Meidän tulee kunnioittaa toistemme uskonnotonta vakaumusta.

"Hämeen Kaiussa" oli Sirkka-Liisa Anttilan esitys siitä mikä on ja ei ole vapaata tiedonvälitystä. "Meidän tulee kunnioittaa toistemme uskonnollisia vakaumuksia. Meillä on uskonnonvapaus ja jokainen voi valita omansa. Uskonasiat ovat herkkiä ja henkilökohtaisia. Toimittajien tulisi muistaa se. Lehdistönapaus ei tarkoita oikeutta kyseenalaistaa toisten uskontoa. Vapauden ohella meidän täytyy puhua vastuusta." Eduskunnan tietojen mukaan Anttila on ollut 12 vuotta Forssan kirkkovaltuustossa, joka tekee lausunnosta odotettavan. Muutoin siinä sitten on vaikeaa nähdä oikein mitään tolkkua. Jos tämän Anttilan teesin ottaa lähestymistavaksi, on tosin hyvin vaikeaa ymmärtää että
1: Mitä se lehdistönvapaus sitten ylipäätään on ; Monesti korostetaan että sananvapautta seuraa sananvastuu, mutta tässä Sirkka-Liisa Anttila olettaa että tämä vastuu olisi jollain muulla kuin lehtimiehillä. Sillä muutenhan lehtimiehet voisivat sanoa mitä mielisivät ja joutuisivat sitten kritiikin kohteeksi jos ovat vaikkapa asiattomia.
2: Myös kunnioitus muuttuu hyvin erikoiseksi. Nimittäin jos mietimme mitä tämä itse asiassa määrittelee kunnioitukseksi, niin kunnioittamattomuutta on kaikki kyseenalaistaminen. Tämä heijastelee erikoista asennetta. Vastaavaa ei nimittäin nähdä minkään muun kanssa. Jos otamme jonkun järjestön toiminnan, meillä on oikeus kyseenalaistaa se. Näin on tehty esimerkiksi uunatsien kanssa. Toisaalta jos joku tunnustautuu fasistiksi, rasistiksi tai natsiksi, koemme tarpeelliseksi kyseenalaistaa heidän ideologiansa eetisyys ja muu kelpoisuus. Kommunisteja saa kritisoida ilman että tämä on lehdistönvapauden ylikäyttöä. Anttilan historian tietäen voidaan sanoa että hän on poliittisena vaikuttajana kyseenalaistanut ja ollut erimielinen ja kriittinen. Eikä tämä ole ollut ongelma. Mikä tekee uskonnosta yhtään sen erilaisemmaksi ideologiana? Ilmeisesti metafyysinen ulottuvuus. En niele tätä.

Olenkin hieman huvittunut että kirkko on tässä kysymyksessä täysin kääntänyt kelkkaansa. Sen virallisena suuntanahan on ollut se, että jos joku pahastuu uskonnon esittämisestä koska se sotii hänen maailmankuvaansa vastaan, niin silloin kyseessä on uskontoallergia, joka on satiiristen tarinoiden aihe kotimaan sivuilla asti. Joka taas on ollut huono asia. Tämä muita ärsyttävän ilmaisun tukeminen on hyvin tärkeää, hienoa ja rikasta. Ja nimenomaan suvaitsevaisuutta lisäävää ja suvaitsevaisuutta vaativaa. "On hienoa, jos lapsien kastaminen ja kristilliseen perinteeseen kasvaminen on tavallista. On hienoa, jos kristillisten juhlapyhien viettäminen, jouluevankeliumin julkinen lukeminen tai suvivirren laulaminen kirkon seinien ulkopuolella ei aiheuta nikottelua. On hienoa, jos presidentillä on vapaus toivottaa kansalaisille Jumalan siunausta. On hienoa, jos teologiaa voi opiskella yliopistoissa, jotka ovat teologian myötä syntyneet. Ja on hienoa, jos tämä elävä perinne lisää suopeutta toisenlaisia katsomuksellisia perinteitä seuraavia ihmisiä kohtaan."

Mutta nyt kun vastaavaa sitten laitetaan uskontokritiikin puolelle niin se on ihan kauhiaa. Vaikka jos tuon uskontoallergiatarinan ottaa, siinä voi vain vaihtaa tarinaan mukaan islamistin ja muhammadinkuvan. Tai Jeesuksella irvivän kuvan ja herkän kristityn. Ja tarinan elementit pysyvät vähintään yhtä faktuaalisina.

Mutta tietenkin ;
1: Jos jokin loukkaa ateistia, ateisti on "pikkumainen" ja "vihainen" ja "allerginen". Hänen täytyy vain ymmärtää että uskon ilmaisu on ihmisoikeus.  Ja ilmeisesti myös ateistien pakko-osallistuttaminen uskonnollisiin rituaaleihin tai suostiminen siihen että heidät eristetään joka ikisestä yleisestä yhteiskunnalliseenkin elämään liittyvästä juhlasta kuten koulun kevätjuhlista. Tai siis pakotetaan heidät valitsemaan osallistumisen ja paikalta poistamisen välillä. Oikeus sitouttaa eriuskoiset rikkomaan vakaumustaan ja antamalla sen ainoaksi vaihtoehdoksi eristämisen yhteisöstä on se uskovaisten kaikista ihanin oikeus.
2: Mutta jos uskova on vihainen, hän on "pahastunut" ja syy on "loukkaavassa aineistossa" jota pitäisi ymmärtää "kunnioittaa" sen sijaan että on ikävän repivä ja muutenkin tekemässä jotain joka ei voi kuulua sananvapauden, mielipiteenvapauden, ilmaisunvapauden tai yhtään minkään piiriin..

Silti, vaikka kirkolla on tämä kanta mikä on, on kirkolla netissä hauska huumoria ja satiiria tarjoava sosiaalisen median palvelu, kirkkovene. Olen sen jäsenenä. Ja sitä kehutaan. Että sikahyvää työtä, käytän koulutuksessa apuna. "Kolmanneksi, kirkon keskustelukulttuuri on vapautunutta ja avointa. Kirkon väki osaa nauraa myös itselleen. Lukekaapas vaikka Kirkkoveneestä. Juttujen tykkääjissä on väkeä Harmauden Tyyssijoista eli Kirkkohallituksesta ja tuomiokapituleista." Siellä on itse asiassa ollut ihan hauskoja juttuja uskonnosta ja uskonnon sivustakin. Sivusto kuitenkin tykkää välistä sortua asiattomuuksiin. Jostain syystä ateisteista ei osata tehdä humaania huumoria ja sivusto irvii varsin loukkaavasti ateisteista. "Tasa-ajattelija" -vitsejä sivustolle pukkaa satiirisesti ja toistuvasti. Minusta tämä kuuluu lehdistönvapauteen, mutta tosiasiassa siinä pilkataan ja loukataan toisen vakaumusta. Joten jos kirkon väitteet satiirista ja uskonnon suojelusta ja hienotunteisuudesta olisi jokin jota pitäisi todella seurata, Sirkka-Liisa Anttila antaisi lehtihaastatteluissa kommentteja siitä että "kirkkovene" pitäisi kieltää.

Oma tapani on tietysti se, että annan kirkkoveneen kirjoittaa mitä haluaa. Sitten vain vittuilen heidän asiattomuuksistaan, hieron sitä heidän naamaansa ja tarvittaessa levitän pilkallisesta aineistosta screenshotteja nimiä mainiten ympäri internettiä. Jossa ne säilyvät vain ikuisesti, ja koska noudatan journalistisia vapauksia ja vuodan asioita paikkoihin joissa anonyymiyskin on vaihtoehto, ei mikään koskaan missään pysty estämään tätä. Tämä on mielestäni sananvapautta ja sananvastuuta. Kun sanoo, on altis kritiikille. En pyri sensuroimaan vaan päin vastoin maksimoin sanomisten näkyvyyden. Tämä opettaa minusta, ei sensuuri. Ja tämä opettaa paitsi sanan sanojaa, mutta muistuttaa kaikkia muitakin.

PS.

Rehellisesti sanoen ymmärrän aivan täysin että esimerkiksi herjaamiseen liittyvä lainsäädäntö rajoittaa sananvaltaa. Ja tappouhkailu ei esimerkiksi kuulu "sananvapauden piiriin". (Ainakaan sen enempää kuin se että se mitä meille yrittävä tappouhkailija kohtaa menee "taiteellisen ilmaisuvapauden piiriin"...) Tätä teemaa on hyvä tukea ja se on osa sitä sananvastuuasiaa. Samoin vihan lietsonta ja vihapuhe voivat nostaa yhteiskunnan väkivaltaisuutta joten jossain määrin utilitarismiin painottunut etatistinen yhteiskunta voi olla oikeutettu käyttämään väkivaltakoneistoaan ja sensuurikoneistoaan joissain kohden.

Mutta kirkko selvästi vetää tässä pidemmälle. Se muistuttaa sananvastuusta ja yrittää laajentaa sen mahdollisimman pitkälle omaksi suojakseen. Se ei yritä kieltää vain väkivaltaa lietsovaa puhetta vaan nimenomaan yrittää laajentaa asian niin pitkälle että pelkkä erimieltä oleminen ja tämän ääneen argumentointi olisi totaalikiellettyä, koska se kyseenalaistaisi vakaumuksia. Tähän on tietysti tarvetta. Sillä kirkko on yrittänyt ottaa osaa moderniin mediakulttuuriin ja sen huumorinkäytöllisiin piirteisiin esimerkiksi "kirkkovene" -sivustolla. Ja se ei ole onnistunut siinä kovin hyvin.

Itse en nyt vaadi muuta kuin että kirkko valitsee linjansa tähän sananvapauteen, sitouttaa joka ikisen papin siihen että ateisteihin ja agnostikkoihin ja kirkosta eronneisiin kohdistuvia vitsejä kohdellaan täsmälleen samalla tavalla ja asenteella kuin muhammadinkuvia piirteleviin. Jos sensuroidaan yhtä tai vaaditaan sille vastuuta niin asialle täytyy olla sitten kommentteja myös toiseen suuntaan. Toisaalta jos jokin asia on sitä "vapaata viestintää" niin sitten se jumalauta on.

---

Tiesitkö että kun alkuperäisellä ehtoollisella Jeesus otti esiin appelsiinimehun, suklaavanukkaan ja maidon, Juudas Iskariot poistui bileistä. Sittemmin ehtoollisella nautitaan vain leipää ja viiniä, mutta ne maagisesti transsubstantioituvat Jeesuksen makupalaiseksi Yacky -suklaavanukkaaksi. (Meidän edessämme valutettu.)

Vilpi

"Mielenkiintoisesti nyt ollaan tilanteessa, jossa viestin esittäjä merkitsee enemmän kuin viestin sisältö. Sosiaalinen media – myös blogit – on erikoisasemassa. Uskottavuuden rakentamiseen menee kymmenen vuotta. Minulta on kysytty joskus, mitä järkeä on kirjoittaa ilmaiseksi ”itsenäistä” blogia. Vastaan aina: tämä. Siis nyt käsillä oleva tilanne. Ainakin osa lukijoista ymmärtää, että tässä kirjoitettu ja tästä ilmenevät erehdykset ja virheet ovat lähtöisin kirjoittajasta, eivät Moskovasta."
(Jukka Kemppinen, "hybridisota")

Tämä on 5000 julkaistu blogitekstini. Mikä vaatii useamman vuoden verran vähintään kohtuullisen pakkomielteistä kirjoittamista. Tai kuten joku voisi sanoa, päämääräsuuntautunutta harjoittelua. Otin tässä esille lainauksen Jukka Kemppisen blogauksen joka käsitteli juuri sitä mitä kunniallisia tekosyitä ihmisillä voisi olla blogien pitämiseen. Ja miten blogeihin suhtaudutaan.

Puhun niin totta kuin osaan?

Mielenkiintoista kyllä Kemppisen teema oli vilpittömyys, ei totuus. Tavallisesti näitä käsitteitä liitetään yhteen, mutta Kemppinen näkee että asiat eivät ole sama asia. Ytimeen ei nousekaan totuusarvot vaan intressit. ; Rehellinen ihminen ei siis ole sellainen joka puhuu Totta sanan filosofisimmassa mielessä, vaan nimenomaan ihminen joka puhuu kuten ajattelee. Nähdäkseni juuri tämä tekee blogeista samanaikaisesti hienon että huonon median.

Omalta kannaltani on tärkeintä että tämä tarjoaa hienon mahdollisuuden sekä päteä että epäonnistua julkisesti. Tosin tämä on vaatinut jotain joka melko vahvasti poikkeaa Kemppisen ajatuksesta. Olen nimittäin säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt juttuja joiden johtopäätöksistä olen vahvastikin erimielinen. Olen pyrkinyt tekemään näille hyvän keissin. Aivan sen vuoksi että muutoin maailmankuva saattaisi sumentaa näkemyksiä. Eli omat intressit ohjaisivat asioita. Olen oikeuttanut tätä itselleni sellaisella tekosyyllä että tämä ajaisi sen filosofisen totuuden asiaa. Mutta kuten  Kemppinen huomauttaa, tämä on vaatinut jonkinlaista petosta. Ajatusta siitä että en ole aivan rehellinen. Sillä totuus ja rehellisyys, jos eivät ole synonyymejä, eroavat toisistaan tässä kohden "symmetrisesti".

Blogiani seuranneet ovat joka tapauksessa varmasti tulleet tutuiksi sekä persoonani särmistä että säihkeestä. (Ja ne jossain määrin liittyvät yhteen, joka tekee blogistani briljantin. Mutta ei siinä mielessä missä sana "briljantti" yleensä nähdään, vaan siinä teräväreunaisessa mielessä.) On melko varmaa että yleisnäkemys mielipiteistäni on kuitenkin tullut selväksi.

Toki olen blogissani pyrkinyt myös olemaan vilpitön sanan laajemmassa mielessä. Jos ei filosofisessa niin ainakin juridisessa mielessä. Vilpitön mieli kun on esimerkiksi sopimusoikeudessa käsite jossa ongelmatapauksissa ja virhetilanteissa puhutaan sanoilla "ei tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää". Eli jos epäonnistun siihen olisi ollut vähintään kelpo syyt. Tämä on tietysti ihanne ja tavoite, ei jokin joka välttämättä on toteutunut. Tämän rajallisuuden tunnustaminen on jotain joka johtaa toiseen termiin. Harjoitteluun.

Harjoittelua?

5000 on siitä mielenkiintoinen luku, että jos minulla menisi blogauksen tekoon keskimäärin 2 tuntia, olisi pelkästään blogini tuottanut minulle maagisen 10 000 aktiivista harjoittelutuntia. Tosiasiassa blogaustekstini vaatima työmäärä vaihtelee hirvittävästi. Osan kirjoitan "on the fly". Osa on ollut työläämpiä.

Tosin tässä on hyvä huomata että viimeaikainen tutkimus on paljastanut että Gladwellin luku ei ole niin maaginen kuin miten se on nähty. "The 10,000 hour rule seems to have entered into the common lore about success: it's a nice idea, that hard work will actually pay off. And no peer-reviewed study has so far succeeded in toppling that catchy message." ... "new study undertook the largest literature survey on this subject to date, compiling the results of 88 scientific articles representing data from some 11,000 research participants. Practice, they found, on average explains just 12 percent of skill mastery and subsequent success." Joskin artikkeli korostaa että mestarit ovat aina myös harjoittelleet. "In the world of classical music it seems that the winners of international competitions are those who have put in something like 25,000 hours of dedicated, solitary practice – that’s three hours of practice every day for more than 20 years." Siksi onkin kenties järkevämpää korostaa että lahjakkuus ei riitä mihinkään ilman harjoittelua, mutta kaikista ei saada mitä tahansa pelkällä harjoittelulla. Tässä vaiheessa voi sitten jo kenties hahmottaa että onko minusta ylipäätään kunnolliseksi blogaajaksi.

Ulkoinen muisti.

Kuitenkin joka tapauksessa tästä blogista on tullut jonkinlainen muistipankki. Ja tälläisenä sen piirteet ovat hyvin erikoisia. Kemppinen puhuu kymmenestä vuodesta luottamuksenrakentamista. Itselläni vuosia on tässä kohden huomattavasti vähemmän. Mutta jo näiden vuosien aikana on tapahtunut jotain joka on äärimmäisen relevanttia.

Nimittäin se, että olen käyttänyt melkoisen paljon lähteitä. Ja tapanani on ollut linkittää muihin teksteihin ja ottaa niistä lainauksia. Ja tämä on jossain määrin tärkeää. Sillä blogini on paljastunut elinvoimaisemmaksi kuin monet näistä käyttämistäni lähteistä. Ajatus on jossain määrin huvittanut minua. Mutta tavallaan sen ei pitäisi huvittaa. Asia konkretisoitui kun kokosin vanhoista linkkivarastoistani ja muistilapuistani pidemmän blogauksen uuden suomen blogiini. Kun kirjoitin "tuskakeskiviikkooni" Piankasta, huomasin että monet nettiuutiset aiheesta ovat jo pyhkiytyneet. Valtaosa linkeistäni tarjosi "error 404":ää. Piankan tapauksesta, pääasiassa vuodelta 2006, on kulunut vain muutama vuosi. Ja silti jouduin pääasiassa linkittämään siihen mitä oli jäljellä. Google löysi onneksi muita linkkejä. Jotka olivat usein blogeja ja keskustelufoorumeita joissa oli linkkejä niihin samoihin minun varastoissani oleviin linkkeihin joita ei enää ole.

Nettilehtien bittivarastot ovat rajallisia. Mitään keskusvarastoa ei ole. Tässä mielessä internetin löydettävimmät ja säilyvimmät materiaalit ovat helposti jotain muuta kuin ammattijournalistien aineistoa. Tämä on johtanut datatyhjiöön jossa blogistit toimivat kansakunnan muistina.

Toki joku voi muistuttaa että tosiasiassa tämä ei ole aivan sama asia kuin se, että nykyajasta syntyisi tulevaisuuden historiantutkijoille suuri informaatiotyhjiön aika. Ja he olisivat siinä mielessä oikeassa että tosiasiassa lehtien varastoja on esimerkiksi kirjastoissa ja varmasti myös jossain lehtitalojen kellareissa. Yliopistotkin kasaavat lehtien sisältöjä esimerkiksi mikrofilmeille. Ja tämä johtaa siihen että esimerkiksi Pianka -casen tiedot ovat jossain saatavilla ja näin lähteet ovat periaatteessa tarkistettavissa. Tämä tarkistusprosessi on varmasti tuttu minun ikäisilleni ihmisille. Muistan ajan jolloin kouluesitelmiä tehtiin käymällä kirjastoissa ja koluamassa tomuisia varastoja.

Oleellista tässä kohden on kuitenkin tiedostaa että työn määrä on oleellisesti erilainen. Pianka -casen tarkistaminen googlella on helppoa. Ja tämä takaa sen että moni googlaa mutta vain harva koluaa kirjastoja. Ja näin tieto ja virallinen totuus muuntuu hyvinkin sellaisiksi kuin blogistit sen kertovat.

Tämä on siitä erikoista että olen usein linkittänyt "kotimaa24:n" aineistoon. Kotimaan blogistanissa on kuitenkin tapahtunut suuria mullistuksia. Suuri osa linkkaamastani keskustelusta olisi kadonnut bittiavaruuteen jos en olisi copy-pastennut sieltä aineistoa omaan blogiini. "Kotimaa" on kuitenkin pitkäikäinen, arvostettava ja merkittävä toimija. Joka ei ole yksi ihminen vaan instituutio.

Minä taas olen lähinnä puolihullu blogisti jonka ainoat miltei kunnialliset tekosyyt internetpätemiseen ovat jotain "totuuden" ja "rehellisyyden" tavoittelua. Joista molempien kanssa tehdään kompromisseja. Tavalla jossa tätä on vaikeaa kieltääkään. Ja silti se, mikä näkyy uskontokeskustelun lähihistoriasta ei valtaosin löydy enää mistään kotimaan kaltaisilta alkuperäislähteistä - blogauksia ja kommentteja ei joka ikistä mitä luultavimmin säilötä mihinkään yliopistojen datapankkeihin - joten se mikä niistä jää on se mitä minä ja muut blogistit ovat pitänyt relevanttina ja kiinnostavana sitaatteihin asti. On selvää että tältä pohjalta objektiivista kuvausta tapahtumista on hyvin vaikeaa muodostaa. Blogisti on kenties vilpitön ja osallistuva, ja lainauksetkin ovat aitoja. Mutta totuus. Se on joskus ensimmäinen joka menee. Sillä rehellisyys ei tarkoita intressittömyyttä, vaan sitä että intressit ovat omia eivätkä jonkun instituution virallista kantaa.

Röllinlöllin.

Ei ihme että nykyään informaatiosodankäynnissä on relevanttia puhua trolliarmeijoiden olemassaolosta, siitä ovatko ne mahdollisia ja todellisia. Ja kuinka vaikutusvaltaisia ne ovat. Trollit nähdään usein pelleinä ja huomiohuoraajina, mutta ilmiössä on vakavampiakin puolia. Trollit, yksittäiset blogaajat ja lobbarit voidaankin liittää oleellisesti Nassim Talebin "Antihauras" -kirjan opetuksiin. Hän on kuvannut sitä miten suuret yksiköt ovat johtaneet siihen että ideologinen pelleily ja pelaaminen on hyvin kannattavaa. Suuret yksiköt ovat tehneet esimerkiksi lobbareista kannattavia.

Pienemmissä yksilöissä lobbaajia tarvittaisiin enemmän kun jokaisen segmentin päätöksentekijöitä tulisi houkutella laajakirjoisesti. Kun yksiköt ovat suurempia on helpompaa ja kannattavampaa saada näille päätöksentekijöille lobattua. Vaikutettavia ihmisiä on vähemmän ja vähemmän on tässä mielessä lobbaajalle enemmän (potentiaalia). Tämän vuoksi nykyisin pseudotieteetkin lobbaavat suuresti. Ja tämä on niille menestyksekäs strategia. Suuria vaikuttajia voi nousta. (Joskin suurin osa yritelmistä toki epäonnistuu.) Näkyvyys ja rahat voivat olla hillittömän suuria. (Kun taas yrittäminen on kohtuullisen halpaa koska lobbareita ei tarvita paljoa. Kenties sellaiseksi voi ryhtyä vaikka yksin.)

Ja mikään ei ole niin suuri paikka kuin internet. Potentiaalisia lukijoita on hirvittävästi. Toki valtaosa blogeista saa vain muutaman lukijan. Ja jo oma melko vaatimaton 50 lukijan julkisten lukijoiden listani on itse asiassa keskiarvoon nähden harvinainen tilastopoikkeus. Mutta periaatteessa häntää voisi olla teoriassa miljooniin lukijoihin asti. Tämä on hyvin vaikeaa vallan ja vastuun kannalta. Pienessä blogissa on helppoa leikkiä, mutta toisaalta valtavan suurella blogillakaan ei ole merkittävästi isompia vaateita. Kaikki redusoituu lukijoiden lähdekritiikkiin. Ja mitä enemmän lukijoita on, sitä varmempaa on että jollakulla lukijoista lähdekriittisyys ei ole riittävällä tasolla.

Itseäni tässä kaikessa murehduttaa kuitenkin eniten raha-asiat. Itse olen kirjoittanut-röllännyt maailmankuvallisesti ja ilman. Ja tehnyt ahkeraa työtä ns.pro bono. Samanaikaisesti työllä on potentiaalista taloudellista arvoa yllättävissäkin määrin. Kulmaa voidaan ottaa vaikkapa Venäjän palkatuista trolleista. "Työstä maksetaan venäläisittäin paljon, 2 200 euroa kuussa. Toimintaan käytettäneen tänä vuonna 7,5 miljoonaa euroa. Työsarkaa riittää, sillä 80 prosenttia kansainvälisten nettisivujen Venäjää koskevista kommenteista on negatiivisia." Toki palkka ansaitaan. "Trollin työnä on kirjoittaa päivittäin 50 yleisökommenttia, ylläpitää kuutta fiktiivistä Facebook-profiilia, joihin on kirjoitettava kolme juttua ja osallistuttava kahteen uutiskeskusteluun päivässä. Ensimmäisen kuukauden jälkeen trollilla tulee olla 500 Facebook-seuraajaa. Tältä odotetaan myös kymmentä Twitter-tiliä, joista on lähetettävä 50 twiittiä eli viestiä 2 000 henkilölle päivässä. Esimies arvostelee trollin työn. Plussaa saa viestien "autenttisuudesta"." Kaikki palaa jälleen Kemppisen autenttisuuteen. Ja siihen miten trollit ovat vähän kuin epäautenttisia blogisteja jotka näyttävät autenttisilta.

Toisaalta juuri tuosta valehteluosiosta heille sitten maksetaankin. Sillä rehelliset blogistit tuskin saavat työstään penniäkään. Mutta ei tämä hämmästytä. Vähän kuten Sergio Leonen "Vain muutaman dollarin tähden" kuvasi alussaan "Kun elämällä ei ollut arvoa oli kuolemalla joskus hintansa." Kun postmodernina aikana kyse ei ole totuudesta vaan intresseistä, on valehtelulla joskus hintansa. Ja kenties korkein hinta maksetaan siten että valehtelijatrollipropagandisti tulee töihinsä ja saa kuulla miten hän saa tehdä maansa parhaaksi työtä jolla on tarkoitus.

Kuinka ihmiset vuotavat salaisuuksiaan vain "ystäville"

Minulla on joitain hyvin suuria aukkoja yleissivistyksessäni. Yksi niistä on kuulustelumenetelmät ja toinen vakoilu. Olen korvannut kuulustelumenetelmät sillä, että olen kehittänyt trollaamiseni sen verran provokatiiviseksi, että saan irti tarvitsemani filosofisen datan. Ja vakoiluun minulla ei ole tarvetta, koska ihmiset ja heidän asiansa, edes salaiset asiansa, eivät kiinnosta niin hirveästi. Ja ihmiset kertovat minulle mielellään asioita vaikka en yhtään halua.

Alkuun laittamani video näyttää, miten huumori tarjoaa vallankäytöllisesti kaksi asiaa mahtia (power) ja saatavuutta (access). Huumorilla voi kontrolloida, manipuloida ja - kuten jo "trollaaminen kuulustelumenetelmänä" vihjasi - saada ihmiset avautumaan.

Mahti on kenties tutumpi. Se on suoraa näkyvyyttä, tietoa, taitoa ja seuraajia. Tieto, kontrolli ja valtapelit liittyvät aivan normifilosofiaan ja niitä sovelletaan varsin taitavasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Mutta saatavuus on selvästi tiedustelupuolen asia. Ja nähdäkseni tässä mielessä akateeminen sivistys on ohittanut samoja puolia kuin minäkin. Ja kuitenkin jos tieto on valtaa ja valta pyörittää maailmaa, yhtä tärkeää olisi panostaa tiedusteluun, tiedon hankintaan.

Siksi ylläolevassa videossa itselleni avaavaa ei ollut se, että huumori antaa narrille valtaa sanoa asioita. Avaavaa oli se, että vallanpitäjät saivat tätä kautta tietoa jonka normaalit kohteliaisuusjärjestelmät muutoin sensuroisivat.

Kun antipuhuminen tuo saavutusvaltaa

Toinen avaava tuokio oli siinä, kun tutustuin Viktor Suvorovin ajatuksiin vakoilua ja tiedustelua käsittelevässä teoksessa "Inside Soviet Military". Teos on varmasti muutoin aivan aataminaikuinen. Se on kirjoitettu 1985, eli se on suunnilleen yhtä vanha kuin minä. On selvää että teknologia on muuttanut vain lähes kaiken. Kuitenkin jotkin asiat ovat hyvin yleisinhimillisiä.

Värväämisestä puhuessaan Suvorov nimittäin paljastaa tehokkaan keinon. Se on kuuntelu. Moni kuvittelee, että kannattaisi panostaa ovelaan manipulointiin, ideologiseen käännyttämiseen tai vastaavaan. Supliikki ei kuitenkaan ole niin tarpeen kuin se, että osaa olla hiljaa ja kuunnella toista. Ihminen nimittäin paljastaa yllättävän paljon asioita ja tulee myötämieliseksi ihmistä kohtaan vain jos hän ajattelee, että toinen kuuntelee. Enemmistö ihmisistä yhdistää sosiaalisuuden puheliaisuuteen ja valtaosa ihmisistä myös puhuu paljon jos on ystävien parissa. Sosiaalisuus liitetään puheliaisuuteen ja äänekkyyteen ja jopa jonkinlaiseen rohkeuteen ja ulospäinsuuntautuneisuuteen. Kuitenkin kuuntelu, mielikuvien sosiaalisuudelle vieras tuppisuuna oleminen, tuntuu sosiaalisemmalta silloin kun ihminen kohtaa sellaista.

Ja luulen, että tämä on hyvin oleellinen pointti. Aivan vieraat ihmiset haluavat jutella minulle ja puhua huolistaan, koska minä en välitä. Enkä siksi halua kertoa omia asioitani ventovieraille. Olen yleensä viileän kohtelias, ja tämä riittää valtaosalle. (Aggressiiviseksi ryhdyn vasta kun joku vaatii minua avautumaan ihmisille ja ryhtyy tenttaamaan. Kysymys tuntuu siilloin lähes kuulustelulta.) Tuntemani ihmiset taas pitävät minua kiusallisena, koska heidän kanssaan olen hyvinkin puhelias.

Kuulustelukuuntelu vai sosiaalinen kuuntelu

Voidaan nähdä että klassisesti ideologiat ovat käyttäneet viestintää oman sanomansa levittämiseen. Tässä toivotaan vuorovaikutussuhdetta, jossa itse jaetaan tietoa ja kenties saadaan sitä takaisin. (Joko debattimuodossa tai muutoin.) Tämän puolen kauneinta puolta ajaa tietysti keskusteleva dialogi joka on valtasuhteissaan tasa-arvoinen. (Eli molemmilla puolilla on yhtä paljon valtaa mukana. Kaikessa kommunikaatiossa on sitä aina jonkin verran.)

Toinen tapa olla kuunteluyhteydessä on sitten tiedustelullinen. Siinä oma vaikutusvalta jätetään pois, ja toisen kuuntelu tarkoittaa sitä että opitaan tietämään tämän aivoitukset. Tätä voidaan sitten kenties käyttää joko toista vastaan tai vain kerätä talteen. Tällä tasolla toista ymmärretään. Mutta tämä on jossain määrin pois sosiaalisuudelta ja myös toisen muuttamiseen keskittyvästä vallankäytöstä.

Tämän ajattelun seurauksena saadaan asenne joka ei koske sotilastiedustelun maailmaa vaan käytännössä kaikkea keskustelua ja kanssakäymistä. Myös sitä näiden erikoista ja varsin omituisenoloiseksi vääntyillyttä versiota jota tapahtuu kaikkialla internetissä. Siihen jossa kaikki haluavat puhua, mutta kukaan ei halua kuunnella. Mutta maailma kuitenkin prosessin sivutuotteena täyttyy tästä informaatiosta jota kukaan ei halua.

Esimerkin kautta voisi ottaa esiin vaikka seuraavan sovelluksen

Osa pahastui sitä että "Kirkko kuulolla" -palvelu ajettiin alas. Sehän oli ollut avautumisen lähde. On nähty että lupa sanoa mielipiteitä on samaa kuin kuunteluhalu. "Monet tapaamani kirkon kriitikot ovat todenneet, että kirkko on äänessä liiankin kanssa, kuuntelua taas ei ole. Äkkipäätä näyttäisi kuin tässä mentäisiin vahvasti samaan suuntaan." ... "Toki Kirkko kuulolla on joskus ollut kuin inttäjien kokoontumisajot, mutta on siellä noussut myös monia teräviä avauksia, jotka mietinnöistä ja kiertokirjeistä puuttuvat."

Näen että ongelmana onkin se, että avautuminen tarjoaa valtaa erilaisille marginaalisille ja innokkaille uskovaisille. Tällöin he saavat ikään kuin intonsa voimalla ylipaljon näkyvyyttä asialleen. Nämä ovat huonoja kuuntelijoita, joten mitään muuta kuin inttämisten kokousajoa ei ole luvassa.

Olen jopa hyvin ihmeissäni siitä, miten kirkolla tuntuu olevan vallassa "monisärmäisyyskanta". Että kirkko yhdistää koska kaikki voivat olla sen sisällä erilaisia. Tämä nimittäin nojaa vanhakantaiseen powerin voimalla toimivaan maailmaan jossa kirkko kattoi paljon kaikkien ihmisten elämästä. Silloin kirkko ja usko oli yhdistävä identiteetti. Että vaikka muuten oltiin erimielisiä, niin tästä yhdestä asiasta oltiin samaa mieltä ja tämä yhdisti.

Kuitenkin uskonnosta on, käytännössä minun elinaikani, mutatoitunut jotain aivan muuta. Siinä on kysymys ns. identiteettimarkkerista. Ja sen merkitys ei synny lainkaan yhdistämisvoimasta, vaan siitä, että se erottaa ihmisryhmiä toisistaan. Se on jengitunnus jolla samaan alakulttuuriin kuuluvat kokevat sisäpiiriin kuuluvaa veljeyttä. (Brotherhood.) Identiteettikeskeisyys on itse asiassa vallannut kaiken keskustelun ; Esimerkiksi tiede on jotain jota pidetään helposti kylmänä ja irrelevanttina koska se nojaa yhdistävään maailmaan sen sijaan että halaisi jokaisen indiivin ainutlaatuisuutta ja tämän oman alakulttuurin omaleimaista arvokkuutta.

Nähdäkseni inttämisfoorumeilla luodaankin aivan loistavan tehokas tapa saada tiedustelutietoa ihmisten näkemyksistä. Sen sijaan  se tarjoaa hyvin minimaalisen sillanrakentamismahdollisuuden. Kirkon kuuntelu tiedustelutoimintana toimii. Mutta nähdäkseni kirkon tehtävänä ja tavoitteena ei suinkaan ole hankkia tietoa ja ymmärtää jäseniään (access). Sen sijaan se yrittää toimia yhdistävänä ja rauhoittavana ja sosiaalisena elementtinä. Siksi se ei vain voi tukea erilaista konfliktinhakuista rettelöintiä.

Voidaan jopa sanoa, että jos kirkko maksaa siitä, että uskovaisten marginaalia edustavat ja muita tuomitsevat fundamentalistit saavat lisää kuuluvuutta apologioilleen, julistukselleen ja yleiselle mouhotukselleen, niin tämänlainen palvelu on syytäkin ajaa alas. En ymmärrä miksi kukaan, edes kirkko, olisi kiinnostunut siitä millä tavoin nämä ihmiset tällä kertaa tuomitsevat muita. ; Ehkä onkin syytä että kirkko vähentää uskonnollisten kristillisten mouhottajien valtaa ja lopettaa toiminnan jolla nämä saavat halvalla lisää näkyvyyttä. Olipa kysymys kirkon vuokraamisesta Pirkko Jalovaaralle tai vouhotusfoorumin palvelumaksuista, henki on se, että kirkolle tulee kuluja jotta nämä tahot saavat mahtia. Ja näin tehdessään se antaa äänivaltaa, kuuluvuutta ja poweria tahoille joiden ei kenties sitä ansaitse. Jonka ei kenties edes pitäisi sitä saada. Ja kysymys ei ole sensuurista ja mielipiteiden ja sanomisten kieltämisestä, vaan siitä onko kirkon arvoilla hyvä maksaa toisten sanomiset.

On ihan oikein sanoa, että emme halua tietää mitä kaikkia rottia siellä nurkissa pyörii. Etenkään kun tässä perimmiltään tiedonhankintaan (access) käytetty maksu ei pelkästään anna tietoa kirkolle, vaan tämä raha menee suoraan siihen että ihmiset saavat sanoa asioita niin että moni muu näkee ne. Joka on näiden kuunneltujen voimistamista (power). Havainnointi vaikuttaa tässä systeemiin ja muuttaa sitä. Aiemmin irrelevantti vähemmistö saa näkyvyyden kautta lisää valtaa ja marginaalisesta mouhottamisesta saattaa tulla relevantti ongelma.

"Uskonrauha" sekulaarina lakina

Jos minun käskettäisiin kertomaan, että mistä tietää että on Suomessa, voisin ottaa esille sen että muualla maailmassa ateistit ovat sekulaareja ja Suomessa ateistit puhuvat kirkkopolitiikkaa. Muualla uskonnot haluavat vallata lisää julkista tilaa ja Suomessa uskonnot ajavat sekulaareja puolia.

Toki Suomessakin kristityt ovat nimellisesti sekularismia vastaan ja ateistit sekularismin puolella. Välineet tähän vain näyttävät kulkevan antiteesin kautta. Ateistejen kirkkokritiikki on tietysti ymmärrettävissä sitä kautta että kansankirkko/valtionkirkko -kolhoosi oikeuttaa olemassaolonsa kannattajamääriensä kautta. Tilaa vaihtoehdolle ei saada niin kauan kuin yksi luku, kirkon jäsenmäärä, on suuri. Tämä johtaa tiettyyn strategiapakkiin.

Uskovaisten puolella taas on uskonrauha. Pykälä, johon esimerkiksi Jussi Halla-aho on toivonut muutosta ja josta on viime päivinä siksi taitettu peistä. Uskonrauhan lakihan perustuu ajatukseen monikulttuurisuudesta ; Uskonrauhan ideaalihan on peräisin vuoden 1555 Augsburgin uskonrauhaa koskevasta päätöksestä, jossa annettiin hallitsijalle lupa hallita alueensa uskonelämää. Hallitsija sai siis valita uskontonsa omalla maallaan. Päätös oli tärkeä, koska luterilaiset ja katolilaiset kävivät ennen tätä järjestelyä kovia ja väkivaltaisiakin kahnauksia keskenään. Myöhemmin uskonrauha laajeni ja myös alamaiset saivat itse valita kirkkonsa ja uskontonsa. Monikulttuurisuusteema on tässä tietysti ymmärrettävää että Halla -aho haluaa siihen puuttua.

Toinen syy on tietysti islam. Halla -aho on saanut tämän lainsäädännön kautta vaikeuksia itselleen. Hän on moittinut islamilaisia kovin sanoin. Jumalanpilkan kohdalla kysymys on tietysti siitä, miten raja vedetään. Kysymys on siitä mikä koetaan häiritseväksi ja loukkaavaksi ja repiväksi. Jos oma uskonto kieltää oluen, ja tällä nojalla estetään oluen myynti kaupassa, onko se jonkin rajan ylittämistä? Homoseksuaalisuuden ja naispappeuden kohdalla tämä kysymys on oleellinen poliittisesti. Hyvin harva olisi kuitenkaan sallimassa kirkonpolttoa oman vakaumuksen nimissä. Selvästi uskonnonharjoittamisella on rajat ja jonkinlaista pyhien arvojen loukkausta pitää sietää.

Uskonrauhassa ideana on sekulaari ydin. Tätä ei vain usein tuoda esiin. Suomen kohdalla oleellista on lähinnä se, että se luo epäsymmetriaa. Uskontoa pidetään oleellisempana kuin jotain muuta ideologiaa. Näin esimerkiksi jos uskoo Jeesukseen, se ansaitsee jotenkin paremman suojan kuin se jos on kaltaiseni evolutionisti-illuminaatti. Eikä siinä kaikki ; Uskonrauha nukymuodossaan luo peräti hyvin omituista epäsymmetriaa. Sellaista, jossa on mielivallan siemen. Ja tämän vuoksi olenkin enemmän Halla-ahon puolella kuin voisi luulla.
1: Tosin en ole viime aikoina oikein pitänyt sekularismista. Pidin sitä joskus hyvänä ajatuksena. Siinä on kuitenkin käytännön onglemia jotka johtuvat siitä että ihmiset eivät käytännössä tottele ideaaleja vaan kikkailevat. Lain muoto menee hengen yli. Sen sivutuotteenahan on se, että asioita yritetään uskonnollistaa. Jos ne nimittäin saadaan leimattua uskonnollisiksi, niin niistä puhuminen julkisesti loppuisi. Tämä irrelevantisoisi valtavan määrän mielipiteitä joiden kytkös uskontoon olisi hyvin löyhä. Ja mikä paradoksaalisinta, tärkeimmäksi keskusteluteemaksi nousisi metauskonto. Se, onko jokin asia uskontoa vai ei. Koska jos tämä taso onnistuisi, kaikki muu poliittinen strategia olisi turhaa. Metauskonnosta ja uskonnollistamisesta olisi tulossa seuraava ideologinen junttaväline.

"Takkirauta" puuttuikin siihen että uskonrauha on blankopykälä. "Nykyisessä laissa on kiellettyä ja rangaistavaa kansallisuuden, etnisen tai muun vastaavan seikan perusteella tapahtuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen. Ikävä kyllä "uhkaamista", "panettelua" ja "solvaamista" ei ole määritelty missään, ja pykälä on niin laveasti määritelty, että aktuaalisen ja faktuaalisen tiedon - siis verifioitavissa olevan toden tiedon - ääneen sanomisesta voidaan rangaista. Tämä puolestaan johtaa ajatusrikoksen ansaan. Mielipiteiden kieltäminen kuitenkin on hyvin kyseenalaista ja tietojen kriminalisoiminen suorastaan käsittämätöntä."

Moni uskovainen toki kannattaa hyvin epäsymmetristä uskonrauhaa. Moni korostaa sitä että sananvapaus ja sananvastuu yritetään irrottaa toisistaan. ; Että uskonrauhan purkaminen sallii sananvapauden ilman että joutuu vastaamaan sanomisitaan. Ajatus on siitä huvittava, että tästä pahiten loukkaantuvat tuppaavat olemaan juuri niitä ihmisiä joista on erityisen asiallista pilkata ja herjata uskonnottomia. Heistä uskonnottomuutta pitää moittia ja uskonnottomia haukkua ihmisinä koska se ajaa hyvyyden asiaa. Heillä on valtaa ilman vastuuta juuri koska kritiikin kohteenahan on vain haukuttavan identiteetti ja maailmankatsomus jota ei lasketa uskonrauhan piiriin. Ymmärrän että he eivät halua poistaa suojaa itseltään, koska tiedän että tälläisen paskamyrskyn kohteena oleminen alkaa vituttamaan melko pian alkamisestaan. Ja tosiasiassa siihen ei koskaan totu. Se vain pahenee joka kerta. Kasautuu hieman kuten  Klemperer kuvasi natsien vainoista ; Hänestä henkisesti raskasta oli kumuloituminen kun pienet asiat kaikkialla arjessa toistuivat ja rakensivat elämisen kokemisen uusiksi.

Ja rehellisesti sanoen "peruskristityt", eli ne massoina olevat enemmistöt jotka käyttävät sellaisia käsitteitä kuin "bussiateisti" ja "pornonvaihto" heti kuullessan että joku ei ole kristitty seurakuntalainen, saavat ymmärtämään miten hyvä asia olisikin kenties tehdä muuta kuin purkaa uskonrauha. Sitä tulisi kenties päinvastoin laajentaa moneen muuhun ideologiaan.

Sillä kun tälläiset kusipäät - aka. ei fundamentalistit vaan juurikin ne aivan tavalliset miltei tapauskovaisihmiset pikkukiusoineen arkikokemusta luomassa - voivat sanoa esimerkiksi minun ideologiastani sellaista ryönää, joka heidän omaan uskontoonsa kohdistettuna veisi lausujan mahdollisesti puoleksi vuodeksi vankilaan, voivat jatkaa täysivaltaisina eivankilassa olevina eisakkoamaksavina ihmisinä tallustamistaan kaikkien sanomistensa jälkeen. Niin se kyllä kieltämättä pistää joskus sylettämään. (Siis silloin kun minulla on tunteet.) Että kun he eivät joudu ikinä kohtaamaan vastuutaan toisten henkisestä pieksennästään niin jossain täytyy olla vika.

Toisaalta tämänlaatuinen ideologinen laajentaminen tekisi poliittisesta keskustelusta hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. Siksi lain purkaminen saattaa silti olla parempi. Tässä vapautuneessa ilmapiirissä on sentään se lohtu, että uskonnottomalle purku ei tuo muutoksia huonoon suuntaan. Huonona puolena on se, että se tasa-arvoistaa tilannetta - ei suinkaan ratkaisemalla ongelmia kuten pitäisi - vaan levittämällä ne useammalle ja tasaisemmin. (Vähän kuten yhteiskunta on viime aikoina tasa-arvoistanut kulttuuria, ja se näkyy itsemurhatilastoissa. Ei siten että miesten itsemurhat olisivat vähentyneet, vaan sillä että naisten ovat lisääntyneet.)

Ei tässä uudessa vapautuneessa keskusteluympäristössä voi sanoa muita lohdun sanoja, kuin sen, että jos keskustelu käy ahdistavaksi, voit aina tehdä itsemurhan sen vituttavan keskustelukumppanisi läsnäollessa. Mahdollisesti, jos oikein hyvin käy, voit tehdä sen sotkuisesti tämän päälle. Tässä maailmassa tämä on lohtu. Kenties laiha, mutta sellainen jota kukaan ei ikinä voi ottaa sinulta pois, mitenkään!

Älkää ottako meiltä aseita pois - sillä haluamme käyttää niitä väkivaltaan

Ylläoleva kuva on kooste kuvista joita konservatiivit ovat floodanneet facebookiin viime päivinä. Syynä on se, että Sandy Hookissa tapahtuneet lasten tappamisten jälkeen aselakeja on haluttu tiukentaa. USA:ssa ase taas on hyvin tärkeä vapauden symboli. Itse en ole oikein koskaan ymmärtänyt katastrofinjälkeisellä pelolla ohjailua - tämä on itse asiassa yksi syy jonka vuoksi USA:n konservatiivit ja liberaalit tuntuvat niin kammottavilta. Näissä tapahtumat masinoidaan oman idean välineiksi. On epäeettistä itsekeskeistä moralisointia puuhata rajoitteita ja ohjailuja, kun ne selvästi ovat sellaisia että teosta ehtii kulua viisi minuuttia kun sille on keksitty selitys. Joka on tietysti aina se selitys joka annetaan kaikkeen muuhunkin. Suomessakin tätä tapahtuu, mutta Amerikka on tämänlaisen katastrofista "mukajärkyttyneellä moralisoinnilla politiikan ohjailua" tapahtuu järkyttävissä määrin.

Kuitenkaan tämä blogaus ei ole tästä. Sillä noissa ylläolevissa kuvissa on yhdistävä teema. Teema joka tuntuu tänne kotosuomeen hyvin vieraalta.

Esimerkiksi miekkailukoulullamme kannatetaan sitä että ihmiset saavat omistaa miekan. Tätä perustellaan vapaudella. Tämän vapauden taustaideana on selkeä Harm Principle. Eli meidän herrasmiesmäisenä velvollisuutenamme on olla sen verran aikuisia järkeivä ihmisiä, että käytämme miekkoja vain eiletaaleilla tavoilla. Eli vaikka miekkaa voidaan käyttää vahingoittamiseen, tämä ei ole se mitä sillä tehdään ikinä missään. (Itse en edes yhdistä miekkaa väkivaltaan, edes mielikuvissani. Sen vuoksi minä kerron väkivaltavitsinnikin aina siinä muodossa miten hakkaan ihmisiä naamaan aggressiivisesti tiiliskivellä.) Näkemys ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Nähdäkseni suomessa asekerhot ajavat tätä asennetta. Korostetaan siis sitä että aseita saadaan käyttää koska niistä ei ole uhkaa kenellekään. Että niitä käytetään asianmukaisesti.

USA:n oikeistokonservatiivien rakastama vapauskäsite on liberty. - Käsite joka hakee gloriansa vapautumissodasta jossa kansalaiset kävivät Englantia vastaan. Tyrannien teet heitettiin Bostonin jorpakkoon jne. Ja ylläolevasta näkee että tämä ei todellakaan aja harm principleä periaatteenaan. ; Suomessa taas gloriaa tuo valtiojohtoinen talvisota ja kansalaisia sisältä ja ruohonjuuritasolta raastanut sisällissota. Ero on tätä kautta kenties ymmärrettävä. 

Liberty -käsitteen taustalle voidaan nähdä Jeffersonin sanoma siitä että vallan jakautumisessa tyrannia on sitä että hallituksella on aseet ja se ohjaa ja komentaa ihmisiä. "Liberty" taas vallitsee siellä missä ihmisillä on aseet joilla he voivat puolustautua hallitusta vastaan. Moni konservatiivi ajaa tämän siten että vaihtoehtoina on joko tyrannia tai liberty. Se on toki Jeffersonin ylitulkintaa, sen pohjalta tehty väärä dikotomia. Moni näkee että ääripäiden välillä on harmaan sävyjä ja kenties tulisi hakea jonkinlaista kompromissia näiden väliltä. (Ajatus siitä että kenties poliittinen salamurha ei ole tapa ajaa politiikkaa on kuitenkin kohtuullisen uusi ja radikaali ajatus..)

1: Tämä käsitys on tärkeä myös kun mietitään sananvapautta ja uskonnonvapautta ; Harm principleä noudattavassa näkemyksessä ihminen saa valita vakaumuksensa itse. Teokratiassa valta on tyrannimaisesti keskitetty valtionkirkolle tai vastaavalle keskusjohdolle. Ja liberty -tilanteessa ryhmäpaine ajaa yhteen klimppiin. Siksi esimerkiksi libertyä kannattava dominionisti ei koe tunnontuskia siitä että hän kurmottaa julmastikin ateisteja ruotuun. Sillä kun hän itse käyttää valtaa, se ei ole hallituksella. Joten kyse ei voi olla tyranniasta.

Kirjoittaja tosin ihmettelee myös sitä että toisen kuvauksen mukaan aseita ei tarvitse sensuroida koska ihmisiä voi tappaa muutenkin. Slogan "aseet eivät tapa ihmisiä, ihmiset tappavat ihmisiä" on peräti USA:n asekannattajien toistelema klisee. Ainakin minun silmiini tuo lause näyttää siltä että monet aseenkantoa kannattavat ovat juuri niitä ihmisiä jotka ovat enemmän kuin valmiita tappamaan muita ihmisiä. Sillä mikä ensimmäinen kuva on muuta kuin uhkaus? Ja muissakin on luurankoja ja hyökkäysvalmiita myrkkykäärmeitä ja vihjeitä että tyrannien tarvitseekin pelätä. 

1: Libertyn pääongelma onkin se, että siinä itsepuolustus ja toiseenhyökkäys sekoittuvat toisiinsa. Syy on periaatteessa sama, joka ilmenee monilla postmodernin ajattelun ystäviltä. Syynä on se, että siinä valtaa käsitellään sitä kautta kuka sitä hallitsee eikä sitä kautta mitä sillä tehdään. Tämän jälkeen ei pidä ihmetellä jos USA:n konservatiivin silmiin Amerikan puolustaminen tarkoittaa roistovaltioihin hyökkäilyä ja maailmanpoliisina olemista. Tämän jälkeen ei pidä ihmetellä jos arvon postmodernin kulttuurirelativismin ystäville vähemmistö on oikeassa vain koska on vähemmistö. (Ihastuttava rinnastus joka loukannee vain kaikkia.)

Mutta saattaa tietysti olla, että olen vain pirun tyhmä. Sillä aina kun ihmiset ovat kertoneet siitä että aseet eivät tapa ihmisiä ja ovat kertoneet että ihmisiä voi tappaa puukolla, vasaralla,  ruuvimeisselillä ... he kuitenkin ovat jossain vaiheessa selittämässä siitä miten liberty ajaa ihmsiet puolustamaan itseään ja kotiaan tyranniaa vastaan. Tässä en ymmärrä että mihin sitä ampuma -asetta tarvitaan kun heillä kuitenkin on kotonaan puukko, vasara, ruuvimeisseli...

---

Blogger is those "make love not war" -guys. So he would gladly bang that sexy girl. But not involuntarily, off course. Luckily the girl is even more pleased and she would gladly bang bang the blogger.

Hölmöilijät ja saivartelijat

Usein ihmiset toimivat siten että sanomisen sisällön lisäksi sanojan luonne ja identiteetti vaikuttavat siihen miten sanottua käsitellään. Yleisesti ottaen tämä johtaa siihen että ihminen jotenkin komppaa auktoriteetteja ja heikentää ns. tyhmien ihmisten asemaa entisestään. Näin heikoimmilla taidoilla varustetut jäävät ikään kuin enemmän heikommille kuin voisi olla asiallista.

Esimerkiksi "Hikipedian" Teuvo Hakkaraisesta tehty artikkeli sanoo asian näin : "Hakkaraisessa ei ollut miestä pysyä tajunnanvirtana ladeltujen sanojensa takana, ja niinpä hän päätyi heti ämmämäisiin raukkaperuutuksiin, kun ei ole vielä saanut Jussi Halla-aholta oppia ylimielisen ja röyhkeän väistelyn jalossa taidossa. Sen verran Hakkarainen sentään oli ehtinyt poliittista kiemurtelua opetella, että hänen lausuntonsa oli "ymmärretty väärin". Pidetään verisenä loukkauksena koko Suomen kansaa kohtaan, että Hakkarainen katsoo itsensä päteväksi luennoimaan ihmisille ymmärryksestä ja merkityksen tulkinnasta."

Tämä kulma korostaa sitä että kun Hakkaraisella on huonot saivartelun ja semantiikan taidot, hänen möläytyksensä ovat vakavampia ja vähemmän puolustettavia kuin joidenkin osaavampien retorikkojen. Itse kuitenkin ajattelisin tilanteen juuri päin vastoin ; Jos on taitava retoriikassa, viestejen sisällön voi olettaa olevan hiotumpaa ja laadukkaampaa. Tällöin juuri se, että ihminen ei yleensä ole hyvä tuottamaan ymmärrettävää kieltä taas tarkoittaa juuri sitä että hänen "ette ymmärtäneet mitä sanoin" on uskottavampi ja hyväksyttävämpi. ; Juuri se että henkilöllä ei ole mitään kompetenttia käsitellä ymmärrystä ja merkitystä kertoo siitä että hän voi tehdä virheitä ja jotuua siksi selittämään sanojensa takana olevia asioita. Koska viestin muoto välitti väärää sisältöä jota hän ei ole tarkoittanut eikä ymmärtänyt levittävänsä. Viitasaarelaiset palosahurit ja muut vastaavat hölmöilijät ovat tätä kautta ikään kuin osittain syyntakeettomia.

Taito tuo mukanaan vallan ja vastuun. Sananvapaus on sananvaltaa ja tämän pitäisi tarkoittaa myös sananvastuuta. Ja puolustelut ovat aina sananvastuun välttelyä sananvapaudesta luopumatta. Hyvät kikkailut ovat hyviä puolusteluissa ; kieroilemalla taitavasti näitä kahta elementtiä voidaan etäännyttää toisistaan hyvinkin kauas.

Kuitenkin taitavat retoorikot käytännössä osaavat väistää vastuutaan juuri taitojensa avulla. Esimerkiksi jos henkilö menee ja kirjoittaa nettiin pseudotiedettä ja asiasta argumentoidaan vaikka facebookissa, voi hänen puolustuksensa yht'äkkiä ollakin se että koska tekstin foorumina on vain facebook, niin ilmitullut perseily ei olisi niin olennaista. Näin tittelistä - kuten "kirjailija" tai "professori" - saadaan irti kaikki valta, mutta minimaalinen vastuu. Ihminen ikään kuin kirjoittaa "tittelin ohi", jolloin hän on professori vallallisesti mutta tavallinen yksityishenkilö vastuullisesti.

Näin ollen esimerkiksi kun rippikoulussa opettava lukion yleisesti ottaen sosiaalisesti aktiivinen uskonnonopettaja soitti aikanaan puolisoni vanhemmille syytöksiä saatananpalvontakytköksistä, hän oli samanaikaisesti pappi, opettaja ja yksityishenkilö. Tässä tilanteessa identiteetti on tietysti kuulijalle hyvin mutkikas ja on selvää että nämä henkilöidentiteetit värittivät tuntemuksia. Ja tilanteesta kykenee kiemurtelemaan vapaaksi sillä että teki soiton vain yksityishenkilönä. Näkisin tämänlaisessa kiemurtelussa olevan takana juuri sitä kaikista syvintä syyllisyyden mallia.

Onkin nähtävissä että maailmassa on virhe. Ihmiset kammoksuvat yleensä Hakkaraisen kaltaisia kaltaisia henkilöitä. He ovat selkeästi möllejä ja liioittelevia. He eivät osaa sarkasmin käsitettä ja selittävät omia mielipiteitään liioitellen ja puolustautuvat sarkasmikortilla. Virhe on helppo huomata jolloin tilanne tulkitaan valehteluksi. Vaikka se on "vain" mölliyttä ja tyhmyyttä. Retorisesti kikkailevammat saivartelijat taas osaavat heittää loogisia puolivoltteja jolloin he eivät narahda yhtä ilmiselvästi virheistä ja valehtelusta. Mutta heitä pitäisi kohdella kovemmin. On väärin että juuri nämä ihmiset jopa pitävät niitä luentoja "ymmärryksestä", "merkityksestä" ja "reilusta kommunikaatiosta" ; He osaavat toki aiheen muodon, mutta tosiasiassa Hakkarainenkin on sisäistänyt "homman hengen" heitä paremmin.

Valinta kiltteyteen.

"It is always the same: once you are liberated, you are forced to ask who you are."
(Jean Baudrillard)

Yleisesti ottaen ihmiset pitävät vaihtoehdoista. He kokevat kontrollin tunnetta kun he saavat valita. Valintaan vaaditaan sitä, että on vaihtoehtoja, ja että siitä kumpi toteutuu voidaan vaikuttaa.
1: Valintoja joissa on selvästi oikea ja väärä.
2: Valintoja, joissa valitaan kahdesta hyvästä.
3: Valintoja, joissa valitaan kahdesta pahasta.
4: Valintoja, joilla ei oikeasti ole väliä.
5: Valintoja jossa et tiedä mitä valitset, ja joiden seurauksia ei voida arvioida.
6: Valintoja, jotka näyttävät kuuluvan eri luokkaan kuin mihin ne luokittelit valinnan hetkellä.
7: Valintoja, joiden luonne ei koskaan selviä.
8: Valintoja, joiden ei edes huomaa olevan valintoja.

Lisäksi eri vaihtoehtojen toteuttaminen saattaa vaihdella. Toiset vaihtoehdot ovat helpompia saavuttaa kuin toiset. Sartre katsoi että pohjimmiltaan valitseminen on vapautta ja vapaus taas on vastuuta. Ja valtaa. Sartren näkemyksessä myös valitsematta jättäminen on valinta, joten pohjimmiltaan me joudumme koko ajan valitsemaan ; Ja siitähän elämässä oikeastaan on kysymys. Jokainen almu kerjäläiselle on valinta. Jos annat, seuraa jotain, ja jos et anna seuraa jotain muuta. Jokainen hymy ventovieraalle, ja toisaalta jokainen mökötys huonoina aamuina, voi vaikuttaa merkittävästi - toisaalta suurin osa tuskin merkitsee paljoakaan.

Tuntemattoman hymy unohtuu miltei aina, sanoo siihen Tommy Tabermann mitä tahansa. Tosin on vaikeaa sanoa, onko se "miltei" silti sen kaiken arvoista.

Aika harvoin oikeat vastaukset voidaan tarkistaa kokeista ja niistä annetaan arvosana, jota voisi käyttää tulevissa kokeissa apuna. Elämänkoulu on suurelta osin yhtä tenttiä ilman tentinpalautusta ja kokeenkorjausta.

Ihmiset katsovat yleensä että oikeus sananvapauteen ja puolustavat sananvaltaansa. Sananvastuusta taas tuskin on kuultukaan. - Paitsi kun jonkun muun "pää pitää saada vadille". Näin käy koska maailma on omalla tavallaan täynnä NIMBY (Not In My Back Yard ~ Ei Minun Takapihallani) -ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät halua nähdä asioita joista eivät pidä eivätkä siedä niitä. Malliesimerkistä käy Töölöön suunniteltu alkoholistejen hoitola. Tietenkin kaikki pitävät asiaa hyvänä. Mutta Töölöläiset eivät halua sitä nurkilleen. He ajattelevat että "Menkööt muualle" - hehän eivät vastusta asiaa vaan sen tapahtumispaikkaa. Minun on helppo Korsosta naureskella. Kunnes muistan että mitä mieltä olin siitä kun ongelmalähiötä Koivukylästä, katunimeltään "särkyneiden sirpaleiden korttelista", purettiin rakentamalla uusi kerrostalo vuokra -asunnoiksi, joihin osa niistä ihmisistä siirrettiin. Nämä ihmiset olivat tähän asti "Jonkun Toisen Ongelma", enkä miettinyt ratkaisuja heidän mietintöihinsä.

Sillä todellisuudessa asia on juuri kuten Douglas Adamsin "linnunradan käsikirja liftareille" -viisiosainen trilogia sanoo: "Jonkun Toisen Ongelmakenttä" on käytännössä näkymättömyyskenttä. En miettinyt että siirrettiinpä ihmisiä tai ei, he ovat jossain. Ja aina heidän ympärillään on kuitenkin muitankin ihmisiä. Aivan kuin maailmassa olisi pohjimmiltaan niin että minä ja ne ihmiset jotka minä tunnen, olisivat jollain lailla arvokkaampia kuin muut. Aika itsekeskeistä.

Ja vaikka luulisi että se, että joku tekee hyvän työn, tarkoittaisi että seuraavaksi olisi jonkun vuoro, niin näin ei käy. Hyvistä töistä syntyy odotus. Kuten Terry Pratchett on asiasta sanonut "Paras ojankaivaja palkitaan isommalla lapiolla." Siksi töölöläinen alkoholiongelmaisten hoitopaikan rakentamien vastustajan saataakin ajatella täydestä sydämestään että Veikko Hursti perheineen on hyvä kun tekee niitä joulujuhlia. He kuitenkin odottavat että Hurstit tekevät niitä jatkossakin, eivätkä itse tee asialle siksi mitään.

Valitseminen koko ajan on raskasta, ja siksi ihminen haluaa mielellään sälyttää osat ratkaisuista eteen päin. Saatat toimia väärin, tai oikein, etkä aina tiedä mitä olet tekemässä. Ja joskus tuntuu olevan vain vääriä vastauksia tai että vastausta ei ole. Tästä seuraa ikävää oloa, epävarmuutta.

Tässä vaiheessa uskonnot, ideologiat ja johtajat ovat tärkeitä. Ne antavat valmiiksi pureksittuja ratkaisuja puolestasi, jotta sinun ei tarvitsisi pureskella. - Sinun tarvitsee vain valita että valitset sen uskonnon. Ja mitä totalitarisempi tämä on, sitä enemmän vastuuta se ottaa pois. Sillä siitä niissä on pohjimmiltaan kyse ; Jos joku kertoo kannanotot puolesta, eli eivät niinkään sano mitä ON, vaan miten TULISI olla, ne polttavat ihmisiä. Joskus tätä tapahtuu myös kirjaimellisesti. Mutta aina ne tarkoittavat sitä, että ihminen uhraa vapaaehtoisesti valinnanvapautensa - tosin siitä uhraako hän tätä kautta vastuunsa on oma kysymyksensä - päivä kerrallaan.

Ihminen Uhraa Totuudelleen: Julistaa tai muuten työskentelee tämän puolesta sen parasta ajatellen. Ja sitä nämä ovat aina. Kaikki muu, mikä niihin liittyy on korkeintaan kiltteyttä, Jotain, jolla aate perustellaan käännytettäville koska nämä arvostavat niitä asioita jo valmiiksi, eikä niinkään sitä mitä se muuttaa ihmisissä. Jotain jolla tullaan toimeen naapurien ja erilaisten ihmisten kanssa. Tietenkään kaikki ideologiat eivät vaadi seuraajiltaan kuin jäsenyyden, mutta voidaan kysyä, ovatko nämä enää muuta kuin jäsenluetteloita. Ideologioiksi niitä on ainakin vaikea sanoa.

Sillä, jos joku todella tietää mikä on oikein ja mikä on väärin, ja tietää miten asiat ovat, hän ei taatusti sano, että "tässä on tilanne jossa on erilaisia toimintatapoja - ruvetaan argumentoimaan." Totuus on aina luonteeltaan vaihtoehtoja rajoittavaa. (Luulet olevasi vapaa, mutta et voi lennättää pikkusormeasi kädestäsi irrallaan kuin pääskystä.) Siksi onkin jännittävää, että ideologiat toisaalta elävät siitä että niitä suvaitaan, mutta niiden perimmäinen luonne ei koskaan voi olla täysin suvaitseva. (Tämän vuoksi minusta tulisi kauhea uskovainen.) Ehkä ne ovat parhaimmillaan silloin kun ne ovat lähimmillään kiltteyttä.

Ja kun puhutaan kiltteydestä, minusta tuntuu että toisille hyvät valinnat näyttävät helpommilta. Moni minusta hyvää tekevät tyypit sanovat että he toimivat intuitiolla ~ He tuntevat sydämessä mikä on oikea ratkaisu. Heillä on varmaan sitä luontaista sympatiakykyä, jonka varaan Humen mukaan hyvyys rakennettiin. (Itse kuitenkin tarkoitan vain kiltteyttä. Sen vastakohta on ilkeys. Hyvyys ei välttämättä ole sama asia kuin kiltteys eikä ilkeys välttämättä tarkoita pahaa) Itseltäni tämä vaisto näyttää puuttuvan. Se tarkoittaa sitä että joudun tekemään asian eteen enemmän työtä. Ei että se olisi mahdotonta. Toisaalta kiltitkin ihmiset voisivat valita ajelehtimisen sijasta päättää toisin, joten en ole ottamassa heiltä mitään kunniaa pois; Ja pohjimmiltaanhan kyse on siitä, että toiset ovat pohjimmiltaan kiltimpiä kuin toiset. Minä olen luonnostani "väärässä päässä". (Ei enempää, ei vähempää.) Ja kuten muutkin, voin joko toimia tunteiden mukaan ja kellua toiminnan virrassa tai uida toiseen suuntaan - Tai vähintään olla epärehellinen tunteilleni ja teeskennellä.