IDDIDIT? 7DFF94D4D2DE60E17921109D1648ABB5E334C33D 656E49DAA62F176A1D27DB8F46D99DA7

Jeesus on kuulemma palaamassa takaisin. Ehkä hänet naulittiinkin bumerangiin. Mutta jotkin asiat tuppaavat palaamaan. Esimerkiksi kreationismin on aiemmin kerrottu noudattavan ”myyrävuosia”, jossa se aina jollain tavalla nousee uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen. En tiedä onko näin, mutta minä olen palannut takaisin ID -materiaalien pariin. Olen siis vähän kuin Bruce Willis. Joka varmaan tekee Clane -elokuvia kuolemaansa asti. ”old habits die hard, you know.”

Olen seuraillut viime aikoina Intelligent Designin tärkeän toimijan, Discovery Instituten, viestintää. Tämä tapahtuu äärimmäisen pienimuotoisesti Seuraajamäärät ja kommenttimäärät ja keskustelu on hyvin minimaalista. Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Rational Wikikin muistaa mainita Uncommon Descentin erikoisista julkaisutahdeista ja kommenttimääristä. Samanaikaisesti on hyvittavaa miten todella monet kommentit ovat täynnä … bravadoa. Darwinin kummitukset kalistelevat ja ID on voitokas. Darwinismi on jo voitettu ja katoava tiede. Jäämässä eläkkeelle. Tätä korostaa tietenkin myös Eero Junkkaalankin esillenostama uusi nimilista darwinin epäilijöistä.

Tärkeää on, että keskustelu on laatutasoltaan vielä matalammalla tasolla olevaa.

Esimerkiksi he eivät edes korkeimmalla tasollaan osaa oikein kertoa onko evoluutio jo falsifioitu vai onko se falsifioimattomissa oleva teoria jossa mikä tahansa voitaisiin selittää evoluutiolla.

Esimerkiksi otan kevyesti keskustelun jossa selitettiin, että evolutionistit ovat hölmöjä koska eivät osaa kunnolla vastata Intelligent Designin heille antamiin haasteisiin. Henkenä on se, että evolutionistit antavat liian voi-olla -ratkaisuja jotka eivät tarkkuudeltaan täytä ID -standardeja joita ID antaa omasta viitekehyksestään. Ja että siksi pitää aina pitää mielessä, että evolutionistejen selitykset ovat Tässä yhteydessä korostettiin konseptuaalista eroa joka on aktuaalisen ja mahdollisen välillä. Toisin sanoen evoluutio kuvaa asioita miten jokin asia on voinut tapahtua ja että tämä on eri asia kuin kuvaus siitä miten asiat todella ovat. Tämänlainen retoriikka on tietenkin vakuuttavaa kunnes tajuaa, että monesti tälläisiä vastauksia annetaan nimenomaan mahdottomuusväitteisiin. Ja jos me mietimme mikä on mahdottomuusväitteelle riittävä kumous, niin se on se että jokin asia on mahdollinen.

Erikoista oli, että kun esitin tähän logiikkaan liittyvän argumentin, niin sain vastaukseksi sen, että syynä on se että vapaata tahtoa ei voi olla naturalistisessa maailmassa. Johon sanoin, että on jännittävää että jos puhutaan siitä mikä kumoaa mahottomuusväitteen, niin että siitä derailataan johonkin tämäntapaiseen. Etenkin kun vastauksessa oli sellainen ongelma että se toisti sen saman ongelman. Minun ei tarvitse muuta kuin sanoa että on olemassa kompatibilismi jossa vapaa tahto ei ole ristiriidassa naturalismin kanssa. Ja jos väittää että on mahdotonta, on tämä falsifioitava. Tämä taas vaatii sen todistamista että todella selvittää tieteellä että (1) meillä on vapaa tahto (2) joka on libertaarinen vapaa tahto eikä kompatibilistinen vapaa tahto (3) tämä todella on ristiriidassa fysiikan kanssa sen sijaan että näin vain väitettäisiin.

Mutta tämä tavallaan alleviivaa ongelmaa.

Kun etsitään falsifiointikriteerejä evoluutiolle, ei tosiasiassa haeta mitään sellaisia juttuja joilla evoluutio voitaisiin falsifioida. Koska oikeasti käytössä on huono viitekehys joka toistaa samantyylistä väitettä jossa on aina sama virhe. ; Evoluutioteorian näkemys yhteisestä kantamuodosta kumoutuisi jos kaikilla eläinlajeilla olisi ihan erilainen tapa rakennuttaa itsensä. Sen sijaan, että olisi DNA:ta jossa on peräti aina koodattu kodoneilla eikä esimerkiksi kahden tai neljän mittaisilla jaksoilla.

 Samoin evoluutio falsifioituisi helposti jos kompleksia elämää jatkuvasti humpsahtelisi näkyviin. Monesti abiogeneesin vaikeutta pidetään evoluutiolle haasteena tässä ryhmässä, joten on tavallaan hauskaa miten ihmiset hämmentyvät tajutessaan että evoluutio tosiasiassa falsifioituisi aika kevyesti jos elottomasta aineksesta putkahtelisi nopeasti kompleksia elämää. Jos rätit todella helposti muuttuisivat rotiksi niillä ei olisi yhteistä kantamuotoa sarvikuonojen, ihmisten ja kaalien kanssa.

Mutta näitä ei haeta. Sen sijaan yritetään maalata todisteita. Ja tässä perinteinen tapa on väittää, että jokin on kompleksi niin että se ei voi syntyä evoluutiolla. Ja tässä on usein käytössä sivistyssanoja kuten todennäköisyys. Esimerkiksi Michael Beheä kuunnellessa voi vaikuttua älyllisyydestä kun kuuntelee hienoja sanoja todennäköisyydestä, kompleksisuudesta ja siitä miten evoluutio ei mahdollista tietyn monien neutraalien mutaatioiden ylittämistä. Mutta sitten kaikki muuttuu pettymykseksi kun konsepti pitäisi todistaa.

Jos Behelle antaa laskutehtävän jossa hänelle annetaan jokin proteeini ja hänen pitää laskea mikä on sen lyhin mahdollinen evoluutiohistoria, hän ei voi laskea tätä muuta kuin katsomalla jotain tiedettyjä välimuotoja. Toisin sanoen hän ei voi kuin väittää jonkin vaativan niin ja niin monta tai useampia neutraaleja mutaatioita.

Samoin CSI -informaatiota lurittuu mukamas ties mihin mutta tätä ei oikeasti koskaan osata laskea. On jännittävää miten ensin kuullaan että ID on jäsentävää tiedettä jossa esimerkiksi Dembskin eliminatiivinen filtteri on kuin alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Jossa jäsennetään asioita ja voidaan näyttää onko jokin syntynyt luonnollisesti, lainomaisuuden avulla vai suunnittelulla. Esimerkiksi jos antaa laskutehtäväksi selvittää onko tämän vlogauksen otsikko CSI:tä ja kuinka kompleksinen se on designiin nähden, ei oikein saada irti mitään. Ei edes sitä voidaanko sanoa että jossain on jokin määrä kompleksisuutta vai ilmentääkö se vain suunnittelua.

Haasteena on siis oikeastaan se, että esimerkiksi kompleksi spesifi informaatio ja palautumaton kompleksisuus ovat itsessään lähinnä työkaluja. Mutta tosiasiassa niitä ei koskaan sovelleta. Älyllisinkin keskustelu koskee näiden työkalujen olemassaoloa. Mutta sitten tosiasiassa ei nousta edes keskustelemaan potentiaalista. Eli siitä onko maailmassa potentiaalisesti yhtään asiaa jossa on CSI informaatiota ja jos on niin kuinka paljon. Behekin puhui paljon siitä miten palautumaton kompleksisuus tarkoittaa sitä miten moniosaisesta systeemistä ei voida poistaa yhtään osaa ilman että se menee rikki. Mutta Behe ei ole tehnyt järjestelmällistä knock out -koetta edes lempilapselleen bakteeriflagellalle. Hänen täytyisi jotenkin onnistua manipuloimaan näitä siten että todella voitaisiin järjestelmällisesti kokeilla voiko siitä poistaa yhden osan toiminnan rikkoutumatta. Joka tarkoittaa sitä että jokainen osa kerrallaan tulisi voida poistaa ja käydä kaikki järjestelmällisesti läpi. Se, että jonkin osan poistaminen rikkoo laitteen ei vielä ollut palautumaton. Se, että siitä ei voi poistaa ainuttakaan osaa olisi.

Tässä on tavallaan irvokasta puhua siitä miten darwinistit eivät ole riittävän aktuaalisia puhuessaan mahdollisista kehityspoluista. ID:llä on vaivaa joka evoluutioteoriassa tarkoittaisi sitä että olisi jotenkin vaikeaa määrittää mitä kehityspolku tarkoittaa. Jopa ID:läiset joutuvat myöntämään että kehityspolku on fiksu konsepti koska he väittävät että jonkin asian muuntuminen toiseksi on esimerkiksi jotenkin niin tai näin kompleksista ja että tästä asiasta ylipäätään voidaan puhua. ID:n konseptit eivät selvästi ole samalla tasolla.

Toisin sanoen perusongelma on se, että ID yrittää falsifioida evoluutiota tavoilla joilla he eivät kykene tarjoamaan leipää pöytään. On vaikeaa sanoa onko ”tuo ja tuo on niin ja niin kompleksia” edes oikea evoluution falsifikaatiokriteeri. Toisin kuin on ilmiselvää että kaikki antamani esimerkit ovat joten evoluutio ei selvästi ole falslfioimattomissa siitä huolimatta että nämä ID:n kumouspiirit eivät ole falsifiointikriteereitä. Evoluutio on falsifioitavissa mutta ei ehkä tuolla tavalla. Tai jos on niin mitä väliä kun asiaa ei saada testailtua ID huipputieteen laboratorioissa eikä Discovery Instituten viiden miljoonan dollarin vuosibudjetti selvästi riitä labratutkimusten tekemiseen, sillä saa vaan filosofisia blogauksia jotka korkeintaan rakentavat oletuksien ympärille erilaisia loogisia voi olla-käsienheilutteluja. Jotka ovat ongelmallisia siksi että ne ovat perimmiltään mahdottomuusväitteitä.

Ja tämä tavallaan nostaa esiin yhden asian. 

Sen, miten on jotain mielenkiintoisiakin juttuja. Yllättäviäkin. Ja tämän ytimessä on tavallaan se, että mahdottomuusväitteitä on usein heikennetty epätodennäköisyysväitteiksi. Ja tämä on tavallaan suurin osa hienostuneemman ID;n älyllistä ulottuvuutta. Ja tässä on nostettava esiin mies joka saa Discovery Instituten rajoitusta ”Mind Matters” -bloginsa pitämiseen. Mikä on kiehtovaa koska Discovery Instituten Cordova jakelee viittauksia siihen vähän sellaisella sävyllä kuin kyseessä olisi oma autenttinen toimijansa.

Tosin, rehellisesti sanoen ehkä näin onkin. Sillä kun puhumme Hollowaysta. Skeptical Zoneenkin on nimittäin päätynyt se miten Holloway on viime aikoina puhunut asioita joista minäkin olen puhunut vuosia. Nimittäin siitä, että nämä todennäköisyysasiat ovat oikeasti syvästi ongelmallisia Intelligent Designille.

Holloway huomauttaa ongelmasta joka eliminatiivisessa filtterissä on aina ollut. Ja joka on samanaikaisesti helppo tajuta ilman taustatietoja, ja mitä paremmin ID -argumenttin tutustuu sitä vahvemmin tämä helppo ongelma on se jota kiertämään, ei siis korjaamaan vaan kiertämään lukijan huomio pois asiasta,  suuri osa hienostuneesta puuhastelusta on. Dembski puhuu yhtäällä paljon sattuman ja lainomaisuuden eliminoinnista ja siitä miten ei tarvitse tietää Suunnittelijan toimintatapoja. Mutta samanaikaisesti suurin osa käytännön työstä on rakentaa esimerkkejä joissa yritetään rakentaa jonkinlainen mielikuva jossa kumotaan yksi vaihtoehtoinen sattumahypoteesi. Siksi esimerkiksi Caputo -kolikonheittoargumentissa ei kumota kaikkia mahdollisuuksia, vaihtoehtona on vain tasapuolinen kolikko ja huijaus. Ei esimerkiksi sattumalta painottunut kolikko tai muu lainomainen syy joka tuottaisi valtaosaan heitoista samaa tulosta.

Sattumahypoteesi olisi siksi laskettava täsmälleen parhaalla mahdollisella teorialla. Jos sen hetken tieto on vajaata, jokin parempi sattumahypoteesi olisi olemassa tai laskelma on muuten vajaa niin sitten laskelman lopputulos olisi epäluotettava. Ja siksi ei oikeasti oikeastaan voida olla varmoja ja luottavaisia siihen arvioon joka saadaan. Naturalismia ei siis tosiasiassa mitenkään falsifioidakaan uskottavasti. ; Toisin sanoen ei oikein auta että mahdottomuus muutetaan epätodennäköisyydeksi. Vika ei katoa. Muuttuu vaan vaikeammin demonstroitavaksi. ;

”If we can never be sure we account for all chance hypotheses, then how can we be sure we do not err when making the design inference? And even if absolute certainty is not our goal, but only probability, how can we be confident in the probability we derive?”

(Eric Holloway)

Onkin tavallaan kientovaa itselleni, että monesti tämä vika on yritetty jopa naamioida ID:n falsifiointikriteeriksi. Eli jos ID läinen saa jonkin kompleksin tuloksen niin evoluutikon tulisi näyttää että luonnolliset prosessit todella tuottavat tämälaisen asian.

Mutta tosiasiassa jos asia on CSI vasta kun kaikki luonnollisuus on jo käytännössä eliminoitu, on tämä lähinnä demonstraatio siitä miten huonosti eliminointi on tehty. Eli itse tiedonhankintatavan metodi on epäluotettava. Tätä kautta ennusteita ei ole, on vain aukkoja systeemissä. Tämä korostaa sitä miten aukkojen jumala -perustelutapa on tietämättömyyteen vetoamista jonka ytimessä on ristiriita. Siitä, että jotain ei tiedetä väitetään että jotain tiedetään. Emme tiedä miten jokin voisi syntyä naturalistisesti joten tiedämme että se on ID. Tämä ei muutu falsifioitavaksi luonnontieteen teoriaksi pelkästään sillä että jokainen ”aukkojen jumala” voidaan kumota tuottamalla lisää tietoa. Monesti koko ID:Tä tarvitaan juuri jotta voitaisiin kiertää ”aukkojen jumalaan” liittyvät ilmiselvät loogiset puutteet – kuten mainitsemani sisäinen ristiriita ”emme tiedä mitä josta päättelemme että tiedämme mitä”. Tämä korostaa miten aukkojen jumala kuitenkin kulkee mukana, piilotettuna paskaan eliminointiin jonka paskuutta yritetään naamioida kutsumalla sitä haasteeksi johon vastaamalla evoluutikot voivat kumota ID:n. Tosin ei oikeasi, vaan pelkästään tässä yhdessä käsiteltävässä aiheessa. Eli aika erikoista falsifiointia. Jos esimerkiksi oppisimme että kaikilla eliöillä olisi omanlaisensa itserakentamisen tapa, se kumoaisi ”makroevoluution” yhteisestä kantamuodosta kokonaisuutena. Mutta jos löydät evoluutioreitin jolla bakteeriflagella syntyy askel askeleelta, ei tämä kumoa kuin että juuri tämä flagella ei ole kehittynyt evoluutiolla ja ID voi siirtyä massaheittämään ”Muita haasteita evoluutiolle”. Kas siinä ero.

Holloway näyttää muutenkin olevan pettynyt nykyiseen ID -henkeen. Hän näkee koko skenen muuttaneen muotoaan. ID ei hänen mukaansa edisty. Eli alkuperäisten väitteiden toistaminen, eikä tutkiminen ja asioiden parantelu on jäänyt syrjään. Siitä on tullut enenmmän apologeetikkojen ja kreationistien jatkumo.

”ID has lost its way and become enamored of creationism vs evolution, apologetics and the culture wars, and lost the actual scientific aspect it originally had. So, ID has failed to follow through, and is riding on the cultural momentum of the original claims without making progress.”

(Eric Holloway) 

Se on muuttunut kulttuurisotajutuksi. 

”ID movement, with one or two notable exceptions, has not generated much positive science. It seems to have turned into an anti-Darwin and culture war/apologetics movement. If that’s what the Discovery Institute wants to be, that is fine, but they should not promote themselves as providing a new scientific paradigm.”
(Eric Holloway)

Tässä on muistettava, että Holloway tässä tavallaan puree kättä joka häntä ruokkii. Hänhän saa rahoitusta Discovery Institutelta. Itse en varmasti olisi yhtä rohkea. Itse asiassa, ollakseni täysin rehellinen, minusta saa kyllä rahalla ID -liikkeen innokkaan puolestapuhujan. 1500 euroa tunti ja olen Teidän. Se on mielestäni varsin halpa hinta älyllisen integriteetin, kunnian, omien mielipiteiden, itsekunnioituksen ja muiden vastaavien asioiden menettämiselle. Toki Holloway viittaa myös suurempaan kulttuurimuutokseen. 

Ja vastaava ero voidaan nähdä muutenkin. Esimerkiksi uusateistien liike on pitkälti muuttunut.

State Star Codexissa oli mielenkiintoinen tarkastelu tästä. Aikaisemmin ateismi korosti jumalatodistuksia. Nykyisin ateisteista suuri osa on sitten ateisteja jotka puhuvat vaikka sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Yhdeksi syyksi nähtiin internetin epänörtistymisen. Eli aluksi ihmiset olivat nörtimpiä ja luottavaisempia. He ajattelivat että voidaan debatoida väärää mieltä olevat suohon rationaalisesti.  Tämän kautta syntyi erilaisia datapankkeja jotka keskittyivät antamaan vahvaa casea omalle asialle.

Nykyään tämänlaisesta valistusihanteesta on luovuttu ja aika harva tekee pitkiä selostuksia ja saa yhtä pitkiä vastauksia takaisin. Ja prosessissa monet ateistit ovat kyllästyneet iänikuiseen vääntöön jo miljoona kertaa kumotuista jumalatodistuksista. Paitsi osa joka sitten taas on halunnut erottautua niistä riveistälähtijöistä jotka puolustavat vaikkapa feminismiä tai homojen oikeuksia.

Tässä mielessä Discovery Instituten ryhmä onkin kiehtova koska se on muuttunut tavallaan ajan hengen mukana. Ainoana ongelmana vain on vain se, että ID oli alun perin ongelmallinen. Se oli monelle lähinnä strateginen siirto kreationismista. ID:n suosio ei sattumalta liity konseptiin cdesign proponentists. Eli pukkiin joka tapahtui kun kreationistinen oppikirja muutettiin ”ei ehdottomasti kreationismia” olevaksi ID -tieteeksi muuttamalla etsi-korvaa -toiminnolla creationism -sanaa Intelligent Design -sanapariksi.

Ja uusateismissa ja Intelligent Designissä onkin tätä kautta ero. Uskonnottomuus ja sekulaarius on tilastoissa nousussa. ID taas rypee todella vähäisellä – ja melko trollaavallakin – seuraajakunnallaan juuri siksi että vain hyvin harva on kannattanut ID:tä sydämestään ilman strategisia syitä jotka ovat liittyneet spesifimpään kristilliseen maailmankuvaan ja sen levittämiseen. Kun strateginen hyöty on kadonnut ovat ID -fanit siirtyneet olemaan joko apologeetikkoja tai kreationisteja. Ja tässä mielessä onkin hassua että joku vanhan YEC -kreationismin ja muun vanhan klassisen pekkareinikaislaisen meiningin katsominen on relevantimpaa kuin ID -tieteen seuraaminen. Mutta vielä relevantimpaa on seurata fundamentalistiskristillistä politiikkaa jossa erilaiset rahat kiertävät. ; Ja tällä hetkellä on jännittävää kyllä juuri kuten Slate Star Codexissa kuvataankin; Huomio on siirtynyt seksuaalipolitiikkaan eikä ateismiin. Ja tässä ateisteilla on hyvin erikoinen tilanne. Hyvin erilainen kuin esimerkiksi seksuaalivähemmistöillä.

Sillä seksuaalivähemmistöjen määrä ei ole kasvanut. Mutta se on muuttunut paljon hyväksyttävämmäksi. Uusateismin kohdalla taas ei ole samanlaista edistymisen henkeä. Mutta samalla uskonnottomuus ja ateismi on yleistynyt vahvasti. Silti asenneilmapiiri ei ole muuttunut niin paljoa. Ateismikonflikti on tavallaan lähinnä lakaistu maton alle. Ja tämä asia, toisin kuin Intelligent Design, saattaa hyvinkin olla tulossa takaisin.

---

Viitteet:

WFXG, ”Outrage over Grovetown High student’s controversialyearbook quote”

Rational Wiki, ”Uncommon Descent”

Placozoan Ponderings, ”The Possible and the Actual”
Eero Junkkaala, ”Yleisönosastokeskustelua Raamatusta ja kehitysopista”

The Skeptical Zone, ”The Demise of Intelligent Design” 

Slate Star Codex, ”NEW ATHEISM: THE GODLESSNESS THAT FAILED”

Panda’s Thumb, ”Missing link: "cdesign proponentsists"” 

Ranneliike, ”Avoin homovihamielisyys lisääntyy Euroopassa”

Siegfried Scherer & Reinhard Junker, ”Evolution – ein kritisches Lehrbuch” (1998) [suom. ”Evoluutio – kriittinen analyysi”]
Helsingin Sanomat/NYT liite, ””Ok boomer” syntyi salamaniskusta millenniaalienvastaukseksi suurten ikäluokkien typerille jutuille – tästä on kyse”

Muutos ja mahdollisuus

Melko usein ajatus olemassaolosta viittaa "passiivisuuteen". Siinä mielessä että asiat jotka "ovat" eivät itse asiassa tee mitään. Yhtenä syynä tähän on se, että muutos nähdään usein siten että ensin asiassa on potentiaalia ja kun tämä aktualoisoituu, potentiaalinen alkaa olemaan. Eli tavallaan kun jotain tapahtuu, jokin alkaa olemaan ja jokin lakkaa olemasta. Olemassaolo on jotain joka ei tee mitään, sille vain käy asioita.

Toisaalta sitä toki ajatellaan että tiede tutkii olemassaolevia ilmiöitä ja asioita. Ja tämän kohdalla suhde on se, että olemassaoloa tutkiva ontologia ja metafysiikka nähdään joksikin joka ei ole samaa kuin tietämistä ja tietoa koskeva tiede ja epistemologia. Mutta ajatellaan kuitenkin että tiede jotenkin lähestyisi metafysiikkaa. Niin että jos olisi kaikki tieto ja ääretön määrä aikaa niin voitaiin saada epistemologia ja ontologia kohtaamaan.

Ja tässä yhteydessä on huomattava että tiede hakee tietoa ennen kaikkea korrelaatioista. Tämä taas koskee nimenomaan muuttumista. Jos koejärjestelmässä muutujan X muuttaminen johtaa erilaisiin lopputulemiin X vaikuttaa. ; Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että voimme havaita vain tapahtumia. Tämä toki tulee harvoin mieleen kun katsomme vaikka kiveä. Ajattelemme että se vain on ja löllii passiivisesti eikä tee mitään - paitsi voittaa tuijotuskilpailuja. Se kuitenkin vaikuttaa fotoneihin jotka näemme. Ja vain tässä mielessä kivi ylipäätään voidaan havaita.

Asia on siis niin että tiede ja tietäminen lähestyy olemassaoloa nimenomaan aktiivisessa muodossa. Itse asiassa ei edes riitä että se on aktiivinen. Sen on oltava aktiivista muodossa joka muuttaa jotain erilaiseksi kuin se on ollut ennen. Jos esimerkiksi koko universumi ja jokainen sen osa lähettäisi identtisesti samlaista ja yhtä voimakasta valkoista valoa, emme voisi havaita tätä valkoista koska se olisi läsnä jokaisessa koetilanteessa. ; Aktiviisuuden on oltava muuttavaa aktiivisuutta. (Fotonien tuottama kuviointi joka tulee kivestä on erilainen kuin se olisi jos kiveä ei ole paikalla. Ja näin havaitsemme sen.)

Tapahtumat ja luonnonilmiöt ovat totta. Ne ovat kuitenkin ennen kaikkea muutosta. Kenties olemassaoloa ei pidä lainkaan nähdä passiivisena.

Mahdottoman huono aforismi

Aforismiryhmässä tuli vastaan mietelause "When nothing is sure, everything is possible." Se on periaatteessa intuitionmukainen ; Jos asiat ovat epävarmoja niin mikä vaan on mahdollista. ; Ja jos meillä on jokin avaruus jossa ovat kaikki mahdolliset maailmat ja tästä ei sitten mitenkään rajoiteta jotain suppeampaa aluetta ikään kuin "varmasti tiedetyksi" niin silloin kaikki on mahdollista. Kunhan vain määritellään asia sen verran omituis-kehäisesti että vain ne asiat jotka ovat mahdollisia jossain mahdollisessa maailmassa ovat osana "kaikkea".

Voidaan jopa nähdä että jos ajatellaan aktuaalista ja potentiaalista, niin jos asioilla on paljon potentiaalia niin sitten moni asia voi aktualisoitua. Tämä on tosin tuolla muotoililla melko heikko argumentti koska vaikka mikään muuttuja tai tapahtuma ei olisi varma, niin niissä voi kuitenkin olla vain epätäsmällisyyttä. Joka on hyvin eri asia kuin sanoa että ne voisivat olla mitä tahansa.

Tieteenfilosofisesti se on kuitenkin melkoisen huono. Voidaan nähdä että jos epistemologian tasolla sanotaan että asioista ei ole tietoa, niin ei se tarkoita että ontologisesti mikä tahansa olisi oikeasti mahdollista. Tietämisestä vedetään olemiseen sellaisella tavalla joka ei viehättäisi edes paatuneinta ajassa jälkeen jääneintä loogista positivistia.

Tästä blogauksesta olisi voinut tulla vaikka mitä...

Olen viime päivinä lukenut paljon Caesarista. Hän otti elämänsä aikana paljon riskejä. Hän menestyi koska hän selviytyi niistä. Hän olisi voinut murtua velkoihinsa jos hän ei olisi päässyt poliittisiin virkoihin, hän olisi voinut kuolla sotaretkillä. Jossain mielessä tämä riskistä puhuminen on hyvin relevanttia.

Mutta sitten toisaalta jos asiaa ajatellaan voidaan huomata että kaikki tämänlaisista puhuminen on perin juurin omituista. Jos ajattelemme välttämättömyyttä ja olemassaolevaa, voimme nähdä että Caesar ei ollut epäonnistunut riskeissä. Ja tästä seuraa se että on jossain määrin hankalaa puhua näistä riskeistä tosiasiallisina.

Onkin jännittävää miettiä että kun tämänlaisista asioista puhutaan, niin oletetaanko tässä itse asiassa ontologinen kanta ja ollaan väittämässä että (1) maailma olisi väistämättä ei-deterministinen, jossa viitataan joko indeterminismiin tai siihen että asia olisi toinen jossain toisessa mahdollisessa maailmassa (2) vai viitataanko tässä vain episteemiseen epävarmuuteen. Eli siihen että ennen kuin käsissä oli niitä faktoja kuin nyt, ei voitto näyttänyt epäselvältä.

Näistä jälkimmäinen tuntuu intuitiivisesti uskottavammalta ja filosifisesti varovaisemmalta. Mutta toisaalta se tuntuu myös vaativan jonkinlaista mielessä tehtyä aikamatkaa Caesarin ratkaisujen tekohetkeen tai jopa tätä edeltäviin aikoihin..

(Homo)seksuaalisuuden periytyvyys ; Miten heritabiliteetti on hankala narttu.

"Springerissä" oli mielenkiintoinen tutkimus homoseksuaalisuuden periytyvyydestä. "Genetic and Environmental Effects on Same-sex Sexual Behavior: A Population Study of Twins in Sweden" Siinä katsottiin miten paljon ympäristö ja perimä korreloivat. Miehillä homoseksuaalisuuden heritabiliteetti on 0.34-0.39 ja naisilla homoseksuallisuuden heritabiliteetti on 0.18-0.19. Koska homoseksuaalisuus on käyttäytymistä, en ole yllättynyt. Usein käyttäytymisen periytyvyysaste on pienempi kuin ruumiinrakenteellisten ominaisuuksien. Kuitenkin jokin yhteys selvästi on. Luku ei ole hirveän suuri, mutta toisaalta se kertoo että homoseksuaalisuus ei ole, ainakaan täysin, mikään valinta. Hämmentävämpi asia sitten onkin loput. Voisi ajatella että ympäristö selittäisi loput, mutta tosiasiassa tässä on syytä katsoa myös sukupuolta. Naisilla 0.16-0.17 varianssista selitti perheympäristö eli "jaettu ympäristö", loput "yksilöllinen ympäristö". Miehillä perheympäristö ei vaikuttanut lainkaan. Ja suurin osa variaatiosta jäi selittämättömäksi yksilölliseksi vaihteluksi.

Toisaalta "Journal of Personality and Social Psychology" on julkaissut samantapaisen tutkimuksen Australiasta. "Genetic and Environmental Influences on Sexual Orientation and Its Correlates in an Australian Twin Sample". Ja siinä luvut ovat erilaisia. Miesten seksuaalisen suuntauksen heritabiliteetti on siinä huikeat 0.45. Tässäkään jaettu ympäristö ei selitä suuntusta ollenkaan. Naisten seksuaalisen orientaation periytyvyys on 0.08, joka on mitätön. Sen sijaan jaetun ympäristön vaikutus on 0.41. Kun ympäristö heillä 41 % varianssista voidaan sanoa että perheympäristö yksittäinen selittävä elementti ja periytyvyys on heillä merkityksetön. Miehillä asia taas on päin vastoin.

Joku voisi ajatella että tutkimuksissa toinen olisi väärin. Sillä useinhan periytyvyysaste ajatellaan "joko-tai" -menettelyllä jossa geeni joko vaikuttaa tietyn paljon tai ei. Heritabiliteettilaskelmissa on kuitenkin se ongelma, että periytyvyys ei ole sitä miltä se tuntuu. Fenotyyppi on ilmiasu ja genotyyppi on genomi. Ja usein geenit määräävät enemmänkin potentiaalia kuin ovat jokin ominaisuus. Siksi ihmiset tietävät että jos eletään alueella jossa ruokaa on rajallisesti, rikkaat ovat pitkiä ja pulskia kun taas köyhät heiveröitä. Siellä missä ruokaa on, pisimmät tyypit ovat niitä joilla on siihen geenit. Muutoinkin periytyvyysaste vaihtelee riippuen ympäristöolosuhteista : Älykkyysosamäärän heritabiliteetti on erittäin suuri hyvinvointiyhteiskunnissa kun taas kehitysmaissa se on pieni.

---

Tämä lyhäri on saanut alkunsa keskusteluista "Evoluutiopsykologinen ihmiskuva" -ryhmässä.

Ajasta ja liikkeestä

Ajasta käytetään usein liikkumista käyttäviä metaforia. Sellaisia kuin "aika kulkee", "aika juoksee", "aika seisoo" ja "aika lentää". Syynä on varmasti se, että kokemaamme aikaa ja liikettä yhdistää muutos.

Filosofien kohdalla juuri tämä asia on se, josta on erimielisyyksiä. Ajasta on nimittäin kaksi suurta päälinjaa jotka sitten ovat fraktioituneet pienemmiksi osiksi. (Esittelen nämä todella karkeasti, en esitä tekeväni hyvää kuvausta tämän hetken ajan filosofiasta vaan sen sijaan tuon esille aivan oleellisen perustason aiheesta.) Nämä teoriat on nimetty harvinaislaatuisen ikävystyttävästi.
1: A -teorian (A-theory) mukaan aika on jakautunut menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Yleisesti tämä tarkoittaa sitä että kohteilla on eri aikaan erilaisia attribuutteja, ja näiden kohdalla voidaan ajatella että kohteilla on ominaisuus_{menneisyyttä} ja ominaisuus_{tulevaisuutta}.
2: B-teorian (B-theory) mukaan kaikki aika on samaa. Ainoastaan kokemusmaailmamme luo tästä illuusion. Tässä käytetään erikoista ajatusta jossa kaikki mitä koskaan on ollut ja tulee olemaan itse asiassa lähinnä on olemassa. Nykyhetki on hieman kuin tila johon laitamme sanan "tässä" ja asiat olisivat tästä vaikka "pohjoiseen" tai "etelään". Siinä että mikä kohta on "tässä" ei ole mikään erityinen olemassaolon tai ominaisuuden seuraus. Kaikki ajanhetket ovat yhtä suuresti esillä koko ajan.

Jännittävin seuraus on se, mitä John McTaggard esitti.
1: A-teorian puolestapuhujana hän esitti argumentin jonka avulla hän hylkäsi B -teorian. McTaggard esitti että karuimmilaan B-teorian maailmassa ei ole mitään muutosta. Universumi on siinä itse asiassa täysin aktuaalinen, ei ole mitään potentiaalisuutta eikä muutosta. Muutos on vain illuusio, ei ole mitään joka tuhoutuisi tai syntyisi tai vääntyisi tai muuntuisi. Hieman kuten tilakaan ei muutu olemassaolemattomaksi siitä että valitsemmekin "tässä" -kohdaksi jonkin toisen kohdan. ; On selvää että jos joku laittaa premissiksi "on olemassa muutosta", se on jotain johon suuri osa uskoo. Ja tämän lisäksi se ei ole muutenkaan epäuskottava. Joten jos on vahvat syyt kannattaa muutoksen olemassaoloa, on vahvat syyt olla erimielinen B -teorian kanssa, siitä huolimatta että B-teoria on koherentti eikä ristiriitainen. (Se, että sanoo että "olen tässä" ja "en ole tuolla" ei ole ristiriita. Joten ei ole ristiriitaista sanoa että asia on ajanhetkellä tavalla A ja toisella ajanhetkellä jossain eiA:n muodossa.)
2: McTaggard tosin puolusti B-teoriaa keksimällä argumentin jonka avulla on luvallista hylätä A-teoria. A-teoria piti sisällään loogisen virheen. Hän esitti asian ikuiseen regressioon johtavana paradoksina. McTaggard esitti että A-teorian mukaan meillä on kohde jolla on attribuutti "menneisyyttä" (pastness), "nykyhetkeä" (presentness) ja "tulevaisuutta" (futurity). Jokaisella kohteella ja tapahtumalla on jokin näistä ominaisuuksista. Ja ne ovat toisensa poissulkevia (koska oletetaan A -teoria). McTaggardin mukaan millään kohteella ei muuttuvassa maailmassa ole kaikkea kolmea samanaikaisesti. Mutta jokainen tapahtuma vaatisikin sitten tilanteen jossa kohteella joko on "menneisyys" ja "nykyisyys" samanaikaisesti, joka ei ole mahdollista koska nämä ovat toisensa poissulkevia käsitteitä. Mutta toisaalta A-teorian kannalta olisi omituista jos kohteella olisi jokin hetki jona sillä ei ole "nykyhetkeä" eikä "menneisyyttä". (B-teoriassa tätä ongelmaa ei ole koska siinä ei ole muutosta.) Ongelma voidaan ratkaista siten että oletetaan lisää jonkinlaista toisen asteen aikaa tai "meta-aikaa" (second order temporal properties). Mutta tämä ei ratkaise ongelmaa, koska tällä toisen asteen ajalla tulee vastaan täsmälleen sama ongelma. Toisen asteen ajan ominaisuudetkin ajautuvat samaan ongelmaan. Jolloin tarvitaan kolmannen ja neljännen ja viidennen asteen aikaa. Tämä vaatimus jatkuu ikuisesti. Ikuinen regressio kertoo että argumentissa on ongelma. Siksi ajan kulku olisi illuusio.

Toki nykyään näitä koulukuntia on hiottu tarkemmaksi mutta tämä onkin oleellisin perustaso ajan filosofiassa. Näistä peruspalikoista voidaan huomata sen verran että A-teoria on näistä kahdesta eksistentialistisempi. Se vastaa sitä miten koemme maailman. (Tosin emme koe että se olisi jossain ikuisessa regressiossa.) Se vastaa sitä miten koemme maailman. Toisaalta B-teoria tuntuu viehättävän sairaita mieliä. (Itse olin siitä vähintään jokseenkin kiinnostunut lukiossa.) Arkitodellisuudessa voimme olla helpottuneita siitä että jokin kokemus on ohi. B-teoriassa tämä kokemus on sitten tietenkin illuusio. (Olisi oikein sanoa että "onpa miellyttävää kun kokemani ikävä asia sijaitsee nyt ajanhetkellä A joka sijoittuu ajassa eri paikkaan kuin mihin liitän "olen tässä" -merkin.)

Ja esimerkiksi Arthur Prior on peräti pitänyt kokemuksesta oppimista sen verran empiirisenä, että hän on kannattanut A -teoriaa juuri sen vuoksi. (Itse taas en luota aisteihin niin paljoa että tämä vakuuttaisi. Warrantin tai muulla tavoin uudelleennimetyn loogisen positivismin henki ei minuun iske.) Tosin Arthur Prior ei uskonut tulevaisuuteen eikä menneisyyteen. Hänelle oli vain nykyhetki. Ja koska nykyhetkessä tapahtuu muutoksia, kutsumme tätä muuttumista ajaksi. Ei siis ole mitään mistä tulevaisuus tulisi tai mihin menneisyys tallettuisi.( nformaatio menneestäkin on tavallaan vain nykyhetken aineessa olevaa järjestystä.) Tätä pitäisi kenties kutsua mielikuvituksellisesti C-teoriaksi. Mutta sitä ei kutsuta sillä nimellä. (Filosofit osaavat siis paitsi olla pitkästyttäviä niin epäjohdonmukaisia teorioiden nimeämisissään.) Tätä pelkästään nykyhetken reaalisuutta korostavaa aikakäsitystä vaivaa lähinnä se, että jos kaikki mitä on on nykyhetki, niin miten kukaan voi olla viisitoista minuuttia myöhässä. Minusta tämä myöhässäolo on luonteeltaan hyvin ZEN joten se ei voi olla aito ongelma, se viittaa asenteisiin ja siihen miten koemme ajan, ei siihen mitä aika on. Siksi sen on oltava paradoksi, siis jotain jossa totuus seisoo päällään herättääkseen huomiota.

---

Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä. Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä. Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä.

de sensu ; de anima (~and making the sense)

Jos mietimme filosofiaa, voimme nähdä että havaitseminen on hyvin keskisessä roolissa. Etenkin kaikki filosofiset mallit jotka perustuvat jonkinlaiseen a posterioriseen tiedonhankintaan - sellaiset kuten empirismi - ovat tieteenfilosofialtaan helposti ottamassa jotenkin kantaa mittaamiseen ja havaitsemiseen.

Siksi ei pitäne ihmetellä että ensimmäinen laajasti aisteihin kantaa ottanut filosofi oli Aristoteles. Aristoteles oli "hyvin maanläheinen" verrattuna esimerkiksi ideamaailmaa pohdiskelevaan Platoniin. Platonin maailmassa havaitsemamme maailma olikin vain epätäydellinen karkeistus, jokin joka ei ollut se oleellinen Totuus siellä jossain muualla. Aristoteles taas lähestyi maailmaa, joten hänellä aistit olivat hyvin keskeisessä roolissa.

Se, mikä Aristoteleen filosofiassa oli hyvin vahvaa oli se, että aistit nähtiin passiivisina. Ihmisen aisti mittasi liikettä, muutosta. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Moni lähestyy nykyäänkin havaitsemista tämänlaisen lähestymisen kautta. Tällöin voidaan ajatella että havaitseminen olisi jotain äärimmäisen objektiivista. Tätä koulukuntaa edustavat esimerkiksi kreationistit jotka korostavat miten hieno havaitsemislaite silmä on mekaanisesti. Kuitenkin suurin salaisuus havaitsemiseen liittyen on se, että tosiasiassa silmä ei ole mitenkään mainittavan hyvä. Se, miten aivot käsittelevät silmästä saamansa datan on sitten hirvittävän hyvä. Havaitseminen on myös "plastista", se on monin paikoin jotain joka opitaan. Klassinen esimerkki tästä on Heldin ja Heinin kissanpentukoe. Se, miten kissat havaitsevat maailmaa saatiin muuttumaan sitä mukaa saivatko ne liikkua vapaasti testialueella vai eivät.

Tämän vuoksi osa on kutsuneet paradigmanmuutokseksi näkökantaa jossa organismit aistinelimineen eivät vain passiivisesti ota haltuun informaatiota ympäristöstään ja vain muodosta tästä mekaanisesti itselleen sisäistä representaatiota vaan jossa kognitiiviset systeemit ottavat osaa havaitsemiseen, tunnistamiseen ja merkitysten antamiseen. (~enactivism) Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka näkemys voidaan tiivistää sen tyyppisiin lausuntoihin kuin "perceive like us...you must have body like us". Tämä korostaa sitä että havainnointi tässä mallissa on hyvin ... kokonaisvaltaista. Havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa.

Tässä katsantokannassa havainnointia jaotellaankin näin pienempiin osa-alueisiin, jotka sitten yhdessä selittävät havainnoinin. Esimerkiksi näkeminen voidaan jaotella siihen että näkevällä on reseptori jota kautta se on interaktiossa ulkopuolisen maailman kanssa siten, että syntyy jonkinlainen muutos jonka näkevä havaitsee (~"visual sensitivity") ja kykyä muuttaa toimintaansa ärsykkeiden kautta niin, että syntyy toiminnalle relevantteja järkeväti ohjattuja aktioita (~"visual awareness"). Arkisesti aistielimistön täytyy jollain tavalla "mitata ulkomaailmaa" ja havainnointia voidaan kohdentaa ja omaa toimintaa muuttaa siten että se on "jollain lailla funktionaalista".

Jollain tavalla enaktivistinen näkemys vastaa äärimmäisen vahvasti omia intuitioitani aistien toiminnasta. Ja siinä on joitain hyviä puolia. Se näyttää esimerkiksi paikkaavan monia ongelmia jotka mekaanisella ajattelulla on. Monesti mielenfilosofiassa puhutaan kvalioista. Käsite viittaa havainnon kokemukselliseen ulottuvuuteen. Tavallaan voidaan puhua tarkasteltavan kohteen fenomenaalisista ominaisuuksista. Moni lähestyy aivoja yhtä mekaanisesti kuin Aristoteles aisteja. Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa "qualia are an illusion". Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tämä ei kuitenkaan ole täysi syy innostua. Sillä enaktivismi on myös funktionalistinen selitysmalli. Ja silloin sen ongelmaksi tuleekin enemmän se, miksi on ylipäätään kokemuksia eikä pelkkää havaitsemis-reagoimista. (Mikä voi olla turha kysymys jos asiaa mietitään evoluution kannalta. Evoluutio välittää vain siitä mikä toimii, ja siksi se miksi jokin toimii tietyllä tavalla eikä toisella ei ole relevantti.)

Itselleni enaktivismi tuo kuitenkin se, että reduktio tuntuu toimivan yllättävän hyvin. Itse asiassa jo 1939 on tehty aivojen stimulaatiokokeita joissa on nimenomaan tuotettu henkilökohtaisia kokemuksia, hyvinkin toistetusti. Tällöin W. Penfield teki neurokirurgiaa epilepsiapotilailla. Hän teki kirurgiaa potilaiden ollessa tajuissaan ja hän sai näin palautetta. (Kyseessä ei ollut kidutus vaan pyrkimys vammojen minimoimiseen.) Hän havaitsi että johtamalla hieman sähköä tietyissä osissa aivoja, hän sai heidät hallusinoimaan ja muistamaan. Toisaalla syntyi uskonnollisia kokemuksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, Penfield huomasi että tietyillä alueilla herätettiin muistoja. Ja jopa niin, että aina syntyi yksi muisto, joita Penfield sitten saattoi "kelata edestakaisin", niin että muistoihin voitiin myös palata.

Näenkin että tämä johtaa siihen että reduktio ei kenties ole äärimmäisen tarkkaa. Mutta se on kuitenkin luonteeltaan jotain jolla asiaa voidaan lähestyä. Kenties iteratiivisesti jopa äärimmäisen lähelle. Tässä mielessä voidaankin nähdä että osittain explanatory gap johtuu illuusiosta. Illuusiosta siitä että ollakseen redusoituva täytyisi henkilön A kokemus siirtää henkilölle B. Mutta jos ajatellaankin että tosiasiassa aivot todellakin ovat havainnointia ja kokemusta ohjaava taho, niin tosiasiassa henkilön A kokemus siirretään siten että henkilön B kaikkia soluja muutetaan niin että hän tosiasiassa on sama kuin henkilön A täydellinen kopio. (Jopa siten, että lokaatio on huomioitava, koska eri havaiintoaineisto voi herättää erilaisia assosiaatioita mielessä.) Tässä mielessä mieli voi hyvinkin olla äärimmäisen reduktiivinen. Kysymys ei olekaan siitä voiko kokemuksen siirtää, vaan siitä että kokemuksensiirto vaatii kaiken muuttamista ja sen jälkeen et enää olekaan henkilö B. Kysymyksessä on siis enemmänkin teknologisen suorituskyvyn ja tarkkuuden kysymys kuin se, että mieli olisi jotenkin transsendentti.

Aristoteles olisi varmasti monesta asiasta kanssani erimielinen, mutta jossain mielessä hän olisi varmasti tyytyväinen siitä miten hänen asenteensa ja henkensä elää tässä ajatuksessa.

kadekismus

"-Olet ateisti etkä siis usko Jumalaan, mutta onko Jeesus yhä Hänen poikansa?
- Niin, se Jeesus. Hän antaa sinulle huonoja vaikutteita. Hänen takiaan luulet, että äänet päässäsi ovat todellisia."

Ylläoleva keskustelu ei tietysti ole sellaisenaan toteutunut missään. Niiden takana on kuitenkin rakenteita joita käytetään sitäkin useammin. Ja jostain syystä vaikka tuo lausunto nähdään vitsinä, näitä samasta rakenteesta johdettuja näkökantoja heitetään melko vakavissaan. Karkeasti ottaen näkisin että valtaosa uusateismin kritiikistä on sen väitteiden oliukottamista. Ja tässä olkiukottamisessa on päaäsiassa yksi lähde. Käytettyjen sanojen konstruointi. Ja tämä konstruointi tehdään kristittyjen ehdoilla. Valitettavasti kun uusateisti lausuu väitteen hän kuitenkin käyttää omia sanojaan. Kristitty ei suostu tai kykene tätä eroa näkemään. ; Uusateisti ei osaa käyttää sanoja joita kristitty ei ymmärrä joten heillä on turhauttava viestintävaikeus. Uskovaisella taas on tulkintavaikeus, joka johtaa turhaan työhön jota ei oteta vastaan joka on sekin turhauttavaa.

Kolmiyhteinen Rakkaus,
jonka kirjoittajakin ymmärtää.

Yksi pääeroista johtuu Jumala -käsitteestä. Filosofien ja teologien käyttämä Jumala kun tuntuu usein latistuvan "olemassaoloksi", tarkemmin määrittelemättömäksi "alkusyyksi" tai joksikin joka muistuttaa arkijärkeen osuvimmillaankin enemmän "Star Warsin" "Voimaa" kuin persoonallista vaikuttavaa olentoa joka välittää ja vaikuttaa maailmassa. Ja kuitenkin Jumalaa usein käsitellään teologien etiikassa ja humanistisessa soveltamisessa aivan kuin tuo abstrakti Jumala olisi jotenkin oleellisesti nimenomaan liitoksissa tälläiseen.

Taktisesti ottaen valtaosa keskittyy kuitenkin muuhun. Onkin huomattava että uusateismin lausumista bussimainos tarjoaa "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Voidaan huomata, että sen analysointi vaatii sanan "Jumala" ja sanan "olemassaolo" käsittämisen. Sen lisäksi siinä on elämäntapaohje. Sitten voidaan avata veikeän miehen maineessa oleva Jaakko Heinimäki. Hän nimittäin itse asiassa on "kafekismus" teoksessaan dekonstruoinut ja tässä sivussa kritisoinut juuri tätä mainoskampanjaa. Peräti sen luvussa numero 1 joka vastaa kysymykseen "Onko Jumala olemassa?"

En tiedä edustaako Heinimäki kirkon kantaa - kirkko ei tosin ole ainakaan hänestä irtautunut - mutta ainakin se näyttää noudattavan konventioita joita piispatasoisetkin keskustelijat soveltavat. Siksi koen hänet relevantiksi, joko siksi että tai hän edustaa kirkon virallista kantaa. Tai sitten juuri sen vuoksi että hän ei niin tee ; Heinimäen analyysi mainitsee bussikampanjan aivan suoraan. "Kun ateistit julistavat mainoskampanjassaan omnibus-kulkuneuvojen kyljessä, että Jumala tuskin on olemassa, he eivät esittäneet mitään erityisen raflaavaa, ainakaan mitään sellaista jota kristityt teologit eivät olisi jo likimain tuhat vuotta sitten pohtineet. Ateistien bussikampanja ei ollut erityisen ateistinen siitäkään syystä, että muutkin kuin Jumalan olemassaoloa koskevat teoriat ovat peräisin suoraan kristillisen teologian klassisesta perinteestä. Ateistien mainoslause kuului: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Murehtimisen loppuminen ei ole tamperelaisten ateistejen keksintöä vaan palautuu Nasaretin Jeesuksen julistukseen, siis hänen, joka kehotti ottamaan mallia kedon kukista ja taivaan linnuista."

Toki Heinimäen lausunnoista kumpuaa omituisia dikotomioita.

Ensimmäinen niistä on termi "julistus". Tosiasiassa kun lukee uusateistejen asioita, he toki mainitsevat toivovansa että uskovainenkin kääntyisi. Mutta tosiasiassa esimerkkiksi siitä pahamaineisesta "Jumalharhasta" opitaan "kissojen paimentamisesta" se, ett' mitä tässä tavoitellaan '; Korostus on se, että ateistit ovat kaapissa, eivätkä siis ikään kuin saa sanoa näkemyksiään julki. Kohteliaisuusvaatimus ja dogmin puute eivät kuitenkaan saisi johtaa siihen että isohkoa ihmisryhmää ei kuunneltaisi. Klassinen julistus pitää sisällään käännyttämistyön. Tämä on aktivoitumista. Näkisinkin että Heinimäki tässä kohden projisoi. Hänellä on mielikuva siitä mitä uskovaiset tekevät omilla bussinkylkimainoksillaan. Pelastavat sieluja, kehottavat olemaan tiettyä mieltä. Avautumistarvetta kristityillä tuskin onkaan koska heitä ei kulttuurissamme vaienneta millään lailla, heillä on puolue politiikassa - mitään puhtaasti ateistisuutta vaativaa puoluetta ei ole.

Toinen tärkeä käsite on nauttiminen. On erikoista että Heinimäki näyttää vihjaavan että hyvän elämän korostaminen ei voi olla muuta kuin kristillistä koska kristityt ovat kannattaneet sitä. Tämä on ikään kuin näiden arvojen monopolisoimista. Onkin erikoista että kun puhutaan luonnontieteistä ja etiikasta, ihmiset näkevät että ateisti voi erottaa luonnonlait Jumalasta ja olla mekaaninen materialisti. Eli se mikä nähdään Jumalan luomisen ja säätämisen tuloksena voidaan irrottaa teologisesta taustastaan. Jostain syystä samaa ei ole nähty etiikan kohdalla. Tosiasiassa Heinimäki ei näytä tajuavan sitä että uusateismi on uusateismia nimenomaan siksi että se irtautuu eksistentialistisista ateismin suuntauksista jotka korostavat angstia. (Paradoksaalista kyllä se sitten pompahtaa epikurolaisuuden suuntaan, joka taas on ikivanha verrattuna eksistentialismiin.)

Heinimäki tuntuu unohtaneen sen että aina kun kerrot olevasi irtautunut Jumalasta, korostetaan että sinun elämäsi on angstista. (Toki uusateistit korostavat myös sitä että uskonnoissa tapahtuu myös henkistä väkivaltaa ja että tästä irtautuminen on iloa tuova puoli.) Se on siis hieman kuin jos roomanvallan ajan vainotut kristityt olisivat mainostaneet "Ryhdy kristityksi - voit tehdä sen ilman kannibalismia ja veren juomista." Ateistiin liitetään syytteitä arvotyhjiöstä ja angstista. Ateistien mainos nimenomaan alleviivaa reaktiivisesti että bollocks. On erikoista että Heinimäki ei ymmärrä tätä puolustautuvaa puolta viestistä.

Koska tätä ei tajuta, tehdään jotain kuten Heinimäki. Hän ajaa jotenkin dikotomisia arvoja joissa se, että attibuutti A on sekä näkemyksessä Y että X, niin se tarkoittaisi sitä että X ei voisi olla erillään Y:stä. Hän ei tajua että yksi uskonnottomille näkyvin viesti on "Irtaudu Jumalasta, mitä menetät? Et mitään!" Kristinuskon tarjoamista hyvistä jutuista ei tarvitse luopua ateismiin hypätessä. Heinimäelle tämä voi olla vaikea huomio, sillä hän näyttää harjoittavan erikoista strategiaa jossa hän korostaa että ateismi on dogmaattista koska jos uskonto on dogmaattista on sen antiteesikin yhtä dogmaattista. Uusateisteilla ei kuitenkaan ole pakko sanoa ei joka ikiselle kristinuskoon liittyvälle attribuutille. Ja juuri siksi kaatuu sekä uusateismin rinnastus kristillisiin arvoihin että Heinimäen tapa nähdä ateismi "dogman antiteesinä ja siksi yhtä dogmaattisena". (Siis ainakin argumentteina. Kenties kristinuskon puolella on tässä jotain todella vakuuttavia argumentteja. Sääli vain että arvon kristityt eivät saa niitä suustaan vaan sen sijaan haaskaavat aikaansa ja muiden aikaa tälläisiin sivujuonteisiin jossa asiat määritetään kristillisiksi ja eikristillisiksi, koskivatpa ne sitten kristittyä tai ateistia.)

En ole tästä yllättynyt. Uusateistien militanttius näyttää nimittäin seuraavan siitä että heidät kuvataan kuin kristittyinä. Joko siksi että he ovat sellaisia. Ja myös siksi että nekin piirteet jotka heissä eivät ole kristityille tuttuja nähdään sellaisina. Tämä ei tietysti sinänsä vaadi pahantahtoisuutta ; Ihmiset tottuvat että tietty konteksti pitää sisällään tietyn viestin. Siksi lapunjakoa ei osata erottaa käännytysjulistuksesta. Ja kun katujulistajat ovat aina käyttäneet klisettä "en halua tuputtaa", ja tämä on opittu kiertoilmaisuksi on enemmän kuin luontevaa johtaa tämä arkikokemuksen vahvasti vahvistama havainto myös ateistejen lappumiehiin.

Mutta isommat asiat tulevat esiin olemassaolon käsittelyssä.

Heinimäki nimittäin toimii ikään kuin sellaisella arrogantilla asenteella jossa Jumala ja olemassaolo ovat jotain joka määritellään kristityn ehdoin. Heinimäki tarjoaa toki mielenkiintoista olemassaolon pohdintaa, mutta ateismikysymykseen sitä ei oikein voi liittää. Itse asiassa jos Heinimäki ei liittäisi ateistikontekstiä olemassaoloonsa, pitäisin hänen tekstiään mielenkiintoisena filosofisena asian käsittelynä. Hän vain soveltaa sitä johonkin jossa käytetyt sanat eivät ole niitä joita hän käyttää. Termeillä on yksinkertaisesti aivan eri määritteet ja ehdot.

Hän irtautuu ideamaailmasta "Antiikin kreikassa ajateltiin että todella olemassa olevaa ovat ideat, olemukset. Aineellinen todellisuus on toissijaista." sanomalla että  "Tälläistä todellisuuskäsitystä vastaan varhaisissa kristillisissä uskontunnustuksissa on "taivaan ja maan luoja" ja että hän on luonut "kaikki näkyväiset ja näkymättömät". Nämä uskontunnustuksen lauseet on suunnattu sellaisia henkisyyden opettajia vastaan jotka väittivät, että Jumala ei ole luonut mitään niin vähäpätöistä kuin aineellinen todellisuus. He ajattelivat, että näkyvä maailma oli jonkin heikkolahjaisen alemman luokan luojajumalan tekosia." (Tässä kohden Heinimäki irtautuu Platonin opeista demiurgeineen, mutta ei mainitse että kristinusko ei voi viitata alkusyyhyn viittaamatta Platoniin koska argumenttiperinne nojautuu Platoniin. Sillä tosiasiassa originelli oppi ei menetä originelliuttaan vain sillä että sen ideoita on sovellettu muissa ajatussuuntauksissa.) Heinimäki täydentää että olemassaolemisen voi nähdä aivan toisella tavalla määritellen ; "Aristoteles korosti aineellisen materian ja aineettoman muodon yhdistymistä: olemassaolo on sitä, että materia saa muodon, tai hienommin sanottuna, että potentia aktualisoituu." Aineellinen on siis olemassaoleva. "Latinan kielen teonsana existo, olla olemassa, merkitsee sananmukaisesti esiin stumista ja näkyväksi tulemista eli aktualisoitumista. Aristoteleesta alkaen olemassaolon käsite liittyi aina olemuksen käsitteeseen. Olemassaolo on sitä että potentiaalinen olemus aktualisoituu." Tälläinen aktualisoituminen ei tietysti koskaan toteudu täydellisesti. Platonin ideaopista pidettiin ajatus siitä että maailmassa on piirrettyjä ympyröitä jotka heijastavat ympyrän mallia hieman puutteellisesti. "Tällöisen käsityksen olemassaolo on aina jotenkin rajallista tai puutteellista, olemus ei koskaan toteudu "ideaalisesti", sillä ideaalista on vain ideoiden maailmassa." Heinimäki korostaa että "Jumalan olemassaolo on toisenlaista. Se on puhdasta aktuaalisuutta, jossa ei ole mitään ristiriitaa olemuksen ja olemassaolon välillä."

Tämä onkin hyvin klassista teologiaa.

Ongelmana on tietysti se, että oikeasti uusateistit eivät ajattele ylläolevilla malleilla. Heille olemassaolo on yksinkertaisesti sitä että asiat ovat. Kaikki ideamaailmasta haihattelut ovat sitä että sekoitetaan käsite olemassaoloon. Tosiasiassa kuitenkin on niin että esimerkiksi kun mietitään hevosia ja hevosuutta, niin ihminen näkee hevosia, ja tekee niistä abstraktin, ainoastaan päänsä sisällä olevan konstruktion, hevosuuden. Hevosen ja hevosuuden välillä on se, että hevonen on olemassa sanan varsinaisessa mielessä. Ja hevosen käsite on "olemassa" käsitteenä ihmisen mielessä. Ja että kun puhutaan Jumalan olemassaolosta, kysymys on nimenomaan siitä että onko olemassa eikä siitä että on "olemassa". (Esimerkiksi jos Jumalaa ei ole olemassa, Jeesus silti "on" hänen poikansa hallusinaatio.) Uusateismia on moitittu "empirismi tai ei mitään" -hengestä. Sen maailmassa olemassaolo onkin enemmänkin ilmenemistä ja vaikuttamista. Olemassaoleminen on sitä että asiat kohtaavat ja tästä syntyy muutos, joka taas on heijastelee luonnonlakia. Muunlaista olemassaoloa ei ole. (Saivartelija voisi sanoa että kvanttimaailma on propabilistinen jossa aktuaalinen ja potentiaalinen ovat hieman väärä tapa katsoa koko asiaa. Mutta yksinkertaistan tässä nyt)

Tälle olemassaolon määritteelle Heinimäki tekee seuraavan. "Syntyi nominalismiksi kutsuttu filosofinen suuntaus, jossa ajateltiin että olemukset eivät ole todellisia ensinkään, ne ovat vain käsitteitä." ... "Nominalismi raivasi tilaa luonnontieteiden kehitykselle, kun huomio kiinnittyi pikemminkin yksittäisiin olioihin kuin universaaleihin ideoihin. Nominalismin myötä myös kysymys Jumalan olemassaolo alkoi vertautua sikojen ja muiden luontokappaleiden olemassaoloon, joihin se rinnastuu ontuen jos niinkään." Tämähän ei ole argumentti vaan statement. Tosiasiassa jos olemassaolo määritellään nominalismin ehdoin, Jumalan on joko vertautua sen kriteereihin tai olla olemassaolematon. Heinimäki lähinnä kategorisesti ja suoralta kädeltä kieltää että mitä käsitteitä ateisti voi ja saa pitää hyväksyttävinä ja luvallisina. Kun puhutaan "olemassaolosta" hän tarjoaa teologin käsitteen ja kieltää muunlaisen. Olen huvittunut. ; Heinimäki tarjoaakin lähinnä jotain jossa olemassaolo määritellään uudestaan jotta Jumala olisi niiden kautta relevantti. "Mestari Eckhart sanoi, että jos sanomme Jumalan olevan olemassa, olemassaolo tarkoittaa jotain muuta kuin luotujen olemassaolo, niistä ei voi puhua samaan aikaan ja samoilla käsitteillä." Kuitenkin jos on naturalisti, voi Hawkingin tapaan miettiä alkusyytä kuin se olisi samoin käsittein pyöriteltävä konsepti kuin muukin osa. Jos maailman alkusyy on naturalistinen, tämä Eckhartin ehto ei päde. Se pitää siis piilo-oletuksen joka pitää sisällään erimielisyyden ratkaisemisen Heinimäki siis tunnustaa että tosiasiassa filosofien Jumala - kuten aktuaalisen ja potentiaalisen parissa pyörivä alkusyyjumala - pitää sisällään ison kasan erilaisia piilo-oletuksia. (Kuten Jumala ei ole naturalistinen.)

Uusateistien ydin on siinä että he määrittelevät olemassaolon toisin kuin vanhat ateistit eli eksistentialistit. Eksistentialistien eksistenssi korostaa "minä uskon Jumalaan" tai "en usko Jumalaan" -henkeä. Uusateistien suhde olemassaoloon ja sen käsitteisiin on sen sijaan äärimmäisen naturalistinen (usein sekä ontologisesti että metodologisesti). Heinimäen olemassaolokäsitteistä valtaosa on heistä irrelevantteja. Ei Aristoteleskään varmasti ottanut vakavasti sitä että hänelle sanottiin että hänen näkemyksissään oli eroa Platoniin verrattuna. Kyllä, mahdollisesti. Mutta so what? Jos olet naturalisti ja sanotaan että Jumala on määritelty einaturalistiseksi by definition, mitä muuta siinä voi sanoa kuin että minun arugmenttimaailamassani olet samalla määritellyt Jumalan eiolemassaolevaksi.

Hullua? Kenties, mutta sitten
toisaalta ; kyllä minäkin puhun
joskus itsekseni. ; Tällöin tiedän
ainakin sen, että seura on
mitä mainiointa ja älykkäintä!

Olen vielä huvittuneempi. Toki ymmärrän että filosofia perustuu usein eri lähtökohtien hyväksymiseen. Olenkin huvittunut hieman muusta kuin mikä monille luultavasti on tullut mieleen. En toki kumonnut Jumalaa - olisin aika omituinen agnostikko jos lähtisin tälle tielle ylipäätään. Sen sijaan korostin että Heinimäki vaikuttaa olevan hieman pulassa. Sillä hän selittää miten ateistit eivät sano mitään mitä kristityt eivät olisi käsitelleet. Tämä ei kuitenkaan heijastu hänen tekstissään. - Heti kun ateisti sanoo "Jumala" ja "olemassaolo", etenkin jälkimmäinen eli olemassaolo, Heinimäki on vaikeuksissa. Hän valitsee useitakin olemassaolon teemoja, jotka ovat teologisesti kristinuskon kannalta relevantteja. Mutta hän ei osaa löytää sitä konseptia ja asennoitumistapaa jolla uusateistit käyttävät olemassaoloa. Ja tätä kautta hän ei ymmärrä oikeastaan koko uusateismia. - Heinimäen analyysi nimittäin paistaa kristillistä osaamista mutta uusateismia ei aivan selvästi hahmoteta. Tämä ihmetyttää koska jos uusateismi on kristityille tuttua, ja kristillisyyttä heijastavia sen hahmottamisen pitäisi olla helppoa. Kuitenkin suurin osa kristityistä näyttää olevan Heinimäen tapaan ns. helisemässä.

En siis sano että Heinimäki on väärässä tai että uusateistit ovat oikeassa. Sanon vain sen, että jos uusateistit eivät sano mitään mitä teologit eivät olisi miettineet ja käsitelleet, niin miksi ihmeessä uusateistejen argumentteja ja käyttämiä käsitteitä ei sitten osata käsitellä ja heidän haasteisiinsa ei tule vastauksia kuin apteekin hyllyltä? Tämä nykytila on vain hiton omituista. Ja tämä herättää huvittuneisuutta mielessäni.

Heinimäki päätyy jopa siihen että Jumala määritellään samaksi kuin koko olemassaolo. "Jumalan oleminen on pikemminkin olemassaolon takana olemista. Jumala ei niinkään "ole olemassa" vaan hän on itse oleminen. Ja kysymys "onko oleminen olemassa" tai väite "olemista tuskin on olemassa" tuntuu informaatioarvoltaan sangen vähäiseltä." Tämänlainen saivartelu tietysti huvittaa ateisteja jotka ottavat ennen kaikkea etäisyyttä instituutioihin ja dogmeina esitettyihin uskonkappaleisiin. Ja joille Jumala ei ole täten määritetty joten he tietävät varsin hyvin että he eivät tarkoita mitään tuollaista. Heinimäki joka vaihtaa käsitteet valtapelillisesti panee sanoja heidän suuhunsa, vääristelee ja olkiukottaa. Ateisti kutsuu tämänlaista keskustelunvälttämiseksi, vääristelyksi, mahdollisesti vajaaälyiseksi ateistien sanoman ymmärtämisen puutteeksi eli typeryydeksi - ja kenties jopa vainoamiseksi ja kiusaamiseksi.

Loppupehmennys.

Tietenkin Heinimäki on tarkoittanut kirjansa kristityille. Näin ollen voidaan hyväksyä että hän tekee pitkän kristillis-teologisen olemassaolemisen mietinnän ja tekee sen päätteeksi vinoilua ateisteille. Yleisö on ymmärrettävä ja kun kirja on "kafekismus" on se selvästi kristityille oppaaksi kristillisyyteen. Sitä on turha ottaa debattikirjana, ja sellaisena sen ottaminen olisi minulta varsin pälliä. Konteksti on ymmärrettävä. En tässä itse asiassa moiti Heinimäkeä aivan valtavasti. Olen enemmän metakeskustelulinjalla.

Korostan kuitenkin että tässä kohden Heinimäen strategia heijastelee vakiintunutta tapaa. Kun uskovainen puhuu ateistille, hän ei ota huomioon kohdeyleisöä. Ja näin ollen ateisti kohtaa samanlaista viestintää mitä kristitty sanoo kristitylle. Ja tästä seuraa se, että sanomaa ei ymmärretä. Kristillisyys näkyy ohipuhumisena, vääristelynä ja ideologian junttaamisena ja kaiken näkemisenä vain oman maailmankuvan kauta. Eikä ateistin ajatella tajuavan "hienostuneita sofistikoituneita" konsepteja. Tunteet ovat ymmärrettäviä mutta haistakaa nyt hyvät ihmiset paska.

Olen aiemmin ihmetellyt sitä että uusateisteja ei ikään kuin katsota sitä kautta että onko heillä sisäisesti koherentti ja filosofisesti ehyt ideologia. Sen sijaan se määritellään "puutteelliseksi" siksi että se ei esimerkiksi käsittele Tillichiä. (Joka tuntuu olevan tässä kohden jonkinlainen nimi joka aina mainitaan.) Kuitenkin tosiasia on että Tillichin argumenttimaailma on uusateisteille aivan irrelevantti. Vastausta ei tarvita koska itse kysymys on määrittynyt irrelevantiksi.

Uskovainen ei voi tulla määrittelemään toisen maailmankuvan puolesta mikä sen opeissa on tärkeää. Dawkinsin ymmärtämisen kannalta onkin huomattava että hänellä on kysymysten jakamisen ajatus. Toiset kysymykset ovat järkeviä ja toiset eivät. Toki hän rajaa monia kysymyksiä turhiksi, ja tähän joukkoon mahtuu paljon taikauskoista roskaa että sellaisia kysymyksiä joita kristillinen teologia on pitänyt ns "suurina kysymyksinä" ja määrittänyt näihin vastaamisen jopa yleisinhimillisyyden ytimeen, niihin vastaamista ikään kuin tarpeeksi joka jokaisella ihmisellä olisi pakko olla.

Uskontokeskustelun ongelmana näyttääkin olevan se, että uusateismin militanttius johtuu siitä että uskovaiset näkevät uusateistit kristinuskon malleilla. Mainos joka herättelee eikä aja muuttamaan mieltään nähdään käännyttämisenä. Ateismi nähdään uskontona - ei siis ideologiana tai maailmankuvana vaan uskontona- (Ja Darwinta hänen profeettanaan). Itse korostaisin sitä että uusateistit ja kristityt ovat molemmat filosofisia, mutta jostain syystä teologit ovat ottaneet vallan siinä että he voivat ikään kuin auktoriteetillaan tunkea itselleen oleelliset käsitteet sellaisiksi kuin he itse niitä tarvitsevat. Ja vastapuoli kritisoidaan ojaan jo siitä että he eivät sitoudu näihin samoihin käsitteiden määritelmiin vaan käyttävät jotain erilaista harhaoppista määrittelytapaa.

Toki on ymmärrettävää että kristinuskon Jumala on yksi Jumala. Mutta tosiasiassa uusateismia usein moititaan kristillisyyskeskeisyydestä. Kun se etäytyy tästä syytetään että ei voi irtautua Jumalasta jos ei irtaudu teologien määrittelemästä Jumalsta. Tässä on toki pari ongelmaa. Ensinnäkin filosofien Jumala ja arkijumala ovat aivan erilaisia. Ja aika isoa osaa ateisteista ensimmäinen on tylsä ja epäkiinnostava ja vain toinen on järkevä. Ja toisaalta kun sitten näitä filosofien Jumalia käsitellään, ei niistäkään voi huomata muuta kuin että niiden kanssa on helppoa olla samaa mieltä, ja tästä filosofien jumalaan pakenemisesta huolimatta arkijumala rakkaudellisuuksineen ja hyvyyksineen yht'äkkiä putkahtavat esille. Edustipa teologia sitten Craigista Heinimäkeen niin he tuppaavat puhumaan armosta, lohdusta tai objektiivisesta moraalista heti filosofisten aktuaalisten, potentiaalisten tai kalam -argumenttien jälkeen miettimättä että jossain on jotain omituista ; Jos filosofien Jumala todella on Jumala, miksi vastata pahan ongelmaan tai käyttää sitä hautausrituaalissa tai moraalin komentamisessa?

Samalla jos uusateismissa ei ole mitään uutta tai järkyttävää, olisi hyvä miettiä miksi uskovaiset sitten reagoivat heihin ja miksi he ovat nostaneet niin kovaa vastustusäläkkää? (Jota ei peräti ole kohdistettu oleellisesti mille hihittelin jo aiemmin.) Miksi kirkosta eroaminen ja uusateistien kritisoiminen ovat kristityille tärkeitä kysymyksiä ollenkaan? Syy on se, että he haluavat uusateistit kaappiin. Joko siksi että he haluavat käännyttää kaikki kristityiksi. Tai ihan siksi että he ovat tavallisia ihmisiä joille vapaus näyttää olevan enemmänkin sitä että "minua yksilönä ja omaa viiteryhmääni ei mikään rajoita ja kaikki se mikä meitä vituttaa ja ärsyttää minimoidaan". Tämä ei tietysti ole vapautta filosofisessa mielessä, mutta käytännöllisessä mielessä se on itse asiassa juuri tätä.

Sodomian perimmäinen pahuus

"Da Vinci's Demons" -sarjan yhdessä jaksossa da Vinciä syytetään sodomiasta. Syytös on siitä erikoinen, että se löytyy lakikirjoista, mutta tavallisesti siitä oli lähinnä sakotettu eikä tuomittu. Nyt "kuollut kirjain" haluttiin manata esiin. Moraalisesta kuvasta saa jonkinlaisen hengen sitä kautta, että oikeudessä da Vinci kohtasi argumentteja, joissa syytettiin että sodomia on murha ; Koska vain heteroseksi tuottaa lapsia, jää sodomiiteilta syntymättä lapsia. Nämä syntymättömät lapset sitten huusivat oikeutta. ; Potentiaalisen ja aktuaalisen välille ei siis oikeastaan nähdä eroa. Potentiaalinen määrittelee mitä voi olla ja tältä pohjalta rakennetaan ideaali. Ja poikkeama tästä on rikos.

Näkemys on sidottavissa vanhahtavaan tapaan pitää syntiä "ohi ampumisena". Tätä korostetaan lempeänä eikä tuomitsevana ; Onkin totta että sanamuoto tuossa muodossa rakentaa konnotaatioita epäonnistumisesta eikä pahuudesta. Usein kuitenkin "tekofilosofiset" sanavalinnat ja todellisuus eivät kohtaa kovinkaan hyvin. Sillä myös tämän retorisen sanamäärittelyn ja todellisuuden välillä on kuilu. Ihanne jolla asia perustellaan ei usein johda hyvään. (Eräässä mielessä asian voisi sanoa niinkin, että "runous johtaa harhaan".)

Tämän voi perustella kohtuullisen helppotajuisesti.

Voidaan kuvitella, että meillä on siveysargumentti jolla puolustetaan avioliittoa. Siveyttä voidaan tällöin puolustaa itseisarvoisena hyveenä joka ohjaa ihmisen toimimaan muualla kuin sängyssä. Tämä tekee heistä vaikka aktiivisia hyväntekijöitä. (Tässä uudelleenohjaamisessa on juuri niitä sävyjä joita Nietzscheläinenkin kannattaa ; Paheet, kuten seksuaalisuus, jalostuvat kun ne ohjataan rakentavasti.) Toisaalta se voidaan nähdä taisteluna pahuutta, esimerkiksi hedonismia, vastaan. Siveys on siis sitä että hedonismin pahuutta pystytään torjumaan.

Kuvitellaan että tämä ihanne vakuuttaa meidät. Olisimme täysin charmed tämän asenteen edessä. Se voi olla vaikeaa, mutta tehkäämme se silti tai juuri sen vuoksi!

Siitä huolimatta siveysargumentaatio avioliiton puolustamisena iskee helposti itseään nilkkaan. Sillä käytännössä avioliiton puolustus ei kannatakaan siveyttä, vaan kannustaa teiniavioliittoihin. Argumentit tällekin puolelle voidaan toki ladata, mutta ne itse asiassa ovatkin ytimeltään hedonistisia ; Voidaan selittää miten sinkkuus ja siihen kenties liittyvä sarjadeittailukulttuuri on ahdistavaa. Voidaan selittää miten avioliitossa seksiä saa useammin, laadukkaammin ja tasaisemmin kun taas sinkkukulttuurissa seksi on aina kortilla, tulevaisuus markknoilla ei ole taattu ja laatukin on mitä sattuu.

Tämä korostaa sitä, että usein jokin ideaali muotoillaan retorisesti valloittavaksi. Tätä tuetaan lailla. Ja sitten tästä valloittavasta kielestä tulee se jota puolustetaan, eikä välitetä siitä minkälaisia seurauksia laista on oikeassa elämässä. Lain tarkoitus ja taustaideaali ylikorostuu vaikutusten sijasta. ; Tälläisillä laeilla on tapana latistua "kuolleiksi kirjaimiksi", koska niiden ideaalia ei voida kyseenalaistaa, mutta lakia ei kuitenkaan ole ollenkaan eettistä noudattaa.

Palatakseni sodomia -argumenttiin

"Da Vinci's Demon" sarja oli siitä mielenkiintoinen esimerkki, että se tapahtui Firenzessä. Se taas oli miesvaltainen kaupunki. Syynä oli vähän sama kuin se, miksi Helsingissä on paljon (tilastollinen yliedustus) nuoria ihmisiä. Yliopisto vetää opiskelijoita. Firenze veti yrittelijöitä. Ja ajan hengen mukaan valtaosa heistä oli miehiä. Ilman naisia potentiaalisuuskysymys muuttuu aika erikoiseksi. Monen firenzeläissodomiitin tilanteessa heillä ei oikeasti ole ollut mitään valintaa jossa he ovat valinneet naisen ja miehen välillä. He ovat hyvin usein valinneet ovatko he selibaatteja vai sodomiitteja. Kysymyksenasettelu oli siis itse asiassa väärin kontekstoitua "luonnollisuus-lisääntymiskoneistoajattelua". (Josta ei rehellisesti sanoen ole puutetta nykyaikanakaan.)

Sodomian potentiaalinen ihminen on itse asiassa argumenttina jotain joka ei ole vain televisiosarjojen tai keskiajan ilmiö. Katolinen kirkko vastustaa ehkäisyä hyvin samankaltaisin argumentein. Niissä yhteistä on se, että se redusoituu siihen että Monty Pythonin "every sperm is sacred" muuttuu relevantiksi. Ja se taas iskisi esimerkiksi katolisen kirkon selibaattiteoriaan, ja osoittaisi että katoliset ovat sisäisesti ristiriitaisia. Kieltämättä selibaattipappi joka selittää homolle siitä että homon seksuaalikäyttäytymisvalinta on sairas koska siitä ei synny lapsia on koominen. (Tai olisi jos sitä ei otettaisi niin tosissaan, that is.)

Luterilaisten hyväksi puoleksi voisi sanoa sen, että tämä ei ole kovin relevanttia. Kuitenkin potentia -argumentti tulee silti vastaan yhdessä vaiheessa. Nimittäin aborttikysymyksessä. Tietyllä tavalla eihedelmöittynyt sukusolu on aivan eri asia kuin sikiö. Sillä on eri määrä kromosomejakin, mutta ennen kaikkea tämä on relevanttia koska sukusolut ovat haaskattavaa ja ympäriinsä roiskittavaa materiaalia samalla tavalla kuin ylimääräinen epiteelisolukko nuhaisen nenässä. ; Ne ovat potentiaalisesti ihminen. Sama koskee tietysti kantasolujakin.

Sen sijaan sikiö ei ole vain potentiaalisesti ihminen. Se on ihminen. Käytännössä tässäkin on tietysti keskustelun paikka, koska riittävän varhaisessa vaiheessa sikiöllä ei ole vielä niin kehittynyttä hermostoa että sillä olisi tietoisuutta eikä sitä siksi voida satuttaa. Näin ollen aborttikysymys voidaan tiivistää muotoon jossa kysymys on kehitysvaiheesta eikä ihmisyysvaiheesta. Tällöin meillä on edessä kysymys jossa mietitään sitä että abortti voidaan tehdä koska jos sikiö tuhotaan, se ei koe kärsimystä nyt tai tulevaisuudessa. Osa taas selittää että vaikka sikiöllä ei ole nyt kärsimyskykyä, niin lapsella tulevaisuudesa olisi ja näiden riistäminen vie ihmiseltä jotain arvokasta ja konkreettista.

Kysymys on siis pakko siirtää pois siitä aiheesta että onko abortti murha vai valinta. Se tiivistyy kysymykseksi siitä, että vastakkain on näkemys jonka mukaan (a) abortoidusta sikiöstä ei tule persoonaa ja näin sillä ei ole mitään haluja ja tarpeita tai tuskantuntemiskykyä jota voitaisiin vahingoittaa. (b) potentiaalisen persoonan riistäminen on juuri se rikos mikä tässä tehdään.

Kysymys on tietysti potentiaalinen, mutta muualle siirretty. Siinä missä homojen murhaamat lapset nostivat esiin kysymyksen jota voisi sanoa elämättömyysongelmaksi ("non-lfe problem") jonka ydin on siinä että kuinka voit vahingoittaa jotain joka ei ole olemassa, on tässä kohden identiteetittömyysongelma ("non-identity problem" jossa kysytään kuinka voidaan vahingoittaa jotakuta joka ei ole elossa. : Tässäkin intuitio voi pitää identiteetin tuhoamista pahana, mutta kysymys on oikeasti täsmälleen yhtä selkeä kuin mitä se oli elämän kohdalla. Siinäkin "yleinen intuitio" piti ongelmaa helppona ja homoja elämää tuhoavina vauvansurmaajina, mutta tarkempi tarkastelu näyttää että oikeastaan on perustellumpaa toimia juuri "yleisen intuition vastaisesti".

Tämä on huomattavasti omituisempi ja vaikeampi dilemma. kuin se mitä tavallisesti on esillä. Vakiintunut aborttikeskustelu kun on tiivistynyt valinnan ja ihmisen ontologian kysymykseen jossa määritelmät valitaan sen mukaan mitä asiaa kannatetaan, ja siksi ei ole mitään yhteistä kohtaamispintaa ja kaikki tiivistyy ideologiseksi huutamiseksi jossa lopulta voitetaan käsiäänestyksellä.

Henkilökohtaistaminen : Synkeä yksinpuhelu.

Itselleni tämä näkökulmansiirto tosin ajaa nimenomaan puolustamaan aborttia. Mikä on erikoista koska yleensä ottaen suhtaudun siihen kohtuullisen negatiivisesti, ja ainut syy miksi annan ihmisten tehdä sitä on se, että noin vakavat asiat ovat jotain sellaista jota ei tehdä mitättömin syin. (Tai jos tehdään, niin ihmiskunta on niin turmeltunutta ja syvällisesti pahaa että se ei edes ansaitse elää vaikka elämä olisi kuinka ihana lahja.)

Sillä nähdäkseni kun ihmiset puhuvat elämän arvosta, heillä on "Jumalan lahja" -teoria mielessään. (Jopa paatuneilla ateisteilla.) Tässä taas keskiössä on ajatus siitä että on parempi olla elossa kuin kuollut. Tätä on helppoa perustella sillä, miten ihmiset ylläpitävät elintoimintojaan ja taistelevat hengenhädässä. He valitsevat elämän. Itsemurhiakin tehdään, joten selvästi kaikki elämät eivät ole parempia kuin kuolemat. Mutta näitä on kuitenkin melko vähän. Ja näin aborttia suunnitteleva joutuu hyväksymään että valinta ei ole täydellinen, mutta se voidaan tilastollisesti tehdä. On mahdollista että elämä on kaameaa, mutta itsemurhat ovat tilastollisesti sen verran pieniä että enemmistö ihmisistä, vaikka kuinka paskoissa oloissa elävistä, osoittavat erimielisyytensä.

Minun mielestäni kysymys ei ole edes tästä. Ylläoleva on totta. Mutta oikea kysymys ei ole sellainen joka tehdään siinä vaiheessa kun ollaan jo synnytty. Sillä syntymä muuttaa kaiken. Meille syntyy persoona ja me liitymme toisiin ihmisiin. Me saamme ystäviä ja vihollisia. Itsemurha vaikuttaa kaikkiin näihin. Siksi on väärin rinnastaa itsemurhan ja abortin elämänarvolaskentaa. En arvio tilannetta tapahtumien kautta, eli elämisen vs. kuolemis prosesseja arvioidessa. Sen sijaan korostan että kuolleena oleminen ja kuoleminen ovat eri tiloja. Kuoleminen, joka on usein tuskaisa ja ärsyttävä kokemus, eroaa kuoleena olosta johon tuskaa ei liity. ~ Tällöin kysymys ei ole siitä onko parempi sitkastella hengissä tosiasioista huolimatta vai kuolla. Kysymys on siitä onko parempi jäädä syntymättä. Tämä kysymys on mielestäni kaikkea muuta kuin selvä. Itse uskaltaisin intuitiivisesti sanoa että olisi ollut parempi jos en olisi koskaan syntynyt. Living in misery is only marginally better than dying in it.

Tässä kohden abortin tekeminen lähenteleekin jo velvollisuutta. Tosin on hyvä muistaa että usein etiikkaa otetaan liian tiukasti. Että asiota katsotaan vain hyvä-paha -akselilla ja pahat asiat kielletään ja hyvät sallitaan. Kuitenkin yleensä ottaen pahuuden kohdalla on usein tarpeen "antaa pikkusormea". Pahuudessa on mittakaavateema joka on riskianalyysistä tuttu. ; Pahuuden todennäköisyys ja rikoksen vakavuus ja rikoksen yleisyys vaikuttavat asioihin. Näen silti tavallaan niin, että lisääntyminen on vähän samanlainen rikos kuin tupakointi ; Ehkä kaikille olisi parempi olla ilman, mutta ei sitä nyt laittomaksikaan tarvitse vainota tai laittomaksi tehdä. ; Maailmassa on kenties vakavampiakin rikoksia kuin tälläinen "sodomia".

Katastrofin keskellä

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?
-Myöhäistä itkeä kun kookosmaito on jo maassa.

"Raamatun" Jobin kirja pitää sisällään monia asioita. Niistä näkyvin on se, että Jobia jututtaa monenlaiset hänen ystävänsä. Heillä on erilaisia argumentteja sen puolesta, että miten kärsimys voitaisiin teologisesti selittää. Nämä eivät tuo lohtua Jobille ja hän väittääkin niitä vastaan. Vasta loppu jossa Jumala puuttuu peliin ja siunaa ulkoisesti, Job on uskova. Tämä on tietyllä tavalla antiklimaattinen loppu. Sillä alkujaan koko Jobin kirja lähtee siitä että Jumala näyttää Jobia joka on hyveellinen ja Saatana vihjaa että ihmekkös tuo kun Jumala häntä kaikenlaiella siunaa. Kärsimysten keskellä Job sitten ruikuttaakin. Hän hyväksyy kärsimyksen Herran antaa - Herra ottaa -asenteella vasta kun kärsimys on jo ohi ja häntä on jälleen siunattu ulkoisesti.

Jobin kirjakaan ei siksi oikein anna mitään lohtua kun elelet kärsimyksissäsi. Raamattu muutoin toimii tässä vielä vähemmin. Ainut ilo jonka kärsivä siitä saa on se, että lataa kyseisen kirjan taivaalle ja yrittää ampua sitä haulikolla. Skeet -ammunnaksi kutsuvat sitä. Ja se on mukavaa. (Harrastaisin sitä enemmän mutta minulla on valitettavasti kovin vähän Raamattuja.)

Sama ongelma on muutoinkin. Ahdistuksen alhossa oikein mikään ei luo intoa. Eeppiset optimistiset seikkailut lähinnä korostavat mitä on. Utopiateokset ja sadut ovat siis suoraa mahdottomia. Kaunotaide ja nobelteokset ovat liian raskaita, sitä menee voimavarat kaikkeen muuhun. Oikeastaan ainut mikä herättää on synkeät asiat, kauhu ja dekkarit. Nekään eivät kuitenkaan tuo lohtua vaan lähinnä lietsovat omaa vihaa ja murhanhimoa. Tämä on ahdistuksessa itse asiassa positiivinen asia. Sillä se on jotain.
1: Oma ohjeeni kaikille alakulon kanssa painiville on se, että jos se ei mene pian ohi, niin muista että negatiivisia tunteita on helpompi herättää kuin positiivisia. Ongelmanahan on se, että masennusoireet näkyvät usein harmautena eivätkä siten että mieliala olisi jotenkin erityisen negatiivinen. Negatiivisia tunteita kuten vihaa ruokkimalla olotila muuntuu, on helpompi tuntea muitakin asioita sitten kun on ensin oppinut tuntemaan jotain. Kukaan muu ei anna tätä ohjetta, joten saatte sen nyt tästä. Kannattaa kuitenkin luultavasti hakeutua ammattiauttajan pareille kuin kuunnella minua. Sillä jos sanon että "sillä minustakin on tullut näin positiivinen" ei ihmisellä ole helppoa pidätellä hymyä. Paitsi tietysti on, kun on masentunut hän joka tätä minulta kysyy. Mutta ymmärtänette asian.

Sosiaalisessa elämässä tapahtuu täsmälleen sama ; Sukulaiset ja ystävät eivät ole rakkaita olotiloja vaan ongelmia joihin on ratkaisuksi erakkomaisuus.

Tässä kohden vastaan tulee se, että monin paikoin eutanasian ongelma on siinä että se antaa luvan tehdä itsemurhan likimain aina. Eutanasian ideanahan on se, että elämässä on siinä vaiheessa luvassa vain kärsimystä ja käytännössä mitään toivoa parammesta ei ole. Tämä tekee siitä tietyllä tavalla erityislaatuisen tilanteen jota ei kohtaa muuta kuin kohtalonomaiseen ja tuskalliseen kuolemantautiin sairastunut. (Moni kohtaa tämän, mutta nämä päivät tätä elämää ovat tilastopoikkeus.) Useassa tilanteessa elämää tämä ei täyty. Moni onkin esittänyt itsemurhaa vastaan argumentin joka perustuu toivoon. Siihen että olisi aika tyhmää tehdä itsemurha tilanteessa jossa olisikin seuraavana päivänä sattunut jokin onnenpotku joka muuttaa koko asian.

Itsemurhaa hautova ei kykene sisäistämään tätä toivoa joka on tavalliselle ihmiselle normaalitila jota ei kyseenalaisteta. Ihmisen on todella vaikeaa suhtautua itsemurhaan lähinnä siksi että tämä tilanne on hänelle vieras. Toivoa vastaan selitetään että tämä mahdollisuus ei ole relevantin suuruinen. Eli asiaa lähestytään eräänlaisen panos-tuottosuhteen kautta. Että potentiaalinen nautinto tulevaisuudessa ei ole sen aivan varmasti kärsityn elämän arvoista. Tällöin näyttää siltä että panostusta on jo tehty eikä toivo ole aktualisoitunut, eikä takeita ole että tilanne muuttuisi. Siksi voidaan sanoa että ei vakuuta ja tilanne palautuu toivottomuuteen. Eutanasian hyväksyttävyys heijastuisi ikään kuin mutkan kautta mukaan kuvioon. (Ei toki täydellä voimallaan mutta hieman.) ~ Valtaosa "lohdusta" jota kärsimykseen tarjotaan onkin tyystin toimimatonta. Lohtu toimisi niihin jotka sitä eivät tarvitse. Kärsimys menneisyydessä tekee lohduttajasta Jobin, jonka on helppo olla positiivinen kun kärsimys ei kosketa sillä hetkellä itseä.

Tosin tässä kohden on otettava esille toinen asia. Moni ihminen on minuakin lohduttanut viitaten siihen että olisin jollain lailla pikkumainen. Tarkalleen ottaen he eivät toki sano niin, mutta se on se mitä heidän sanomisensa sisältö tarkoittaa. He eivät vain lohduttaessaan tule miettineeksi näitä merkityksiä, he ovat tässä mielessä viattomia ja ajattelemattomia. Sanomisen sisältö helposti unohtuu kun mielessä on haluttu seuraus. Pikkumaisuusargumentti koostuu "ei se nyt niin kauheaa ole". He ovat oikeassa. Kärsimys ja katastrofit ovat nykykulttuurissa keskimäärin pieniä ja olemattomia. Tässä pikkumaisuusargumentissa vain unohtuu että juuri tämä on niissä kauheaa. Jos tämä argumentti on totta, ei oikeastaan ole mitään merkitystä elääkään.

Näkisin että maailmassa on kuitenkin tila joka muuttaa asioita positiivisen suuntaan

Olen toki läpikyyninen. Mutta en elä siinä eskatologiassa jossa moni maahanmuuttokriitikko ja maailmanloppua hautova kristitty elää. Vikani on taipumys enemmän toivon puutteeseen kuin siihen, että odottaisin jotain pahaa dystopiaa. (Dystopiakin olisi tietyssä mielessä parannus, koska se tuo esille sen "vihalla parantamisen".) Utopia ja dystopia ei kiinnosta. Potentia on samaa kuin merkityksettömyys. Vain aktuaalisella on väliä.

Mutta en ole kuitenkaan teiniangstinen. Tai kyyninen sillä tavalla miten "pieniä julmia tarinoita" -sarjakuva on kyyninen. : Sitähän arvioidaan siten että se ensin naurattaa ja sitten itkettää : sarjakuva "kaivaa suomalaisen arjen kipupisteita huumorin siivittämänä niin, että srtippejä lukiessa tulee paljon oivalluksia ja ajatuksia omastakin arjesta ja varsinkin vanhemmuudesta. Tuntuu, että monien strippien taakse sisältyy paljon syvempiä merkityksiä, jotka aukevat pikku hiljaa lukijan mielessä. Kun ensin sille nauraa, pikku hiljaa nauru kuitenkin kuolee ja tilalle tulee ajatus jostain vakavemmasta, joka hätyyttelee omaa sisintä." Olen enemmänkin käänteinen "pieniä julmia tarinoita". Sellainen joka itkettää tahi vituttaa ensin ja vasta sitten huvittaa, jos enää jaksaa palata asiaan.

Tässä mielessä vertaudun Tove Janssoniin. Hänen "Muumi" -kirjoissahan maailma ei ole kovin sokerinen. Päin vastoin. Muumilaaksoa ei uhkaa salaperäinen kukkien tallaaja vaan uhkina ovat sellaiset megakatastrofit kuin meteoriitin syöksyminen maahan, tuhotulva ja vastaavat. Ne ovat kuitenkin positiivisia. Janssonin novelleissakin toistuu usein teema, jossa ihminen ensin kärsii, sitten kohtaa lisää vaikeuksia ja jotenkin tästä kaikesta saadaan katharttinen kokemus. Esimerkiksi "Myrsky" -novellissa masentuneena odotustilaan vaipunut nainen odottaa soittoa mieheltä. Soittoa ei kuulu ja nainen ajautuu apatiaan. Sitten myrsky tulee ja repii taloa palasiksi, ja mieskin soittaa. Nainen mitä ilmeisimmin antaa miehelle pakit. ja päätyy nukkumaan onnellisena rikkinäisessä talossa. Ihminen kasvaa katastrofin keskellä ja eheytyy.

Olen vähän kuin Tove Jansson, mutta ilman megakatastrofeja. Maailmani on massiivikatastrofien sijasta läpeensä pikkumaisella tavalla vittumainen ; Pienten merkityksettömien ärsytysten läpitunkema ja siksi viheliäinen laitos. Sellainen jossa sielu imetään sirpale, lappujulistaja, nettivittuilija ja puhelinmyyntisoitto kerrallaan palasiksi. Ja mikä pahinta - tämä pikkuvittumaisuus on se hyvä puoli elämää. Näiden ulkopuolella on turhanpäiväisiä rutiineja jotka toistuvat ja toistuvat. Jos Nietzscheläisen yli-ihmisen ideana on elää elämä siten että ikuinen paluu jo elettyyn elämään tuntuisi hyvältä, niin nyky-yhteiskunta on jonkinlainen epäonnistuneiden yli-ihmisten helvetti.

Kuitenkin Janssonin suhde kärsimykseen on sama kuin minulla. Hänen maailmansa on vain mahtipontisempaa. Siinä ei ole Jobin fatalismia, jossa taakse nähdään Jumala tai jokin muu suurempi asia. Siinä ei ole edes Rudolf Koivun maailman hyveellisiä köyhiä, jossa kärsimys ja vaikeudet ovat kasvattavia. Janssonillakaan katastrofi ei itsessään jalosta ihmistä. Niihin suhtautuminen oikein sen sijaan jalostaa.

Kun kaikenlaiset asiat revitään pois, selviää yleensä lähinnä se miten turhia ne ovat siitä huolimatta että niihin on niin kovin sitoutunut. Olo on vähän kuin muutossa tai siivouksessa. Silloin voi olla helppoa vedota tunnearvoon ja jättää rihkama laatikkoon pölyttymään. Vaikka sitä ei muistelisi enää koskaan sen jälkeen. Jos ne vain päätyvät roskiin, selviää miten illusionaarisia niiden arvot ovat. Siksi kun ihmisen omaisuus, uskonnolliset ideat, vakaumukset ja muut näyttäytyvät vastaaviksi kupliksi kuin nämä laatikkorihkamat. Se antaa vapauttavan kokemuksen. Sen jälkeen asiat eivät vaivaa. Pikkumaisuus on pikkumaisuutta.

Pian ei voi muuta kuin huomata että läpeensä pikkumaisessa maailmassa kaikki on pursuilemassa näitä pikkurihkamoita. Niiden voi antaa surista ja niiden väistämättä mukanaan tuomaan pikkuvitutukseenkaan ei kuole. Ja vaikka ne ovat vittumaisia ja ärsyttäviä, ne ovat kuitenkin parempi kuin se vaihtoehto. Eli se että olisi tylsää. Pieni kiukkuisuus voittaa masennuksen ja siihen liittyvän harmauden ainakin tuhat nolla.

Ja pikkurihkaman määrästä ei ole ainakaan pulaa, sillä niitä syntyy siten että ihmiset tekevät illuusioita. Tämä tapahtuu siten että asioista tehdään pömpöösejä lataamalla ne täyteen odotuksia ja merkityksiä. Utopioista sekä dystopioista tehdään kuplia joiden koko olemus on potentiaalisessa. Aktuaalisessa maailmassa niitä ei nähdä ja tästä kontrastista syntyy pömpöösin kuplan puhkeaminen. Koska mitään vahinkoa ei tapahdu - maailmahan ei ole länsimaissa kovin usein "niin julma" vaan useammin pikkumainen - tästä syntyy lähinnä pettymys joka ajaa mielen kohti harmautta.
Tosin Janssonin maailmaan verrattuna minun maailmani on tässä mielessä täynnä pieniä turhia taisteluja joiden perusluonne on siinä että niissä voittaminen tai häviäminen ei merkitse yhtään mitään. Ne ovat siis vain ärsyttäviä, eivät vaarallisia. Peruskysymyksenä on se, että miksi nähdä vaivaa. Tuhotulvasta hengissä selviäminen sentään ruoputtaa jotain eloonjäämisvaistoa. Nietzscheläiseen yli-ihmisen aamunkoittoon ei tässä ponnisteta, ja tärkein asia elämässä onkin sitä että kestää (a) omaa epäonnistumista niissä merkityksettömissä asioissa (b) kestää niitä pieniä ärsyttäviä asioita päivästä toiseen.

KLIK

Olet päätynyt lukemaan "Aleksanterin ratkaisu" -blogia. Sinulla oli tarjolla muitakin vaihtoehtoja. Tämä potentiaalisuuden runsas vuori on nyt kuitenkin "romahtanut" samalla tavalla kuin Schrödingerin kissa ei enää laatikon kannen avaamisen jälkeen olekaan samanaikaisesti sekä kuollut että elossa. Runsaat vaihtoehdot, mahdollisuudet joita olisit voinut tehdä, ovat iäksi menneet. Potentiaalinen on aktualisoitunut. Ja yleisesti ottaen tämä ei ole mukava asia mietittäväksi.

Siispä harhautan sinua johonkin positiivisempaan. Otetaan aiheeksi maailman ihanin ja täydellisin ja viisain olento. Eli itsesi. Olet maailman napa. Astutaan hetkeksi sinun ihanteelliseen elämääsi ja koetellaan miltä tuntuu olla näinkin keskeinen ja oleellinen olento. Mitä Hän tekee kun Hän lukee "Aleksanterin ratkaisua"?

Lukeaksesi tätä olet käyttänyt apunasi teknologiaa, tai sitten sinulla on jokin paranormaali erikoiskyky jonka kanssa olisi kenties viisaampaa asettua skepsis ry:n rahapalkinnon saajaksi. Kenties sinulla on nettikelpoinen kännykkä. Kenties sinulla on PC. Valinta on oleellinen, koska tekijä on kaikessa pahuudessaan modifioinut blogin ulosantia, kännykkään tulee vähemmän krumeluureja, PC:lle enemmän. Toivottavasti pidät tästä ratkaisusta.

Luultavasti et, sillä kännykkäversio on aneeminen ja PC versio laginen.

Lukuasentosi on todennäköisesti istuva. Tietokoneiden kanssa ei ole juuri vaihtoehtoja. Ja kännykkääkään ei ole kätevää lukea vaikka päälläseisonnassa. Mutta kännykän kanssa voit lukea seisaaltaan tahi divaanilla maaten. Kasvoihisi lankeaa valoa, vähintään näyttölaitteesta. Kenties sinulla on lisävalaistusta. Valaistus riippuu tietysti lukupaikasta. Jos luet sitä kotona, valonlähde voi olla hehkulamppu tai energiansäästölamppu tai ledi. Junassa lamppu on erilainen. Kenties olet niitä onnellisia ihmisiä joiden ulkoinen valonlähde on aurinko, peräti lämmin ja kesäinen sellainen. Tai sitten olet niitä jotka nauttivat pimeydestä. Heille tämä blogi onkin ymmärrettävä valinta.

Ei ole todennäköistä että olet säätänyt radiota tai televisiota hiljemmalle tai sulkenut huoneesi ovea. Sillä blogeja ei yleensä lueta aikaa varaten omassa hiljaisuudessa samalla tavalla kuin pidempiä kirjoja. Epäilen että et ole edes käynyt erikseen vessassa jotta virtsaamisen tarve ei keskeyttäisi lukunautintoasi. Annan tämän epäkohteliaisuuden auliisti anteeksi, koska rehellisesti sanoen teen juuri näin itsekin. Armeliaisuus johtuu myös siitä että vaihtoehto on kenties vielä epäkunnioittavampi. Voi nimittäin olla että tämän blogin lukeminen on jonkinlainen häpeä jota et halua tunnustaa läheisillesi. Silloin piilottelet huoneessa suljettujen ovien takana kuhin sellainen joka piileskelee suljettujen ovien takana ketkuus mielessä. Kenties kun perheesi jäsenet tulevat huoneeseen, räppäät näyttölaitteen mekaanisesti napista pimeäksi että he eivät näkisi nettiseikkailujasi. He luultavasti luulevat että katsot koneellasi pornoa. Ja luultavasti tiedostat että he ajattelevat näin. Ajattelet silti että tämä kaunis harhaluulo on parempi kuin karu totuus. Kenties joku päivä totuus paljastuu läheisillesi, ja valheidesi verkko puhkeaa kuin kupla. Se on Sinulle aivan oikein.

Kuitenkin olet tullut blogiin, häpeästäsi huolimatta tahi jopa etenkin sen vuoksi sen pitäisi olla minun puoleltani kiitoksen arvoinen teko. Se kun kertoo jonkinasteisesta vaivautumisesta. Käytät blogin lukemiseen aikaasi jonka voisit kuluttaa johonkin muuhunkin. Todennäköisesti tulen haaskaamaan tämän elämänhetkesi. Etkä saa sitä ikinä takaisin.

Tämä herättää aina vain yhden kysymyksen. "Miksi". Kenties tämä kysymys painaa itseäsikin aina yön synkeinä yksinäisinä hetkinä. Kenties se on eksistentiaalisen angstisi syvin olemus. Masennus on itseään ruokkiva kehä, joten jos olet ajautunut blogini synnyttämänä ja sen ruokkimana masennuskurimukseen, toivon että keksit asialle jotain. Ihmiset eivät nykyään yksinkertaisesti panosta riittävästi depressioonsa. Pinnallisia kakkosluokan pikkuangstissa rypemistä on paljon, eikä kunnollista itseään raastavaa epätoivoa ja ahdistuksen loputonta merta osata arvostaa.

Olet voinut päätyä tänne mitä ihmeellisimpiä reittejä. Kenties sinulla on sattunut huonoa onnea. Olet hakenut googlella tahi muulla hakukoneella jotain muuta - esimerkiksi hakusanalla "porno+tissivako" - ja päätynyt epäonneksesi tänne. Ehkä sinun blogissasi blogirullassa tai suosikkilistalla. Tai jonkun kaverisi. Tahi vierailet täällä jonkin linkin kautta ensi kertaa. Tilaa on sillekin että luet tätä joka päivä. Todennäköisimmin luet tätä satunnaisesti ja karsit isosta kasasta randomryönää itsellesi mielekkään ja mieluisat vaihtoehdot.

Ja on olemassa sellainenkin vaihtoehto että oletkin minulle sukua ja luet tätä velvollisuudesta tahi halustasi kuulla sosiaalipornoa elämästäni sillä ainoalla tavalla jolla se on käytännössä mahdollista.

Koska tämä on filosofiablogi, olet kenties filosofisesti painottunut ja tämä toimii ylevänä motiivinasi. Voit olla joko raastavia skientistejä joita kiinnostaa älyllinen analyysi joka repii ja raastaa asioita, ja toisaalta yhdistelee näitä raastetuja sirpaleita yhteen niin että syntyy jonkinlainen todellisuusnäkemys, karkeistus jota voidaan sanoa hyvin perustelluksi uskomukseksi. Tai sitten olet kaunosielu joka uskoo että täältäkin on mahdollista löytää jokin luonnollinen, viaton, alkukantainen ja luomisvoimainen vimma jossa löytyykin tunne ja että kaiken tuon väkivaltaisen raastamisen takana onkin itse asiassa kosketus johonkin tätä kaikkea suurempaan.

Tai sitten olet vähemmän korkealentoinen ja olet lähinnä kiinnostunut blogini aihelistasta, siitä mistä kirjoitan usein. Kenties vihaat samoja asioita kuin minäkin ja pidät samoista asioista mistä pidän - tai aiheen vetovoima on niin voimakas että kestät harhaoppisuuttani. On ehkä kenties potentiaalisesti jopa mitei mahdollista että blogini on itseruokkinut tätä kiinnostusta ja synnyttänyt aiheen vetovoiman. Ehkäpä oletkin kiinnostuneempi siitä että julkaisen usein ja monista aiheista, jolloin aina silloin tällöin tarttuu joku "sivuaihe" joka on oikeasti mielekäs, toisin kuin se teologiasonta joka ei voisi vähempää innostaa siellä päässä. Moni haluaa vain tarkistaa olenko kirjoittanut uusia vitsejä. Osa joutuu velvollisuuksiensa vuoksi tekemään kouluesitelmiä - osa jopa mallilla copy-paste.

On mahdollista että vihaat tätä blogia syvästi. Vielä mahdollisempaa on että dissaat sen kirjoittajaa ja haluat lähinnä tarkistaa mitä "vihollismaastossa" tapahtuu. Kenties sinulla on oikein kaveripiiri. Kaveripiiri jonka kanssa seulot tekstejä, ja arvostelette nyrpein ilmein. Annatte minulle kuvaavia joskin epäkohteliaita lisänimiä kuten "kuonasielu" tai "ärmäke". Aina välissä luette jonkun jopa minun tasolleni erikoisen aivopierun ja räkätätte yhdessä oikein syvät ja vatsanpohjaa pomputtavat räkänaurut. Joskus juotte yhdessä olutta samalla, ja silloin saattaa purskahtaa vaahtoisaa juomaa näyttölaitteelle ja näppäimistölle. Se tulee teille kalliiksi ja saan tästä ajatuksesta perverssiä mielihyvää. Mutta voitte oveluuksissanne oppia mielenmalttia ja silloin ei pärskähdä kalja mihinkään. Sen sijaan tursuaa se vain sieraimesta ulos ja valuu siistimmin naamaa pitkin. Se on hieman nöyryyttävämpää mutta säästää teknologiankorjaajalle suunnatuissa laskuissa.

On myös mahdollisuuksien rajoissa - toki hyvin hämärissä - että sinulla on jonkinlainen romanttinen stalkerfiksaatio tämän blogin pitäjään ja haluat vain kukea hänen kanssaan romanttisesti hetken matkaa - ja haluat tehdä tämän siitä huolimatta että vain yksi henkilö maailmassa tietää tästä. Kenties masturboit kirjoittajan profiilikuvien avulla itsesi uneen.

Ei siis sillä että sinulla olisi mitään odotuksia. Ei blogeilta odoteta mitään ihmeellistä. Sinäkin olet varmasti niitä ihmisiä jotka eivät enää ylläty mistään. Elät maailmassa jossa sinua nuoremmat ovat impulsiivisia haahuilijoita, joiden into ja odotukset ovat itsellesi vieraita. Ne näyttävät aivottomalta kaahotukselta joka johtuu utooppisesta epärealistisesta suhteesta elämään ja maailmaan. Sen sijaan elämänkokemus on tuonut juuri sinulle maanmainiota ymmärrystä itsestäsi ja hallintaa ympäristöstäsi. Eikä maailma siksi enää yllätä sinua. Kenties odotat että eläkkeelle meno tahi muu vanhuus tulevaisuudessa palauttaa sinulle tämän nuoruuden kyvyn elää hetkessä. Mutta se todennäköisesti tuo sinulle vain dementian. Näin sinulta menee ymmärrys itsestä ja hallinta ympäristöstä. Mutta kyynisyys on silti lujassa.

En tietenkään haluaisi lannistaa sinua, mutta lannistan kuitenkin. Voisin kenties rajoittaa tätä, mutta sinun lannistamattomuuden haluni ei ole riittävän vahva. Siksi lannistus iskee ikään kuin "mutkan takaa". Teen tämän ihan sen vuoksi että tämä asetelma on itselleni hyvin edullinen ; Jos ihminen tarjoaa itselleen bloginlukemisen nautinnon, minun on hyvin tervettä olla herättämättä liikoja odotuksia jotta ihmiset eivät pety. Amatöörikirjoittajan on syytä pitää huolta siitä että blogi tarjoaa jotain potentiaalista mukavaa, mutta jossa ei ole ladattuna niin suuria vaateita että pettymysriski olisi mainittava.

Olet joka tapauksessa täällä ja luet blogiani. Syyt, keinot ja tavat ovat moninaiset, mutta lopputulos on sama. Kiitän sinua siitä että teit hyvän valinnan. Valitsit oikein. Vielä oikeammin voit tehdä vain jos lähetät kirjoittajalle rahaa. Oikein iso lahjoitus saa hänet nöyrtymään ja sanomaan ne kaksi lukijalle asiaankuuluvaa sanaa jotka koskevat erityisesti tätä blogia. Ne ovat "kiitos" ja "anteeksi". Haaskasin tässä tekstissä runsaasti potentiaaliasi. Kulutit sen kuitenkin vapaaehtoisesti. Kenties tämä oivallus on tieto joka sinut vapauttaa. Ehkä tämä on sinulle peräti internetin viimeinen sivu. Sen jälkeen voit rauhassa sulkea internetinlukulaitteesi ja mennä leikkimään ulos perheesi ja ystäviesi kanssa.

---

Tämä on 3600. blogaus. Kyllä siihen mahtuu yksi teksti kokeellista ruskeakielisyyttäkin.