Imurointi

Meidän perheessä on sellainen nyrkkisääntö, että minä en imuroi. Tarkalleen ottaen meidän talossa oikein kukaan ei imuroi.

Aikaisemmin sääntö oli, että minä en imuroi käytännössä. Mutta kun kerran päätin imuroida kello 23 (ilta) ja siihen aikaan pitää kerrostalossa olla hiljaa, niin sanottiin minulle että minun pitäisi imuroida päivemmällä. Minä vastasin että pitäisi imuroida joskus. Tästä vaimo reagoi siten, että hän kyseenalaisti että olisi loogista se, että hänen pitää imuroida koska minä en imuroi. Sanoin että mikäli tämänlainen logiikka vetoaa, niin olisin hyvin iloinen. Ja että kyllä se ainakin minusta on ainakin lähes yhtä vakuuttava kuin se logiikka jossa se, että minä imuroin vain hyvin harvoin tarkoittaa sitä että toisen ei tarvitse imuroida ollenkaan koskaan, ja että se on siksi aina minun tehtävä. Tämän jälkeen sääntö oli se, että minä en imuroi edes teoriassa.

Ja Herra näki että tämä on hyvä. Sillä imurointi on kammottavaa työtä. Ensin pitää siirtää kenkiä puoli metriä että voidaan siirtää ne ihan heti takaisin. Sama tuolien ja muun kanssa. Järkevää on se, että otetaan kenkä ja ajetaan moottoritietä rekan kanssa 300 kilometriä ja kenkä siirtyy toiseen paikkaan. Mitään järkeä tälläisessä junnasiirtelyssä ei ole. Jotain pakkomielteisten siksak-riehumista on tämä. Houkkain hommaa.

Siksi aina kun meillä imuroidaan, minä poistun paikalta kuin koira. Vaimo varmaan sanoo tämän eettisesti, minulle tässä ei ole mitään vertauskuvaa. Koirat poistuvat. Samoin minä. Siellä kotona huutaa vain jokin luonnonvastainen vakuumi-inferno. Itse olen muualla turvassa. Teen kaikkea mielekkäämpää. (Kuten jahtaan autoja ja kissoja.)

Minä taas pesen pyykkiä. (Ja toki monia muitakin kotitöitä, mutta tämä on eksklusiivisesti minun työ. Aivan kuten viemärien putsaus ja muut vastaavat.) Tätä osaa ei ole minulle suostuteltu. Olen aina pessyt meidän talouden pyykit. Muuttotilanteessa yritin vaivihkaisesti muuttaa tätä käytännettä. Siinä vaiheessa tökki hieman nimittäin se, että aina kun pyydettiin pesemään pyykkiä, niin aina puheenaiheena on pyytäjän vaatteet. Vaikka pesijälläkin on vaatteita. Ei pyytäjä koskaan pyydä että pesisit nyt omat vaatteesikin. Naiset myös käyttää enemmän vaateparsia ja mutkikkaampia, sellaisia jotka vaativat eripesua. Näin valtaosa pyykistä oli aina muiden pyykkiä ja se pestiin muiden aikataululla siten että omat vaatteet piti vähän kuin sovittaa mukaan. Kuivatustilat ja muut kun olivat rajalliset. Samoin kuin pesutupavuorot. Taloa käyttää moni, joten aikojakaan ei saa aivan miten vain. Tämä kaikki oli tietysti kornia koska itse pesi ne kaikki vaatteet.

Avaimen muuttotilanteessa isännöitsijä kuitenkin sanoi että avain olisi "emännänavain". Siitä tuli kuitenkin välittömästi minun avaimeni. (sukupuoli -identiteetin riistoa on siis niin tämä selvästi.) Kun tumppasin avaimen vaimon avainlenkkiin niin se avain on muka silti minun, jotenkin sillai henkisesti. Vaikka silmillä näki että asia on juuri toisin. Alistuin.

Mutta kun kotona imuroidaan on mukavaa mennä pesemään pyykit. Pesutuvan kone sanoo *naks* ja *rumrumrum*. Ja minä ajattelen että kuinka ovela veikko olen taas ollut. Että vähällä pääsen kun voin sitten vain kerätä pyykkiä viikata pyykkiä ja homma etenee (sen sijaan että olisi sitä kauheaa edestakaista sepeämistä kuten imurointi.) Pyykinpesussakin kauheinta on oikeastaan se odottelu. Koska käytän yhä pesutuparatkaisua pyykkivuoroilla, on tärkeää että hakee pyykit juuri tasalta. Ei viittä vajaa koska kone on kesken. Eikä viisi minuuttia yli koska siitä tulee vain vaikeuksia ja sanomisia muilta. Täsmällisyydessä auttaa se, että menee pesutupaan lukemaan Tex Willeriä. Sen tunnin aikana vaimo ehtii imuroimaan niin inaisen paljon. (Mutta kyllä se on silti raskas miehenkin osa. Pitää kaikenmaailman reikärautakonnien, susien ja intiaanien kanssa tulla toimeen ja varoa kun joku taas ampui luodin hatun läpi.)

Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että kun vaimo selittää että minun pitäisi kenties pestä pyykkiä useammin niin sanon vain että ei hänkään nyt niin usein imuroi. Hän ei näe että tässä on syy-yhteys, vaan luulee että vaihdan aihetta, väistän häpeää. Että puhun asiasta joka ei ole sama vaan ihan eri. Eli että tämä on jotain tasa-arvoista työnjakokeskustelua. Voin siis olla samanaikaisesti kettu että saada reilun maineen.