Tarvitseeko yhteiskunta uskontoa vai uskonto yhteiskuntaa?

Meille myydään melko vahvasti ideaa, jossa uskonto rakentaa yhteiskunnan. Tämä johtaa toki joskus varsin erikoisiin tilanteisiin. Kun esimerkiksi sosiologien maailmaa katsotaan, ongelmaksi tulee se että tähän syntyy varsin kehäpäätelmäisiä rakenteita. Syynä on se, että monesti kun uskontomyönteinen sosiologi puhuu uskonnosta yhteiskunnan rakennusosasena, on systeemi mennyt siihen suuntaan että jos jokin tarjoaa yhteiskunnalle vakauttavaa rakennetta se onkin uskonnonkaltainen. Tälläistä teoriaa ei tietenkään hevin falsifioida.

Uskontoja määritelläänkin eri tavalla.
1: Max Weber määritteli uskonnon niin sanotun substantiivisen määrittelytavan kautta; Hän näki että uskonto li usko yliluonnolliseen voimaan jota ei voida tieteellisesti selittää. Tämänlaisessa määrittelyssä naturalismi tai ateismi ei voisi by definition ikinä olla uskonto. Weberin määritteissä uskonto vaatii teismiä, uskoa Jumalaan tai jumaliin, kannanottoja yliluonnollisen olemassaoloon tai yliluonnolliseen uskomiseen. Kaikki uskomukset eivät ole uskontoja.
2: Tämä kontrastoituu funktionalistisen uskonnon määritelmän kanssa. Tällöin liikutaan maailmassa jota Durkheim kannatti; Siinä uskonnolla on sosiaalisia ja psykologisia funktioita jotka toimivat yksilöissä tai yhteiskunnissa. Tässä uskomus takaa tiettyjä funktioita. Tällöin mikä tahansa joka jäsentää maailmankuvaa tai järjestää sosiaalista koheesiota tai ylläpitää yhteisöä on uskontoa. Tämä ei vaadi kannanottoa yliluonnolliseen. Tässä konseptissa vaikkapa suomalaisten jääkiekkofanitus voi aivan täysin määrittyä uskonnoksi.
3: Kolmas tapa katsoa asiaa on lähestyä asiaa siten että uskonto määrittyy sosiaalisesti. Eli uskonnolla ei ole määritelmää vaan eri asiat tunnustetaan tai leimataan uskonnoksi ja on kiinnostavaa tietää milloin ja kenen päätöksellä mitäkin asiaa kutsutaan uskonnoksi ja missä kontekstissa. Tässä yhteydessä voidaan esimerkiksi samanaikaisesti nähdä että yhdessä kontekstissa uskonto on saavutus. Uskovaiset esimerkiksi haluavat tällöin korostaa että kristinusko on uskonto jolla on oikeuksia. Kun taas monet Wiccahenkiset näkemykset eivät ansaitse uskonnon statusta. Ja tätä kautta eivät myöskään uskonnonvapauteen ja uskonnon statukseen liitettyjä valtaoikeuksia. Toisaalta samat yksilöt voivat haluta tuomita ateismin tai minkä tahansa vastustamansa asian uskonnoksi, jotta saisivat korostettua että se on tavallaan vähemmän kuin mielipide. Siksi se kuka sanoo ketäkin missäkin uskonnoksi ja mistä syistä on hyvinkin vallankäytön täyttämää ja mielenkiintoisen kompleksista ja tilannesidonnaista. Se kuka saa kutsua asioita uskonnoksi ja onko siinä positiviisia tai negatiivisia konnotaatioita alkavat paistamaan.

Jos atsotaan asiaa siten kuten minä, eli uskonto määritellään siten miten uskonto yleensä ymmärretään arkisessa kontekstissa - eli substantiivisen määrittelytavan mukaan - on yleisenä teemana se että yhteiskunta rakentuu uskonnon kautta ja uskonnon mukaan. Tämä tarkoittaa sitä että se sisältää syy-seuraussuhteita koskevia väitteitä. Joista perimmäisin on se, että moralistisen ja jäsentävän uskonnon on edellettävä komplekseja yhteiskuntia.

Tähän liittyen viime aikoina esimerkiksi Naturessa on nostettu esiin keskustelua siitä miten historiaa voidaan tutkia tässä kontekstissa. Ja suurta datamäärää läpikäyneet tutkijat ovatkin huomanneet että kompleksit yhteiskunnat tapaavat olla ensin. Ensin tarvitaan yhteiskunta joka antaa mahdollisuuden uskonnoille nousta. Ja tämä näkyy siinä että kompleksit yhteiskunnat edeltävät moralisoivia jumalia kaikkialla maailmassa. Tämä on siitä kiinnostava oppi, että vaikka se nykyään uhkaa uskontoa ja sitä pidetään ateistisena ajatuksena niin tässä yhteydessä on nostettu esiin jopa se että varhaiset kristityt nimenomaan korostavat että ei ole sattumaa että heidän pelastajansa Jeesus Kristus syntyi Rooman valtakunnan vaikutusalueelle. He ymmärsivät että voidakseen ryhtyä globaaliksi ja lähetystyötä korostavaksi uskonnoksi tarvitaan esimeriksi Roomalaisia teitä. Universaali uskonto tarvitsi universaalin imperiumin, Rooman.

Ajatus ei itselleni ole kovinkaan erikoinen. Kun olen esimerkiksi lukenut Pascal Boyeria, on melko selvää että järjestäytynyt yhteiskunta vaatii järjestäytynyttä uskontoa. Ja uskontoja tutkittaessa on havaittu miten kirjoitustaito liittyy komplekseihin uskontoihin ; Kompleksi uskonto joka systematisoidaan laajoille alueille tarvitsee keskusjohdettua dogmaa ja sen opettamista. Tämä vaatii kirjallista ilmaisua.
1: Tämä on, ironista kyllä, itselleni melko selvää sitä kautta että ollakseen martial art, siihen täytyy liittyä kaikenlaisia sellaisia fantasiatrooppeja jotka voivat vaikuttaa omituisilta maallikoille. Kuten että miksi ihmeessä miekkailutekniikoita opetetaan kirjoista. Koska siinä on niin paljon materiaalia että sen syvä sisäistäminen vaatii kirjan tapaista tallentavaa mediumia. Fiore dei Liberi on siis ymmärtänyt intuitiivisesti sitä mitä Boyer kuvaa kun hän kertoo mitä psykologiaan ja antropologiaan liittyvät havainnot sanovat uskontojen ilmenemisestä ei-kirjallisissa ja kirjallisissa muodoissa.

Tämä mielestäni vastaa tärkeimpään Naturen kirjeestä löytyvien havaintojen kritiikkiin. Moni on selittänyt että tosiasiassa moralistinen jumala on syntynyt jo aikaisemmin mutta moralistinen järjestäytynyt uskonto ei näy jos sitä ei ole kirjoitettu ylös. Toisin sanoen esilletulisi enemmän se että kirjoitettu uskonto vaatii kompleksia yhteiskuntaa. . Koska kompleksi uskonto pitää sisällään vaatimuksen kirjallisesta ilmaisusta, ja kirjallinen ilmaisu vaatii kompleksia yhteiskuntaa, ei voi olla niin että ilman uskontoa ei ole olemassa mitään kompleksia yhteiskuntaa.

Tämä on toki aika selvää toistakin kautta. Jos asiaa miettii pelkästään Maslown tarvehierakian kautta, voi tiedostaa että perustarpeiden on oltava tyydytettyjä ennen korkeampia tarpeita. Uskonto taas ei oikeasti tuota mitään kovin perustavaa. Pappi ei esimerkiksi tuota ruokaa. Tässä mielessä pappi ja taiteilija molemmat ovat tavallaan kivoja olla olemassa. Mutta eivät korvaamattomia. Ilman heitä elämä ei ehkä ole elämisen arvoista. Mutta ilman maanviljelijää ei ole mitään elämää. Jos siis ajattelemme jäsentäytynyttä uskontoa jonka johtoa pitää jotenkin ylläpitää hengissä tuottamalla heille ravintoylijäämää - joka tarvitaan jotta pappi edes voi olla tekemässä uskonnollisia rituaaleja, eikä viljelemässä peltoja niska limassa jotta ei kuolisi nälkään – niin tarvitaan aika selvästi jäsentynyt yhteiskunta joka kykenee tasaisesti tuottamaan tämän edellämainitun ravintoylijäämän.

---

Viitteet:
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1905) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Émile Durkheim, ”Les formes élémentaires de la vie religieuse” (1912) [suom. ”Uskontoelämän alkeismuodot”]
Gene Expression, ”Society Creates God, God Does Not Create Society” 
Nature (Letter), ”Complex societies precede moralizing gods throughout world history” 
Pascal Boyer, ”Religion Explained: The Evolutionary Origins of Religious Thought” (2001)
Schloss & Murray (toim.), ”The Believing Primate: Scientific, Philosophical and Theological Reflections on the Origin of Religion” (2009)

Yhteiskunnan perusta, yhteiskunnan muoto ja humpuuki

Max Weberillä oli yhteiskunnallinen ajatus, jonka mukaan oli tarkasteltava erityisesti uskonnon toistuvaa roolia kaikissa yhteiskunnissa ja eri historian aikoina. Tästä on sitten kehittynyt Weberiläisiä ajatuksia joissa uskonto on yhteiskunnan toimintaa, talouselämää ja suuntaa vahviten muokkaava yksittäinen voima. Ja tätä kautta uskonto on perusta joka määrää miten yhteiskunta toimii. Tätä kautta ei ole tavatonta että uskonnottomien palstoille putkahtelee erilaisia weberiläisiä ajattelijoita jotka selittävät että jos yhteiskunnan uskonnollinen perusta unohdetaan, koko yhteiskunta romahtaa. Tässä puhutaan usein romahduksesta, vaikka jopa puhtaassa weberiläisessä ajatuksessa tilanne olisi enemmänkin mallia ”muuttuminen” ja ”erilaiseksi tuleminen”. Weber lähinnä kuvasi miten kristinusko on länsimaisen kapitalismin ydintä, eikä valtapelisignaloinut että kristinusko olisi hyveellinen ja Tosi uskonto. Mutta tämänlaiset nyanssit katoavat helposti kun pitää taistella yhteiskunnan tuhoa vastaan.

Tämä tuo mieleeni Ron Greavesin. Hänen mukaansa Islamissa on suuntauksia jotka ovat toisia aggressiivisempia ja vihamielisempiä kuin toiset. Hän asettaa ytimeksi menestyksestä julistamisen. Ron Geavesin mukaan islam, kuten kaikki uskonnot, lupaavat suuria kannattajilleen. Mutta ne myös elävät todellisuudessa. Juutalaiset ja kristityt kohtasivat vainoja ja olivat altavastaajien uskontoja pitkiä aikoja ennen kuin ne nousivat suosioon ja valtaan, Islam oli voitokas jo Muhammadin elinaikana. Tästä syntyi perusta siitä että jumala oikeasti suojeli heitä. Tästä tuli osa uskonnon dogmeja.

Nykyään muslimit elävät sitten sodassa ja tämä on luonut teologian maalaaman odotuksen väliin ristiriidan. Joka on sitten ratkaistu fundamentalistien dogmirakennelmissa siten että Allah on hylännyt heidät, koska he ovat unohtaneet profeetan opit. Siksi menestyskin palaisi jos palattaisiin matkimaan islamin alkuaikojen toimintamalleja ja asenteita ja unohdettava sen jälkeen kulttuuriin tulleet harhaopit kuten kreikkalainen filosofia. Greavesin malli selittää miksi terroristeja ja jihadisteja on eniten sunnilaisissa; He muodostivat islamilaisen imperiumin. Shiialaiset ovat saaneet valta-asemaa ja menestystä vasta 1900-luvulla, joten heille muodostui samanlainen nöyristelevä ”häviön” teologia kuin kristityillä ja juutilalaisilla oli alunperäisessä teologiassaan.

Paitsi tietenkin Max Weberillä. On toki huomattavaa että Max Weberin pääasiallinen kiinnostuksen kohde ei ollut uskonto, vaan talous. Ja hänen elossaoloaikanaan kristityt ovat olleet kulttuurisessa valta-asemassa hyvin pitkään. Ja Weberin ajatusten keskiössä oleva ”protestanttinen työetiikka” ei itse asiassa käsittele sitä ”suomessa opetettua luterilaista työetiikkaa” vaan nimenomaan kalvinistista mallia. Ja kalvinismissahan on vahva kytkös menestyksen teologiaan. Eli pelastukseen predestinoidut näyttävät elämässään siunauksellisuutta jo elinaikanaan.

Näkisinkin että Weberiläisittäin sävyttynyt kristillinen ylimielistely muistuttaakin tältä osin sitä islamin sunnilaista suuntausta; Kun uskonto on pitkään valta-asemassa – eli eivät ole leimallisesti köyhiä vainottuja marttyyreita vaan heistä koostuu enemmistö kulttuuri- tiede- ja talouselämän menestyjissä – se synnyttää tietynlaisia suhtautumisia maailmaan. ; Tätä kautta voidaan ymmärtää miksi USA:sta tulevat konservatiiviset suuntaukset joita suomessakin nykyään suuresti kopioidaan ovat sellaisia että niissä ajatellaan olevan jokin kulta-aika jona oma kulttuuri on menestynyt ja tähän halutaan sitten palata. Ja pelätään yhteiskunnan tuhoa joka on joko jo tullut tai on jo hyvin pitkälle etenemässä. USA:ssa kun on tavattu olla kalvinisteja siinä missä Suomessa on oltu luterilaisia.

Itse tuhahtelen näille näkemyksille huvittuneesti. Sillä niissä on perustavanlaatuinen ongelma; Perusteemanahan ovat yhteiskunnan romahdukset. Mutta sitten kun katsotaan romahtaneita yhteiskuntia, niihin sidotut ideologiset tarinat ovat narraatioita. Eli ne ovat tarinoita joilla tapahtumia selitetään osaksi ideologista kertomusta after the fact. Toisin sanoen juuri samalla prosessilla jonka vuoksi uskonnon teologiaan tulee lisäyksiä, poistoja ja teemoja aina sen mukaan miten tämä uskonto menestyy maallisessa maailmassa. ; Koska uskonto ei romahda kun vaino tai menestys alkaa pitkän muutoksen jälkeen, alleviivautuu se että kyseessä ei ole mikään ennuste tai jokin jonka tämä narraatio selittäisi.

Kun tutkitaan romahtaneita yhteiskuntia, esiin ei nousekaan aineistoa siitä miten muuttujana on uskonto ; Näyttääkin itse asiassa aikalailla siltä että usein yhteiskunnissa uskonnot ovat pitkälti vakioita joilla yritetään kuitenkin selittää muuttuvia asioita. Ongelmat ovat tässä kahtalaisia: Esimerkiksi rooman valtakunnassa oli ensin muita uskontoja kuin kristillisyyttä ja se menestyi. Uskonto vaihtui mutta rooman alamäki kesti useita satoja vuosia eikä mitä ilmeisemmin johtunut aiempien menestyksekkään yhteiskunnan tuoneiden uskontojen romahduksesta. Toisaalta kun kristityt nykyään kertovat että kristinuskonto on tieteen ajattelun takana he nojaavat lähinnä siihen että tieteilijät olivat kristillisessä kulttuurissa eivätkä selitä miksi kirkkoisä Augustinus ei ollut kehittämässä Galileo Galilein empiiristisiä ajatuksia vaan oli alamäessä olevassa kristillisessä roomassa ruotimassa syntistä ja dekadenttia nuoruuttaan historiallista painoarvoa sisältävässä sosiaalipornoisessa teoksessaan. ; Tämä on odotettavaa jos tärkeintä ei ole selittää vaan sovittaa omaa ideologiaa asiantiloihin olivatpa nämä mitä tahansa.

Romahtaneita yhteiskuntia tutkittaessa päädytään sen tyylisiin suuntauksiin kuin mitä löytyy Jared Diamondin ”Romahduksesta”. Menestyksessä on kiinnitettävä huomiota viiteen perusmuuttujaan; ympäristötuhot, ilmastonmuutos, vihamieliset naapurit, ystävälliset kauppakumppanit ja yhteisön reaktio välittömästi esiintyviin ympäristöongelmiin ovat ratkaisevia kun mietitään mikä romahtaa ja mikä ei. Jos Weber on oikeassa, niin uskonnon suhde näihin on lähinnä epäsuora.

Toisin sanoen tilanne on juuri kuten lukion yhteiskuntaopin opettajamme kuvasi. Hän selitti että hän opettaa yhden asian joka on sellainen että jos pitää vain yksi asia muitaa yhteiskunnasta niin se oli se. Hän puhui ideologioiden sijaan ravintoylijäämästä. Hän selitti että jos mietitään miten joku voi tehdä edes kivikirveitä, se tarkoittaa sitä että hän ei sen ajan joudu mestästämään ruokaa henkensä pitimiksi. Taidetta tekevänkin pitää opetella erilaisia taitoja jotta voisi rakentaa vaikka alkeellisen veistoksenkin. Kaikki käsityöläisyys, taiteet, ja muut vaativat harjoitteluaikaa, näkemysaikaa ja muuta sellaista tekemistä joka vaatii ravintoylijäämää. Jos mietitään miksi meillä voi valtavissa kirkkomonoliiteissa paasaavia pappeja, se johtuu siitä että he eivät ole niska limassa viljelemässä maata henkensäpitimiksi vaan he ovat saaneet ravintoylijäämää niin paljon että he ovat saaneet ohjailtua muitakin raatamaan niska limassa jotta heillä olisi pytinki jossa paasata. He eivät ole itse rakentaneet kirkkojaan omin käsinsä, joten heitä tukeva ravintoylijäämä on koskenut hyvinkin lukuisaa ihmistä.

Toisin sanoen yhteiskunnan perusasiat ovat tavallaan samoja asioita kuin Maslown tarvehierarkian perusasiat. Ja vasta kun yhteiskunnassa tietyt asiat ovat kunnossa niissä voi olla aikaa ja ravintoylijäämää miettiä näitä abstraktimpia, tarpeettomampia ja humpuukinomaisimpia asioita. Ja kun nämä ovat kunnossa niin tarvehierarkiassa astutaan seuraavalle ylemmälle portaalle. Itse olenkin aika huvittunut siitä miten esitetään että kommunistinen kollektivismi on kauheaa. Käytännössä konservatiivit ja kommunistit ovat molemmat keskushallintatalouden asialla ; Joko Stalinin tapainen hahmo tai keskusideologia ja sen perusarvot komentavat yhteiskunnassa vain aivan kaikkea. Konservatiivien ja kommunistien välisiä yhteyksiä on niin paljon että voitaisiin jopa sanoa että vaikka esiin nostetaan narraatio vapauden ja kollektivistisen kommunismin välille niin etenkin konservatiivien Weberiläisiä ja kalvinistisia vivahteita maistellessa on selvää että kommunismi on enemmän ”väärä uskonto”, ei mikään aivan erilainen vastustaja vaan nimenomaan samoilla markkinoilla liikkuva kilpailija. Asiaa toki jossain määrin yritetään hämärtää sillä että konservatiiviuden arvoperustaa myydään monesti ilman Jumalaa olevina arvoperisteina. Ne ovat käteviä koska ne ovat olleet kannatettuja menestyneissä yhteiskunnissa kauan. Eli kun menestyneet ovat kauan tehneet jollain tavalla niin se muuttuu osoitukseksi näiden kätevyydestä. ; Ei liene vaikeaa nähdä tässä vahvaa paralleeria Greavesin teesiin. Menestynyt yhteiskunta selvästi tuottaa asujaimistonsa suosikki-ideologioihinsa tietynlaisia piirteitä.

Tästä päästään tietenkin humpuukiin. Uskonto ei ole perusta vaan korkeintaan epäsuorassa suhteessa. Voidaan nähdä että jos asiaa lähestytään klassisella kommunismin asiarajauksella niin yhteiskunnalla täytyy olla ravintoylijäämää jotta voidaan tehdä tuotantovälineitä joita joku joka ei ole niitä omin käsinsä itse valmistanut voi niitä hankkia omistukseensa. Ja tämä vaaditaan jotta voi olla kapitalismia. Ja tämän tuomaa menestystä tarvitaan jotta voi olla ideologeja jotka puhuvat siitä miten tämä kapitalistinen järjestelmä on hyvä. Jotta voi olla vainonarraation sijaan menestyksen teologiaa julistavia tyyppejä joiden ideologian joku ravintoylijäämää saava Weber voi sitten huomata ideologisesti yksi yhteen vallitsevaan valtajärjestelmän kanssa yhteensopivaksi..

Tässä kaikessa ”yhteiskunnan perustana olemisesta” on toisin sanoen paljon humpuukia. Ylipäätään ajatus siitä että ideologia voisi olla yhteiskunnan perusta jota ilman se romahtaa on selvästi sellainen ajatus joka syntyy vain Maslown tarvehierarkiassa ylempien kerrosten parissa pelaavilla. Maslown tarvehierarkian perusideanahan on se, että jotta ihmiset ylipäätään kiinnittävät huomiota tiettyihin asioihin, kuten itsensä kehittämiseen, heillä tulee olla tätä ennen näitä perustavammat asiat kunnossa. Perustalla on juuri hengissä pysymisen takaava ravinto ja sen tyyliset asiat.

Tähän on tietenkin helppo liittää vihreitä arvoja. Kun ravintoylijäämä on yhteiskunnan perusta, niin resurssien riittävyys nousee helposti hyvinkin keskeiseksi asiaksi. Tämä tukee ”kieltäymyksen ja säästeliäisyyden” kulttuuria. Kuitenkin voidaan korostaa sitä että tätä taloutta on täydennettävä dekadentin Georges Bataillen yhteiskuntanäkemyksellä.

Bataille nimittäin näki, että liian usein talousajattelu yhteiskunnissa keskittyy rajoittuneeseen talouteen koka koskee säästäväisyyttä ja tehokkuutta; Säästäväisyys, kulujen leikkaaminen ja tulojen hankkiminen nähdään usein ydintalousasiaksi. Jos tätä seurattaisiin loppuun ihannevaltion kannattaisi olla ottamatta velkaa. Bataille huomauttaa että tosiasiassa yleistä taloutta kuitenkin kuvaa nimenomaan se, millä se voi kustantaa kaiken ylimääräisen ; Sodat, jättimäiset tapahtumat, panostukset kulttuuriin. Kaikki nämä ovat yhteiskunnan perustaa.

Joka tietenkin palauttaa mieleen sen, että mitä tarkoittaa se että on rakennettu kirkko jossa joku pastori paasaa joka sunnuntai triviaaleja kouralliselle paikalle vääntäytyneitä kuuntelijoita. Tämä on juuri sellaista ylijäämän kuluttamista jota voidaan pitää humpuukina. Ellei sitten tiedosta että tosiasiassa yhteiskunnat ovat tavallaan juuri sitä että on jotain jota tuhlata humpuukiin. Ilman humpuukia ei ole yhteiskuntaa. Weber oli tavallaan oikeassa kun hän kuvasi sitä että yhteiskunnalla ja uskonnolla on valtavasti yhtymäkohtia. Humpuuki on yhteiskunnan perusmuoto. Tai kuten hienostuneesti ja vähemmän pejoratiivisella synonyymillä muotoillaan ; Kulttuuri on yhteiskunnan perusmuoto. Tämä perusmuoto ei toki ole se joka pitää kaiken kasassa. Romahduksen ja kulttuurin suhde on enemmän se, että romahdus estää kulttuuria jatkamasta entisellä mallilla. Ja toisaalta menestynyt ravintoylijäämä mahdollistaa malleja joissa tätä ylijäämää kulutetaan tiettyihin asioihin.

Taloudet ovat samalla vähän kuin ihmisiä. Menestyneimmillä on velkaa enemmän kuin köyhimmillä on edes rahaa kulutuksessa. ; Monella jonka mukaan velat on maksettava ja elettävä säästeliäästi ovat hankkineet asuntolainan. Lähinnä kaltaiseni luuserit ovat eläneet koko elämänsä läpi ilman että ovat ottaneet yhtään lainaa mihinkään. (Kyllä. Minä en ole ottanut koskaan senttiäkään lainaa, edes opintolainaa.)

Jos ostaisimme vain vakavahenkisiä asioita, kansantalous todennäköisesti muuttaisi perusluonnettaan kertaheitolla. Maailmanlaajuinen talous kaupankäynnin, viihteen ja muun kannalta ovat niitä asioita jotka ovat yhteydessä siihen miten yhteiskuntarakenteissa käydään töissä ja tehdään kauppaa. Ja muita asioita. Jopa välttämättömyyshyödykkeemme ovat paljon laadukkaampia kuin mitä niiden tarvitsisi olla. Vaatteemme ovat liian hienoja, laadukkaita ja muodikkaita. Syömme ruokaa joka on joko liian laiskallesopivan kätevää tai vaihtoehtoisesti herkullista eikä vain jotain jota hankimme jotta elämme seuraavaan päivään.

On helppoa ajatella että uskonto ja konservativismi ovat humpuukia vain siksi että ne loisivat ravintoylijäämän päällä. Ne ovat toki vähän kuten älypuhelimien pelisovellukset. Eli kansantaloudellisesti merkittäviä rahavirtojen ohjauskanavia. Ja niissä on toki tiettyä pömpöösiyttä kun ne teeskentelevät olevansa yhteiskunnan perusta jonka varassa kaikki muu toimii ja tässä mielessä ne ovat vähän kuin angry birds joka sanoo hallitsevansa elämää. Paitsi että uskonto ja konservatiivi todennäköisesti syö vuorokaudesta tunteja vähemmän kuin kunnon peliin nakkiutuminen, joten kenties se angry birds todella hallitsee elämäämme. On helppoa ajatella että angry birds, uskonto ja konservatiivit ovat humpuukia koska ne ovat. Mutta on turhaa ajatella että me hakisimme yhteiskunnasta yhtään mitään muuta kuin humpuukia. Humpuukin vaihtoehtona on vain niska limassa tehty elossasinnittely jossa jopa mutakuopassa runkkaaminen on hedonistista nautiskelua vaikka riittävää säästäväisyysajattelua.

Vaihtoehtona humpuukitaloudelle onkin ajatus ihmisistä jolla ei ole paheita eikä tavoitteita ja jotka silti tekisivät asioita yhdessä ja loisivat yhteiskunnan. Itse näen että moralismi on hauskaa ja siksi on mukavaa nyrpistellä vääräuskoisille jotka kannattavat itselle vastenmielisiä ideoita, mutta tosiasiassa ihmiskunta ei luovu paheistaan. Ja jopa hyveet ovat rikkaitten luksusta. Jos rikkaus on sitä että itseen kohdistuu vapaa-aikaa jona miettiä vaikkapa moraalia eikä sitä miten ei kuole nälkään ihan juuri pian. Dekadenssi pyörittää maailmaa. Tai ainakin yhteiskuntaa.

---

Lähteet:
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1904) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Ron Greaves, ”Aspects of Islam” (2005)
Jared Diamond, ”Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed” (2005) [Suom. ”Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä”]
Kirkkoisä Augustinus, ”Confessiones” (397–398) [suom. ”Tunnustukset”]
Georges Bataille, ”La Part maudite” (1949)

Raamatun satukirjaistamisesta

Kun minulle näytettiin lapsena piirrettyjä ja luettiin kirjoja, niissä kuvattiin usein viattomia asioita, harmittomien konfliktien tai täysin konfliktittomien tilanteiden kuvausta. Ne olivat harmittomuustasollaan samaa tyyliä kuin nykyajan kissavideot internetissä. Tämä ei tietenkään ole sellaisenaan huono asia. Kissavideot ovat mukavia. On joskus aivan syytäkin muistuttaa että voi kävellä ulkona ja kaikki ei ole yhtä tuskaisaa taaperrusta häijyjen ihmisten keskellä.

Mutta tilanne on kiinnostava. Sillä periaatteessa lapsille kuvatut sadut eivät ole olleet useinkaan kovin "lapsille sopivia". Usein lapsille opetettiin nimenomaan erilaisia pelotteluasioita Näkeistä ja sormia leikkaavista Jörö-Jukista. Materiaalia joka on nykyisin tunnettu K16 tai jopa K18 -merkityistä kauhuelokuvista.

Sadut ovat siitä kiinnostavia, että hyvin monesta klassikkosadusta on olemassa "lastenkirjaversiot" ja "folkloreversiot". Ja nämä "folkloreversiot" ovat usein perinteisiin sidottuja. Mutta ne "lastenkirjaversiot" ovat niitä joita painetaan lastenkirjoihin. Syynä on osittain se, miten tarinat on kerätty talteen. Jacob ja Wilhelm Grimm esimerkiksi kuvasivat 1819 satukirjan "Kinder- und Hausmärchen" alkutekstissä että he ovat poistaneet saduista kaikki lapsille sopimattomat ainekset. Hans Christian Andersenin 1874 julkaisema "Sikopaimen" -satu taas oli alunperin ollut sellainen että sitä ei voinut painaa satukirjoihin. Vain pari mainitakseni.

Toisin sanoen kun oli muodikasta kerätä talteen kansanperinnettä, sitä kuitenkin editoitiin myyntisyistä. Ja useat klassikkosadut on kirjattu muistiin ja levitetty tässä sensuroidussa muodossa. Tätä kautta ei ole ihme jos sadut tuntuvat kliinisiltä ja harmittoman kitchin täyttämiltä teoksilta. Lapsillesopivaksi muotoilu on uudempi ilmiö kuin voisi ajatella. Tätä voi olla vaikeaa kuvitella aikana jolloin lapsia halutaan suojata kaikelta mahdolliselta. (Modernit sadut ovatkin vielä siloitellumpia kuin Grimmin ja Andersenin sadut.)

Saduista on tullut utopistisia ja eskapistisia. Näkki -tarinoiden tarkoitus on saattaa lapset "tolkuiksi", sellaisiksi että he tulevat paremmin toimeen arjen pulmissa niin että uhat voidaan tunnustaa, kohdata ja ratkaista. Mutta sensuroitujen satujen merkitys usein jokin muu. Mahdollisuus irtautua todellisuudesta jotta uhat ja riskit voidaan unohtaa. ; Tämä on ollut erityisen totta omassa lapsuudessani. Olen syntynyt 1980 -luvun alkupuolella, joten olen kohdannut tähän aikaan liittyneen syvän optimismin ja kannustushengen.

Tässä mielessä tekisi mieleni mukailla/tapailla/kääntää ulkomuistista Arthur Schopenhaueria. "Se, mikä häiritsee nuoruutta ja tekee sitä onnettoman on onnen tavoittelu siinä vakaassa uskossa, että elämällä on sitä tarjota. Tämä johtaa jatkuvaan väärään toivoon ja siten väärään tyytymättömyyteen. Harhaanjohtavat kuvat epämääräisestä unelmankaltaisesta onnesta leijuvat silmiemme edessä sattumanvaraisissa muodoissa ja etsimme turhaan niiden alkuperää. Olisi suurta etua, jos nuoret olisivat ajoissa annettujen neuvojen avulla voineet hävittää mielestään virheellisen käsityksen siitä, että maailmalla on heille paljon annettavaa."

Minun sukupolveani syytetään usein siitä että olisimme vapaan kasvatuksen kasvatteja. Mutta tämä on vain osa totuutta. Meidät on kasvatettu oikeasti siihen että uskomme että kaikki on mahdollista ja että tulisimme saamaan paljon. Olen sitä sukupolvea jonka kohdalla puhuttiin eläkepommista ja siitä miten sitä tullaan kultatuolissa kantamaan töihin. Todellisuus on kuitenkin pätkätyösarja, sellainen jossa edellisen sukupolven normi, käytännössä koko aikuisiän jatkuva työputki, on vain harvan saatavilla. Ei ihme että sukupolveni on myös kyynisen maineessa. Ei ihme että sukupolveani kuvaa hipsterien ironinen kidulttius. Optimismisointi ei kenties ole hyvä asia.

Tämä on toki vaikuttanut muuhunkin kuin satuihin ja populaarikulttuuriin. Nähdäkseni myös uskonto esiintyy hyvin kliinistetyssä muodossa. Ateistit puhuvat "Raamatusta" satukirjana. Mutta he kohtelevat teosta kuin se olisi "folkloresatuja". He tykkäävät kaivella teoksesta julmia ja raakoja kohtia. Ja korostavat miten muut vastaavat teokset saavat ikärajoja ja ties mitä muita kielto/varoitusleimoja. Mutta että tätä teosta kuitekin opetetaan lapsille sellaisinaan. Kristityt sen sijaan eivät pidä kirjaa satukirjana mutta he toisaalta laittavat "vain lempeimmät kohdat traileriin". He jostain syystä jättävät jopa koulun uskonnonopetuksessa opettamatta ekaluokkalaisille mitä Dinan ja Sikemin kaupungin kanssa kävi (1 Moos. 34)

Tosin uskonnolla ei ole samanlaista hengissäselviämisen ydintä kuin sillä selvästi ennen on ollut. Vanhan Testamentin puolelta löytää vaikkapa Kolmannen Mooseksen kirjan luvun jossa käsitellään hometaloja (tai lakia spitaalisen talon käsittelystä) ...  Ja kuinka sen monissa ohjeissa on selvästi kyse vaikkapa siitä että veriruoat muuttuvat helposti taudinaiheuttajapesiksi ja tämä tosiasia on tiedostettu muinaisjuutalaisissa aivoissa ja vastaavista ... niin nykyään uskonto käsittelee usein sitä miten ei tarvitse välittää maallisista vaikeuksista kun voi fantasioida turvallisessa kodissa ruokamyrkytysten välttämisen sijaan siitä miten ihanaa on elellä mukavasti kuoleman jälkeenkin.

Jos uskontoa - tai satuja - lähestytään Maslown tarvehierarkian mukaan, voidaan huomata että mitä sensuroidumpi satu, sitä korkeampaa tarvetta tyydyttämään sitä käytetään. Sensuroimattomat folkloresadut - Ja "Raamattu" sellaisenaan - kuvaavat maailmaa jossa puhutaan henkiinjäämisestä. Modernin ajan sadut - ja se "Raamattu" joka näkyy nykyajan kristittyjen sloganeissa ja kannanotoissa -  käsittelevät enemmänkin luovuutta ja identiteettiä.

Näen että portaita ylöspäin kiipiminen johtuu osittain siitä että ne eivät kiinnosta koska ne on jo tyydytetty ja uskonto ei tätä kautta voi olla miellyttävä tai houkutteleva vaihtoehto niiden täyttäjänä. Ja tämä tekee siitä abstraktimpaa, vähemmän kaikessa arjessa mukana olevampaa, ja eskapistisempaa. Sellaista jossa arki ja pyhä erottuvat yhä vahvemmin toisistaan koska arjessa selviytyminen ei enää ole uskonnon tehtävä. Vaan uskonnon tehtävä on laajentaa hedonistisia ideaaleja tämänpuolisen vaarattomasta elämästä kohti seuraavaa tuonpuoleista elämää. Toisaalta se tekee "Raamatusta" ja uskonnosta lastensatukirjaistetun. Joka taas vähentää oikeutta heittää teokseen kritiikkiä niiden "folklorekohtien" kautta.

Indiivien yhteiskunta

Kun puhutaan modernista, postmodernista tai peräti postpostmodernista kulttuurista, on yleisenä terminä "atomisoituminen". Tässä mielessä syntyy helposti ajatuksia siitä, että uudistunut elämänmeno jotenkin uhkaisi yhteiskuntaa.

Parhaimmillaan tämä voi johtaa teknovastaisiin asenteisiin. Joka on äärimmillään Kaczynskun "Technological Slavery" -kirjan ajatuksia siitä että teknologia muuttaa yhteiskuntaa ja tämä vaatisi arvojen muuttamista. Ja että pitää välttää teknologista kehitystä ja korostaa että yhteiskunta on perinteisesti nojannut siihen että kansalaisille annetaan irrelevantteja vapauksia, eli vaikka lupa valita mieliruokansa tai uskontonsa kun taas oikeasti tärkeät asiat, kuten verotus, ovat sitten jotain johon heillä ei olekaan valtaa. (Jolloin vapaudet ovat hieman kuten mitä lapsille tehdään kasvattamisessa. He saavat valita ottavatko hilloa vai voita puurolle. Kun pääpointti, eli puuron syöminen, ei ole valinta.)

Onko atomisoituminen ja yhteiskunta sittenkään toisiaan vastaan?

Minusta tässä on hyvä katsoa tässä Charles Tayloria. Mielestäni hän on tärkeä vaikka en monesti olekaan samaa mieltä hänen kanssaan. (Toki osa hänen asioistaan on hyvinkin vakuuttavia.) Otan tässä keskiöön hänen kirjansa "Autenttisuuden etiikka". Aloitan siitä mikä on mielestäni vakuuttavaa. Se tiivistyy siihen mitä Taylor kutsuu antroposentrismiksi. Se on hänen mielestään ideologia. Ja itse asiassa se on myös ideologia joka on aina väistämättä poliittinen. Eli siinä on taustalla jokin kuva yhteiskunnasta.

Taylor korostaa että moderni maailma on liberaali. Sitä kuvaavat tietyt arvot. Etenkin seuraavat kaksi;
1: Yhteiskunnallisen elämän perustasossa on tasapuolisuuskeskeinen oikeudenmukaisuus jossa jokainen saa mahdollisuuden oman identiteetin kehittämiseen.
2: Yksilöiden elämässä identiteettiä muovaavat "rakkauskokemukset" ovat ratkaisevia. Ei esimerkiksi yhtenäiskulttuuri.

On hyvä huomata että Taylor suhtautuu identiteettiä muovaaviin rakkauskokemuksiin hyvin eri tavalla kuin Kaczynski. Hän arvostaa niitä. Hän kuitenkin iskee niiden relatiivisuutta vastaan. Hän ottaa keskiöön sen että antroposentrismi esittää moraalikuvansa individualisminsävyttämänä niin että autenttinen korostaa ainutlaatuisuuttaan. Tällöin taustalla ei ole jotain yhteistä ja jaettua. Ollaan erilaisia mutta samanarvoisia. Ja autenttisin ihminen luo jotain itsekseen ja korostaa yksilöllisyyttään.

Tässä on takana perinteinen ajatus siitä että ihmiset olisivat vapaina hyviä. Eli kun ihminen toteuttaa itseään hän olisi myös kunnioitettava. Tämä vaatii uskoa ihmisyyteen ja muuta vastaavaa optimismia.

Individualismi on Taylorin mielestä melko halveksuttavaakin. Hänen kirjansa on melko täynnä konnotaatioiltaan alentavia ilmauksia joilla selvistä jaetaan asennetta argumentaation päälle. Esimerkiksi kuvatessaan (s. 44) nuorten modernien ihmisten asenteita hän kuvasi että "Nuorten elämänasenteen pääpiirteeksi havaittiin jokseenkin helppohintaisen relativismin hyväksyminen. Jokaisella oli omat "arvonsa", joista ei voi kiistellä. Kuten Bloom huomautti, kyseessä ei ollut vain tietoteoreettinen, järjen mahdollisuuksien rajoja koskeva, vaan myös eettinen kanta : Kenelläkään ei ole oikeutta kiistää toisen ihmisen arvoja. Arvomaailma on jokaisen ihmisen oma asia, elämän perusratkaisu, jota muiden tulee kunnioittaa. Relativismia perusteltiin myös vetoamalla keskinäisen kunnioituksen periaatteeseen." 

Taylorin mukaan "Nietzschen polku" jossa yhteisön arvoja kyseenalaistetaan johtaa siihen että antroposentrismi vahvistuu. Ihmisen omasta valinnasta tulee vahvin dogmi. Toisaalla hän korostaakin että moderni yhteiskunta helposti vie siihen että jotkut ihmiset ovat parempia kansalaisia ja keskinäisen kunnioituksen kyseenalaistavat ihmiset kohtaavat siksi jotain sellaista leimaamista joka on hierarkista ja jossa tätä kautta ei maistu relativismin ja vapauden sävyt.

Moderni ; Irtautunut ja optimisti

Taylor liittää kirjassaan modernin elämänmenon siihen että se on liian optimistista. Hän korostaa että lätökohtana on Descartesin huomio yksilön oman tietoisuuden yksityisyydestä ja erityisyydestä. Samoin tätä täydensivät uskonnolliset ajatukset jotka korostivat omaatuntoa yli dogmien. Sekä ajatukset siitä että yhteiskunnassa omien vapauksien toteuttamisella ja yksilöillä oli syvä arvo muunakin kuin välineenä itseään suuremmalle yhteiskunnalle joka heijasti Jumalista arvojärjestystä.

Yhteiskunnallinen liberalismi taas liittyy hänestä ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen. Ennen elämänpiiri oli helpommin sidottu tiettyyn paikkaan. Modernissa maailmassa oli oman toimeentulon takia kenties pakkokin irtautua perheestään. Kun ihminen joutuu etsimään töitä ja muuttamaan, syntyy uudenlainen elämisen tapa joka korostaa yksilöllisyyttä.

Tosiasiassa Taylorin mukaan rehellinen ihmiskuva syntyy vain kun ollaan, kuten hän sanoo aivan kirjansa lopuksi ; "ihmisolentoja luonnehtii sekä ylevyys (grandeur) että viheliäisyys (misère). Samaa voidaan sanoa modernisuudesta. Vain molemmat puolet huomioon ottava tarkastelu voi antaa meille sen vääristelemättömän kuvan kulttuuristamme, jota tarvitsemme voidaksemme ottaa vastaan aikakautemme suurimman haasteen."

Sisäiset ristiriidat - molempiin suuntiin...

Taylor näkeekin että on ristiriitaista olla arvoneutraali ja viitata samalla kunnioittamiseen. Tämä on mielestäni tosi huomio. Olen niitä ihmisiä joiden mielestä ei ole mitään aitoja nihilistejä tai mitään arvotyhjiötä. Moderni elämänmenokaan ei tätä kautta edusta nihilismiä. Taylor puhuu yleensä arvojen rappiosta joka ei ole sama asia kuin nihilismi. Toisaalta hän on joskus sisäisesti ristiriitainen ; Hän puhuu joskus täysin moraalikadosta ja arvojen tuhoutumisesta. Tämä on tietenkin täysin ristiriidassa sen kanssa että hän toisinaan korostaa sitä miten ideologinen ja poliittinen ja arvoja sisältävä moderni elämänmeno on.

Taylorhan korostaa toisaalla sitä miten individualismissa valinnanvapaudesta on tehty korkein arvo. Tämä ei tietenkään ole nihilismiä tai totaalista relativismia. Onkin siksi ällistyttävää huomata että hän kohtelee modernia elämänmenoa kuin se olisi relativistista tai nihilististä. Onneksi tämä ei ole yleisin teema. Yleensä Taylor puhuu vain moraalin rappeutumisesta. Se voi toteutua sillä että huonot tai väärät arvot korvaavat hyvät ja oikeat arvot. Joten siinä kohden samaa ristiriitaa ei ole.

Ei-relativistista

Taylor kuvaa sitä miten moni asia on merkityksetön. Hän kuvaa miten ihmisen ainutlaatuisuutta voi kuvata vaikka se että kellään muulla ei ole saman verran hiuksia päässään. Tai että hän on ainut ihminen joka on täsmälleen saman mittainen kuin jokin tietty Siperian tundralla kasvava puu. Samoin hän kuvaa ihmisiä jotka lutraisivat varpaitaan savessa. Taylor ei näe näitä uskottavasti merkityksellisinä. Hänestä hiusten lukumäärään voidaan toki saada merkitystä jos on jokin uskonto jossa tämä hiusten lukumäärä olisi jokin Pyhä Luku. Mutta hän nostaa esiin sen että tässä takana olisi jaettu yleinen arvostus uskontoon eikä tämä hiusten määrä sinällään.

Taylorin kannanotto onkin että samanarvoisuus syntyy sitä kautta että jotkin asiat ovat jaettuja ja yhteisiä. Hänestä esimerkiksi miesten ja naisten tasa-arvo ei johdu siitä että miehet ja naiset olisivat keskenään erilaisia vaan siitä että näistä eroista huolimatta naisia ja miehiä yhdistää esimerkiksi ihmisyys. "Miehen ja naisen tasa-arvoisuus ei perustu heidän erilaisuuteensa vaan siihen, että tuon erilaisuuden yläpuolella heillä on tiettyjä yhteisiä ja toisiaan täydentäviä arvokkaita ominaisuuksia. He ovat esimerkiksi järkevään ajatteluun, rakkauteen, muistamiseen ja molemminpuoliseen arvostukseen kykeneviä olentoja." (s. 80) Hän kiistääkin relatiivisuuden.

Tässä mielessä on syytä huomata että jos Kaczynskin mukaan uskonnonvapaus olisi objektiivisesti jotain pinnallista ja tarpeetonta vapautta, Taylor korostaa että uskonto ja tasa-arvon takana oleva ihmisarvoisuus ovat itse asiassa  oleellisesti tärkeitä ja arvokkaita asioita.

Taylor tuokin kirjassaan esiin ajatuksia kunniasta. Siitä miten jonkin asian arvostettavuus on menneisyydessä korostanut sitä että parhaimmisto vaatii vertailukohteen. Jonkin joka on alempi. Esimerkiksi Kanadan tarjoama aatelointi on arvokas vain niin kauan kuin Kanada ei aateloi kaikkia ihmisiä.

Taylorilla onkin vahvasti ajatuksia jonkinlaisesta yleisinhimillisyydestä. Jos ihminen on luonnostaan jotain tästä tulee jaettuja piirteitä. Jaettujen ominaisuuksien heijastaminen ei ole epäautenttista. Yksilön vapaus ei ole aina ristiriidassa yleisen ja yhteisöllisen kanssa. Tämä on mielestäni vähintään kohtuu vakuuttava ajatus. (Joskin se johtuu siitä että harrastan jotain joka on Taylorille vieläkin pahempi kuin relativismi. Nimittäin välineellistä järkeä. Pidän esimerkiksi evoluutiota tärkeänä teemana kun mietitään yhteisöllisyyttä ja ihmisen lajinmukaista käytöstä ja jopa etiikkaa.)

En astu rappeutumisen tielle.

Mielestäni Taylorin tekstissä on paljon asioita jotka nojaavat pelkästään asenteellisesti ladattujen termien varaan. Hän nimittäin puhuu arvojen rappeutumisesta. On hyvin vaikeaa nähdä mihin hän sitoo ajatuksen. Itse asiassa näyttää että kun hän puhuu miten relativistille on mahdotonta puhua jaetuista arvoista koska he ovat ikään kuin sokeita koko näkökulmalle, hän itse heijastaa vastaavaa kun hän ei ymmärrä miten erilaisissa asioissa voidaan nähdä arvoa. Hän näyttää hyväksyvän esimerkiksi mudanlutraamisen arvokkaaksi heti kun se sidotaan uskontoon. Miksi uskonnolla pitäisi olla erityisempi merkitys? Homo religiosus -ihmiskuva ei kuitenkaan ole kovin empiirinen. Se on mukana koska Taylor itse uskoo häneen. Ja tässä mielessä Taylor joissain kohdissa joutuukin viittaamaan siihen että hän vetoaa relativistisesti mielipiteenvapauteen. Hän kirjoittaakin muutamassa yhteydessä että hän sanoo tiettyjä asioita "koska uskon niin".

Itse asiassa näen että Taylorin terävä yhteiskuntamuutoksen kuvaaminen kaivaa kuoppaa hänen rappeutumista korostavalle argumentaatiolleen. ; Nähdään että perinteinen jaetun uskonnon jne. korostava yhteisöllinen ajatus on ollut tärkeä silloin kun toimeentulo on vaatinut sitä että tehdään yhdessä työtä esimerkiksi pellolla. Kun yhteiskuntaa kuvaa resurssien niukkuus on syytä myös tulla toimeen sen kanssa että todellisuus huutaa puutetta. Sitä että ei ole omaisuutta. Siksi asketismia, säästäväisyyttä ja ei-ahneutta korostava ideologia on kätevä. Tämä kätevyys voidaan nähdä sen eettisyyden oikeuttajaksi. Askeesi sanoo fuck it köyhyydelle joka kyllä sinänsä alleviivaa läsnäoloaan. Ja tätä askeesia tarvitaan koska resurssi on jotain jaettua. Jokainen ihminen elää myös leivästä.

Samoin voidaan nähdä että jos kulttuuri on sellainen että on pakko muuttaa pois perheen luota jotta voi elää - on esimerkiksi mentävä tehtaaseen toiselle paikkakunnalle - syntyy irrallisuutta. Uskonnot vastaavat tähän usein yrittämällä korvata perhettä. Mutta tässä prosessissa se helposti itse asiassa alleviivaa sitä mitä elämästä puuttuu. Individualismi on tässä mielessä eräänlaista askeesia. Siinä mielessä että se sanoo fuck it sellaiselle resurssille joka on hyvin niukka. Koska olen välineellinen järkeistäjä muistutan siitä että Dunbarin havaintojen mukaan Taylor on oikeassa sanoessaan että kaupungissa on liikaa ihmisiä jotta kunnollinen perinteinen yhteisöllisyys olisi vanhassa muodossaan edes mahdollinen.

Toisaalta kun katsotaan Maslown tarvehierarkiaa voidaan huomata että siitä saadaan jonkinlainen pohja yleisinhimillisille jaetuille arvoille. Ja tällöin huomataan että kenties ideologian korostamat asiat ovat perspektiivejä. Jotka eivät ole satunnaisia vaan jaettuja. Ja se taso mihin kiinnitetään huomiota kertoo siitä mitkä asiat ovat jo kunnossa. ; Tältä tasolta on selvää että perinteinen "yhteistyössä selviämme hengissä" korostaa turvallisuutta ja muita perustason portaita. Ja niissä on vähemmän itsetoteutusta joka on korkea arvo. Vasta kun yhteiskunta on niin eettinen että Maslown tarvehierarkian perustasot ovat jo toteutuneet voidaan puhua luovuudesta ja muista vastaavista haluttavista asioista.

Individualismi kertookin siitä että yhteiskunnasta on muokattu sen verran eettinen että huomiota voidaan kiinnittää näihin korkeamman tason ongelmiin. Tällöin ei voida puhua siitä että yhteiskunta olisi rappeutunut menneiden aikojen hyvyydestä jossa ollaan jotenkin konkreettisempien ja jaetumpien ja yhteisempien arvojen äärellä. Itse asiassa voidaan nähdä että arvojen jalostumienn on se prosessi joka ylipäätään on voinut johtaa näihin arvokkaampiin asioihin. Kenties vanhat arvot ovat olleet tikkaat joita on tarvittu kun on kehitetty moraalia. Mutta kun ne ovat tehneet tehtävänsä ne ovat vähän kuin alkeelliset televisiot ; Ne ovat olleet käteviä ja mukavia menneisyydessä mutta nykyajan elämänmenossa ne eivät edes toimi. Ja ne voidaan siksi hylätä.

Tämä henki on toki tuttu myös uskovaisille. He kun korostavat että "Vanhan Testamentin" jutut on hylätty ja kaikkihyvä Jumala on voinut ladata ne "Raamattuuun" siksi että sen ajan yhteiskunta on ollut erilainen. Täsmälleen sama huomio voidaankin siirtää Maslown tarvehierarkian avulla koskemaan sitä muutosta joka on tapahtunut (a) kun ollaan siirrytty maanviljelykulttuurista teolliseen kulttuuriin ja (b) siirrytty teollisesta kulttuurista informaatiokulttuuriin. Nämä yhteiskuntamuutokset ovat rakenteellisia ja ne vaativat erilaiset taustaideologiat toimiakseen. Ei siis voida puhua arvojen muutoksesta ajatuksena arvojen rappiona. Vaan siitä että vanhat arvot eivät enää vastaa elämänkokemuksia ja sitä mitä arkielämä tarjoaa ihmisille.

Modernia ei siis saisikaan käsitellä relativismina. Vapaus ei ole samaa kuin relativismi. Keskinäinen kunnioitus ja erilaisten ihmisten sietäminen, suvaitseminen ja heidän kanssaan toimeentulemisen korostaminen ei ole nihilismiä ja arvotyhjiössä elämistä.

Orjuuttaako todella?

Euroopassa eletään kaiken kaikkiaan melkoisen korkealaatuista elämää. Tämä johtaa joskus siihen että ei tiedosteta että Maslown tarvehierarkian pohjalla on tilaa. Koska yhteiskunnassa tätä pohjaa ei helposti pääse näkemään. Ei varsinkaan näkemään ja kirjoittamaan kokemuksestaan internettiin.

Tämä näkyy erityisen vahvasti köyhyyden kohdalla. Onkin hyvin tavallista että ei esimerkiksi osata erottaa suhteellisen köyhyyden ja absoluuttisen köyhyyden välistä eroa. Ja köyhyyteen liittyy toinen termi joka usein otetaan esiin. Nimittäin orjuus.

Yhteiskunnassamme orjuus -sanaa käytetään monesti hyvin erikoisilla tavoilla. Takkiraudasa kirjoitettiin siitä miten aseenkanto-oikeuden rajoittaminen on sitä että ihmisistä tehdään de facto orjia. Toisaalta taas esiin tulee Aleksi Tolvasen tyylisiä libertaristisia näkemyksiä joissa verotus on orjuutta niin että jos maksaa 51% veroja niin sitten on 51% orja.

Näissä näkemyksissä tiivistyy se miten asioita ei oikeastaan enää ymmärretä. Siis noin niinkuin oikein millään tasolla. Voisin ottaa esille vaikka Steven Wilkinsonin näkemyksen siitä milloin voidaan puhua siitä että ihmisiä käytetään hyväksi. Hänen kuvauksensa on siitä jännittävä että orjuus on sen sisällä mutta on kuitenkin hieman laajempi kuin orjuus. Tästä saadaan kuitenkin hyvä kriteeristö sille että jos orjuusheitto ei osu edes tälläiseen hyvin laajaan määritelmään kyseessä mitä ilmeisemmin ei ole orjuus missään sanan järkevässä merkityksessä; Eksploitaation määritelmä on siinä että siinä ihminen (a) tekee ison urakan ja kantaa tämän tekemiseen liittyviä riskejä ja saa näihin nähden epäreilun matalan hyödyn interaktiossa tai transaktiossa. (b) Henkilön vapautta rajoitetaan niin että hän ei itse asiassa saa järkevässä mielessä tehdä valintaa.

Voidaan nähdä että suhteellisen köyhyyden murheissa ei oikein mitenkään voi kärsiä orjuudesta. Voidaan jopa nähdä että verotus, etenkin progessiivinen verotus, on keino iskeä siihen että joku tienaa huomattavasti enemmän kuin hänen normaali hengissä selviämisensä ja muiden normaalien asioiden hoitamisensa kohtuudella vaatisi. Orjuus taas kohdistetaan yleensä jonnekin muualle kuin statukseltaan eliitissä velloviin rikkaisiin jotka ovat verotuksenkin jälkeen rikkaita. Ja se, että valtio kieltää aseenkannon ei voi johtaa orjuuteen jos samainen henkilö voi muuttaa maasta toiseen, harrastaa veneilyä, tienata vähintään keskiverrosti ... Orjuus ilman työvaatimusta ei myöskään ole mitään orjuutta.

Orjuutta on karkeasti ottaen se, että saat työtarjouksen jonka vaihtoehtona on kuolla nälkään ja joka ei silti takaa perustarpeitasi, tai jos takaa ne niin takaa ne siten että esimerkiksi asumisesi ja työpaikanvalintasi rajataan vaikka niin että työskentelet pitkiä päiviä asuntoa ja ruokaa vastaan tavalla jossa uuden työpaikan ja asuinpaikan hakeminen on kiellettyä tai siihen ei jää aikaa työnteolta. ; Onkin ironista huomata miten libertaarit itse asiassa orjuuskaipailuissaan haikailevat teollistumisen varhaiskausiin joihin orjuusmääritelmä itse asiassa osuu huomattavasti paremmin.

Jos mietimme vaikka nyky-yhteiskuntaa sitä ei välttämättä ole helppoa pitää reiluna. Mutta minun sukupolveni ongelma ei ole orjuus vaan antiorjuus. Minun sukupolveni on kärsinyt tuloromahduksesta. 1980 -luvun nuoret eivät esimerkiksi olleet maailmassa jossa kesätyöpaikan saaminen olisi ilmiselviö. (Vanhemmat polvet taas ajattelivat että kun he itse olivat saaneet kesätyöpaikan helpolla, niin kesätyöttömyys kertoi siitä että nuori oli laiska ja saamaton.) Samoin ennen koulutus oli investointi jonka vuoksi oli järkevää ottaa opintolainaa, nykyisin korkeakaan koulutus ei taa juuri mitään. (Vanhemmat polvet muistavat oman tilansa ja olettavat että nykynuoretkin suostuisivat samoilla ehdoilla tekemään samoja asioita.)

1980 -luvun ongelmana ei ole ollut se että olisi teetetty vapautta riistävää työtä. Ongelmana on ollut se että työt ovat vaatineet extraordinarya siinä missä ennen riitti below ordinary. Emme ole ottaneet riskejä joiden vaihtoehtona on nälkäkuolema tai muu Maslown tarvehierarkian alaportaillaoleminen. Se on ollut se, että meille luvattiin eläkepommin tuomaa työpaikkavarmuutta. Ja muuta optimistista aurinkoista tulevaisuutta. Jonka tilalle on tosiasiassa annettu antioruutta. Sitä että ei ole työtä eikä rahaa mutta sitäkin enemmän vapaa-aikaa. Koska muutakaan ei monille ole.

Kommunisti voisi puhua riistosta. Minä en toki puhu riistosta. Mutta tunnustan että kommunistien riistokonsepti on tässä huomattavasti mahdollisempi kuin "orjuus". Jos Suomessa tekee mieli heittää "orjuus" -termiä yhtään mihinkään niin kannattaa miettiä uudestaan.

Hallitsemattomien tallaamisesta

Falguni Sheth on tullut tunnetuksi rotua ja rodullistamista koskevasta filosofiastaan. Itse otan tässä kirjoituksessa enemmänkin esiin hänen toisen käyttämänsä konseptin, ihmiset jotka koeetaan hallitsemattomiksi (unruly). Sheth on siitä hyvä käsiteltävä että hän viittaa usein nimenomaan sivistyneisiin maihin ja niiden käytänteisiin.
1: Hallitsemattomuus on toki Shethin filosofiassa läheisessä suhteessa rotuun ja rodullisuuteen. Hän on siitä kiinnostava että hän ei käsittele rotua pelkkänä poliittisena konstruktina. Toisaalta hän huomaa että jos rotu olisi todella vain biologinen konsepti, niin se ei osuisi kovin hyvin siihen miten rotua käytetään esimerkiksi poliittisessa keskustelussa. Ja tässä mielessä esimerkiksi muslimit on useissa tilanteissa rodullistettu. Ei tietenkään biologisessa mielessä vaan siten että rodusta ja ulkonäköpiirteistä on tehty tunnistusmarkkereita joilla rodullistamisprosessi on käytännössä mukana mutta piilotetussa muodossa. (Emme ole rasisteja koska vastustamme islamisaatiota, mutta muslimi tunnistetaan ennen kaikkea ihonväristä.) Tämä kirjoitukseni ei kuitenkaan ole rodusta.

Hallitsemattomuus liittyy siihen että vallassaoleva taho käyttää jonkinlaisia mentaalisia työkaluja joilla se luokittelee ihmisiä. (Vallassaolo voi tarkoittaa helposti käsitettävää rahalla, armeijalla ja lakipäätösten valitsemisella jne. sovellettua poliittista valtaa mutta se voi tarkoittaa myös kansan parissa populistisesti vellovia ei-keskusjohdettuja ideologioita tai ideaklustereita.) Tätä prosessia tehdään ennen kaikkea hallitsemattomiksi koetuille ihmisryhmille.

Länsimaisessa kulttuurissa puhutaan hyvin paljon universaaleista ihmisarvoista ja muista vastaavista asioista. Ne ovat yleensä (1) lakikeskeisiä niin että laki määrää rangaistukset teon eikä tekijän mukaan, (2) demokraattisia, (3) enemmän tai vähemmän uusliberaalin talouspolitiikan ajamia ja (4) niissä ajatellaan että kaikilla kansalaisilla on samat oikeudet. ; Tämä on luonnollisesti harvinaisen hyvä arvomaailma. Ja me länsimaiset ihmiset elämme sellaisessa maailmassa.

Sheth kuitenkin huomauttaa että yhteiskunnassa on paljon toimijoita jotka toimivat ennen kaikkea säilyminen mielessään. Näiden perimmäisenä ideana ei tavallaan olekaan ihmisten hyvinvointi vaan selviytyminen. Instituutio haluaa jatkaa olemassaoloaan perinteenä tai ideologiana. Ja tämä tavoite tavallaan vain uudelleennimetään siten että ajatellaan että instituution puolustaminen on sama kuin ihmisten hyvinvoinnin puolustaminen. Ja instituution vastustaminen taas on yksi ja sama kuin tämän hyvinvoinnin uhkaaminen.

Tämä rinnastuksen ei tietenkään tarvitse pitää paikkaansa. Riittää että ihmiset uskovat että yhteys on olemassa. ; Itse asiassa usein onkin enemmän niin että instituutiot eivät parannakaan näitä asioita. Ja itse asiassa usein käykin ironisesti niin että halu säilyä (conservation) johtaa siihen että se itse asiassa alkaa haittaamaan sitä että monet ihmiset pääsisivät osallisiksi näihin arvostettuihin arvoihin.

Ironian ytimessä on se, että instituutio joka panostaa säilymistään ja pysyvyyttään kokee olemassaolemisen taistelun itseisarvoisesti tärkeäksi ja arvokkaaksi. Ja se kohdistaa kontrollia hallitsemattomiin (unruly). Tässä prosessissa näistä ihmisistä tehdään poikkeuksia. Poikkeuksia joita ei haluta päästää osallisiksi kaikista niist hyvistä ja kauniista asioista joita instituutio haluaa puolustaa.

Shethin mukaan (uus)liberaalien yhteiskuntien ytimessä onkin paradoksi ; Se samalla puhuu universaaleista arvoista universaaleina. Esimerkiksi sananvapaudesta (joka koskee myös natseja). Toisaalta se kuitenkin käytännössä pyrkii usein luomaan poikkeuksia (tahosta liittyen vaikka natsit) näihin universaaleihin. ; Tätä rajaamista tehdään usein aivan eksplisiittisesti, mutta joskus myös implisiittisesti. Eli joko kieltämällä jokin mielipide tai aihe suoraan jonkun moralistisen tai muun syyn vuoksi. Tai sitten vaikenemalla ja siirtämällä puhe syrjään jos aihe menee näihin kulmiin. (Tämänlaisesta hyvä esimerkki on USA:n alkuajoilta jolloin arvostetut maan perustajaisät julistivat vapautta ja oikeutta kaikille samalla kun he itse saattoivat omistaa orjia. Orjat rajattiin keskustelusta vaikenemalla ja keskittämällä huomio muihin aiheisiin.)

Länsimaisissa yhteiskunnissa tätä tehdään vähemmän barbaarisesti kuin monissa muissa maissa. Ja toisaalta tämä tekee siitä helposti hyvin vaikeasti huomattavaa. (Itse voisin sanoa asiaa niin että Maslow'n tarvehierarkialla voi olla asian kanssa tekemistä. Jos kansalaiset joutuvat taistelemaan vaikka turvallisuudesta se näkyy väkivaltana. Hyvinvointimaissa sen sijaan tavoitellaan itsensä toteuttamista ja muuta abstraktimpaa.)

Lisäksi prosessit pyrkivät tekemään sen mitä kaikki muutkin valtainstituutiot ja ideologiat. Se pyrkii siivoamaan historiaansa. (Vrt. Jos esimerkiksi kommunistisen maan historia näyttää dramaattisia kärsimyksiä, tästä syytetään kommunismin väärinkäyttöä. Sitä että Stalin ei ollutkaan täydellinen kommunisti. Mikä on itse asiassa totta. Joka johtaa siihen miten näitä selityksiä on helppoa antaa koska harva ihminen on täydellinen oikeaoppinen ideologia ilman mitään hairahduksia.)

Tästä hyvä esimerkki on uusateismi.

Jos katsotaan maatamme, siinä on vahva uskonnollinen pohjasävy, nimenomaan kristinopillinen - ja vielä täsmällisemmin protestanttinen - valta. Tämä valta on pyrkinyt säilyttämään itseään. Ja tätä on tehty monilla keinoilla. Kuten vaatimalla että aamunavaukset olisivat kunnolla uskonnollisia, ja nimenomaan kristillisiä. Tässä oikeutuksena on tietenkin sananvapaus ja uskonnonvapaus. Mutta toisaalta selvästi ideana on vahvistaa nimenomaan sitä että mahdollisimman moni olisi kristitty. Ja mahdollisimman moni kristitty pysyisi kristillisenä. Ja mahdollisimman moni ei-kristitty kuulisi ja kääntuisi. Eli tämän pyrkimyksen voidaan nähdä ajavan uskonnonvapauden ideaaleja vastaan noudattamalla uskonnonvapauden kirjainta sen hengen sijaan.

Uskonto on tässä määritelty vahvasti yhteen ihmisarvojen kanssa. On toki hyvä tiedostaa että kristilliset arvot ovat sellaisia että ne ovat samoja kuin humanistien arvot. Mutta toisaalta on syytä nähdä että ainut tapa olla humanisti ei ole se että ollaan kristittyjä. Prosessissa onkin pyritty kadottamaan tämä.

Siksi uskonnoissa puhutaan mielellään vaikka alkuperistä. Nykyisen lääketieteellisen toiminnan historia sidotaan munkkiluostareihin. Tämä provenienssi on kätevä koska se häivyttää sitä että tosiasiassa nykyinen sairaala ei tosiasiassa näytä juuri yhtään samalta kuin keskiaikainen munkkiluostari. Epäanalogisuus johtuu siitä että moni asia on muuttunut. Ja radikaalisti. Nämä erot häivytetään jotta saataisiin vahvempi tarina siitä että kristinusko, eikä nämä ajan kanssa muuttuneet epäanalogiset piirteet, olisivat lääketieteen arvostettavuuden ja menestyksen takana. Viitaamalla pysyvyyteen kiistetään se että asioiden muuttamisella voisi olla kehitysvoimaa. Ja tätä tarvitaan jotta voidaan sanoa että moderni sairaala tarvitsee kristillistä eetosta yhteiskunnassa ollakseen olemassa. Eli jos olet kristinuskoa vastaan niin olet näitä asioita vastaan.

Sama henki ilmenee toki myös muussa viestinnässä. Kun moni esimerkiksi kuuluu kirkkoon siksi että kirkko auttaa vanhuksia ja harjoittaa arvokasta nuorisotyötä, ei tässä korosteta että "kirkko tekee hyvää" vaan nimenomaan sitä että "ne jotka eroavat kirkosta vihaavat ja vastustavat perimmiltään näitä asioita". Joskus tätä tehdään hienovaraisesti. Mutta yllättävän harvoin. (Mikä näkyy vaikka piispatasoisten henkilöiden julkilausunnoissa.) Samoin jos kirkon sisällä tapahtuu pahaa viitataan helposti siihen että kirkko ei ole täydellinen. Tai että kirkko on syntisten kroonikko-osasto. Tai että menneen ajan systemaattinen väkivalta ei ollutkaan systemaattista väkivaltaa vaan oli sen ajan hengen mukaan aivan järkevä asia joka johtui muusta yhteiskunnasta ja vaikka siitä että ihmisille valehdeltiin. Syy löytyy aina koska epäanalogioita ideologian ja käytänteiden välillä on käytännössä aina. Ja nostamalla nämä epäanalogiat a priori keskeisiksi olettaen ja analogiat a priori merkityksettömiksi olettamalla saadaan rakennettua kiva tarina. (Mitä kenttäpiispan lausunto ja Lutherin omat sanat demonstroivat melko kivasti.)

Tätä tarvitaan. Ja ateistien harjoittama sekulaarihumanismi esiintyy tarinoissa yleensä vihollisena. Tämä ei ole yllättävää jos mietitään konservatiivista kristillisyyttä. Sillä se ajaa hyvin erilaisia arvoja. Mutta tosiasiassa tämä ei jää vain tähän. Myös liberaalit kristityt vastustavat sekulaarihumanisteja. Mikä on yllättävää koska esimerkiksi uusateistien hipsterien arvot ovat hyvinkin samat mitkä humanistisilla kristityillä. Tämä kertoo siitä että kristilliset voimat ovat erimielisyyksistään ja näkemyseroistaan huolimatta yhdistäneet voimansa yhteistä vihollista kohtaan.
1: Mikä saa aikaan joskus hauskoja juttuja. Kun esimerkiksi analysoi sitä miten uskonnolliset ihmiset ja kirkolliset ihmiset kertovat että "on muutakin humanismia kuin sekulaarihumanismi" niin näkee että se yrittää itse asiassa leimata uusateistit ja sekulaarihumanistit materialistisiksi juhlahumputtelijoiksi joita kuvaa hedonismi. Eli he yrittävät itse asiassa kiistää että sekulaarihumanismi olisi humanismia. Tätä ei toki sanota ääneen koska se olisi huonoa PR:ää. Siksi asia tehdään piilottamalla. (Vähän samaan tapaan kuin muslimeita on "rodullistettu" tai rotua "muslimistettu".)

Ateistit koetaankin hallitsemattomiksi. Heihin ei voida vaikuttaa rituaaleilla. Onkin merkittävää että ne jotka arvostavat rituaaleja ja eivät tuo omia ateistisia mielipiteitään esille eivät ole niitä joita vastustetaan. Samoin moderniin kristillisyyteen kuuluu vahvasti se että ateisti hyväksytään jos hän kärsii kovasti angstista ja haluaa oikein kovasti olla kristitty. (Mikä mielestäni näkyy erityisen vahvasti juuri ns. "sofistikoituneissa teologeissa".) Olenkin korostanut usein että ateistivihamielisyys sattuu jotenkin erikoisesti osumaan erityisen vahvasti niihin joihin se Adornokin näkemyksissä on kohdistunut ; Niihin jotka ovat "vääräoppisia ja onnellisia".

Siksi onkin hyvä nähdä että uusateistit nähdään arvotyhjiöön. Myös liberaalien kiristittyjen toimesta joilla on itse asiassa käytännössä identtinen arvomaailma. Tässä ei tietenkään olisi mitään järkeä jos arvomaailmakisa ja yhteiskuntaa säilyttävien arvojen ja ihmisien parhaaksi olevien ihmisoikeuksien puolustaminen kiinnostaisi pätkääkään. Mutta Sheth onkin mitä todennäköisimmin oikeassa. Kysymys ei ole siitä että halutaan perimmiltään ajaa ihmisoikeuksia. Kysymys on siitä että jokin konsepti ja sen pysyvyys nähdään tärkeämmäksi kuin kansalaisten elämä. Yksilöitä voidaan aivan täysin uhrata tämän yleisemmän periaatteen puolesta. Poikkeuksia luodaan, esimerkiksi ateistejen pääsy sosiaaliseen arvostukseen halutaan torpata ja heitä halutaan kutsua vaikka Martti Muukkosen tapaan "yhteiskunnan vapaamatkustajiksi" , koska tässä ei puolusteta arvoja vaan instituutioita.

Nähdäkseni Sheth onkin oikeassa siinä että unruly nähdään uhkaavaksi melkomoisten paradoksien kautta ; Koska instituutiota uhkaa esimerkiksi se että joku demonstroi vaikka sitä että instituution puolustamia arvoja ei noudatetakaan kaikkialla, se koetaan uhkana instituutiolle. (Mikä ei ole ihme koska instituution selviämisstrategia on usein se että se väittää sekä olevansa noiden arvojen alkuperäinen lähde että olevansa noiden arvojen käytännössä ainoa säilyttävä voima. Jos ne eivät toteudukaan sen vallan alla, se kyseenalaistaa tämän tarinan. No ihan koska se voidaan nähdä falsifioivaksi vastaesimerkiksi eivätkä kaikki ihmiset nyt niin tyhmiä ole että eivät huomaisi tämänlaisia.) Näiden ongelmien esiintuominen taas luo uuden hallitsemattoman luokan jota sitten halutaan entistä vahvemmin erkaannuttaa näistä yleisiksi nähdyistä oikeuksista. Ja näin ollen uskonnoton joutuu usein selittämään miksi hänellä on sananvapaus ; Eli miksi hän haluaa esimerkiksi kertoa omista näkemyksistään muille. Uskovaiselle julistusinto on koodattu ideologiaan. Ateistit eivät samaa saa tehdä. Koska he ovat hallitsemattomia.
1: Uskovaiset toki usein selittävät että heitä askarruttaa ja he haluavat kysyä ja tietää miksi ateisti on motivoitunut käyttämään sananvapauttaan. He unohtavat että jos jokin on universaali oikeus ja arvo se on itseisarvo joka oikeutetaan itsellään eikä jollain muulla. Itseisarvo ei ole välinearvo joka oikeutetaan jollain muulla. Jo se, että asia askarruttaa on osoitus siitä että ateisti on poikkeus johon sananvapautta ei sovelleta itseisarvona. Kysymys kätkee takanaan tiedostetun tai tiedostamattoman asenteen. Joka on vähän samanlainen kätkemisprosessi mikä on siinä kun muslimit on "rodullistettu".

Kaiken ytimessä onkin käytännössä se, että esimerkiksi uskonnonvapaus nähdään absoluuttina joka ei sitten koskekaan kaikkia ihmisiä samalla tavalla. Syynä on se, että valta on kristillisellä valtaklusterilla joka omii tiettyjä arvoja ja pitää niitä vain sen omaisuutena. Aivan kuin mielipiteenvapaus tarkoittaisi sitä että ihmiset eivät saisi olla mielipidettä a ilman että olisivat velkaa valtainstituutiolle. Joka kuitenkin enemmän oikeuttaa itseään mielipiteen a alkuperänä ja ylläpitäjänä. Koska tämä kyseenalaistaminen on uhka instituutiolle se puolustaa tätä. Ja koska tämä vaatii syrjiviä prosesseja, se ajautuu usein yhä kauemmas mielipiteen a edustamista arvoista. Ja koska hallitsemattomat jäävät ilman oikeuksia joita mielipide a kuitenkin perimmiltään on, he varmasti haluavat saada näitä oikeuksia. Koska tämä voi olla ongelma, on seuraavana askeleena syyttää oikeuksiaan hamuavia siitä että he haluavat tätä mielipiteen a ajamaa oikeutta joka on instituution mukaan universaali arvo. Ja tätä pyrkimystä voidaan kutsua militantismiksi tai vihaisuudeksi. Kaiken takana on kaiken aikaa se että hallitsemattoman pitäisi lopettaa hallitsemattomana oleminen. Totella ja liittyä jengiin. Vaikkapa liittyä kirkkoon mistä syystä tahansa. (Esim. kirkosta eroamiseen on ilmeisesti vain huonoja syitä. Kirkkoon liittymiseen oleva mikä tahansa syy taas on hyvä syy ja niistä voidaan tehdä luokitelmalistauksia jotka korostavat miten moniarvoinen ja hieno kirkko on kun hyväksyy kaikki nämä erilaiset ja keskenään ristiriitaisetkin syyt liittyä kirkkoon..)

Miksi rakentaa ateistinen yhteiskunta?

Ylläoleva nettimeemi liittyy hyvin yleiseen diskurssiin. Siinä uskontoa tai ateismia pidetään yhteiskunnan rakentimena. Tuossa meemissä on itse asiassa asiavirheitä ja liioittelua. Islanti kuuluu niihin maihin joihin Suomikin kuuluu. Väestö on hyvin vahvasti luterilaista. Toki katolisuudella ja muillakin uskonnoilla on jonkin verran kannatusta. Islannissa on mielipidemittausten mukaan 57% on "a religious person", 31% "a non religious" ja 10% on ateisteja. Islannissa kirkkojärjestelmä on astetta vahvempi kuin Suomessa. Siellä on suoranainen valtionkirkko johon liitetään heti jos vanhemmat kuuluvat kirkkoon. Moni ei mieti asiaa. Tosin viime aikoina vastasyntyneitä on irrotettu aika paljon kirkosta joten lasten liittämisluvut jotka aiemmin olivat 80% ovat tällä hetkellä 59%. 62% ihmisistä vastustaa tätä järjestelmää vaikka 72% kuuluu valtionkirkkoon.

Itseäni tässä näkökulmassa ihmetyttää kuitenkin ihan toinen asia. Nimittäin se, että miksi ateismin pitäisi olla ydin yhteiskunnassa? Tämän taustalla olevia ajatuksia on helppoa sitoa tiettyihin yhteiskuntafilosofioihin. Sellaisiin, joissa tarkastellaan asiaa ikään kuin Hobbesin kannalta. (Tai Hobbes kuvaa tilannetta helpoiten tajuttavasti.) Hobbesilla tarvitaan yhteiskuntasopimus koska sen ulkopuolella on kauhea väkivaltainen luonnontila jossa kuka tahansa voi tappaa ketä tahansa. Näin ollen sopimukseen tulee eettisiä rajoitteita. Ja tässä on maailmankuva. Syntyy sinällään varsin yksinkertainen ajatus siitä että ideologia tekee näköisensä maailman. Tästä syntyy yleensä vahva ajatus yhdestä oikeasta valtionjärjestyksestä.

Ensimmäinen asia tässä koskee muuttujia.

Yhteiskunnat ovat hyvin mutkikkaita. On syytä miettiä mitkä ovat relevantteja ja mitkä ovat ei-relevantteja muuttujia. Olen itse Jared Diamondin ajatusten kannattaja, joten näen että tosiasiassa myös "maantieteellä" on väliä. Ympäristö luo olot joihin on sopeuduttava jotta niissä voi elää. Tästä syntyy rajoitteita ja tätä kautta rakentuu ns. elämäntapoja jotka toimivat tässä ympäristössä. Tätä kautta ajatus siitä että uskonto olisi ainut ja tärkein mittari kyseenalaistuu.
1: Toki on selvää että esimerkiksi islam on tietyillä alueilla ja sitoutunut tietynlaiseen infrastruktuuriin. Joten se on "aavikkouskonto" siinä mielessä että sen perinteissä on varmasti niitä aavikkoelämisen piirteitä. Näin ollen ideologiaan tulee maantietoa joten ideologian tarkastelu ei välttämättä ole niin virheellistä. (Se on siis oikovaa, älyllistä laiskuutta ja typistävää mutta ei läpeensä typistävää.)

Toinen asia on sitten katsoa, että mitkä muuttujat ovat relevantteja. Tämä on erityisen tärkeää kun katsotaan vaikka uusateismia. Useinhan sitä korostetaan, että ateismin historia yhteiskuntajärjestyksissä on ollut ongelmallinen. Tämä onkin helppoa demonstroida katsomalla Ranskan ja Venäjän vallankumouksia.

Tässä kohden oleellinen asia on kuitenkin huomata se, että ateismi tarvitsee lisämääreitä. Se ei ontologisena "Jumalaa ei ole" -kannanottona rajaa mitään yhteiskunnasta. (Kuten ei teismikään.) Tämä on tuttua jopa kristikunnan kohdalla. Modernina aikana kristityt usein taistelevat kaupallistumista ja pinnallistumista vastaan ja puolustavat heikoimpien asemaa vaatien sosiaalitukea ja huoltoa köyhimmille. Toisaalta fundamentalistinen oikeistokristillisyys nojaa asenteeseen jossa asiotia yksityistetään ja tärkeä ohjenuora on "no tax". Tätä voidaan sitoa Weberin kuvaamaan prosessiin jossa moderni kaupallinen kilpailuyhteiskunta on "kristillistä perua". Kun kristinuskoon sidotaan näinkin suuri näkemysero, voidaan huomata että se että uskonto taipuu yhteiskuntajärjestykseksi, prosessissa on mukana jonkinlaisia täsmentimiä.

Venäjällä vaikutti kommunistinen ateismi. Joku voisi sanoa että tässä ongelmallisena kohtana on ollut enemmänkin se kommunismi kuin se ateismi. Tämä ajatus on tärkeä sillä jos katsotaan uusateisteja, heistä jopa heidän kriitikkonsa tunnistavat seuraavia piirteitä;

He ovat yleensä skientistejä. Postmodernit humanistit eivät pidä heistä tämä n vuoksi ja uskovaiset ovat tässä "vanhojen ateistejen" kanssa yhtä mieltä. Tiedekeskeiset valtiot ovat yleens menestyneet. Heillä on yleensä hyvin liberaalit, humanistiset ja sekulaarit arvot. Tapa joilla näitä puolustetaan vaihtelee Richard Dawkins korostaa lempeyttä sitä kautta että humen giljotiini on pätevä. Sam Harris taas myy omaa etiikkaansa "moraalisena maisemana" joka on objektiivinen, luonnontieteellinen. Voidaan sanoa että kenties humanistisiin ihmisarvoihin sitoutunut luonnontiedemenettely vaatiikin rinnastukset niihin humanistisiin ja tiedesitoutuneisiin maihin.
1: Tämä selittää trendin jossa Islanti on hyvä esimerkki. Sosiaalisesti hyvinvoivissa maissa uskonnottomuus on yleistä verrattuna muihin maihin. Jos ateismi on turmelevaa ja tuhoisaa, niin korrelaatiot menisivät niin että Islannissa olisi Ranskan vallankumousolot. Tai se olisi Pohjois-Korea. (Toki voi olla vähäisesti mahdollista, että joku puolustaisi ateismia ideologianäkökulmalla psykologiamaustein ja selittäisi kristillinen Pohjois-Korea muuten samalla rakenteella olisi vielä nykyistäkin kauheampi. Sillä ateismilla on tiettyjä seurauksia käyttäytymiseen ja muiden kohteluun, ihan sitä kautta että uskonnoissa ajatellaan että Jumala viime kädessä vastaa oikeudenmukaisuudesta kun taas ateistit eivät voi katsoa taivaalle. Kommunistisessa ateismissa kommunismi voi vetää maailmaa tiettyyn suuntaan ja ateismi aivan toiseen.)

Asiaa pahentaa tavallaan se, että uusateismi on enemmän aktivointi-ideologia kuin poliittinen ideologia. Siinä missä "vanhassa ateismissa" on ollut tapana luoda hyvin kyseenalaisia fantasioita joissa "viimeinen kuningas hirtetään viimeisen papin suoliin" ja joissa jopa Sigmund Freud uskoi että uskonto tulee loppumaan kun ihmiset oppivat ja viisastuvat. Jos katsotaan Richard Dawkinsin "kissojen paimentamista" hän suorastaan korostaa sitä että ateistit ovat suuri ihmisryhmä jolla tulee olla lupa sanoa mielipiteensä ääneen. Oletuksena ei ole että uskovaiset kääntyvät tai uskonto tulee loppumaan. Tavoitteena ei ole ateistivaltio tai edes ateismin yleisimmäksi näkemykseksi ajaminen. Kääntymistä ateismiin toivotaan mutta ei vaadita tai odoteta. Vaatimuksena on vain saada sama oikeus näkemysten poliittiseen esittämiseen kuin muillakin ideologioilla.
1: En kykene näkemään tätä "vapaamatkustamisena". Ei voi olla niin että ideologiaa ja sen poliittisia näkemyksiä arvostetaan vain jos ne perustuvat siihen että on rakennettava öykkäröivä keskusjärjestelmä joka komentaa kaikkia. Ideologia edellä puuhun menevät toki mielellään puhuvat että tämän vastakohtana olisi arvotyhjiö. Kuitenkin tosiasiassa mielipiteenvapaus ja vastaavat ovat juuri "rajoitteita vastaan" ja ne ovat silti poliittisesti arvokkaita tavoitteita. Vapaus lisää vaihtoehtoja eikä niitä kutsuta arvotyhjiöksi. Tämä sanaleikki viittaakin siihen että tosiasiassa halutaan kätkeä valtarakenteet, dominanssi ja öykkäröinti jne. vapauden puutteet nimeämällä ne niin kivasti ett niiden kanssa erimielisyys on "arvotyhjiötä". Ja kuten näkyy, asian filosofinen tarkastelu edes alkeellisella tasolla puhkaisee tämän kuplan yksikertaisella ja järkeenkäyvällä tempulla.

Tästä lähtökohdasta pitäisi tavallaan ihmetelläkin sitä miksi moni ateisti korostaa että maat joissa on paljon ateisteja ovat monesti hyviä maita. (Mikä pitää paikkaansa. Kenties syynä on se, että kun maassa on olot riittävän hyvät niin tarve uskonnolle on hyvin vähäistä. Tämä voi kertoa siitä, että hyvinvoivissa maissa uskonto ei tarjoa paljoa mutta asettaa jarruja elämälle. Sukupuolinen suuntautuminen ja identiteettiongelmat ovat jossain määrin first world problemeita joihin mennään vasta kun Maslown tarvehierarkian perustavammat tarpeet on pääosin täytetty. Tämä voi johtaa siihen että hyvinvoivassa maailmassa uskonto on este, mutta toisaalta kriisitilanteissa uskonnosta voi olla apua niin että ateistinen valtio kestäisi vähemmän "tällejä" ja "häiriöitä". Tosin tämä häiriö ja tälli voi johtaa siihen että uskonnollisuus nousee suosioon uudestaan eikä siihen että valtakunta romahtaa.)

Kristityt selittävät toistuvasti että ateistejen pitäisi tuottaa kristittyjä parempi ideologinen keskusjärjestelmä ihmisille. Tämä varmasti liittyy osittain siihen että teologit ovat tunnustaneet erilaisten jumalatodistusten heikkouden siinä määrin, että puhe on siirtynyt siihen että uskonto oikeutetaan uskomiseen uskomisella. Eli sillä että uskonnosta on hyötyä uskovien mielenterveydelle tai yhteiskunnalle. Ateistien näkökulma on kuitenkin skientistinen eli heitä kiinnostaa Jumalan olemassaolo. Kenties siksi että ateismi on määritelmällisesti sitä että ei uskota Jumalan olemassaoloon. Kenties ateisteja kiinnostaa Totuus kun taas uskovaiset vaativat ateisteilta Hyötyä. Kun maailmanvalloitushaaveita ei ole, on tämä hyvin erikoista.

Toisaalta ateismi on hyvin vahvasti "lähinnä mielipide" tai "kannanotto". Ymmärrän jos yhteiskuntajärjestelmän kannalta oleellisia olisivat sellaiset kysymykset kuin "mikä on vapauden määritelmä" ja "mikä on suhde vapauteen". Olen tottunut siihen että jos minulta kysytään mielipidettä tekoälyn määrittelyyn ja tekoälyn rajoihin, niin minulta ei kysytä että miten rakennan yhteiskunnan tämän uskomuksen varaan. Näkemys ei sellaisenaan sitoudu suoraan yhteiskunnan toimintaan. On suorastaan ihmeellistä että mielipide ja näkemys ja maailmankuva olisivat arvokkaita ja merkityksellisiä jos ja vain jos ne ovat se perusnormi jonka ympärille rakennetaan yhteiskunta.
1: Esimerkiksi kristitty Martti Muukkosen mukaan ateismi on "vapaamatkustamista" jos se ei perusta valtionjärjestystä joka on parempi kuin kristittyjen. Lausunto on minusta aika erikoinen. Se kuitenkin demonstroi aika vahvasti sitä että nykyään ateisti ei saa puolustaa yksilöoikeuksiaan ilman että häneltä vaaditaan paljon toivottua laajempaa yhteiskunnan uudelleenrakentamisutopiaa. Ilman tätä utopiaa ei ilmeisesti saa puuttua ongelmakohtiin, sellaisiin jotka ilmenevät ateistien "masinoimin" eksaktein lainmuutosehdotuksien jne. kuvattavin sisältöjen, kautta. Yleisenä asenteena yhteiskunnassa onkin se, että uskonnoton, etenkään ateisti, ei saa puhua mielipiteistään. Häneltä vaaditaan yhteiskuntajärjestystä ja näyttöjä. Tätä ei kuitenkaan sitten anneta tehdä. Kun yrittää, vastustetaan Pohjois-Korean ja arvotyhjiön voimin. Ja sitten vaaditaan tuloksia. Kokonaisuus on se, että ilman näyttöä ei saa yrittää ja näyttöä ei saa antaa koska se on riskaabelia. Tilanne on "työelämässä tutussa nuoruusloukussa" jossa ilman töitä ei saa työkokemusta ja ilman työkokemusta ei saa töitä.

Josta päästään toiseen asiaan; Entä jos asiaa ei pidäkään katsoa keskusideologiana vaan prosessina.

Kun kristinuskon hienoutta puolustetaan puhutaan usein yhteiskunnan kestävyydestä. Eli siitä että yhteiskunta ei "romahda" ja pysyy samanlaisena pitkän aikaa. Tämä on siitä kiinnostava kannanotto että pitkäikäisyys ja eettisyys tässä menevät helposti sekaisin.

Siksi onkin helppoa huomata että monet vastenmieliset teokratiat joissa tehdään ihmisoikeusrikkomuksia ovat hyvin pysyviä. Teokratioissa on usein sisällerakennettu järjestelmä jossa ongelmien ja kriisien keskellä kritiikki nihiloidaan. Jos menee huonosti syynä ei ole se että valtaosa ihmisistä seuraa keskususkontoa, vaan siitä että enemmistöä uhkaava paha vähemmistö ei noudata tätä keskususkontoa riittävästi. Jos tapahtumin liitetään juhanistarczewskiläisiä ajatuksia siitä että ihmisten kuolema ja luonnononnettomuudet ja talouskriisit ovat Jumalan kostoja, ongelmien "mekaaninen selittäminen" ja niiden syiden analyysi unohtuu. Tästä syntyy helposti itseään ruokkiva kriisi. Ja tämä johtaa siihen että yhteiskunta on valitettavankin pitkäikäinen ja kestävä.

Itse asiassa kun "tietyt piirit" - joita "tietyt toiset piirit" kutsuvat "äärivasemmistoksi" - kritisoivat sitä miten islam tulee ja tuhoaa, he itse asiassa viittaavat siihen että kristillinen yhteiskunta on hauras ja tätä vahvempi, kestävämpi ja pysyvämpi ja muutenkin voitokkaampi ja vahvempi islamilainen kulttuuri tulee tilalle. Ja että tämä on eettisesti ongelmallisempi yhteiskunta. Tämä jää helposti huomaamatta kun nämä samat ihmiset puhuvat kulttuurievoluutiosta ja yhteiskunnan säilyvyydestä. Ja ateismista.

Tämä näkökulma on tarpeen sillä kenties yhteiskuntien muutos onkin jotain jota pitää kuvata kulttuurievoluutiona - "jonkinlaisena prosessina". Tässä ajatus yhdestä oikeasta keskusideologiasta on itse asiassa unohdettava. Huomio on keskityttävä ihmisten hyvinvointiin. Michael Stevensin tuore juvenoijaa (nuorison epäilemistä) koskeva video piti sisällään viittauksen Neil Straussin ja Neil Howen näkemyksiin. Kuvauksen siitä miten yhteiskunnassa pitääkin seurata erilaisia vaiheita. Ja että muutosvastarinta nuorisoa ja yhteiskuntaideologioita kohtaan voidaan kenties nähdä samankaltaisina prosesseina.

Prosessina joka olisi referoitavissa vaikka seuraavalla tavalla:
* Tässä prosessissa perinteistä "on olemassa keskusideologia" kuvataan vaiheena HIGH. Tässä on yksimielisyys perusideologiasta. Joka sitten on "malli yhteiskunnasta" eli kuvaus siitä miten yhteiskunta toimii että "malli yhteiskunnalle" siinä mielessä miten sen pitääkin toimia. Sitä tuetaan koska se on voinut vaikka tukea jossain kriisissä. Tätä kuvaa konformismi, joka kuvaa sitä että on vahva keskusorganisaatio.
* Ihmiset kuitenkin kyllästyvät tähän. Kun kaikkia pakotetaan samaan muottiin, seuraa ongelmia. Ja näiden ongelmien tiedostaminen on AWAKENING -vaihe. Tämä johtuu siitä että jos yhteiskunnan suojelu on kaiken keskuksena ja tämä sidotaan joihinkin tiettyihin perusnäkemyksiin, toisinajattelijat ovat helposti riskejä. Ja vieläpä riskejä joissa heitä voidaan tallata koska he ovat uhka vallitsevalle järjestelmälle. Status quo tallaa tätä kautta yksilöllisyyttä ja siksi yksilöiden oikeuksien korostaminen ja ongelmakeskeisyys tulevat esiin. Ihan siitä että ihmiset kokevat niitä elämässään. Epäluulo järjestelmää vastaan ei tässä ole vielä mitään uuden rakentamista. Mutta se sisältää tärkeitä huomioita ongelmista eikä ole tätä kautta pelkkää "kakan heittelyä". (Jona Martti Muukkonen esimerkiksi kutsuu kaikkea ateistejen harrastamaa uskontokritiikkiä.) Se, että tiedostaa ongelman on ensimmäinen askel ongelmien ratkaisemiselle.
* Seuraava vaihe on UNRAVELING, jota kuvaa järjestelmän murtuminen. Systeemiä ei hyväksytä ja sitä halutaan korjata. Tässä ei vielä ole kovin suurta keskusideologiaa. Tämä on tarpeen jotta järjestelmää saadaan korjatuksi.
* Tästä seuraa helposti kriisivaihe CRISIS, josta sitten seuraa muuntunut uusi järjestelmä joka johtaa siihen että kaikki alkaa alusta.

Kyseessä ei ole "yhteiskunnan romahtaminen" siinä mielessä että tätä nähdään tapahtuvaksi noin parinkymmenen vuoden välein. Mutta on selvää että jossain määrin yhteiskunnan voidaan nähdä "romahtavan" siinä mielessä että näkemyksissä tapahtuu suuria muutoksia. Ja tätä kautta kulttuuri on hyvin uudenlainen. Tässä mielessä muuntuvuus tarkoittaa isoissa linjoissa sitä että kulttuuri kestää kauemmin. Ja pienissä linjoissa sitä että oikeaoppinen tietty maailmankuva ja näkemys on itse asiassa tuhottu hyvinkin nopeassa temmossa. (Seksuaaliset vallankumoukset ja muut ovat muuttaneet maailmaa ja elämäntapojamme hyvinkin paljon. Nykyään ei juurikaan debatoida vanhoista kriiseistä. Ei orjuudesta tai e -pillereistä. Sen sijaan jostain muusta. Ilmeisesti vielä muutaman vuoden ajan homoista. Sitten varmaan jostain muusta.)

Tämä on ymmärrettävää. Esimerkiksi keisarillisessa kiinassa oltiin hyvin pysyviä. Korostettiin menneisyyttä. Opittiin historiasta ja esi-isiltä. Ja kun ennen on selvitty niin jotain on tehty oleellisesti oikein. Tai ainakaan ei oleellisesti väärin. Tästä syntyi mahtava, byrokratisoituva ja joustamaton yhteiskunta. Kiina joka menestyi yritteliäisyydellä ja innovoinnilla kuihtui kasaan. Koska tehtiin asiat niin kuin oli opittu tekemään. Eikä konetta saanut korjata jos se ei ollut rikki. Anarkialle, kokeilulle ja idän viisaiden auktoriteettien kyseenalaistamiselle ei nähty tarvetta. (Osittain siksi että nämä auktoriteetit tavallaan sanoivat niin itse vaatiessaan kunnioitusta menneelle, perinnäistavoille, viisaille ja auktoriteeteille.) Sitten kokeilevammat yhteiskunnat tulivat ja rikkoivat koko mahtavan koneiston. Sillä se mikä pätee biologiassa näyttää toimivan myös yhteiskunnissa ; Se, mikä toimii tietyssä ympäristössä ja tietyissä olosuhteissa voi olla hyvin letaalia muuttuvissa tai muuttuneissa olosuhteissa. (Siksi darwininsirkkujen evoluutio heilahtelee esimerkiksi El Niño ilmiön mukana edes takaisin, sen hetken optimia hakien. Ja siksi vahvat ja menestyksekkäät Jääkarhut kuolevat Saharassa.)

Eli kenties jokainen ideologia tekee yhteiskunnasta itsensä näköisen. Ja tämä tarkoittaa yleensä tuhoisuutta. Siksi täysanarkistista Hobbesin kuvaamaa luonnontilalle niukasti kauheudessa häviävät kulttuurit nojaavatkin perinteeseen ja pysyvyyteen. Heille yhteiskunta on jokin megaentiteetti joka on keskeisempi ja tärkeämpi kuin kansalaisensa. Ja tämä instituutio on se jonka pysyvyyttä ja samanlaisena pysymistä suojellaan sitten omilta kansalaisilta. Itse taas olen halukkaampi uskomaan että yhteiskunta koostuu ihmisistä. Instituutiot ovat siinä ne loiset, ne jotka kenties pitäisi tuhota (toisin kuin kuninkaat ja pastorit jotka ovat ihmisiä kun viimeksi katsoin).

---

Tiesitkö että ihminen ei ole rationaalinen homo economicus? Tutkimusten mukaan on sen sijaan niin, että Simpanssit ovat älykkyysosamäärältään pienempiä mutta osaavat sen puitteissa pelata strategisemmin kuin ihminen. Teknisesti siis tarkoittaa että simpanssit pelaavat yksinkertaisia strategisia pelejä lähempänä pelin Nash tasapainotilaa kuin ihminen, joka hyvin helposti alkaa imitoida muiden peliä silloinkin kun se ei ole optimaalista.

Miksi elämme pahastumiskulttuurissa?

YLE on ottanut ohjelmaan 60 -osaisen ohjelman. Ohjelman jossa luetaan Koraani kannesta kanteen. Fundamentti -blogi kutsuu tätä islamisaatioksi. Vasahammer - blogi lähestyy asiaa islamin myymisen kautta. Sinenmaa lähestyy asiaa miettimällä että mitä jos YLE lukisikin "Urantia" -kirjan kannesta kanteen. YLE:llä ohjelmaa perustellaan sillä että "Uskon että tieto lisää ymmärrystä. Hirveän usein kuulee heittoja siitä, että Koraanissa sanotaan näin ja noin. Haluamme antaan suomalaisille mahdollisuuden kuunnella, mitä Koraanissa oikeasti sanotaan".

Itse en voi sanoa muuta kuin että samaa voisi sanoa kristinuskosta. "Raamatusta" lainataan kaikenlaista. Ja tosiasiassa uskon että jos YLE ottaisi ohjelmistoon sen, että "Raamattu" käytäisiin kohta kohdalta läpi teologien kanssa, se pikemminkin johtaisi kristinuskosta etääntymiseen. Ihan sen takia että se, että profeettaa kaljupääksi kutsuvien poikien raatelu karhuilla ei edusta sellaista arvomaailmaa jota valtaosa haluaa kannattaa. Samoin en usko että suvaitsevaisuuteni ainakaan kasvaa jos "Koraanista" todella luetaan myös kaikki ne kohdat jotka käsittelevät jumalattomia, ateisteja ja vastaavia. Minun on vaikeaa ymmärtää sitä miten nykyään ajatellaan että kulttuurin kuin kulttuurin ymmärtäminen lisää sen suvaitsemista. Useimmiten suvaitsemista helpottaa se, että kulttuurista valikoidaan trailereihin ne miellyttävimmät osiot. Ja se, että suurin osa ihmisistä ei osaa edes oman uskontonsa kaikkia hienouksia.

Kuitenkin tässä ihmettelen sitä miten tässä nähdään että ohjelma on islamisaatiota jota pitää vastustaa. Samat ihmiset jotka Charlie Hebdo -iskun kohdalla ymmärsivät käyttää sanaa "sananvapaus" ovat tässä kovasti vastustamassa kaikkea tiettyjen maailmankuvien ilmaisemista. Sananvapaus voidaan näissä piireissä helposti ohittaa sillä että siihen liitetään pääte "saatio". Näin ollen homojen näkemyksien esittäminen on provokatiivista homosaatiota jota saa vastustaa vain siksi että mielipidettä kutsutaan propagandaksi. Kikka on suunnilleen yhtä järkevää kuin kaiken maahanmuuttokeskusteun torjuminen kutsumalla sitä "rasismiksi". Tai se miten tietyt kommunistit näyttävät kuittaavan asioita siten että erimielisyys nimetään fasismiksi. Huomio on mielenkiintoinen. Kaikki kannattavat samanaikaisesti sananvapautta ja uskonnonvapautta, että haluavat sensuroida joitain asioita demagogiana ja propagandana. Usein tässä kriteerinä tuntuu olevan "valehtelun" idea. Jossa henkenä on se, että uskonnonvapaus koskee "vain tosia uskontoja". Siksi moni kristitty näyttää elävän maailmassa jossa uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että on kristitty.

Nimittäin tässä kohden voidaan nähdä että asiaa voitaisiin lähestyä sitä kautta että YLE lähettää verovaroin uskontomyönteistä ohjelmaa kristinuskosta. Olen itse asiassa kuoroaikoina ollut itsekin televisiojumalanpalveluksessa pärstä ruudussa. Ev.Lut -kirkko itse asiassa korostaakin yhteistyötään YLEn kanssa. Kukaan ei pakota kuuntelemaan näitä ohjelmia joten ne eivät ole kristinuskon tuputtamista tai mikään ongelma uskonnonvapaudelle. Päin vastoin, olen kuullut että YLEn kristilliskeskeisen ohjelmiston - sekä sen että hartaudet ovat selvästi kristittyjen näkökulmasta ja vailla ateistien näkökantaa - on jotain jonka sensuroimisvaatimukset ovat kauheaa sananvapautta vastustavaa sekularismia jonka toteutuminen olisi uhka uskonnonvapaudelle koska sitten ateisti saa sanoa naturalistisia asioitaan mutta kristitty ei saisi puhua julkisuudessa vakaumuksistaan ja käyttää niitä perustana mielipiteilleen.

Mutta.

Kenties koko tämän asian voikin tiivistää hauskasti siihen miten tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstoilla korostettiin sitä miten kristittyjen identiteetti on täsmälleen yhtä arvostettava kuin islaminuskoisten. Koraanin luku nähtiin uhkana ja identiteetin kautta. Tätä kautta sain askeleen johonkin hieman rakentavaan.

Voidaan nimittäin huomata, että tämän hetken arvokeskustelussa ja poliittisessa puheessa vallalla on uhrimentaliteetti. Valtaa haetaan sitä kautta että oma viiteryhmä alennetaan. "Se joka itsensä alennetaan, se ylennetään" -lauseen kieroutuneessa hengessä valtaa ei haeta siten että näytetään että ollaan kovimpia tyyppejä. Vaan yrittämällä olla jotenkin säälittäviä ja vainottuja. Tämä koskee aivan kaikkia osapuolia. Niin feministit kuin maskulinistit korostavat huonoa asemaa. Maahanmuuttokriitikot ovat vainottuja. Samoin ateisteja kiusataan "suvivirren" pakkokuuntelulla hyvin samaan tapaan kuin kristittyjä kiusataan siten että joku kehtaa lukea "Koraania". (Mikä on siitä kiinnostavaa että olen itse kuullut kuunnelman kirjasta "Avaruuden käskikirja liftareille" -teoksesta. Kauheaa Adamsisaatiota tämä?)

Elämme siis maassa jossa kaikki ovat uhreja. Tämä on hieman erikoista, koska maassamme asiat menevät yllättävän hyvin verrattuna moneen muuhun paikkaan. Tämä jännite on "Miksi" -kysymys. Sellainen johon voidaan vastata muutamallakin tavalla.

Ensinnäkin on syytä huomata että Maslown tarvehierarkian mukaan ihmisen kiinnittävät eri oloissa huomiota erilaisiin asioihin. Tässä on valitettavasti sivutuotteena hieman se, että olosuhteiden parantuminen ei useinkaan johda onnellisuuden kasvuun vaan siihen että huomio siirretään toisiin asioihin. Riskinä on psykologiassa tunnistettu hedonic treadmill, jossa käy pitkällä tähtäimellä niin että ihmisen "v -käyrä on vakio".

Kun katsotaan perustaa, voidaan huomata varsin objektiivisia asioita. Ravinto, turvallisuus ja muut vastaavat ovat hyvinkin yleisinhimillisiä ja kulttuurista riippumattomia. Sen sijaan huipulla on itsensä toteuttamisen tarpeita jotka ovat hyvin abstrakteja ja kulttuurista riippumattomia. Karkeasti ottaen tilanne meneekin siihen että korkeimmalla tasolla puhutaan identiteeteistä. Nämä ovat paitsi maailmankuvallisia, niin myös hyvin henkilökohtaisia ja tätä kautta helposti loukkaavia. Provokaatio tapahtuukin yleensä jollain sellaisella ilmaisun tavalla jonka terä selvästi kohdistuu näihin korkeimman tason tarpeisiin. Ne ovat jossain määrin by definition "first world problems".
1: Tai oikeastaan ne koskevat niitä ihmisiä joilla on hyvinvointia. Joka on tärkeää kun tiedostetaan miksi jonkun periaatteessa kehitysmaan maailmaa lentokoneilla kiertävä ideologinen johtaja harjoittaa demagogiaa ja usuttaa köyhyydessä ja kurjuudessa elävät kansalaisensa uhrautumaan väkivaltaisissa iskuissa jotka eivät kohdistu näiden kurjien turvallisuuteen tai ravinnontarpeeseen.

Tämä on tietenkin "vain nyrkkisääntö". Maslown tarvehierarkia tarjoaakin yleensä lähinnä sellaisia. Sillä saa piirreltyä suuria linjoja. Ja usein tämä on tarpeen. Mutta tämä nyrkkisääntö on siitä hauska, että jos mietitään "liberaalia poliittista korrektiutta" tai "suvaitsevaiston itkupilliyttä" ja "kukkahattutätien  holhoamista" tai "fundamentalistien teokratia -asennetta" niitä kaikkia kuvaa se, että ne ovat "vastapuolen kuvauksia" jollekin jota nämä ihmiset itse pitävät oikeutettuna. Kun maailmaa sensuroidaan yhteiskunnan parhaan, kohteliaisuuden tai muun vastaavan nimissä on kyseessä yleensä jonkinlainen jesuiitta -ajattelu. Sellainen josta Aaron James pistää kusipäisyyden ytimeen. Tavalla joka on mielestäni hyvin osuva. Suurin osa ongelmista johtuu nimenomaan siitä että jollakulla on jonkinlainen moraalipaniikki ja tähän liittyvä moraalinen närkästys.

Toki kaikki nämä stereotypiat ovat jossain määrin jossain häijyn karrikatyyrin ja tahallisen väärinymmärtämisen välissä. Mutta kuitenkin voidaan sanoa että valtaosa poliittisesta keskustelusta on identiteettipolitiikkaa. Eli politiikkaa joka ajaa arvomaailmaa ja maailmankuvaa koskevia intressejä. Tässä maailmassa kulttuuri ei ole mikään "kristinusko joka yhdistää kaikki". Vaan identiteetti on tärkeä nimenomaan siinä muodossa että sen avulla tunnistetaan oma viitekehys joka on jotenkin erinomaisempi kuin ne kaikki muut.

Ja osittain tämä johtuu siitä että monikulttuurisuudessa on ongelmia. Ja sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus ovat kaikki ytimeltään vähintään jollain tasolla monikultturisoivia arvoja. Niissä kaikissa on ytimessä ajatus siitä että voitkin olla erilainen kuin massojen lauma. Asia vain unohtuu yhtä helposti kuin mitä "sananvapaus" unohtuu heti jos jonkun mielipiteenilmaisun nimeääkin "-saatio" -päätteellä. Koska sananvapautta ja uskonnonvapautta arvostetaan ja tälle annetaan tilaa, siitä seuraa arvokonflikteja. Ja nämä muuttuvat relevanteiksi maissa joissa on maallista hyvinvointia. (Kuten Suomessa ainakin vielä toistaiseksi on, työttömyyskorvauksella minäkin saisin maksettua jonkinlaisen vuokran ja voisin pelailla videopelejä. Ja voisin varmasti urheilla miekan kanssa enemmän. Joka on aika se kaikki mitä kaltaiseni renttu itse asiassa tarvitee. Eikä vain "tarvitse", vaan enemmän - "kaipaa".)

Koska voimme muodostaa alakulttuureita ja sompailla niiden välillä, muodostuu helposti fragmentaarisia ryhmiä jotka eivät edes yritä olla samaa mieltä kuin valtaosa ihmisistä. Siksi monet eivät suostu alistumaan "YLEn" julkaisupolitiikkaan vaan haluavat kritisoida ja vastustaa tätä. (Jos olisin englanninkielinen korostaisin että se mitä alakulttuuri kieltäytyy tekemästä on "transforming in to the majority". En tiedä miten sen saisi näppärästi Suomeksi..) "Homosaatio" -käsiteten kehittäjätkin ovat sitä mieltä että he eivät alistu tälle joka paikasta tuuttaavalle massaviestinnälle. He haluavat ikään kuin mennä omia polkujaan, joissa ei kuulla eikä nähdä mitään ilmaisua tästä homokulttuurista.
1: He eivät näe homorummutuskieltoa sensuurina, mutta se johtuu vain siitä että he eivät mieti asiaa loppuun asti. Jos Koraanin luku on kristittyjen identiteetin päälle paskantamista ja oksentamista, se tarkoittaa sitä että kieltää islamilaisen ilmaisun tässä kanavassa. Jos homoseksuaalien kulttuurin näkyminen katukuvassa on kammottavaa, niin se vaatii että tätä kohdellaan kuin uskontoa sekulaarissa maassa, eli se viedään pois katukuvasta sensuristisilla keinoilla.

Tämä sananvapautta eli monikulttuurisuutta (toki hieman eri painotuksin) korostava yleisasenne on siitä erikoinen että se on johtanut siihen että kompromissintekoon ei kannusteta. Ja kompromissin vaatimisen puuttumisen lisäksi asia on itse asiassa vielä pahempi. Kompromissiin vetoamisesta on jo aika päivää sitten tehty strategia ajaa omia intressejä. Henkenä on se, minkä huomasin monilla fundamentalistikristityillä olevan Intelligent Designin kanssa. He näkivät että ensin he vaativat itselleen pikkusormea. Ja kun tämä on saatu niin kiilaa (wedge) voidaan työntää hieman syvemmälle. Lopullisena tavoitteena oli siivota paha naturalismi yhteiskunnasta taiteita myöten. Ja jos pikkusormea ei antanut oli maailmankuvallinen sortaja joka ei suostunut kompromisseihin. Ja jos kompromissiin ryhtyi, huomasi että pian edessä oli uusi vaatimus johon vaadittiin suostumista tai kompromissia. Slippery slope on siitä ikävä että se on teknisesti ottaen virheajattelua. Asiat pitäisi voida hoitaa asia kerrallaan ja katkaista ketju milloin vain. Silloin voi todellakin olla kohtuuttomuutta. Mutta useat viiteryhmät ovat livahtaneet tähän ja saastuttaneet kompromissien teon osaksi voiton haalimista askel kerrallaan. Tämä ei toki tee slippery slopea ehdottomasti faktaksi. Mutta se vaikeuttaa päätöksentekoa.

Kaiken tämän takana on itse asiassa trilemma jota Demokratia tuntemassamme muodossa ei kykene ratkaisemaan. "Philosophical Disquisitions" -blogissa tätä on lähestytty Vennin diagrammin avulla. Ongelman ydin on siinä että yleisesti ottaen kaikki arvostavat kolmea arvoa, mutta tosiasiassa vain kaksi niistä voidaan valita kerrallaan. Ne ovat jännitteisiä "pick two" -valinta on edessä. (Aivan kuin vaatteiden kanssa joutuu valitsemaan kaksi "halpa", "merkkituote", "muodikas" -kolmiosta.) Ongelmat voidaan jossain erityistilanteissa ratkaista kaikki, mutta etenkin vähänkin kompleksisemmassa tilassa tätä ei enää voida tehdä, vaan jotain joudutaan uhraamaan. Demokratian kohdat ovat;
1: "Robustness of plurality", joka koskee mielipiteenvapautta, siinä kunnioietetaan sitä että yhteiskunta ei ole teokratia tai muutoin sellainen että se ei kestä mielipiteiden eroavaisuuksia. Kansalaisilla on lupa valita ideologiansa ja agendansa.
2: "Basic Majoritarianism" jossa asioita päätetään enemmistön hengessä. Jos kollektiivinen hyväksyntä valitaan, eli valta ei ole monarkin, uskonnollisen johtajan tai jonkun muun yksinvaltiaan tai valtainstituution käsissä, joudutaan väistämättä ajatukseen jossa asioiden tilastollisen kannattamisen määrä on jotenkin relevantti.
3: "Collective Rationality", ajatus siitä että syntyy jonkinlainen kokonaisuus jossa kulttuuri on konsistentti ja järkevä, että siinä ikään kuin tiivistyy kansalaisten asenteiden, mielipiteiden ja agendojen kokonaisuus tavalla joka on sisäisesti järkevä.

Sitä ikään kuin liian helposti ajattelee että kannattaa kaikkia kolmea samanaikaisesti ja vain vastapuoli antaa periksi jollekin pahuudelle. Kun tämä tapahtuu kulttuurissa jossa valtaosat asioita koskevat identiteettiin sidottuja ideologioita ja arvoja, tämä kaikki tuntuu henkilökohtaisesti loukkaavalta tai jopa vainoamiselta. Tässä jää helposti syrjään se pieni tosiasia, että olemme kaikki ääliöitä ja idiootteja. Ja ennen kaikkea että tämä "kaikki" koskee myös itseä.

Perusoikeus, perustarve, peruspalvelu

Minä, aikana jolloin Suomen Valtio henkilökohtaisesti
takasi minulle kaikki perustarpeeni. (Eli kenttäehtoollisen.)

Omana armeija-aikanani on jännittävää huomata että kasarmille mennessä otettiin melko paljon asioita pois. Kaikkien piti pukeutua samalla tavalla. Kaikkien piti asua yhteisnukkumatiloissa de facto satunnaisesti arvottujen ventovieraiden kanssa. Ideologinen julistus oli ehdottomasti kiellettyä vaikka armeija on maallis-poliittinen. Sen sijaan uskonnonharjoittamista pidettiin hyvänä ja tähän kannustettiin. Ikään kuin uskonto olisi jotenkin aivan eri asia kuin muu aatteellinen toiminta.

Armeijassa mielenkiintoista oli sekin että paikka kahlitsi vapautta hyvin tarkasti. Nukkumapaikkaa ja aikaa myöten. Armeija myös tarvittaessa kontrolloin valvomista, ennen kaikkea sitä oli tehtävä tarpeettoman pitkiä aikoja. Myös kaapissa olevat tavaroita oli standardisoitu ja niiden asettelunkin piti noudattaa tiettyä kaavaa. Aamukusi tehtiin komennettuna rituaalina jossa tärkeintä oli ymmärtää että ei oikeasti kuse vaan tekee sen sitten myöhemmin. (Koska annettu vajaa minuutti ei riitä mihinkään. Eikä kukaan olettanutkaan että se riittää.) Miksi armeijan tuli tarjota jotkut asiat mutta ei toisia? Koska toiset ovat perusasioita jotka armeija hoitaa. Ja hyvin moni muu asia sitten ei. Eiperustavanlaatuiset eiperusasiat voidaan ottaa pois ja nauraa päälle. Pilkata sillä päivärahalla joka on niin pieni että se on jo vittuilua. (Parempi täysin ilman. Sanonko mihin koloseen voitte tunkea päivärahanne? Teillä armeijalaisilla on tiettävästi niitä ruhtinaalliset kaksi, molemmissa päissä. En välitä kumpaan peräsuolenmutkaanne ne tungette. Mutta tunkekaa!)

Perusasiat kuntoon?

Teologian ylioppilaiden lehti "Kyyhkynen" haastatteli tähän sopien kenttäpiispa Pekka Särkiötä. Hän komppaa ajatusta uskonnon erityisasemasta. "Kenttäpiispan samoin kuin sotilaspappienkin palkan maksaa valtio, ei kirkko. Etenkin vapaa-ajattelijoiden suunnalta tämän järjestelmän mielekkyys on kyseenalaistettu. ”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää”, Särkiö vastaa. ”Uskonto on yksi ihmisen perustarpeista. Lähdetään siitä, että kun valtio kerran määrää varusmiehen palvelukseen, sen on huolehdittava perustarpeista. Yhteiskunta hoitaa silloin ravinnon, majoitukset, terveydenhuollon, lomamatkat ja uskonnon. Uskonto kuuluu ihmisoikeuksiin.”"

Se mikä on ihmisoikeus on sitten kuitenkin hyvin vaikea asia. Miksi kristinuskolla on annettu suurempi merkitys kuin vaikka evolutionismille tai poliittiselle vihreydelle? (Ensimmäistä syytetään usein uskonnoksi, jälkimmäinen näyttää monin paikoin sellaiselta omiin silmiini. Siksi esimerkit.) Toisaalta ihmetyttää miksi kenttäateisteja ei ole. Kenties siksi että "ateismi on uskonto" siihen asti kunnes "uskonto" tarkoittaa sellaista asiaa johon liittyy oikeuksia. Ja joka nähdään tärkeänä asiana.

Särkiön strategia : "ihmisoikeus" -sanan ylikäyttäminen on suosittua. Ihmisoikeudet ovat mukava asia. Jokainen kannattaa ihmisoikeuksia ja jokainen joka tunnustaa vastustavansa ihmisoikeuksia on paha ihminen. Tätä tematiikkaa käytettiin melko paljon myös ns. tasa-arvoisessa avioliittolaissa. Olen, tunnetusti, tämän lainmuutoksen ystävä. Mutta minua ihmetytti se että asiaa myytiin nimenomaan ihmisoikeuksien nimellä. Mielestäni asia koski enemmän hyviä oikeuksia kuin ihmisoikeuksia sanan vahvimmassa mielessä. Kysymys ei ollut siitä annetaanko homoille ihmisoikeuksia vaan siitä annetaanko homoille ihmisinä oikeuksia. (Toki asiassa tehtiin kikkailuja myös toiseen suuntaan. Eräät ihmiset kehtasivat kirjoittaa esimerkiksi kirjoja joiden henkenä on että homojen avioliitto rikkoo lasten ihmisoikeuksia. Ja eräiden mukaan se oli suoraan YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastainen laki.) Ero on pieni mutta relevantti. Ja tämä ero johtaa sen tyyliseen henkeen jossa erimielisyys tekisi pahan ihmisen. Toki aivan liian moni sukupuolineutraalia avioliittoa vastustanut on kammottava nyylä kusipää joka tekee asenteellista juttuaan koska haluaa sortaa eikä tunnusta tätä sortamiseksi koska tekee tätä uskontonsa nimessä kuten kunnon emotionaalisesti turmeltuneen psykopaattisen teokraattitampion odottaa voikin. Mutta tämä ei ole kuitenkaan mikään tämän lainmuutoksen vastustamisen "irrottamaton attribuutti".

Näen Särkiön käyttämässä strategiassa samaa omituisuutta.
* Toki syynä saattaa olla se että Särkiö on varsin hyvin palkatussa työssä jossa tärkein tehtävä on keksiä oikeutuksia siitä että tämä palkansaanti jatkuu tulevaisuudessa.
* Kenties syynä on myös se, että hän toimii virassa armeijan puolella. Eli laitoksessa jolla on omituinen tapa jossa kuolinpaikan kertominen on jotain jonka toivotaan lähentävän instituutiota sotilaisiin. Tällä viittaan tuoreeseen ilmoitukseen "palvelupaikan kertomisesta". "Pääesikunta pohtii parhaillaan sitä, pitäisikö Puolustusvoimien ottaa yhteys kaikkiin asevelvollisiin. HS:n tiedon mukaan Puolustusvoimat harkitsee kirjeen lähettämistä kaikille reserviläisille. Kirjeessä olisi muun muassa tieto vastaanottajan sodan ajan sijoituksesta. Tavoitteena on lähentää reserviläisten ja Puolustusvoimien suhdetta." Juttu on kaiken kaikkiaan niin absurdi että sitä ei voi kuin ajatella että Pääesikunnassa ollaan aivan helvetin tyhmiä. Tai sitten kyseessä on sota-aikaan valmistautumista jota tehdään Putin -nimen kaikujen takia. Ja perustelut on tehty diplomatiasyistä kun suora ja avoin tunnustus siitä että "idän ihme, lännen kauhu" saattaa todella tarkoittaa sitä että "perästä nousee sankka sauhu" haiskahtaa avoimelta sotatoimiin ryhtymiseltä.
* Mutta Särkiön strategia taitaa kuitenkin noudattaa pääasiassa "kirkon virallista kantaa". Tässä viittaan siihen mitä esimerkiksi Elias Tanni on sanonut "Yleinen pappeus taas perustuu siihen, että pappeus on lähtökohtaisesti maallinen virka, ei sakramentti. Pappia tarvitaan yhteiskunnassa kuten tarvitaan maanviljelijöitä, sairaanhoitajia, lakimiehiä… siksi on tärkeää, että kukin ammattikunta osaa asiansa."

Mikä on perustavaa?

Peruskysymys sitten onkin että mikä on perustarve jolla oikeutetaan asia perusoikeudeksi - ja jonka kautta syntyy tämänlainen peruspalvelu. Usein haiskahtaa että takana on lähinnä homo religiosus -ihmiskuva. Eli malli joka on psykologisesti liioiteltu. Ja jota joudutaan puolustamaan tavoilla joissa uskonto -sanan merkitys pakosti katoaa ja laimenee. "Ateismista tulee uskontoa" koska muuten homo religiosus -ihmiskuva falsifioituisi. Ja tässä sitten käy toisin kuin uskontotieteen peruslähtökohdan mukaan jossa uskonto on esimerkiksi uskontotieteilijä Matti Kamppisen mukaan "kaavoittunutta vuorovaikutusta kulttuurisesti postuloitujen yli-inhimillisten olentojen kanssa". Uskonto alkaa tarkoittamaan niin laajaa asiaa että se ei enää tarkoita sitä mihin sillä viitataan kun puhutaan jostain niinkin eksaktista kuin kenttäpiispan virasta.

Samanaikaisesti moni selittää että esimerkiksi seksin harjoittamiseen liittyvät asiat eivät ole ihmisoikeuksia. Itse asiassa niitä koskee asia joka tuli tuoreesti vastaan erotiikkakaupan yhteydessä. "Yrittäjät yllättyivät saadessaan kielteisen rahoituspäätöksen Finnveralta. Heidän mukaansa Finnvera ei pitänyt toimintaa eettisten arvojen mukaisena" ... "He sanoivat, että eettiset arvot ovat esteenä meidän tukemiseen. Lähdettiin ajamaan asiaa vaatteiden ja naisten seksuaali- ja terveystuotteiden kauppana. Meillä on esimerkiksi geisha-kuulia, joilla pidetään kuntoa yllä. Ilmeisesti erotiikkavälineet olivat heille liikaa." Perusteeksi on usein kerrottu sen tyylisiä asioita että ilman ruokaa ja juomaa ihminen kuolee, mutta selibaatit eivät kuole.

Logiikka on tietenkin aivan mahtavaa. Sillä sitä kautta voitaisiin nostaa esiin vaikkapa se että perusasiat ovat Maslown tarvehierarkian pohjalla tai mahdollisimman alhaalla. Silloin tarve pienenee mitä ylemmäs tarvehierarkiassa kiivitään. Valitettavasti tämä tekee seksuaalisuudesta keskeisemmän perusasian kuin itsensä toteuttamiseen liittyvästä uskonnosta. Uskonto ei tuo kaloreita, ja vaikka moni uskovainen muuta väittääkin, Jeesus ei suojele luonnonvoimilta, viruksilta, kylmältä tai päähän impaktinomaisesti lentäviltä suurnopeuksisilta pienikokoisilta metallisilta kappaleilta.

Mielenkiintoista on että seksuaalisuus on yleisinhimillistä. Mutta armeija ei taannut runkkukoppeja. Vaikka juuri niille olisi erityistä tarvetta paikassa jossa nukutaan ja jopa käydään suihkussa yhteisissä tiloissa käytännössä vailla yksityisyyttä. Runkkukoppia ei nähdä perusoikeutena vaan epäeettisyytenä. Eli sitä ei vain järjestetä vaan sellaisen järjestämistä pidettäisiin eitoivottuna. Mikä on käsittämätöntä kun samanaikaisesti uskonnonharjoittaminen on ihmisen erottamaton perustarve joka pitää siksi liittää sotilasvalaan asti.
1: Rehellisyyden nimissä. Jos armeija ei järjestä tätä, se rakennetaan. Käytimme armeijan laajakulmakalusteita yöaikaisiin. Myös eroottisiin julkaisuihin. Kuvittelivat että joku armeijan yhdestä valvovasta armeijatoverista muodostuva valvontajärjestelmä, pari turvakameraa ja lukko toimisi minään esteenä yritteliäälle mielelle! Itse tosin tarvitsin keinoja lähinnä koska halusin pelata playstationia. Tosin kulutin armeijassa paljon aikaa kaikkeen kyseenalaiseen. Esimerkiksi leireillä kulutin aikaani ruuan varasteluun. Oli nälkä, laihduin koko ajan. B -ryhmään siirtämisen aikaan painoin jo alle 50 kiloa (olin yli metri kahdeksankymmentä pitkä.) So there is perustarpeet in your priesthood's fucking arse!

Kaiken kaikkiaan:

On siis selvää että ainakaan Maslown tarvehierarkia ei toimi ihmisoikeuksien perustana. Tosin filosofisen analyysin avulla on vaikeaa sanoa mikä on tai ei ole ihmisoikeus. Sillä ilmoilla on ainoastaan kannanottoja siitä mikä on ihmisoikeus ja mikä ei ole. Argumentit eivät ole kovin laajasti sovellettavia, niitä vaivaa hyvin läpitunkeva domeenispesifisyys. Kaikki argumentit ovat spesiaalisti juuri tätä tiettyä kysymystä koskevia. Sama argumentti ei osu kaikkeen mitä kuvataan ihmisoikeudeksi. Oikeastaan ainut tapa ymmärtää ihmisoikeudet on ymmärtää ne poliittiseksi peliksi. Silloin ainut tapa oppia ihmisoikeuksien sisältö on tehdä se mihin isoäitini minut patisti. Eli lukea YK:n ihmisioikeusjulistus. Ja tehdä tämä ulkolukuna, kuin dogmaatikko. Ei minkään laajakirjoisen filosofisen ideologia-analyysin kautta. Tilannekohtainen etiikka ei mitään yhtä Kantin kategorista imperatiivia noudata. Ja kenties tämä on hyväkin. Tai sitten se on vain mielivaltaa. (Oikeus nimeen ja uskonnonharjoittamiseen ovat ihmisoikeuksia vaikka ne eivät ole elintärkeitä kuten oikeus ruokaan. Eikä niille tarvita argumentteja koska ne lukevat ihmisoikeusjulistuksessa. Period.)

Oli miten vain niin laajassa mielessä "ihmisoikeus" on sellainen oikeus jolla on riittävän hyvin rahoitettu lobbausjärjestö. Ja siksi Särkiö kokee hoitavansa asioitaan perustarpeiden äärellä.