lauantai 20. toukokuuta 2017

Jokainen turha moraalipaniikki kolmessa osassa

Sexpo teki kannanoton siitä kuinka tulli oli ollut huolissaan alaikäisiltä näyttävistä seksinukeista. Sen kannanoton mukaan nukeilla on tehtävä pedofiilisten rikosten ennaltaehkäisyssä. Nukke nähtiin purkautumiskanavana joka ei ole oikea ja normaali tavallinen ihminen. Tämä aiheutti paljon paheksuntaa. Sexpo nähtiin aika monen puolella pedofilian puolustajana.

Kun mietitään näiden nukkejen tapaisia asioita, ne ovat monista varmasti kuvottavia. Tässä kohden on syytä miettiä minkälaisia erilaisia yhteiskunnallisia vaihtoehtoja on tarjolla;
1: Vapautus. Otamme vapaamielisen asenteen ja hyväksymme tuottajia tekemään sellaisia tuotteita kuin haluavat ja asiakkaita ostamaan niitä. Tuotteita saa tehdä ja ostaa. Nukke ei ole oikea lapsi ja tätä kautta pedofiileja tulisi rangaista vasta kun he molestoivat ns. normaaleita ihmisiä.
2: Säätely. Eli hyväksytään että asioita saa valmistaa. Mutta niitä myydään jollain standerdeilla. Ostaminen tehtäisiin luvanvaraiseksi ja esimerkiksi pedofiilit päätyisivät nukkeostoksensa kautta johonkin valvontarekisteriin. Eli käsiteltäisiin hieman kuten tuliaseita.
3: Kielto. Estetään maahantuonti ja valmistaminen, mutta omistamisesta ei rangaista. Käytännössä tämä tarkoittaa useimmiten kriminalisointia jossa kielletään ostaminen ja valmistaminen ja asetetaan jonkinlainen sanktio – sakko tai vankeus – niiden omistamisesta. Mutta hyvin harvoin, kuten esimerkiksi homojen avioliiton kieltämisen kohdalla, asia voidaan vain kieltää.

Toki aika usein valitaan näiden ulkopuolelta pelkkä asian paheksuminen joka ei ole säätelynhaluista, sensuristista sanan vahvimmassa mielessä. Tämä ei kuitenkaan ole yhteiskunnallinen ratkaisu asian yhteydessä. Tämänlaiselle valittamiselle ja motkottamiselle oleva tila on kenties tärkeä mutta se on kuitenkin muualla kuin poliittisessa ympäristössä.

Tässä kohden olen kiinnittänyt huomiota siihen miten pedofiilien nukkekohun rakenne toi mieleeni toisen keskustelun. Se koskee seksirobotteja. Ei alaikäisen näköisiä seksirobotteja. Vaan seksirobotteja. Tämä ei ole sinänsä yllätys. Sillä tavallaan seksirobotti on vain hyvin teknillistetty seksinukke.; Sinziana Gutiun ”Sex Robots and the Roboticization of Consent” (2012) on tässä hyvinkin relevantti. Gutiu on kirjoittanut seksiroboteista feministisessä näkökulmassa. Siinä korostetaan että seksirobotit ovat korostetusti fantasioita. Siis siinä mielessä että naisen analogeiksi tehdyt seksirobotit vastaavat miesten toiveita. Tätä kautta seksirobotti on miestä miellyttämään tehty ja aina halukas. Ja tämä voi vääristää ajatuksia naisista.

Peruslogiikan voisi tiivistää seuraavalla tavalla; Gutiun argumentaation ytimessä on viittaaminen symboleihin ja symbolien tosissaan ottamisen seurauksiin. Näkökulma ei perustu vanhoillis-kristilliseen ajatteluun seksistä jossa ajatellaan että mikä tahansa ei-lisääntymiskeskeinen ja perheenlisäykseen yhteydessä oleva seksiaktio on moraaliton. Sen sijaan siinä on ajateltu ajatusta seksistä vapaamielisemmästä suunnasta. Se problematisoi seksirobottejen asiallisuutta seuraavalla tavalla;
1: Symbolisuusoletus; Seksirobotit representoivat symbolisesti naisia. Ja näihin liittyy ongelmallisia seksuaalinormeja.
2: Seurausoletus; Seksirobottien käyttäminen normalisoi näitä ongelmallisia seksuaalinormeja ja tätä kautta teot siirtyvät myös tosimaailmaan. Gutiu korostaa että seksirobotit tukisivat seksuaalisia stereotyyppejä ja edistäisi pornotähtityylisiä ratkaisuja. Lisäksi ne käyttäytuisivät eroottisesti tavalla jolla ne olisivat aina suostuvaisia. Robottien käyttäminen normalisoisi asioita. Asian luvallisuus ja asian vapaus olisi viesti muulle yhteisölle. Toisaalta ihmisille tulisi vääränlainen käsitystö seksiin suostumisesta.
3: Suojeluoletus; Jos jokin sinällään ei-haitallinen asia tuottaa negatiivisia seurauksia meidän tulisi tehdä jotain asian vuoksi.

Toki tällä kaavalla voitaisiin tavallaan tiivistää joka ikinen moraalipaniikki ikinä. On hyvä huomata että kolmas kohta ei ole johtopäätös vaan se on itse asiassa yksi premisseistä. Sillä se ei ole suora seuraus kahdesta ensimmäisestä premissistä.

On ajallemme hyvin tyypillistä tehdä tämänlaisia toimintatapoja; Jokin asia joka esittää itselle epämieluisia moraalinäkemyksiä otetaan tämän asian symbolina. Ja sitten esitetään että symbolilla on jokin syy-seuraussuhde itse asiaan joten sitten ne eivät enää olisikaan ”ihan eri asioita”. ; Toisaalta merkittävää on myös se, että syy-seuraussuhteet nostetaan esiin hyvinkin viitteenomaisesti. Ja mielenkiintoista onkin huomata että esimerkiksi pedofiilien nukkejen kohdalla Sexpo esitti että korrelaatiot menevät siihen suuntaan että nuket vähentäisivät pedofiliaa jolla olisi uhri.

Toisin sanoen fantasiat ja tosiasiat liitetään yhteen yhdeksi ja samaksi. Normaalisti ajattelemme että mielikuvitus ei ole totta ja että terve ihminen osaa erottaa mielikuvituksen todellisuudesta. ; Tässä mielessä on huomattava että esimerkiksi alaikäistä esittävä nukke tai seksirobotti on esine. Ja asia on todellakin kuten Gutiu sanoo siinä mielessä että ne ovat symbolisessa ja fantasiointisuhteessa todellisiin oikeisiin naisiin.

Teoilla on symbolinen ja fantasioiden suhde aitoon väkivaltaan. (Esimerkiksi siksi että tosielämässä väkivaltaan liittyvä tappion mahdollisuus on itselle ikävämpi kuin jokin aivan liian kauan jatkuva latausruutu.) Itse näen että vaikka pelit todella tekisivät muutamasta ihmisestä väkivaltarikollisen useammin kuin passivoisi heidät – mitä pidän varsin epätodennäköisenä – niin silti se ei olisi syy kieltää pelejä ihmisiltä. Itse asiassa tiivistänkin asian niin että tarpeettomat moraalipaniikit seuraavat aina samaa kaavaa. Niissä oletetaan symbolin ja asian välille korrelatiivinen yhteys. Ja tämä – usein peräti lähinnä oletettu - tilastollinen korrelaatio nähdään samana kuin näiden kahden asian yhdeksi ja samaksi laittaminen. Eli korrelaatio tarkoittaisi käytännön tasolla sitä että symboli ja viittauskohde olisivat yksi ja sama. ; Vahvimmillaan tämä tietenkin menee siihen että symbolit nähdään ihan samaksi loppuun asti. Tällöin moraalipaniikki muistuttaa saatanapaniikkiin liittyneitä roolipelivainoja. Roolipelejen sisältöä ei enää monesti koettu saatananpalvonnan symboliksi joka totuttaa saatananpalvontaan ja innostaa kokeilemaan oikeaa saatananpalvontaa. Vaan roolipelit itsessään olivat saatananpalvontaa. Joka sitten ajateltiin jotenkin vastustamisen arvoiseksi asiaksi.

Näkisinkin että tässä on käsissä aika universaali kaava asiattomille moraalipaniikeille. Enkä sano että asiallisia moraalipaniikkeja ei voisi olla. Ne ovat kuitenkin ennemmin sitä että symbolisuus kierretään, osoitetaan sormella että ”pedofiilipappi” ja jatketaan ”sille täytyy tehdä jotain”. Ja Profit.

Syy tähän on tavallaan yksinkertainen. Jos moraalipaniikissa on jokin asiallinen ja järkevä ydin, siinä on oikeita väärintekijöitä ja oikeita uhreja. Vasta kun tämänlaisia perusteita ei ole, ja halutaan silti paheksua ja sensuroida, on turvauduttava huonompiin keinoihin. Kuten symbolien näkemiseen itse asiana.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Luotammehan ihmisiinkin...

Luin pienen jutun tekoälystä. Siinä korostettiin sitä miten tekoälyn kanssa kyetään tekemään nykyään paljon ihmeellisiä asioita. Meillä on itseajavia autoja ja päätelmiä tekeviä algoritmeja. Näiden ongelmana on se, että koodarit itse eivät tiedä mitä ja miten ohjelmat tekevät näitä päätelmiä. Jutussa MIT:n tutkija onkin huolissaan siitä, että tehokkaaksi havaitut ohjelmat päättävät hyvin suuresta määrästä elämästämme. Algoritmeilla on hirvittävästi valtaa. Mutta samalla ne ovat usein sellaisia että kukaan, ei edes niiden keksijä, tiedä miten ne tarkalleen ottaen toimivat. ; Kun teknologia kehittyy olemme hyvinkin pian vaiheessa jossa tekoälyn soveltaminen on pelkän luottamuksen varassa oleva uskon hyppy.

Teksti jopa esittää että onkin täysin mahdollista että oppiminen ja älykkyys vaativat sitä, että vain osa prosesseista on kuvattavissa ja mallinnettavissa perinteisellä tieteen ja logiikan käsittelytavoilla. Ja että tässä ei ole mitään yliluonnollista.

Tämä ei tietenkään ole mitään kovin uutta. Evoluutioalgoritmejen parissa on jo kohtuu kauan tuotettu innovaatioita joista tiedetään että ne toimivat mutta koodarit eivät välttämättä osaa selittää niiden toimintaperiaatetta ärsykkeestä toimintaan vaan ainoastaan sen tavan jolla ne oppivat. Samoin hahmontunnistukseen on usein liittynyt sitä että ei ole kuvattu maalia vaan on annettu paljon esimerkkejä maaleista. Hahmontunnistus onkin kehittynyt paljon.

Tässä mielessä onkin mielenkiintoista miten ”musta laatikko” -käsite tuleekin esiin tekoälyn puolelta. Sillä ”musta laatikko” -ajatus on tuttu mielenfilosofian puolelta. Mielenfilosofiassa mentaalisia tai kognitiivisia prosesseja on perinteisesti pidetty sisäisinä ilmiöinä, ja niiden on tavallisesti ajateltu toteutuvan aivoissa. Tietoisuuden kohdalla asiaa on lähestytty subjektiivisena, sisäisenä ja yksilökeskeisenä. Tähän syynä on osittain historia. René Descartesista lähtien mieli ja ruumis on erotettu. Kartesiolaisen dualismin mukaan ruumis on mekanistinen koneisto ja mieli ruumiista erillinen substanssi joka ajattelee ja ohjaa ruumiin toimintaa. Mieli ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa mutta erillisiä.

Francisco Varela, Evan Thomson ja Eleanor Roschin ”The Embodied Mind” (1991), jossa he ovat esittäneet enaktivismin kognitiotieteen haarana. Tämän mukaan maailma ei ole valmis, objektiivinen ympäristö, vaan kukin eliö luo ja määrittää (enact) oman toimintansa kautta itselleen merkityksellisen ympäristön. Tämä poikkeaa perinteisestä kognitivistisesta viitekehyksestä, jonka mukaan kognitio on ympäristöstä saatavan informaation prosessointia ja symbolisten representaatioiden manipulointia.

Tässä mallissa naturalistit ovat usein korostaneet aistinelimiä passiivisina ja mekaanisina reseptoreina, jotka tuottavat reaktioita tietynlaisiin ärsykkeisiin. Sisäisyys on usein jätetty selittämättä tai vastaavasti se on ohjattu jonkinlaiseen ”tavallaan sielunkorvikkeeseen” kuten kvalioihin. Tätä kautta tietoisuuden kokeminen on jäänyt ”mustaksi laatikoksi”. Tässä kohden onkin kiinnostavaa viitata enaktivismiin. Sillä siinä on sen tyylistä henkeä joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan suhdettamme tekoälyjen ”mustiin laatikoihin”. Tämän näkökulman kautta tilanne säilyy mutta muuttaa muotoaan ; Kysymys alleviivaa enemmänkin sitä että tietyllä tavalla sanoen itse oppiminen tuottaa aina yksilöitä. Ja tekoäly on tässä mielessä hyvinkin samanlainen kuin ihminen.

Enaktivismissa kognitio on ruumiillista toimintaa ympäristössä; Kognitio on ruumiillista ja jossain kontekstissa. Kognitio ei rajoitu vain aivoihin eikä perustu sisäisten representaatioiden manipulointiin, vaan kognition perustana on sensorimotorinen toiminta, jonka myötä eliö luo maailmasta merkityksellisen toimintaympäristön. Tässä mallissa aivot – ja pienessä määrin myös aistinelimien reagointitavat - ovat jossain määrin plastisia. Korostaessaan kognition ruumiillisuutta enaktivismi käsittelee aiheita jotka on perinteisesti jätetty filosofeille, ennen kaikkea fenomenologeille. ; Siksi ei ole ihme että Varela onkin korostanut esimerkiksi Merlaeu-Pontyn filosofiasta tuttuja ajatuksia.

Maturanan ja Varelan mukaan mielemme on systeemi, ns. autopoieettinen organisaatio. Tällä he tarkoittavat kehämäistä, itseensä-viittaavaa organisaatiota eli systeemin kykyä tuottaa ja ylläpitää itseään. Systeemi voi tätä kautta muodostaa itse oman identiteettinsä. Se tuottaa ja modifioi komponenttejaan. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka mukaan havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa; Meillä ei vain ole silmiä, vaan liikutamme niitä ja suuntaamme huomiota. Nämä liittyvät asioihin joista jotkin opimme käteviksi tai epäkäytännöllisiksi kokemuksesta, emme syntyjämme. Havainnoinnin elimistössä on rakenteen lisäksi ”käyttöjärjestelmä”. Opimme käyttämään silmiämme ja tulkitsemaan niiden antamia ärsykkeitä kokemuksella; Näistä moni toki automatisoituu niin että emme edes tiedosta että teemme sitä. (Hieman kuin lukemaan oppiessa. Se on työläs opeteltava taito mutta näin aikuisena ja aika paljon lukevana se on ainakin itselleni jotain aika passiivista joka vain tapahtuu.) Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa enaktivismin yksi tärkein seuraus on se, että kvaliat ovat illuusioita ; Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tässä mielessä peruskysymys voidaankin hieman uudelleenmuotoilla. Tekoälyjen kohdalla tiedämme ne tehokkaiksi mutta emme tiedä miten ne toimivat. Tätä kautta niihin luottaminen ei ole täysin tyhjän päälle hyppäämistä. Ja luotammehan ihmisiinkin..

tiistai 16. toukokuuta 2017

Pelien netillistymisestä

Olen vanha. Pelaan pelejä tavalla jotka ovat ajastaan jälkeenjääneitä. Tarkalleen ottaen pelaan yksinpelejä jotka takaavat sen, että ei ole tarvetta olla kontaktissa ns. oikeisiin ihmisiin. Sen sijaan pelikonsolit ja muut ovat netillistyneet. Ja tämä on muuttanut alaa hyvin paljon.

Aluksi muutokset olivat pelaajan kannalta huonoon suuntaan; Playstation 4 erosi Playstation 3:sta siten, että peleihin tuotettiin enemmän päivittyvää sisältöä. Tätä myytiin sitä kautta että pelaajat saavat buginkorjauksia. Käytännössä tämä tarkoitti sitä että kun peli ilmestyi, sitä ei kannattanut ostaa koska ostaja sai valtavan määrän bugeja. Pelin heti ostaneet olivat betatestaajan vastineita. Tämä oli selvä heikkous pelaajalle mutta hyöty pelitaloille; Keskeneräinen tuote voitiin laittaa myyntiin ja suhteuttaa huoltotyö siihen miten hyvin tai huonosti peli myy.

Nyt kupit ovat kääntyneet niin että pelaajat vaativat lisäsisältöjä ja päivityksiä. Esimerkiksi "Horizon Zero Dawn" on alkanut saamaan moitteita siitä että se on tehnyt buginkorjauspaketteja ja vastaavia. Eli sisältöä joka ei innosta palaamaan pelien ääreen uudestaan. Valmiiltakin peleiltä siis odotetaan uusia tehtäviä, uutta sisältöä ja vastaavia. Tästä onkin kenties tulossa uusi standardi.

Tämä ohjannee pelikulttuuria siihen suuntaan että mikromaksut muuttuvat yhä tärkeämmiksi. DLC -lisäosat ja mikromaksetut uutuustehtävät ovat keino jolla peliä ikään kuin täydennetään. Käytännössä tämä ratkaisu tietenkin tuhoaa lineaarisen tarinankerrontaperinteen peleistä.

M.E.S.I.

Olen rakentanut useita vuosia sitten yksinkertaisen roolipelisysteemin jonka ytimessä oli äänestäminen. Olen sittemmin hioskellut tätä muutama yksityiskohta kerrallaan. Lopputuloksena on mielestäni hyvä tapa tuottaa nopeaa roolipelaamista. Systeemi on tarkoituksella hyvin yksinkertainen. MESI -nimenä viittaa yksinkertaisesti muotoon "Mitään Ei Saa Ilmaiseksi".

Hahmonluonti;

Ensin roolipelin johtaja kertoo miljöön ja genren. Hän voi esimerkiksi kertoa että tapahtumapaikkana on steampunk -maailma jota käsitellään komediallisesti. Pelaajat menevät rinkiin. Tämä voidaan tehdä arpomalla tai muutoin. Tärkeää on että voidaan sujuvasti siirtyä ympyrässä vuoro kerrallaan seuraavaan.

Hahmoja luodaan vuoro kerrallaan. Ensimmäisellä kierroksella päätetään minkälainen "arkkityyppi" haluaa olla. Tässä kohden arkkityyppi sopii yleensä genreen. Eli valituksi ei tule esimerkiksi välttämättä mitään "warrioria" tai "preastia". Steampunkmaailmassa voidaan esimerkiksi haluta olla hulluja tiedemiehiä tai seikkailullisia gunslingereitä.

Näissä kannattaa kirjata ylös jokin vahvuus ja heikkous. Joka mielellään liittyy nimenomaan tämän hahmon arkkityyppiin ja tekemiseen. Henkilöllä on jokin erikoistaito tai muu kyky. Mutta tässä on jokin rajoite. Toisin sanoen hullu tiedemies osaa vaikkapa tehdä mestarillisesti aivonsiirtoja mutta ei silloin kun tätä prosessia tehdään lapsille. Heikkous voi taas olla vaikkapa pakkomielle pitää paikat järjestyksessä paitsi silloin kun hän on tekemässä tutkimusta.

Tässä yhteydessä hahmoille luodaan hahmolomake. Voima, kunto, näppäryys, äly, wiisaus, sosiaalisuus, kauneus. Näille varataan haluttu määrä palloja. 1-5 kpl. (Yhteismäärä on rajattu. Yleensä ka. 3 eli 21 kpl). Tämä pallomäärä paljastaa suoraan kuinka fiksuilta tai vahvoilta nämä hahmot vaikuttavat ensivaikutelmalta. Lopulliset statistiikat heitetään nopalla. Niin monta 1d6:sta kuin palloja on varattu. Tämä on lopullinen ja aito suorituskyky tässä ominaisuudessa. Erot pinnallisen ja toteutuneen välillä voivat olla jännittäviä.

Tämä kaikki tehdään ensin. Hahmosta tulee tässä vaiheessa lyhyt, historiaton ja stereotyyppinen. Tätä ei voi vaihtaa. Ja loput hahmonluonnista onkin sitä, että tälle hahmolle annetaan sotkemista. Joka usein johtaa omituisuuksiin joihin pelaaja ei suostuisi tai keksisi ilman.

Toisella kierroksella sitten jokainen hahmo valitsee yhden suhdelinkin johonkin toiseen hahmoon. Eli kertoo mikä on hänen suhteensa tuohon toiseen. Esimerkiksi gunslinger voikin olla hullun tiedemiehen veli, poika, opiskelukaveri, kilpailija, velkoja tai jotain muuta vastaavaa. Tämä rinki vedetään kerran läpi. Tämän jälkeen jokaisella on jonkinlainen suhde ja osuus muihin verkostoihin. Prosessissa oma hahmo saa "lihaa" ja prosessissa käy usein niin että alkuperäinen ideaali voikin mennä rikki. Esimerkiksi hullu tiedemies voi yht'äkkiä huomatakin olevansa perheenisä tai leskimies. Tätä kautta hahmosta ei tule sellaista jonka yksin käsikirjoittaisi.

Kolmannella kierroksella jokainen valitsee jonkinlaisen haluamissuhteen joka mielellään ei kohdistu siihen ihmiseen johon on jo suhde. Tämä on hahmon sisäinen motivaatio. Se voi olla mitä tahansa. Se voi olla sitä että hullu tiedemies haluaisi merimieshahmolta takaisin lainaamansa vasaran. Tai sitten hän haluaisi gunslingerin vaimon koekaniiniksi johonkin kokeeseen. Tärkeää on, että tämä haluaminen ei saa toteutua. Ja haluamisen kohteen onkin kerrottava miksi tämä ei voi olla mahdollista. Eli miksi tämä haluaminen on tuomittu epäonnistumaan. Esimerkiksi vasaralla korjattiin laivaa ja tämä laiva onkin juuri nyt matkalla Etelä-Amerikkaan. Tai vasara on edelleenlainattu tekosilmällä varustetulle rikolliselle steampunk -kurkunleikkaajalle. Nämä syyt ovat kiinnostavia koska pelissä näiden perustelujen muuttaminen saattaa avata tämän tien käyttöön.

Neljäs, eli viimeinen kierros, onkin sitten sitä että päätetään hiljaisesti itselle jokin sisäinen jännite. Jo saadut verkostot voivat aika vahvasti teemoittaa hahmon joten tämä ei ole vaikeaa. Esimerkiksi henkilö voi haluta vakaata elämää mutta kärsii tylsistymisestä joka pakottaa häntä tuhoamaan tämän vakaan elämän.

Hahmonluontiprosessi on jo luonut aika paljon sisältöä.

Itse pelitilanne etenee setting kerrallaan. Tässä ei aina ole läsnä jokaista pelaajahahmoa. Silti peleissä ei harjoiteta pelaajilta salaamista. Pelihahmot eivät välttämättä tiedä, mutta pelaajat tietävät. Esimerkiksi steampunk -poliisi saattaa alkukohtauksessa mennä rikospaikalle jossa on toinen pelaajahahmo tekemässä rikosta. (Toki tässä voisi olla kysymys vaikka ulkopuolisesta NPC:stäkin. Tärkeää on että tämä jotenkin sitoo tarinaa. Kohtauksessa voi olla vain yksikin pelaajahahmo, mutta tällöin rikollinen on esimerkiksi steampunk-rosvo -pelaajahahmon kilpailija, jengiläinen tai jotain. Ihan mitä tahansa. Ideana on sitoa hahmoja klimppiin. Tämä on "pelimekaniikan" ytimessä.)

Sitten nämä paikallaolijat haluavat tehdä jotain. He perustelevat tätä viitaten hahmonsa ominaisuuksiin tai erikoisuuksiin. Vahvuudet ja heikkoudet on pakko mainita jos ne liittyvät asiaan. Sitten kaikki äänestävät avoimesti. "Käsi ylös on "kyllä" on helppo tapa. Tässä kohden on hyvä kiinnittää huomiota lukumääriin jossain määrin. Eli ei ole mitään lukkoonlyötyä määrää joka pitäisi aina ylittää. Joskus voi olla hyvä että rajaa hilaa ylöspäin jos jollakulla sattuu olemaan "liian vakaa kannattajakunta" niin että hahmo onnistuu kaikessa mitä tekee. Tai sitten tätä voi pitää dramaattisena ominaisuutena jolla taataan rakastetun hahmon selviytyminen.

Tämä on pelinjohtajan tärkein tehtävä. Onnistuminen on tässä vähän kuin se "mun voima on herrantähden 21". Ei se ole mikään eksakti kysymys. Mutta on se hyvä "jotenkin" huomioida. Olen itse pitänyt siitä miten absurdi tapa kuvata asioita suoraan numerolla sitomatta sitä mihinkään on. Tämä on omituinen mutta yllättävän toimiva ratkaisutapa. ; Etenkin kun pallojen määräämismäärä antaa aika paljon vapautta ja valtaa hahmonluomisessa. Mutta samalla heitot tuovat joskus yllätyksiä.

Tämä johtaa siihen onnistuvatko nämä pyrinnöt. Pelinjohtaja voi sitten päättää mitä tämä onnistuminen tai epäonnistuminen tarkoittavat. Tässä pitää kuunnella myös itse pelitilannetta.

Eli esimerkiksi jos ensimmäisessä kohtauksessa rosvo haluaa ampua poliisin ja onnistuu, voi pelinjohtaja päättää että poliisi muuttuu kummitushahmoksi. Tai että seuraava kohtaus tapahtuukin sitten sairaalassa jossa poliisi kohtaakin kaverinsa gunslingerin, (jolla on sitten kenties motiivi ottaa yhteyttä hulluun tiedemieheen kuten hahmot voivat päättää). Tai sitten jos peli olisikin pitkällä niin voisi jopa olla niin että poliisi kuolee dramaattisesti rosvon luotiin ja peli päättyy siten että paha steampunk -rosmo jääkin lopuksi vapaalle jalalle.

Merkittävää onkin se, että tässä maailmasta tulee hyvin paljon pelaajilta. Toisaalta hahmot ovat tavallaan enemmän työryhmän kuin yksilön omaa omaisuutta. Motivaatio pelaamiseen säilyy helpommin vaikka oma hahmo kuoleekin. Kuollut hahmo voi myös muuttua dramaattiseksi elementiksi joka vaikuttaa pitkään pelin etenemiskuvioihin. (Etenkin kun hahmon kuolema ei lopeta äänestysoikeutta. Ainoastaan pelistä poistuminen tekee tämän.)

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Todelliset selviytyjät...

Survivalistiporukat ovat siitä jännittävä ryhmä että heidän teemanaan on virallisesti varautuminen pahimman varalta. Kuitenkin käytännössä he näyttävät unelmoivan postapokalyptisestä tilasta. ; Tätä kautta se onkin hyvin samanlainen suhde TEOTWAWKI -maailmanloppuun kuin kristinuskon eskatologialla siihen totaaliseen maailmanloppuun.

Survivalistien keskusteluryhmien kohdalla onkin kenties syytä katsoa heidän haluamaansa tilaa utopiana. ; Ihmiset ovat tyytymättömiä nykyajan menoon. Usein survivalistit ovat hyvin konservatiivisia tyyppejä joiden ratkaisu koostuu metsästäjä-keräilystä. Tässä utopiaan varautuva mies on asekeräilijä joka maailmantuhon jälkeen puhkeaa kukkaan ja alkaa metsästämään.

Tämä haikailu tietynlaista maailmanjärjestystä kohtaan on jossain määrin ymmärrettävä. Toki sellaisella jonkin verran häiriintyneellä tavalla joka tuo mieleen Theodore Kaczynskin ajatukset siitä miten teknologia poistaa ihmisiltä vapaudet. Ja että konservatiivien ongelmana on se, että he usein ajavat teknologista muutosta joka muuttaa maailmaa ja samalla he puolustavat arvoja jotka ovat osoittautuneet toimiviksi vanhassa kontekstissa mutta ei muuttuneessa tilanteessa.

Survivalistit ovat tuntuneet tiedostaneen osan tästä. Toki joskus syyksi nähdään Hallitus. Joka on paha ideologisesti. Tiedemaailmaa ja Hallitusta kun vaivaa liberaali bias. Eli ongelmaksi ei nähdä usein suoraan teknologiaa vaan ideologisempi ja abstraktimpi maailmanjärjestys. Mutta henki on kuitenkin sama. Poistamalla tämä vääristymä päädytään alkeellisiin oloihin joissa voitaisiin viettää Aitoa Elämää.

Survivalistien puuhat kertovatkin enemmän siitä mitä heistä tarkoittaa olla Mies. Joten ei ihme että lopputuloksena on aseita ja lopunajan bunkkereita. Ajatus siitä että keräillään, hoidetaan haavoja alkoholilla ja muuta vastaavaa, ovat tässä mielessä Oikeita Arvoja välittävää tarinankerrontaa. Jotain joka eroaa tositilanteesta hyvin paljon. Tarina yksinäisestä tai heimohenkisestä seikkailijamiehestä joka on toiminnallinen metsästäjä ja taistelija ja joka on ennalta ymmärtänyt maailman tuhon ja osannut varustautua keräämällä talvivarastoja kuin jokin Raamatullinen lehmistä uneksiva Egypti.
1: Hieman kuten sotasankaruustarinat. Sotaa kokemattomilla on ties mitä Ramboilufantasioita itsestään. Taisteluja ja vihollisen päihittämistä rohkealla ja päämääräsuuntautuneella taistelulla. Oikea sotiminen on sitten enimmäkseen palelua ja ripulointia ojanpohjalla. Ojan jota juoksuhaudaksi kutsutaan.

Tässä mielessä on hyvä kuitenkin miettiä sitä mitä selviytyminen uudessa maailmassa vaatisi. Jos mietimme mitä todennäköisesti tapahtuisi maailmantuhon jälkeisessä maailmassa, tilanne olisi silti näille "oman elämänsä sankareille" haasteellinen. Sillä aseet ja bunkkerit ovat periaatteessa arvokasta omaisuutta joka on siirrettävissä henkilöltä toiselle voittamisen kautta. Tuliaseen ja ruokavarastojen kohdalla kysymys on kulutustavarasta. Ruokavarastot kuluvat, samoin luodit. Pitkällä jänteellä selviytyminen onkin tärkeämpää kyetä tuottamaan uusia luoteja ja uutta ruokaa.

Jos minunlainen, kunnon seikkailijasurvivalistille betamies - betamies joka ei heidän tapaansa osaa edes selvitä keskellä metsää tappamalla karhuja paljain käsin - joutuisi maailmanlopun tilanteeseen, minulle kävisi todennäköisesti melko hyvin. Sillä tilanne olisi oikeasti se, että liittoutuisin muutamien tuntemieni ihmisten kanssa. ; Tiedän ihmisen joka osaa valmitstaa ja ylläpitää vedensuodatusjärjestelmiä jotka takaavat vettä jopa tuhansille ihmisille. Toisaalta tunnen kaverin joka osaa rakentaa vanhoja mekaanisia koneita jotka ovat ajalta ennen bittivallankumousta - tarvittaessa hän kykenee värkkäämään niitä esimerkiksi puustakin. Itse osaan maanviljelytekniikkaa ja tuotantoeläinjalostusta.

Nämä ovat asioita jotka takaavat pitkäjänteisen selviämisen. Ja koska nämä ovat tietoja ja taitoja ne eivät ole siirrettävissä. Toisin sanoen; Jos minulla olisi asevarasto, leimaisin otsaani leiman "loottia tarjolla". Minun olisi syytäkin olla kova soturi. Koska minä olisin korvattavissa. Mutta jos tietää vedenpuhdistusasioista tai maanviljelystä, on maailmanlopun tilanteessa se tyyppi jonka tappamalla tuhotaan koko yhteisön selviytyminen.

Tämänlaisia juttuja voi käyttää sopimusasioissa vipuvartena. Hyvin pian oltaisiin neuvottelutilanteessa jossa arjen selviytyjä on kyllästynyt sankarilliseen palelevaan perseenpyyhkimiseen lehdillä omatekemällä riu'ulla. Ja haluaa ripulin sijaan juoda vettä jonka juomisesta ei kuole. Tässä tilanteessa on helppoa antaa vedelle hinta. Hinta joka maksetaan tuliaseilla tai käyttöyhteydellä bunkkeriin.

Itse asiassa sankarillinen varastoija muuttuisi todennäköisesti diilien kautta plan B:ksi. Eli en haikailisi näiden survivalistien tappamista ja voittamista. Vaan sitä, että tekisin heidän kanssaan diilin niin että heidän ruokavarastonsa olisi varasto katovuosien varalle ; Tämä tarkoittaisi sitä että uudessakin maailmassa arvon selviytyjien rooli olisi hierarkian pohjalla olevaa suorittamis-varastomiestoimintaa ; Eivät he olisi mitään ennaltanäkemislahjastaan arvostettuja viisaita yhteisöijen johtajia..

maanantai 8. toukokuuta 2017

Miksi Arrow oli niin hyvä (toisin kuin nyt)

”Arrow” -sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta olivat erinomaisen hyviä. Sitä seurasi pari keskinkertaista kautta. Viimeisin on ollut paikoitellen lupaava. Tämä on mieltymys mutta liitän tähän seikkoja jotka ovat vähintään jossain määrin argumentatiivisia. Tätä kautta kuvaan sitä mikä mielestäni on tehnyt Arrowsta yhden parhaista supersankarikertomuksista verrattuna moneen huomattavasti huonompaan. ; Yksi näistä seikoista on ollut tärkeä ; Lapsuuteni ajan supersankarielokuvat olivat huonoja. Nyt genre vaikuttaa sen verran kalutulta että se ei tuota kiinnostavia elokuvia. Tässä välissä oli paljonkin kohtuu kiinnostavia tuotoksia. Arrow sattuu olemaan yksi näistä.

Ensimmäinen näistä on vaiva ja innostus.

Pelkkä käsikirjoituksen ja työn määrä painaa. Esimerkiksi Arrow:n ensimmäisellä kaudella meille esitetään kostajahahmo jolla on selvästi menneisyys. Ja tämä menneisyys ei ole vain mysteerinen. Osa sarjoista epäonnistuu sen vuoksi että niissä tehdään ”Lostin” tapaan mysteeriä joita ei selitetä koska niiden takana ei ole mitään. Sen sijaan Arrown tekijöillä on ollut selvästi alusta asti käsitys siitä että tarjolla on hahmo joka on jotenkin autiolla saarella saanut tatuointeja ja kamppailutaitoja.

Näistä taidoista annetaan viitteitä; Arrow;ssa harjoitellaan paljon kali-escrimaa. Harjoitteluluolassa näkyy myös Wing-Chun kung fu:Sta tuttu harjoitteluasema. Hänen lukkotekniikkansa ja niistä irtautumisensa muistuttaa venäläistä Samboa ja hänellä on vaikutteita Systemasta. Nämä on perusteltavissa hänen taustakertomuksellaan. ; Toisin sanoen meille esiteltiin hahmo jonka tapa liikkua ja taistella kertoi taustatarinaa. Vaikka tämänlainen yksityiskohtailu varmasti jää suurimmalta osalta katsojista huomaamatta. Detaljit jotka avaavat menneisyyttä niin että se on sisällyksekäs antaa aina painoarvoa maailman luomisessa.

Siinä vaiheessa kun huomaat että ensimmäisen tuotantokauden trailerin sivukulmassa ollut kivi olisi ollut ponnahduslauta 4 tuotantokauden pääjuoneen, huomaat että ns. Zehovin aseita on runsaasti ja ne ovat hyviä. Sarja on muutoinkin käyttänyt tsehovin aseita mestarillisesti. Eli se on esitellyt (toivottavasti) vähemmän alleviivatusti jonkin faktan tai yksityiskohdan joka sitten myöhemmin paljastuu hyvin tärkeäksi juonenkehittelyn kannalta.

Tämä on sittemmin muuttunut ongelmalliseksi koska maailmassa on liian paljon sivuhahmoja ja spin off -sarjoja. Tätä kautta sarja on latistunut monin paikoin joukoksi käänteitä. Tsehovin aseita käytetään yhä mutta sarja vyöryttää niin paljon materiaalia että ne menettävät tehonsa. ; Käänne taas on tarinankerronnassa siitä hankala että vaikka niitä voidaan käyttää mestarillisesti, samaan tapaan kuin ”Kuudes aisti” -elokuvassa, on käänne yksi vaikeimmista ja työläimmistä tempuista tehdä laadukkaasti. Taitava käänne vaatii paljon mietintää ja virittelyä ja perustelua. Toisaalta käänteitä on melko helppo vain tuottaa tuottamisen vuoksi ja niihin on helppoa sortua jos pitää tuottaa nopeasti sisältöä. Tällöin juonenkäänne edustaa käsikirjoittamisen nollatasoa, jotain joka ei esimerkiksi kestä uudelleenkatsomista. Hyvin viritetyn käänteen ja huonosti viritetyn käänteen erottaakin mielestäni siitä että pakottaako käänne katsomaan kuinka paljon aiemmin tuotettua uusin silmin.

Toisaalta Arrow käytti myös sivuhahmoja tavalla jotka olivat kiinnostavia.

 Arrow:n ensimmäiset kaudet elivät vahvasti sen vuoksi että hänellä oli salainen identiteetti. Tätä kautta Oliver Queenilla oli kaksoisrooleja. Hän joutui selittämään menemisiään normaalielämässään. Apulaiset ja tukihenkilöt olivat aina vahvasti perusteltuja. Arrown tiimiin ei vain tultu.

Toisaalta tässä vaiheessa Arrown ja Felicityn välille rakennettiin romanssiarkenne joka on kiinnostava sarjoissa tiettyyn rajaan asti. Oliver Queen on selvästi seksuaalinen olento ja suhteen edistyminen oli hienoa; Etenkin kun Felicity oli tässä vaiheessa sarjaa sekä tahallisesti että tahattomasti hauska, älykäs ja hyödyllinen sekä persoonana hyvin tärkeällä tavalla Oliverin synkkyyttä tasapainottava.

Sittemmin pari saatettiin yhteen ja eroamaan koska yhteensaattaminen tuhosi paljon jännitteitä. Tämä kiinnostavuuden loppuminen ei ole ollut mitenkään kovin ainutlaatuista. Tosin on hyvä huomata että Felicity on myös hahmona muutettu enemmän valittavaksi draamakuningattareksi. Hänestä on tehty melko epämiellyttävä hahmo. Tätä kautta hän ei enää toimi samanlaisessa roolissa kuin sarjan alkupuolella. Hänen vanha roolinsa onkin tavallaan korvattu ”Mister Terrificillä” viitoskaudella.

Kolmanneksi sivuhahmojen käsittelyä on kenties tärkeintä kuvata nimenomaan suhteessa sankariin.

Ja Arrown alkukausissa tätä tehtiin hyvin kiinnostavasti. Tässä on tehty kaksi tärkeää keinoa luoda kontrasteja ”Alter ego” ja ”origin story”; Oliver Queenilla on yhdenlainen rooli, Arrowlla on toisenlainen rooli. Toisaalta sarja on nerokkaasti oivaltanut että aika monet pidetyistä supersankarielokuvista ovat origin storyja jotka kertovat sankarin alkuperänä. Sarjan ensimmäiset kaudet etäännyttivät Oliverin ja Arrown elämään hyvin eri elämää. Ja lisäkontrastia luotiin siten että taustatarinaa on avattu kausi kaudelta aste asteelta ja vuosi vuodelta. Näin saadaan kontrastia kokemattoman saarelle haaksirikkoutuneen playboyn ja Oliver Queenin nykyisen olemisen välille. (Sekä supersankarina että tavallisena ihmisenä.)

Tästä hyviä teemoja saa vaikka kohtauksessa jossa Oliver joutuu pukemaan Arrown puvun päälleen voidakseen mennä uhkailemaan omaa äitiään. Tämä on ollut mahtavaa.
Lisäksi sarjan supersankari ei ole mikään batman. Sarjan alkukaudet olivat low tech -tarinoita. Todellisuus ei ollut mitenkään aivan hirvittävän paljon omastamme poikkeava. Ja toisaalta käsikirjoittajat tiedostivat että sSupersankarielokuvat tapaavat kärsiä siitä, että niissä sankari otetaan itseisarvona. Sen sijaan, että henkilöhahmoja tai sankaruutta käsiteltäisiin jotenkin kiinnostavasti, tarjolla onkin “hyvä ottaa pahat kiinni” -seikkailu. Joissa painopiste on moralistisessa ilmapiirissä joilla oikeutetaan toimintakohtauksia jotka ovat cooleja.

Visuaalisuus ei tietenkään sinänsä ole vika. Ja cooliuskaan ei ole puute. Arrow tekee tämän siitä nerokkaasti että ensimmäisellä tuotantokaudella meille esitetään hahmo jonka esittelypuheessa on huolestuttavia sävyjä. Oliver Queen esittelee itsensä ja toimintansa oikeutuksen minäkertojanäkökulmasta. Äänensävy on kuitenkin sellainen että siinä on häivähdys juuri sellaista maanisuutta jota voisi odottaa terroristeilta. ; Pinnalliset cool -hakuiset pojankoltiaiset iästä ja sukupuolestaan riippumatta saavat kicksinsä. Mutta tämänainen sankarin konfliktoiva käsitys viehättää myös vähän mutkikkaampaa mieltä.;

Arrowssa naamiosankariksi pukeutuminen on itsessään käsiteltävä aihe. Sillä kätketään tieto siitä kuka Arrow on. Tämä on tärkeää koska poliisit eivät voi vain laittaa ”Robin Hoodia” pidätysmääräykseen. Toisaalta tällä suojataan läheisiä jotka eivät joudu vaaraksi kostonhimoisten rikollisten kostolle. Tai kiristyksen välikappaleiksi. Toisaalta naamio antaa mahdollisuuden elää edes joskus normaalia elämää. Lisäksi Arrow on jonkinlainen kanavoimisväylä niille puolille joita Queen ei pidä itsessään ja joita hän jopa pelkää. Nämä luovat kiinnostavia teemoja joita Arrow käsittelee.

Arrowta voisikin kuvata Nathaniel Hawthornen idealla; Kukaan ei voi näyttää yksiä kasvoja itselleen ja toisia muille ilman että lopulta menettää itsekin tajun siitä kummat kasvot ovat oikeat. Alun Arrow on huomattavan ristiriitainen ja sirpaleinen mies. Sarja on sitten ”terapoinut” hänestä hyveellisen ja vähemmän traumatisoituneen batman -korvikkeen. Mikä on erikoista koska sarjan aluksi hän oli nimenomaan väkivaltaisempi kuin batman ja nyt hahmo on vähemmän sekaisin kuin batman.

Tämä on suurelta osin menettänyt tehoaan. Sarja toki yrittää olla kantaaottavakin. Mutta sivuhahmojen määrän kasvettua kysymys ei ole enää samalla tavalla sisäisestä dialogista kuin siitä miten jokin mielipide sopii osuvasti jonkun sankaritiimin hahmon identiteettiin. Tätä kautta mielipidekirjo on yhtä monisärmäinen mutta ne hajautetaan stereotyyppisimmiksi klimpeiksi lähiympäristöön. Näin on ollut pakkokin tehdä yhä suuremman ja suuremman sivuhahmojoukon huutaessa ruutuaikaa.

Toisaalta origin storykin etenee vuosi vuodelta. Ja on huomattava että tässä vaiheessa Oliver Queen on seikkaillut niin kauan että ero vihreään nuoleen on monilta osiltaan hyvin pieni. Kun suuri osa läheisistä lisäksi tietää salaidentiteetin, on alter egouteen liittyvät teemat tätä kautta suoraan menetetty. Tätä on vaikeaa purkaa sinänsä hauskoilla tempuilla joissa esimerkiksi sivuhahmo kasvaa sankariksi ja prosessissa hän saa ensin rookiena ”puolikkaan nimen” kuten ”kanaria” tai ”speedy” ennen kuin sitten valmiina saakin jonkin uuden nimen kuten ”musta kanaria”. Nämä ovat pieniä vinkkejä jotka alleviivaavat hahmonkehityksen vaiheita ja prosesseja ja korostavat sivuhahmon elämän kannalta sen tärkeitä teemanmuutoksia. Mutta niillä on vaikeaa korvata sitä mitä sarjan eteneminen on saanut aikaiseksi.

Kaikki painaa.

Historia estää ja tuhoaa tiettyjä ratkaisuja joten käsillä ei ole enää se että voidaan ottaa kiinnostavin setti käsikirjoituselementtejä. Koska seurauksena maailma muuttuisi epäkoherentiksi. (Jota sitäkin tässä sarjassa tosin esiintyy aika paljon, kiitos runsaiden spin off -sarjojen ja sivuhahmojen.)

Toki tätä on osattu jossain määrin tasapainottaa siten että sarjassa on aina ollut Oliverille kiinnostava pääjuoneen liittyvä vastustaja. Kiinnostava vastustajahan ei ole vain vaarallinen vaan nimenomaan heijastaa jotenkin sankarin ominaisuuksia ja sisäisiä kriisejä. Esimerkiksi viidennen kauden vihollinen Prometheus on omasta mielestäni filosofialtaan hyvin oikeassa moittiessaan Queenia siitä että hän on poliisi, tuomari ja teloittaja samanaikaisesti.

Arrow rikkoo vallan kolmijaon lisksi Rawlsin periaatteita vastaan. Rawlsin mukaan ihmisen tulisi toimia tietämättömyyden verhon takaa. Toisin sanoen yhteiskunnan käytänteiden tulisi olla sellaisia että ne eivät riipu henkilön ominaisuuksista, kuten rikkaudesta.

Oliver Queen on miljonääri joka voi rahallaan tehdä kaiken minkä tekee. Sala-asu saa muut kokemaan hänet symbolina. Jonka takana hän ikään kuin noin yleisesti vaikuttaa olevan oikeudenmukaisuuden asialla. Tällöin kyseessä on persoonan kätkemisestä, sen tunnistamattomaksi tekemisestä. Alter ego on kuitenkin aika vahvasti Queenin omin itsensä naamioituna. Rawlsin ideaalissa hän edustaa kostajaa, hän on ns. "vigilante" eikä aito oikeuden ja hyvyyden puolustaja. Sillä Oliver Queenin tekoja ohjaa isäänsä kuolemaa koskeva kauna ja henkilökohtaiseksi koettu< ajatus jonkinlaisesta sukuvastuusta.

Ja tässä on se ero. Jossain määrin kostamisen ja oikeuden välillä on yhteys. Voidaan kuitenkin katsoa että kostaja hakee yksilöllistä reiluutta. Oikeudenmukaisuudessa taas on kyse persoonattomista periaatteista, jotka eivät esimerkiksi koe tunnekuohua uhrien kärsimyksen ääressä. Kostamisen ja oikeudenmukaisuuden välinen suhde olisikin se, että kostaminen ei ole oikeutta. Arrow käsitteli tätä aihetta melko hyvin. Toisaalta sala-asu on yhä vahvemmin muuttunut symboliksi jonka vuoksi vihreä nuoli on voinut irtautua tästä. Tämä on tehnyt hänestä oikeudenmukaisemman hahmon. Mutta toisaalta kun vigilantemotiivi on haipunut, on hahmo muuttunut jossain määrin persoonattomammaksi. Etäisiä reiluuspäätöksiä tehdessä menettää persoonallista lihaa päätöksentekoprosessista.

torstai 4. toukokuuta 2017

C. S. Lewis rationaalisen kristinuskon höpöyden ytimessä

C. S. Lewis on esittänyt "Ehyt elämä" -kirjassaan että "Päivittäiset rukoukset ja uskonnollisten kirjojen lukeminen ja kirkossa käyminen ovat välttämättömiä seikkoja kristityn elämässä. Meitä on jatkuvasti muistutettava siitä, mitä uskomme. Ei tämä usko eikä mikään muukaan pysy automaattisesti elävänä mielessä. Sitä on ravittava. Jos tutkisit sata ihmistä, jotka ovat menettäneet luottamuksensa kristinuskoon, ihmettelen, miten monta heistä on kääntynyt pois loogisten argumenttien perustuen? Eivätkö useimmat ihmiset yksinkertaisesti ajaudu pois?"

Tähän voidaan jopa viitata jonkinlaisena viisautena. Ja juuri sitä kautta että uskonnottomat ja ateistit ovat hölmöjä eivätkä irtaudu loogisen ja rationaalisen järken kautta kristinuskosta.; Merkittävää onkin että lausunnossa on tieto ja tutkimushalu korvattu asenteella. C. S. Lewis - kuten eivät häntä siteeraavat tyypitkään - suinkaan tee tätä tutkimusta ja kysy ateisteilta. He olettavat tietävänsä vastauksen ilman tutkimuksiakin. C. S. Lewis onkin tullut tunnetuksi siitä että hänhän tunsi joka ikisen ateistin omantunnon ilman tutkimuksiakin. Esitti esimerkiksi ttä jokainen ateisti tietää olevansa väärässä. Hieno mies.

Eikä se tähän jää. Jos nimittäin oletetaan että hänen lausuntonsa seurakuntaelämästä ja uskosta etääntymisestä on tosia niin on selvää että kristinusko ei ole ytimeltään järkevää tai rationaalista.

Jos kristinusko on rationaalinen ja looginen niin sittenhän
(1) kristityt osaisivat purkaa premisseistä johtopäätökseen niitä jumalatodistuksia virheettömästi kadulla. Mitä eivät tee. Olen kokeillut. Heillä on karkeistuksia joistain argumenteista mutta itse osaisi tehdä saman paremmin. Se että ensin korjaa sanomiset laadukkaiksi ja sitten kritisoi näitä parempia juttuja jotka ovat sentää sisäisesti ehyitä argumentteja niin on aika heikolla rationaalisuustaso vastapuolella. Rationaalisuus olisi tärkeää joten looginen rakenne ja logiikan ymmärtäminen ja niiden syvä miettiminen riippumatta siitä ovatko johtopäätökset itselle mieluisia vai ei olisivat tärkeitä. Logiikkavirheet katoaisivat ensimmäisenä jos rationaalisuus edellä mentäisiin.
(2) Ei tarvittaisi mitään seurakuntaelämää kun rationaalinen kristitty kuulisi rationaalisen argumentn kerran ja sitten osaisi sen vettä suitsait vaan koko loppuelämänsä. Ei seura ja seurakuntaelämä olisi tarpeen kun rationaalinen argumentti olisi tiedossa ja hallussa. Seurakuntaelämä ja rationaalisuus olisivat tarpeen vain kertaamisen kannalta. Toisaalta aika monet jumalatodistukset ovat itse asiassa klassisia, melko lyhyitä, määrältään varsin rajallisia ja muutenkin helposti opeteltavia. Jos ne ovat vahvoja jo yksikin niistä riittäisi. Tosin loput ajasta voitaisiin käyttää uusien argumenttien opetteluun. Mutta koska tätä harjoittelua ei seurakuntatoiminnassa yleensä tehdä, on selvää että kysynys ei ole logiikasta ja rationaalisuudesta.

Kenties siksi seuraukuntatoiminnassa ei osata historiantutkimuksen metodologiaa vaikka viitataan Historialliseen Jeesukseen vahvasti todistettuna konseptina. Koska kysymys ei koskaan ole siitä.; Vähän kuten tutkimus tässä C. S. Lewisin lausunnossa. Eihän sitä tarvitse tutkia ja tehdä kun tietää mukamas valmiiksi mitä toinen kuitenkin ajattelee ja mitä nämä eroamisen syyt oikeasti ovat.

Bensaa suonissa, jotain muuta suolessa.

Patrick Tiaisella on ollut vauhdikasta aikaa. Miettisen & Pellin "Harhaanjohtajat" -kirja on maininnut hänet koska hänen saarnoissaan puhutaan erikoisia väitteitä ihmeistä. Kuten esimerkiksi siitä miten Tiainen kykenee ajamaan autolla ilman bensiiniä. Hänen puheensa ovatkin olleet hirmu omituisia ja epäuskottavia.

Nyt hän on toisenlaisessa kriisissä. Tosiasioat ovat kuulemma sellaisia että niitä vastaan ei kannata taistella. Mutta tosiasiassa moraaliset kriisit tuntuvat olevan niitä joilla on oikeita vaikutuksia. Hän tiedotti julkisesti facebookissaan 3.5.2007 siitä miten hän eroaa. "Olen irtisanoutunut Word Of Faith-kirkkokunnan johtajuudesta omasta pyynnöstäni 5.4.17." Takana on erikoinen aviokriisi. "Viimeisten kuukausien aikana minulla on ollut avioliiton ulkopuolinen suhde mieshenkilön kanssa. Tämä kysymyksiä herättävä asia on tullut esille tämän maaliskuun lopussa. Tämän tilanteen johdosta ajauduin epätoivon tunteisiin ja tekoihin. Kaikki kärjistyi tapahtumasarjaan, joka päättyi keskiviikkona 29.3.17 kun olin Kokkolassa vakavassa auto-onnettomuudessa, jossa minut pelastettiin palavasta autosta." (Radio Dei muuten esitti että se "selvitti karismaattisen kohusaarnaajan eron syyn." Tai siis luki Facebookista. Melkomoista Tutkivaa Journalismia jälleen noilta laatuajattelijoilta.)

TIaiselle on tietenkin paljon verrattavia. Nokia Mission Markku Koivistosta Ted Haggardiin. Moni kristillinen saarnaaja joka on moittinut homouden syntyä on itse homoillut. Tiainen on tässä kohden harvinaisen suoraselkäinen sillä esimerkiksi Haggard kiisti syyllisyyttään todistusaineistosta huolimatta hyvin pitkään ja jatkoi tämän jälkeen eheytymisteeman kautta niin että hän ei ollut homo joka ei ollut omien puheidensa mukaan ollut ollut silloinkaan kun oli homoillut. Vakiona tässä on se että synnintuntoon ei tunnu vievän oma omatunto ja se paljon puhutun kristillisen opin tunteminen. (Saarnaajan oletetaan olevan innoissaan eli tuntevan syvästi tämänlaiset aiheet.) Kimmokkeena on ollut kiinni jääminen. Tässä mielessä hän vaikuttaa hyvin normaalilta kristityltä.

Tässä yhteydessä on tietenkin selvää että suhteeni Tiaisen homoseksuaalisuuteen on kuten muukin homoseksuaalisuus. En siis pidä Tiaista "syntisenä" homoilunsa vuoksi. Tästä valehtelusta ja kiemurtelusta voi sitten olla toista mieltä.

Tiaisen käytös oikeastaan alleviivaa sitä mistä uskonyhteisöissä yleensä on kyse. Julkisivusta. Omien sanojen mukaan pitää vihata syntiä eikä syntistä. Mutta sitten kritiikin kohde ei olekaan homoseksuaalinen taipumus vaan julkihomoilu eli homoseksuaalisuuden harjoittaminen. Ja nimenomaan sellainen joka on julkista ja tiedotettua.

Tätä kautta moitteen kohteeksi ei tulekaan homoseksuaalisuuden harjoittaminen vaan avoimesti homoseksuaaleina elävien ihmisten tuomitseminen. Ja sitten kun tämänlaista suoltava itse homoilee salassa, korostetaan armoa ja armeliaisuutta. Tiaisenkin kohdalla ei mennyt kuin tunteja kun hurmokselliset kristityt selittivät että Tiaista pitäisi kohdella suopeasti. Kaappihomovertaus koetaan ilmeisesti ikävänä yleistyksenä joka on ymmärrettävää. Mutta tämän lisäksi mukana on ajatus että katuva homoiluaan piilotellut ja siitä valehdellut kristitty ns. "saa armon pyytämällä". On selvää että moitteena ei olekaan edes syntinen aktio. Ei tässä selvästi vihata syntiä vaan väärää uskontoa edustavia.

Ei ajatukset ja teot vaan instituutiolle ja ryhmälle nöyristely ja instituution kunnioittaminen josta piilottelu itsessään on tietenkin indikaattori. Ihminen siivoaa kaksoiselämäänsä helpoiten sellaisia tapoja joiden yhteisöarvoihin ollaan sitoutuneita.

Tiaisen, kuten suurimman osan kristittyjen kohdalla, totean että heillä on yleensä menossa ajatus siitä että yhteiskunnan ja yksilön moraalinen toiminta on sidoksissa uskontoon. Jos tämä on totta kristittyjen olisi oltava erityisen moitteettomia erityisen aina. He eivät voi olla "yhtä kauheita kuin minä". Heidän tulee olla puhtoisia. Koska jos näin ei ole, on väite näistä tyhjää uhoa..

Ja heille voin sanoa että on varsin erikoista kuulla  elävänsä synnissä ja moraalittomuudesta joltakulta, joka elää valheessa. Ja, kuten bensaihmeisiin uskovien kohdalla melkomoisen varmasti on, joka elää valheesta. (Ja itse asiassa tällä pitäisi olla enemmän merkitystä kuin sillä ovatko tyypit hyväkäytöksisiä vai eivät. Jos siis se Totuus ns. kiinnostaa, that is.)

Jeesuksesta todistetaan epätodisteella...

Olen netissä keskustellut hieman Jeesuksen historiallisuudesta. Minut tähän provosoi, ei niinkään se että pitäisin Jeesusta epähistoriallisena hahmona tai hänen olemassaoloaan historiallisena hahmona erityisen huonona. Vaan siksi että hänestä esitettiin aika rankka väite. Väite että hän olisi parhaiten todistettu historiallinen hahmo.

Keskustelun varrella tosin tuli selväksi että esimerkiksi Hitleriä ei nähdä historialliseksi hahmoksi koska hänestä oleva evidenssi joka on (1) peräisin hänen oman elämänsä ajalta ja (2) on saatavissa useista eri lähteistä ei ole oikeanlaista historiallisuutta.

Toisaalta niinpä on Jeesuksen aikana eläneistä johtajistakin, kuten keisareista, huomattavasti enemmän todisteita. Jeesushan on mainittu muutamassa ei-kristillisessä lähteessä ja Raamatussa. Ja kaikki nämä on kirjoitettu runsaasti Jeesuksen kuoleman jälkeen. Esimerkiksi keskusteluissa mainittu Tacitus mainitsee Jeesuksen sitä kautta että häneen uskovia on ollut 100 jaa Roomassa ja Tacitus on kertonut mitä nämä ihmiset ovat uskoneet. Tässä mielessä dokumentti todistaa vahvemmin varhaiskristityistä kuin Jeesuksesta.

Tässä mielessä esiin nousi massiivisen dokumenttivyöryn takana oleva Caesar, ajalta ennen kristusta. Ja toisaalta Herodes josta on löytynyt paljon kaikenlaista aineistoa, kuten esimerkiksi kolikoita joissa on hänen kuvansa. Tämänlaisia todisteita Jeesuksesta ei ole.

Josta pääsenkin varsinaiseen aiheeseen. Kristityille nimittäin on niin että heille historiallinen Jeesus ei kiinnosta.

Heitä kiinnostaa ylösnoussut Jeesus. Heistä on tärkeää hokea sellaisia vahvoja väitteitä kuin että historioitsijat ovat todistaneet Jeesuksen vahvemmin kuin ketään muuta historiallista hahmoa. Tässä yhteydessä todetaan myös että historioitsijat eivät tosissaan ole kiistämässä Jeesuksen historiallisuutta.

Historia on yleisesti ottaen ala jossa opetetaan jo aivan perustekemisen tasolla sitä miten historia on usein viitteenomaista. Jeesukseen uskomisen järkevyys ei siis ole sitä että hänet olisi erityisen vahvasti todistettu. Vaan pikemminkin siitä että usein historiaa joudutaan tekemään hyvin viitteenomaisin todistein. Tässä mielessä Jeesuksen todistaminen on pikemminkin olosuhteista johtuvaa kuin evidenssistä johtuvaa todistamista.

Tämänlainen ei kiinnosta koska ihmiset tietävät että Jeesus on totta ja jos tosiasia rapsuttaa tätä korvasyyhyä niin sillä mennään. Jos ei muuten niin viiden minuutin googlettamisella ja wikipedia -tasoisin linkityksin joihin ei ole liitetty analyysiä siitä mitä esimeriksi viitattu aineisto pitää sisällään ja mitä se todistaa ja ei todista.

Tässä mielessä vahvin esimerkki onkin se, miten historiallisen Jeesuksen todistaminen olisi itse asiassa ylösnousseen Jeesuksen kohdalla ongelma. On nimittäin selvää, miten Herodes Suuren haudan löytämisen yhteydessä syntyi keskustelua. Hauta kun piti sisällään muutakin kuin seinät, kuten rikotun sarkofagin. Nämä ovat jotain joiden avulla Herodeksen historiallisuus tulee taatusti varmistettua.

Samoin  jos meillä olisi käsissämme Jeesuksen hauta jossa olisi aineistoa jota voisimme tutkia voisimme varmistaa esimerkiksi sellaisia asioita että voisimme ajoitusmenetelmillä varmistaa että onko kuollut haudattu siihen aikaan kuin on väitetty. Jeesuksen ruumis taatusti todistaisi Jeesuksen historiallisuuden puolesta ja Jeesus on varmemmin historiallinen hahmo tämän ruumiin kanssa kuin ilman.

Silti kristityille todistamisperiaate menee siten että mitä tyhjempi hauta, sen todempi Jeesus. Itse en näe juuri huonompaa todistetta kuin väite että jokin tila on ollut jonkun hauta ilman että tälle väitteelle annetaan todisteita esim. esinelöydöin jotka liittävät tietyn ihmisen tiettyyn onkaloon. Mutta kristityille tämä tuntuu olevan parasta todistamista ikinä.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Tiedoista, sen haasteista ja konteksteista

Epistemologiassa käsitellään tietoa. Tästä yksi klassisin lähestymistapa on ollut ajatus tiedosta totena, hyvin perusteltuna uskomuksena (justified true belief). Eli tietoa on jokainen sellainen uskomus joka on sekä hyvin perusteltu että tosi.

Ajattelutapa on kätevä. Silllä sitä kautta voidaan ymmärtää vaikkapa agnostismia. Useinhan moni ajattelee että uskomus olisi jatkumo ateismi-agnostismi-teismi. Mutta tosiasiassa kysymys ei ole näin yksinkertainen. Usein agnostismi onkin käsitettävä nimenomaan suhteessa useampaan teemaan.

Tämän takana on tietenkin jo se, että hyvin usein olemassaolo ajatellaan ehdottomana ja dikotomisena. Toisin sanoen asia joko on olemassa tai ei ole. Koska Jumala ei ole ”puoliksi olemassa”, agnostismi koskee nimenomaan Jumalasta olevaa tietoa. Ja tämä tarjoaa erikoisia tilanteita. On esimerkiksi mahdollista olla teisti ja agnostikko samanaikaisesti tai ateisti ja agnostikko samanaikaisesti. Itse asiassa se on filosofisesti katsoen hyvin yleistä.

Kysymys on siitä että uskomukset voidaan jakaa. Englannin kieli on tässä kätevä koska siinä on erilliset sanat ”faith” ja ”belief”. Suomessa uskomus -sana on sellainen että se ei ole yhtä hienovarainen. Karkeasti ottaen belief on mielipide tai arvostelma johon henkilö on vakuuttunut. Toisaalta faith taas on näkemys joka ei perustu todisteisiin vaan luottamukseen ja sitoumukseen.

Tätä kautta agnostismi on usein epistemologiapainottunutta. Tässä mielessä osaa häiritsevä käsitys teistinen agnostismi. Voisi ajatella, että tämänlainen ajatustapa olisi mahdottomuus. Kuitenkin jos asiaa lähestytään perinteisen tiedon määritelmän kautta voidaan huomata mistä on kysymys. ; Agnostikolla voi olla uskonnollinen vakaumus yhdistettynä tietoon siitä että juuri mitään muuta kuin tämä vakaumus asian puolelle ei ole.

Tässä mielessä onkin syytä huomata että ”uskomus” koetaan usein jonain joka tarkoittaa sitä että ihmisellä on maailmankuvallinen sitoumus. Kuitenkin filosofiassa on tavallista että otetaan premisseihin uskomuksia joita argumentin esittäjä itse ei usko. Niistä voi kuitenkin syntyä mielenkiintoisia argumentteja. Filosofeille syntyykin tätä kautta usein ns. ”virallinen kanta” jota he puolustavat ja tämä voi jonkin verran erota siitä mitä he ovat yksilöinä mieltä. ; Analyyttisessä filosofiassa uudet argumenttirakenteet ovat kiinnostavia, eivät yksilöt.

Tästä ajatuksesta on kuitenkin usein etäännytty. Edmund Gettier aloitti tähän liittyen epistemologisen keskustelun. Hän esitti kritiikkiä edellä olevaan tiedon määritelmään.
Gettierin ongelmat ovat rakenteeltaan seuraavanlaisia;
1: Ensin otetaan sellainen uskomus, joka on perinteisen tiedon analyysin nojalla oikeutettu, mutta joka normaalisti olisi kuitenkin epätosi.
2: Sitten lisätään käänne, jonka ansiosta uskomus on sittenkin tosi, mutta syystä, joka ei liity mitenkään alkuperäiseen oikeutukseen.

Perinteisen tiedon määritelmän mukaan tämänlainen tilanne täyttää jokaisen kriteeriattribuutin, mutta tämä perustelu on ristiriidassa arkijärjen kanssa. ; Emme koe että kyseessä olisi tieto. Näistä yksi tunnetuimmista on seuraavanlainen; ”Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työpaikkaa ja istuvat nyt johtajan toimiston ulkopuolella odottaen kutsua haastatteluun. Työpaikan saaja päätetään välittömästi haastattelun jälkeen. Smith on johtajan hyvä ystävä ja Jonesia kokeneemmaksi tunnustettu työntekijä, joten Smith uskoo saavansa työpaikan Jonesin sijaan. Odotellessaan Smith hypistelee taskussaan olevia kolikoita ja toteaa, että hänellä on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan. Hetken kuluttua Smith ja Jones kutsutaan haastatteluun, erikseen kuten tapana on. Smithin haastattelu sujuu normaalisti. Kun molemmat haastattelut ovat ohi, ei työpaikan saajan nimeä syystä tai toisesta ilmoiteta heti. Silti Smith uskoo, että työpaikan saajalla on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan.” Sitten Jones saakin työpaikan ja hänellä sattuu olemaan kolme kolikkoa taskussaan. Smithin arvio kolmesta kolikosta työpaikansaajan taskussa oli tosi ja siihen oli perusteita. Mutta tätä on vaikeaa pitää tietona.

Tässä mielessä onkin hyvä miettiä mitä gettierin ongelma tarkoittaa. Selvästi määritelmässä on jotain vikana. Tämänlaisia asioita on tavattu ratkaista filosofiassa muutamalla tavalla (1) poistamalla jokin kriteeri tyystin. (2) Muuttamalla mitä osiolla tarkoitetaan (3) lisäämällä lisäehtoja.

Tässä mielessä esimerkiksi pragmaattinen reliabilisti saattaisi sanoa että Gettierin ongelma on totuusjämähtäminen. Että olisi oikeasti vain katsottava tietoa. Ja että tieto on kontekstissa. Esimerkiksi ennen työpaikkailmoitusta arviontekijällä oli tietoa siitä miten hänen haastattelunsa menee ja tietoa siitä mitkä yleensä vaikuttavat työpaikan saantiin. Tässä kontekstissa hänen arvauksensa oli ei-satunnainen. Tämä painottuminen teki siitä sillä hetkellä tietoa. Työpaikan saaminen avaa tilanteeseen lisää tietoa joka muuttaa arvioita. Usein Gettierin ongelmissa onkin takana jonkinlainen tiedonsaantieste.

Mutta muitakin ratkaisuja on Esimerkiksi gettierin ongelmaa tutkinut Timothy Williamson on esittänyt että Gettierin ongelma on hyvin vahva. Kaikki yritykset muuttaa tieto peruskonsepteiksi olisi hänestä mahdottomuus. WIlliamsonin mukaan tieto (knowledge) on peruskonsepti jonka kautta uskomus, totuus ja perustelu tulisi nähdä.

Ja toista ääripäätä taas edustaa Stephen Hetherington joka on tutkinut Gettierin ongelmaa ja tuottanut runsaasti julkaisuja aiheesta. Hänestä Gettier ei onnistunut kumoamaan hyvin perustellun toden uskomuksen määritelmää. ; Tässä kohden perinteisenä ongelmana on ollut se, että ei ole ollut kunnollista selitystä sille miksi Gettierin kuvaama tilanne ei olisi tietoa. Tämä haaste on Gettierin ongelman parissa ollut aina kun on oletettu että arkijärjen käsitys tiedosta on oikea ja että Gettierin prosessin läpikäynyt tieto ei olisi tietoa.

Hetheringtonin mielestä ”Gettieröity” uskomus on siitä hankala että gettieröity ongelma koskee vain sellaisia kysymyksiä joissa on vahva totuuden henki. Gettieröity ongelma ei koskaan voi olla epätosi. Kuitenkin usein näissä on kuviteltavissa vaihtoehtoisia maailmoja joissa gettieröinti ei onnistuisi. (Kuten vaikka siten että työnhakijoilla sattuisi olemaan eri määrä kolikoita taskuissaan.) Tätä kautta siinä on aina metaepistemologinen elementti. Ja tätä kautta Hetherington esittää että erilaiset ei-onnea vaativat haasteet toimivat hyvin Gettierin ongelmaa vastaan:

Hetheringtonin argumentin ytimessä on se, että Gettierin ongelma vaatii tietynlaisen kontekstin ja ympäristön. Ja samalla se vaatii metatiedottomuutta; Toimija joka kohtaa Gettierin kontekstin ei saa olla tietoinen näistä ympäristöistä. Niiden tulee olla epätodennäköisiä ja odottamattomia ja harvinaisia. Tieto ja analyysi ympäristöstä muuttaisi arvioita ja vaikuttaa tätä kautta suoraan siihen miten mikäkin asia on hyvin perusteltua. Ja tätä kautta Gettierin ongelmat ovat kyseenalaisia. Hetheringtonin mukaan Gettierin tilanteessa ihmisillä ei ole tietoa. Gettieröidyt uskomukset eivät ole koskaan tietoa. Mutta tämä haaste ei iske perinteiseen tiedon määritelmään. Hän esittää että Jotta uskomuksesi olisivat tietoa, evidenssisi tulisi olla hyvää. Ja se että olet riittävästi perillä ympäristöstäsi on vaatimus jotta voisit saada tämänlaisen hyvän evidenssin ja käsityksen. Tätä kautta hämmennystä syntyykin siitä että Gettierin tapaukset nojavaat narraatiota sen varaan että uskomus on tosi. Ja tämä tilanteen totuudellisuus ja se että on jotain perusteita johtavat mieltä. Gettieröidyt tilanteet ovat rakennettu siten että on välttämätöntä että esitetty uskomus on tosi tosiasioista huolimatta. Ja kun katsomme gettieröityä uskomusta, näemme että se on tosi emmekä uomaa että ne ovat hyvin monessa vaihtoehtoisessa maailmassa epätosia. Kun mietimme näitä ”vaihtoehtoisia maailmoita”, voimme huomata että perusteltu uskomus joka viittaa epätoteen tilanteeseen, kuten vaikka siihen että palkattu olikin tyhjätasku, kiinnittäisimme huomiota enemmänkin siihen että lähtötietomme olivat riittämättömät. Gettierin ongelmissa näihin ”vaihtoehtoisiin maailmoihin” meneminen jätetään tekemättä.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Videoformaatin edut ovat selviä mutta kyseenalaisia...


Youtube -kanavani on vienyt paljon aikaa ja tämän vuoksi en ole kirjoittanut tänne niin paljoa. En ole hirveän tyytyväinen videoformaattiin. Koska videon rakenne on se mitä se on, vaaditaan helposti multimediatemppuiluja. ; Esimerkiksi mielenfilosofinen videoni ei olisi ollut helposti ymmärrettävä ilman videoon lisättyjä tekstejä.

Lataaminen ja editointi vaativat myös aika paljon aikaa. Virheiden korjaaminen on hyvin haasteellista ja muuta vastaavaa. Toisaalta editointi on uusi taitosetti ja sitä on ollut kiinnostava käyttää.

Videoiden tekemisessä on joitakin asioita joita olisi hyvin vaikeaa kuvata kirjoituksella. Tästä hyvnä esimerkkinä on filosofisesti hyvin köykäinen musiikista kertoiluni. Tilannetta on helpompi kuvata äänellä. Ihan siksi että äänen kuvailu on hankalampaa kuin itse äänen tuottamista.


Myös miekkailupuolella voi helpommin sönkötellä kun voi näyttää ilman että on kuvattava kaikki tekstimuodolla.
Toisaalta mukaan voidaan liittää myös näytelmällisiä ulottuvuuksia. Tämä tarjoaisi valtavasti vaihtoehtoja jos osaisin näytellä.
Sitä voisi jopa hyötyä siitä että olisi muusikko. Jota en ole.

Yleisesti ottaen videoformaatti näyttää tukevan ennen kaikkea ns. "pinnallisia esittämisen tapoja". Eipä ihme että tohtorinväitöskirjoja tavataan tehdä kirjallisena eikä esimerkiksi YouTube -muodossa.

Vauva -vitsit kertovat hyvästä mausta.

Kun vauva syntyy, sen kallossa on kuoppa. On hyvä katsoa tätä kuoppaa ja varmistaa että vauvalla on sellainen. Sillä jos kuoppaa ei ole, lapsi on käytetty, avattu tai bakteerien saastuttama.

Ihan kuin ne vauvanruokapurkitkin joissa on katsottava onko kansi kuopalla.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

YouTuben ihmeellinen pulmakierre

Algoritmit ovat nykyään kenties tehokkain tapa käyttää näkymätöntä valtaa. Voidaan puhua "algokratiasta" jossa esimerkiksi se joka päättää millä tavalla Googlen hakuehot optimoidaan vaikuttaa (1) siihen mitä näkyy ja ei näy (2) minkälaisia kieroiluja näiden ominaisuuksien vuoksi kannattaa käyttää kun halutaan saada näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa.

Tässä mielessä algokratian hankaluus onkin siinä että valta joka on näkymätöntä ja huomaamatonta ei tässä tapauksessa ole "vähemmän valtaa tai kiltimpää valtaa" vaan se on vahvempaa valtaa koska takana on myös valtaa tiedosta. Toisaalta tietoja ei voida vain julkisesti antaa esille koska muutoin hyväksikäyttäjiä löytyy aina.

Hyvä esimerkki tästä on YouTuben menneisyys. Sehän on painotti aluksi näkyvyyttä siten että ne videot jotka saivat paljon klikkauksia menestyivät. Ne olivat niitä joita ehdotettiin. Tästä syntyi kulttuuri jossa klickbait ja esimerkiksi seksuaaliset latauskuvat toivat pettyneitä klikkauksia, "huijauskatsojakertoja". Tähän reagoitiinkin siten että nykyään algoritmit painottavat "relevanttia katsomista" joka lasketaan videon katsomisajasta. (Tarkat yksityiskohdat tästä ovat tuntemattomia.) YouTube myös muuttaa algoritmejaan jotta erilaiset kikkakuutoset eivät yliyleisty.

YouTuben otin esiin sitä kautta että se on myös monelle elinkeino. Yksi tälläisistä monen miljoonan seuraakajannan omaavista tyypeistä on Joerg Sprave. Hän on saksalainen hyvin erikoinen mutta lempeä tyyppi jolla on kanava nimeltä "Slingshot Channel". Hänen kanavansa edustaa "rakenna ja kokeile" -tyyppisiä ratkaisuja. Tyylilajin tunnettuja hahmoja löytyy televisionkin puolelta. Esimerkiksi "Mythbusters" -sarjan Adam Savage ja Jamie Hyneman on sovitettavissa kyseiseen genreen. Videoidensa perusteella herra Sprave on vähintään kohtuullisen sekopaatti, mutta lempeä ja harmiton sellainen.

Hän päätyi mediakohun keskelle kun DailyMail julkaisi uutisen "Google blood money: Web giant cashes in on vile seven-minute video showing ‘knife expert’ penetrating a stab vest like the one worn by murdered Westminster PC" jossa häntä syytettiin ISIS -kouluttajaksi. Viitekohtana oli video jossa Sprave testasi yhtä suojaliivimallia. Tämän suojaliivin väitettiin olevan sama kuin poliiseilla (mikä ei pidä paikkaansa) ja että video oli opetusmateriaalia siitä miten taistella tyyppiä vastaan jolla on sellainen turvaliivi. (Teknisesti ottaen totta, koska liivi oli susi ohje menee suunnilleen mallia "bodaa vähän ja lyö lujaa". En tosin usko että terroristit joutuvat tämänlaisia opettelemaan erikseen.) Spravea kuvattiin myös veitsiekspertiksi, joka on siitä omituinen nimitys että en tiedä mistä sellaisen arvonimen saa. Etenkin kun Sprave ei ole mikään kamppailulajiekspertti. Hän enemmänkin rakentaa asioita. Hänen kanavansa

Tästä on keskusteltu hyvin paljon eri paikoissa. Spraven oma vastine syytöksille on katsomisen arvoinen. Se on sarkastinen ja kohtelee DailyMailia kuten DailyMail kohteli häntä itseään. Tähän liitoksissa onkin se, että suuri määrä mainostaja on lähtenyt. Brändiboikotti on toki Spraven kanavaa laajempi. Mutta se on selvästi osana systeemiä.

YouTuben algoritmiikka iski tässä tapauksessa jonkin aikaa Spraven lompakkoon. Koska syytöksissä ei selvästi ollut pohjaa ei kanavaa poistettu. (Ja kun kanavaa ei poistettu se on aika vahva indikaattori että tämä myös tiedetään.) Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata, että artikkeli on johtanut kysymyksiin ns. mustasta listasta ja sille joutumisesta. YouTube on tehnyt sen jonka jokainen järkevä yritys tässä tapauksessa tekee. Pyrkii minimoimaan taloudelliset tappiot. Ja estämään vastaavien tapahtumisen jatkossa.

Tässä yhteydessä on noussut esiin se, miten YouTuben algoritmit näyttävät mainoksia eri paikoissa. Mainostajat eivät ole pitäneet siitä että mainoksia näkyy jossain yhteydessä joka voi haitata heitä. "Verirahoihin" ei haluta olla liitoksissa. Tässä yhteydessä on muutettu käytänteitä. Algoritmeista rahansaanti on vaikuttanut. Näin ollen ei ole väliä onko tämänlaisissa kohuissa järkeä tai ei. Ne ovat tehokas keino iskeä sinne missä tuntuu, tarkalleen ottaen lompakkoon.

YouTuben "advertisement friendly" -käsite on sekin herättänyt paljon keskustelua. Se on vaikuttanut "true crime" ja kauhukanaviin. Ja kaikkeen muuhun joka heittää "Poliittisesti epäkorrektia" tai jotakuta järkyttävää materiaalia. Tämä voidaan nähdä ikärajakysymykseksi ja tämänlaiset rajoitteet koskevat toki kaikkea muutakin mediaa joten tässä ei tavallaan ole mitään uutta tai ainutlaatuista. Mutta tämä on selvästi vaikuttanut moneen muuhunkin asiaan. Esimerkiksi paljon seurattu ja sisällöltään hyvin kuivakka David Pakman Show on joutunut tilanteeseen jossa sen videoiden tekemistä ja julkaisua ei rajoiteta. Mutta se ei tienaa mitään. Kanava on itse asiassa siitä kiinnostava että se on osa laajempaa toimintaverkostoa joka toimii myös televisiossa. Ja näissä se täyttää kovimmatkin asiallisuusstandardit. Se tuottaa epäräväköitä liberaaleja uutisia jotka koskevat esimerkiksi ihmisoikeusasioita ja politiikkaa. (Kanava edustaa "poliittista korrektiutta" siinä mielessä että se on sekä poliittinen että hyvin korrekti.)

David Pakman Shown kohdalla on tullut vastaan jopa tilanne jossa sitä on erikseen haluttu tukea siten että YouTubea on lähestytty mallia "Olen mainostaja ja haluan että mainokseni näkyvät juuri tällä kanavalla, ottakaa rahani" ja YouTube on sanonut "ei". Selvästi advertisement friendly on jotain muutakin kuin mainostajien tukemista. ; Selvästi ateismi ja sekularismi ja humanismi ja liberalismi ovat lähtökohtaisesti "järkyttävää materiaalia" joka ei sovi perheen pienimmille tai kenellekään kanavan runsasmääräiselle seuraajakunnalle.

Prosessi näyttää toki silmiini tutulta. Saatanapaniikki 90 -luvullakin lähti perättömistä yhteyksistä (jossa saatananpalvontaa liitettiin ties mihin, mukaanlukien roolipeleihin). Ja se levisi haluun sensuroida kokonaisia alakulttuureita. Syntyi paljon melua tyhjästä. (Ja tätä ylläpitivät paljon metelöivät tyhmät.) ; Kyseessä oleva kauhistujaporukka on asenteeltaan sellaista että he ovat viimeinen taho jonka käsiin haluan antaa algokratian avaimet. Siinä vaiheessa kun faktantarkistamattomat huhupuheet ja näistä kauhistuneet suun kautta huohottajat määräävät siitä saako kylähullu tai väärää mieltä oleva uutistoimisto leipää pöytään, on jopa Illuminati miellyttävä vaihtoehto. Minä kun tiedän omakohtaisesti mitä "kristillinen rakkaus" tälläisissä kauhupaniikeissa tarkoittaa noin niinkuin kristittynä olemisen konkretiassa.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kai sitä itse kutakin tekee mieli paiskoa esineitä seinille...

Kun katsotaan viihteessä olevaa telekinesiaa, sitä on kahta pääluokkaa ; Ensimmäistä edustakoot "Exorcism" -elokuva. Siinä demonin possessoima tyttö on telekinesian ympäröimää. Mutta aikaansaaja ei ole ihminen vaan hänessä oleva demoni. Toista edustakoot "Carrie" jossa telekineetikko tekee ympärilleen harmia ja vahingoitusta ilman demonista possessointia.

Näkemys on siitä kiinnostava että molemmat ovat elokuvan sisäisen logiikan kannalta yhtä loogisia ja sisäisesti ehyitä malleja. Mutta toisaalta manaamisteeman elokuvat tuntuvat usein vahvemmin kristilliseltä käännytystyöltä. (Mikä on jo sinällään kiinnostavaa koska hyvin usea kauhuelokuva näyttää olevan käännytysmateriaalia. Mutta samalla kristillisistä yhteisöistä löytyy niitä tahoja jotka haluavat kieltää kauhuelokuvat niissä olevan okkultismin vuoksi.)

Takana on kenties se, että näillä näkemyksillä on eri tavalla valtaa käytännön elämässä. Sillä tosiasiassa;
1: Tätä kuvaamaani metafyysisen mekaniikan välistä eroa halutaan usein häivyttää. Esimerkiksi "Harry Potterin" taikuutta halutaan kuvata herännäiskristittyjen kanssa juuri siten, että takana on demonien kanssa vaikuttamista ja kirja olisi jopa ohjeistusta siitä miten lapsi voi okkultismin avulla saada taikavoimia eli miten voi käskyttää demoneita.
2: Ja tosiaan, kun telekinesiaan liittyviä ilmiöitä tutkitaan tulee oikeasti vastaan se, että spiritualismissa oli poltergeist -tyylisiä selityksiä joita yritettiin pitää jonain muunakin kuin taiteen "vaihtoehtoisessa maailmassa olevana skenaariona", vaan joilla yritettiin todella selittää jotain ilmiöitä joita joko tapahtui tai väitettiin tapahtuvan erinäköisten silminnäkijöiden ja korvinkuulijoiden anekdooteissa..

Toisaalta näiden väliset tarinat ovat tavallaan hyvin erilaisia; Kun yliluonnollinen uhka iskee ulkopuolelta torjutaan ulkopuolista voimaa joka on syyllinen ympäröiviin tapahtumiin. Telekinesiatarinat taas keskittyvät ihmisen omaan vastuuseen koska mitään tälläistä ulkopuolista syytettävää ei ole.

Voidaan nähdä, että telekinesiatarinat ovat jännittäviä juuri siksi että telekineetikoilla on häivytetty tarinoissa ero ajatellun ja tehdyn välillä. Voidaan jopa sanoa että telekinesia on tässä mielessä lähinnä jotain jonka avulla ihmisen ajatukset muuttuvat teoiksi ja tuomitseminen saadaan askel kohti ajatusrikosten tuomitsemisen suuntaan. ; Kun ihminen on vastuussa tekemisistään ja ajatukset muuttuvat teoiksi, tulee esiin huolestuttavia piirteitä jotka varmasti ovat tuttuja suurimmalle osalle ihmisistä. Kuinka monta kertaa onkaan tehnyt mieli tai tullut pikaistuksissa impulssi tehdä jotain.

Itse asiassa manaamisteemat ovat hyvin samanlaisia. Mutta teologiassa nämä on helposti tulkittu demonien kuiskutteluiksi. Ja ajatusrikoksen suuntaan meneminen on tässäkin kohden selvä. Ja tuttu asia käytännön uskovaisista.

Teemat ovat samanlaisia, teemat tulevat piilotetuista ajatuksista ja teoista. Suhde omaan vastuuseen on eri. Suhde ajatusrikoksiin on molemmissa riskinä. Telekineetiikan puolella on vähemmän ihmisiä jotka pitävät juttua täysin uskottavana ja totena. Eksorsismi taas kelpaa jopa katoliselle kirkolle. Joten ei ihme miksi maallistuneemmat tyypit eivät ole näissä taikauskoasioissa aivan yhtä hankalia käytännössä. Teoriassa uskomuksissa ei ole paljoa eroa. Mutta se ero on oleellisissa paikoissa.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Mahtikirkko

Suurmoskeijan rakennuttaminen on jakanut runsaasti mielipiteitä. Karkeasti leirijako menee maahanmuuttokeskustelun linjojen mukaan. Ne jotka kannattavat maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta kannattavat moskeijaa. Ne, jotka vastustavat maahanmuuttoa vastustavat sitä.

Kuitenkin kysymys on mutkikkaampi. Esimerkiksi uusin "Uskomaton" -lehti (saatavina ilmaiseksi "Voima" -lehden liitteenä) kuvaa sitä miten on eri asia antaa humanitaarista apua ihmisille ja kannattaa sitä että heille annetaan apua ja turvaa kuin tukea tämänlaista rakentamista. Tässä mielessä uskonnottomien lehden kyseisen jutun kanta asettuukin melko selvästi siihen puoleen että he kannattavat maahanmuuttoa ja humanitaarista apua, mutta se vastustaa kirkon rakentamista.

Tässä kohden tilanne on kuitenkin erikoinen.

Sen mitä olen aiheeseen liittyviä mielipiteitä pumpannut, vastaan on tullut esimerkiksi pornolehtien Raamattuun vaihtamisesta tuttu Tommi Paalanen. Hänen perusteensa ovat sellaista mallia että islamin arvomaailma on vastenmielinen. Ajatus kirkkojen torjunnasta onkin varmasti luonteva sekulaarille joka haluaa kirkon ja julkisen tilan erottamista. Itse taas näen että uskonnolliset rakennukset kuuluvat yhteiskuntaan ja jos osiltaan vastenmieliset uskonnot eivät saisi perustaa uskonnollisia pytinkejä, niin vähässäpä olisivat ne maassamme olevat uskonnolliset pytingit. (Paalasen omaa toimintaakin on toki moitittu usein vastenmieliseksi.)

Vastaavaa asennetta löytyy myös uskovaisilta. Esimerkiksi 19.4.2017 Metro -lehden tekstiviestipalsta koostui viestittelystä jossa korostettiin että jos annetaan suurmoskeijalle lupa niin sitten pitäisi rakentaa yhtä suuri buddhalaistenkin temppeli. Hänestä torjuisimme buddhalaisten paikan lähtökohtaisesti joka on itse asiassa varsin kyseenalainen ja kaikkea muuta kuin ilmiselvä ajatus. Viesteissä nousi esiin myös se, että jos moskeija rakennetaan niin se ei saisi olla suurempi kuin Helsingin Tuomiokirkko.

Itse en ole sekulaari ja kantani esimerkiksi kirkon sisäiseen avioliittokäytänteeseen on yksinkertainen ; Syrjikööt sisäisesti ketä huvittaa kunhan eivät vaadi minulta rahaa. Tässä mielessä muslimit rahoittavat omat moskeijansa eikä minulla ole sen suurempaa ongelmaa tästä. Jos buddhalaiset rahoittavat oman temppelinsä "niin siitä vaan".

Toki on selvää että kirkkorakennukset ja moskeijat ovat vallannäytöllisiä symboleita. Uskonnot mittaavat kikkeleitään. Suurmoskeijan on esitetty olevan jopa kaksi kertaa Helsingin Tuomiokirkon kokonen. Minusta tämänlainen on rahantuhlausta mutta syntynyt pytkinki on teoriassa nähtävyys (käyn kirkoissakin, katsos) joten se voi tässä mielessä olla panos-tuotos -suhteeltaan huomattavasti parempi turismitulonlähde kuin Guggenheim ikinä olisi voinut olla. ; Toisaalta tämä ei ole paljon ja kenties tämän alueen voisi hyötykäyttää jotenkin toisella tavalla. Olisinkin kiinnostunut tietämään mitä taloudellista hyötyä, työllistymistä tai muita konkreettisia suunnitelmia on tarjota sille maalle jolle suuri temppeli rakennetaan.

Näin ollen näkemykseni latistuu aika viileästi kaavoituskysymyksen tapaisiin byrokratioihin. Niistä ei hirveästi mitään keskustelua saada irti; Kristittyjen ja muslimien rakennukset ovat "joidenkin toisen ideologian rakennuksia" ja molemmissa ideologioissa minua mitä ilmeisemmin pidetään vastenmielisenä kerettiläisenä. (Se miten tästä tehdään seurauksia, niin muslimit eivät ole tehneet minulle vielä mitään pahaa. Vielä. Kristityt sen sijaan ovat jo nyt kerinneet. Jo nyt.) Mielestäni uskonnottomien humanistien pitäisi huutaa enemmän siitä että yksikään kirkkorakennus ei saisi olla suurempi ja prameampi kuin kaupungin suurin luonnontieteellisiä kirjoja sisältävä kirjasto. (Sellaisessa olisi itse asiassa jotain viehättävää.) Voitto olisi kuitenkin symbolinen.

Olen toisaalta elänyt Järvenpäässä jossa on ollut moskeija (pienmoskeija).

Se oli Suomen pohjoisin moskeija. Siitä ei ole seuranuut mitään. Se on ollut tässä mielessä enimmäkseen tylsä. Sitä tosin ovat tarvinneet tataarit jotka tuskin edustavat sitä muslimisuuntausta josta nyt ollaan huolissaan.

Tässä kohden puhutaan tietenkin muslimiterroristeista. Terrorismin tutkija on ainakin huolissaan siitä, että kuka moskeijan rahoittaa. Tahojen taakse nähdään puolueellinen ja aggressiivinen ja poliittinen islam. Ja aina kun uskonto ja politiikka yhdistetään puhutaan jostain joka samanaikaisesti "kuuluu demokraattisessa yhteiskunnassa olevaan julkiseen tilaan" että on "hemmetinmoinen ongelma ja riski jo pelkästään olemassaolollaan." ; Itse tosin näen että moskeijan rakentaminen on jokseenkin eri asia kuin muslimien valvonta. Pelkään enemmän "yksittäisiä aktivistisoluja". Sellaisia jotka ovat esimerkiksi pitäneet suomenkielistä ISIS -blogia. Minun on vaikeaa uskoa että he voisivat pitää oppitunteja tai vastaavia jossain suurmoskeijassa. Moskeijast tulee pikemminkin nähtävyys tältä osin. Näin ollen intressi ei ole ihan sama asia kuin terrorismin lisääntyminen tai edes se onko muslimeilla jotain aggressiviisia suuntauksia maassamme.

Itse olen kuitenkin ainakin toistaiseksi periaatteessa kielteinen tämän kanssa.

Syy on kenties erikoinen. Mielestäni monikulttuurisuus on näppärä idea. Mutta en pidä ns. "salaattikulho" -mallista. Tämä on ikävä asia siinä mielessä että heimohenkinen ihminen mielellään synnyttää sellaisia. Kannatan kunnon "melting pot" -mallia. Tämä tarkoittaa sitä että ei rakenneta keskittymiä. Jos keskittymät alkavat syntymään ne helposti myös ruokkivat toisiaan. Sillä (1) jos olet keskittymässä jossa olet outo ja vähemmistö niin mielelläsi muutat sieltä pois jolloin asuinalueet eriytyvät helposti tietylle kulttuuripiirille. (2) Toisaalta jos olet vähemmistönä jossain ja haluat kaltaistesi seuraan niin helposti muutat sinne alueelle jossa on samanhenkisiä ihmisiä.

Tässä mielessä kannatan seka-astuttamista. Joka tarkoittaa sitä mitä se tarkoittaa. Moni kannattaa "Muslimien lähettämistä huitsinnevadaan", mutta tässä on enemmän NIMBY -asennetta kuin todellista hajauttamisen henkeä. Todellinen hajauttmainen kun vaatisi sitä että osa maahanmuuttajista asetettaisiin asumaan myös ns. "paremmille alueille". Sillä muuten syntyy samanlaisia ongelmia kuin on tapahtunut kun köyhiä, alkoholiongelmaisia ja muita on päästetty soljumaan edullisille alueille. Siellä on niitä "särkyneiden kortteleiden kujia".

Siksi en yleensä ottaen luota niihin kaupunkeihin joissa on Chinatown. En siksi että chinatownit olisivat erityisen vaarallisia. Mutta ne usein merkitään karttoihin. Vaarallisia alueita ei samalla tavalla helposti mainosteta.

Moskeija varmasti toimii houkuttimena. Muslimit muuttavat lähialueelle. Ja sitten siellä on oma erillinen asuinalueensa. Ja tässä on sitten helppo muhia jos on sitä muslimivähemmistöä joka on aggressiivista. ; Tässä mielessä kokonaiskuva onkin se että on ihmisiä jotka ovat tyhmistä syistä kanssani samaa mieltä. Tämä ei ole heille ansioksi. Sillä filosofit eivät yleensä arvosta arvauksella saatuja tuloksia ; Toisin sanoen jos arvaat jonkin asian ja tosiasiat ovat sen puolella, se ei ole viisautta tai tietoa. Se, että olet oikeaa mieltä vääristä syistä johtuu siitä että tosiasiat ja toimintaehdot sattuvat tuurilla olemaan puolellasi. Se ei ole millään tavalla ansiokasta.

Tässä mielessä ymmärrän tavallaan miksi emme halua suurmoskeijaa Suomeen edes tiettyjen muslimien rahoilla. Sitä en tosin ymmärrä miksi kansana myymme näille samoille tahoille aseita.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Skientistinen selitys Pääsiäisen ihmeelle...

Jeesuksen sanottiin nousseen kuolleesta. Tämä on johtanut ankariin teologisiin keskusteluihin. Usein on otettu lähtökohdaksi ja otetuksi että Jeesus kuoli ja palasi kuolleista. Ja tätä kautta on ollut teologisesti tärkeää tietää minkälainen epäkuollut hän oli.

Jeesus ei ollut zombie koska hän kykeni puhumaan, söi leipää ja viiniä eikä aivoja. Hän ei ollut ghoul koska hän ei mädäntynyt. Hän ei ollut kummitus koska hänellä oli haavoja joita voi koskea. Hän oli liian fyysinen myös ollakseen muunlainen vastaava henkimäinen olento (wight, wraith). Hän on miltei vampyyri, mutta vaikka katoliset korostavat transsubstantio -oppia viinistä lihaksi ja Jeesus nautti tätä, ei Jeesus nauttinut vertaan henkilöstä vaan lasista. Onkin selvää että Jeesus on lich, maagikko joka opettelee nekromantisia kykyjä saavuttaakseen ikuisen elämän. ; Tämä selittää miksi Jeesuksen haavat eivät parantuneet ja miten hän toi ihmisiä takaisin kuolleista.

Mutta tosiasiassa ihmeelle on toinen selitys.

Todisteena teorialle käytän maailman tieteellisintä ja varmiten aitoa lähdettä, Torinon käärinliinaa. Ehdottoman faktuaalinen Juha Hiltusen "Valokuva Jeesuksesta?" -kirja kertoo että Torinon käärinliinassa on verijälkiä. Ja että ne ovat luonteeltaan sellaisia että niitä ei ole pirskoteltu tai paineltu vaan ne ovat vuotaneet. Tämä on tärkeä todiste koska jos veri olisi ollut vain tahrautunutta tai tahrittua liinan olisi voinut väärentää. Siksi onkin korostettu että veri on vuotanut tavalla jota on hyvin vaikeaa väärentää.

Vastaavat ehdottoman luotettavat lähteet kertovat veren olevan aitoa verta. On tunnettu biologinen tosiasia että kuolleet ihmiset eivät vuoda verta. Tähän tarvittaisiin verenpainetta eli pumppaava sydän. Tämä tarkoittaa sitä että Jeesusta ei kääritty liinaan kuolleena vaan hän oli tilassa jossa hän oli hyvin niukin naukin elossa. Juutalaiset yleensä vielä pesivät ruumiin ensin, joten veritahrat olisivat kertoneet hautaamisen kiireestä.

Kun haudan suu suljettiin, Jeesuksesta tehtiin kvanttimekaaninen mutta makrofysikaalinen schrödingerin kissa joka oli mittajärjestelmällemme samanaikaisesti elossa ja kuollut. Kun haudan suu avattiin pääsiäisaamuna, kvanttisuperpositio romahti. Syy siihen että Jeesus oli elossa johtuukin perimmiltään kvanttiepävarmuudesta. Jos mietimme miksi Jeesus on elossa, viittaamme kvantti-indeterminismiin ja sanomme että "tuurilla".

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Opettavainen kokemus

Kirjoitin eilen blogauksen jossa ihmettelin miten "Harhaanjohtajat" -uskontokritiikkikirjaan suhtaudutaan eri konteksteissa niin eri tavalla. Tätä jaettiin jonkin verran sosiaalisessa mediassa ja jaoin sitä itsekin pariin paikkaan. Pyrin seuraamaan mitä niihin vastattiin.

Tämä reagointiero kiinnosti ja halusin että uskovaiset kertoisivat vastausta itse ongelmaan. Tässä kohden vastaamisesta näytti muodostuvan äärimmäisen vaikeaa. Olinkin iltapäivään mennessä varsin turhautunut. Vastaamisen sijaan olin kuluttanut hirvittävän paljon aikaa sen selittämiseen mitä kirjoitukseni ei tarkoittanut.

Tulkintavaikeuksien taakse arvelinkin ensin oman kirjoitustaidottomuuteni. En ole niitä selkeimpiä ajatusten ilmituojia. Mutta siinä vaiheessa kun edes jakoviestit ja täsmennykset mallia "Tässä kohden huomiotani herätti se, miten tätä kirjaa ei "maltillisten uskovaisten" (tjsp) parissa tulkita ollenkaan "militanttiateismiksi". Ei, vaikka sen sisällöllisesti on paikoin jopa verevämpää kuin monet minun lukemat muut teokset joita on kuvattu "militanttiateistisiksi". Tähän on varmasti olemassa jokin syy. Haluaisin kyllä tietää sen." eivät auttaneet, oli melko varmaa että kysymys oli jostain muusta. Jarkko Lakkisto tiivistikin tuntemukseni mainiosti "Niin, onkos fakta = fakta, sanoi sen mikä suu tahansa. Tokihan tässä on vastaava efekti kuin taannoin kun Apunen tytötteli Kukkalaa kun ei saanut tämän kritiikistä muuten otetta... Kysymys onko luonnollista että ateistien asiallisesta kritiikistä ei uskovien tarvitse välittää mutta siitä saa ärsyyntyä. Toisaalta aivan sama kritiikki uskovaisilta on sallittu ja jopa ymmärtäen hyväksytty. Tämä ihmetys ei nyt näytä aukeavan monille. Uskovaisethan tarkoituksella rajaavat omaehtoisesti väkeä ulos taivas- tai arkkihytti osuudesta jote ei ihme ettei kaikkien itselle epämiellyttävien tahojen kritiikki iske. Mutta onhan se huvittavaa että sitä jaksetaan puolustella. Ja muka olemalla ymmärtämättä mitä ydintä tässä yritettiin tuoda esille, blogikirjoituksena..."

Mutta vastauksista irtosi kuitenkin kaikesta huolimatta jotain. Päätinkin kohdella näitä epäonnistumisia osana vastausta. ; Ironista kyllä, vaikka olikin niin että tässä yritin rakentaa rauhaa ja saada uskovaisia selittämään miksi ateistien harrastama uskontokritiikki on "militanttia" ja tämän kirjan uskontokritiikki ei, niin tämä itsessään nähtiin jonkin militanttiuden osoituksena. Toisin sanoen blogaukseni väärinymmärryksen takana oli melko vahvasti ne samat syyt jotka itse asiassa johtavat näihin reagointieroihin.

Mielestäni tässä hyödyllisin oli itse asiassa varsin analyyttinen vastaus. Se oli, hyvin tyypillisesti, puolikas vastaus. Eli siinä vastattiin miksi tämä aiheena oleva kirja nähtiin asiallisena. Mutta ei miksi samoilla kriteereillä ateistien kirjaamat vastaavat ovat militanttia. Teema oli siis ymmärretty osittain. Mikä tarkastelussa tuntuikin toistuvan käytännössä kaikissa niissä vastauksissa jotka turhauttivat pientä mieltäni. Vesa Lehtinen kirjoitti "Suurin osa kirkkoväestä tunnustaa että on olemassa kristillisiä lahkoja jotka käyttäytyvät kuin kultit, haluavat eristää jäsenensä, julistavat ainoaa oikea oppia ja joilla on äärimielipiteitä. Siispä he näkevät että kirja kritisoi juuri näitä lahkoja (nimellä mainiten) eikä kaikkia kristittyjä tai kirkkoa" ... Hän myös täydensi teoriaa sanomalla, että "Elikkä ihmettelet sitä, miksi tahot, jotka ilmeisesti ovat ateistisen näkemyksen mukaan samalla puolella (kristittyjä tai sellaisiksi itseään kutsuvia), eivät automaattisesti puolusta toisiaan perusteltua kritiikkiä vastaan?"

Toisin sanoen nähtiin että olisin laajentanut kirjan uskontokritiikin joksikin joka tarkoittaisi sitä että se pitäisi tulkita ateistiseksi. Tulkintamalli tuntui toistuvan hyvin runsaasti. Eli toisin sanoen kun ihmettelin reagointieroja, vaadittiin hyvin paljon rautalankaa että asia saataisiin pois jostain sellaisesta mallista jossa uskontokritiikin pitäisi kohdistua koko uskontoon.

Teemaa voi täsmentää lainaamalla Samuli Suonpäätä. Hänen kuvauksensa toisti kaavaa, jossa "Johtuisiko se siitä, että kirja ei ole ateistinen?" Ja kun yritin täsmentää että jos samaa löytyy maltillisen ateistin suusta suunnilleen samassa muodossa niin syytetään militanttiateismista, oli vastaus "Ei. Kun "militantti ateismi" sisältää määreen ateismi. Oliko tuo kirja jotenkin ateistinen?" Ongelmana on se, että en esimerkiksi itse koe että omat kirjoitukseni olisivat ateistisia mutta niitä silti moititaan militanttiateismista. Tässäkin näytti olevan ajatus siitä että asiaa selitetään miten voidaan antaa positiivinen lausunto kirjalle. Vastaukseksi tulee ilmeisesti jokin "ateistisuuden" aura jota lienee hyvin vaikeaa määritellä.

Toki tässä yhteydessä Suonpäältä löytyi pienellä kaivamisella sellainen teoria jota en ollut itse ehdottanut. "Toinen syy on toki vähän raadollisempi. Tuon kirjan kritiikki ei miltään osin kohdistune minuun ja muodin "maltillisiin uskovaisiin" vaan heihin, jotka nyt lähettävät minulle ja monille muille hengellistä väkivaltaa sisältävää vihapostia. Miksi minua siis häiritsisi mitenkään se, että heitä kritisoidaan?" Toki tätä voidaan hieman liittää siihen miten blogauksessani kirjoitin siitä miten moittijat ovat varmasti eri henkilötä ja että he - nettipalstojenkin perusteella - moittivat myös tätä uutta kirjaa. Tosin tässäkin jää avautumatta se, mikä on se elementti joka saa maltilliset uskovaiset toisten asioiden kohdalla kirjaamaan miten tämä rakentaa uskoa kun toisessa kontekstissa se koetaan lähtökohtaisesti hyvin destruktiivisena.

Päivän mittaan vahvistuikin ajatus siitä että "Harhaanjohtajat" tulkitaan uskontomyönteiseksi vastaavanlaisin induktiivisin lisäpäätelmin kuin aivan maltillisten ateistien vastaavat tekstit tulkitaan uskonnonvastaisiksi. ; Kun jotain osiota kritisoidaan, se nähdään osana jotain laajempaa itnressiä. Kysymys olisi siis maailmankuvien taistelusta. Tai kuten Juuso Hämäläinen asian muotoili "En tiedä onko tätä aihetta syytä analysoida. Kullakin on omat luulonsa ja uskomuksensa. Kenelläkään ei parempaa tietoa." Eli tekstin nähdään aina ikään kuin ajavan jotain puolta tai laajempaa agendaa. Että tapellaan siitä onko uskovaiset vai ateistit oikeassa. (Vaikka kyseessä on rikosrekisterien läpikäynti ja niiden merkitys ontologisen totuuden ratkaisemisessa olisi ad hominemia sen ryönäisimmässä ytimessä. Sellaiseen alentumisen vihjaaminen on vakava syytös ja jos minun väittää sellaista tekevän ilman että todistaa tämän argumentaatioanalyysillä, niin onhan se hyvin lähtökohtaisesti loukkaavaa.) Ja jos kirjoittaja on uskovainen, ajatellaan että hän eriyttää fundamentalismin erikseen. Mutta jos ateisti sanoo samat asiat, tulkitana helpommin että hän moittii koko uskontoa ja yrittää kaataa prosessissa koko kirkon.

Prosessin eteneminen tuo mieleeni nykyisin passiivisen "Paahtoleipä" -ateistiblogin. Sen pitäjällä oli kielenkäytöllisesti erikoislaatuinen tapa kutsua ääriuskovaisia "hihhuleiksi" ja käyttää muihin neutraalia kieltä. Tätä käsite-erottelua oli määritelty useissakin blogauksissa. Silti blogin saama yleisin uskovaisten palaute näytti olevan sitä että valitettiin kun blogisti ei osaa nähdä että kaikki uskovaiset eivät ole sellaisia. Ja miten hihhuli on loukkaava termi maltillisesta uskovaiseta. On ilmeisen vaikeaa rakentaa rautalanka jolla viesti tulee selväksi.

Elementtejä löytyy ainakin käsitteiden liimaamisesta.

Palautteita katsellessa tuntui toistuvan jännittävä asia. "Uskontokritiikki" -sanan käyttö koettiin asenteellisena ja vääränä. Tässä tuntui toistuvan se, että uskontokritiikin koetaan tarkoittavan juuri sitä että kritiikin ei osattaisi nähdä koskevan tiettyä kristittyjen osiota.  Tätä nousi esiin jonkin verran.

Reagoinnit olivat tässä usein kuitenkin hienovaraisia. Esimerkiksi Pekka Toivonen käytti heittomerkkejä "Blogikirjoitus sai minut kuitenkin kiinnostumaan kyseisestä "uskontokriittisestä kirjasta " niin paljon, että aion lukea sen itsekin." ja tämä tarkoittaa usein sitä, että käsitettä pidetään jotenkin huonona. Täysin varmaa tulkintaa tästä ei tietenkään voi saada. Kenties lainausmerkit johtuvat siitä että hän lainasi ilmaisua ilman että otti siihen kantaa. Onneksi hieman suorasukaisempaakin palautetta tuli. Niissä selitettiin että Pellin teos on neutraali eikä uskontokritiikkiä.
1: Toisaalta osa otti asian päinvastoin. Esimerkiksi Suonpää korosti että "Ei kaikki uskontokritiikki ole ateistista." Tämä sovitettiin mitä ilmeisemmin siihen aiemmassa väliluvussa kirjoittamaani skeemaan. Voi kun saisi näiden ihmisten ymmärrykset kohtaamaan niin saisin kenties pidemmän osan kuin puolet vastauksesta.

Ajatus oli omalta kohdaltani hyvin ällistyttävä. Koska minulle on jotenkin ollut "ilmiselvää" että kun tuon esille kirkon ongelmia niin ne koskevat tiettyä fragmenttia. Olen hyvin huolellisesti välttänyt sekularismia ja yleisiä ateismivaatimuksia. (Siitä huolimatta niihin liittyviä teemoja tuodaan kommenttilaatikoihini säännöllisesti.) Korostan myös olevani uskonnoton erotuksena ateistisesta. Uskontokritiikki on mielestäni juuri eri asia kuin ateistinen bashaus joka on sanavarastossani uskonnonvastustamista tai antiteismiä. Uskovaisia nämä erittelyt eivät kiinnosta. "ne on sitä yhtä ja samaa kaikki" tulee mukaan kuvioihin. Eli kun joku harrastaa uskontokritiikkiä ja hänet koetaan "militanttiateistiksi" niin sitten tämä "militanttiateismitulkinta" värittää myös tämän "uskontokritiikki" -sanan.

Toki olen nähnyt että asiassa on muutakin; Eli sitten jos todella ajaa hyvyyden asiaa ja on kristitty joka on ihan eri asia kuin ne fundamentalistit, niin sitten he ovat hyvät ja nousevat näitä vakavia ilmiöitä eikä viestintuojia vastaan.

Uskovainen voi taas kokea asian, kuten eräs tässä nyt nimeämättä jättämäni henkilöt sanoivat "ateistien touhut eivät kiinnitä maltillisten kristittyjen huomiota eikä asia vaivaa tai kiinnosta heitä mitenkään." Tämä selittääkin aika suurelta osin syvät yksin ja ilman apua jäämisen kokemukseni. Takana ei ole ilkeys vaan se mitä uskonyhteisöt joukolla minulle tekivät olivat heille vain "jonkun toisen ongelma". Tämä asenne tiivistyy hyvinkin saamaani kommenttiin jossa on mukana suorasukainen lausunto uskontokritiikistä ja sen sovellusalueesta. "Kirja esittää perusteltua kritiikkiä tiettyjä lahkoja vastaan. Siinä mielessä kirja ei ole ”uskontokriittinen” yleisellä tasolla vaan kritisoi tietyn uskonnon sisällä toimivien ryhmien toimintaa. Minkä takia nk. maltillisen kirkkoväen pitäisi reagoida siihen muutoin kuin kommentoimalla "joo, tiedetään"?" Uskonnollisen väkivallankäytön kohteena olemisen omakohtaisesti kokeneena en kykene suhtautumaan asiaan yhtä irrallisesti ja neutraalisti. Että pelkkä "tiedostaminen riittäisi puhdistamaan omantunnon". Eli pahalle ei tarvitse tehdä mitään kun sen olemassaolon tunnustaa.

Eli tottakai jos asiat kontekstoidaan näin, uskovaiset "ottavat itseensä" paljon helpommin kun ateisti puhuu. Kysymys ei näytä olevan siitä mitä sanotaan vaan siitä kuka sanoo. Sillä sanojan identiteetistä vedetään intressejä joilla sitten väritetään kaikki mitä he sanovat. Jos uskovaisen kommentti tässä on "mitä välii", on oma fiilikseni "miksi edes yrittää"...

TL;DR


Yritin selvittää mikä on se essenssi jonka kautta uskontokritiikki - eli uskonnon, sen instituutioiden ja henkilökunnan tai sen osa-alueen valtaa ja toimintatapoja koskeva kritiikki - koetaan positiivisena ja negatiivisena. Ihan sen vuoksi että olen melko kyllästynyt siihen tilanteeseen että yritän puuttua ongelmiin.

Ongelmiin joiden kanssa olen esimerkiksi itse joutunut ja jossa koin syvän ilman apua jäämisen kokemuksen. Tavoitteeni on yksinkertainen. Että yksikään toinen ihminen ei koe samaa kuin minä. (En usko että saan itseni kuntoon koskaan. En hae toivoa siihen että jokin asia parantaisi oman mieleni ja vastaavat.)

Silti yleisreagointi näyttää olevan ylenkatse, asennevammainen kimppuun hyökkääminen, olkiukottelu, kaiken kirjoittamani vääntäminen johnkin sellaiseen muotoon että se vaatii hyvin halveksuttavia taustaoletuksia jotka koskevat minua henkilönä ja persoonana.

Ja tämä keskustelu, johon täälläkin olevat ovat vuosien varrella osallistuneet, ovat auttaneet ymmärtämään syitä siihen mikä se perimmäinen syy on. Syy on se, että minulla on väärä ideologia. That's it. Rakentavan ja ei-rakentavan viestin välillä oleva tulkinta ero on selvä. Onko teisti vai ei. Jos on, se on rakentavaa, fiksua ja hyvin kontekstoitua tiedottamista olemassaolevista ongelmista uskoa kunnioittaen. Jos ei. Niin sitten se on hirveää militantisointia.

Kysymys onkin; Onko tämä reagointitapa ja tulkintaviitekehysten heittely oikeasti maltillista. Onko tämä yhtään parempaa, rakentavampaa tai rakkaudellisempaa kuin niiden fundamentalistien öykkäily?  Tähän kysymykseen en pyydä vastauksia. Ihan siksi että sekin vääntyisi siihen että miten minä olen kammottava ihminen yksilönä ja miten tämä jotenkin on osa keskustelua jossa aiheena on "onko Jumala olemassa vai ei"...

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kirjan viesti ja muita erikoisia asioita

Terho Miettinen ja Raija Pelli ovat kirjoittaneet kirjan "Harhaanjohtajat - Vahvassa uskossa". Se luetteloi ja kuvaa Suomessa tapahtunutta uskontolahkolaista toimintaa. Teos on tässä kohtuu kattava. Sisältö oli siitä kiinnostavaa, että se sisälsi paljonkin sellaista materiaalia joka on tuttu sellaisista teoksista kuin "mitä uusateismi tarkoittaa". Lähteistyskin oli suunnilleen samantasoista. Ihmeparanemisten takana olevat ilmiöt ja vastaavat ovat materiaalia joka on itselleni tuttuja jo skepsis ry:n skientistien kynästä. Kaiken maailman kohusaarnaajien saamat rikostuomiotkin luetteloidaan ja kuvataan tarkemmin ja pitkällisemmin kuin mitä olen itse tehnyt.

Pelli ja Miettinen käyttävät hyvin runsaasti nimettömiä lähteitä. Teoksessa on myös aika vahvaa moitetta. Tekoja kuvataan suoraan esimekriksi "julkisuuden hakemiseksi" ja tekojen on nähty tukevan "rikollisia päämääriä". Moitteet kohdistuvat hyvin yhteisökeskeisesti niin että moitetta saavat nimenomaan kokonaiset uskonyhteisöt. Esimerkiksi helluntailaiset. ; Teos ei ole uskontokannanottava. Se ei oikeastaan opeta miten nämä tapahtumat tulee kontekstoida tai lukea. Se jää lukijan kontolle.

Itse asiassa kirja oli sen laatuinen että monet militantiksi uusateismiksi tuomitut teokset ovat olleet sävyltään varovaisempia. Odotinkin että kirja saisi syvää moitetta. Ja kyllä internet onkin sen monin paikoin tuominnut; Teosta pidetään mustamaalauksena ja herjaavana. Sävy on tältä osin itselleni tuttua ja tuovat mieleen kirjassakin mainitun Hannu Lauerman kokemuksen siitä että vaihtoehtohoitajat ja kiihkouskovaiset voivat esimerkiksi puhelinterrorisoida öisillä puhelinsoitoilla niin että on syytä hankkia salainen puhelinnumero - jokin jota Lauerman työssään törmäämät mielenterveysongelmaiset rikollisetkaan eivät ole tehneet.

Mutta yksi taho on suhtautunut niihin hyvin eri tavalla. Nimittäin maltilliset kristityt. Tämä näkyy itse asiassa jopa kirjan takakannessa on Hannu Niskasen, emerituskenttäpiispan, arviointi; "Usko on lukemattomille ihmisille ilon ja toivon lähde. Ihmisten käsissä kaikki hyvä, uskokin, voi joskus vääristyä. Pahimmillaan seurauksena on hengellistä väkivaltaa, joka vie elämästä ilon ja ajaa epätoivoon. Terho Miettinen ja Raija Pelli muistuttavat, ettei järki ole uskon vastakohta, vaan Jumalan antama lahja arvioitaessa sitä, mikä on tervettä ja mikä sairasta." Minusta tämä on erikoinen tulkinta teoksesta. Se ikään kuin tulkitaan ja sen pääpaino laitetaan johonkin joka ei ole kirjan pääviesti. Tässä mielessä lausunto on hieman hämmentävä. Kirja ei ole teologiaa eikä uskonnollinen tai uskontopoliittinen kannanotto. Se on enemmänkin rikosjournalistinen teos tietyn aihealueen rikollisuudesta.

Tässä kohden on hyvä miettiä sitä miksi reaktio ei ole se, että "militanttia" ja "väärin" tämänlainen toiminta on. Tässä kohden minulla on monia erikin teorioita joista osa on vääriä, osa mahdollisia ja kaikkia en varmasti ole edes keksinyt. (Toivottavasti tähän kohtaan tulee mielipiteenilmaisua. Itseäni ärsyttää kun uskovaiset tuomitsevat ja tulkitsevat mieltäni omien kaavojensa mukaan joten tässä kohden on syytä antaa heille lupa ilmaista oma kantansa asiaan.)

Ensimmäinen teoria koskee yksinkertaisesti kirjoittajien identiteettiä. Kysymys ei ole siitä kuka sanoo ja miten sanoo vaan se kuka sanoo ;
1: Tässä kohden Raija Pelli on ainakin minulle tuttu lähinnä "Poliisi TV:stä". Tätä kautta hän on tuttu rikosjournalisti jolla on luotettava maine. Ja "hyvän yhteiskuntaa tukevan ihmisen maine". Kun hän sanoo jotakuta rikolliseksi häneen suhtaudutaan eri tavalla kuin minuun vaikka viittaisimme samaan rikostuomioon joka on saatu samassa juridisesti pätevässä tuomioelimessä.
2: Toisaalta Terho Miettinen on semitunnettu nimenomaan ei-ateistina ja ei-uskonnottomana. Kun hän sanoo jotain se helposti tulkitaan joksikin joka "ei vastusta uskontoa" koska hän itse on uskovainen. Jos minä sanon samat asiat niin tulkitana että tämä "vastustaa uskontoa" koska en ole uskovainen. (Asia on väkevämpi jos esimerkiksi otettaisiin joku kielenkäytöltään vähemmän räväkkä hahmo. Omalla kohdallani raivotautinen temperamenttini puhuu omaa kieltään, mutta militanttiussyytteitä tulee hyvinkin maltillisille uskonnottomille hyvinkin pienestä, käytännössä mistä tahansa poikkipuolisesta, sanomisesta.)

Toisaalta ajat voivat olla muuttumassa ja tätä kautta uskovaisetkin ovat oppineet että uskonnottomia on maassamme niin paljon että heitä kaikkia ei vaan voi syyttää militanteiksi ja heitellä heitä vastaan jotain ääriliikkeilykorttia.

On myös hyvä huomata että kenties arviot eivät tule samoilta ihmisiltä. Kenties ateistien touhut eivät kiinnitä maltillisten kristittyjen huomiota eikä asia vaivaa tai kiinnosta heitä mitenkään. Ja he eivät kirjoita arvoita koska heitä ei pyydetä kirjoittamaan niitä. Jos he kirjoittaisivat arvioita, he voisivat olla hyvinkin laimeita. Tämän puolesta puhuu se, että lehdet jotka ovat kirjoittaneet tästä kirjasta ovat saaneet kommenttipalstoilleen tutunoloisia tuomitsevia ja syyttäviä lausuntoja "väkevän uskon miehiltä".

Toisaalta kirjan takakansi on arvio ja nämä eivät ole koskaan satunnaisia;
1: Takakanteen pyydetään kannanottoa ja tällöin sitä on helposti kirjoittamassa jotain asiallisempaa.
2: Ja toisaalta jos arvioon kirjoittaa jotain joka kirjan tekijöistä on tuomitseva olkiukko, se tuskin pääese takakanteen joka on kuitenkin teoksen myynnin kannalta "sen oleellisimpia mainospaikkoja". Samasta syystä elokuvissakaan ei yleensä nähdä niitä arvioijatahoja jotka antavat sille yhden tähden.

Pelli ja Miettinen hallitsevat jonkin kielenkäytänteiden mallin joka on itselleni tuntematon. Eli heillä on herkkätunteisuutta käsitellä vaikeaa aihetta siten että se ei loukkaa uskovaisia. Tätä kautta maltillisetkin uskontokriittiset ateistit pitäisi laittaa jonnekin kirjoituskurssille jotta osaisivat kirjoittaa retorisesti soveliaasti.