Kotimaassa ollut "Kaikella on tarkoituksensa" -kirjoitus kuvastaa teleologisuuden ja pahan ongelman ja lohdullisuuden vaikeaa suhdetta. Onnettomuuden kohdalla selitykset pahan ongelmiin ja kärsimyksiin eivät ole useinkaan kovin lohdullisia ; "Ystäväni ei hyväksynyt sitä, että papin mielestä, onnettumuuteen johtaneella kuolemalla ja kesken jääneellä elämällä olisi joku tarkoitus. Hän erosi tuon papin sanoman vuoksi kirkosta, ja ei ole liittynyt siihen takaisin. Hänen usko Jumalaan kuitenkin säilyi, mutta side instituutiooon ja sen edustamaan opetukseen katkesi." Ei ole vaikeaa keksiä tilanteita, joissa ei uskonnonfilosofinen/teologian historiallinen knoppitieto teodikean ongelmasta paljoa lohduta. Tämä ongelma on ollutkin kirkon yleisessä reagoinnissa esimerkiksi luonnonkatastrofeihin ; Joko on tuotettu surua tämänlaisella tarkoituspuheella tai sitten on oltu ympäripyöreitä humanistihöpöttäjiä jotka jättävät onnettomuuden irrationaaliseksi arvoitukseksi. On selvää että kumpikaan tapa ei miellytä kaikkia. ; Itse asiassa molemmat edellämainitut strategiat suututtavat useimpia ihmisistä jossain määrin. On Jumalanpilkkaa väittää että onnettomuus on tarkoitukseton, mutta on onnettomuutta herjaavalta tai psykopaattiselta väittää sitä soveliaaksi teoksi Kaikkirakastavalta. (Että lisää tälläistä, kiitos Herra!)
Itse asiassa valtaosa pahan ongelmien ratkaisemisesta tuntuu itselleni juutalaisuudelta jossa etäännytään Jeesuksen sanomisista. Kristillinen kannantto siihen onko onnettomuuteen joutuminen merkki Jumalalta, tai johtuiko ihmisen syntymästä asti vammaisuus hänen vanhempiensa synneistä johtuvaa on nimittäin lempeämpi. Niiden kohdalla kysymys ei ole syyllisyydestä. Jeesus opetti meille että "Shit happens - kakkaa tapahtuu" , kun taas juutalaiset korostivat tässä enemmän sitä kantaa että "everything happens for a reason." Tästä erottelusta on vain jostain syystä etäännytty hyvin usein nimenomaan pahan ongelman ratkaisujen kohdalla. Onneksi se sentään ainakin toistaiseksi muistetaan aina kun nähdään vammainen ihminen. (Tosin menestysteologian levinneisyys on kyseenalaistamassa tätäkin.)
Itämainen uskontomaailma tuntee täsmälleen saman jaottelun. "Takkirauta" kuvasi buddhalaisuuden karmanäkemystä ja kritisoi samalla hindulaisuutta kovin sanoin. Hindulaisuudessa karma on "juutalaista" ja buddhalaisuudessa "kristillistä". Hindulaisuudessa entiset elämät kostautuvat ja karma onkin hyvää karmaa ja pahaa karmaa. Buddhalaisuudessa taas on enemmänkin seurauksia. Buddhalaisuudessa on vain karmaa, jota ei voi jaotella hyvään tai huonoon. Ja lisäksi niiden seuraukset ovat monenlaisia, monet niistä eivät ole teleologisia. Toisin sanoen buddhalaisuuden karmassa ei ole koston ja palkitsemisen intentiota eikä edes sitä että kaikki olisi oikeudenmukaista "Jos vaikkapa joudut onnettomuuteen, ei se välttämättä tarkoita että olisit tehnyt jotakin pahaa aikaisemmin. Se tarkoittaa vain yksinkertaisesti sitä, että olit väärässä paikassa väärään aikaan, ja gravitaatio peri voiton tällä kertaa." Hindulainen taas näkisi samassa tilanteessa sen, että takana on moraalinen tai jopa kostonhimoinen voima joka tasaa tilejä menneen elämän pahoista teoista.
On selvää että jos lähtökohdaksi otetaan lohdullisuus, on hindulainen ja juutalainen (ja modernin kristillinen?) asennoitumistapa itse asiassa aika julma ja kova. Kristinusko on näitä lempeämpi ja lohdullisempi, sillä vaikka se ei poista intentiota tai moraalia, se tuo mukaan armeliaisuuden intention. (Mistä seuraa ongelmia pahan ongelman kohdalla koska pitää selittää miksi Jumala kuitenkin hyväksyy onnettomuuden.) Buddhalaisuus taas on lempeä koska se poistaa teleologiaa ja moraalisuutta tapahtumista. (Ja sitten sanotaan että eiteleologiseen maailmaan uskovat ateistit olisivat lähtökohtaisesti julmia ja kovia.)
Todellisuus tietysti voi olla kumpi vain. Teologioissa on jäsentyneisyyttä ja tapahtumiin sitoutumista mutta liitoksien kohdassa kyseessä ovat tulkinnat, eivät tosiasiat. Kun mietitään sitä miten tälläisistä sitten valitaan tai erimielisyyksistä keskustellaan ollaankin usein vaikeuksissa. Esimerkiksi "Takkirauta" on selkeän kiukkuinen hindulaisuudelle eikä hänen kulmaansa voi pitää intressittömänä. Hindulainen olisi erimielinen ja voisi syyttää buddhalaisuuden karmakäsitystä vaikka "idän nihilismiksi" jonka rinnastaisi "ateismin julmaan ja lohduttomaan maailmankuvaan jossa ei ole järkeä koska ilman intentiota katastrofissa ei ole enää mitään hyvyyttä eikä järkeä." (Keskeinen idea tähän syytökseen ei ole omani, muotoilu sen sijaan on.)
Jungner kirjoitti tähän liittyen "keskustelua keskustelusta" -blogauksen jonka kommentisto oli erittäin valaisevaa. Junger otti lähtökohdakseen Wittgensteinin kielipelin josta seuraa yhteismitattomuutta. Siinä kysymys on vain eri lähtökohdista ja niistä seuraavasta määritelmien eroamisesta ja johtopäätösten eroista "Maailmanparantaja-maahanmuuttaja ja kyynisempi journalisti elävät niin erilaisissa maailmoissa, ettei yhteisymmärrystä edes filosofisemman aiheen termistön käytöstä hevin synny. Tämä johtaa väistämättä toistensa ohi puhumiseen. Sama kielipeliongelma löytyy palkanalennuspuheiden takaa. Toisille palkka on teoreettinen kansantalouden suure tai välineellinen arvostuksen mitta, toisille taas ehdoton edellytys jokapäiväiseen pärjäämiseen. Toisen jalo ele on toiselle pelottava henkilökohtaisen talouden romuttava uhka." Tätä hän jatkaa postmodernismilla jossa mausteeksi laitetaan intressit. "Postmodernismi romuttaa niin yleiset totuudet kuin suuret kertomukset. Maailmasta on tullut sekava paikka, jossa ihmiset nappaavat omiin reppuihinsa ajatuksia sieltä ja täältä. Kirkko on helisemässä, kun kansalaisten hengellisyys on sekoitus kristinuskoa, horoskooppeja ja populaaripsykologiaa." ja ideologiat nousevat esille "Vahva tunnelataus ihmisiin ja asioihin vääristää todellisuuden. Miellyttävän henkilön mielipiteet ja teot tulkitaan miellyttävästi ja toisinpäin. Väärä ihminen ei voi olla oikeassa eikä oikea ihminen väärässä. Saksan jalkapallomaajoukkueen hyljeksitty päävalmentaja puki tämän aikoinaan oivasti sanoiksi: "jos kävelisin vetten päällä kirjoitettaisiin lehdissä etten osaa uida". Motivoituneella ihmisellä on huima kyky vääntää musta valkoiseksi ja toisinpäin."
Ei ole sattumaa että liitän tämän juuri karmapuheeseen. Sillä nähdäkseni postmodernismissa onkin mukana juuri tätä lohduttomuutta. Eri intressien vastakkain laittaminen ei rakenna koskaan mitään rakentavaa kunnioittavaa keskustelua, vaan se on aina julistamista tai riitelyä. (Jos kohtaaminen on hierarkinen se muuttuu julistus-alistamiseksi. Jos tasa-arvoinen siitä tulee riitelyä jossa huudetaan poteroista.)
Tätä kritisoimaan asettui varsin postmoderni tapa. Siinä luokiteltiin ihmistä ja tämän ideologioita ja nähtiin keskustelu strategiana jossa ytimessä on intressi. "Aloitus ja kirjoittaja viestii olevansa sivistynyt ja oppinut henkilö. Tarkkailee tilannetta ulkopuolelta, kuin opettaja" ... "Tekee mikki-hiiri tai aku-ankka- tason analyysin, viittaa filosofiaan, jolla viittaa itseensä, että onpa tässä opiskeltu filosofiaakin. Korostaa jälleen itseään, viittaa kielellä omaan erinomaisuuteensa. Lisäksi sanaleikki palkasta. Pyytää yleisöä huomaamaan näppäryytensä." ... "Haluaa kohottaa tekstiään yleväksi, viittaus ilmaan, tunnelatauksiin, vääristynyt todellisuus. Tekosyvällistä kökköä, vertaus. Jeesus-syndrooma. Olin kaiken huipulla, yleisradio." ... "Kotipsykologiaa, motivointia. Kävi pitämässä metropolia amk:ssa mikkihiiri-tason motivointipuheen, vaikka pääsi omiin asemiinsa puolueen jäsenkirjan avulla. Esiintyy järjellisenä viittaamalla miten muut jättävät järjen ja tolkun narikkaan. Laittoi itse outoja viestejä youtubeen ja lauloi halinalleista. On tunnelatautunut ja mielestään jalo - tilillä miljoona euroa. Vastustaa pahaa ja epä-älyllisyyttä." ... "Palaa kirjoituksen alkuun ja viestii omaa sivistyneisyyttään. Puhuu ilmiöistä menneiltä vuosikymmeniltä. Kertoo olevansa sekavassa maailmassa. Jälleen Jeesus-syndroomaa. Kertoo, että tietää hengellisyyden, psykologian ja uskontojen salat. Hänellä on tieto." ... "Vaihtaa minän korostuksen meihin, mutta viittaa että hänellä on ratkaisu. Puhuu luottamuksesta. Miljoona euroa tilillä edelleen. Ja paljon enemmän. Pelkää menettävänsä rahansa. Ei kestä konflikteja, heikko luonne. Tarvitsee hyväksyntää, heikko johtaja." ... "Loppulauselma, vetoaminen menneisyyteen, rinnastaa itsensä historian henkilöihin. On mielestään valistaja. Loppuun viittaus youtube-videoihinsa ja outo vertaus, jolla haetaan lukijan jäämistä pohtimaan kirjoitusta. Eli pelkkää p***aa demarin vaatteissa."
Ylläoleva teksti on tietysti kauttaaltaan täynnä ad hominemia, jossa syytetään mutta ei perustella. Se on sellaisenaan epäargumentti. Mutta siinä on kuitenkin tulkinta jossa kohde analysoidaan tämän intressien ja viiteryhmien kautta. Ja sellaisena se tekee siitä erittäin postmodernin normireaktion. Ongelmana on tietysti se, että tälläinen syyttely on helppoa. Se voidaan tehdä aina. Jos ei heittele filosofeja, ei ole reflektoinut näkemystään, on kyvytön ajatteluun, ei ole tutustunut. Jos heittelee on snobi dorka. (Tämä on itse asiassa strategia joka on uskonnottomalle tuttu strategia uskontokeskustelusta. Ensin vaaditaan kannanottoja ties miltä ihmealoilta ja sen jälkeen kun on hävitty syytetään että toinen on elämätön ja ylpeä paskiainen ja kaikkien alojen mestaroija, joka tekee tätä ihan vaan ylpeyttään.)
Jukka Hankamäki tuo tähän kuitenkin mukaan nähdäkseni viestiketjun arvokkaimman panoksen. Hän nimittäin huomauttaa että Jungnerin lähtökohta suorastaan kerjää tämänlaista ylläolevaa retostelua. Syy on se, että se ei pohjimmiltaan kykene nousemaan tätä parempaan. Siinä on vain enemmän filosofista snobbailua ilman sitä laatua.
"Ei ole ihme, että keskustelu jauhaa hakoteillä, kun tunnetaan vain Wittgenstein ja postmodernismi!Kummallakaan ei ole ollut oikeastaan mitään annettavaa poliittisen keskustelun järkevöittämiseen.
Wittgenstein uskoi ensin maailman ja sanan vastaavuuteen, kunnes joutui tunnustamaan persoonalliset merkitykset ja päätyi myöhäiskauden näkemyksiinsä useasta yhtäaikaisesta kielipelistä. Tätä puolestaan postmodernistit ja jälkistrukturalistit jatkoivat ajatuksella useista diskursseista, jotka ovat vertailukelvottomia ja yhteismitattomia. Siis vallitkoon relativismi, he ajattelivat.
Sen sijaan poliittista yhteisymmärrystä voisi hakea filosofian dialogisuudesta, jonka Paavaleita ovat olleet Emmanuel Lévinas ja Martin Buber. Sekä tietysti Sokrates ja Platon (mainitsen heidät vain, koska eihän klisee pysy elinvoimaisena, jos sitä ei käytetä). Dialogin sijasta vallitsee nyt yhtäaikaisten ja päällekkäisten monologien sirkus.
Myöskään dialogisuuden ei pitäisi olla "häiriöttömän kommunikaation" tavoittelua, kuten muiden muassa Habermas ajatteli, sillä objektiivisuuden ihanteen sisällä kytee totalitarismi. Sen sijaan moniäänisyyden tunnustaminen on hyväksi. Mutta sinänsä hyvä, että poliitikot panevat merkille keskinäisen keskustelunsa populistisuuden."
Tämä korostaa sitä että maailmankuvat eivät ole tasa-arvoisia, mutta että yhden maailmankuvan suojelu poliittisen korrektiuden ja kohteliaisuuden kautta eivät ole järkeviä vaihtoehtoja poliittisessa keskustelussa.
Itse olen sitä mieltä että poliittinen keskustelu ja maailmankuvahöpötys ei ole koskaan samaa kuin tieteenfilosofinen keskustelu - se vain ihanteessaan lähestyy tätä. Koska olen Quinelainen, näen vahvasti että rationaalinen keskustelu tiivistyy lopulta käsiteverkkoon jossa kaikki on tieteellisesti testattavissa ja testattua. Mutta olen samalla realisti ja tiedän että emme ole saavuttaneet kovin täydellistä tiedon tasoa joten joustamista on pakko sallia jos puhutaan maailmankuvista ja vastaavista.
Nähdäkseni on hylättävä objektiivinen totuus ja sen mukana tuleva dogmaattisuus että relativismi. Postmoderni keskustelu jossa keskiössä on yhteismitattomuuden tunnustaminen johtaa vain siihen että ohipuhuminen hyväksytään koska uskotaan että muuta ei voida. ; Maailmankuvien rapsuttelu on vaihdettava kriittisyyteen. Riitely on muutettava ohipuhumisesta väittelyyn. Harhaoppisuus ja virheiden teko on otettava hyväksyttävämmäksi, oleellisemmaksi osaksi ihmisyyttä ja maailmankuvallisuutta. ; Tämä ei tietysti muuta sitä että karma ja pahan ongelma jäävät ainakin toistaiseksi mielipidekysymyksiksi. Mutta nämä ehdot muuttaisivat oleellisesti sitä nykytilaa joka perustuu vain kyykyttämiseen ja poteronkaivuuseen. (Nykyihmiset tosin tuskin ovat valmiita tai halukkaita luopumaan tästä. Koska poteronkaivuun loputtua he eivät olisi suojassa. Ja kyykyttämisen loputtua he eivät voisi tuntea olevansa "kunnolla oikeassakaan".)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti