torstai 17. elokuuta 2017

Rasistien denialismia

Monesti on syytä olla varovainen kun käyttää "rasisti" -sanaa. Tällä kertaa varovaisuuteen ei ole tarvetta. Sillä aiheena on valkoista ylivaltaa kannattavien puuhastelut. He ovat avoimesti rotuopillisia. He uskovat että eri alueilla on erilaisia geenejä ja että nämä populaatiot ovat sellaisia että osa on tyhmempiä kuin toiset.

Tässä he usein pitävät keskiarvoista, älykkyysosamäärätutkimuksista ja geeniasioista. Koska näiden avulla rasismi ei ole vain ideologia vaan tieteellinen fakta. Tämä on tietenkin tärkeää jos on rasisti. Ja näiden erojen kannattaminen ei tätä kautta ole todiste siitä että nämä ihmiset eivät ole rasisteja. Kuten se ei ole kenenkään kohdalla.

Koska tämä tietynlaatuinen tieteestä pitäminen on kuitenkin suosiossa, ei ole ihme että he itse ovat menneet geenitestailun alueelle. Scientific American onkin huomauttanut että tähän liittyy jännittäviä ilmiöitä. "...many are disappointed to find out that their ancestry is not as “white” as they’d hoped. In a new study, sociologists Aaron Panofsky and Joan Donovan examined years’ worth of posts on Stormfront to see how members dealt with the news. It’s striking, they say, that white nationalists would post these results online at all. After all, as Panofsky put it, “they will basically say if you want to be a member of Stormfront you have to be 100 percent white European, not Jewish.” But instead of rejecting members who get contrary results, Donovan said, the conversations are “overwhelmingly” focused on helping the person to rethink the validity of the genetic test."

Aatetovereita ei haluta hylätä. Vielä vähemmän omaa ideologiaa jos itse on saatu epämiellyttävä tulos. Siksi jos tulos osuu oikeaan, se on geenitestien tuomaa tiedettä. Mutta jos se ei ole, ei testaamien ole pätevää. Puolustautumisissa kiinnostavaa on se, että tässä puolustukseksi kelpaa mikä tahansa joka tukee omaa maailmankuvaa ; Osa kritiikeistä on tieteellisesti kolhoja - selitetään että tulokset ovat tilastollista kohinaa koska he eivät ymmärrä mitä mittaustarkkuus tarkoittaa. (Se, että jossain on prosentteja ei tarkoita että tulos heittäisi hirveästi.) Osa niistä on itse asiassa ihan valideja, sellaisia joita tiedemiehetkin käyttävät kun he kritisoivat tämänlaisia geenitestejä. ; Tärkeää on se, mitä argumentti ajaa eikä se miten hyvä se on. Kiinnostavaa onkin se, että jos nämä asialliset geenitestikritiikit olisivat riittävän tehokkaita, ne kyseenalaistaisivat koko rotuopin. Mihin valkoisen rodun ylivertaisuuteen uskovat tietenkään eivät halua mennä.

Tämä on itse asiassa mielestäni malliesimerkki siitä miten erilaiset denialistiset ilmiöt syntyvät. Ei denialistit vihaa tiedettä. Siksi he muotoilevat näkemyksensä tiedettä hipoviksi. Ihmiset haluavat kuitenkin enemmän olla oikeassa kuin olla tieteellisiä. Ja se onnistuu sillä että korostetaan oikeassa olemisen tunnetta itselle enemmän kuin sitä että oltaisiin oikeassa ja tieteellisiä. ; Kaikki itseä uhkaava data rationalisoidaan pois erilaisin argumentein. Eikä tässä mietitä onko argumentti pätevä. Koska rationaalisuuden tunne tulee sillä että sanotaan jotain joka on muotoiltu argumentiksi.

Denialismin takana ei ole tiedeviha vaan identiteettikriisi. Kognitiivinen dissonanssi jonkin tieteellisen tai teknisen asian kanssa. Siksi ei ole sattumaa että hurskaat kristityt ryhtyvät kreationisteiksi. Tai autoilua rakatavat oikeistolaiset liberaalivihaajat alkavat vastustamaan ilmastonmuutosta. Tai rasistit alkavat painimaan väärien geenitestiensä kanssa.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Tekemättä jäänyt työ

Työttömyysongelma halutaan ratkaista. Tämä on ymmärrettävää. Työttömistä on kuluja ja siihen liittyy vivahde ansiotta saadusta rahasta. Rahasta jota saadaan tekemättä mitään. Tämä voi riepoa moraalintajua jos se on sellainen.

Ratkaisuehdotukset tuppaavat usein olemaan hyvinkin tietynlaisia;
1: Ehdotukset koskevat hyvin alkeellista, suorastaan metsästäjä-keräilijämäistä elämäntapaa jossa ansaintalogiikka on suoraan sotaa edeltäviltä vuosilta. Toisin sanoen hämmästyttävän moni näkee että tekemätöntä työtä näkee katsomalla metsään ja ryteikköön. Metsätyö nähdään konkreettiseksi tekemiseksi jossa tuotetaan jotain. Tämä on ymmärrettävää. Valitettavasti tämä ei ole kovin toimiva ratkaisu. Sillä useat metsästä saatavat ansiotavat ovat sellaisia että sinun täytyy olla maanomistaja jotta saat niitä tehdä. Tai sinulla täytyy olla metsurin ammattitutkinto saadaksesi sahata puita muiden metsissä tilauksesta metsäkoneilla jotka vaativat melkoisen suuria investointeja. Toisaalta usein puheissa esiin tuleva marjastus on siitä huono, että se ei ole mahdollinen kaikkialla suomessa asuville. Lisäksi marjat tuottavat rahaa hyvin sesonginomaisesti joten se ratkaisee tosiasiassa vain pari kuukautta vuodesta. (Marjastus on kannattavaaa niille jotka johtavat marjastajia. Marjastajille tämä saadaan kannattavaksi vain jos he ovat jotain ulkomaaneläviä joiden asuinkustannukset eivät ole samat kuin Suomessa.) ; Tässä ei ymmärretä maailman muuttumista. Tosiasiassa tekemätöntä työtä on useimmin paikoissa joissa on ihmisiä. Etenkin jonottamista. Tämä tarkoittaa sitä että palvelualoilla on usein työtilaa. Palvelua ei toki näiden metsätyöihmisten puheissa oikein pidetä työnä vaan kivana. Mutta tässä ei oikein ymmärretä että tosiasiassa konkreettisia tuotteita tuottavasta taloudesta on siirrytty rahatalouteen; Suomen valtiota ei kiinnosta monta litraa voita sillä on vaan paljonko se saa verotuloja. Ja suurin määrä rahasta tulee jatkojalostuksesta. Ja jatkojalostus tarkoittaa mitä tahansa mistä tulee lisäarvoa. Palvelulla on suuri osa tässä.  ; Toki tässäkin on huomattava että talous tulee hyvin pian muuttumaan. Suuri määrä palvelua koskevista töistä automatisoidaan hyvin nopeasti ja voi olla että viiden vuoden päästä antamani ohje hakea töitä paikoista joissa jonotetaan voi olla yhtä typerä kuin se että nykyään kuulee ehdotuksia siitä että voisi ansaita elannon keräämällä käpyjä tai rakentamalla hiilikaivoksen lapsiorjille.
2: Ehdotukset ovat suoraan sanoen laittomia. Harva tulee miettineeksi että jopa se USA:n massaviihteestä tuttu lasten sitruunamehun myynti on jotain johon liittyy elintarvikelainsäädäntöä joita kakarat eivät täytä. Näillä ihmisillä on konseptisekaannus sen kanssa että se että jollain asialla voi ansaita ei tarkoita sitä että sitä tekemällä ei voisi joutua vankilaan. Tätä ei tavata kutsua työnteoksi vaan rikollisuudeksi. Joka tosin, rehellisesti sanoen, voi olla monesti taloudellisesti kannattavaa.
3: Työt ei tosiasiassa ole mitään. Esimerkiksi on ehdotettu että voitaisiin saada ihmisiä siirtämään ravintolassa olevien astiat pois. Tämänlaista työtä ei kuitenkaan oikeasti ole olemassa. Ja syy on siinä että vaikka ihmisiä laiskottaakin niin tosiasiassa he eivät ole halukkaita maksamaan tämänlaisesta lisäpalvelusta enempää. Tämä ilmiö on vaikuttanut runsaasti myös kaupassa; Ennenmuinoin elettiin aikoja jolloin liikkeet olivat sellaisia että ihmiset jonottivat myyjän luo saamaan palvelua vaikka tiesivät mitä halusivat ja missä se oli liikkeessä. Itsepalvelumalli jossa on hintakyltit ja jossa jonotetaan vasta kassalle on käytäntö. Ihan sen vuoksi että ihmiset eivät halua maksaa siitä että joku nostaa tuotteet hyllystä heidän ostoskärryihinsä. ; Näillä ihmisillä on paha konseptisekaannus. He eivät ajattele loppuun asti. Se, että he eivät näe jonkinlaista työtehtävää olevan ei tarkoita että tämä olisi tekemätöntä työtä. Työstä maksetaan palkkaa, se on määritelmällisesti työn ja harrastuksen ero. Siksi työ on paitsi ajankulua myös ansaintalogiikkaa.

tiistai 8. elokuuta 2017

Mitä tarkoittanee kristillinen roolipelaaminen?

Kävin Ropeconissa kuuntelemassa kristillisistä roolipeleistä. Tilaisuutta ei mainostettu erityisesti kristityille suunnattuna. Mutta sitä se oli. Toki muunlaisetkin saivat olla. (Ja yleisön mielipidesuuntauksia jopa tiedusteltiin aluksi.) Keskustelu oli luterilaisen papin pitämä. Koponen ei ole mikään hihhuli joten pidin aihetta sellaisena että sitä voi olla kiinnostavaa kuunnella. Ja olihan se sitäkin.

Kokonaiskuvana aiheen käsittely herätti pari ajatusta ja ennen kaikkea runsaasti hämmennystä. Nämä teemat näyttävät koostuvan suuresta osasta uskonnollista keskustelua muutoinkin joten kenties kysymys on oireellisemmasta piirteestä jonka parantaminen on osa laajempaa yhteiskuntaelämäämme tämän aiheen piirissä..

Aluksi haluttiin irtautua saatanapaniikista, joka oli ajankohtainen aiheen parissa parikymmentä vuotta sitten. Tähän suhtauduttiin kuitenkin aihe irrelevantisoimalla. Toisin sanoen tästä osiosta käsiin jäi se, että saatanapaniikki selvästi vaikuttaa paljon kristittyihin koska heidän täytyy pitkän ajan jälkeen täytyy aina reagoida roolipeliaiheeseen anteeksipyydellen. Toisaalta prosessissa myös selvästi alleviivattiin sitä miten saatanapaniikkiin osallistuneet kristityt olivat "vihjeettömiä ja vilpittömiä". Tätä kautta haluttiin osoittaa syvää armeliaisuutta siihen mukaan tulleille kristityille. Vaikka asiaa ikään kuin reaktiivisesti pyydetään anteeksi niin silti halutaan vähätellä saatanapaniikin merkitystä ja vaikutusten vakavuuksia; Toiminta nähtiin vilpittömänä ja harmittomana ja iät ja ajat sitten tapahtuneena. Tästä syntyy varsin ambivalentti suhtautuminen. Itse olen vahvemmin seurauseetikko ja päästelinkin suustani tilaisuudessa ääniä jotka alleviivasivat sitä että saatanapaniikkiin osallistuneet ovat yhä elossa, eivätkä he ole niitä jotka anteeksipyytelevät. Mutta minun suhtautumiseni saatanapaniikkiin onkin sen suuntainen että mikään  mikä ajaa itseäni vakavasti kohti itsemurhan yrittämistä ei ole mitään harmitonta vilpittömyystelyä. (Ryhmän pitäjä taas itse asiassa tunnustautui että hän oli kuunnellut varoituksia kun koulun opettaja oli tullut keskustelemaan aiheesta huolipuheella ja oli jättänyt roolipelejen pelaamisen. Tämä kertoo ihmisen hyvyyden mukautumisesta sosiaalisen paineen alla aika paljon.)

Tästä syntyi kuitenkin varsin kiinnostava kokonaiskuva. Ja itse asiassa on melko selvää mitä kautta ajatus saatanapaniikista ikiaikaisena asiana joka vainoaa kristittyjä koska he reaktiivisesti anteeksipyytelevät asioita johtuu. Kun luennoija kuvasi kristinuskon ja vallan suhdetta hän lähestyi sitä kirkon kautta. Tätä kautta hän kuvasi hienosti sitä miten instituutio virallisena instituutiona käyttää valtaa ja minkälaisia suhtautumistapoja ihmisillä voi olla tähän aiheeseen. Tämä kuvaus oli sinällään mallikas. Mutta se unohti sen mistä hän itsekin kertoi ; Uskonnollista valtaa ei pidä katsoman pelkän kirkkoinstituutin kautta. Tai siten että "kirkon ulkopuolella toimivat vain fundamentalistit". Sillä tosiasiassa evankelis-luterilaisen seurakunnan jäsenet "harmittomasti huolestuvat" ja tämä sosiaalinen valta ei ole mitään fundamentalistien pöhistelyä. Seurakuntatoimintaa usein kuvataan jonain jossa kristillisyys kohtaa elämän ja elämäntavan. Ja tämä positio on yhteisöllisyyttä ja muuta vastaavaa jota kirkkolaiset usein kannattavat syvästi. Siksi ällistyttää miten tässä kontekstissa se jätettiin mainitsematta ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Tai sillä ei olisi merkitystä. Merkitystä oli vain sillä että kirkon jäsenet "yleensä" kuuluvat niihin lievempiin vallan ja kirkkoinstituution suhteita korostaviin. (Mutta eivät aina nekään. Ateistiryhmissä ei ole harvinaista törmätä pastoreihin jotka ovat leipäpappeutensa syrjässä kiinni kirkossa mutta jotka edustavat niitä tiukempia fraktioita. Ja arvaa mitä kirkkolaiset tekevät tämänlaiselle käytökselle silloinkaan kun se on julkista? Eivät yhtään mitään. Kirkko on tässä kenties enimmäkseen passiivinen mutta apua sieltä saa nollan verran. Mitä nyt joku pastori tulee hymistelemään sinua itsemurhaan ajaneiden ihmisten moraalisesta vilpittömyydestä ja siitä miten ihmisten traumoista selviämiselle on selvästi asetettava jokin aikaraja jonka jälkeen niistä valittaminen mitätöityy.)

Samassa yhteydessä voi paistaa tietysti myös "budjettisokeus". Roolipelien ja kirkon suhdetta korostettiin toteamalla että kirkolla on roolipelikerhoja. Joka on tietenkin totta. Samalla hän kuitenkin huomautteli että ateistisia roolipelikerhoja ei ole. Onkin aika selvää että vapaa-ajattelijoiden budjetilla tuskin sellaista saataisiin irti. Ja jos suomalaiset pistettäisiin ahkerasti yhteisöveron kautta tukemaan samalla rahamäärällä ateistejen toimintaa niin kaikenlaisia kerhoja voisi putkahdella. Toisaalta tätä lausumaa heikensi sekin että kristillisistä peleistä kuulevia oli hyvin vähän ja luennoitsijan asennekin tuntui olevan vahvasti se että kristityt roolipelaajat ovat tietyllä tavalla vahvasti marginaalista vähemmistöä. Ja tätä kautta joku voisi sanoa että jossain mielessä ropecon on hyvinkin "yksi hemmetin iso hämmentävän ateistinen roolipelikerho".
1: Toki teknisesti sekulaari ilmapiiri joka ei ole kiinnostunut uskonnosta yleensä ei ole samaa kuin ateistinen. Mutta käytännössä kykenen kyllä ymmärtämään miksi mikäkin asia koetaan milläkin tavalla. Vähemmistönä sitä huomaa jatkuvasti olevansa tilanteessa jossa enemmistö määrää pelisäännöt ja kysymys ei ole pelkästään siitä mitä sanotaan ääneen ja mikä heijastuu ääneen sanotuissa arvolauselmissa. On melko ymmärrettävää jos kristitty jota kiinnotsavat tietyt aiheet ja kysymykset kokevat että pelit ja systeemit rakennetaan painotuksin jotka ovat heille vieraita. Samaa kokemusta voi hakea halutessaan vaikka uskonnottoman arjesta monissa sosiaalisissa konteksteissa nykyään. Se, että nämä eivät "teknisesti" ole kristillisiä ei auta. Ei vaikka kuinka monesti näissä korostetaankin henkeä joissa uskonnoilla ei mukamas ole edes mitään tekemistä käytänteiden ja asenneverkostojen kanssa. Kristitty joka ei ole tämänlaista marginaaliasemaa kokenut voi tietenkin leikkiä vihjeetöntä koska asia on täysin heidän kokemuspiirinsä ulkopuolella. He elävät maailmassa jossa äänekäs erimielisyys on samaa kuin tallaaaminen. He ovat mielipiteenilmaisun kohdalla vetämässä "militantti ateisti" -linjamaa ja ovat täysin sokeita hienovaraisemmille vallankäytön muodoille koska asia on heille usein ilmaan kirjoitetuissa dogmeissa eikä käytänteissä.
2: Ja se saatanapanikointikin on jäänyt historiaan kun "huolipuhe" on käytännössä samoilla tyypeillä suuntautunut joko ateisteihin tai maahanmuuttajiin tällä hetkellä. Näiden tuomitseminen on käytännössä samanlaista mutta tätä ei anteeksipyydellä. Ilmeisesti siksi että siitä ei ole mennyt tarpeeksi aikaa. Itsekin muistan ajan jolloin kristittyjen ensimmäinen reaktio saatanapaniikkiin oli koko ilmiön olemassaolon kyseenalaistaminen. Nyt kaikki tietävät että se tapahtui. Mutta siitä onkin niin kauan aikaa että jokin oleellinen "asialla on väliä" -päiväys on kadonnut. Kirkkolaisilla tuntuu olevan erikoinen tapa odottaa "olemattomien ja tuntemattomien" ongelmailmiöiden kanssa denialismissa siihen asti että moraalipaniikki on ohi ja sitä voidaan lähestyä edellisen sukupolven historiantutkimuksen kautta. Asioiden huomaamiseen tuppaa menemään 10-20 vuotta. Sama ilmiö oli muuten kreationisminkin kanssa. On tavallaan egopullistelevaa muistaa miten on ollut sitä joukkoa joka on tarkastellut suomalaista kreationismia silloin kun kirkon tutkimuskeskus mietti onko aihetta syytä tutkia kun ei sitä ole suomessa kuitenkaan. Nyt meillä on kreationistinen presidenttiehdokas. Joka on ilmeisesti saanut sitä laadukasta ev.lut -uskonnonopetusta joka suojelee tuollaiselta humpuukilta.

Kolmas huomio oli siinä miten "kristillisyys" on aiheessa vaikea käsite. Monet kristilliset roolipelit ovat aika heikosti sellaisia. Systeemi menee helposti siihen mistä vähän avauduinkin tilaisuudessa; Olen pelannut "jeesusroolipeliä" jossa oli Juudas Iskariot jolla oli jalkajousi. Toisin sanoen roolipeli on klassista fantasiahötöä fantasiaklisein niin että miljöötä on minimaalisesti muutettu ja hahmoja on nimetty hieman erilaisilla tavoilla. Tämä on "vain jokseenkin kristillisehköä" pelaamista.

Vaikka evankeliointi tuomittiin ja korostettiin niin siitä huolimatta näytti että kristillisyydestä muutoin käytettiin mahdollisimman laajaa kuvausta; Kristillisyydestä otettiin esiin pelintekijöitä jotka ovat kristittyjä. Riippumatta siitä mitä heidän pelinsä sisältävät. (Jos tietokonepelien kohdalla tehtäisiin sama niin robottikauhusurvivalhorrorpeli "Five Nights at Freddy's" olisi kristillinen peli.) Toisaalta kristilliseksi tulkittiin myös "kätyrin osa" -peli jonka ytimeen laitetaan se, että kätyri voi vapautua kun hän saa riittävästi vilpitöntä rakkautta. Tosin pelissä unohtuu että pelimoottori sallii aika erikoisia ratkaisuja. Itse olen pelannut "Kätyrin osaa" twistillä jossa on uskottava ja toteltava kuuliaista Jumalaa joka komentaa indoktrinointitoimintaan ja muuhun aktiviteettiin jossa sorretaan ihmisiä henkisesti. Se, että kätyrit saatiin tottelemaan herännäisten parissa aika normaalia käytöstä alleviivaa sitä että kenties tässä kuitenkin sävytetään peliä hieman laajalla pensselillä. "Kätyrin osa" ei ole kristillinen tai ei-kristillinen peli. Sen voi säätää molemmiksi.

Itse olisin kenties pitänyt luennon aika toisella tavalla. Olisin kenties korostanut vähemmän sitä miten kristityt pelaavat - ja hämmentävää kyllä vaikka luennoija tunnustikin että tosiasiassa suurin osa peleistä on äärimmäisen sekulaareja. Ei ateisteja useimmiten kiinnosta oikeasti miettiä sitä ovatko he ateistisia roolipelaajia. (Aiheiden sotkeminen innostaa lähinnä minun kaltaisia kaunakkoja.) Näkökulma tuntui painottuvan "kristityt pelaa keskenään" -henkiseksi. Kun tärkein olisi kuitenkin se, että miten kristittynä pelata toisten kanssa. Siis se, miten voi olla kristittynä pelaamassa roolipelejä selvästi maallistuneessa kontekstissa ilman että se ihan liikaa sotii omia vakaumuksia vastaan. (Hint: Ei ehkä kannata pelata minun kanssa "kätyrin osaa".) Ja toisaalta se miten pelauttaa kristittynä sellaisia pelejä jotka eivät liikaa häiritse omaa maailmankuvaa mutta joka ei kuitenkaan vaivaannuta maallistuneempia pelikavereita.

Kun esimerkiksi sukupuolisuuden ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla samassa ropeconissa pidettiin paneeli jossa näkökulma oli hyvinkin vahvasti painottunut tähän. Siinä keskusteltiin esimerkiksi miten miespelaaja joka pukee mekon pitää sisällään parodiaelementin niin että toisaalta pellet tekevät tätä ja toisaalta kun vakavasti ottava tekee tätä se helposti koetaan silti vitsinä. Ja miten jos miespelaaja ottaa naishahmolleen vahvoja piirteitä ihmiset ajattelevat helposti että "hän pelaa huonosti". Toisin kuin emansipationaariseksi koettu nainen joka pelaa mieshahmoa tai ottaa naishahmoonsa miehisiä aktiivisia piirteitä. Tämänkaltaiset kysymykset voisivat itselleni kiinnostaa enemmän tästä asiasta.

Nyt jäi käsiin vähän se, että ilmeisesti kristityt kokevat stigmaksi saatanapaniikin joka koetaan kauan aikaa sitten tapahtuneeksi harmittomaksi asiaksi. Ja että valta uskonnossa on vain institutionaalista ja tätä kauttakin on syytä etäytyä tästä likaisesta historiasta. Ja että kenties kristillisyys on tätä kautta stigmautunutta ja kristityt ovat saatanapaniikin tämän hetken uhreja. (Jotka esimerkiksi joutuvat kestämään niitä mielestäni ymmärrettäviä vastareaktioita joita saa kun ei ole niitä ihmisiä jotka lamautuvat ja pakenevat toiminnastaan ensimmäisen moralistin tullessa heiluttamaan etusormiaan ja jotka joutuvat tätä kautta kohtaamaan institutionaalista ja sosiaalista vallankäyttöä ja rankaisutoimia omakohtaisesti.) Ja että kenties tämän vuoksi kristityt keskittyvät siihen että pelaavat kristittyinä kristittyjen kesken. Vaikka eivät sitten oikeasti pelaakaan.

Ja että kun mietitään mikä tekee kristillisestä roolipelistä kristillisen, se voidaan nähdä pelintekijän maailmankuvan ilmenemänä niin että tekijän kristillisyys jotenkin automaattisesti vaikuttaa siihen että pelistä tulee kristillinen, se voi olla pelimekaniikan sisältö joka heijastaa arvoja, se voi olla pelinjohtaja joka säätää miljöön ja tapahtumat ja pelaaja itse hahmonsa kautta. Ja tätä kautta kysymys on kenties mutkikkaampi kuin voi uskoa.

Herroista, orjista ja niiden ylittämisestä

Nietzschen moraalikäsitys on tunnettu mutta paljon vääristelty asia. Asiaa ei helpota se, että Nietzschen tyyli oli hyvin sekava – ja rehellisesti sanoen modernein termein jopa trollaava. Kuitenkin on selvää että vain hyvin harvaa filosofia on niin paljon tahallaan väärinymmärretty ja tulkittu. Lainaus-virhelainaus -suhteeltaan hän on hyvin ainutlaatuinen filosofi. Ehkä siksi että vääristeltyä Nietscheä on kätevää käyttää poliittisena lyömäaseena.

En itse ole Nietzschen ajatusten kannattaja. Vielä vähemmän yli-ihminen, olen tähän aivan liian kaunainen, pömpöösi ja moralistinen hahmo. Mutta tästä huolimatta olen sitä mieltä että jos jotain näkemystä haluaa käsitellä, se olisi syytä tehdä edes oikeansuuntaisesti; Nietschestä on tunnetusti lukuisia eri tulkintoja. Mutta tästä yksiselitteisesti oikeain tulkinnan puutteesta huolimatta jotkin tulkinnat ovat yksiselitteisesti vääriä. Ja ne tuppaavat olemaan niitä kaikista tunnetuimpia ja levitetyimpiä tulkintoja.

”Ecce Homossa” Nietzsche esittää että maailmassa on tavattu kahdenlaista moraalia. Herramoraalia ja orjamoraalia. Tämä jaottelu on hyvin keskeinen ja sen ymmärtäminen on tavallaan helppoa. Nietsche näkee että moraalin kohdalla on katsottava niiden syntyä. Ja katsottava sitä nimenomaan käytännöllisyyden kannalta. On katsottava herrojen ja orjien elämää. Elämää aikana jolloin herrat olivat vapaita tekemään ja komentamaan ja orjien oli toteltava kuuliaisesti. Nämä ihmisryhmät ovat tarvinneet elämässään eettisiä ohjenuoria ja ne ovat tätä kautta rakentaneet itselleen keskenään hyvin erilaiset moraalijärjestelmät. Herramoraalissa moraalinen hahmo tiivistyy pärjääviin herroihin itseensä. Orjamoraalissa olla hyvä tarkoittaa sitä että on hyvä orja.

Nietzsche toisin sanoen näkee että moraalisuus on syntynyt tietynlaisissa olosuhteissa käytännön ympärillä. Ja sitten nämä muodot ovat jatkaneet olemassaoloaan sen jälkeen kun herrat ja orjat ovat lakanneet olemasta. Näin ollen moraali on irronnut käytännöllisyydestä, mutta se ei ole kuitenkaan irtautunut juuristaan.

Herramoraalissa on katsottava sellaisen ihmisen elämää joka vapaasti tekee mitä haluaa milloin haluaa ja kenelle tahansa haluaa. Tämänlaisen ihmisen on kätevää katsoa moraalisuutta vallan ja vallantahdon kautta. Herralle hyvää on se mikä on hänelle haluttavaa ja tavoittelemisen arvoista. Vallan säilyttäminen tarvitsee tuekseen monenlaisia keinoja ja näihin liitettävissä olevat hyveet kuten rohkeus taistelussa ja muussa toiminnassa ovat tässä käteviä piirteitä. Varakkuuden näyttämiseen liittyy myös tyyliin ja estetiikkaan liittyviä asioita. Näin herramoraalissa on kysymys ylevien piirteiden esittämisestä toisille hallitsijoille. ; On selvää että herramoraalissa ei ole kysymys siitä että nämä asiat olisivat itseisarvoisesti hyviä itsenään. Sen sijaan ne ovat hyviä koska ne ovat itselle miellyttäviä, ne ovat muiden herrojen hyväksymiä ja ne ovat käteviä vallan säilyttämisessä ja tavoittelussa. Herramoraalissa ytimessä pahuus ei yleensä ole sitä että jokin asia on jotain. Pahuus on yleensä jonkin asian puutetta. Esimerkiksi pelkuri ei näytä herran ylevää ihannetta ja on lähinnä rohkeuden puutetta. Herramoraalissa pahuus on hyvyyden puutetta.

Orjamoraalissa elämä on herrojen dominoimaa. Nietzschen mukaan orjien on luontevaa nähdä herrat pahoina ja julmina sen vuoksi mitä herrat helposti tekevät orjille. Toisaalta orjan elämässä on kätevää esimerkiksi olla herättämättä huomiota ja totella. Orjamoraalissa vastaan tulee Nietzschen tärkeä konsepti ressentment, kaunaisuus. Orjan moraalikuvaa rakentuu helposti kätevyyden ja kaunaisuuden varaan. Hyvyyskin nousee orjamoraalissa esiin tätä kautta; Paha on hyvän vastakohta. Herra on julma ja orja on heitä vastaan. Joten kaikki mikä on herrojen haluamia asioita vastaan on pahaa. ; Tätä kautta esimerkiksi nöyryys on hyveellistä sitä kautta että hyvä orja on kuuliainen ja toisaalta ylpeys on herrojen hyve jota vastaan on syytä asettua.

Nietzsche näkee että nykyään orjamoraalia näkee monessa paikassa. Ja koska herroja ja orjia ei enää ole, on herran paikan usein ottanut ei-inhimillinen taho. Poliittinen toimija tai uskonto. Erityisesti kristinusko sai Nietschen silmissä vastaavan arvon. Herramoraalia on kuitenkin vähemmän tai ainakaan sitä ei arvosteta puheissa. Epäsuosiostaan huolimatta se ei välttämättä ole huonompi. Me olemme usein tilanteessa jossa intuitiomme ovat kiistassa keskenään. Esimerkiksi arvostamme nöyryyttä mutta haluamme olla myös ylpeitä. Nietzsche näki että orjamoraalissa oleva kaunaisuus on lannistavaa ja että tämä ei ole hyvä tapa elää hyvää elämää ja siksi se usein siirtääkin hyvän elämän pois maallisesta elämstämme jonnekin tuonpuoleiseen. Siksi vapaus ja muu voi olla hyvinkin hyvä lähtökohta koska sen avulla voimme elää meitä miellyttävällä tavalla.

Nietschen ajattelussa onkin tätä kautta helppoa tunnistaa vivahteita joita löytyy modernin ajattelun puolelta hyvinkin monesta eri paikasta. Puhutaanpa sitten kristittyjen uusliberaalien kapitalistien kalvinisminsävyttävästä maailmasta jossa erinomaiset ovat predestinoituja rikkauteen. Tai kommunistien asenteista. Tai anarkismista. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että Nietzsche haluaa antaa moraalista kokonaiskuvan jossa on kolikon molemmat puolet. Ja kaikesta sapekkuudestaan ja epäkäytännöllisen maineestaan huolimatta Nietschen moraaliajatusten ytimessä on sympatia ja asettuminen – tai ainakin yritys asettua – ihmisen asemaan ja tilanteeseen.

Tässä mielessä herramoraali ei ole moraalitonta tai nihilismiä. Orjamoraali pitää sitä pahuutena, mutta sillä on omia moraalinäkemyksiään. Moraalilait eivät saisi tulla jumalalta mutta tämä ei tee Nietzschestä nihilistiä. Toisaalta asia on hankala. Sillä Ecce Homossa on monia esseitä. Ja herramoraaliin tukeutuminen nojaa pelkästään ensimmäiseen esseeseen. Itse asiassa jos luet teoksen muita esseitä voidaan huomata että Nietzsche halusi vielä enemmän kuin epämuodikkaaseen herramoraaliin siirtymistä.

Nietzschen teksteissä on ajatus siitä että moraali on tavallaan kielellinen ja kulttuurinen konsepti. Hallitsijat ovat kuvanneet itseään hyväksi ja pahaksi. Ja orjat ovat käsittäneet että he voivat saavuttaa moraalisen ylemmyyden kääntämällä moraalisen puheen ympäri. Kuitenkin itse jaottelutapa ja asenne säilyy muuttumattomana. Dikotomia pysyy, ainoastaan suunta muuttuu. Siksi olisi syytä nousta koko moraalijärjestelmän ulkopuolelle.

Tällä kaikella on hankalasti tulkittava suhde yli-ihmiskonseptiin joita Nietzschen Zarahustra ajaa. Toisaalta yli-ihmisyyttä kuitenkin kuvaa ajatus hyvän ja pahan tuolle puolelle menemisestä. Tämä vihjaa siihen että Nietzsche on itse asiassa tavoitellut tässä herra- ja orjamoraalin tuolle puolelle menemistä. Nietzsche puhuu kaikkien moraaliarvojen uudelleenarvioinnille. ; Olisikin hylättävä dogmaattinen moraalijärjestelmä ja . Ei tarvita ulkopuolisia ehtoja hyvälle elämälle. Ihmiset eivät muutu tätä kautta nihilisteiksi vaan oman moraalinsa iloisiksi luojiksi. Tätä kautta Nietzschen suhde moraaliin onkin hyvin lähellä taiteilijan suhdetta taiteeseen; Hyvä taiteilija luo autenttisesti. Ja vain kalsea kaavamainen estettikko voisi sanoa että ollakseen kaunista tai taiteellista teoksen tulisi noudattaa tietynlaista kaavaa. Olipa tämä kaava sitten köyhän kansan maun mukainen koiranpentukitch tai eliitin postmodernin taiteen ihannointi.

Julmuus tai nihilisti ei ole kunnolla vapaa. Sillä syvä vapaus vaatii Nietzschelle syvää introspektiota. Ja Nietzschen mukaan puhdas egoistinen asenne ei ole tuottanut hänelle kovin suurta iloa. Sen sijaan hän korosti ihannehahmojaan. Niiden joukosta löytyy esimerkiksi Michel Montaigne, joka kohtasi elämässään suruja mutta joka ei lannistunut niistä vaan oli kuitenkin perussävyltään utelias, tiedonhaluinen ja iloinen. Julma pomottaja sortuu tottelemaan herramoraalin lokeroa ja ankea teiniangstaaja taas on ressentimentin läpitunkema. Hedonistiset sohvaperunat taas ovat pienten nautintojensa hämmentämiä passiivisia viimeisten aikojen ihmisiä. Tässä mielessä Nietzschen yli-ihmisyys on hyvin hankalasti saavutettava asia.

Lähteet:
Friedrich Nietzsche, ”Ecce homo: Wie man wird, was man ist” (1888) [suom. ”Ecce homo”]
Friedrich Nietzsche, ”Also sprach Zarathustra: Ein Buch für Alle und Keinen” (1891) [suom. ”Näin puhui Zarathustra”]

perjantai 4. elokuuta 2017

Ihmeiden suhde luonnonlakeihin

David Hume esitti että ihmeet ovat suoraan luonnonlakejen rikkomuksia. Tämä on koettu hyvin voimakkaaksi väitteeksi. Kuitenkin tämä on lähinnä suora seuraus siitä miten hän erotteli toisistaan ihmeen (miracle) ja hämmästyttävän asian (marvel).

Hume kuvasi hämmästyttävän asian kertomalla vertauksen intialaisista ja jäästä. Hume korosti että kuumassa ilmastossa, kuten Intiassa, voi olla mahdotonta uskoa että vesi voisi ottaa kiinteän muodon koska se on vastoin kaikkea sitä mitä he ovat kokeneet. Hän korostaa että tämä intialaisen tulkinta on epätosi mutta ei typerä päätelmä. Tämän näkemyksen kumoaminen onnistuu sellaiselta jolla on mahdollisuus kokea toisenlaisia lämpötiloja. Koska kokemisen olosuhteet eivät ole olleet analogisia ei yhteyksiä aina voida tehdä. Hume ei kuitenkaan kutsu kiinteää jäätä ihmeeksi vaan hämmästyttäväksi asiaksi. Jää ei riko luonnonlakeja, koska luonnolaeilla on konteksteja.

Ihme taas on hänelle määritelmällisesti yliluonnollinen tavalla joka rikkoo luonnonlakeja. Joten Humen kannanotto on suora seuraus hänen määrittelylähtökohdastaan. Hänelle ihmeet rikkovat luonnonlakeja koska jos ne eivät rikkoisi, ne olisivat hämmästyttäviä asioita. ; Jeesuksen vetten päällä kävely ei olisi välttämättä ihme vaan pelkkä hämmentävä asia.

Humen ajatus meneekin tätä kautta hyvin ankarasti karkeistetusti siihen, että;
P1: Ihmeet rikkovat luonnonlakeja.
P2: Luonnonlait eivät siedä poikkeuksia tai rikkomisiaan.
J: Siis ihmeet eivät ole uskottavia.

Toiselta kannalta katsoen voitaisiin kuitenkin nähdä että ihmeiden suhde luonnonlakeihin ei monellakaan ole yhtä yksioikoinen kuin Humella. Karkeasti ottaen kaikkien ihmekertomusten ytimessä näyttää olevan ei-tunnettavuuteen viittaaminen. Kysymys on käytännössä jonkinlaisesta aukkojen jumala -argumentaatiosta. Ideana on tällöin se, että luonnonlait voivat olla jumalista alkuperää mutta ne eivät todista Jumalasta. Toisin sanoen luonnonlakejen mukainen toiminta ei ole ristiriidassa Jumalan olemassaolon kanssa mutta ne eivät ole todisteita Jumalan puolesta. Michael Levine on esimerkiksi korostanut että ihmeet eivät haasta luonnonlakeja vaan osoittavat että luonnonlait eivät ole kaikkivoipaisia tai kaikenkattavia.

Tässä kontekstissa ihmeitä käytetään sitten hyvinkin kahdella tavalla;
1: Kreationistit ovat hyvä malliesimerkki tilanteesta jossa ihme haastaa materialistisen selitysmallin. Tässä he yrittävät tuoda esiin anomalioita joita evoluutio ei selitä. Ja nämä anomaliat ovat todiste Jumalasta hyvin erityisellä tavalla. Poikkeamat eivät ole pelkästään sitä että Jumala on puuttunut jossain vaiheessa maailmaan poikkeuksen avulla. Sen sijaan nämä poikkeamat haastavat koko evoluutioteorian tai ”makroevoluutioteorian”. Koska näitä anomalioita on, siitä asetetaan laaja haaste koko evoluutioteoriaa kohtaan.
2: Kuitenkin esimerkiksi ihmeparantumisten ja monien muiden ihmetekojen kohdalla ihmeet nähdään luonnonlakien täydentäjinä. Näissä itse asiassa nimenomaan ei haluta kumota sitä teoriaa jolla näitä havaintojoukkoja yleensä käsitellään. Jos joku väittää levitoineensa hän ei väitä falsifioineensa gravitaatioteoriaa ja esitä että hänellä on parempi teoria koko tälle haastetulle gravitaatioteorialle. Sen sijaan hän korostaa että gravitaatio toimii ja on vahva luonnonlaki joten ainut tapa jolla tämä poikkeama voidaan selittää on se, että gravitaatiota on poikkeuksellisesti täydennetty jollain ei-naturalistis-luonnonlakisella. Rukousparantaja ei välttämättä halua kiistää antibioottejen ja muun lääketieteen voimaa vaan korostaa että rukoilu täydentää poikkeuksien avulla ihmeitä.

Onkin kiinnostavaa että vaikka molemmissa ihme nojaa siihen että se on anomaliassa suhteessa tunnettuihin luonnonlakeihin, se miten tätä anomaliaa halutaan käyttää on oleellinen. Joskus anomaliat ovat haasteita sille selitysmallille joka koskee asiaan liittyviä ilmiöitä. Toisinaan taas halutaan ottaa anomaliat erikseen luonnonlaista ja korostaa että sen sijaan että ne haastaisivat tämän teorian niin ne täydentävät sitä luomalla siitä irrallisen aivan uudenlaisen ilmiön. Näitä tulkintatapoja käytetään varsin kliseenomaisesti eikä vaihtoehtotapaa käyttää anomalioita usein sovelleta samoissa konteksteissa kovin mielellään.

Ihmeillä voidaankin nähdä olevan avartava suhde falsifioitumiseen. Voidaan ajatella että ajatus jossa ihme on luonnonlain rikkomista, korostaa vallitsevien teorioiden falsifiointia korostavaa asennetta. Anomaliat nähdään hyvin vahvasti jonain jotka kyseenalaistavat luonnonlain kumoutumista. Toisaalta täydennysajattelu taas vahvistaa sitä miten mikä tahansa havainto voidaan sovittaa vallitsevaan teoriaan ja tätä kautta vallitsevan teorian haastaminen muuttuu vaikeaksi koska falsifioitumisen sijaan poikkeama onkin jokin muu ilmiö. ; Tätä kautta vaikka ihmeitä pidetään luonnonlakien kanssa yhteensopivina ja tällä korostetaan sitä miten ihmeiden ystävät ovat avomielisiä ja yhteensopivia tieteen kanssa, he kuitenkin tavallaan ajavat luonnontieteellistä dogmaattisuutta.

Lähteet:
David Hume, ”Enquiry Concerning Human Understanding” (1748)
Michael Levine, ”Hume and the Problem of Miracles: A Solution” (1989)

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

No, kumpaan luotat?

Katusaarnaaja tuli kotiin pitkän jeesuslappujen jakamisen jälkeen. Hän tuli kotiinsa hieman tavanomaista aikaisemmin. Ja yllättikin vaimonsa sängyssä hengellistä liikettään johtavan karismaattisen kreationistipastorin kanssa. Yllätetty kreationistipastori ei säikähtänyt; Hän kysyi sen sijaan yksinkertaisen kysymyksen; "Kumpaan luotat varmemmin tiedon lähteenä, naturalistisia ja erehtyväisiä aistielimiäsi vai minua, hyvämaineista uskonmiestä ja kreationistipastoria?"

Ylläoleva vitsi on itse asiassa myös vakava filosofinen kysymys. Tämä ei ole kovin ainutlaatuista ; Sekä vitsit että filosofia rakentuvat usein siihen että odotettujen ilmiselvyyksien takaa löytyy jokin käännös joka yllättää. Tässä vitsissä kysymys on siitä mikä tieto on luotettavaa. ;

Itse asiassa ei vaadi kovinkaan kummoista uskon hyppyä, jonka kautta skenaario muuntuu siihen muotoon että katujulistaja on pian saamassa potkuja järjestöstä koska yhteisön silmissä on luotettavaa uskoa että hän mustamaalaa johtajan mainetta. ; Ja uskonmiehen maine on hyvä koska hänellä on henkilökohtainen käyminen tuonpuoleisessa jossa hän on omin silmin nähnyt kristinuskon osoittamat asiat tosiksi. Saatana tuskin valehtelisi tavalla joka saisi ihmiset kristityiksi, kulkisi uskovaisen ajatus. Ja jos näyt ovat oikeita niiden kritisoiminen nähdään riskinä Pyhän Hengen pilkkaamiseen Ja tätä kautta uskonnollisen ideologian mukainen tarinointi vahvistaa luottamusta uskonnolliseen johtajaan ja häntä vastaan nouseminen on Pyhän Hengen kritisoimista.

Tilanne on yleinen uskonasioissa.

Esimerkiksi Richard Bauckhamin näkemyksen mukaan Uusi testamentti ei ole vain kirjallinen lähde vaan kirjallinen lähde joka perustuu silminnäkijähavaintoihin. Tässä usein keskitytään siihen että silminnäkijät olisivat luotettavia ja rehellisiä ihmisiä ja tätä kautta erimielisyys on ad hominem näitä ihmisiä kohtaan. Tätä alleviivataan vielä sillä että kristityt käyttävät mielellään retoriikkaa joka lähentää Jeesuksesta olevien dokumenttien luonnetta. Muotoilu esitetään siten että tekstit ovat silminnäkijöiden tekstejä.

Kuitenkin tosiasiassa tekstit eivät ole silminnäkijöiden tekstejä. Jeesuksesta oleva kirjallinen materiaali on vuosikymmeniä Jeesuksen kuolemasta. Tarinoita on kirjannut joku joka on kuullut niitä silminnäkijöiltä. Kristityille tämä on yksi ja sama asia. Mutta jokainen rikkinäistä puhelinta leikkinyt tietää että tämänlainen ketju on heikompi kuin sen heikoin sidos. Jokaisessa vaiheessa mukaan voi tulla häiriötä. Esimerkiksi olemassaolevista dokumenteista emme voi sitoa lausuntoja siihen että näkijät ovat olleet todella silminnäkijöitä tai edes sanoneet itse olleensa silminnäkijöitä. Ajallinen yhteys tekee tästä vain mahdollista, ja siksi silminnäkijäkertomustarinat ovat enemmän toiveajattelua näiden mahdollisuuksien puolesta kuin jotain josta olisi todellista evidenssiä.

Kuitenkin kysymys on toki siitä relevantti että silminnäkijäkertomus on vain yhtä luotettava kuin mitä itse lausunto on. Ja tämä vaatisi ei-tekstiin perustuvia selvittelyjä siitä mitä on todella tapahtunut. Jota ei ole jonka vuoksi Raamattuun ja sen kirjalliseen sisältöön luotetaan. Tässä kohden kysymys muotoutuu helposti itseäänruokkivaksi ; Se, että ensin luottaa Raamattuun johtaa sisäisesti koherentin tulkintamaailman syntymiseen. Tämä on kuitenkin sisällöltään lähinnä vetoava mutta ei perusteleva. Se sovittaa tulkittavat asiat viitekehykseen mutta ei auta selvittämään miksi asia olisi juuri niin eikä toisella tavalla. ; Tässä mielessä ongelmana on kysymys reliabiliteetista ja siitä mitä ylipäätään tarkoittaa että jokin tieto on luotettavaa.

Ja tämä vitsi palauttaa kaiken takaisin siihen alussa oleeseen vitsiin. Ja siihen liittyvät ongelmat eivät koske vain vitsien maailmoja.

Tämä asenne on tullut tutuksi esimeriksi kun Alex Malarkey tunnusti että hänen hyvin ahkerasti myyty taivaassakäymisvierailukirjansa ”The Boy Who Came Back from Heaven” perustui huijaukseen. Tätä tunnustusta ennen kertomuksen kritisoijat saivat syytteitä siitä että herjaavat hyvää kristittyä maailmankuvallisesti. ; Silminnäkijäkertomuksena myydyt tarinat elävät ja kuolevat kertojansa karisman ja luotettavuuden kautta joten kysymys on aina tavallaan pakotettu ad hominem -ympäristöön jossa asiat ovat totta tai ei-totta sen mukaan miten kertojaan suhtaudutaan. Tämä ei ole kovin rakentava tai vakaa perusta millekään. Usein esitetään että argumentin totuus ei riipu esittäjästä vaan hänen käyttämistään perusteluista. Usein tämä korvataan sillä että oletetaan jo valmiiksi mitä totuus todella on.

Tässä mielessä mieleen voi tulla Ravi Zacharias joka on julistanut että kristinusko on maailman paras uskonto koska hän arvioi uskonnon sitä kautta miten se vastaa seuraavaan neljään kysymykseen; ”Mikä on ihmisen Alkuperä? – Mistä olemme tulleet.”, ”Mikä on ihmisen Merkitys? – Miksi olemme täällä.”, ”Mikä on moraalin pohja? – Mikä on objektiivisten moraalisten arvojen olemassaolo ja perustus.” ja ”Mikä on päämäärämme – kuoleman jälkeen tapahtuva” Ja että kristinusko vastaa näihin parhaiten.

Tässä ensimmäinen huomio on siinä että miksi nämä kysymykset ovat edes oleellisia, eli miksi hyvä uskonto ei sisältäisi tietoa joihinkin aivan eri kysymyksiin tai tunnustaisi tietämättömyyttä niiden edessä; Esimerkiksi juutalainen perinne on pitänyt kunnioitettavana sitä että tietyt kysymykset jätetään Jumalalle. Samoin kristillisessä Amish -perinteessä moniin tämänlaisiin kysymyksiin vastaamista pidetään jumalan paikalle menemisenä ja tätä kautta pahana syntinä. Toisaalta ateisti voisi ihmetellä että mikä on tuonpuoleisen arvo.

Jatkokysymys tähän on tietenkin selvä, miuksi rajausten täytyy olla juuri tämänlaisia. Esimerkiksi miksi moraalin tulisi olla tietynlaista eikä vain jotain moraalia. Oikea vastaus on se, että kristinusko pitää näitä kysymyksiä ja niiden vastauksia tärkeinä ja vastaa niihin tietyllä tavalla. Karkeasti ottaen kysymys on heuristisesta valinnasta joka tosiasiassa ei vastaa siihen että miksi paras uskonto todella olisi sellainen että se vastaisi juuri näihin kysymyksiin juuri tällä tavalla. Ja sellaisella asenteella jossa nöyryyden on korvannut kannanottaminen ties mihin ja muut tähän liittyvät väitelauseet, joka on tavallista lähinnä kristityille - ja pahojen puheiden mukaan militanteille uusateisteille.

Ja vasta kolmantena tulee se, että onko analyysi todella tehty ja kaikki uskonnot kaikkine dogmakysymyksineen ja oppisuuntineen olisi tarkasti analysoitu niin että tiedettäisiin todella että vain kristinusko selviää näistä. (Mitä ei ole tapahtunut.)

Tätä kautta voidaankin nähdä se mikä tulee vastaan skeptisessä kirjassa ”Voiko se olla totta?” Siinä kerrotaan usein miten paranormaaleja ilmiöitä lähestytään usein siten että skeptikkoa tulee tömäyttämään ihminen joka kertoo esimerkiksi öisestä kohtaamisesta Saatanan kanssa. Vaihtoehdot ovat että kokemus on joko tosi tai sitten vaihtoehtoisesti kokija on hullu. Kysyjä ei tietenkään kokemuksen omakohtaisuuden vuoksi käsittele vaihtoehtoa jossa hän itse on valehtelija, vaikka tämä vaihtoehto esiintyy tietenkin skeptikon puolella tarinaa. Mutta jos skeptikko antaa vaihtoehtoisen selityksen vaikka unihalvauksista, on vastaus yksiselitteinen ”ei ollut mitään unta”. Jolloin luottamus palaa siihen että kokija on paitsi kokenut asian niin on myös objektiivinen arvioimaan mitä tämä kokemus voi ja ei voi olla. Tältä pohjalta on tietenkin aika vaikea keskustella mitään koska kysymys on siitä että tiettyjen asioiden reliabiliteetti on päätetty jo valmiiksi ja niitä pidetään vaihtoehdottomina dogmeina. ; Kysymys palautuu näkijän ja kokijan luotettavuuteen paitsi siinä että hän todella on kokenut jotain niin myös siinä että hän osaa arvioida omat kokemuksensa ja sen mitkä viitekehykset keskustelussa ylipäätään sallitaan.

Uskonnon konseptitkin ovat inhimillisiä ja koskevat tietämistä. Jos ihminen kokee havainneensa Jumalan ja saaneensa tältä viestin ja että Jumala on erehtymätön ja kertoo totuuden, ovat nämä kaikki inhimillisiä arvioita kohtaamisesta. Näin ollen arvio näyn ja kokemuksen luonteesta ei ole Jumalan vaan näkijän luotettavuutta.

Tässä mielessä uskovaisen ei pidä pahastua jos keskustelu siirtyy aiheesta yksilöön. Koko taustalla oleva logiikka nimittäin perustuu siihen että tosiasiaväitteitä ei varmisteta sitä kautta että sanojan totuus varmistetaan siitä miten sen väitelauseet ovat tosia. Vaan sitä kautta miten luotettavia nämä sanojat ovat.

Lähteet:
Richard Bauckham, ”Jesus and the Eyewitnesses - The Gospels as Eyewitness Testimony” (2006)
Alex Malarkey, ”The Boy Who Came Back From Heaven: A True Story” (2004)
Ravi Zacharias, ”How do you know that Christianity is the one true worldview?” (2.4.2012)
Tiina Raevaara (toim.) ”Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon” (2017)

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Musta Peili

Scifi eli tieteisfantasia käsittelee pintatasolla teknologiaa ja sitä mitä teknologialla voidaan saavuttaa. Tämä on hyvin lähellä klassisia magiaa käsitteleviä satuja. Kuten Arthur C. Clarke kuuluisasti esitti; "Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic."

Ja kuten kunnon saduissakin, niissä on usein kysymys opetuksesta. Joka on moralistista ja usein yhteiskunnallista. Scifi on utopistista. Toisin sanoen se käsittelee ennen kaikkea ihmisyyttä ja yhteiskuntaa. Tässä mielessä scifissä on hyvin usein eettinen perusta ja pohja. ; Tämä eettisyys sitten peilautuu siten että scifi kuvaa joko utopioita, eli ihanteellisia maailmoita. Tai dystopioita eli kauhu-yhteiskuntien varjopuolia.

Itse en ole niitä aurinkoisimpia kavereita joten olen taipuvainen ohittamaan monia optimistisia ja hyvää uskovia scifimaailmoita. Asiaa ei vähennä se, että vaikka muutoin olenkin kohtuu uteliaana itseäni pitävä tyyppi, olen vastahankainen uutta teknologiaa kohtaan. Olen myös aavistuksen luddiitti.

Yhteys ei ole uusi. Sillä uskottava tieteisfantasiointi on usein käytännön sovelluksista ideoita kummuttavaa. Ja esimerkiksi scifistä tutut kyborgit ovat saaneet alkunsa Manfred Clunesin ja Nathan Klinen ajatuksesta jossa mietittiin avaruuden valloittamista teknologian kautta ; Aihe oli siihen aikaan relevantti koska se liittyi poliittiseen kilpailuun avaruuden valloittamisesta. Spektaakkelinomaiset voimannäytteet kuten kuussa käyminen olivat siihen aikaan tärkeitä. ; He nostivat esiin sen miten avaruuden valloituksessa ollaan käytetty teknologiaa niin, että olemme kuin kaloja akvaariossa; Eli tuomme ihmisen elinympäristöä mukanamme avaruuteen. Toisaalta olisi mahdollista myös muuttaa ihmisen elimistöä ja tätä kautta ihminen voisi mennä sinne minne eivät ole aiemmin menneet.

Transhumanismissa onkin mietitty tätä muutamaa päälinjaa pitkin Keskeisiä ovat ajatukset;
* Ihmisruumiin täydentäminen tai korvaaminen teknologisilla osilla. Robottiraajat, aistinelimet ja konekeuhkot, koneelliset sydämensiirteet ja vastaavat laajentavat ihmisen elinpiiriä ja mahdollistavat elämän sellaiselle ihmiselle joka olisi muuten kyvytön liikkumaan tai jopa elämään.
* Ihmisruumiin perusbiologian muuntaminen esimerkiksi geenimanipuloinnilla.
* Ihmismielen muuntaminen bittimuotoon niin että ihminen voisi jatkaa olemassaoloaan digitaalisessa muodossa.

Osa transhumanismista on spekulatiivista mutta siinä on kulmia jotka ovat on itse asiassa relevantteja jo sillä teknologialla jota on nykyään olemassa. Kuten Mark O’Connell on kuvannut asiaa; Transhumanismi on liikkeen sisältä tarkastellessa vapautusliike joka haluaa irtautua biologian määräämistä rajoitteista. Ja ihminen on aina irtautunut ympäristönsä määräämistä rajoitteista luomalla innovaatioita. Etenkin lääketiede on täynnä ajatuksia jotka ovat karkeita esiversioita transhumanismin ydinteeseistä.

Mutta tässä tosiasiassa vastaan tulee toisenlaisia rajoitteita. O’Connell onkin huomauttanut että transhumanismin ulkopuolelta voidaan nähdä että transhumanismissa biologian rajoitteet muutetaan teknologian rajoitteiksi. Ja tästä päästään siihen minkälaisesta scifistä itse pidän. Moni nörtti pitää optimistisista ja utopistisista scifisarjoista. Niissä teknologia avaa uusia mahdollisuuksia ja laajentaa ihmisen toimintakykyä niin että olemme teknologian avulla vapaampia kuin ilman.

Itse taas pidän ”Black Mirror” -sarjasta luo useassa tilanteessa sitä miten tämä johtaa uudenlaisiin rajoitteisiin. Sillä teknologialla on omat reunaehdot. Näiden vuoksi ”Black Mirror” koostuukin maailmoista joissa jokin teknologia on näppärä mutta hyvin hallitseva. Ja se tuottaa järjestelmän joka on sellainen joksi todellisuudenkin näen; Inhimillisyys on aina tallattuna. Sitä ei voi koskaan tuhota. Mutta se ei myöskään koskaan voita.

Ja muutamme biologiset rajoitteet teknologisiksi rajoitteiksi. Ja teknologia on monin paikoin ihmisten hallitsemaa joten tosiasiassa tämä tarkoittaa usein sitä että asetamme itsellemme myös aivan uudenlaisia kulttuurisia rajoitteita. ; ”Black Mirror” näyttää tämän hyvin jaksossa ”The Entire History of You” jossa ihmisten muisti on aivan erilaista. Nykyään ihmiset unohtavat asioita ja toisaalta eivät voi näyttää muistojaan toisilleen. Kun tämä kierretään teknologialla, syntyy suuria ongelmia. Toisen muistia voidaan esimerkiksi vaatia näytölle perheriidan yhteydessä.

Usein teknologiaa vastustavat ovat vanhakantaisen Jumalakäsityksen varassa. Siinä Jumalalla on tekijänoikeus perimään ja asioiden pitäisi antaa mennä luonnollista tietään. ; Tällöin transhumanismi rinnastuu usein dopingin käyttöön; Ajatellaan että jos jokin tekoraaja auttaa ihmisiä juoksemaan nopeammin kuin ihminen, niin sitten se olisi loukkaus Jumalan luomistyötä kohtaan. Transhumanistiset lisäkkeet on tuomittava pahoiksi sitäkin kautta että monet pahan ongelman ratkaisut vaativat sen, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ja jos ihminen voi parantaa omaa biologiaansa, se on loukkaus Jumalaa kohtaan. Paitsi jos muutos on perustaltaan jotenkin epäeettinen. ; Syntyy ajatus siitä että Jumalalla olisi eräänlainen tekijänoikeus ihmiseen.

Itse en ole näitä ihmisiä. Ymmärrän lähinnä ihmisen rajallisuuden. Tässä ytimessä on vapaan tahdon filosofia. Monesti vapaa tahto nähdään absuluuttisena kykynä tehdä valintoja ja ohjata lopputulemia. Kuitenkin hyvin usein on nähtävissä kuten Baruch Spinoza näki; Ihmisen vapaa tahto on itse asiassa monin paikoin hyvinkin rajallista. Hänestä ihmiset luulevat olevansa vapaita koska he ovat tietoisia haluistaan ja tahdoistaan ja pyrkimyksistään niitä kohden. Ja he eivät mieti miksi he haluavat juuri näitä asioita. Spinoza korosti että haluillammekin on biologinen ydin. Toisaalta biologia rajoittaa meitä muutenkin; Ei ole kovinkaan helppoa saada etusormea teleportautumaan 10 metrin päähän vapaan tahdon voimalla.

On selvää että teknologian avulla näitä rajoja voidaan muuntaa. Mutta ei poistaa. Tässä kohden on selvää että jos luodaan uusia kykyjä, tämä todennäköisesti laajentaa ihmisten valinnanvapautta ja tätä kautta teknologia mahdollistaa uusia vapauksia. Kuitenkin teknologia voi tuoda myös uudenlaisia rajoituksia.

”Black Mirror” -sarjassa tätä kuvaa hienosti jakso ”Men Against Fire”. Siinä sotilaat ottavat itseensä teknologiset silmät ja muutenkin modifioidut aistinelimistöt jotka antavat heille monia taktisia etuja. He kykenevät paikan päällä näkemään ja tarkastelemaan kohteita kuin kartasta. He näkevät asioita paremmin. Heille voidaan antaa näkymiä ja ohjeita. Kuitenkin samalla heidän havaintojaan hallitaan hyvinkin paljon. Sotiaat eivät saa PTSD -oireita koska vihollisia ei kuvata ihmisinä vaan hirviöinä. Hirviöt paljastuvatkin ihmisiksi jotka hallitus on päättänyt geneettisesti ala-arvoisiksi, joka tekee sotatilanteista itse asiassa rikoksia ihmisyyttä kohtaan. Mutta sotilaat eivät koe asiaa näin koska ei-ihmismäisten vihollisten tuhoamien ei traumatisoi heitä. Sotilaat saavat myös seksuaalissävytteisiä unia sekä palkkioksi urastaan että uransa jälkeisessä elämässä. Sotilaat eivät ole tietoisia näkyjensä laajuudesta.

Kontrollin laajuus on kenties vahvimmillaan ”Black Mirrorin” jaksossa ”White Christmas” joka käyttää sekä teknologiaa johon ihmisen tietoisuus voidaan tallentaa elämään. Että silmiin asetettua teknologiaa joka mahdollistaa sekä muiden ihmisten silmien kautta näkemisen että näkymän hallitsemisen niin että kohde katoaa näkyvistä pelkäksi valkoiseksi tai punaiseksi massaksi (voit torjua jonkun näkymästä, seksuaalirikolliset näkyvät kaikille punaisena massana). Blokatut eivät voi edes kommunikoida muiden kanssa, heidän puheensakin kadotetaan. Kun tekoäly ladataan tilaan jossa heille voidaan tarjota ärsykkeetöntä tilaa, heitä voidaan kiduttaa ja hallita tekemään mitä tahansa triviaalia toimea. Kun sosiaalista kommunikaatiota voidaan teknologisesti torjua entistä laajemmin, se tarjoaa keinoja sosiaaliseen eristämiseen ja ärsyketyhjiöllä kiduttamiseen.

Tätä kautta transhumanismin ongelmana ei ole minulle se, että ihminen sen avulla egoistisesti yrittää tulla Jumalankaltaiseksi. Koska mikä tahansa vapaus voitaisiin laskea tämänsuuntaiseksi. Toisaalta transhumanismin ongelma ei ole yleensä se, että se antaa eliitille ja rikkaille kykyjä jotka ovat köyhien ulottumattomissa. Koska teknologian kehitys tuppaa alentamaan lelujen hintaa. ; Transhumanismin ongelmat liittyvät ennen kaikkea niihin kysymyksiin jotka alkavat tapahtumaan silloin kun teknologiaa tarjotaan massoille ; Elämme nykyäänkin yhteiskunnassa jossa sydämentahdistimia voidaan hakkeroida. Tältä pohjalta ei olisi mahdotonta kuvitella että sydän- ja verisuonitautien ratkaiseminen biologisten siirteiden sijaan koneilla johtaisi siihen että joku haluaisi asettaa niihin takaportin. Joka mahdollistaa laitteen sammuttamisen. Tämänlaisella ihmisellä olisi hyvin paljon valtaa. Sillä jolla tämänlainen sydän olisi, olisi tätä vapautta hyvin paljon vähemmän.

Siksi olisikin katsottava että mitä teknologian rajoitteet ja sallimat vallankäytön muodot ovat. Tämä ei toki tee kaikesta transhumanismista ja siihen liittyvistä ratkaisuista eettisesti ongelmallisia tai suoraan moraalittomia. Kysymys on riskeistä ja siitä että ihmiskunta kykenee tiettävästi aikamoiseen pahantahtoisuuteen. ; Tässä mielessä on kuitenkin selvää että huomio keskittyy kykyjen sijasta rajoituksiin. Ja koska edes mielemme ei ole vapaa, tässä tuppaa käymään se, mitä Spinoza sanoi ; Kun mieli kuvittelee sen omaa hallinnan puutetta, se murehduttaa sitä.

Lähteet:
Arthur Clarke, ”Hazards of Prophecy: The Failure of Imagination” (1973)
Manfred Clynes, Nathan Kline, ”Cyborgs and space” (1960)
Mark O’Connell, ”To Be a Machine: Adventures Among Cyborgs, Utopians, Hackers, and the Futurists Solving the Modest Problem of Death” (2017)
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1677) [suom. ”Etiikka”]
Engadget, ”Pacemakers are far more vulnerable to hacking than we thought” 

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Katsotaan, sanoi filosofi

Manu Ryösö on päätynyt tilaan jossa hän tietää että olen luultavasti niitä harvoja ihmisiä jotka lukevat häntä. Siksi hän alleviivaakin - tietenkin kritiikkiini linkittämättä - tätä yhteyttä uusimmassa blogissaan jossa hän puhuu miekkalähetyksestä. Hän viljelee teräasevihjeitä sen verran alleviivatusti että yhteys on selvä.

Hän esittää, että "Olen rikkonut viimeisissä blogeissani useita tabuja. Olen muun muassa sotkeutunut teologina politiikkaan ja tieteelliseen keskusteluun." Tämä lienee itseriittoinen kuvaus sille että hän on kirjoittanut asenteellisia ja kunnolla lähteistämättömiä tuotoksia joissa on useita perusteluvirheitä. Eli niiden premisseistä ei seuraa johtopäätöksiä. (Joka on erikoista ottaen huomioon että ne premissit ovat varsin heikkoja, sellaisia joiden kanssa on helppo olla erimielinen.) Ryösö puhuu tieto-opista joka on filosofiaa jonka virheitä olen seulonut aiemmissa blogauksissani. Ryösö ei näitä korjaa vaikka kertookin löytöjensä olevan tieto-opillisia ja kiinnostavia. (Ne eivät ole ensinnäkään olleet mitenkään uusia, ne ovat kliseisiä. Ne eivät ole tieto-opillisesti vahvoja vaan niiden oikeutusperinne on jossain aivan muualla kuin epistemologiassa johon Ryösö ei ole edes viitannut. Ja kiinnstavia ne eivät ole sillä niiden vasta-argumentit on tunnettu jo kymmeniä ja osa jopa satoja vuosia.)

Tämänkertaisen vuodatuksen ymmärtäminen on helppoa.

Hän selittää että "Ateististen filosofioiden tarjoama ihmiskuva on myös aina jollakin tavalla epärealistinen (joko utopistinen tai nihilistinen)." Joka jää todistamatta. Ateismin ja nihilismin yhteyttä kritisoinkin aiemmissa teksteissä. Ne ovat myös sitä filosofiaa ja käsitepilkontaa jonka Ryösö nimeää filosofian hyödyksi. Ja tässä mielessä on erikoista että hän ei korjaa omia argumenttejaan niin että ne kestäisivät kritiikin. Tämä muodostuma on kiinnostava koska periaatteessa mikä tahansa eettinen kannanotto voidaan tulkita joko utopistiseksi tai nihilistiseksi siinä mielessä, että utopia kuvaa ihannetta joka ei välttämättä aina toteudu. Ja nihilismi taas tarkoittaa joko arvojen ja ihanteiden puutetta tai sitä että mennään kyynisesti arjessa hyväksyen että ihanteet eivät toteudu. Ryösö on kehittänyt retorisen keinon sanoa että hänen vastustajansa eivät kykene tuottamaan sellaista vastausta joka miellyttäisi Ryösöä. (Saaattaisin myös muistuttaa siitä pikkuasiasta että teknisesti ottaen esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarna on utopistinen sanan syvässä merkityksessä.)

Ryösön ongelmana on se, mikä on itse asiassa ollut ongelmana nimenomaan joillain tietyillä ateistisilla ja materialistisilla teorioiolla ; Niissähän esimerkiksi utilitarismia on pidetty objektiiviesna ja käytännöllisenä ja tätä kautta filosofisena. Tämä asenne on vaivannut etenkin konservatiivisia ateisteja. Omaa eettistä teoriaa on asetettu valtaan siksi että sen kautta voidaan tulkita muita eettisiä teorioita ja kritisoida niitä. Oman teorian kantaaottavuuskyky sekoitetaan samaksi kuin se että muut eettiset teoriat olisivat jotenkin heikompia.

Tosiasiassa metaetiikka sanoo suunnilleen niin että koherentti eettinen teoria on koherentti eettinen teoria. Ja niiden kritiikki yleensä sanoo että toinen eettinen teoria on ristiriidassa joidenkin niiden tuotosten kanssa. Ja niiden kisatessa valinta riippuu siitä mitä oletellaan eikä siitä että jokin olisi absoluuttisesti oikeassa. Tässä mielessä kristinuskon etiikka on enemmänkin yksi teoria. Kun Ryösö toteaa, että "Kristillinen teologia kykenee keskustelemaan oikeastaan kaikkien filosofisten maailmanselitysmallien kanssa. Raamattu-teologinen lähestymistapa esimerkiksi utiltarismiin on yhtäältä ymmärtävä toisaalta kriittinen. Voimme toki myöntää, että toimintamme seurausten pohtiminen on usein hyödyllistä. Utilitarismiin kätkeytyy kuitenkin myös vakava valheellisen laskelmoimisen vaara. On nimittäin mahdollista, että yleisen hyödyn nimissä tehdään myös karmeita oikeusmurhia. Joskus ihminen luulee lyhyellä perspektiivillä hyödylliseksi jotakin sellaista, mikä on suorastaan traagista."

(Kristillinen teologia kenties kykenee mutta Ryösö ei. Ainakaan hän ei kumoa hänelle esitettyjä argumentteja vaan toistaa niitä. Joka on tietenkin rationaalisen keskustelun peruslähtökohta.) Ryösö ei ymmärrä että tässä analyysissä hän tosiasiassa tarvitsee filosofiaa mutta ei teologiaa. Tuon utilitarismin kritiikin kun voi tuottaa ei-teistisestikin. Utilitarismin ymmärtämisen saavuttaa ymmärtämällä utilitarismin määritelmät ja katsomalla niiden seurauksia eri tilanteissa. Teoria ja skenaariot johtavat siihen mitä tämä teoria sanoo. Eri moraalikäsitysten kritiikki perustuu aina siihen että otetaan teoria ja sen skenaariot. Ja sitten laitetaan nämä tulkinnat yhteen jonkin muun moraaliteorian kanssa.

Tässä mielessä kaikki moraaliteoriat voivat keskustella toistensa kanssa. Ja Ryösö todistaa enemmänkin sen että kristityt ovat tarjoamassa yhtä moraaliteoriaa muiden joukkoon. Ja että heillä on harvinaisen kova asenne tämän ylivertaisuudesta vaikka hän ei todistakaan miten tämä on ehdotomasti tosi ilman että mitään muuta voisi olla. Voidaan jopa sanoa niin että kun Ryösön mielestä maailma menee kohti turmelusta vaikka ateismin ja homoavioliittojen kohdalla, niin syynä on se että muilla ihmisillä on erilainen moraalifilosofia. Esimerkiksi individualismia ja sopimusetiikkaa koskevia näkökulmia joissa kansalainen on autonominen ja vapaa maailmaan heitetty kansalainen joka Rawlsin hengessä saa tehdä mitä haluaa niin kauan kuin ei puutu muiden ihmisten vastaaviin vapauksiin. (Joka on mahdollisuus torjua utilitarismi.) Kristitty, kuten Ryösö, tulkitsee nämä skismat virheiksi koska kristinusko on oletettu vahvemmaksi kuin nämä teoriat a priori. Kuitenkin voidaan sanoa että erimielisyys tarkoittaa vain sitä että nämä keskustelevat kristillisten periaatteiden kanssa. Ja tätä kautta voidaan oppia ja ymmärtää että kun kristitty tunkeilee mielipiteineen, hän ei keskustele vaan soveltaa omia premissejään muiden päälle ihan samalla tavalla kun mitä Ryösö kokee kanssaan erimieliset turmeltuneisuudeksi. Monelle muut moraaliteoriat ovat vahvempia ja siksi esim. homojen avioliittokielto ja valtaosa Ryösön toiminnasta ja asenteista ovat turmelusta. Jos kristinuskon moraali sanoo että ne ovat hyviä asioita niin sitä heikompi kristilliselle moraalietiikalle.

Toisin sanoen filosofia auttaa ymmärtämään mistä etiikkakeskusteluissa on kysymys. Ilman sitä Ryösö ei voi analysoida utilitarismia tai Rawlsilaista "nihilismiään". Toisaalta lisäfilosofia auttaisi ymmärtämään ne asenteelliset premissit joita Ryösö joutuu ottamaan voidakseen sanoa mitä sanoo. Ja tässä mielessä Ryösön ongelma ei ole se että filosofia olisi teologiaa alempi työkalu. Vaan se että teologia on marginaalinen fragmentti filosofiasta ja Ryösöllä ei ole osaamista filosofiasta niin laajasti että osaisi asettaa itsensä ja näkemyksensä oikeaan kontekstiin kaiken muun joukkoon. Filosofia päihittääkin tässä Ryösön ja häne kovasti arvostamansa rationaalisista syistä monien mielestä varsin kyseenalaisen moraalifilosofian koulukunnan.

Kristitty moraalieetikko joutuu käyttämään filosofiaa, esim. analyysin menetelmiä utilitaristisiin skenaarioihin. Mutta moraalieetikko tulee aivan hyvin toimeen ilman kristinuskoa. Hän voi pohtia samoja kysymyksiä ei-teistisestä kulmasta. Näyttää entistä vahvemmin siltä että kristinusko ei ole mikään filosofiaa ylempi vaan yhdenlainen filosofia. Filosofia on laajempi ja kattavampi kuin teologia. Filosofia kattaa teologian. Tässä mielessä filosofia on kuin topologia ja teologia kuin alkeellinen geometria. Toinen on kattavampi ja analyyttisempi ja sellainen että se on vaikeaa arkijärjelle. Ja siksi arkijärjellä lähestyvä voi pitää sitä epäselvänä, huonona ja epätyydyttävänä ; Ryösön asenne onkin tässä mielessä kuin tyypillä jonka mukaan paralleeriaksiooma tarkoittaa sitä että kaksi linjaa eivät koskaan kohtaa. Topologit miettivät asiasta aivan toisella tavalla koska heillä on moniulotteisempi suhde asiaan. He ymmärtävät sekä euklidisen geometrian että muunlaiset geometriat. Tässä mielessä teologin huomiot omista näkemyksistä ja niiden mielenkiintoisuudesta asettuvat oikeaan kontekstiinsa.

Samoin voinen todeta että kristinusko ei tosiasiassa ole mikään  ykseiselitteinen koherentti moraaliteoria. Se ei ole mallinnusympäristö. Sen ongelmattomuuttakaan en lähtisi alleviivaamaan. Sillä Herran Vuonna 2017 sellaiset vuoden kristillisen kirjailijan palkintoja saanut Pasi Turunen on puhuskellut kovasti puolustaen William Lane Craigin God Command Theorysta ja tämän suhteesta niin sanottuihin hyviin kansanmurhiin. Vanhan testamentin Jumalan komentaman kansanmurhan vuoksi kristityt ovat joutuneet luomaan konseptin jossa tietynlaiset kansanmurhat ovatkin aivan hyväksyttävä asia. Tämä lienee relevantimpi kuin utilitarismin hirmumogat. Toki tämä on jotain josta kristityt ovat kovin erimielisiä. Jumalan ja objektiivisen moraalin yhteydestä kun on monia moraalieettisiä teorioita, koska yhtenäistä kaikenkattavaa maailmankuvaa ei siellä ole saavutettu. (Joka oli ilmeisesti ongelma ateismin kohdalla.) Ryösön tulisikin ensitöikseen tiedostaa että God Command Theory ei nojaa muuttuvaan moraaliin jossa moraali olisi ennen eri kuin nyt. Vaan moraali on objektiivista ja hyvä on hyvää huomenna, eilen ja tänään. Tässä mielessä ei ole mitään esteitä sille että God Command Theoryn mukainen hyvä kansanmurha käynnistyisi Suomessa Huomenna. Tämä kansanmurhapotentiaali on oleellinen asia kun puhutaan kristittyjen moraalisuudesta. Ei se, että se tapahtuu harvoin vaan se että se voi tapahtua periaatteessa huomenna. Näin siis moraalifilosofisesti. Tietyistä premisseistä seuraa tiettyjä asioita. Ja tämä koskee myös kristinuskoa. Filosofi on hyvä eetikko koska hän osaa monia moraalisysteemeitä ja osaa kyseenalaistaa niitä kaikkia. Teologi on huono koska hän osaa usein vain olla asenteellinen ja dogmittaa asioita hyviksi ja huonoiksi ilman että näitä saa kritisoida. (Jos kritisoi niin osoittaa että kristitty raaputtaa arvokasta tabua. Kritiikin olemassaolo on heille todiste tästä. Koska he ovat ihmisiä jotka toimivat siten että jos objektiiinen moraali on olemassa, niin se löytyy toimimalla juuri päinvastoin kuin he ennemmin kuin maksamalla jäsenmaksuja jotta voi olla heidän dominoitavanaan seuraavan oikeutetun kansanmurhan uhrina olemista odottaessaan..)

Ryösölle ei jääkään käteen kuin ad hominem. "Kristinuskon ja ateismin vertailu on yksi omanlaisensa sektori. Ateistiset katsomukset ovat tehneet kristityille historiallisesti pahaa jälkeä. Monet kristityt ovat kuolleet näiden järjestelmien rattaissa. Se on traagista, mutta ateismi ei ehkä ole silti kristillisen teologian kannalta älyllisessä mielessä haastavin keskustelukumppani." Ateismia ei osoiteta väärässäolevaksi vaan sen sijaan korostetaan että ateistit ovat henkilöinä jotain. Ei puhuta aatteesta vaan ihmisistä. Ryösöä ei varmasti kiinnosta seurata sitä minkälaisia kristityt - mukaanlukien hän itse ja omat kannattamansa joukot ovat. Ryösön palvoma Tapio Puolimatkakin otti ilmiselvän tahallisesti, pitkäjänteisesti ja julmasti osaa Eric Piankan piinaamiskampanjaan. Kristityt ovat saaneet minut itsenikin pelkäämään henkeni puolesta lähettämällä tappouhkailuja. Olen kuitenkin käsittänyt että asioiden rationaalisuutta ei todisteta viittaamalla kannattajiensa psykologioihin. Ja että C.S. Lewisin kaltaiset kristityt ovat ymmärtäneet tätä silloin kun ateistit ovat moittineet kristinuskoa vaikka kuolemapelkoisten kävelytuiksi.

Matalan väkivaltatilastojen maat nykyaikana tuppaavat olemaan uskosta etääntynyttä joukkoa. Sellaista joka on Ryösön maailmassa pääasiassa ei-oikeita-kristittyjä. (Mitä hän ei alleviivaa koska tässä yhteydessä ei kannata miettiä miten monta oikeaoppista kristittyä on.) Itse näkisin että tämän hetken Suomessa kristinusko on erityisasemassa. Siitä saa puhua ja siitä saa rukoilla julkisesti. Kristityt saavat myös julkisesti halveksua vaikka ateistien maailmankuvaa typeräksi. Ja asia on niin tabu että jos tämän pilkan kanssa on erimielinen, kristitty marttyrisoi itsensä ja selittää että hänen kritisoimisensa syy on emotionaalinen. Se, että hän on iskenyt jotain tabua vastaan.

Kun tosiasiassa kristityt ovat pyrkineet vaikuttamaan moniin asioihin jotka tallaavat muiden elämien yli. Muun muassa siinä politiikassa. Jossa uskonto ei ole poikkeus. Uskovaisia on esimerkikmsi kristillisdemokraateissa aivan riittämiin. Puolue on hyväksytty puolueeksi ja sillä on jäseniä. Se, että valtaosa on kovasti erimielinen heidän mielipiteidensä kanssa ja sanoo tämän ääneen on se jonka Ryösö kokee tabuksi. Koska onhan se kauheaa että joku on erimielinen. Kauheaa hänelle näyttävät olevan myös kritiikkiin viittaaminen ja annettuun kritiikkiin vastaaminen siten että vastaan tulleet argumetit kuvataan, pilkotaan premisseihinsä ja osoitetaan että niiden kanssa ei voi olla samaa mieltä.

Ryösö itse asiassa muistuttaakin siitä miksi filosofien voidaan katsoa olevan syvän ytimessä. Kun Sokrateen sanottiin olevan viisain kaikista, tämä johtui siitä että hän osasi kyseenalaistaa uskomuksia. Hän osasi sanoa että hän ei tiennyt. (Hän tiesi mitä hän oletti, ja tätä kautta tiedosti rajallisuutensa.) Ryösön tapaisille tämänlainen tunnustus on "epätyydyttävää". Sillä he haluavat dogman jota ei kyseenalaisteta. Ymmärrän että tämänlainen varmuuden kaipuu on olennaista kaikille niille joiden elämä on vajaata ja joiden tyytyväisyyttä rapsuttamaan tarvitaan ties mitä asennevammoja jotka viittaavat pinnallisuuden, hedonismin ja egoismin tyylisiin moraaliteorioihin oman maailmankuvan ytimessä.

Voitaisiin sanoa vastaan jopa Camun sanoin. Sanoa sellaisia asioita jotka keskustelevat myös kristinuskon oppien kanssa ja resonoivat niiden kanssa kriittisesti osoittaen että tämä maailmankuva se kykenee arvottamaan muitakin metaetiikan ongelmia ratkovia koulukuntia koska se on se jonka renkejä ne muut maailmankuvat ovat. Absurdissa maailmassa elämiseen on kolme ratkaisua. Itsemurha, itsen huijaaminen vaikka uskontojen avulla ja asian hyväksyminen. Näistä kaksi tietä on heikoille. Annan tämän toisenlaisen premissistön kummuta Ryösön kaikkeen sanomaan. (Voin tehdä näin koska Ryösön omat strategiat ovat ottaneet luvan tämänlaisiin.)

Psykologiset syyt rationaalisuuden ja Totuudellisuuden välillä veivaamiselle...

C. S. Lewis esitti, että totuutta JA vastapuolen kritisoimista olisi lähestyttävä järkeilemällä, eikä esittämällä röyhkeitä väitteitä vastustajan psykologisesta tilasta. Toisin sanoen hän erotti ideologian psykologiset hyödyt ja ideologian järkevyyden. Tätä Lewis esitti etenkin siinä yhteydessä, että turvallisuudentunne voi olla hyvä selitys sille, miksi joku uskoo Jumalaan, mutta siihen on lupa vedota vasta sitten, kun on ensin muilla keinoin osoitettu, että Jumalaan uskominen ei ole järkevää.

Tämä on hieno asenne. Uskomuksen psykologisen syyn olemassaolo ei ole sama kuin asian todenperäisyys. Samoin se, että jonkin asian puolesta on esitetty typerä argumentti ei tarkoita että sille ei olisi rationaalisia argumentteja. Se, että vääristä syistä voisi intoutua mukaan ei tarkoita että mukaan ei voisi tulla oikeista syistä ja intoutua sitten niistä muistakin asioista.

Ja tätä kautta Lewis varmasti noudattaa tässä ihanteita. Ja asenne on järkevä sitäkin kautta että psykologiset syyt ovat usein lisäetuja ; Jos ateistin esimerkiksi kerrotaan olevan ateisti koska hänellä on vaikea isäsuhde -kuten Paul Vitz on esittänyt – ja tämä helpottaa hänen oloaan, niin jos Jumalaa ei ole olemassa ja ateisti saa näkemyksestään vielä psykologista etua päälle. Samoin jos Jumala on olemassa, ja siitä saa toivoa jolla kestää vaikka läheisten kuolema tai takaa itselle taivaspaikan niin ne ovat etu eikä moite. Jos uskomus on rationaalinen, ei psykologiasta ole yleensä haittaa.

Uskomisen lopputulokseen liittyvät syyt on analysoitava. Järkevä ihminen ei välitä ensin psykologisista syistä vaan katsoo onko ihmisellä tarjota järkeviä argumentteja vai ei. Ja vasta jos järkeviä argumentteja ei ole, on syytä viitata psykologisiin syihin jotka selittävät miksi ihminen uskoo tästä huolimatta.

Lewis itsekin unohti usein ihanteensa moittiessaan ateisteja. Hänhän esittää että ateistit eivät tosiasiassa ole uskomatta Jumalaan vaan tosiasiassa vihaavat Häntä. Tätä painotetaan sillä että ateisti haluaa mennä Jumalan paikalle. Asenne on toki tuttu muutenkin. Yleisesti ajatellaan että ateistit eivät pidä kyylääjistä tai haluavat olla itsekkäitä. Nämä ovat psykologisiin syihin viittaamisia. Tämä taasen nojaa siihen että Totuus ja uskomusten oikeuttaminen on se joka on tärkeintä. Tämä selittääkin ison määrän siitä asenteesta missä jos uskovainen uskoo hän ei joudu käymään erityistä testimassaa jossa osoittaa riittävän eksegetiikan uskomisensa. ; Tällöin henkenä on se, että uskomus on Tosi ja se riittää. Ateisti joutuu sen sijaan vastaamaan ties mihin haasteisiin ja kyseenalaistuksiin ja käännyttely-yrityksiin. Koska tällöin on tärkeää katsoa millä tavalla johtopäätös on saatu.

Tässä on takana temppu; Keskustelussa toisinaan puhutaan siitä ovatko uskomukset oikeutettuja rationaalisesti vai psykologisesti. Ja toisaalla sitten sanotaan että Uskomuksen Totuus ei riipu siitä millä keinoin lopputulokseen on päädytty.

Jos asiaan päädytään väärin keinoin, asia on kuitenkin totta samalla tavalla. Tässä mielessä on helppoa puolustaa ajatusta siitä että nämä uskovaiset olisivat oikeassa ja heidän uskomuksensa olisi Tosi. Ja että menetelmä jolla lopputulos on saatu ei merkitse mitään, vaan se lopputulos. Kristityillä nämä argumentit paistavat poissaolossaan silloin kun he esimerkiksi puhuvat ”naturalismista” jossa joku päätyy ei-uskomaan. Silloin on tärkeää korostaa että käytetty keino – kuten naturalistinen ajattelu – on jotain joka itsessään osoittaa asian olevan väärin.

Onkin kiinnostavaa huomata miten ihmisiä kohdellaan eri tavalla. Uskon kohdalla ei ole väliä millä keinoin tieto on saatu. On kiinnitettävä huomiota siihen miten puhutaan uskon totuudesta ja milloin uskon perusteista. Koska näiden välillä heijaamalla saadaan se, että eri vakaumuksia ei käsitellä samalla tavalla ; Kun on päätetty a priori että Jumala on Tosi voidaan käsitellä uskovaisia kristittyjä siten että puhutaan vain siitä että uskomus on Tosi. Ja ateistien kohdalla on sitten tentattava että ovatko ne perusteet naurettavia tai järkeviä.

Tässä kohden ongelmana onkin se, että C. S. Lewis ja heidän seuraajansa itse asiassa kulkevat kahta eri perustelutapaa käyttäen eri konteksteissa. Ensinnä on se, että on tärkeää korostaa että kritiikissä ja perusteluissa on katsottava metodia. Tällöin on tärkeää katsoa ovatko argumentit psykologisia vai rationaalisia. Puhutaanko asiasta vai ihmisistä.

Sitten toisaalta onkin niin että ei olisikaan merkitystä uskovatko ihmiset tai alkoivatko ihmiset alun perin uskoa Jumalaan pelätessään luonnonvoimia, tarvitessaan lohtua, kaivatessaan kuolemanjälkeistä elämää, etsiessään oikeutusta valtapyrkimyksilleen vai tutkiessaan todistusaineistoa. Ajatellaan että mikään näistä ei koske Jumalan olemassaoloa koska Jumala on tai ei ole riippumatta siitä mitä tai miten ihmiset ajattelevat Hänestä.

Kaltaiselleni epistemologille jännitteet on purettavissa; Ei pidä katsoa ollenkaan siihen mikä on Totta ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Sen sijaan Todeksi otetaan se jolle on todisteet. ”Rationaalisia syitä” ovat ne jotka osoittavat Jumalan olemassaolon. Totuus ihmisille on yksinkertaisesti paras sen hetken rationaalinen selitys. Tämä, toisin kuin kristittyjen nojaama Totuus, voi muuttua ajan mittaan.

Tässä keskustelu menee tietenkin relevanssikysymyksiin. Esimerkiksi minun silmissäni eksegetiikka ja tekstikritiikki voi selvittää Raamatun historiallisuuden ja että sen ajan rautakautiset ihmiset ovat todella uskoneet tähän silloin ja että siinä esiintyy tosia henkilöitä ja paikkoja, mutta että seassa on asioita joihin ihmiset ovat uskoneet ja mahdollisesti propagandaakin. Ja että näiden ihmisten uskominen ei tarkoita samaa kuin että uskomuksen kohde on olemassa, siinä kun mahdollisesti mennään psykologisiin syihin joissa keskustellaan vaikka siitä miten psykologinen profilointi selittää että Pyhä Pietari käyttäytyy tällä tavalla rohkeasti koska on vakuuttunut Jeesuksen olemassaolosta. Moni uskovainen taas korostaa että ateisti voi olla rationaalinen ateisti vasta tutustuttuaan tekstikriittisesti Uuteen Testamenttiin.

Itse näen että nykyään niin moni korostaa että kannanotto Jumalan olemassaoloon on uskonasia ja että tältä olisi naurettavaa vaatia tieteellisiä todisteita. Ja että Jumala on sellainen että todisteiden saaminen on mahdotonta ja kysymys on tieteen ja tietämisen ulkopuolella. Mikä itsessään osoittaa siihen suuntaan että jäljelle jää vain psykologisia syitä. EI pidä ihmetellä jos niihin sitten tartutaan. Tämän ainut vaihtoehto kun olisi se että ei suostuttaisi kuuntelemaan tai keskustelemaan uskovaisten kanssa koko aiheista ja kerrottaisiin että kaikki uskonasioiden ei-Jumalaa ensin empiirisesti todistavat lähestymisyritykset ovat pelkkää häiriköintiä ja vallankäyttöä.

Uskovaiset usein pitävät tätä loukkaavana. Heistä heidän tulee saada kertoa asioitsa omasta maailmankuvastaan käsin. Eikä miettiä käännyttämisessä sitä että lähestyy vastapuolen peruskäsitteistä ja todistaa Jumalan niiden kautta. He kieltäytyvät todistamasta Jumalaa sellaisin argumentein jotka ovat empiirisiä tai sellaisia että niiden premissit ovat sellaisia että ne olisi ateistinkin pakko hyväksyä. Tässä on toki ongelmia. Nimittäin konteksti ja näkökulma. Kun asioita lähestytään, on nimittäin tavallista että uskontoa puolustetaan rationaalisena argumentein jotka ovat psykologisia.

Kun joku argumentoi että usko antaa toivoa, pelastusta ja syntien anteeksiantoa, hän vetoaa psykologisiin hyötyihin. Samoin jos joku viittaa Pascalin vaakaan jossa usko on järkevä strateginen veto, hän vetoaa psykologisiin etuihin sen sijaan että hän puolustaisi Jumalan olemassaoloa. Toisaalta kun teologian kannattaja selittää että uskontoa tarvitaan jotta moraalilla olisi objektiivinen pelastus, hän vetoaa siihen että olisi toivottavaa että moraalilla olisi tämänlainen pohja. Itse asiassa uskonnon psykologiset puolet ovat uskovaisten useimmin käyttämiä argumentteja uskonsa puolesta. Tässä kontekstissa ajatus siitä että ”Jumala on kainalosauvat”. Se on suora vasta-argumentti käytettyihin argumentteihin. Ja jos niitä kutsuu turhiksi niin sitten se johtuu siitä että argumentit olivat epä-älyllisiä ja huonoja lähtökohtaisesti ja että niitä ääneen lausunutta krisittyä olisi siksi moitittava aikamme haaskaamisesta ei-rationaalisiin todisteluihin ja perusteluihin.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Uusi Sherlock ei kyllä selviä tästä putouksesta

Sherlock Holmes on eräs klassisimmista hahmoista. Hänestä on tehty monia elokuvia ja sarjoja. Niiden perusteemana on olla nerokkaita salapoliisitarinoita. Paitsi tietenkin Uusi Sherlock. Joka on surreaali sarja joka on itse asiassa hyvän salapoliisikertomuksen antiteesi. Sen sijaan se lähestyy maagista realismia. Tämän selittäminen vaatii aikaa. Ja tätä varten tämä vlogaus on tehty. Matkan varrella viittaan muihin Sherlock Holmes -tuotoksiin ja vastaaviin. Ne toimivat kontrastina sille mitä Uusi Sherlock ei ole.

Käytän tässä ajattelun herättäelynä Ronald Knoxin ohjeita. Hän oli katolinen pappi ja kirjailija. Ja tämä vlogaus on kiinnostunut hänen kymmenestä käskystään. Ei niistä teologisista. Vaan niistä salapoliisikertomusten kymmenestä säännöstä. Nämä ovat ohjeet salapoliisitarinoiden kirjoittamiselle; Ne ovat yksinkertaisesti seuraavat;
1: Rikollisen tulee olla joku joka on mainittu kertomuksen alkupuolella. Mutta ei se jonka syyllisyyteen lukijat on ensimmäisenä ajettu uskomaan.
2: Tapahtumien ketjussa yliluonnolliset elementit on kiellettävä.
3: Korkeintaan yksi salainen huone tai käytävä on sallittu.
4: Tekoja ei saa selittää tuntemattomilla myrkyillä joiden selittäminen vaatisi pitkän tieteellisen selityksen lopuksi.
5: Kiinalaisia ei saa käyttää tarinassa.
6: Etsivä ei saa löytää syyllistä sattumalta, onnettomuuden kautta tai nojaamalla eiperusteltavissaolevaan intuitioon joka vaan sattuu olemaan tosi.
7: Etsivä itse ei saa olla rikoksen tekijä.
8: Etsivä ei saa nojata vihjeisiin joita ei ole lainkaan esitetty lukijalle.
9: Etsivän seuraajan, tyhmän ystävän tai apurin ei pidä kätkeä oleellisia ajatuksia. Hänen tulee olla aavistuksen, mutta vain hieman, typerämpi kuin keskiverto lukija.
10: Identtiset kaksoset ja vastaavat eivät saa ilmestyä ellei meitä ole valmisteltu niiden kohtaamiseen.
Näissä kaikissa nojataan siihen, että lukijalle on esitetty mysteeri jonka hän tunnistaa. Tässä on yllätyksiä jotka eivät perustu informaation kätkentään. Ongelman ratkeamisessa salapoliisin äly on ihailtavaa sen vuoksi että lukija kykenee seuraamaan jälkikäteen miten salapoliisi ratkaisi mysteerin. Ja hän olisi periaatteessa voinut tehdä vastaavan päättelyn itsekin. Mutta hän ei ole tehnyt tätä.

Tässä mielessä Conan Doyle tekee hyvää työtä ”Punaisten kirjainten arvoituksessa”. Siinä Holmes näkee tekstiä seinällä. Hän päättelee tekstin korkeudesta ja sijainnista osuvasti arvion siitä minkä mittainen kirjoituksen kirjoittaja on ollut. Hän huomioi kirjoitusasennot ja muut vastaavat seikat ja tekee näistä päätelmän. Tämä kuvataan ääneen ja lukija kykenee seuraamaan ajatusta alusta loppuun. Lisäksi annettu informaatio on relevanttia koska se on paitsi totta niin se auttaa myös rikoksen selvittämisessä.

Ainut mikä itseäni voisi ärsyttää on se, että Holmes tekee useimmiten erilaisia induktiivisia päätelmiä jotka perustuvat siihen miten asiat yleensä ovat. Esimerkiksi seinällä oleva teksti on hyvä esimerkki tämänlaisesta. Hän käyttää kuitenkin aina deduktio -sanaa. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi koska saman teoksen mukaan Watson arvioi Holmesin taidot filosofian alalla hyvin heikoiksi. Tässä kontekstissa se että ei erota deduktiivista ja induktiivista päättelyä ei ole rikos kuin minun kaltaisilleni. Tässä salapoliisitarinan ytimessä on se, että salapoliisi keksii jotain jonka tervejärkinen ihminen voisi keksiä itse – paitsi että ei keksi.

Aina tämänlaista kohtausta ei tarvitse edes aukiselittää. ”Wired” -sarjassa on kuuluisa rikostutkimuskohtaus, ns. Fuck -scene, jonka dialogi koostuu pelkästään kiroiluista. Etsivät osoittavat huoneessa olevia asioita, rikospaikkakuvia ja , vastaavia. Ja katsoja ymmärtää miten rikoksen tapahtumat rekonstruoidaan heidän silmiensä edessä. Miten esimerkiksi luodin tulokulmat ja muut arvioidaan. Tämä on oikea tapa käyttää todisteita salapoliisikertomuksissa ilman että se on nenäkästä asioiden selittämistä itseä tyhmemmille.

”Uusi Sherlock” sen sijaan ei tee tätä. Sen ”A Study in Pink” tekee interkontekstuaalisia referenssejä Punaisten kirjainten arvoitukseen. Mutta siinä asioita ei analysoida samalla tavalla. Päinvastoin, siinä Sherlock Holmes näyttäytyy supernäkijänä joka tekee varsin epäuskottavan päätelmän sormuksen kiilloista ja kulumisista – jos sormus olisi ollut edes taskussa se olisi ollut astetta uskottavampi. Sherlock tekee intuitionomaisia logiikkaloikkia jotka ovat tosia vain koska hän sanoo ne ääneen. Ja mikä pahempaa. Tämä syrjähyppytaipumus ei ole rikoksen uhrin tarinan tai rikoksen selviämisen kannalta relevantti. Tätä kautta valkoinen teksti tuo käsiimme epäuskottavan päätelmän.

Toisaalta tämä kohtaus ei päädy siihen että Sherlock ylpeästi kertoisi miten hän on keksinyt jotain tärkeää. Hän on päätellyt että naisella on ollut vedettävä laukku jota hänellä ei ole rikospaikalla. Tämä asia hoidetaan siten että Holmesille tulee kova kiire. Hän poistuu paikalta ja ainut mitä me tiedämme on se että hän tietää jotain. Hän pahentaa asiaa huutamalla selitykseksi että ”pinkki”. Tämä ei auta selvittämään mitä hän on löytänyt. Sen sijaan hän olisi voinut sanoa että ”matkalaukku”. Tai vastaavaa. Mutta sarja varoo liian informaation antamista. Tämän rikospaikan kohdalla on toki sanottava se eduksi että sarja sentään näytti tässä vaiheessa sen, että naisen takissa oli tahroja jotka ovat matkalaukkua sateessa raahanneille tuttuja. Tämä päättelyketju olisi voitu tehdä. Sen esilletuonti vain oli omituista.

Myöhemmin sarjassa tehdään sitä, että ensin jakso aloitetaan sketsillä joka opettaa meille lähinnä sen, että Sherlock Holmes on kielioppinatsi. Tätä kohtausta ei käytetä jaksossa mitenkään eikä se edistä tarinaa. Kuitenkin sitten samalla Holmes päättelee ovelasti pari osuvaa deduktiota löydetystä taidenäyttelyn vartijasta hänen lipunkannoistaan. Mutta vetelee sitten jostain jonkin ihmeellisen jättiläismäisen salamurhaajan jota ei ole esitelty missään. Ei esimerkiksi siinä alkukohtauksessa joka tätä kautta olisi muuttunut joksikin muuksi kuin ajanhaaskuuksi. Tämän jälkeen tämä ei-mistään-vedetty jätti löydetään koska Holmes saa tiedot deus ex machinana joltain tuntemaltaan tyypiltä. Vaikka tämä etsiminen olisi todennäköisesti seikkailullisempaa ja kiinnostavaa salapoliisimielessä, saamme nyt vain hypyn toiseen paikkaan jossa juoksennellaan ensin holvistoissa ja sitten painitaan tämän jätin kanssa.

Tämä rakenne pahenee sarjan edetessä; Oleellista tietoa ei tule. Holmesilla on kaikki kortit, koska hän saa tietoja deus ex machinana. Jotka ovat hyvin tehokkaita. Se, että sarja alleviivaa hänen olevan nokkela ja keksivän ei-päätelmät ja ei-kerrotut tiedot niin nopeasti saattaa hämärtää katsojaa. Samoin kuin ruudulla vilahtavat valkoiset tekstit jotka muuttuvat sarjan edetessä huomionkiinnityskeinoista kohti sitä että ne voitaisiin korvata maagisilla symboleilla ja ääniefekteillä. Ja sillä että Sherlock on sen verran itseriittoinen että hän tuskin edes on toiminnallinen sosiopaatti vaan piirteidensä perusteella enemmänkin narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä tyyppi.

Uusi Sherlock ratkoo rikoksia antamalla osan palasista – joista moni on peräti hyvin epäuskottava ja ne on otettava vakavasti vain koska Holmes sanoo ne päätelminään. Ja sitten se harhaanjohtaa antamalla irrelevantteja palasia. Ja lopuksi se esittää lopullisen ratkaisun vetämällä tyhjästä informaatiota joka on ollut vain Holmesin hallussa.

Uusi Sherlock nojaakin siihen että tosiasiassa rikokset ovat sivuasia. Sarjan tenho nojaa siihen että tosiasiassa valtaosa sarjasta käytetään aivan muuhun. Ensinnäkin sarja ei koostu irrallisista yksinään katsottavista jaksoista jotka keskittyisivät yhden rikoksen selvittämiseen. Sen sijaan niissä on usein tarinaa ei-edistäviä kohtauksia jotka ovat itse asiassa sketsintapaisia. Niiden tehtävänä on näyttää Sherlock jossain hauskassa tilanteessa. Hän on inhottava ja ärsyttävä Watsonille tai muille ihmisille ja tätä kautta syntyy asetelma jossa hän korostaa asennetta ja sitä miten hän toimii ei-tavanomaisesti. Nämä eivät edistä pääjuonta eivätkä jakson sisäistä rikosmysteeriä. Ja niitä on hyvin paljon. Hyvin hyvin paljon. Nämä ovat irrallisia ja omituisia kohtauksia jotka luovat irrallista ja outoa oloa.

Toisaalta on kohtauksia joissa usein esitetään valkoista tekstiä joiden avulla saadaan selville se mitkä ovat sarjan mielestä ne tosiasiat joiden perusteella rikos ratkeaa. Tai ratkeaisi jos kaikki palaset annettaisiin katsojalle. Osa näistä on ihan valideja päätelmiä. Mutta ne eivät usein kanna juuri mihinkään. Emme esimerkiksi voi päätellä teatterilipunkannoista että museonvartija liittyy yhtään mitenkään niihin aivan muihin rikoksiin joita Holmes pääasiassa tutkii. Osa on säätnöjen kieltämiä intuitioita jotka on naamioitu tosiasioiksi sitä kautta että ne kuvataan valkoisella tekstillä ja Holmes sanoo ne ääneen. Näitä täydennetään logiikkaloikilla jotka ovat kiellettyjä intuitioita tai jopa kiellettyjä onnettomuuksia.

Kolmannet kohtaukset ovat pääjuonta koskevia kohtauksia. Niitä kuvastaa se, että niillä alleviivataan että Sherlock Holmes on tärkeä ja Moriarty on tärkeä tai muu asia on mahtipontista ja keskeistä. Mutta tästä ei anneta oikeastaan mitään muuta informaatiota kuin että se on läsnä. ; Pääjuoni rakentuukin sen varaan että kuvataan mahtipontisuutta samalla kun siitä ei anneta mitään tietoa. Luvataan suurta josta ei tiedetä mitään. Lopuksi takaa löytyy joko täysin kaaoottinen ja tätä kautta ennustamattomissa oleva Moriarty joka käyttäytyy epänormaalisti nuolemalla asioita (Holmes taas haistelee asioita omituisesti) ja joka on muutenkin täysin epäkoherentti ja ennustamaton. Tai ylijärkevä supernerosisar joka voisi saman tien olla scifimaailman mystikkoajatuksenlukija kun ottaa huomioon mihin kaikkeen hän kykenee saatuaan tunnin twitterissä ja viisi minuuttia Moriartyn kanssa.

Uusi Sherlock onkin enemmän hallusinaatiotrippi kuin rationaalisen päättelijän toiminnan kuvaamista. Mutta tämä onnistutaan kätkemään erilaisilla hämärtimillä niin että pintavilkaisulla kyseessä olisi rikostarina. Kuitenkaan katsojalle ei anneta riittävästi jotta hän voisi käyttää oikeasti aivojaan ja tätä kautta Uusi Sherlock sortuukin siihen että se alleviivaa Holmesin nerokkuutta samalla kun sen käsikirjoittaja ja ohjaaja taputtaa itseään selkään siitä miten fiksu hän itse on. Valitettavasti tämä fiksuus ei tarkoita substanssia salapoliisikertomusten mielessä.

Itse asiassa olin huvittunut kuinka "Downton Abbey" -sarja käytti junalippua todisteena älykkäämmin kuin Uusi Sherlock; Siinä matkalippu lontooseen oli ensin todiste herra Batesin syyllisyydestä mutta koska lippua ei oltu leimattu se oli itse asiassa todiste hänen syyttömyydestään, siitä että hän ei ollut mennyt Lontooseen surmaamaan vaimonsa raiskaajaa.; Todisteet, se miltä ne näyttävät ja mitä niistä on järkevää päätellä tarkemmassa analyysissä olivat juuri sellaista mitä hyvä salapoliisikertomuskin sisältäisi. Uudessa Sherlockissa ei tämänlaisia jekkuja katsojalle tarjota.

Onkin jännittävää nähdä miten sarjassa olisi ollut potentiaalia aivan uudenlaiseen tapaan olla nerokas salapoliisisarja. Sarjan menestys nimittäin nojasi pariin fani-ilmiöön. Joihin itse asiassa otin itsekin osaa. Pidän sarjasta suurelta määrin näiden kautta; Ensimmäinen oli aivan ensimmäiseen jaksoon liittyvä skenaario.

Siinä taksikuski antaa valita kahden purkin väliltä. Hän siirtää toista purkkia eteenpäin ja vastapuoli saa valita itse ottaako sen jota tämä taksimies on siirtänyt vai sen toisen. Jompi kumpi on otettava tai taksimies ampuu uhrinsa. Taksimies itse ottaa jäljelle jäävän ei-valitun ja molemmat nielevät purkkien sisällön samanaikaisesti. Moni kiinnostui siitä miten taksimies tekee sen. Itse kehittelin teoriaa siitä että tosiasiassa molemmissa on samaa myrkkyä mutta taksimies on immunisoinut itseään myrkkyä vastaan. Sarja ei tarttunut tähän ja periaattessa se voisi selittää asian vain ”taksimies osasi lukea ihmisiä simsalabim, ei jatkoselityksiä koska simsalabim -taidon saa heti koska ihmisellä on kytkös Moriartyyn”.

Toinen, vielä merkittävämpi, oli jakso jossa Holmes selviää katolta putoamisesta. Netissä fanit rakensivat näkemänsä perusteella erilaisia skenaarioita siitä miten Holmes onnistui hyppäämään niin että kaikki nähty osui yhteen sen kanssa että hän selvisi hengissä. Sarja kiitti tästä tarjoamalla narraationa useita erilaisia vinoiluskenaarioita tästä aiheesta. Henki oli että ”olipa selitys mikä tahansa, niin se ei muuta tapahtunutta”.

Teoriassa nettiaika voisi tarjota mahdollisuuden älykkääseen sarjaan jossa kaikki detaljit on tarjottu ja selitystä ei pädetä vasten kasvoja. Holmes osoittaisi syyllisen mutta katsojat saisivat sitten pähkäillä sitä että miten tämä johtopäätös saatiin niistä annetuista tosiasioista. Tämä olisi ainakin tervettä vaihtelua ja olisi vähintään yhtä piristävä näkökulmanvaihdos genreen kuin mitä Columbo oli aikanaan; Columbossahan syyllinen tiedettiin jo jakson aluksi ja sitten seurattiin mitä nokkelia asioita Columbo teki jotta tekijä saadaan kiinni.

Tämä uusi lähestymistapa toki olisi romuttanut UudenSherlockin perusasenteen. Sillä se vaatisi sen että katsojille annettaisiin huomattavaa ja tarkkailtavaa sen sijaan että kehuttaisiin kuinka paljon Sherlock Holmes huomaa ; Sarja ei voisi luoda ällistynyttä tunnelmaa jossa keskiössä on omituinen mies joka kertoo että hän on fiksu ja huomaava koska hän osaa tehdä päättelyn jonka peruspalasia sinulle ei edes ole annettu. Tätä uutta näkökulmaa harrastava joutuisi antamaan sisältöä sen sijaan että hämäisi sitä pois sitä kautta että laittaisi ilmaan valkoisena vilkkuvia kirjaimia. ; Sarja tuntuu jopa vinoilevan sarjan katsojille sarjan edetessä ; Sarja jopa naureskeli faniteorioille. Jotka yrittivät selittää mitä sarjassa tapahtui. Ja jotka olivat aika tyhmiä koska sarja oli niin omituinen että Holmes voisi saman tien ratkoa rikoksia ja suorituksia magialla. Sarja moittii faniteoreetikkoja siitä että nämä yrittävät katsoa tarkemmin sarjassa jonka erinomainen sankari osaa katsoa tarkemmin.

Selitys asioille menee sarjan edelle yhä enemmän ad hoc -tasolle jossa Holmes ei enää edes tiedä miksi hän tekee omia päätelmiään. Tai toisaalta heittää sattumalta hyvin pitkällevietyjä selityksiä jotka otamme vakavasti vain koska Holmes sanoo sen ääneen. Paitsi että hän sanookin perään laskeneensa vain leikkiä.

Tässä mielessä Uusi Sherlock on itse asiassa lähempänä Dr. Whota kuin salapoliisikertomuksia. Tämä ei tee siitä huonoa sarjaa. Mutta salapoliisisarja se ei ole. Se on spektaakkelisarja joka periaatteessa harrastaa haihyppyä nojaten siihen miten siisti tai hauska hahmo Sherlock Holmes on koska hän sanoo sellaisia egoistisia asioita ääneen joita moni haluaisi mutta ei kehtaa, eikä keksi. Se nojaa mahtipontisuuteen ja tuntemattomaan ja kuvaamattomaan, jossa sankari ja konna ovat niin suuria että ne voivat toimia vain vihjattuina mutta jotka lässähtävät heti jos ne laitetaan näkyviin ruudulla. Se antaa odotuksia että jotain pian tapahtuu, mutta ei sitten tapahdu.

Uusi Sherlock on tätä kautta enemmän tunnelmaa kuvaava visuaalinen sarja. Se on pintakiiltoa ja efektejä joka itse asiassa pysyy kasassa sketsinomaisten kohtaustensa ansiosta ja jossa pääjuoni on paljastuttuaan mahdollisimman suuri pettymys. Siisti asetelma luo odotuksia että tapahtuu jotain siistiä. Josta ei tiedä mitä se on. Mutta sitten on otettava vakavasti jotain ihan naurettavia logiikkahyppyjä. Paitsi sitten tämän todellisuus kielletään koska pitäisi tajuta että veto oli ihan naurettava. Koska dramaattinen superpsykopaattisisar on se ratkaisu joka ei ole liian naurettava nieltäväksi. Kaikki logiikka-aukot ja juonenkäänteet voidaan peittää ajatuksella että toimijat ovat niin fiksuja että he ovat kyenneet ennakoimaan ja tietämään ne asiat. Paitsi että meille ei kerrota koskaan että miten. Mikä ei ole fiksua vaan deus ex machina joka johtaa johonkin niin satunnaiseen että se on yllättävää. Joka naamioidaan fiksuudeksi sillä että narsistinen sankari jonka mielenterveysongelmaa ei käytetä tarinankerronnassa hyväksi kehuu itseään. Cliffhangerit ja odotusten luominen piti sarjan elossa, ei se että ratkaisut olisivat fiksuja. Katsoja vihjattiin odottamaan ratkaisua joka fiksusti ratkaisee kaiken. Ja jota ei koskaan tule.

Tämä muistuttaa siitä että aito Sherlock Holmes -katse voidaan hankkia kahta kautta. Joista molemmat ovat ennustajaeukkojen työkalupakissa ; Ensimmäinen on kylmiltään lukemista jossa huomataan yksityiskohtia ja tehdään niistä induktiivisia päätelmiä jotka ovat usein tosia. Ja sitten forer-efektin kautta, jossa sanomalla ympäripyöreitä, sisäisesti ristiriitaisia ja yleisluonteisia kuvauksia koetaan ihmeellisen osuviksi ja fiksuiksi koska ennustaja saa tunnelman sellaiseksi että asioita ei halua analysoida ja tarkkailla paremmin.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Tosi Rakkaus Odottaa (mutta teiniraskaus ei)

"Tosi Rakkaus Odottaa" oli erityisesti tytöille ja nuorille naisille suunnattu kristillinen kampanja joka kannusti neitsyyteen ennen avioliittoa. Kirsi-Marja Isotalo kirjoitti kampanjasta gradun. Sen huomioina oli se, että kampanja ei tuonutkaan mukanaan auvoisaa perhe-elämää. Sen sijaan se teki ihmisiä onnettomiksi. Seksuaalisuudesta oli tehty vihollinen. Tässä yhteydessä oli tapahtunut erikoisiakin asioita; Vaikka fundamentalistit ja evankelikaalit ovat yleensä vastahankaisia aborttia kohtaan, niin käytännössä kampanja asetti yhteisön ja yksilön vastakkain sillä tavalla että lapsen abortointi oli käytännössä se vaihtoehto joka oli tarjolla. Äpärälapsien tuominen talouteen on siis käytännössä kovemman paheksunnan kohde. Kampanja ei tuottanut tervettä seksuaalisuutta mutta sitäkin runsaammin häpeäkokemuksia.

Tämä ei ole mitenkään kovin uusi tai erikoinen asia. Vuonna 2011 tehtiin laaja seksiä ja sekularismia kartoittava tutkimus jossa huomattiin negatiivinen korrelaatio hyvän seksielämän ja uskonnollisuuden välille. Tilastollisella tasolla uskovaiset ihmiset luokittelivat seksielämäänsä huomattavasti alemmalle tasolle kuin ateistit. Toisaalta seksiin liittyi katumuksentunteita vahvemmin jos oltiin uskovaisia. Erikoista kyllä havaittiin myös että perheet joissa oltiin vahvasti uskovaisia, oltiin seksiin liittyvät asiat opittu useammin pornografiasta. Ilmeisesti siksi että uskonnollisuuteen liittyy myös Isotalonkin tutkimuksessa ajatus siitä että suuri osa seksuaalikasvatuksesta on liberaalia maailmallista syntisyyttä. Ja toisaalta vanhempien kanssa ei ole yhtä helppoa keskustella seksiin liittyvistä asioista jos nuorten seksuaalisuus on tabu jota kohdellaan enemmän ongelmana joka on ratkaistava kuin minään luontevana osana elämää.

Samassa kartoituksessa havaittiin että jos ihmiset menettivät teistisyyttään ja muuttuivat ateisteiksi, heidän seksuaalinen tyytyväisyytensä kasvoi hyvin nopeasti. Tutkimuksen kenties leimallisin tulos oli kuitenkin se, että uskonnollisuus ei ohjaa ihmisiä käyttäytymään siveellisemmin tai oppiensa mukaisemmin. Se vain saa ihmiset kokemaan kovempaa katumusta jälkikäteen.

Molemmat mainitsemani tutkimukset ovat saaneet kovia moitteita uskovaisten puolelta. Tuloksista ei ole pidetty. Näissä kohden kommentit tuovat mieleen miesten ympärileikkaukseen liittyvät puheet. Kun ympärileikatut miehet tarttuvat aiheeseen he kertovat nauttivansa seksistä hyvin paljon ja ihmettelevät että miten he muka voisivat kokea enemmän nautintoa. Kuitenkin tilastot kertovat sen minkä arkijärkikin sanoo ; Tuntoherkän kudoksen amputaatio ei lisää stimuloitumista. Tässä se, että ympärileikattu kokee seksuaalista nautintoa on yksilön kokemus jonka pohjalta hän ei voi erottaa sitä miten asia olisi jos häntä ei olisi lapsena ympärileikattu. Vertailukokemuksen puute on merkittävä asia.

Tässä kohden seksuaalikasvatuksen suhde on vähän sama kuin lasten piiskaamisen kanssa ; Lasten kurittamiseen liittyvät seuraukset ovat meta-analyyseissä havaittu siitä kiinnostaviksi, että lasten kurittaminen ei parantanut lasten käytöstä lyhyellä eikä pitkällä aikavälillä. Sen sijaan siihen liittyi traumatisoitumista ja tähän liittyviä mielenterveyden ongelmia. Toisaalta jos itse on tullut kasvatetuksi piiskalla, on tällä vahva yhteys siihen että kokee piiskaamisen asialliseksi tavaksi kasvattaa lapsia. ; Suuri osa varmasti ajattelee että koska häntä on piiskattu ja hän käyttäytyy hyvin, se on piiskaamisen ansiota. Ja koska he ovat tulleet piiskatuiksi ja he ovat yleensä OK, syntyy helposti ajatus siitä että piiskaamisesta ei ole haittaa. Näin piiskaamisesta tulee traditio joka oikeutetaan päämäärillä ja tavoitteilla joita vastaan se itse asiassa taistelee.

Kaikissa kuvaamissani asioissa on yhteistä se, että tavoite on vastakkainen kuin intentiot joilla sitä tavoitetaan. Niissä kaikissa on myös traditio. Joka vaatii sitä että niitä jatkavat ovat kokeneet itse tai lähipiirissään samaa. Niistä monissa on pahastuttu netissä voimakkaasti. Ja paheksuntaa on yhdistänyt se, että vaihtoehdoksi nähdään koko moraalijärjestelmän purkaminen ; Vitsaamista kritisoivat leimataan ajamaan anarkiaa jossa lapsien annetaan tehdä mitä vaan. Tosi Rakkaus Odottaa -kampanjan kritiikki kossa kerrotaan sen seurauksista nähdään yrityksenä tuhota seksuaalimoraali. Aivan kuin vaihtoehtona olisi tämä yksi kampanja tai totaalinen kaikkien vapaaseen paneskeluun kannustaminen.

Tilanne on sama kuin kiusaamiskeskustelussa jossa se, että moittii menetelmiä jotka eivät auta kiusaamisen vähentämisessä tai kiusattujen olemisessa, muuttuu kiusaamisen kannattamiseksi. Tekemisen motiivi ja päämäärä värittävät toimintaa ja tätä kautta ei kyetä näkemään sitä että moittija ei kenties vastusta motiivia ja päämäärää vaan sitä kädetöntä amatööriyttä jolla sitä tavoitellaan.

Niitä yhdistää myös ajatus siitä että ihminen on tekojaan rationaalisesti punnitseva olento joka voidaan siististi ehdollistaa johonkin malliin kertomalla mikä on hyvää ja pahaa ja liittämällä niihin sosiaalista painetta. ; Oppina onkin se, että ei pidä uskoa tarinoita ja pelkkää omaa elämänkokemusta. Sen sijaan pitää katsoa tilastoja.

Dan Ariely on kuvannut ”Predictably Irrational” -kirjassa sitä miten tämänlainen käytös on tavallista. Meille opetetaan että olemme kulttuurimme tuotoksia. Kuitenkin käytännössä Ariely viittaa esimerkiksi siihen nuorten seksuaaliseen siveyteen panostaminen käytännössä korreloi huomattavasti vahvemmin ilman ehkäisyä harrastetun seksin kanssa kuin sen kanssa että seksiä oikeasti harrastettaisiin vasta avioliitossa. Näin ollen tilastollisella tasolla teiniraskaudet ja sukupuolitaudit uhkaavat enemmän niitä hurskaita kristillisiä tyttöjä ja poikia. Koska he kiiman hetkellä kuitenkin harrastavat seksiä, pornosta oppimillaan otteilla ja ilman kondomia. Se, että he kokevat muita kovempaa häpeää tapahtuman jälkeen ei sekään ole välttämättä mikään etu ideologialle. Voidaan ajatella että teiniraskauden ja tippurin pelko hoitavat tämän puolen siltä osin kuin se on perusteltua.

Jos seksi liitetään avioliittoon ihmiset myös tuppaavat enemmänkin menemään huonommin harkittuun avioliittoon kuin että he olisivat kärsivällisiä ja odottaisivat ilman seksiä sitä yhtä hyvää perhettä. Tämä ei tietenkään ole tavoitteena. Mutta kun ihmisille annetaan tämänlaisia toimintamalleja siitä seuraa näitä asioita eikä niitä mitä tavoitellaan.

Ihmiset ovat impulssien ohjaamia ja tervein tapa toimia onkin huomioida tämä. Kysymys ei ole maailmankuvista. Voin tässä jopa sanoa että kristittyjen siveyskampanjoissa on sellaisia arvoja ja asenteita joita ei voi välttämättä tuomita. Kysymys on siitä että nämä tavoitteet eivät oikeuta kampanjoita, toimintaa ja oppeja jos niiden noudattaminen ei johda niihin tavoitteisiin. Tavoite jalostaa toiminnan vasta jos toiminnasta seuraa tavoite todennäköisemmin kuin muutoin. Tämä taas vaatii yleensä sitä että tiedostetaan että motiivit eivät paina paljoa ja että ihmiset eivät ole ideologioidensa hyppyyttämiä marionetteja. Ihmiset eivät ole rationaalisia ja tätä kautta heidän toimintaansa ei kannata ylipäätään ensisijaisesti tulkita sitä kautta mitä heidän ideologiansa sallii ja kieltää. Sen sijaan asioita on tulkittava sitä kautta mitä heidän ideologiansa käytännössä ajaa näitä tavoitteita. Dogmatiikka ei ole tätä kautta kovinkaan oleellinen tapa tarttua asiaan. Se kun koostuu lähinnä rationalisoinneilta joilla toimintaa maalaillaan ja joiden kautta tekoja tulkitaan.