Olen viime päivinä lukenut paljon Caesarista. Hän otti elämänsä aikana paljon riskejä. Hän menestyi koska hän selviytyi niistä. Hän olisi voinut murtua velkoihinsa jos hän ei olisi päässyt poliittisiin virkoihin, hän olisi voinut kuolla sotaretkillä. Jossain mielessä tämä riskistä puhuminen on hyvin relevanttia.
Mutta sitten toisaalta jos asiaa ajatellaan voidaan huomata että kaikki tämänlaisista puhuminen on perin juurin omituista. Jos ajattelemme välttämättömyyttä ja olemassaolevaa, voimme nähdä että Caesar ei ollut epäonnistunut riskeissä. Ja tästä seuraa se että on jossain määrin hankalaa puhua näistä riskeistä tosiasiallisina.
Onkin jännittävää miettiä että kun tämänlaisista asioista puhutaan, niin oletetaanko tässä itse asiassa ontologinen kanta ja ollaan väittämässä että (1) maailma olisi väistämättä ei-deterministinen, jossa viitataan joko indeterminismiin tai siihen että asia olisi toinen jossain toisessa mahdollisessa maailmassa (2) vai viitataanko tässä vain episteemiseen epävarmuuteen. Eli siihen että ennen kuin käsissä oli niitä faktoja kuin nyt, ei voitto näyttänyt epäselvältä.
Näistä jälkimmäinen tuntuu intuitiivisesti uskottavammalta ja filosifisesti varovaisemmalta. Mutta toisaalta se tuntuu myös vaativan jonkinlaista mielessä tehtyä aikamatkaa Caesarin ratkaisujen tekohetkeen tai jopa tätä edeltäviin aikoihin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti