"strategisesti väärässä"

Smile - I'm toxic

Robert Kurzban nostaa "Why everyone (else) is a hypocrite" -kirjassa esiin sen, miten tieteenteko ei ole yhtä siistiä kuin mitä se ihmisten mielikuvissa on. Sivulla 120 hän selittää miten ideaalitilassa julkaistu tutkimus on argumentti. Ja miten tiedemiesten tulisi lukea tutkimuksia siten että arvioidaan johtopäätösten loogisuus ja evidenssin vakuuttavuus ja relevanttius perustellulle asialle. Kokeetkin tulisi miettiä sillä tavalla että kilpailevat koulukunnat antaisivat eriäviä tuloksia ; Eli tehtäisiin testejä joissa teoriat tuottavat eriävät ennusteet, sen sijaan että vaikkapa yritettäisiin saivarrella miten jo olemassaolevat havainnot voidaan sovittaa ristiriidattomasti siihen omaan mieliteoriaan. ~ Vaikka ihanne on tämä ja se opetetaan ihmisille, niin kuitenkin tekojen tasolla hyvin usein tilanne on juurikin toisin. Näkyvyys tulee sillä että esimerkiksi korostetaan oman näkemyksen uutuutta. Kun asiansa esittää ainutlaatuisena ja omana oivalluksena, tästä saadaan mainetta. Ongelmana on tietysti se, että usein ihmisillä on ideoita jotka ovat modifikaatioita jo aiemmin keksityistä ideoista. Näin ollen "uutuus" on hyvin usein katsojan silmässä. Keskustelu siirtyy tätä kautta helposti myös muiden syyttelyyn jossa korostetaan sitä miten ollaan uniikkeja vainottuja toisinajattelijoita. Kritiikki on aina vain osoitus siitä että on marginaalisen ainutlaatuinen ajattelija.

Tässä kohden PR -työ ajaa asiaa. Sitä ollaan väärässä, mutta tavalla josta on hyötyä. Jos tämänlainen ihminen ajattelee olevansa ainutlaatuinen toisinajattelija hän on "strategisesti väärässä". Hän tekee virheen tai ylitulkinnan, mutta tämä hyödyttää häntä, koska tämä ohjaa sekä muiden käyttäytymistä että omaa käyttäytymistä.

Monet "anti-intellektuellit" tietävät nämä ongelmat. Kuitenkin Kurzban huomauttaa että tämänlainen vahvistuu tieteen populariosinnin puolella. Hän ottaa tässä kohden esimerkiksi Stephen Jay Gouldin. Kurzban selittää sivulta 123 lähtien sitä miten Gould oli nokkela, mutta samalla hän harjoitti juuri ylläolevan tapaista startegiaa aivan uskomattomissa määrin. Hänestä Gould oli Lewontinin kanssa keksinyt aivan oikean ja hyvän idean evoluution sivutuotteista. Ja sitten Gould ajoi tätä yhtä asiaa koko elämänsä ajan ja syytti että muut eivät hyväksyneet sitä. ; One trick ponius ei tietysti itsessään ole ongelmallista, jos idea on hyvä ja oma. Mutta Gould boostasi tätä hyvin erikoisella tavalla. Gould nimittäin syytteli muita siitä että he ohittivat tämän hänen hienon ideansa. Ja yllättävän harvoin he tekivät niin. Kurzban viittasi että Gould toistuvasti syytti evoluutiopsykologeja "a failure to recognize that even the strictest operation of pure natural selection build organisms full of nonadaptive parts and behaviors." Tämä oli tietysti hyvä muistutettava mutta siinä oli pieni ongelma "That's all well and good, expect that evolutionary psychologists already believed what Gould was trying to "persuade" them about." Kurzban tuo jopa esille viittauksia joissa Gould on kritisoinut tekstejä joista löytyy sellaisia lausuntoja joissa asia oli huomioitu ja sitä oltiin peräti kannatettu "Not only it is clear that they think that there are by-products, but they cite Gould and Lewontin's paper and even use their metaphorical term."

Syy tähän ei ollut se, että Gould olisi ollut tyhmä tai tahallisesti valehdellut ja olkiukottanut. Kurzban lähestyy asiaa sitä kautta mitä mielen toiminnasta tiedetään. Hän korosti että Gould saattoi olla vain kiireinen mies. (s. 124) "I think it is not that unlikely that Gould selectively read or skimmed the source he was critiquing - I'm sure he was busy guy - and the press secretary to his brain maintained a representation of the ignorance of the interlocutors that was "justified" by the limited information it received. He remain strategically wrong, and his reputation in the public never really seemed to suffer." Eli Gouldilla oli yleiskuva siitä miten tietyt suuntaukset ajattelevat. Ja tämä skeema toimi yleistaustana. Kiireisenä miehenä hän ei varmasti ole analysoinut kovin tarkasti kaikkia tutkimuksia joihin hän on vastannut. Syynä on ihan se, että kun tutkimuksia on lukenut paljon, on niissä kuitenkin paljon samaa ja toistoa. Tätä kautta on helppoa silmäillä aihe puolihuolimattomasti läpi ja peittää aukot omalla päässä olevalla mielikuvalla. Päässä olevaa mielikuvaa kritisoidusta teorista muutetaan vasta kun muutostarvetta oikein hierotaan naamaan. ~ Ja tässä kohden Gouldilla oli kissanpäivät. "Gould was able to retain his statuses as a prince of biology because it didn't actually matter that he was wrong. A peculiar fact about becoming famous is that it brecomes less relevant if you're right. When you write for a small community - say, of scientists - it's hard to be  strategically wrong because most of your readers are in a position to correct you. And they often will. But once you write to larger audience, things change, and press secretary modules reflect that fact. Gould was writing for a lay people, who propably quite reasonably assumed that people in Gold's sights actually wrote what Gould said they wrote. As long as no one did any checking, he could spin whatever tales he wanted"

Tämä muistuttaa siitä että tieteen  popularisoinnin kohdalla on tavallista että kirjoittajat joustavat tiukan tieteellisistä normeista. Koska yleisö muuttuu, sen ajatellaan jopa oikeuttavan joustamiseen. Idean selkeä esittäminen eiammattilaisille ei siis tarkoita sitä että asioita esitetään ja muotoillaan yksinkertaisemmin, vaan katsotaan että muutokset saavat olla muutakin kuin retorisia. Monesti sanotaankin että tieteen popularisointiteokset ovat kirjoja joista selviää vahviten mitä mieltä tutkijat itse ovat alastaan ja asioista. Syy on se, että mukaan vuotaa mielipiteilyä.

Koska yleisö luottaa tieteen popularisoijaan, tästä tulee auktoriteettisempaa mielipiteilyä. Tieteen popularisointi ei toki tuo auktoriteettia tieteessä mutta se tekee auktoriteettia ja mainetta yleisessä elämässä sitten sitäkin enemmän ; Gouldin kohdalla tilanne onkin siitä mielenkiintoinen että jos tieteellisiä ansioita mitataan, niin esimerkiksi Maynard Smith on paljon vahvemmin tiedettä edistänyt evoluutiobiologi. (On hyvä vertailla saman alan sisällä, koska silloin alan trendikkyys ei selvitä suosioeroa.) Kurtzban kuvaa asiaa siten että "Gould beats Maynard Smith in a GoogleFight nearly 10 to 1."

Luonnollisesti pseudotieteet ratsastavat juuri tällä efektillä. Heille toisinajattelijamaineen saaminen ja julkisuuteen vuotaminen ovat itsetarkoituksellisia. Syynä on juuri se, että he tietävät että kun he markkinoivat teoksiaan yleisölle joka valmiiksi kannattaa heidän ideaansa - vaikka he muka ovat niin uniikkeja ajattelijoita niin "tavallinen kansa" tai osa siitä tuntuu aina tietävän saman jo valmiiksi - he tietävät että tekstin lukutapa ei ole ihanteellinen, eli siinä tarkistettaisiin perustelujen loogisuus ja tarkistettaisiin että faktat ovat oikein ja vihollisiakaan ei olkiukoteta. He tietävät että kun kirjoittaa pseudotiedekirjan, niin tästä aiheesta kiinnostuneet käyttävät sitä oppimateriaalina eikä jonain jonka laatua tulisi epäillä tai varmistella. ~ Näin ollen pseudotieteilijät nojaavatkin siihen että teksti on intuitiivista, eli vastaa yleisön odotuksia. Mitä vähemmän se kertoo uutta asiaa ja mitä enemmän se väittää yksityiskohtia, sen parempi. Koska tämän jälkeen intuitiivinen ajattelutapa tuntuu samalta kuin tieteellis-looginen perustelu. Ja yksityiskohdista - tosista, cherry pickatusti valikoiduista tai jopa olkiukotetuista - tulee vain ulkoaopeteltavia faktalistoja joita fanit pänttäävät päähänsä kuin tietokilpailukysymyksiä ja kokevat että tämä pänttääminen tarkoittaa samaa kuin opiskelu ja paneutuminen ja asian miettiminen.

Tämä pitkähkö alustus on tärkeä muistutus joka koskee korostetusti esimerkiksi blogeamista. Tietyllä tavalla blogien suhde lähdekritiikkiin ja kritiikin laatuun elävät hyvin omituisessa maailmassa. Ei nimittäin ole tavatonta, että jos teet työlään ja lähteitä käyttävän kritiikin, saat vastaukseksi jotain sen tapaista kuin "en tiennytkään että täällä vaaditaan noin tieteellistä tasoa" tai selitetään että "tämä on vain blogi" tai "minulla on lupa mielipiteisiini - älä ota asioita aina niin vakavasti." Tässä on luonnollisesti totta sen verran että blogi ei ole tieteellinen julkaisu eikä ole mitään vaatimusta sille että blogausten tulisi täyttää jotain tieteellisiä kriteereitä. Kuitenkin moni näyttää käyttävän tätä "lupaa olla huono" siten että erimieliset ohitetaan sillä että "sanomallasi ei ole merkitystä koska liian hyvä kritiikki". ~ Toisaalta blogeissa lähteistäminen johtaa helposti siihen että lukija ei tarkista niitä. Tämä antaa mahdollisuuden väärinkäyttää lähteitä. Toisin sanoen riskinä on jopa se, että tästä "luvasta olla huono" tulisi jopa "velvollisuus olla huono". Toisaalta blogeja aivan selvästi myös luetaan siten, kuin Gould. Eli lukijalla on usein selkeä idea siitä mitä toinen sanoo ja tätä skeemaa pidetään mielessä kun sitä kritisoidaan.

Tämä on erityisesti tuonut ongelmia minun jutuissani, sekä blogissa että muualla maailmassa. ; Erityisesti joskus kun olen moittinut kaikkia tahoja, on ihmetelty kummalla puolella olen. Tässä kohden jos olen käyttänyt tiukkoja sanavalintoja, on ajateltu että tämä tarkoittaa sitä että olen oikeasti erityisen vahvasti jommalla kummalla puolella - enkä siis vain äksy siitä että usein paasatut vastapoolit ovat molemmat idiootteja. (Sovinistit ja telaketjufeministien kinassa puolenottaminen jommasta kummasta näistä on nähdäkseni aina virhe.) Ja jos olen tehnyt tämän varovaisin sanankääntein niin sitten tämä on nähty saivarteluna jossa asiaa punnitaan puolin ja toisin mutta mitään päätöstä ei tehdä - siis vaikka päätelmä olisi juuri se että jonkun debatin molemmat puolet ovat huonosti perustellulla pohjalla.

Joskus livahdukset ovat ymmärrettävämpiä. Esimerkin tälläisestä saanee Elina Keräsen lausunnosta aikaisemmassa kiusaamipoleemisnoinnissa Hän sanoo "En tajua. Miten niin muka ei voisi rangaista ja auttaa yhtä aikaa? Vankilatuomiokin on sekä rankaisua että auttamista: vapaudenriisto plus normaalielämässä kiinni pitäminen opiskelujen ja työnteon kautta. Sinun rakentamassasi maailmassa näyttää olevan niin, että kiusattu on jotenkin absoluuttisen hyvä ja kiusaaja on absoluuttisen paha ja tulee aina olemaan." Tämä on erikoista kun koko kyseinen blogaus oli juuri sitä, miten rangaistus ja auttaminen eivät ole poissulkevia, ja että siksi ei pitäisi nykymalliin ohittaa kiusaajien rankaisemista kun pitää keskittyä heidän auttamiseensa. Ja kun koko muu blogaushistoriani kiusaamisten ja vaikeuksien seurauksista on korostanut sitä että vaikeudet eivät jalosta ihmisiä, tee heistä parempia, vaan että se nimenomaan tekee heistä huonompia ihmisiä, ja että kiusatuille rakennetaan aivan perätön marttyyrinkruunu josta tehdään enemmänkin velvoite kuin arvostus, koska kiusattujen rooli tiivistyy hierarkiseen sääliin, ei tasa-arvoiseen myötätuntoon, saati kunnioittamiseen.

Keräsen skeemana olikin aivan taatusti miettiä mitä ihmiset yleensä ajattelevat tässä yhteydessä ja olettaa että minäkin ajattelen juuri kuten "kaikki muut". Tämä "laiskuus" on tietysti ymmärrettävää, koska Keräsellä, kuten Gouldillakin, lienee muutakin tekemistä kuin tutustua kritiikkinsä kohteeseen hirmu syvällisesti. Hänellä oli mielessään skeema, ja hän seurasi sitä koska tekstissä ei puolilukien pompannut esille mitään sellaista joka olisi pakottanut harkitsemaan muuta. ; Tämä "Laiskuus" oli sitä että hän oli strategisesti väärässä. Hänellä oli kokemuksen synnyttämä mielikuva siitä miten aiheesta kirjoitetaan. Ja koska ihmiset eivät ole luovia - itsekin olen vähemmän luova ja omaperäinen kuin mitä itseäni rapsuttelen, koska aivan kuten 80% ihmisistä minäkin kuvittelen olevani keskivertoa parempi - hän oletti että tekstini noudattaa keskusteluperinteitä.
1: Osa on selittänyt että filosofiaa voi harjoittaa jos ja vain jos tutustuu ajatteluperinteisiin, koska sitten niistä voi vapautua jos enää haluaa. Tässä kohden niistä todellakin voi tulla kahle, koska ne muodostavat mallin jota ajatusten pitäisi muka noudattaa ja sitten niistä ei enää edes kykene vapautumaan.

Hän oli selkeästi tutustunut itse tekstiin koska hän huomasi "omituisuutta" ajattelussa ja oletti että kyseessä on virhe, sen sijaan että se olisi heijaste siitä että hänen skeemansa ajamastani asiasta olisi väärä. Eli hänestä oli luontevaa ajatella että on todennäköisempää että minä olen ajattelussani epäkonsistentti kuin se, että hänellä on väärä perusoletus siitä mitä mieltä minä olen. Kurtzbanin eräs päähuomio on että jokainen ihminen ajattelee näin, joten ei tästä sen enempää. Siksi haluaisinkin hieman rapsuttaa hänen suuntaansa ja nostaa esille sen, miten hän on näppärästi tiedostanit bloggaamiseen ja laatuun liittyviä ongelmia : [Hän reagoi Tahoon X:, joka en jostain syystä ole minä, liittyen] "huuhaahöpötykset perustuvat joskus johonkin teoriaan joko vahingossa tai tahallaan. Koska hän on pelkkä bloggaaja, häneltä ei voi vaatia lähdeviitteitä, testituloksia, riippumattoman tahon arviointia, kontekstin vaikutusten osoittamista falsifiointia tai muuta mitkä liittyvät oleellisesti tieteelliseen psykologiaan."

Oikea tapa ei tietysti ole valittaa että "vaadimme parempaa keskustelua" vaan tehdä kritiikki joka on laadukkaampi ja perustella asiat juuri sillä, että toisin kuin bloggajaa esittää niin voin esittää monia asioita huomioivan falsifioitavissa olevan näkemyksen joka väittää juuri muuta kuin mitä intuitiopohjainen selityksesi väittää. Mutta tässä kohden on hyvä muistaa että väittäminen on helppoa. Tämänlaisen kritiikin rakentaminen vaatii työtä ja tutustumista aiheeseen laajasti. Sinä aikana kun kritisoi yhtä intuitiopohjaista mielipiteilyä ja etsii siihen lähteet, ehtii ahkera huuhailija kirjoittaa monta uutta juttua. ; Yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. Mutta yksi hullu ehtii väittämään vielä enemmän. (Ja esittämään vielä useammin että näiden väitteiden hylkääminen kertoo ideologisesta vainoamisesta.)

Tietysti mitään tämänlaista ongelmaa ei olisi jos ihmiset noudattaisivat sananvapautta ja soveltaisivat lähdekritiikkiä samanaikaisesti. Eli ihmiset voisivat kirjoittaa eri tavoin lähteistäen, ja tämä julkaiseminen sallittaisiin. Ja ihmiset sitten tarkistaisivat logiikkaa ja tutkisivat lähteitä ja tutustuisivat aiheeseen yleisemmin ja rakentaisivat tätä kautta arvion siitä miten relevantti jokin blogaus on tai ei ole. Ja noudattaisi sitten ajattelussaan sitä että vähemmän relevantit blogaukset eivät ole niin tärkeitä. Ongelmana on se, että ihmiset eivät ole tämänlaisia. Jopa tiedemaailmassa on näitä ongelmia. Ja ne ongelmat vain kasvavat sitä mukaa mitä enemmän mennään ruohonjuuritasolle mutuilemaan ja mielipiteilemään.