinnäköistä eettistä rikettä kohtaan.

Oleellista onkin se, että kirkolla on nähtävissä yksi normi. Se on kirkollisveron maksu. Pienessä kuppikunnissa kysymys voi olla sellaisista kysmyksistä kuin naispappeus tai homojen avioliitto. Suurissa linjoissa kysymys siitä että kirkolle maksetaan rahaa. Ja kirkon erikoisluonteen takia on väistämättä hyvin vaikeaa sanoa missä vaiheessa kysymys on itseään puolustavasta AY -liikkeestä ja milloin ehdasta hyväntekeväisyydestä. Ne kun naamioituvat toisikseen, etenkin AY -liikepuoli yrittää naamioitua hyväntekeväisyydeksi samaan tapaan kuin kirkko usein yrittää oikeuttaa hyväntekeväisyyttään kutsuen sitä brändiksi.

Kunniaväkivaltaa kuvaakin hyvin usein vallan menetyksen tilanne. Sitä yritetään ikään kuin ansaita tai ottaa takaisin väkivallalla. Apostaatikot ovat siksi kovilla. Tämä ei selkeästi ole Boyerin kuvaamaa fundamentalistista väkivaltaa, jossa väkivallan tarkoituksena on vahvistaa jäljelle jääneiden ryhmäkuria jo olevan ja pidetyn vallan kautta ja jossa apostaatikon rangaistus on "epäsuora" ja eronnut vain väline. Tässä kunniaväkivallassa on kysymys rankaisusta eronnutta kohtaan, josa eronnut on suora kohde, ja sen taustalla on valtatyhjiön kokemus. Kunniaväkivalta tarkoittaa sitä, että on vallan puutteen kokemus, jossa valtaa yritetään hankkia takaisin käyttämällä väkivaltaa, joka taas on itsessään jonkinlainen aseman osoitus. Ero voi vaikuttaa saivartelulta, mutta se ei ole sitä. On tärkeää ylläpidetäänkö valtaa vai yritetäänkö sitä hankkia takaisin

Asiaa voi valaista orjaesimerkillä. Orjiahan kuvataan usein kovasti ruoskittuina. "Takiraudassa" kerrottiin kommenteissa miten puuvillaplantaasien orjat eivät ole ihan sitä mitä pohjoisvaltioiden orjuudenvastainen propaganda sanoi. On tietysti totta, että orjuus ei ole hyväksyttävää, mutta on myös selvää että ideologiat tuppaavat liioittelemaan. Asiasta ei pidä olla yllättynyt. Esille nousi orjien suuri rahallinen hinta. "Tosiasia nimittäin on että orjat olivat 1700-1800 -luvun Amerikassa erittäin arvokkaita "tuotantokoneita", nuoren miesorjan markkina-arvo nykyrahassa pyöri neljänkymenen tuhannen euron tietämillä joten Hollywood -historian piirtämä kuva orjiaan pieksävistä isännistä on järjetön. Miksi ihmeessä isäntä turmelisi tieten tahtoen arvokasta omaisuuttaan?" Tämä on oleellinen miete. Onkin syytä huomata, mitä orjuuden julmuudet koskivat. Ne olivat rangaistuksia (a) siitä että ei tehty työtä (b) rangaistuksia siitä että yritettiin karata. Kun orja oli pienipalkkainen mutta iso kertainvestointi, korostui se, että orja hankittiin pitkäksi ajaksi. Muuten ei saada investoinnille vastetta. Tässä maailmassa karkaaminen on oleellisesti suuri riski ja ongelma joka ansaitsee talousajattelussa aivan käsittämättömän julmiakin rangaistuksia. En toki tässä väitä että kirkko orjuuttaisi. Korostan itse asiassa sitä, että kirkolle jokainen maksava jäsen on pitkän ajan investointi joka halutaan pitää mukana mahdollisimman pitkään. Ei pidä ihmetellä jos eroamista tässä tilanteessa rangaistaan kovasti vaikka sisälläpitäminen ei olekaan julmaa. Rakenne on hitusen samanlainen kuin etelävaltioiden orjatiloilla. Kuuliainen ja epäindividualistinen orja ei kärsi tavattomasti. Vapautta hamuava orja sen sijaan saa täyslaidallisen.

Itse asiassa väitänkin, että kun kotimaassamme kammoksutaan "tiettyihin maahanmuuttajakulttuureihin" (huom. kiertoilmaus) liittyviä kunniasurmia, kysymys ei ole siitä että kunniakulttuurin logiikka olisi vieras. Syynä ei ole kunniaväkivallan "kunnia" -sana vaan "väkivalta" -sana. Meillä ei tapeta, hakata tai polteta roviolla. Sen sijaan mieleen tulee se, jota ala-asteella yritettiin arvokasvattaa. Nimittäin se, että henkinenkin väkivalta on väkivaltaa. (Toki on muistettava, että tiedättekö mikä muu on väkivaltaa kuin henkinen väkivalta? No väkivalta!) Erilainen suhde väkivaltaan heijastunee siinä, että kun esimerkiksi facebookissa reagoin lausumaan jossa selitettiin että jos on henkisessä erämaassa niin sitä komeammin palo roihuaa sitten kun Jumala sytyttää. Reagoin tähän heitolla "noidat palaa tykimmin". Ymmärsin että tässä osalla saattoi mennä symbolifunktiot ironiasolmuun. En toki ajatellut että tässä kannustettiin polttamaan ketään, vaan kysymys oli ns. uskon liekistä. Jos kyse olisi "jostain toisesta kulttuurista tahi toisesta ajasta saman kulttuurin piirissä" (huom. kiertoilmaukset) niin tietysti tässä olisi ihan eri sävyt ilmoilla. Kunniakulttuurin tuttuus on itse asiassa suhteellisen helppo näyttää.

Kunniakäsitys voidaan jakaa horisontaaliseen kunniaan ja vertikaaliseen kunniaan.

Suomessa kunniaa on vaikeaa lähestyä arkikielen käsittein. Sillä meillä on ikään kuin maine joka kuvaa yleistä tunnettavuutta että kunnia joka sitten kuvaa sen maineen laatua. Osa julkkiksista esimerkiksi ovat maineikkaita siitä että heillä ei ole kunniaa. Ja osa kunniakkaista ihmisistä on vain muutaman tiedossa "hyvä tyyppi". Tämä on vähän karkea. On parempi hakea apua ulkomailta asti. Turkin kielessä on useita käsitteitä kunnialle. Niistä pari auttaa minua oleelisesti.
1: Ensimmäinen  on seref -kunnia. Tämä on erikoinen ja tarpeisiini hyvin osuva siinä että se on samanaikaisesti yksilön kunnia että yhteisön kunnia. Jokainen yksilö rakentaa - tai purkaa - toimiensa kautta serefiä. Arvio tehdään yhteisön kautta. Yhteisö kun arvostaa tiettyjä asioita ja tekoja ja ei arvosta toisia. Seref -kunnia myös siirtyy esimerkiksi perheen ja yksilön tasolla. Yksilön tekemä rike on häpeäksi yhteisölle ja vanhemmille. Samoin jos joku toimii oikein mainiosti, tämä on kunniaksi myös hänen vanhemmilleen jotka ovat selvästi itsekin ilmentäneet serefiä kun ovat kasvattaneet niin mainiota jälkikasvua. Sama koskee koko yhteisöä. Perheen seref -kunnia velvoittaakin koko perhettä. Ja lisäksi perheen kunnia periytyy jälkeläisille, sukuun syntyville ihmisille.
2: Onur -kunnia taas on yksilön omaa taitavuutta. Se on vahvasti liitoksisssa itsekunnioitukseen ja itseluottamukseen, jota turkkilaiset kutsuvat nimellä gurur. Tässä kunniassa ihminen ansaitsee muiden kunnioitusta hierarkiassa, ja siihen kuitenkin liitetään velvollisuus osoittaa hierarkiakunioitusta myös muihin.

Stewart on kuvannutkin kunniaa jakamalla ne horisontaalisiin ja vertikaalisiin kunnioihin. Horisontaalinen kunnioitus on ryhmän sisäistä kunnioitusta vertaisena. Vertikaalinen kunnioitus taas on kunnioitusta johon liittyy status ja asema. ; Näin turkkilainen seref on hyvinkin horisontaalista ja onor vertikaalista.

Molemmissa on tietysti etunsa:
* Vertilaalinen kunnioitus on kannustavaa. Vapaamatkustajuudelle on siinä hyvin vähän tilaa, ja toisaalta yrittäminen ja etenkin onnistuminen palkitaan. Tämä taatusti lisää yrittämistä. Vertikaalinen kunnioitus ei pidä sisällään laajaa kohdistettua väkivaltaa. Siinä kiivitään statusta ja huomio keskitetään pääasiassa pahimpiin kilpailijoihin. Yksilö ei kerää vertikaalisella statuksella väkivaltapotentiaalia muuta kuin siinä tapauksessa että siihen liittyy horisontaalista kunnioitusta, eli isolukuinen viiteryhmä.
*  Horisontaalisessa kunnioituksessa ryhmä pysyy kasassa ja mukana pysyy vähän heikompikin. Jälkeenjääviä autetaan koska tajutaan että ryhmässä jälkeenjääneet ovat yksilöitä. Ja itsekin ollaan yksilöitä, joten jos toivoo että itseä autettaisiin niin autetaan sitten muitakin!

Näissä molemmissa on tietysti riskinsä.
* Vertikaalisen kunnioituksen ongelmat ovat arvokeskustelussa kotimaassamme hyvin tunnettuja. Kun puhutaan egoismista ja arvotyhjiöstä, esiin nousee tietty snobismi, kyynärpäätaktiikan käyttö ja muu päsmäröinti yksilönä yksilöille. Hierarkia nähdään helposti luonnollisena eikä sitä haluta purkaa. Heikompia ei auteta, vaan nähdään että nämä olisivat jotenkin ansainneet asemansa.
* Voidaan sanoa että horisontaalisen kunnioituksen ongelmana on se, että se ytimessään itse asiassa muuttaa kunnian konfliktiksi. Kun puhutaan kunniaväkivallasta esimerkiksi maahanmuuttokriittisessä keskustelussa, nostetaan esille oikeita ongelmia jotka johtuvat siitä että "kollektiivinen prososiaalisuus" pitää sisällään käytännössä väistämättä "me-muut" -hengen. Ilman tätä henkeä kun ei olisi mitään kunniaa tai häpeää, vaan sisäisesti harmoninen ryhmä. Tämä johtaa helposti vääräuskoisten ja apostaatikoiden mokuttamiseen.

Julkisen tilankäyttö.

Onkin selvää, että kirkko edustaa hyvin vahvaa horisontaalista kunnioitusta. Se, että kirkollisveron kiertämiseen liittyy kovaa toruntaa, kertoo että tähän liittyvä kunniaväkivalta on osa arkea. Se toki toteutuu melkoisen lepposilla tavoilla. Toki se saa omituisia muotoja, koska suoran konfrontaation puuttuessa väkivalta ohjautuu epäsuoriin keinoihin. Tällöin on katsottava valtaa hyvinkin kokonaislaatuisesti. Ja tässä tulee esille joskus absurdejakin yksityiskohtia. Otan tästä esimerkiksi hautaamisen. Otan sen nimenomaan julkisen tilan käyttönä.

Julkista tilaa voidaan lähestyä kahtaa kautta. On Habermasin tapa, jossa se on pelkästään yksityisen vastakohta. Hautausmaa on toki julkinen tila tässäkin mielessä, mutta sovellan tässä kuitenkin De Certeaun tapaa. Hänestä julkinen on erikoisempi. On tarkasteltava paikkaa ja tilaa. Paikka on vain jokin "mesta" jolla on koordinaatit, pinta-ala ja vastaavia. Paikasta tilan tekee toiminta. Hautausmaa on siis nimenomaan tila, koska siellä paitsi makaa kuolleiden ruumiita, siellä  tehdään erilaisia rituaaleja. Eräässä mielessä valta käyttää tilaa on arvolatauksia sisätävien rituaalien kohdalla kunnian vaikutuskenttä - eli juuri käyttämäni tematiikan ytimessä.

Hautaamisessahan kirkko on halunnut että yhteisö maksaa. Yhteisöveroa suoraan sanoen oikeutetaan pääasiassa hautaamiskulujen peittämisellä. Tähän on liittynyt se, että kirkko on mielellään myös vastannut hautausrituaaleista. De jure uskonnotonta ei haudata kristillisesti vastoin hänen tahtoaan, mutta de facto jos joku omainen ei nosta aktiivisesti meteliä, hänet haudataan kristillisesti koska henkenä on "parempi varmuuden vuoksi kuin jättää turhaan välistä". Tämä on vain osoitus siitä että paikasta tehdään tilaa kirkon rituaaliston toimesta. Ja että kristitty ei saa ateistisia hautajaisia ollenkaan samoin ehdoin. Kyseessä on siis epäsymmetria. Tämä vihjaa että takana on valtaa. (Ja tiedättekö mikä muu on valtaa? Väkivalta!)

Hautaamisessa onkin se erikoinen piirre, että vaikka kirkon ystävät valittavat siitä kovasti (a) kun sen ulkoistamista on ehdotettu, he vastustavat ajatusta ja (b) vaikka yhteisöveroa maksetaan hautauskulujen peittämiseksi, nähdään kirkosta eronneet vapaamatkustajina koska he kuluttavat hautauspalveluja. Syynä on se, että kun maa on kirkon omistuksessa, he katsovat että kun viet heiltä paikan, tulee heidän oikeutensa saada tehdä siitä tila omilla rituaaleillaan. Tästä poikkeaminen nähdään vain häiritsevänä mellakointina. (Olipa kyse sitten ateistien puolelle hautaamisesta tai mistä tahansa.) Tässä vallassa kuollut on enemmän omaisten ja kirkon valtapeliä ja ruumis heidän rituaalis-symbolista omaisuuttaan.

Eikä tilanteen purkaminen ole ollenkaan helppoa. Sillä orja-analogia pelaa tässäkin. Hautaaminen on erikoista. Jos mietitään miten kirkko luultavasti saa aina alitettua vastutajiensa tarjoukset on huomattava että sillä on puolellaan monta etua (a) Maa pitää ostaa, kirkolla on tämä investointi jo tehtynä. Iso osa on saatu jopa lahjaksi. Pieni osa on suoraan sanoen ryöstetty jo muinaisina aikoina. Investoinnit nostavat aloittajan hintaa tuhottomasti (b) Työvoimaa Suomessa kuva se erikoinen seikka, että on usein halvempaa pitää huonohko työntekijä kuin etsiä uusi, koska etsintäkin on kallista. Näin on vaikka työvoima onkin täällä melko arvokasta. Kirkolla on infrastruktuuri valmiina. Se ei joudu etsimään alusta lähtien joka ikistä hautaustyöntekijää ja maksamaan tätä isompaa maksupiikkiä. (c) Kirkon hautausmaat ovat maita joita ei voida käyttää mihinkään muuhun. Sen sijaan muiden arvioissa mukana on useimmiten vaihtoehtoja, kuten vaikka se, että maalle rakennetaan pelto tai talo.

Kirkolla on paikanhallintaa, josta se tekee tilanhallintaa. Ja se tekee sen tasolla jota on hyvin vaikeaa purkaa kun se on jo kerran päässyt käyntiin. Tätä oikeuttaan kirkko puolustaa. Esimerkiksi hautajaisissa.

Tämä on toki kohtuullisen pieni asia. (Eräässä mielessä kysymys ei olekaan asian vakavuudesta vaan periaatteesta.) Uskonto muutenkin tuppaa suomessa olemaan rituaalikone, joka generoi arvokeskustelua kansalaisille yläviistosta. Osallistumien on pientä. Niin on toki kirkon jäseniinsä kohdistama kontrollikin. Kirkko on vallannut esteettisen ja monilta on etääntynyt näkemys siitä mikä on esteettisen ja eettisen välinen suhde. Tämän eron tajuamattomuus on itse asiassa ytimessä, kun puhutaan kristinuskon arvokasvatustyöstä. Kirkko ei kuitenkaan kohdista valtaa juuri muuhun kuin siihen että se paheksuu ja syyllistää kirkosta eronneita esimerkiksi nuorisotyön, köyhien tai rikkinäisten perheiden vihollisiksi leimaten. Mukana pysyneelle muistutetaan korkeintaan siitä että hän ei edusta kirkon virallista kantaa. Jos kirkolla on eettistä valtaa, se kohdistaa sen apostaatikoihin. Ja nähtävästi rankaisulla on vain yksi kriteeri. Se ei ole usko. Se on kirkollisveron maksaminen. Kirkon sisäpuolella se on vain esteettinen. Tämä rakentaa sille konfliktiluonteen.

Kirkko kohdistaa arvokeskusteluvaltaansa ulkopuolisten moitteeseen koska kunniaväkivalta. Se katsoo että se on niin hyvä laitos että sen oikeus on ikään kuin hämärtää jäsenmaksun ja verotulojen välinen oleellinen ero (jonka kuvasin aiemmin artikkelissa). Siitä huolimatta, että juuri tämä luonteen muutos tuhoaa kansankirkon ("palvelulaitos, joka pyrkii olemaan jäsenilleen tärkeä") valtionkirkoksi ("maksetuksi laitokseksi, vaikka olisi kuinka eikäytetty riippakivi"). Kirkko pesee prosessissa kättään samalla horisontaalisesta kunniaa, alentaa statustaan. Mutta kerää itselleen kollektiifista kunniaa. On hyvä tajuta että "yhteisöverotulokirkko" on sosiaaliselta rakenteeltaan totaalisesti erilainen kuin "kirkollisverokirkko" ja jos 100% jäsenistä kuuluu kirkkoon, ero näiden välillä katoaa ja se muuttuu käytännässä "kirkollisverokirkoksi".

Loppupeleissä tämä on tätä kautta saatavasta "ihmisläheisyys-prososiaalisuus-pullantuoksuisuus" -imagosta huolimatta vaarallista koska liian pitkälle vietynä tämä prosessi johtaa siihen, että horisontaalisessa kunniassa tärkeintä on että on hyvää tekevän maine. Kun vertikaalisessa kirkon tulisi myös tehdä se hyvä erityisen taitavasti ja tehokkaasti. Ja tällä taas on merkitystä jopa sillä "pinnallisella" tasolla josta aloitin tämän varsin pitkän ja polveolevan lillukanvarsiblogauksen. (Joka mielestäni ei ole tarpeettoman kompleksi. Vaan juuri sopiva aihe huomioiden.)

Lopputuloksena kaikesta on se, että kirkosta eroamiseen taatusti liittyy egoistisia taloudellisia pyrkimyksiä joka tekee ateismtista potentiaalisen vapaamatkustajan - jota tosin se, että valtio verottaa kaiken kaikkiaan vie aika paljon tehoja pois. Tämä potentiaali arvioidaan kirkon puolella siten että jos ateisteista kaikki eivät auta, se painaa enemmän kuin se, että kirkko itse  tekee muutakin kuin hyväntekeväisyyttä. Ja tätä eroa kirkko - ja etenkin sen uskovaiset jäsenet - käyttävät arvokeskustelussa nuijana jonka ytimessä on kunniaväkivalta. Juuri se, että ateismissa on vapaamatkustamisen henkäys -kuten siinä kiistatta onkin- tekee tästä heidän silmissään oikeutettua. Näin siitä huolimatta, että heidän omassa silmässäänkin on rikka - se, että kirkko ei tee pelkkää hyväntekeväisyyttä ja siksi hyvää todella tahtovan kannattaa kohdistaa rahat muutoin. Sillä tämä ei ole vapaamatkustamisen henkäys vaan tehottomuuden henkäys. Ja kirkon omissa arvoissa epäonnistuminen kohdataan armeliaisuudella. Ja kunniassa kyse on aina arvoista. Horisontaalisen kunnian kohdalla yhteisön omista arvoista.

---

Kuva on otettu Suomenlinnasta. Kuvaa ei ole kuvamanipuloitu. Näyttää omituiselta, mutta on todempi kuin näyttää. Toivon mukaan vähän kuin tämä kieltämättä omituinen kirjoitus johon kului useampi päivä, paljon kahvia, hitusen viinaakin. Ei sentään tupakkaa. Kiitos kun jaksoit lukea tähän asti!

Miksi kiusaamista paapotaan?

Kiusaamisen suhteen valtaosa ihmisistä on sääliöitä. He vastustavat periaatteessa kiusaamista, mutta he eivät puutu siihen. Itse asiassa he rakentavat järjestelmän joka tukee kiusaamista. Tässä tärkein motivaatio ei ole kiusaamisen kannattaminen. Edes pelkuruus ei ole tässä kantavin voima. Tämänlainen sivustakatsomistilanne on tuttu myös ensiaputilanteissa, jossa sille tunnetaan nimi, katsojavaikutus. Vaikka tilanne olisi itselle turvallinen ihminen olettaa että joku muu tekee ratkaisevan siirron jos muita on mukana. Toisin sanoen valtaosa sääliöistä on varsin eettisiä.

Kuitenkin kun katsoo arvokeskustelua, voi huomata että tosiasiassa katsojavaikutus ei riitä selittämään sääliökulttuuria. Sillä arvokeskustelussa ensiaputilanteissa passiivisuutta yritetään murtaa. Mutta kiusaamisen kohdalla kohdistetaan tilaa pääasiassa kiusaajien ymmärtämiseen. Tässä medikalisointi on tärkeimpänä. Tästä hyvä esimerkki on "Rasistit ja koulukiusaajat ovat henkisen väkivallan mestareita" -blogaus. Se nimittäin edustaa standardilinjausta joka "vastustaa kiusaamista mutta ymmärtää kiusaajaa" ; "Vihan ja ennakkoluulojen harhamaailmassa elävät haluavat korostaa  erinomaisuuttaan ja peittoavat huutelullaan heikkouden ja epävarmuuden. Keinovalikoima rasistien ongelmienratkaisupakissa on varsin suppea, tavoitteena häikäilemättömästi vain möläytysten esittäjän oman suosion ja itsekkäiden päämäärien vahvistaminen." Vielä vahvempaa linjaa edustaa "Opettaja" -lehdessä (11.1.2013) esiintynyt kiusaamisen käsittely. Siinä selitetään että "yksikään lapsi ei käyttäydy huonosti siksi, että hän haluaa tehdä niin, vaan siksi, että hän ei osaa muuta. Lapset eivät ole manipuloivia ja pahoja, eivätkä halua ärsyttää tahallaan." ~  Käytösongelmissa ongelmaa yritään sietää ja tämän jälkeen se laitostetaan, vaikka "Opettaja" -lehtikin korosti että "käytösongelmissa laitoshoito tai terapia ei yleensä ole tehokasta."

Merkittävää on että kiusaaminen on tekijäkeskeistä. Uhrille ei anneta analyysitilaa. Ongelmaa ratkaistaan siten että kiusaajan päätä rapsutellaan. Tosiasiassa kiusaamisessa on kysymys väkivallasta. Ja turvallisuuspuolella toimineet oppivat varsin pian että kaikki väkivalta liittyy "moraaliseen närkästykseen" ja siihen että koetaan että väkivalta on ratkaisu. Kenties tämä tarkoittaa sitä että väkivaltaa käyttävän keinovalikoima on rajoittunut. Mutta tosiasiassa väkivaltaa ei käytetä siksi että ollaan heikkoja ja epävarmoja vaan siksi että koetaan että ollaan vallassa. Selitys siitä että koulukiusaaja olisi jotenkin heikko on sama kuin selittäisi että muinainen rooma törkki sotilasmahdilla Jeesusta ristille ja keihäällä kylkeen koska koki Jeesuksen uhkana. Teknisesti tässä on vähän totuutta, mutta kokonaisuuden kannalta oleellista on se, että vallankäyttö onnistuu jos ja vain jos tarjolla on valtaa.

Kiusaamisen vallan miettimisen kanalta voi olla hedelmällistä tarttua Habermasiin, johon voi tutustua vaikka "olemisen porteilla" -blogissa. Hän otti tarkasteluun konfliktit. Hänestä yhteiskunnalliset ja poliittiset ongelmat on tavattu esittää medikalisoidun kriisikäsittelyn kanssa. Silloin yhteiskunnalla on ideaalitila (Sollzustand) jota tavoitellaan. Tästä poikkeamista pidetään sairaana yhteiskuntana. Habermasin mukaan tämä ei ole riittävä. Lisäksi olisi otettava huomioon se miten yhteiskunnassa elävät kokevat muutoksen. Ilman tätä puolta mikä tahansa muutos nähdään tätä kautta helposti uhkana ja rappiona, vaikka ihmisten onnellisuus kenties jopa paranisi muutoksessa. Tätä voidaan pitää konservativismin syvimpänä ongelmana, sillä se jättää huomioimatta aikalaiskokemuksen. Habermas korostikin että kriisi ja konflikti on paitsi yhteiskuntarakenteen tila, niin aina myös kooste siinä elävien ihmisten kokemuksista.

Tässä mielessä kiusaamiselle on helppo nähdä rooli. Rooli jonka vuoksi sitä tuetaan ja sympataan. Kiusaaminen on nimittäin normatiivista. Kiusaajalla on "moraalinen närkästys" kiusattua kohtaan. Nämä arvot eivät ole satunnaisia. Kiusatuiksi joutuvat muista jollain tavalla poikkeavat, oudot, normaalitilasta poikkeavat. Normista poikkeavat. Näin ollen erilaisuus on itsessään poikkeama, se on ulkoisessa mielessä konflikti. Kiusatut ovat kuitenkin siitä inhottavia että he eivät ilman kiusaamista tajua olla onnettomia asiantilastaan. Sisäinen konflikti puuttuu. Kiusaaminen on prosessi jossa ulkoisesta konfliktista (erilaisuus) tehdään oikeutus rakentaa sisäinen konflikti (erilaisuuden vuoksi kiusatuksi joutuminen).

Ja tässä yhteiskunnalla, vanhemmilla ja muilla ihmisillä on oleellinen rooli. ; Esimerkiksi homoseksuaaleista keskustellessa esiin on usein tullut se, että homoadoptioita ei tulisi sallia koska näitä adoptoituja lapsia kiusattaisiin. Usein tätä väitettä esittävät nimenomaan homoseksuaalisuuden vastustajat, ne jotka vastustavat kaikkia muitakin homoseksuaalien oikeuksia. Sen sijaan ne ihmiset jotka kannattavat homoseksuaalien avioonmenoa harvemmin viittaavat tämänlaisiin. Jos sen sijaan menisin esittämään, että perussuomalaisten adoptiot tulisi estää koska perussuomalaiset ovat karmeasti vihervasemmistolaisten kiusaamia, minut naurettaisiin pihalle. Naurettaisiin vaikka tätä "voi kun meitä normaaleja keskivertosuomalaisia vainotaan" -henki on vahvana juuri näillä samoilla ihmisillä joista homojen adoptoimien kiusatuksi joutuminen on relevantti uhka ja argumentti.

Tätä kautta voisi viitata vaikka Ossi Ojutkankaaseen joka korostaa että monilla on perusasenteena "Olisit normaali - vaikka lääkkeillä!" "Laasasen blogissa käyty keskustelu alleviivasi hyvin, miksi aiheesta on vaikea puhua. Tässä kommentissa Petri Haapa sanoi nimittäin seuraavasti: "Minulla on kokemusta vain yhdestä tyypistä, jolla oli diagnosoitu Aspergerin syndrooma. Mukava kaveri, kun lääkitys ensin saatiin kohdalleen". Tämä antaa mielestäni hyvin yksipuolisen ja ikävän kuvan ihmisten suhtautumisesta neurologisiin poikkeamiin. Ne nähdään muita ihmisiä alituisesti ärsyttävänä vammana joka pitää korjata syömällä lääkkeitä. As-henkilö ei siis ole hyvä ihminen sellaisenaan. Etkö usko? Lue itse vaikkapa tätä äitien käymää keskustelua as-piirteisestä lapsesta. Tuollaisia keskusteluja löytyy Googlella lukuisia muitakin. Niiden yleissävy on valitettavan sama. Tässä hyvä kiteytys: "Voi kun ois taikasauva, jolla vois muuttaa lapsensa tavikseksi".

Kiusaaminen tukee vallitsevaa järjestelmää. Kiusaaja ajaa yhteisön hyviksi ajamia asioita. Näin ollen osasyy sille miksi kiusattu jätetään kiusaamiskeskusteluissa ulkopuoliseksi ja huomio keskitetään kiusaajan psykologisointiin on se, että jos kiusaaminen nähdään ymmärrettävänä, se itse asiassa muuttuu jotenkin samalla myös hyväksytymmäksi. On ikään kuin luonnollista kiusata niitä outokaisia. Lisäksi sääliö välttää itse kiusatuksi tulemisen sillä että ei puutu. Näin ollen normaali sääliö ei pidä kiusaamisesta, mutta he eivät tee sille mitään.

"Panuhuoneessa" esitettiinkin jopa ajatus siitä että rasismi- ja monikulttuurisuuskeskustelu on vain kuriositeetti isommassa pääteemassa. "Äärioikeisto esittää mielellään ”kritisoivansa monikulttuuria” siksi, että maahanmuuttajat muka repivät Suomen yhtenäisyyden ja hajottavat kansakunnan kummallisilla kulttuureillaan. Todellisuudessa kuitenkin kansakunta on jo hajotettu ja sen on tehnyt nimenomaan äärioikeisto, joka on rajannut Junttaset ja Korhoset, Virtaset ja Lahtiset, Suomiset ja Tuomisetkin oikeiden suomalaisten ulkopuolelle" ... "breivikistit ovat alun alkaenkin nimenomaan ihmisoikeus- ja ihmishenkikriitikkoja, ja heitä ottaa aivoon ennen kaikkea se, että kaikki syntyperäiset suomalaiset eivät ajattele samalla tavalla kuin he eivätkä pokkaa heidän ylhäisyydelleen riittävän syvään. Meikäläiset natsiterroristit keskittyivät vielä aika myöhäisessä vaiheessa suomenruotsalaisten ja totaalikieltäytyjien uhkailuun ja solvaamiseen - siis oman kansan sisäiseen kulttuuriseen ja ideologiseen kurinpitoon - koska tässä maassa ei yksinkertaisesti ollut silloin eikä ole nyt niitä ”varsinaisia maahanmuuttajia” kovin uskottavien uhkakuvien rakenteluun. Kesti aikansa ennen kuin Suomen äärioikeisto omaksui alan kansainväliset trendit maahanmuuttokritiikkeineen ja muslimivihoineen."

Rasismikysymyksessä on kysymys muusta kuin pelkästä rasismista, sen taustalla on suurempi teema. Teema joka selittää kiusaamisen ja nurkkakuntaisen yhteisöllisyyshenkemme. Teema joka selittää niin paljon viitaten niin keskivertoihmiseen että sen esilletuominen ei tule oikein kysymykseenkään.

Kysymys on siitä että suomessa vallitsee yhteisöllisyyttä korostava kulttuuri joka on perustaltaan fundamentalistinen. (Joka ei ole perussuomalaisten erityisoikeis. Teemme sitä kaikki.) Fundamentalistinen nimenomaan Boyerin määrittelemässä fundamentalismissa, jossa fundamentalismi on oman sisäryhmän kontrollia. Tämä yhteisöllisyyttä korostavat puoli asettaa ehdot joilla ollaan Suomalainen. Tässä teemoin uskonnottomia kiusaava yhteisöllismielinen ei itse asiassa enää näe että uskonnottomuus olisi itsessään uskonnottomuutta vaan se on enemmänkin maanpetturuuden muoto. Tästä tiukemmasta linjasta löysempiä tietysti on. Hekin puhyvat yhteisöstä. Keinot ovat kevyemmät, asenne sama.

 Toki tätä pahentaa se, että suomessa on paljon kristittyjä, aitoja rasisteja ja vastaavia kiusanhenkiä että vihervasemmistolaisia:
1: Kristillisessä kulttuurissa uhrius on marttyriutta. Säälistä tulee korkein kruunu. Siksi kiusatulla on rooli. Hän on eräänlainen jeesustarinan edustaja. Kristitty kokee hyvyyttä siitä että hän sympatiseeraa ja säälii kiusattua. Tämä antaa heille tunteen omasta erinomaisuudesta ; He ovat osana ihmisyyttä koska he ovat myötätuntoisia. Toisaalta kristinuskon tärkein hyve on armeliaisuus. Ja tätä ei voida kohdistaa kiusattuun koska kiusattu on redusoitu eräänlaiseksi jeesusallegoriaksi. Kiusaaja on armon kohde, ja kristitty saa kokea itsensä kaksin verroin upeaksi kun on niin armelias pahana pitämäänsä kiusaajaa kohtaan. (Kaikki kristityt eivät ajattele näin mutta kristillisyys lietsoo tämänlaista aivan perverssiä ajatusrakennetta.)
2: "Aidot kiusanhenget" kokevat kiusaamisen jopa velvollisuudekseen. Homot rikkovat yhteiskuntarakennetta vastaan ja ajavat sen pois hyvinvointitilasta. Heille kiusattu voi olla todellakin uhka, merkki omasta heikkoudesta. Näin ollen he toimivat hieman toisella logiikalla kuin keskiverrot sääliöt, joita tämä blogaus pääasiassa koski. Heille kiusaaminen on välttämätön raju rankaisutoimenpide. Vähän kuten keskiverto katutappelijallekin.
3: Osa vasemmistilaisista näkee että ihminen on perustaltaan hyvä. Näin ollen kiusaajassa on pakko olla hyvää. Hän ei voi manipuloida tai olla paskiainen. Toisaalta kiusaaja voidaan nähdä renegadena. Koska kiusaaminen ei itsessään ole normaaliarvojen mukaista - se on vain keino normatiivisten piirteiden vahvistamiseksi - toimintaa joten kiusaaja on lähempänä vallankumouksellista tai proletaaria kuin mitään muuta. Kiusaaja on vähemmistö joka rikkoo enemmistön normeja, joten jos hän ei ole suoraan proletaari niin hän sentään ajaa edes yhteistä ideaalia.

Ikävä totuus onkin se, että arvokeskustelu näyttää että kiusaamisen sivustakatsomista ei voida perustella katsojavaikutuksella tai muulla periaatteessa neutraalilla tavalla. Sillä kiusaajan paapominen subjektiiviselal ymmärtämisellä ja kiusatun ulkoistaminen objektiksi, teon kohteeksi, ovat merkkejä siitä että takana on muutakin. Ensiaputilanteisiin vastaavaa puolustelua ei löydy. Siksi olisikin oikein edes tunnustaa se, että tosiasiassa valtava osa ihmisistä vihaa kiusaamista mutta arvostavat että joku tarttuu toimeen ja ohjaa niistä outokaisista normaaleja ihmisiä, kunnon ihmisiä, ylipäätään ihmisiä.

Lohdun sanoista riidanhaastuuseen.

Kotimaassa ollut "Kaikella on tarkoituksensa" -kirjoitus kuvastaa teleologisuuden ja pahan ongelman ja lohdullisuuden vaikeaa suhdetta. Onnettomuuden kohdalla selitykset pahan ongelmiin ja kärsimyksiin eivät ole useinkaan kovin lohdullisia ; "Ystäväni ei hyväksynyt sitä, että papin mielestä, onnettumuuteen johtaneella kuolemalla ja kesken jääneellä elämällä olisi joku tarkoitus. Hän erosi tuon papin sanoman vuoksi kirkosta, ja ei ole liittynyt siihen takaisin. Hänen usko Jumalaan kuitenkin säilyi, mutta side instituutiooon ja sen edustamaan opetukseen katkesi." Ei ole vaikeaa keksiä tilanteita, joissa ei uskonnonfilosofinen/teologian historiallinen knoppitieto teodikean ongelmasta paljoa lohduta. Tämä ongelma on ollutkin kirkon yleisessä reagoinnissa esimerkiksi luonnonkatastrofeihin ; Joko on tuotettu surua tämänlaisella tarkoituspuheella tai sitten on oltu ympäripyöreitä humanistihöpöttäjiä jotka jättävät onnettomuuden irrationaaliseksi arvoitukseksi. On selvää että kumpikaan tapa ei miellytä kaikkia. ; Itse asiassa molemmat edellämainitut strategiat suututtavat useimpia ihmisistä jossain määrin. On Jumalanpilkkaa väittää että onnettomuus on tarkoitukseton, mutta on onnettomuutta herjaavalta tai psykopaattiselta väittää sitä soveliaaksi teoksi Kaikkirakastavalta. (Että lisää tälläistä, kiitos Herra!)

Itse asiassa valtaosa pahan ongelmien ratkaisemisesta tuntuu itselleni juutalaisuudelta jossa etäännytään Jeesuksen sanomisista. Kristillinen kannantto siihen onko onnettomuuteen joutuminen merkki Jumalalta, tai johtuiko ihmisen syntymästä asti vammaisuus hänen vanhempiensa synneistä johtuvaa on nimittäin lempeämpi. Niiden kohdalla kysymys ei ole syyllisyydestä. Jeesus opetti meille että "Shit happens - kakkaa tapahtuu" , kun taas juutalaiset korostivat tässä enemmän sitä kantaa että "everything happens for a reason." Tästä erottelusta on vain jostain syystä etäännytty hyvin usein nimenomaan pahan ongelman ratkaisujen kohdalla. Onneksi se sentään ainakin toistaiseksi muistetaan aina kun nähdään vammainen ihminen. (Tosin menestysteologian levinneisyys on kyseenalaistamassa tätäkin.)

Itämainen uskontomaailma tuntee täsmälleen saman jaottelun. "Takkirauta" kuvasi buddhalaisuuden karmanäkemystä ja kritisoi samalla hindulaisuutta kovin sanoin. Hindulaisuudessa karma on "juutalaista" ja buddhalaisuudessa "kristillistä". Hindulaisuudessa entiset elämät kostautuvat ja karma onkin hyvää karmaa ja pahaa karmaa. Buddhalaisuudessa taas on enemmänkin seurauksia. Buddhalaisuudessa on vain karmaa, jota ei voi jaotella hyvään tai huonoon. Ja lisäksi niiden seuraukset ovat monenlaisia, monet niistä eivät ole teleologisia. Toisin sanoen buddhalaisuuden karmassa ei ole koston ja palkitsemisen intentiota eikä edes sitä että kaikki olisi oikeudenmukaista "Jos vaikkapa joudut onnettomuuteen, ei se välttämättä tarkoita että olisit tehnyt jotakin pahaa aikaisemmin. Se tarkoittaa vain yksinkertaisesti sitä, että olit väärässä paikassa väärään aikaan, ja gravitaatio peri voiton tällä kertaa." Hindulainen taas näkisi samassa tilanteessa sen, että takana on moraalinen tai jopa kostonhimoinen voima joka tasaa tilejä menneen elämän pahoista teoista.

On selvää että jos lähtökohdaksi otetaan lohdullisuus, on hindulainen ja juutalainen (ja modernin kristillinen?) asennoitumistapa itse asiassa aika julma ja kova. Kristinusko on näitä lempeämpi ja lohdullisempi, sillä vaikka se ei poista intentiota tai moraalia, se tuo mukaan armeliaisuuden intention. (Mistä seuraa ongelmia pahan ongelman kohdalla koska pitää selittää miksi Jumala kuitenkin hyväksyy onnettomuuden.) Buddhalaisuus taas on lempeä koska se poistaa teleologiaa ja moraalisuutta tapahtumista. (Ja sitten sanotaan että eiteleologiseen maailmaan uskovat ateistit olisivat lähtökohtaisesti julmia ja kovia.)

Todellisuus tietysti voi olla kumpi vain. Teologioissa on jäsentyneisyyttä ja tapahtumiin sitoutumista mutta liitoksien kohdassa kyseessä ovat tulkinnat, eivät tosiasiat. Kun mietitään sitä miten tälläisistä sitten valitaan tai erimielisyyksistä keskustellaan ollaankin usein vaikeuksissa. Esimerkiksi "Takkirauta" on selkeän kiukkuinen hindulaisuudelle eikä hänen kulmaansa voi pitää intressittömänä. Hindulainen olisi erimielinen ja voisi syyttää buddhalaisuuden karmakäsitystä vaikka "idän nihilismiksi" jonka rinnastaisi "ateismin julmaan ja lohduttomaan maailmankuvaan jossa ei ole järkeä koska ilman intentiota katastrofissa ei ole enää mitään hyvyyttä eikä järkeä."  (Keskeinen idea tähän syytökseen ei ole omani, muotoilu sen sijaan on.)

Jungner kirjoitti tähän liittyen "keskustelua keskustelusta" -blogauksen jonka kommentisto oli erittäin valaisevaa. Junger otti lähtökohdakseen Wittgensteinin kielipelin josta seuraa yhteismitattomuutta. Siinä kysymys on vain eri lähtökohdista ja niistä seuraavasta määritelmien eroamisesta ja johtopäätösten eroista "Maailmanparantaja-maahanmuuttaja ja kyynisempi journalisti elävät niin erilaisissa maailmoissa, ettei yhteisymmärrystä edes filosofisemman aiheen termistön käytöstä hevin synny. Tämä johtaa väistämättä toistensa ohi puhumiseen. Sama kielipeliongelma löytyy palkanalennuspuheiden takaa. Toisille palkka on teoreettinen kansantalouden suure tai välineellinen arvostuksen mitta, toisille taas ehdoton edellytys jokapäiväiseen pärjäämiseen. Toisen jalo ele on toiselle pelottava henkilökohtaisen talouden romuttava uhka." Tätä hän jatkaa postmodernismilla jossa mausteeksi laitetaan intressit. "Postmodernismi romuttaa niin yleiset totuudet kuin suuret kertomukset. Maailmasta on tullut sekava paikka, jossa ihmiset nappaavat omiin reppuihinsa ajatuksia sieltä ja täältä. Kirkko on helisemässä, kun kansalaisten hengellisyys on sekoitus kristinuskoa, horoskooppeja ja populaaripsykologiaa." ja ideologiat nousevat esille "Vahva tunnelataus ihmisiin ja asioihin vääristää todellisuuden. Miellyttävän henkilön mielipiteet ja teot tulkitaan miellyttävästi ja toisinpäin. Väärä ihminen ei voi olla oikeassa eikä oikea ihminen väärässä. Saksan jalkapallomaajoukkueen hyljeksitty päävalmentaja puki tämän aikoinaan oivasti sanoiksi: "jos kävelisin vetten päällä kirjoitettaisiin lehdissä etten osaa uida". Motivoituneella ihmisellä on huima kyky vääntää musta valkoiseksi ja toisinpäin."

Ei ole sattumaa että liitän tämän juuri karmapuheeseen. Sillä nähdäkseni postmodernismissa onkin mukana juuri tätä lohduttomuutta. Eri intressien vastakkain laittaminen ei rakenna koskaan mitään rakentavaa kunnioittavaa keskustelua, vaan se on aina julistamista tai riitelyä. (Jos kohtaaminen on hierarkinen se muuttuu julistus-alistamiseksi. Jos tasa-arvoinen siitä tulee riitelyä jossa huudetaan poteroista.)

Tätä kritisoimaan asettui varsin postmoderni tapa. Siinä luokiteltiin ihmistä ja tämän ideologioita ja nähtiin keskustelu strategiana jossa ytimessä on intressi. "Aloitus ja kirjoittaja viestii olevansa sivistynyt ja oppinut henkilö. Tarkkailee tilannetta ulkopuolelta, kuin opettaja" ... "Tekee mikki-hiiri tai aku-ankka- tason analyysin, viittaa filosofiaan, jolla viittaa itseensä, että onpa tässä opiskeltu filosofiaakin. Korostaa jälleen itseään, viittaa kielellä omaan erinomaisuuteensa. Lisäksi sanaleikki palkasta. Pyytää yleisöä huomaamaan näppäryytensä." ... "Haluaa kohottaa tekstiään yleväksi, viittaus ilmaan, tunnelatauksiin, vääristynyt todellisuus. Tekosyvällistä kökköä, vertaus. Jeesus-syndrooma. Olin kaiken huipulla, yleisradio." ... "Kotipsykologiaa, motivointia. Kävi pitämässä metropolia amk:ssa mikkihiiri-tason motivointipuheen, vaikka pääsi omiin asemiinsa puolueen jäsenkirjan avulla. Esiintyy järjellisenä viittaamalla miten muut jättävät järjen ja tolkun narikkaan. Laittoi itse outoja viestejä youtubeen ja lauloi halinalleista. On tunnelatautunut ja mielestään jalo - tilillä miljoona euroa. Vastustaa pahaa ja epä-älyllisyyttä." ... "Palaa kirjoituksen alkuun ja viestii omaa sivistyneisyyttään. Puhuu ilmiöistä menneiltä vuosikymmeniltä. Kertoo olevansa sekavassa maailmassa. Jälleen Jeesus-syndroomaa. Kertoo, että tietää hengellisyyden, psykologian ja uskontojen salat. Hänellä on tieto." ... "Vaihtaa minän korostuksen meihin, mutta viittaa että hänellä on ratkaisu. Puhuu luottamuksesta. Miljoona euroa tilillä edelleen. Ja paljon enemmän. Pelkää menettävänsä rahansa. Ei kestä konflikteja, heikko luonne. Tarvitsee hyväksyntää, heikko johtaja." ... "Loppulauselma, vetoaminen menneisyyteen, rinnastaa itsensä historian henkilöihin. On mielestään valistaja. Loppuun viittaus youtube-videoihinsa ja outo vertaus, jolla haetaan lukijan jäämistä pohtimaan kirjoitusta. Eli pelkkää p***aa demarin vaatteissa."

Ylläoleva teksti on tietysti kauttaaltaan täynnä ad hominemia, jossa syytetään mutta ei perustella. Se on sellaisenaan epäargumentti. Mutta siinä on kuitenkin tulkinta jossa kohde analysoidaan tämän intressien ja viiteryhmien kautta. Ja sellaisena se tekee siitä erittäin postmodernin normireaktion. Ongelmana on tietysti se, että tälläinen syyttely on helppoa. Se voidaan tehdä aina. Jos ei heittele filosofeja, ei ole reflektoinut näkemystään, on kyvytön ajatteluun, ei ole tutustunut. Jos heittelee on snobi dorka. (Tämä on itse asiassa strategia joka on uskonnottomalle tuttu strategia uskontokeskustelusta. Ensin vaaditaan kannanottoja ties miltä ihmealoilta ja sen jälkeen kun on hävitty syytetään että toinen on elämätön ja ylpeä paskiainen ja kaikkien alojen mestaroija, joka tekee tätä ihan vaan ylpeyttään.)

Jukka Hankamäki tuo tähän kuitenkin mukaan nähdäkseni viestiketjun arvokkaimman panoksen. Hän nimittäin huomauttaa että Jungnerin lähtökohta suorastaan kerjää tämänlaista ylläolevaa retostelua. Syy on se, että se ei pohjimmiltaan kykene nousemaan tätä parempaan. Siinä on vain enemmän filosofista snobbailua ilman sitä laatua.

"Ei ole ihme, että keskustelu jauhaa hakoteillä, kun tunnetaan vain Wittgenstein ja postmodernismi!Kummallakaan ei ole ollut oikeastaan mitään annettavaa poliittisen keskustelun järkevöittämiseen.
   Wittgenstein uskoi ensin maailman ja sanan vastaavuuteen, kunnes joutui tunnustamaan persoonalliset merkitykset ja päätyi myöhäiskauden näkemyksiinsä useasta yhtäaikaisesta kielipelistä. Tätä puolestaan postmodernistit ja jälkistrukturalistit jatkoivat ajatuksella useista diskursseista, jotka ovat vertailukelvottomia ja yhteismitattomia. Siis vallitkoon relativismi, he ajattelivat.
   Sen sijaan poliittista yhteisymmärrystä voisi hakea filosofian dialogisuudesta, jonka Paavaleita ovat olleet Emmanuel Lévinas ja Martin Buber. Sekä tietysti Sokrates ja Platon (mainitsen heidät vain, koska eihän klisee pysy elinvoimaisena, jos sitä ei käytetä). Dialogin sijasta vallitsee nyt yhtäaikaisten ja päällekkäisten monologien sirkus.
   Myöskään dialogisuuden ei pitäisi olla "häiriöttömän kommunikaation" tavoittelua, kuten muiden muassa Habermas ajatteli, sillä objektiivisuuden ihanteen sisällä kytee totalitarismi. Sen sijaan moniäänisyyden tunnustaminen on hyväksi. Mutta sinänsä hyvä, että poliitikot panevat merkille keskinäisen keskustelunsa populistisuuden."
Tämä korostaa sitä että maailmankuvat eivät ole tasa-arvoisia, mutta että yhden maailmankuvan suojelu poliittisen korrektiuden ja kohteliaisuuden kautta eivät ole järkeviä vaihtoehtoja poliittisessa keskustelussa.

Itse olen sitä mieltä että poliittinen keskustelu ja maailmankuvahöpötys ei ole koskaan samaa kuin tieteenfilosofinen keskustelu - se vain ihanteessaan lähestyy tätä. Koska olen Quinelainen, näen vahvasti että rationaalinen keskustelu tiivistyy lopulta käsiteverkkoon jossa kaikki on tieteellisesti testattavissa ja testattua. Mutta olen samalla realisti ja tiedän että emme ole saavuttaneet kovin täydellistä tiedon tasoa joten joustamista on pakko sallia jos puhutaan maailmankuvista ja vastaavista.

Nähdäkseni on hylättävä objektiivinen totuus ja sen mukana tuleva dogmaattisuus että relativismi. Postmoderni keskustelu jossa keskiössä on yhteismitattomuuden tunnustaminen johtaa vain siihen että ohipuhuminen hyväksytään koska uskotaan että muuta ei voida. ; Maailmankuvien rapsuttelu on vaihdettava kriittisyyteen. Riitely on muutettava ohipuhumisesta väittelyyn. Harhaoppisuus ja virheiden teko on otettava hyväksyttävämmäksi, oleellisemmaksi osaksi ihmisyyttä ja maailmankuvallisuutta. ; Tämä ei tietysti muuta sitä että karma ja pahan ongelma jäävät ainakin toistaiseksi mielipidekysymyksiksi. Mutta nämä ehdot muuttaisivat oleellisesti sitä nykytilaa joka perustuu vain kyykyttämiseen ja poteronkaivuuseen. (Nykyihmiset tosin tuskin ovat valmiita tai halukkaita luopumaan tästä. Koska poteronkaivuun loputtua he eivät olisi suojassa. Ja kyykyttämisen loputtua he eivät voisi tuntea olevansa "kunnolla oikeassakaan".)

Kuinka uskonto myrkyttää avioliiton

Hitchensin "God is not Great" -kirjassa yhtenä teemana oli se, miten uskonnollisuus värittää hyvin monet aiheet. Hitchens puhui siitä miten uskonto myrkyttää kaiken "religion poisons everything." Tällöin aihe värittyy usein niin, että se nähdään vain tästä uskonnollisesta konseptista. Tämä tietysti tekee yhteiskunnassa elämisestä omituista jos ei tätä uskonnollista vakaumusta jaa. Koska kaikki keskustelu käydään vain uskonnollisesta kulmasta ja uskonnollisin ehdoin. Tietyt mielipiteet nähdään tämän jälkeen vain reaktiona uskontoon, kuten uskonnonvastaisuutena ja tätä taas syytetään uskonnonvapauden rikkomisena.

Tämä tuli mieleen, kun luin facebookissa "vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" -ketjua. Siellä nousi esiin se, että avioliitto on aiheena retorisesti uskonnollistettu. Vaikka avioliittoa voidaan tarkastella ties mistä linjasta, niin avioliittokeskustelu kuitenkin näyttää redusoituvan aina jotenkin uskontoon. On joko suoraa "Raamattuun" vetoamista tai hieman epäsuorempaa luonnollisuusargumentaatiota joka vetoaa siihen että Jumala on luonut tietyn luonnonjärjestylsen. Toisin sanoen avioliittodiskurssi on latistunut, on vain yksi tärkeä tematiikka ja muut tematiikat ovat epätasa-arvoisia, huonompia ja turhempia kulmia..

Monet selvästi kristilliset tahotkin näkivät asian pahana. Keskustelun uskonnollistumisen katsottiin huonona asetelmana "Nykyinen asetelma ruokkii "kiihkouskovaiset" vastaan "normaalit" vastakkainasettelua ja haittaa kunnollista keskustelua." Kun avioliitto on kysymys, johon uskonnoilla on kanta, mutta joka ei aiheena ole välttämättä uskonnollinen olisi kannattavaa laajentaa argumentaatiokenttää myös puhtaasti yhteiskunnallisten ja muunlaisten argumenttien suuntaan. Uskonnollisesti neutraali yhteiskunnallisella tasolla pysyvä argumentaatio ei hylkäisi sekulaaria ihmistä ja kieltäisi hänen mielipidettään, näkökulmiaan ja osallistumistaan.

Kaksipuolinen kolikko.

Pasi Turunen muistutti ansiokkaasti että uskonnollisen keskustelun mukanaolo on kuitenkin monelle tärkeää ; Uskovaiset haluavat tehdä yhteiskunnallisia päätöksiä vakaumuksestaan johtuen eivätkä siitä huolimatta. Puhdasta yhteiskunnallista keskustelua hän pitää tämän vuoksi jopa syrjivänä. Turunen esittää että "Jürgen Habermas on tuoreissa kirjoituksissaan myös esittänyt, että "uskonnollisten ilmaisujen ehdoton rajaaminen pois poliittisesta keskustelusta ja julkisesta tilasta on uskonnollisia ihmisiä syrjivää." Habermasin mielestä uskontoon vetoavia näkökohtia voidaan tuoda poliittisiinkin keskusteluihin, "mutta päätöksenteossa hyväksyttäviä ovat vain sellaiset argumentit, jotka niiden esittäjä tai joku muu voi kääntää kaikkien eri uskontoja edustavien ja uskonnottomienkin kansalaisten hyväskyttävissä olevalle sekulaariselle kielelle". Käänteisesti Habermasin mukaan "myös ei-uskonnollisilta ihmisiltä voidaan edellyttää suopean uteliasta asenneetta uskonnollisiin ilmaisuihin. Heidän tulisi etsiä niistä totuuksia, jotka olisi mahdollista kääntää uskonnosta riippumattomalle kielelle." Tavoitteena on toinen toisiansa kunnioittava dialogi, jonka tuloksena "voidaan määrittää kaikkien rationaalisten toimijoiden hyväksyttävissä olevat poliittiset periaatteet."" Turusen mukaan uskonnollisen perustelujen esittäminen kuuluu uskonnonvapauteen ja että sekulaarikin ihminen voi ymmärtää kristillisen avioliiton perusteet.

Vaikka Turusen puhe onkin tuttua "osallistuttamispakkoargumentaatiosta" jossa esimerkiksi kirkosta eronnut opettaja saattaa joutua kirkkoon, ja sama osallistuttamis koskee monia koululaisiakin. On kuitenkin hyvä huomata, että osallistuttamattomuuden puolelta löytyy paljonkin kristillistä argumentaatiota. Esimerkiksi silloin kun koulun seksuaaliterveyspuolen on katsottu rikkovan vakaumusta vastaan. - Ja itse asiassa myös samaa sukupuolta olevien avioliitto voidaan nähdä osallistuttamisena, jossa avioliittokonsepti jaetaan dialogisesti sen sijaan että oltaisiin monologissa yhden uskonnon kanssa.

Asiassa on selvästi kaksi puolta. Ja Turusen näkemys esittelee niistä erinomaisesti toisen puolen ; Kuitenkin hänen lainaamaansa Habermasia voidaan soveltaa nimenomaan lähtökohtaan, joka ei kiistänyt uskonnollisen diskurssin olemassaoloa vaan kyseenalaisti sen, että se on se kaupungin ainut peli. Ja tällöin uskonnon mukanaoloa ei tarvitse oikeuttaa, kun kysymys on siitä että "voitaisko puhua joskus jotenkin muutenkin. Kerrankin?"

Kun vallitseva käytänne on sellainen jossa yhteiskunnallinen ilmiö, avioliittokonsepti, on väritetty ensisijassa uskonnolliseksi kysymykseksi ja väritetty nimenomaan yhden uskonnon tematiikalla jossa on sallittu vain pelikenttä "tätä uskontoa vastaan" ja "tämän uskonnon puolesta", on selvää että avioliitto on siis yhden maailmankuvan vakaumuksen ilmenemä eikä henkilökohtaista voida erottaa siksi poliittisesta. Näin kysymystä ei voida myöskään jättää pelkästään henkilökohtaisen vakaumuksen tasolle, vaan se on pakko nostaa myös osittain poliittisen pakkoluonteensa vuoksi uskonnollisen vallankäytön tasolle. Ja Habermas antaa tähän vastauksen ; Koska asetelma uskonnottomalla avioliittodiskurssilla on yhteiskunnassa samanlainen kuin Habermasin näkökulmasensuurin kanssa painivalla uskonnollisuudella, on päätelmän mentävä samaa tietä ja sanoa että nykysysteemi syrjii uskonnottomia. Sitten voitaisiin höpöttää kauniita sanoja joiden mukaan uskovaistenkin tulisi etsiä sekulaareista vaihtoehdoista totuuksia jotka he voisivat kääntää omaan kristillisyyteensä. Dialogi voi nimittäin toimia vain kahteen suuntaan.

Itse asiassa tämän tajuaminen värittää suuren osan Hitchensinkin sanomisista. Hitchens sanoo tavallaan samaa kuin Habermas, hän vain puolustaa uskonnottomia ja käyttää mehevämpiä sanavalintoja.

Mutta tämä olisi sitä että jättäisi asian vain yhden kolikon puolen kohdalle.

Toki tässä on mukana myös ns. yhteensovittamattomuutta. Turunen on innoissaan vaatimassa ymmärrystä kristinuskolle. Kuitenkin hän voinee helposti samastua niiden kristittyjen ahdinkoon jotka eivät pidä ajatuksesta että koulussa opetettaisiin evoluutiota tai käsiteltäisiin ateismia tai seksuaalikasvatusta. Habermasin ajattelua mukaillen tässä tilanteessa pitäisi uskovaisen tietysti ottaa jotain totuuksia ja käsitellä ne uskonnon kielellä. Ongelmaksi tässä kohden tuleekin vain se, että ajatuksia ei voi siirtää jos ne ovat ristiriidassa vakaumuksen kanssa. Kristinuskon kannalta ristiriidassa oleviksi asioiksi voidaan ottaa monia aiheita. Mutta Turunen itsekin lienee sitä mieltä että homoseksuaalisuus on jotain jota ei voi kääntää kristinuskoksi (sovitaan että hänen oma kristinuskon versionsa on todella tälläinen) ilman että (Turusen mallin) kristinusko olisi pakkomuutettava sellaiseksi mitä se ei koherentisti voisi olla. Tässä mielessä on selvää että sekulaarille kielellekään ei voida kääntää kaikkia asioita.
1: Pasi Turunen lienee juuri oikea ihminen vaatimaan dialogian nimissä suvaitsevaisuutta uskonnolle. Hän on nimittäin itse hyvin tunnettu asiallisesta asenteestaan, kuten syyttelystä, jossa rajoitetut rahavirrat syrjiville uskonlahkoille on hänestä opillista "väkisinmakaamista" jonka takana on syvempikin uskovaisten syyttely ja salaliittoilu. Asiallisuus ja kyky nähdä positiivinen näkyivät myös hänen innostaan nostaa ensimmäisten joukossa Jokelan koulun joukkoampuminen ateisti-darwinistisen maailmankuvan eittämättömäksi hedelmäksi. Kun asiantuntijat setvivät fyysisen evidenssin kautta tapahtumaketjua ja sitä mitä on tapahtunut ja mistä syistä, Turunen näytti tunnetuksi tulleen "kykynsä pureutua kiihkottomasti vaikeidenkin asioiden ytimiin", raportoiden asian todellisen ja lopullisen tilan alle vuorokaudessa pelkkien lehtijuttujen kautta. Juuri hän voi vaatia suvaitsevaa ymmärrystä itselleen, koska juuri hän - joka on vaatimattomasti itsestään kertomassa että moni muu kehuu häntä terävännerokkaaksi - on paras kertomaan kohteliaisuudesta ja halusta hakea erilaisesta maailmankatsomuksesta hyvää. Tämä tarkoittaa sitä, että Turunen taatusti hyväksyy nämä keskustelusta väistämiset, joka tarkoittaa sitä että suopean kiinnostuneen innostunutta suvaitsemishalua ei hänestäkään ole oikeasti mitenkään sopivaa vaatia - ja hän joutuu jo oman "asenteiltaan varsin mielenkiintoisen" kirjoitteluhistoriansa valossa hyväksymään sen, että sen vaatiminenkin on vainoa.

Turusen tapa käsitellä asioita johtaakin helposti siihen tilaan, omituiseen joskin vallitsevaan tilaan, jossa uskontoja käsitellään vakaumuksena ja uskonnottomuutta poliittiena valtapelinä. Vakaumuksen kunnioittamisen vuoksi on tehtävä kaikenlaista. Kristittyjen vakiokeinoina onkin vaatia uskonnonvapauden nimissä "keskustelevaa suvaitsevaisuutta" joka kulminoituu poliittisen lainsäädännön kautta niin että yhteiskunnan vaaditaan antavan valtaa heidän omille näkemyksilleen samalla kun he haluvat ottaa toisenlaisilta ajatusmalleilta luvan toteutumiseen. Tässä ei kyetä näkemään oman jengin puutteita suvaitsevaisuudessa ja siksi toisilta vaaditaan ja odotetaan sellaista mihin ei itse kyetä.

Kolikoiden puolten yhdistäminen yhdeksi rahaksi.

Olenkin suoraan sanoen esittänyt että uskonnollisiin kysymyksiin kannanottamispakko on omituinen. Olen joskus kohdannut esityksen että uskonnolliset ja hengelliset kysymykset olisivat yleisinhimillisiä ja perustavanlaatuisia sellaisella erikoisella tavalla, että ihminen olisi ikään kuin velvollinen olemaan kiinnostunut niistä ja myös selittämään kantansa kysyttäessä. Näen että jo tässä on takana valtavaa syrjintää, koska se pohjimmiltaan priorisoi ihmisyyden kysymyksen aiheen mukana ja vastauksen mukaan.

Ei, en usko että aihe on oikeasti niin tärkeä että sen tarvitsisi kiinnostaa oikein ketään. En usko että uskonnollisten kysymysten miettimisen pitäisi olla velvollisuus. En usko että uskonnolliseen keskusteluun osallistuminen olisi velvollisuus. Se, että sen sanoo uskonnon kohdalla tuntuu vain olevan monille järkytys. Mutta jos sitten rupeaa pitämään höpinätuokiota geometrian vaikutuksesta Filippo Vadin miekkailujärjestelmässä, niin yht'äkkiä tämänlaiset minulle tärkeät ja kiinnostavat aiheet eivät olekaan mikään velvollisuus, edes tutustumiseen asti. ja jos vaatisin sellaista ihmiset käskisivät minun mennä vetämään käteeni. (Ja menisinkin.) Vielä pahemmin saisin kuulla jos selittäisin että aihe olisi yleisinhimillinen ja väheksyisin tätä kautta jokaista joka ei kysymyksiä mieti. Ja jos samaan perusteeseen viitaten pitäisi koko Vadi -aihetta turhana, häntä pitäisin pahana ihmisenä. (Ja pidänkin, mutta se on ihan toinen luku.)

Tämä muistuttaa vain siitä että jo tämä uskonnon merkittävyysaspekti on mielipide. Ja vielä pahempaa: Se on mielipide joka nostetaan poliittisen vallankäytön ytimeen antamalla erikoisasema uskonnollisille tunteille, vaikka itse näen ne samanarvoisina ties miiden muuden tunteiden kanssa. Suhtaudun tunteisiin ylipäätään samalla tavalla. Ne ovat jossain määrin arvokkaita, mutta Suomen tai minkään muunkaan yhteiskunnan tehtävänä ei ole suojella vitutukselta. (Vitutukseen ei voi edes kuolla, Väyrynen elää ja on peräti pitkäikäisestä suvusta.) Siksi sanon että uskonnon näkeminen turhana, ikävystyttävänä, tekosyvällisenä ja ties minä muuna vastaavana ei kovin tärkeänä on mielipide, joka voidaan nähdä maailmankatsomukselliseksi vakaumukseksi. Että repikää siitä sitten, osallistuttajadespootit!

Tämä, kenties ensilukemalla omituinen, huomio itse asiassa yhdistääkin kolikoiden molemmat puolet. Sillä Habermasin-Hitchensin -linjalla tämänlainen toiminta on pakottamista ja ulosjättämistä. Se, että jokin aihe tai näkökulma "otetaan sisään" ja toinen "jätetään ulos", on kyseessä syrjintätilanne. Ja avioliittokysymyksen kohdalla se on peräti selvästi ideologisesti värittynyt sellainen ; Kristinuskon oikeuttamiseen haetaan oikeutusta joka näyttää sekin olevan kristillisen teologisesti korrekti.
1: Näin ollen ollen kristitty joka on jo valmiiksi vakuuttunut siitä että kristillisyyttä on hyvä laittaa politiikkaan voi riemusta kiljua kun joku laittaa name droppingia hänen ideologialleen. Argumentaatio toimii siis niille jotka olivat jo vakuuttuneita eikä keskustelu siksi oikeastaan edennyt.
2: Ja sekulaari voi sitten siinä sivussa vain ihmetellä miten se, että "uskonnollisuuden kaikenkattavuuden merkitys kyseenalaistettiin kertomalla että kristillinen teologia on politisointivälineenä jokin joka ei heitä vakuuta koska he eivät jaa sen argumentaatiolähtökohtia" johtikin siihen että "keskustelua väritetään kristillisesti esimerkiksi teologisesti merkittäväksi katsottuun uskonnolliseen vakaumukseen vedoten" ja selitetään sitten "että kristillisyys on jotain jonka jakamattomuusongelma olisi ikään kuin sekulaarien itsensä ratkaistava ja tehtävä kristillisyydestä sekulaaristi jaettavaa." ja tätä kutsutaan sitten "keskusteluksi" josta poikkeaminen on "kristittyjä syrjivää"

Tästä kaikeast teologis-poliittisesta sanaleikinnästä voidaankin toki heittää jatkumoa myös "Napoleonin Komplekseihin" Siellä nimittäin huomautetaan että vakaumusasioita käsitellään poliittisessa puheessa hyvinkin omituisesti ja miten mielipiteenvapaus tässä on vain jokin kikka jolla ajetaan jotain sen vastakohtaa, suvaitsevaisuuden nimissä halutaan harjoittaa suvaitsemattomuutta. ""Ihmisen mielipide on hänen omansa, joten se ei voi olla väärä." Kun saivartelu kerran on uusi isänmaallinen kansallisurheilumme, niin myönnettäköön, että eihän se väärä voi olla. Se voi sen sijaan olla perkeleen tyhmä, lyhytnäköinen, irrationaalinen ja huonosti perusteltu. Ja jos vielä saivaroimme pidemmälle, niin esimerkiksi arvostelma maksalaatikko on minusta yrjöttävää on mielipide tai toteamus, joka ei voi olla väärä. Ihmiset vain joskus kuvittelevat voivansa johtaa näistä oikean ja väärän tuolla puolen olevista tuntemuksistaan, arvostelmistaan ja mielipiteistään hyvin omituisia vaatimuksia ja päätelmiä, joiden validiteetti muilla on heistä velvollisuus hyväksyä. Esimerkiksi sellaisia kuten maksalaatikosta pitävät ihmiset ovat moraalisesti ala-arvoisia tai maksalaatikko pitäisi kieltää. Eiväthän nämäkään toki vääriä näkemyksiä ole, ovatpahan vain aivan häiriintyneitä ja sekopäisiä."

---

Moreover, I advice that Wedding must be crashed. Just because Bachelor party poison your liver and Marriage poisons everything else!