"Professor Jove's opnion, standing as only someone today could, on the twenty first century peak of all history, heir to all mankind's experience, wisdom, and knowledge, that the greatest source of misery in this world, the greatest cause of anguish and hatred and sadness and death, was neither disease nor race nor religion. It was hope." ... "Pessimists, professor Jove replied, don't start war. It was hope, according to professor Jove, that was keeping Kugel up at night. It was hope that making he angry."
(Shalom Auslander, "Hope : a tragedy", s.38)
Joskus hyvät kirjat ovat sellaisia, että niissä on vain yksi vika. Se, että sinä et ole kirjoittanut niitä. Sitten joskus kirjat ovat sellaisia etti tiedät että sellaisen kirjoittaisit oikeasti jos kirjoittaisit kirjan. Tämän, kenties vähemmän mairittelevan, luokitelman saa minun mielessäni Shalom Auslanderin "Hope : A Tragedy". Se on kirja jota voi käsitellä vain juutalaisen mielenlaadulla. Tai minun mielenlaadulla. (Josta jälkimmäinen on kiistämättä paikoin aika juutalainen mielenlaatu miinus juutalaisuus.)
Kirja käsittelee tragediaa ja toiveikkuutta. Tai oikeastaan se käsitelee asunnon hankintaa, holokaustin uhria teeskentelvän äidin kanssa elämistä, ullakolla olevaa Anne Frankia, viimeisten lauseiden keräämistä ja oman viimeisen lauseen suunnittelua harrastuksena ja monia muita elämän kannalta oleellisia aiheita. Itse asiassa tämä blogaus on vain tulkinta kirjasta. Tulkinta joka pohjaa siihen että kokemus siitä että kirja on kuin "itse plus juutalaisuus".
Kirjassa perussävynä on korostaa sitä että toivo vaatii tragediaa, ja sen vuoksi ihmiset tuppaavat kehittelemään niitä itselleen. Esimerkiksi klassinen "miksi kana ylittää tien" saa siinä vastauksen (s.100) : "Because he was a schmuck." Ja tämä johtuu siitä että kana luulee että tien toisella puolella on vihreämpää ruohoa. "There are no wars on the other side of road? There is no suffering, no divorce, no failure? No hunger, no disease, no tears, no pain? They don't commit genocide on other side of the road, Mr Chicken?" Tämä on sitä mitä kirja pitää toivona. Ja se ei ole hyvä asia koska se saa ihmiset pakenemaan ongelmiaan. Ja ajautumaan uusiin ongelmiin. "Nobody said the chicken made it to the other side. Roads are no place for naive chickens dreaming of nirvana. There are cars on roads. There are trucks. And there are a lot of flattened chickens. Fef of them make it. And if one does, and he finds a Kentucky Fried Chicken there and says To heck with this, I'm going home, odds are even higher that he won't make it back."
Kirja täsmentää tätä teemaa esimerkiksi asunnonoston yhteydessä. Asunnon myyjä kun jakaa kaupanvalittajat kahteen luokkaan.
1: On kauppoihin pettyneitä, jotka vaativat eksaktia korjausta johonkin tiettyyn asiaan. Näissä kohden kysymyksessä on priorisointiongelma. He kokevat tuhlanneensa liikaa asuntoon, tai ovat tyytymättömiä asioihin jotka voidaan ratkaista. He yrittävät tehdä kauppaa kaupanteon jälkeen. Priorisoinnissa on kysymys neuvottelemisesta ja joskus ne ovat kohtuuttomia ja joskus eivät. He ovat kuitenkin yleensä jotenkin kaunaisia, ja heidän toimintansa kumpuaa ressentimentistä.
2: Sen lisäksi on yleinen malli aina kohtuuttomia asiakkaita jotka ovat omistajan syyllisyydestä kärsiviä ; he ovat asiakkaita jotka valittavat epämääräisemmistä tai korjaamismahdollisuuden ulkopuolella olevista asioista. Heitä painaa enemmänkin se, että he ovat itse asiassa tyytyväisiä itse taloon, mutta eivät koe ansainneensa sitä itselleen. He kokevat saaneensa asiat liian helpolla (s. 117) "People in Africa are starving, and there they are with fifteen thousand dollar industrial Wolf oven they never even use." Heihin voi auttaa vain asennekasvatus. "I tell them they are right. I tell them they don't deserve it. I tell them nobody does. Abraham was an adulterer. Moses was a murderer. Jesus jacked off, bet on it. That's why he wept. It's not ugly world because you are in it, I tell them : I tell them they're ugly because they're in this world." Ja jos asennekasvatus ei auta, niin sitten nämä epäasiakkaat pitää ajaa pois.
Tämä on kirjan teeman, toivon, kannalta relevantti juuri siksi, että uuden asunnon ostaminen on toiviotie, jokin jossa kana on ihminen. Uusi asunto on se tien toinen puoli. Ja luonnollisesti tie korvautuu jollain muulla. Samalla nousee esiin se, että olojen hyvyyden ja huonouden lisäksi on myös käsitys ansaitsemisesta. ; Pahan ongelma ja toivo ovatkin ikuisessa dilemmassa : Jos asiat eivät ole hyvin, pahan ongelma on reaalinen ongelma koska asiat eivät ole hyvin. Jos asiat eivät ole hyvin, niin hyville ihmisille ei tapahdu hyviä asioita ja/tai pahoja ihmisiä ei rangaista heidän pahoista teoistaan, jolloin se ei tunnu reilulta. Joten pahan ongelma on edelleen reaalinen ongelma.
Ansaitsemisen puolta kirja korostaa marttyyriudella. Tässä ytimessä on holokausti, jota lähestytään muutamalla eri tavalla. (Kuten mainittua, kirja on alleviivatun juutalainen.)
1: Kirjan päähenkilön ullakolla asuu Anne Frank. Syy on se, että hänen päiväkirjansa ovat päätyneet julkisuuteen. Frank ei olekaan oikeasti kuollut holokaustissa, mutta kun hän oli mennyt kertomaan asiasta kustannustoimittajalle - ja todistanut henkilöllisyytensä esimerkiksi viittaamalla kirjan sensuroituihin osiin jotka ovat vain hyvin harvan tiedossa - oli käsky ollut se, että olisi parasta "pysyä kuolleena". Tämän vuoksi hän päätyy piilottelemaan ullakolle, eli tekemään juuri sitä mistä hän päiväkirjansakin kirjoitti. Aito marttyyri vaatii kuolleenaolon, koska elossaoleva marttyyri ei ole jotenkin yhtä aito ja riipaiseva saman tekstin kirjoittaja kuin kuollut marttyyri..
2: Toisena hyvänä esimerkkinä toimii se, että päähenkilön äiti on jäänyt yksinhuoltajaksi kun päähenkilö on vielä ollut lapsi. Yksinhuoltaja on pohjalla, mutta toisaalta hän ei saa tukea. Jos lapset epäonnistuvat elämässä, niin se johtuu tästä eroamisesta. Näin ollen yksinhuoltajalla on raskautettu vastuu samanaikaisesti kun tilannetta on tavallista vaikeampi hoitaa. Päähenkilön äiti on ratkaissut ongelman omituisella tavalla. Hän on rakentanut itsensä ympärille holokaustimyytin, tarinan siitä että hän on kokenut holokaustin kauheudet. Hän on iältään hieman nuori ollakseen oikeasti holokaustin kokenut, mutta ei niin nuori että tämä huijaus ei menisi moniin läpi. Hän tekee tätä näytelmää jopa omille lapsilleen. (s. 125) "Mother insisted it was just adding a context, making history come alive." Ei auta että tarjolla olisi vaihtoehtoinen kertomus "A better story, truer story: her story. A story of moving on, he said, of a woman left alone and raising, against the odds, a pair of semi-normal, occasionally functioning children with only mild sexual dysfunctions." Sillä jos samaan päätyy holokaustin uhri, on se onnistuminen ja jotenkin herooista. Kysymys on siis ansaitsemisesta.
3: Kirjassa moralisointia harjoitetaan esimerkiksi viittaamalla siihen että jotain asiaa pidetään paheksuttavana koska moralisoijan sukulaisia on kuollut holokaustissa. Tällöin kiista menee jopa siihen, että kenellä on ollut enemmän sukulaisia holokaustissa. Sillä heidän marttyyriytensä jotenkin kantaa sukulaisuuden kautta, kysymys on siis geneettisestä marttyyriudesta joka on vähintään yhtä abstraktia kuin päähenkilön äidin marttyyriys. Mutta jota ei jotenkin pidetä valheellisena vaan reaalisena.
Kirjan näkemyksen mukaan ongelmana onkin oikeastaan se, että nykymaailmassa ihmisten oletetaan olevan jotain erityistä. Heidän itsetuntoaan tuetaan, jopa ylituetaan. Suuri ego on tässä mielessä muuntunut hyveeksi. Ongelmana on kuitenkin samanaikaisesti se, että kulttuurissamme vaaditaan myös ansaitsemista. Itsetunto on pakko olla kaikilla mutta se ei saisi kuitenkaan olla kupla. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan tee mitään erityisen hyvin. Keskiverto ihminen on lähinnä kohtuullinen jossain. Näin ollen pettymyksiä seuraa. Maailmasta on samanaikaisesti kovia odotuksia muulta maailmalta että kovia vaatimuksia itselle ja etenkin muille ihmisille.
Lisäksi kunnon toiveikkuuden kokemus syntyy vain kriisissä. Ihmisellä jolla asiat ovat periaatteessa hyvin ei tarvitse toivon tunteita, eikä juurikaan koe niitä. Ja koska ihmisillä asiat ovat yleensä kohtuullisen hyvin, he eivät saa katastrofista marttyyrinkaapua itselleen. Tämä johtaa ansiottomuuden tunteeseen joka on sitten pahaksi itsetunnolle ja noidankehä on tätä myöten valmis. ; Itsetunto ja ansaitseminen vaativat onnistumista, joka on maailmassa vaikeaa, pitäisi siis opetella vähemmän toiveikkaaksi ja kestämään epäonnistumisia. Maailmaa myös pidetään perustaltaan hyvänä joka asettaa vaatimuksia, ja koska maailma ei ole tämänlainen odotustenmukainen paikka, on tästä seurauksena murhetta. Vähempi toiveikkuus riittäisi.
Tämän tiedostaa tietysti erityisesti siinä vaiheessa kun ihmistä kohtaa aito katastrofi. Sillä kuten holokausti todisti, ei juutalaisten tästä sukupolvesta tullut erityisen vahvaa, kasvanutta, kypsää, toiveikasta ja itsetunnoltaan kunnossa olevaa sukupolvea. Päin vastoin, holokausti rakensi rikottuja, traumatisoituja, keskivertoa ihmistä hauraampia konfliktinkestäjiä. Konfliktin antaessa marttyyriuden ovat muut asiat pielessä. Toiveikkuuspeli onkin siksi asetettu sellaiselle asetuksille, että sen sääntöjen mukaan pelaten onnistua ei edes voi.
Siksi kulttuurimme lähestyykin asioita keinotekoisilla katastrofeilla. Tässä maailmanlopun profetiat ovat oleellisia. Ihmiset ovat itse asiassa sortuneet niihin aina. (s. 105) "Fucking Ezekiel, he thought. How difficult could it be to be a prophet, anyway? Predict the absolute worst horrors you can imagine - persecutions, atrocities, fires, floof, famine - and odds are pretty good they'll come to be. I see misery and suffering, I see pain and anguish. I see gnashing of teeth and desperate prayer but no help will arrive. Really? You think? Isaiah, Jeremiah, Ezekiel - each one foresaw more misery than the one before, and what did that abject of pessimism; that supernal, sorrowful, suffocating cynicism get them? It got them their own books in the Bible, that's what. Not little ones, either - fifty, sixty chapters a piece. You know who didn't get his own book in the Bible? The guy who said It's going to be okay, folks; honesty, I think it's coming around."
Nykyaikana maailmanlopun ennustelut ovat tärkeässä ja näkyvässä osassa juuri siksi, että ne eivät tarjoa ydintä pessimismille. Sillä maailmanloppuun suhtaudutaan survivalismin hengessä. Kukaan maailmanlopun kannattaja ei ajattele olevansa se joka tuhoutuu maailmanlopussa, vaan juuri se joka pelastuu. He saavat toivon maailmanlopun tunnelmista, joissa on katastrofin ainekset. Lisäksi se tarjoaa omituisen tavan nähdä kaikki mahdollinen pikkukiusakin suuremmassa kontekstissa ; Ne ovat merkkejä ja alkusoittoja. Näin pikkuasioista voidaan valittaa entistäkin helpommin ja omaa yleistä tyytymättömyyttä voidaan purkaa muin keinoin. Ja lisäksi erimielisyydestä saadaan pikkukinoja, eli oma elämä saadaan tehtyä rippusen vaikeammaksi ja epämukavammaksi. Näiden voittaminen ja kestäminen tuo kokemusta siitä että kaikki se mikä on saatu on jotenkin ansaittua. ~ Toisin sanoen tämä tarkoittaa sitä että maailmanlopun henki tekee ihmisistä pikkumaisia ja antaa pikkumaisille ihmisille luvan olla entistäkin pikkumaisempia.
Tämä kirja auttaa kenties hieman jäsentämään sitä, miksi en ole optimisti, ja itse asiassa pidän optimismia tarpeettomana. En kannata kuitenkaan myöskään kaunassa rypemistä. Ihanteena on se, että asioita ei tarvitse sensuroida, mutta ei ylivärittääkään. Ihmisillä olisi yritys parempaan ja yritys tehdä parhaansa, ja he kestäisivät myös tähän liittyvät epäonnistumiset. Tämä ihanne on hyvin vaikea elettäväksi, se vaatii hyvin kypsää mieltä ja ihmistä ; Mutta se ei sentään ole tyystin mahdoton, toisin kuin toivoon ja reiluuteen perustuva maailmankuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti