Gilbert Rylen teos "Mielen käsite" esitti näkemyksen joka kritisoi kartesiolaista dualismia. Hänestä oli hylättävä ghost in the machine -henkinen ajattelu. Virheenä on jakaa mieli sisäiseen ja objektiivinen ulkoiseen. Tätä kautta luodaan epätosi kategoriavirhe. Dualistinen määritelmäpohja hylkäämällä ongelmat muuttuvat epäongelmiksi tai pseudo-oneglmiksi.
Rylen mukaan ajatuksia, tunteita ja kokemuksia koskeva kieli on dualismissa vääristynyttä. Mieli ei ole subjektiivista ja sisäistä, määritelmällisesti antiobjektiivista. Rylen mukaan tahdonilmaukset ovat dispositioita, taipumuksia. ; Näin mentaaliset tilat eivät ole sisäisiä syitä ulkoiselle käytökselle vaan jotain hieman muuta.
Ryle käyttää tässä yhteydessä mielenkiintoista analogiaa. Jos esitetään jonkin kollegen kampus, se koostuu useista eri rakennuksista. Kun jollekulle ihmiselle esitellään kampusaluetta, hän voisi kysyä että miksi hänelle ei näytetä kyseistä yliopistoa vaan esimerkiksi asuintiloja ja luennointiin tarkoitettuja taloja. Jossain määrittein näin voidaan todellakin sanoa. Mutta tosiasiassa kysyjä kuitenkin on siinä mielessä hakoteillä että voidaan aivan järkevästi sanoa että yliopisto muodostuu kokonaisuudesta jossa on vain ne irralliset rakennukset jotka sinällään eivät yksinään ole yliopisto. Sen enempää kuin talon muodostava tiili on yksinään talo.
Suuri osa mielenfilosofisista haasteista ja mahdottomuuksista voidaankin nähdä tämänlaisina ongelmina.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dispositio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dispositio. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
maanantai 27. tammikuuta 2014
Multifunktionaalisuus, luonnollinen etiikka ja homoseksuaalisuuden oikeuttaminen
Joku kenties muistaa erään blogissani melko paljon luetuksi tulleen tekstin joka käsitteli sukupuolielinten käyttöä. Sen lähtökohta oli hyvin vanhoillinen, eli jo keskiajan teologiasta tuttu ajattelu luonnollisuudesta. Se otti myös aineksia Intelligent Designistä tutuista moderneimmista piirteistä joissa tarkastellaan funktioita ikään kuin Jumalan Suunnittelijan insinöörinäytteenä. Ja penis olisi jonkinlainen hilavitkutin, mahdollisesti hydrauliikka-alan insinöörin tekemä. Se myös minun argumentissani päätyi siihen että homoseksuaalisuus voisi olla hyväksyttävää, peräti luonnollista.
Olen aina silloin tällöin leikitellyt tämän ajatuksen ympärillä. Mielestäni rakentavinta on ollut korostaa sitä että funktiot ovat yleensä dispositioita. Eli jotain joka on potentiaali ja mahdollisuus, mutta jota ei usein aina toteuteta koko ajan. Mielestäni tämä on seksuaalisuuden kohdalla erityisen osuvaa, koska seksi ei ole kuin hengittäminen. ; Hengittämistä tapahtuu "käytännössä koko ajan" ja sitä ei ajatella juuri ikinä. Seksiä taas ajatellaan "käytännössä koko ajan" ja sitä ei kuitenkaan harrasteta juuri ikinä.
1: Tämä on tärkeää koska homoseksuaalien avioliittoon käytetty hedelmällisyysargumentti on siitä mielenkiintoinen että sitä ei sovelleta steriileihin aikuisiin. ; Itse olen joskus ihmetellyt miksi joku oikein tiukasti homovastainen ei vain ottaisi tätä huomiota vastaan ja toteaisi ykskantaan, että steriilien ja lisääntymisiän ylittäneiden ihmisten avioliitot pitäisikin mitätöidä. Logiikka tarjoaa tämän mahdollisuuden, mutta sitä ei sovelleta eikä juuri kukaan halua tätä. Kenties siksi, että se koetaan vääräksi. Kenties siksi, että tämän väittäminen marginalisoisi homoseksuaalisuuden vastustamisen hyvin pienen klikin asiaksi, kun taas homokeskustelun päätavoitteet ovat demokraattis-poliittisia joissa haetaan mahdollisimman suurta suosiota. Tai kenties nämä iskevät kättä tässä asiassa.
2: Tämä on tärkeää myös siltä kannalta, että funktioden käyttämättä jättäminen koskee myös selibaattia. Joka taas nähdään uskonnollisessa kontekstissa hyväksyttävänä vaikka siinä jää täsmälleen yhtä monta lasta syntymättä. Homojen kohdalla kuullaan toistuvasti siitä miten yhteiskunta tarvitsee lapsia jatkuakseen, mutta selibaatin elämäntapanaan valinneiden tai aseksuaalien kohdalla tätä huomautusta ei tule ; Molemmat ovat kuitenkin tilastollisesti melko pieni määrä koko väestöstä.
3: Toisaalta hyvin harva enää nykyään tuomitsee masturbointia. Toki kristityissä piireissä voi tämänlaista vastahankaisuutta olla, mutta nämä näkökohdat korostavat eroa muuhun yhteiskuntaan ja niiden ottaminen mukaan olisi poliitisesti tyhmähkö veto.
Dispositionäkökulma on jotain joka itse asiassa koskettaa myös itseäni, aivan heteroseksuaalisessa suhteessa. Meidän kohdalla on nimittäin tehty se, mikä huolestuttaa monia. Nykyisin lasten hankintaa lykätään tai jopa jätetään tietoisesti kokonaan väliin. Ehkäisy on tähän hyvin helppo, edullinen ja kätevä keino. Augustinolaisessa mielessä päädytään katoliseen linjaan jossa ehkäisy on synti. Voidaan kuitenkin ajatella että ehkäisyssä käytetään Jumalan lahjaksi antamia ominaisuuksia. Jumala on antanut seksiin myös nauttimisen lahjan. Lisääntyminen jätetään dispositionaalisesti väliin. Tämä on samanlaista funktion käyttämättä jättämistä kuin selibaatinkin kohdalla. Teko on siis perustaltaan passiivinen, eikä aktiivinen. Homoseksuaalisuudessakin käytetään joitain sukupuolielinten funktioita ja toisia jätetään käyttämättä.
Prima facial
Ylläoleva kepeähkö pohjustus voi olla tarpeen kun mietitään klassista ajatusta seksuaalisuudesta ja luonnollisuudesta. Koska maailma oli Jumalan luoma, oli niissä tieto siitä mikä oli funktion tarkoitus. (Mikä etäännyttää tämän ID -ajattelusta. Tosin moni ID:läinen ei tässä kohden välitä vaan ihan suoraa viittaavat tietävänsä mitä Suunnittelija on halunnut funktiolla. Tämä on jännittävää koska ID -teoreetikot aina toistaa että tämä ei ole mahdollista.) Tämä tekee siitä funktiosta normatiivisen.
Jos siis rakenteen X tehtävä oli tehdä Y:tä, niin se, että yrittää estää X tekemästä Ytä tai saa X tekemään Z:aa on prima facie väärin. Tämä on sitten muotoiltu homoseksuaalien avioliittoa vastaan juuri korostamalla lisääntymisen funktiota. Modernimmissa versioissa tätä on toki muotoiltu siten että on korostettu abstraktisti "hyvää" ja "ihmiselle luontaista" ja "ihmisen parhaaksi". Joka homoseksuaalisuuskeskustelussa on synnyttänyt alagenrejä joissa moralisoidaan ja nimitellään erimielisiä perversseiksi, joka selittää homo religiosus -ihmiskuvan ja siihen sidottujen seksuaalisuutta koskevien dogmistojen kautta erimieliset vammaisdiskurssiin ja sen jossa homoseksuaalisuus olisi peräti yhteiskunnalle tuhoisaa.
Sivistyssanoin naamioidussa versiossa tämä asenne toki muotoillaan siten,e ttä avioliitto yhdistää partnerit useilla eri tasoilla jotka kaikki vahvistavat toisiaan. On sosiaalinen taso joka vaatii eksklusiivista ja pysyvää rakkautta, on fyysinen taso jossa mies ja vaimo "tulevat yhdessä" lihaksi, ja on taso jossa perhe kasvaa ja on taso jossa liitto ei ole parisuhde, vaan suhde yhteisön edessä - ja jopa Jumalan kanssa.
Tässä korostuu usein "kaikki tai ei mitään" -henki. Tämä on hieman erikoista jos ajattelemme että jokainen näistä tasoista olisikin jonkinlainen Jumalan ohjelmoima funktio. Funktiot ovat dispositionaalisia. Ja elämässä hyvin harvoin törmää siihen että täydellinen kohtaisi todellisuuden. Käytännössä jokainen parisuhde on vajaa, vajain syin toteutettu. Seksikään ei aina toimi. Siksi olisikin hyvin erikoista kieltää muut kuin täydelliset suhteet.
Voimme varsin hyvin uskoa että homoseksuaalit kykenevät sosiaaliseen suhteeseen. Ja tiedetysti homomiehillä ja lesbonasilla on fysikaalinenkin puoli. (Ja jos joku pitää tätä perverssinä, on hyvä muistaa mitä kaikkea monien kekseliäiden heteroseksuaalien taloissa tapahtuu. Miettiä tuleeko heidän liittonsa kieltää tämän vuoksi vai ei.) Ja jos heitä verrataan "tarkoituksella ilman perheenlisäystä" oleviin, kuten vaikka meidän perheeseemme, voimme varsin helposti päätyä siihen että tosiasiassa jos homoseksuaalien suhde ei täyty riittävän monella tasolla, niin sitten valitettavasti meidän ja monien muidenkin heteroseksuaalisessa parisuhteessa olevien avioonmeno pitäisi kieltää ja jo legalisoidut avioliitot kenties purkaa.
Itse asissa tämä nostaa esille sen, että homoseksuaalien avioliittoa vastustetaan mutta sen argumentistoa ei sovelleta muualle kuin juuri tähän tiettyyn asiaan. Tämänlaatuinen domeenispesifisyys korostaa joko sitä että homoseksuaalien avioliiton vastustaminen on
1: Argumentistoltaan sisäisesti epäkoherenttia ja epä-älyllistä : Kaikille seksuaalisuuksille ei anneta samoja ehtoja vaan aivan selvästi halutaan lähinnä päättää miksi tämä homoseksuaalisuuskysymys on tietty ja sitten raavitaan presuppositionistisesti eteen mitä tahansa, riippumatta siitä miten se toimii muualla. Ja koska asia on itse asiassa hyvin moraaliton, se ei löydä kuin tälläisiä puutteellisia ja ristiriitaisia argumentistoja.
2: Tosiasiassa ajetaan yhä vanhaa Augustinoksen ajan näkemystä jossa lisääntyminen on ainut funktio, nauttiminen syntiä ja masturbointi itsesaastutusta. Jos haluaa tämänlaiselle kulmalle suosiota poliittisessa ilmapiirissä ja yhteiskunnan yleisessä arvomaailmassa niin toivotan onnea vaan. Lopputulos tiedetään jo nyt jos tilanne on tämä.
Sillä kumpi kohdista on se oleellinen ei ole oikeastaan minulle kovin kiinnostavaa. Homoseksuaalien avioliiton vastustajat ampuvat itseään jaloille - vai pitäisikö sanoa kasvoille - tässä asiassa.
Avioliiton ydinmehu ; Tyttö ja helmikaulanauha?
Me voimme kuvitella että meillä on seuraava argumentti:
P1: Avioliitto on "perustavasti hyvä". Se on monitasoinen naisen ja miehen välinen suhde johon kuuluu myös lisääntyminen.
P2: Samaa sukupuolta olevien seksissä ei voida lisääntyä.
J: Näin ollen homoseksuaalien avioliitto ei ole "perustavasti hyvä".
Tämä ei ole tietysti sama kuin väittäisi että samaa sukupuolta olevien avioliitto ei voisi olla sosiaalisesti hyväksytty tai jopa laillinen. Nämä vaatisivat lisäpremissejä. Kuten seuraavia konjugaatioita:
K1: Avioliitto kuuluu vain "perustavasti hyville".
KJ: Homoseksuaalien ei kuulu mennä avioliittoon.
Ilman konjunktioita argumenttia voisi pitää "suvaitsevana versiona" jossa korosteaan sitä että ei ole mitään homoja vastaan, vaan että perhe on täydellisimmillään tietyssä versiossa. Tässä hengessä voisi jopa sanoa että minun ja puolisoni parisuhde on "hyvä mutta ei täydellinen", eli sekään ei olisi "perustavasti hyvä" liitto.
Silti moni kokee että tämä olisi jotenkin epäreilu steriileille pariskunnille. Toki tässä voidaan korostaa sitä että nämä perheet kärsivät lapsettomuudesta, joten selvästi heillä on jonkinlainen kaipuu "perustavasti hyvään" perheeseen. Mutta monet "tietoisesti lapsettomat" sitten voivat loukkaantua kun heidän perhettään pilkataan. Jostain syystä lapsettomuus on arka asia ja moni "perustavasti hyvää" perhemallia edustava ajattelee että tuomitsemisen sijaan olisi hyvä olla lohduttava.
He joutuvat siis kohtaamaan jotain seuraavankaltaista:
P1: Jos avioliitto on "perustavasti hyvä", monitasoinen naisen ja miehen välinen suhde johon kuuluu myös lisääntyminen.
P2: Steriilien perheissä ei synny lapsia
J: Näin steriilien avioliitto ei ole "perustavasti hyvä"
K1: Avioliitto on vain "perustavasti hyville".
KJ: Avioliitto ei siis kuulu steriileille.
O1: Mutta kuitenkin steriilien avioliittoa pidetään arvokkaana, syvänä ja tärkeänä asiana, jolle avioliitto kuuluu.
Josta huomataan sisäinen ristiriita joka vaatii joidenkin premissejen poistamista. Vahviten uhan alla ei tietysti ole se, että steriilien perheissä ei synny lapsia ; Hedelmättömyys on kuitenkin lääketieteellinen tosiasia. Heikoilla on sen sijaan K1 ja P1. Siis joko avioliitto sopii muillekin eikä homoseksuaalienkaan avioliittoa voida näin torpata. Tai sitten "perustavasti hyvään" ei kuulukaan lisääntyminen. Kummassakin tapauksessa homoseksuaalisuus "painaa väkisin takaportista sisään".
Mikä on hupaisaa on se, että tässä argumentaatiossa steriilien avioliittoa ei olla kyseenalaistamassa homoseksuaalien avioliiton vastustajien puolella. Sen sijaan he ovat aivan oikeasti iskeneet hampaitaan siihen että steriiliys ei ole yksinkertainen asia. Ja että Jumalan ihme voi tehdä hedelmälliseksi vuosien turhan yrittämisen jälkeen. Kristitylle tämä on siis koettelemus joka pitää ottaa haasteena ja ateistille tämä on kehotus kääntyä uudelleensyntyneeksi kristityksi jolloin Herra ihmeenomaisesti paikkaa kivekset, ja kohtu lakkaa olemasta kuin rutikuiva aavikko. Tähän ei voi sanoa juuri mitään, paitsi se että keinot ja saivartelut ovat monet kun ihmisen maailmankuva on uhattuna. Assimilaation voima on ällistyttävä.
Akateemisista ihmisistä tähän löytyy astetta hienostuneempia versioita; Esimerkiksi Corvino on käyttänyt vertausta jossa on Einstein ja Bohr. He olivat keskustelleet fysiikan teoreettisista ongelmista jolloin heillä oli intellektuelli perustavanlaatuinen hyve, totuus. Älyllinen suhde oli aito ja kulki kohti syvää tyydytystä. Ja tämä päti vaikka lopullista tietoa ei voisikaan saada. Ja kenties he olivat jotenkin rajallisia. Ja näin steriilit parit jotka yrittävät saada lasta voivat olla luonnollisen hyvän seksuaalisuuden alla vaikka lasta ei tulisikaan. Tämänlainen on kenties tarpeen kun mietitään sitä, että lasta yritetään joskus kauankin. On siis paljon seksiä jossa ei ole seurauksena lisääntymistä, mutta tämän eteen on tehty kaikki.
Tämä on tietysti siitä miellyttävä argumentti, että sen piilossaolevissa implikaatioissa seksi loppuu vasta kun mies saa orgasmin, joka ei luonnollisestikaan voi tapahtua minnekään muualle kuin yhteen reikään. Rajoittuneisuudestaan huolimatta se tarkoittaa sitä, että seksiä pitää, poikkeuksetta, jatkaa siemensyöksyyn asti, joka on tietysti hyvin miellyttävää ja miehelle mieluista. Naiselle orgasmi ei tietysti - tai siis tässä kontekstissa "luonnollisesti" - ole yhtä tärkeä tai oleellinen. Kuitenkin samalla tämä argumentti on hyvin ... epätyydyttävä, koska
1: Sen ongelmana on se, että se kaatuu välittömästi jos pari tietää olevansa steriili. Jos naisen kohdusta esimerkiksi löytyy syöpä ja tämä joudutaan leikkaamaan pois. (Ja tunnetusti Jumalan ihmeet ovat monenlaiset, mutta hänellä on jotain erittäin pahasti hampaankolossa amputoituja vastaan.) Miesten kohdalla vastaan tulee erektiohäiriö, joka tietysti estää laukeamisen. Toki he eivät enää harrasta seksiä muutenkaan, mutta tämä on irrelevanttia ; Argumentissa ei ole eroteltu sitä saavatko homoseksuaalit mennä naimisiin jos lupaavat elää selibaatissa. Kuitenkin jos sinulla on erektiohäiriö, saat nykyään mennä naimisiin jos olet heteroseksuaali.
2: Toisaalta argumentin heikkoutena on myös se, että Corvino ylistää Einsteiniä ja Bohria, kahta miestä joiden luonnollisen ilmiselvästi hyvä ja monitasoinen suhde ei johtanut lisääntymiseen. Kenties homoseksuaalisuuskin voisi olla "perustavasti hyvä" jollain muulla tavalla? Ei selvästi ole yhtä ihanteellisuuden kaavaa, joten miksi ylipäätään pakottaa keskustelua sellaiseen.
Vedätkö velvollisuudesta ; kuivilta aviollisesti kelpaamattomaksi:
On erikoista, että seksuaalisuudesta puhuttaessa lisääntyminen on nostettu vahvasti esiin. Tässä saattaa olla takana toisenlainenkin historiallinen jäänne. Nimittäin vanhoillinen ajatus siitä voiko avioliitossa raiskata. Lisääntymistä korostavassa näkemyksessä kun helposti ohitetaan se, onko seksi ollut molempien osapuolien haluamaa.
Toki modernit versiot, kuten Corvinon argumentisto, korostavat asennetta. Ja tässäkohden se vihjaa suoraan että tämä vanha asenne ei ole oikein. Mutta se tuo itse asiassa esiin aivan uuden, joskin hyvin vähän käytetyn, argumentin. Nimittäin siihen, pitäisikö avioliitto kieltää niiltä ihmisiltä joiden mielestä avioseksi on naisen velvollisuus jossain määrin, ja että seksiä tulisi antaa puolison vuoksi vaikka ei yhtään huvittaisi. ; Heidän voidaan nähdä rikkovan avioliiton monitasoisessa ihanuudessa sosiaalista tasoa. Se on siis aivan yhtä luonnotonta ja perverssiä kuin homouskin. (Ja kyllähän tämäkin olisi tasa-arvoinen siinä mielessä että sama laki koskisi kaikkia. Saisi sitä mennä naimisiin heti kun ei olisi tuota mieltä. Mielipidettä voi vaihtaa ja eheytyä, jopa helpommin kuin homoseksuaalit Aslanissa.)
Loppukäteenyhteenveto:
Jos seksuaalisuutta pidetään monitasoisena, monipuolisena ja monifunktioisena, on pakko korostaa ajallisuutta. Usein ajatellaan että rakkaus on ikuista. Mutta sama ei koske erektioita. Funktioille on monesti luonnollista se, että niitä ei käytetä pitkään aikaan. Pora jolla porataan reikä seinään kerran vuodessa on pora joka hoitaa hommansa vaikka pölyttyisi lopun aikaa varaston hyllyllä. Samoin kaikkia toimintoja ei tarvitse käyttää koskaan. Pora on hyvä pora vaikka sen lisäosavempeleiden funktioista käytettäisiin hyväksi vain osaa.
Tätä korostaa se, että jos tästä luovutaan ja asiaa lähestytään eidispositionaaliselta kannalta, päädytään monenlaisiin omituisiin umpisolmuihin ja kaksoisstandardeihin. Argumentit eivät näytä koskevan kaikkea aihetta koskevaa vaan osuvan vain toisiin. Lisäksi se tuntuu ylikorostavan täydellisyydentavoittelua tavalla ja tasolla joka on arkielämälle ja sänkykamarille vierasta. Ja jopa sellaisella tasolla että sitä voitaisiin pitää kohtuuttomana.
Lisäksi huomiota herättää se, miten diskurssi tuntuu fiksoituneen. Lapsen saaminen ylikorostuu vähintään yhtä pahaksi ylilyöntistandardiksi kuin vähäpukeisuus "yliseksualisoidussa" kulttuurissa(mme). Kenties tämä yliseksualisoituminen näkyy siinäkin että perhe määritetään vain seksin seurauksen kautta.
Ja itse asiassa jopa romantikon voisi olla vaikeaa hyväksyä tätä seksifiksoituneen perhemallin täydellisyydentavoittelua. Sillä se on kuitenkin sellaista joka on hyvin altis onnettomuuksille, sattumalle ja muulle. Ikuinen, vakaa ja luotettava rakkaus ei voi toteutua sellaisessa tilassa jossa erektiohäiriön tai sukuelinten silpoutumisen tai kohtusyövän vuoksi suhteen ikuinen ja syvä arvo jotenkin mitätöityisi. Hyvin haurasta on se rakkaus, joka ei kestä ajatusta siitä että kieroutunut haltiatar ottaisi avioparin, ei muuttaisi muita attribuutteja paitsi toisen sukupuolielimet. Jos tässä sanoo "hyi" ja menisi pois, tiedämme miten syvällistä, kestävää, vakaata ja luotettavaa suhde voi olla, jos kaikki roikkuu yhdessä pienehkössä lihanpalassa. Tämänlaatuisessa suhteessa imeytyminen on pientä, eikä pureksittavaa jää niille jotka kaipaavat suurempaa ja syvempää liikehdintää suhteeseen.
Tuntuu että tämänlainen näkemys on niin ilmiselvästi väärä että sen on pakko olla jotenkin oleellisesti luonnotonta ja perustavaa luonnollista hyvää vastaan. Kansanäänestys ollee samaa mieltä, ja lajityypilliseksi asenteeksi väitetty seksuaalisuusmalli tuntuukin marginalisoituvan pienen klikin sisäiseksi pöhinäksi. Siellä ne pervoilee, keskenään, luonnottomat. Ovat niin pervoja, että löytänevät tästäkin tekstistä ties miten monta kaksimielisyyttä vaikka tämä on täysin siveä juttu!
Olen aina silloin tällöin leikitellyt tämän ajatuksen ympärillä. Mielestäni rakentavinta on ollut korostaa sitä että funktiot ovat yleensä dispositioita. Eli jotain joka on potentiaali ja mahdollisuus, mutta jota ei usein aina toteuteta koko ajan. Mielestäni tämä on seksuaalisuuden kohdalla erityisen osuvaa, koska seksi ei ole kuin hengittäminen. ; Hengittämistä tapahtuu "käytännössä koko ajan" ja sitä ei ajatella juuri ikinä. Seksiä taas ajatellaan "käytännössä koko ajan" ja sitä ei kuitenkaan harrasteta juuri ikinä.
1: Tämä on tärkeää koska homoseksuaalien avioliittoon käytetty hedelmällisyysargumentti on siitä mielenkiintoinen että sitä ei sovelleta steriileihin aikuisiin. ; Itse olen joskus ihmetellyt miksi joku oikein tiukasti homovastainen ei vain ottaisi tätä huomiota vastaan ja toteaisi ykskantaan, että steriilien ja lisääntymisiän ylittäneiden ihmisten avioliitot pitäisikin mitätöidä. Logiikka tarjoaa tämän mahdollisuuden, mutta sitä ei sovelleta eikä juuri kukaan halua tätä. Kenties siksi, että se koetaan vääräksi. Kenties siksi, että tämän väittäminen marginalisoisi homoseksuaalisuuden vastustamisen hyvin pienen klikin asiaksi, kun taas homokeskustelun päätavoitteet ovat demokraattis-poliittisia joissa haetaan mahdollisimman suurta suosiota. Tai kenties nämä iskevät kättä tässä asiassa.
2: Tämä on tärkeää myös siltä kannalta, että funktioden käyttämättä jättäminen koskee myös selibaattia. Joka taas nähdään uskonnollisessa kontekstissa hyväksyttävänä vaikka siinä jää täsmälleen yhtä monta lasta syntymättä. Homojen kohdalla kuullaan toistuvasti siitä miten yhteiskunta tarvitsee lapsia jatkuakseen, mutta selibaatin elämäntapanaan valinneiden tai aseksuaalien kohdalla tätä huomautusta ei tule ; Molemmat ovat kuitenkin tilastollisesti melko pieni määrä koko väestöstä.
3: Toisaalta hyvin harva enää nykyään tuomitsee masturbointia. Toki kristityissä piireissä voi tämänlaista vastahankaisuutta olla, mutta nämä näkökohdat korostavat eroa muuhun yhteiskuntaan ja niiden ottaminen mukaan olisi poliitisesti tyhmähkö veto.
Dispositionäkökulma on jotain joka itse asiassa koskettaa myös itseäni, aivan heteroseksuaalisessa suhteessa. Meidän kohdalla on nimittäin tehty se, mikä huolestuttaa monia. Nykyisin lasten hankintaa lykätään tai jopa jätetään tietoisesti kokonaan väliin. Ehkäisy on tähän hyvin helppo, edullinen ja kätevä keino. Augustinolaisessa mielessä päädytään katoliseen linjaan jossa ehkäisy on synti. Voidaan kuitenkin ajatella että ehkäisyssä käytetään Jumalan lahjaksi antamia ominaisuuksia. Jumala on antanut seksiin myös nauttimisen lahjan. Lisääntyminen jätetään dispositionaalisesti väliin. Tämä on samanlaista funktion käyttämättä jättämistä kuin selibaatinkin kohdalla. Teko on siis perustaltaan passiivinen, eikä aktiivinen. Homoseksuaalisuudessakin käytetään joitain sukupuolielinten funktioita ja toisia jätetään käyttämättä.
Prima facial
Ylläoleva kepeähkö pohjustus voi olla tarpeen kun mietitään klassista ajatusta seksuaalisuudesta ja luonnollisuudesta. Koska maailma oli Jumalan luoma, oli niissä tieto siitä mikä oli funktion tarkoitus. (Mikä etäännyttää tämän ID -ajattelusta. Tosin moni ID:läinen ei tässä kohden välitä vaan ihan suoraa viittaavat tietävänsä mitä Suunnittelija on halunnut funktiolla. Tämä on jännittävää koska ID -teoreetikot aina toistaa että tämä ei ole mahdollista.) Tämä tekee siitä funktiosta normatiivisen.
Jos siis rakenteen X tehtävä oli tehdä Y:tä, niin se, että yrittää estää X tekemästä Ytä tai saa X tekemään Z:aa on prima facie väärin. Tämä on sitten muotoiltu homoseksuaalien avioliittoa vastaan juuri korostamalla lisääntymisen funktiota. Modernimmissa versioissa tätä on toki muotoiltu siten että on korostettu abstraktisti "hyvää" ja "ihmiselle luontaista" ja "ihmisen parhaaksi". Joka homoseksuaalisuuskeskustelussa on synnyttänyt alagenrejä joissa moralisoidaan ja nimitellään erimielisiä perversseiksi, joka selittää homo religiosus -ihmiskuvan ja siihen sidottujen seksuaalisuutta koskevien dogmistojen kautta erimieliset vammaisdiskurssiin ja sen jossa homoseksuaalisuus olisi peräti yhteiskunnalle tuhoisaa.
Sivistyssanoin naamioidussa versiossa tämä asenne toki muotoillaan siten,e ttä avioliitto yhdistää partnerit useilla eri tasoilla jotka kaikki vahvistavat toisiaan. On sosiaalinen taso joka vaatii eksklusiivista ja pysyvää rakkautta, on fyysinen taso jossa mies ja vaimo "tulevat yhdessä" lihaksi, ja on taso jossa perhe kasvaa ja on taso jossa liitto ei ole parisuhde, vaan suhde yhteisön edessä - ja jopa Jumalan kanssa.
Tässä korostuu usein "kaikki tai ei mitään" -henki. Tämä on hieman erikoista jos ajattelemme että jokainen näistä tasoista olisikin jonkinlainen Jumalan ohjelmoima funktio. Funktiot ovat dispositionaalisia. Ja elämässä hyvin harvoin törmää siihen että täydellinen kohtaisi todellisuuden. Käytännössä jokainen parisuhde on vajaa, vajain syin toteutettu. Seksikään ei aina toimi. Siksi olisikin hyvin erikoista kieltää muut kuin täydelliset suhteet.
Voimme varsin hyvin uskoa että homoseksuaalit kykenevät sosiaaliseen suhteeseen. Ja tiedetysti homomiehillä ja lesbonasilla on fysikaalinenkin puoli. (Ja jos joku pitää tätä perverssinä, on hyvä muistaa mitä kaikkea monien kekseliäiden heteroseksuaalien taloissa tapahtuu. Miettiä tuleeko heidän liittonsa kieltää tämän vuoksi vai ei.) Ja jos heitä verrataan "tarkoituksella ilman perheenlisäystä" oleviin, kuten vaikka meidän perheeseemme, voimme varsin helposti päätyä siihen että tosiasiassa jos homoseksuaalien suhde ei täyty riittävän monella tasolla, niin sitten valitettavasti meidän ja monien muidenkin heteroseksuaalisessa parisuhteessa olevien avioonmeno pitäisi kieltää ja jo legalisoidut avioliitot kenties purkaa.
Itse asissa tämä nostaa esille sen, että homoseksuaalien avioliittoa vastustetaan mutta sen argumentistoa ei sovelleta muualle kuin juuri tähän tiettyyn asiaan. Tämänlaatuinen domeenispesifisyys korostaa joko sitä että homoseksuaalien avioliiton vastustaminen on
1: Argumentistoltaan sisäisesti epäkoherenttia ja epä-älyllistä : Kaikille seksuaalisuuksille ei anneta samoja ehtoja vaan aivan selvästi halutaan lähinnä päättää miksi tämä homoseksuaalisuuskysymys on tietty ja sitten raavitaan presuppositionistisesti eteen mitä tahansa, riippumatta siitä miten se toimii muualla. Ja koska asia on itse asiassa hyvin moraaliton, se ei löydä kuin tälläisiä puutteellisia ja ristiriitaisia argumentistoja.
2: Tosiasiassa ajetaan yhä vanhaa Augustinoksen ajan näkemystä jossa lisääntyminen on ainut funktio, nauttiminen syntiä ja masturbointi itsesaastutusta. Jos haluaa tämänlaiselle kulmalle suosiota poliittisessa ilmapiirissä ja yhteiskunnan yleisessä arvomaailmassa niin toivotan onnea vaan. Lopputulos tiedetään jo nyt jos tilanne on tämä.
Sillä kumpi kohdista on se oleellinen ei ole oikeastaan minulle kovin kiinnostavaa. Homoseksuaalien avioliiton vastustajat ampuvat itseään jaloille - vai pitäisikö sanoa kasvoille - tässä asiassa.
Avioliiton ydinmehu ; Tyttö ja helmikaulanauha?
Me voimme kuvitella että meillä on seuraava argumentti:
P1: Avioliitto on "perustavasti hyvä". Se on monitasoinen naisen ja miehen välinen suhde johon kuuluu myös lisääntyminen.
P2: Samaa sukupuolta olevien seksissä ei voida lisääntyä.
J: Näin ollen homoseksuaalien avioliitto ei ole "perustavasti hyvä".
Tämä ei ole tietysti sama kuin väittäisi että samaa sukupuolta olevien avioliitto ei voisi olla sosiaalisesti hyväksytty tai jopa laillinen. Nämä vaatisivat lisäpremissejä. Kuten seuraavia konjugaatioita:
K1: Avioliitto kuuluu vain "perustavasti hyville".
KJ: Homoseksuaalien ei kuulu mennä avioliittoon.
Ilman konjunktioita argumenttia voisi pitää "suvaitsevana versiona" jossa korosteaan sitä että ei ole mitään homoja vastaan, vaan että perhe on täydellisimmillään tietyssä versiossa. Tässä hengessä voisi jopa sanoa että minun ja puolisoni parisuhde on "hyvä mutta ei täydellinen", eli sekään ei olisi "perustavasti hyvä" liitto.
Silti moni kokee että tämä olisi jotenkin epäreilu steriileille pariskunnille. Toki tässä voidaan korostaa sitä että nämä perheet kärsivät lapsettomuudesta, joten selvästi heillä on jonkinlainen kaipuu "perustavasti hyvään" perheeseen. Mutta monet "tietoisesti lapsettomat" sitten voivat loukkaantua kun heidän perhettään pilkataan. Jostain syystä lapsettomuus on arka asia ja moni "perustavasti hyvää" perhemallia edustava ajattelee että tuomitsemisen sijaan olisi hyvä olla lohduttava.
He joutuvat siis kohtaamaan jotain seuraavankaltaista:
P1: Jos avioliitto on "perustavasti hyvä", monitasoinen naisen ja miehen välinen suhde johon kuuluu myös lisääntyminen.
P2: Steriilien perheissä ei synny lapsia
J: Näin steriilien avioliitto ei ole "perustavasti hyvä"
K1: Avioliitto on vain "perustavasti hyville".
KJ: Avioliitto ei siis kuulu steriileille.
O1: Mutta kuitenkin steriilien avioliittoa pidetään arvokkaana, syvänä ja tärkeänä asiana, jolle avioliitto kuuluu.
Josta huomataan sisäinen ristiriita joka vaatii joidenkin premissejen poistamista. Vahviten uhan alla ei tietysti ole se, että steriilien perheissä ei synny lapsia ; Hedelmättömyys on kuitenkin lääketieteellinen tosiasia. Heikoilla on sen sijaan K1 ja P1. Siis joko avioliitto sopii muillekin eikä homoseksuaalienkaan avioliittoa voida näin torpata. Tai sitten "perustavasti hyvään" ei kuulukaan lisääntyminen. Kummassakin tapauksessa homoseksuaalisuus "painaa väkisin takaportista sisään".
Mikä on hupaisaa on se, että tässä argumentaatiossa steriilien avioliittoa ei olla kyseenalaistamassa homoseksuaalien avioliiton vastustajien puolella. Sen sijaan he ovat aivan oikeasti iskeneet hampaitaan siihen että steriiliys ei ole yksinkertainen asia. Ja että Jumalan ihme voi tehdä hedelmälliseksi vuosien turhan yrittämisen jälkeen. Kristitylle tämä on siis koettelemus joka pitää ottaa haasteena ja ateistille tämä on kehotus kääntyä uudelleensyntyneeksi kristityksi jolloin Herra ihmeenomaisesti paikkaa kivekset, ja kohtu lakkaa olemasta kuin rutikuiva aavikko. Tähän ei voi sanoa juuri mitään, paitsi se että keinot ja saivartelut ovat monet kun ihmisen maailmankuva on uhattuna. Assimilaation voima on ällistyttävä.
Akateemisista ihmisistä tähän löytyy astetta hienostuneempia versioita; Esimerkiksi Corvino on käyttänyt vertausta jossa on Einstein ja Bohr. He olivat keskustelleet fysiikan teoreettisista ongelmista jolloin heillä oli intellektuelli perustavanlaatuinen hyve, totuus. Älyllinen suhde oli aito ja kulki kohti syvää tyydytystä. Ja tämä päti vaikka lopullista tietoa ei voisikaan saada. Ja kenties he olivat jotenkin rajallisia. Ja näin steriilit parit jotka yrittävät saada lasta voivat olla luonnollisen hyvän seksuaalisuuden alla vaikka lasta ei tulisikaan. Tämänlainen on kenties tarpeen kun mietitään sitä, että lasta yritetään joskus kauankin. On siis paljon seksiä jossa ei ole seurauksena lisääntymistä, mutta tämän eteen on tehty kaikki.
Tämä on tietysti siitä miellyttävä argumentti, että sen piilossaolevissa implikaatioissa seksi loppuu vasta kun mies saa orgasmin, joka ei luonnollisestikaan voi tapahtua minnekään muualle kuin yhteen reikään. Rajoittuneisuudestaan huolimatta se tarkoittaa sitä, että seksiä pitää, poikkeuksetta, jatkaa siemensyöksyyn asti, joka on tietysti hyvin miellyttävää ja miehelle mieluista. Naiselle orgasmi ei tietysti - tai siis tässä kontekstissa "luonnollisesti" - ole yhtä tärkeä tai oleellinen. Kuitenkin samalla tämä argumentti on hyvin ... epätyydyttävä, koska
1: Sen ongelmana on se, että se kaatuu välittömästi jos pari tietää olevansa steriili. Jos naisen kohdusta esimerkiksi löytyy syöpä ja tämä joudutaan leikkaamaan pois. (Ja tunnetusti Jumalan ihmeet ovat monenlaiset, mutta hänellä on jotain erittäin pahasti hampaankolossa amputoituja vastaan.) Miesten kohdalla vastaan tulee erektiohäiriö, joka tietysti estää laukeamisen. Toki he eivät enää harrasta seksiä muutenkaan, mutta tämä on irrelevanttia ; Argumentissa ei ole eroteltu sitä saavatko homoseksuaalit mennä naimisiin jos lupaavat elää selibaatissa. Kuitenkin jos sinulla on erektiohäiriö, saat nykyään mennä naimisiin jos olet heteroseksuaali.
2: Toisaalta argumentin heikkoutena on myös se, että Corvino ylistää Einsteiniä ja Bohria, kahta miestä joiden luonnollisen ilmiselvästi hyvä ja monitasoinen suhde ei johtanut lisääntymiseen. Kenties homoseksuaalisuuskin voisi olla "perustavasti hyvä" jollain muulla tavalla? Ei selvästi ole yhtä ihanteellisuuden kaavaa, joten miksi ylipäätään pakottaa keskustelua sellaiseen.
Vedätkö velvollisuudesta ; kuivilta aviollisesti kelpaamattomaksi:
On erikoista, että seksuaalisuudesta puhuttaessa lisääntyminen on nostettu vahvasti esiin. Tässä saattaa olla takana toisenlainenkin historiallinen jäänne. Nimittäin vanhoillinen ajatus siitä voiko avioliitossa raiskata. Lisääntymistä korostavassa näkemyksessä kun helposti ohitetaan se, onko seksi ollut molempien osapuolien haluamaa.
Toki modernit versiot, kuten Corvinon argumentisto, korostavat asennetta. Ja tässäkohden se vihjaa suoraan että tämä vanha asenne ei ole oikein. Mutta se tuo itse asiassa esiin aivan uuden, joskin hyvin vähän käytetyn, argumentin. Nimittäin siihen, pitäisikö avioliitto kieltää niiltä ihmisiltä joiden mielestä avioseksi on naisen velvollisuus jossain määrin, ja että seksiä tulisi antaa puolison vuoksi vaikka ei yhtään huvittaisi. ; Heidän voidaan nähdä rikkovan avioliiton monitasoisessa ihanuudessa sosiaalista tasoa. Se on siis aivan yhtä luonnotonta ja perverssiä kuin homouskin. (Ja kyllähän tämäkin olisi tasa-arvoinen siinä mielessä että sama laki koskisi kaikkia. Saisi sitä mennä naimisiin heti kun ei olisi tuota mieltä. Mielipidettä voi vaihtaa ja eheytyä, jopa helpommin kuin homoseksuaalit Aslanissa.)
Loppu
Jos seksuaalisuutta pidetään monitasoisena, monipuolisena ja monifunktioisena, on pakko korostaa ajallisuutta. Usein ajatellaan että rakkaus on ikuista. Mutta sama ei koske erektioita. Funktioille on monesti luonnollista se, että niitä ei käytetä pitkään aikaan. Pora jolla porataan reikä seinään kerran vuodessa on pora joka hoitaa hommansa vaikka pölyttyisi lopun aikaa varaston hyllyllä. Samoin kaikkia toimintoja ei tarvitse käyttää koskaan. Pora on hyvä pora vaikka sen lisäosavempeleiden funktioista käytettäisiin hyväksi vain osaa.
Tätä korostaa se, että jos tästä luovutaan ja asiaa lähestytään eidispositionaaliselta kannalta, päädytään monenlaisiin omituisiin umpisolmuihin ja kaksoisstandardeihin. Argumentit eivät näytä koskevan kaikkea aihetta koskevaa vaan osuvan vain toisiin. Lisäksi se tuntuu ylikorostavan täydellisyydentavoittelua tavalla ja tasolla joka on arkielämälle ja sänkykamarille vierasta. Ja jopa sellaisella tasolla että sitä voitaisiin pitää kohtuuttomana.
Lisäksi huomiota herättää se, miten diskurssi tuntuu fiksoituneen. Lapsen saaminen ylikorostuu vähintään yhtä pahaksi ylilyöntistandardiksi kuin vähäpukeisuus "yliseksualisoidussa" kulttuurissa(mme). Kenties tämä yliseksualisoituminen näkyy siinäkin että perhe määritetään vain seksin seurauksen kautta.
Ja itse asiassa jopa romantikon voisi olla vaikeaa hyväksyä tätä seksifiksoituneen perhemallin täydellisyydentavoittelua. Sillä se on kuitenkin sellaista joka on hyvin altis onnettomuuksille, sattumalle ja muulle. Ikuinen, vakaa ja luotettava rakkaus ei voi toteutua sellaisessa tilassa jossa erektiohäiriön tai sukuelinten silpoutumisen tai kohtusyövän vuoksi suhteen ikuinen ja syvä arvo jotenkin mitätöityisi. Hyvin haurasta on se rakkaus, joka ei kestä ajatusta siitä että kieroutunut haltiatar ottaisi avioparin, ei muuttaisi muita attribuutteja paitsi toisen sukupuolielimet. Jos tässä sanoo "hyi" ja menisi pois, tiedämme miten syvällistä, kestävää, vakaata ja luotettavaa suhde voi olla, jos kaikki roikkuu yhdessä pienehkössä lihanpalassa. Tämänlaatuisessa suhteessa imeytyminen on pientä, eikä pureksittavaa jää niille jotka kaipaavat suurempaa ja syvempää liikehdintää suhteeseen.
Tuntuu että tämänlainen näkemys on niin ilmiselvästi väärä että sen on pakko olla jotenkin oleellisesti luonnotonta ja perustavaa luonnollista hyvää vastaan. Kansanäänestys ollee samaa mieltä, ja lajityypilliseksi asenteeksi väitetty seksuaalisuusmalli tuntuukin marginalisoituvan pienen klikin sisäiseksi pöhinäksi. Siellä ne pervoilee, keskenään, luonnottomat. Ovat niin pervoja, että löytänevät tästäkin tekstistä ties miten monta kaksimielisyyttä vaikka tämä on täysin siveä juttu!
tiistai 21. tammikuuta 2014
Olenko minä rikollinen?
Rikollisuus on ilmiö, jota yleensä selitetään. Syyt voivat vaihdella yhteiskunnallisista rakenteista psykologisten henkilökohtaisten ominaisuuksien kautta ideologioihin. ; Näin toimii vaikkapa Zimbardo viittasi "Lusifer -efektiin" jossa tietyissä ehdoin aivan psykologisesti tavallinen ihminen voi tehdä kauhutekoja. Tai psykoanalyysin ystävä joka korostaa että rikollisuuden syynä on traumaattinen kokemus lapsena. Näissä yhteistä on se, että rikollisuuteen viitataan jonain joka on ikään kuin kaikkien tiedossa.
Kuitenkin tarkemmin katsoen rikollisuudesta on monia erilaisia määritelmiä.
Rikollisuutta tarkastellessa jopa se, mikä on rikollista vaihtelee ajassa ja paikassa. Nykyään ihmiset kauhistelevat islamia pedofiliauskontona koska profeetta Muhammad meni tytön kanssa naimisiin. Siihen aikaan se oli kuitenkin tavallista - itse asiassa Shakespearen "Romeo ja Julia" kertoo siitä miten nuorina kristillisissäkin kulttuureissa on menty naimisiin. - Ja onhan "Raamatun" Mariakin Jeesuksen saadessaan nuori, häntä voitaisiin nykyään kauhistella siveettömänä teiniäitinä. Samoin nykyään kristitytkin ovat vieraantuneet jumalanpilkasta tuomitsemisesta, mutta ennen se on ollut hyvin vakava rikos.
Tämän vuoksi kriminologit voivatkin hylätä kulttuurirelativistisen mallin (tai legaalisen mallin, jossa rikos määritetään lainvastaiseksi teoksi jota yhteisön enemmistö paheksuu). Tällöin huomio siirtyy lainsäädännöstä muualle. Rikollisuus ei tällöin enää olekaan lain rikkomista, vaan määrittyy vaikka sitä kautta että katsotaan minkälaisia psykologisia piirteitä raiskaajilla on, ja miten raiskaamiset ilmenevät rikostilastoissa. Ytimenä ei tällöin ole se, onko raiskaaminen laitonta. (Tämä näkökulma on toki selvempi jossain sellaisissa aiheissa jotka ovat aiemmin olleet laillisia ja jotka nykyään ovat laittomia. Kenties pitäisikin siksi puhua aviopuolison väkisinmakaamisesta ja sen jakautumisesta.)
Kun rikoksen määritelmässä poiketaan lain rikkomisen kautta tarkastelusta, määrittyy laajasti katsoen uusiksi. Kyseessä ei olekaan juridinen lakimiesten jatkumo, vaan sen sijaan viitataan psykologiaan. On puhuttava kriminaalipsykologiasta, joka sitten viittaa esimerkiksi "antisosiaaliseen käytökseen". ; Lakiin tuijottamista pidetään relativistisena, ja antisosiaalisuuden kohdalla universaalius toteutuu paremmin, tosin sen hintana tuppaa olemaan käsitteiden epämääräistyminen. (Jota ei paranna se, että psykologia on poikkeuksien tiede.)
Tämä taas voi johtaa erikoisiin tilanteisiin. Otan tästä esimerkiksi Jaana Haapasalon "Kriminaalipsykologia" -teoksen esittämän mallin. Siinä rikos ja rikollisuus jaetaan erilleen. (s. 28) "Rikos on rajattu tapahtuma, joka edellyttää tiettyjä oloja, kohteen, tietynlaista toimintaa, tilaisuutta ja mahdollisesti rikoskumppaneita ja uhreja, tai joukko tällaisia tapahtumia. Rikollisuus sitä vastoin viittaa yksilöllisiin eroihin taipumuksessa tehdä rikollisia tekoja." Tästä seuraa esimerkiksi se, että rikollisuus ei tarkoita rikoksia ; Yksilön lisäksi tarvitaan olosuhteita. Rikosten esiintyminen ei siis ole se tapa jolla arvioidaan rikollisuutta. Tämä arvioidaan psykologisesti. Voi jopa olla, että yksilön rikollisuus pysyy vakiona vaikka hänen tekemänsä rikokset vähenevät.
Tässä kohden voi olla valaisevaa ottaa esille ns. SAVRY:n riskitekijöitä ja suojaavia tekijöitä tarkasteleva arviointimenetelmä joka ennustaa rikosten tekemistä tulevaisuudessa. (s. 102). Siinä on pitkähkö lista erilaisia piirteitä. Ne ovat kohtuullisen yksiselitteisiä (malliin "vanhemman rikollisuus" ja "itsetuhoyritykset", "heikko koulumenestys".). Mallissa nämä on kategorisoitu luokkiin "kehityshistoria" (10 kpl), "sosiaalisen ympäristön tekijät" (6 kpl), "yksilölliset tekijät" (8 kpl) ja "suojaavat tekijät" (5 kpl).
Näiden kokonaisuudesta sitten saadaan ennuste. Joka omalla kohdallani on erikoinen, ja varsin pessimistinen. (4/10, 4/6, 6/8, 3/5) Merkillepantavaa on se, että jos eri piirteet luokittelee sitä kautta miten yhteiskunnallisia asiat ovat, korostuvat jo noista luvuista saatavat vihjeet. Nyrkkisääntö on, että mitä lähempänä itseäni asia on, sitä suurempi ongelma se on. Yhteiskunta ei siis ole minun kohdallani riskitekijä, sosiaaliset suhteeni mutkistavat asioitani - ja olen suunnilleen oman itseni pahin vihollinen. (Jopa suojaavista piirteistä vain 1 on sidoksissa itseeni ja muut 2 muiden kärsivällisyyteen.) Olen siis varsin potentiaalinen rikoksentekijä.
Kysymys onkin se, että tarkoittaako tämä että olen rikollinen? Asia on hieman hankala. Jo ensimmäisenä ajatuksena on se, että rikollisuus jopa Haapasalon määritelmissä. Sillä annettu rikollisuuden määritelmä viittaa ontologiaan. SAVRY taas on epistemologiaa, ennuste joka yrittää selvittää ja viitata ontologiseen rikollisuuteeni kuitenkaan olematta aivan sama asia. Tämä on kuitenkin jossain määrin saivartelua - epistemologia sikälimikäli se on validia nimenomaan kertoo ja vihjaa jotain oleellista ja relevanttia siitä ontologiasta. Tässä mielessä olisin siis rikollinen. Vaikka en koskaan tekisi rikosta.
Ylläoleva ajattelutapa on jotain jossa on kenties parasta katsoa asiaa kylmän filosofisesti.
Klassisesti filosofiassa määritelmiin on liittynyt attribuutteja, ominaisuuksia. Nämä nähdään kuitenkin hyvin helposti pysyviksi. Koska tosielämässä vain läski ja kreationistien tyhmyys ovat ikuisia, on usein tarpeen käsitellä ominaisuuksia dispositioina. Dispositiot ovat yksinkertaisesti sanoen ominaisuuksia, jotka liittävät kantajiinsa kykyjä tai taipumuksia käyttäytyä tietyillä tavoin tietyissä olosuhteissa ; Niitä tarkastellaan sellaisilla käsitteillä kuin "omaaminen", "ilmeneminen" ja "toteutuminen". Tämä voi olla mekaanista, kuten särkyvyyden käsitteen läpikäymistä. Se voi olla hyvinkin persoonallista kuten huumorintaju. Tässä mielessä Haapasalon käyttämä määritelmä rikollisuudesta on hyvin tyylipuhdas dispositionaalinen ominaisuus.
Dispositio on jotain jota on vastustettu aina. Jo Aristoteles joutui reagoimaan ns. megaralaisuuteen. Siinä dispositioiden reaalisuutta ei hyväksytty. Näin esimerkiksi jos rakensi taloa, kykeni rakentamaan taloa. Silloin kun oli tupakkatauolla, kykeni vain vetelehtimään. Ei siinä mikään talo rakentunut. Aristoteles irtautui tämänlaisesta ajattelusta ja hänen maailmassaan aktuaalinen ja potentiaalinen ovatkin molemmat oleellisia käsitteitä. (Olemassa vs. eiolemassa -jaottelu onkin dikotominen, potentiaalinen on tavallaan molempia.)
Dispositionaalinen ajattelu on pienemmässä määrin "kerettiläistä" myös kaikissa deterministisissä malleissa ; Näissä maailmoissa asiat tapahtuvat eikä vaihtoehtoja ole. Ilman vaihtoehtoja ei ole mietintää miksi tietty asiantila toteutuu ja toinen ei. Ja näin dispositio kuvaa helposti enemmän ihmisen epätietoisuutta kuin todellisuutta ; Arjen kannalta dispositioita voisi siis kaikesta huolimatta soveltaa. (Ja jos ei voisikaan, niin olisi kai deterministisesti kohtalon pakottamana tekemässä niin joka tapauksessa.) Toisaalta jos mietimme kohtaloa, se itsessään voisi kuitenkin olla jotain joka ilmenisi dispositiona joka on aktuaalinen. Fortunan isku voi olla satunnainen ja yllättävä. Se vain ilmentää itsensä jossain hetkessä.
1: Determinismi ei ole kovin suosittua nykyisin. Sitä kuitenkin löytää kalvinistisesta teologiasta. Siinä ihmisen perimmäinen vapaa tahto kiistetään, koska se sotisi liikaa Jumalan suvereeniutta vastaan. ; Tämä ei toki estä monia vähemmän fiksuja kalvinisteja soveltamaan pahan ongelman ratkaisuksi sitä, että Jumala on antanut meille vapaan tahdon, jota hän ei kalvinistisen teologian mukaan ole antanut.. Mutta ei tästä tämän enempää.
Dispositio on usein esitetty empiristeille epämukavaksi. Sillä siinä käsitellään vaihtoehtoja jotka eivät koskaan realisoidu. Kuitenkin Petri Ylikosken kirjoitus "Dispositioiden ontologia ja selittäminen" (minusta klassikko jo syntyessään) käyttää dispositioita tavalla jonka empiristikin taatusti hyväksyy. (Koska empirismi on kuitenkin etääntynyt verifikationismista.) Ja itse asiassa nostin rikollisuusteeman esille siksi, että siinä on jotain hyvin lajityypillistä sellaisella tavalla joka on monista humanisteista ikävää ; Dispositiossa ihminen lokeroidaan ja käsitteellistetään, jopa leimataan ja käytetään luokitelmia ikään kuin kuvauksina jossa "tilastoissa näkyvä mahdollisuus rikolliseen käytökseen" muuntuu yksilön pysyväksi ominaisuudeksi "on taipumuksiltaan rikollinen".
Esimerkiksi itse olen hyvinkin tuomitseva koulukiusaamisesta. Olen jopa niitä jotka lanseeraavat lausuntoja malliin "ei ole mitään entisiä koulukiusaajia". Tämä viittaa siihen että koulukiusaaminen olisi heidän ominaisuutensa, vaikka he eivät koulukiusaisi tai työpaikkakiusaisi ketään. Vihjaan siis että koulukiusaaminen olisi näiden ihmisten dispositionaalinen ominaisuus, korkeintaan piilossa, mutta alati olemassa.
Tämä samantapainen stereotypiointi on luultavasti myös takana niillä jotka korostavat että islam olisi pedofiliauskonto. Ja siksi islamkritiikki voidaan jopa kokea epämiellyttävänä. Sillä siinä missä kristinuskoa haukkuvat ateistit usein pilkkaavat Jumalaa julmaksi ja Raamattua epäloogisiksi. Moite koskee siis uskovaisia vain epäsuorasti. Pedofiiliuskonnon kaltainen käsite sen on helposti jokaiselle islaminuskoiselle lausunto, että juuri häntä yksilönä loukataan henkilökohtaisesti pedofiiliksi. Tätä vastaan on tietysti vaikeaa taistella, koska se ei ole mitenkään loogisesti ristiriitainen.
Mutta jos ominaisuus on dispositio, ei syytökseltä ole helppoa puolustautua. Sitä voidaan sanoa että jokainen islaminuskoinen on taipuvainen pedofiliaan ja että tämä ei vain aina aktualisoidu. Joku voisi pitää tämänlaista "loogista koherenssia" huonona vedoten vaikkapa falsifiointiperiaatteen puuttumiseen.
Kuitenkin toisaalta sekä islaminuskoisten maahanmuuttajien kriitikot - jonka alakulttuurissa on omituinen segmentti joka puheissaan puhuu usein siitä että maahanmuuttajien tulee tehdä töitä, mutta palaavat sitten islamiin jonka rinnastavat hyvin vahvasti lähinnä ihonväriin kautta tunnistettavaksi piirteeksi - viittaavat korrelaatioihin rikostilastoissa. Samoin Haapasalon kirjassa oleva malli perustuu yhteyksiin jotka lienevät hyvinkin tieteellisesti valideja. Tilastolliset ilmiöt taas voidaan falsifioida, ei yhdellä mittaustuloksella, mutta mittausaineiston tasolla sitä voidaan hyvinkin heikentää, jopa kumoutumiseen asti. Näin ollen
Niin, olenko minä rikollinen vai herjaanko minä vain itseäni? Sen kun tietäisi!
lauantai 4. tammikuuta 2014
Mistä puhumme kun puhumme suunnitelmallisuudesta ja funktionaalisuudesta?
Peter J. Grahamin tuore filosofinen tutkielma Intelligent Designin tavasta käsitellä "suunnittelua" on ihan mielenkiintoinen muistutus siitä, miten ID on sanamagiaa. Siinä perimmiltään heitetään sanoja kuten “function”, “purpose”,
“proper functioning”, “design” ja “design plan”. Mutta funktion käsitteeseen ei nojauduta. Enemmänkin ID:ssä "Suunnitelu" on johtopäätös joka on retorisesti livautettu siihen että oletetaan että jokin eliö tai sen osa edustaa sitä.
Aihe on jossain määrin ajankohtainen ; ID -puolella yritettiin viime vuonna lämmittämällä lämmittää uusien kirjojen ja PR -kampanjoinnin kautta kiinnostusta siihen. Mutta tämä ei ottanut tuulta alleen ja ID näyttääkin keskittyvän siihen että se tekee katkeroitumisesta marttyyriutta ja tätä kautta jonkinlaisen kristillisen hyveen. Peter Grahamin innoittamana teen muutamia pieniä huomautuksia jotka koskevat funktiota.
Arkikieli ei tässä mielessä ole kovin hyvä, koska sen alueella "funktio" on hyvin monimerkityksellinen ja epäselvä. Grahamin jaottelu on tässä minusta hyvä "Like most words in English, the word “function” has more than one use or meaning. One use involves purpose, where a function of an item is what the item is for. Ballpointpens are for writing ; that is their function or purpose. Function of the heart is to pump blood; that is what it is for. Another use involves capacity or ability, where a function of an item involves what it can do; functions in this sense are causal role capacities or dispositions. A third use involves how an item with connecting parts works or operates ; this use involves how the item functions. Mechanics know how cars work; they know auto- motive design. Physicians study how our bodies operate."
*: Arkisimmassa versiossa toiminto on enemmänkin kulttuurillinen konventio ja esimerkiksi ajatus siitä että kynän toiminto on piirtämistä ja kirjoittamista nähdään ilmiselvänä koska ihmiset eivät ole kovin luovia. Tämä on koneiden kohdalla sitä mitä Montaigne korosti kulttuuristen kuriositeettien kohdalla. Kulttuurisesta normista tulee normaali. Ja normaalista tulee eettinen. Lateraalisella ajattelulla voidaan keksiä lyijykynälle hyvinkin monia eri käyttötapoja.
*: Funktioiden käyttäminen dispositioina on mielenkiintoinen. Sillä se vastaa hyvin arkitodellisuuttakin. Jos mies ostaa miehekkään poran, se helposti lojuu hyllyllä pölyttymässä. Sen sijaan se ei ole tekemässä reikiä teräsbetoniin hurjalla kierrosnopeudellaan. Silti tämä on poran funktio.
*: Viimeisimmässä mallissa mekaniikka on siitä mielenkiintoinen, että periaatteessa voidaan tutkia auton toimintamekaniikkaa, mutta tämä redusoituu oikeastaan vain kausaalisuhteiden selvittämiseen. Tässä funktio on se, mitä tapahtuu. Näin voidaan tutkia vaikka autoa, sammakkoa tai universumia. Ja näiden funktioita voidaan selvittää mekaanisesti ilman että tässä otetaan mitenkään kantaa siihen mistä tahosta suunnittelu on lähtenyt.
Osa voisi nähdä että funktio on jopa jotain runollista, jossa "ihminen herättää laitteen henkiin ja antaa sille merkityksen." Ja tämä onkin jotain jota ID ohittaa. Heille funktio on implisiittisesti sidottu ylläolevien sijasta siihen mikä on aikaansaanut ne. Heille "Suunnittelu" on jotain joka on lähtöisin älykkyydestä. He tarkastelevat luonnossa olevia funktioita ja vetävät tästä oikoteitä johonkin joka on määritelmällisesti jotain muuta. Tässä mielessä ID onkin hyvin antirunollista. Neutraalimmin voitaisiin sanoa, että ID väittää erottavansa designin designoideista. Kun he puhuvat funktioasioista he yrittävät niillä perustella jotain joka ei näihin oikastaan liity. Kysymys on siis funktion tulkinnasta. Tämä unohtuu ID:läisiltä itseltäänkin, sillä vaikka he kuinka kertovatkin että "samat havainnot - eri tulkinnat" he myös väittävät että evoluutikot ja naturalistit "ohittavat informaation".
Peter Grahamkin on samoilla linjoilla kanssani. "The discussion concerns the kinds or sources of purposes and plans, not the kinds of things that have purposes and plans. Any item that undergoes selection could have purposes and plans from selection. And any item that can be created by an intelligent designer could have a purpose or plan. So artifacts could have purposes and plans from artificial selection, and if Plantinga is right, the traits of living organisms have their purposes and plans by virtue of intelligent design. The intelligent design/selection distinc- tion thus differs from the artifact/organism distinction."
Suoraan sanoen ID käyttääkin tässä normatiivisia termejä, kuten spesifikaatio ja kompleksisuus. Niissä funktiota käsitellään informaatiometaforalla. Kuitenkin oikeastaan ainut mitä he tekevät, on se, että sanaleikit rakentavat jonkinlaisen blueprint -metaforan. Ja ID on sitä että tämä metafora nähdään objektiivisena tieteenä.
Tämä on kuitenkin enemmän tarinankerrontaa ja ihmisten manipuloimista sanoilla. Kielikikkailua ja ad hoc -saivartelua. Käsitteisiin liitetään piiloväitteitä, kuten ajatus siitä että funktioon liittyy intentio, mutta sitten ei jakseta tarkistaa kuuluuko siihen tarkasteltuun kohteeseen intentioita. Käsitteeseen liitetään väitteitä siitä että luonnolliset prosessit eivät voi niitä tehdä, mutta tätäkään ei koetella ja eliminoida luonnollisia prosesseja. Ne jäävät siis vain väitteiksi. Ja siksi ID onkin epäonnistunut.
Tosin myös evoluutikot tulkitsevat funktioita. Kun mietitään adaptaation käsitettä, voidaan huomata että siinä on kaksi tasoa.
1: Siinä funktio määrittyy seurausten kautta seuraavalla tavalla ; On ympäristö, joka ei ole geneettinen ja se tätä kautta enemmänkin muuttuu kuin evoluoituu. Tämä on usein jossain variaation rajassa. Tämä asettaa reunaehdot jotka ovat eliön ja sen funktionaalisten osien ulkopuolella. Tässä ympäristössä on lisääntyviä olentoja joilla on perimä ja joissa on variaatiota. Tässä on tilastollisia säilymisehtoja jotka on sidottu homeostaasiin ja lisääntymiseen. Evoluutio ei siis ole vain sitä että tapahtuu reaktioita.
2: Toisella tasolla adaptiivisuus ei ole pelkkää toimintaa ympäristössä. Adaptaatio on sidoksissa muutokseen ; Adaptiivisuus on suhteessa aiempaan tilaan. Vasta jos muutos tekee nykyisestä eliöstä paremmin ylläolevan funktion optimaalia tilaa, on muutos adaptiivinen. Näin ollen sama geeni voi olla adaptiivinen ja jäädä evoluutiokehityksessä jalkoihin ja olla tätä kautta myöhemmin antiadaptaatio. (Sama geeni on kuitenkin kyseessä!)
+: Lisäksi evoluutiossa on hyvin normaalia että yhtä piirrettä ei voida analysoida pelkästään sen yhden funktion kautta. Esimerkiksi kieli on hyvin monitoiminen. ID:n maailmassa funktio on usein normatiivinen, ja asiaa katsotaan sitä kautta miten spesifisti tietty rakenne hoitaa yhden tietyn tilanteen, ja sitten he katsovat vain sitä miten kompleksinen rakenne tässä on takana. Tämä lienee sukua sille teologiselle sokeudelle jolla esimerkiksi sukupuolielinten funktioita on käsitelty katolisessa dogmatiikassa.
Ja myös evoluutikot voivat kielikikkailla ja saivarrella. Gould moitti adaptationisteja siitä, että heillä olemassaolevan rakenteen täytyi olla funktionaalinen ja siksi he usein enemmänkin luovat tulkintoja siitä mikä tämä funktio on. Gouldin mukaan tätä kautta syntyi ad hoc -tarinoita jotka rinnastuivat kansansatujen versioihin siitä miten pantteri sai pilkkunsa. Adaptiivisuus onkin evolutionisteilla heikoimmillaan sitä, että selitetään että ihmisellä on nenä siksi että silmälasit pysyisivät kivasti päässä. (Joka on naurettavaa koska nenä on oleellisemmin vanhempi rakenne kuin silmälasit.)
Gould ei toki selittänyt että kaikki adaptaatioihin liittyvä olisi hylättävä. Päin vastoin, hän vaati laatua. Sitä että otetaan elinympäristö mukaan kun mietitään vaikka sitä mikä jonkun tietyn fossiilin tietyn rakenteen funktio on ollut. Eli yksittäisen lajin ja rakenteen sijasta pitäisi katsoa elinympäristöä ja siinä olevia muita eläimiä. Funktio joka nähdään pelkästä rakenteesta ei ole tavallaan ollenkaan funktiota vaan kertoo enemmän tulkitsijansa luovuudesta ja jossain määrin tulkitsijasta itsestään.
1: Intelligent Design on tässä mielessä lähempänä kreationistien oman psykologisen profiilin tekemistä meille reviteltäväksi kuin tiedettä. Eipä ihme, että heidän juttujaan lukiessaan tahtoo mieli siirtyä ad hominemin maailmaan. Sillä jotenkin tuntuu että koskaan kysymys ei ole mistään muusta kuin heistä ja heidän maailmankuvastaan ja heidän uskontonsa levittämisestä.
Jossakin määrin kuitenkin haluaisin irrottaa tämän pelkästään kreationisteista. Sillä näen että takana on suurempi asia. Sitä voisi sanoa "kiistaksi reduktion suunnasta". Tässä kohden funktion käsittelyyn tulee mukaan teleologia ja Aristoteles.
Aristoteles jakoi "Metafysiikassa" syyt neljään osaan: (1) Aineellinen eli materiaalinen syy, eli aine josta asiat on tehty. (2) Muodollinen eli formaalinen syy, eli muoto tai olemus, joka on malli sille, millainen asian tulisi olla. (3) Aiheuttava syy eli aiheuttaja, se josta muutos sai alkunsa. Tämä vastaa nykyistä käsitystä kausaalisesta syystä. (4) Päämääräsyy tai finaalinen syy, eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä.
Aristoteleelle tässä oli hierarkia. finaaliset syyt ovat kaikkein tärkeimpiä. Aineen muoto ja muu oli pinnan tarkastelua - ja tätä kautta Aristoteleen tapa ajatella selittää osaltaan miksi pinnallinen on pinnallista eikä vaikka mekanistista. Ajatus on ymmärrettävä, etenkin uskovaiselle ; Jos meillä on jokin Jumala, aiheuttavat syyt rakennetaan siksi että ne sopivat Tarkoitukseen. Näin valitut ainekset valitaan sitä kautta että ne sopivat muotoon ja olemukseen. Muoto ja olemus valitaan jotta saadaan tiettyjä vaikutuksia. Ja nämä palvelevat tavoitetta.
Nähdäkseni tämä on malli joka sopii nykyään lähinnä eksistentialistisen maailman kuvaamiseen ja uskonnolliseen maailmankuvaan. Välttämättömyyttä juuri tämänlaisen mallin valitsemiseen ei kuitenkaan ole ; Tärkein syy tähän on hierarkian arvojärjestys. Maailmankuvalla on tässä oleellinen vaikutus ; Jos ajattelemme, että universumi on pohjimmiltaan mekanistinen, älyllisyys on ikään kuin sen sisällä olevien joidenkin kohteiden piirre (joko holistinen tai suoraan reduktiivinen). Tällöin intentio latistuu detaljiksi. Ajatus siitä, että äly olisi universumin korkein voima ja selittäisi luonnonvakiot, olisi omituista silloin kun elämä ja tietoisuus syntyy luonnonlaeista. Tällöin elämä ei tietysti voisi olla niiden syy. - Vähän samaan tapaan kuin nenä ei ole olemassa siksi että silmälasit pysyisivät päässämme. Silmälasit on sen sijaan rakennettu huomioimaan nenän olemassaolo.
Uskallankin sanoa että ID on kulttuurisesti hyvin vahvasti teologiaan, ja tätä kautta Aristoteleen metafysiikan syyluetteloon sitoutunut. Sen syvin ongelma onkin joustamattomuus sekä funktion käsittelemisessä että näissä maailmankuvallisissa kysymyksissä. Mikä on tavallaan huvittavaa, koska tämä on se syytös jota he itse massalevittelevät syytöksinä vastapuolelle. Tämän kaiken voisi tietysti antaa anteeksi, jos heidän tutkimuksensa ei jäisi sanakikkailun ja testaamattomien väitelauseiden generoimiseksi.
Aihe on jossain määrin ajankohtainen ; ID -puolella yritettiin viime vuonna lämmittämällä lämmittää uusien kirjojen ja PR -kampanjoinnin kautta kiinnostusta siihen. Mutta tämä ei ottanut tuulta alleen ja ID näyttääkin keskittyvän siihen että se tekee katkeroitumisesta marttyyriutta ja tätä kautta jonkinlaisen kristillisen hyveen. Peter Grahamin innoittamana teen muutamia pieniä huomautuksia jotka koskevat funktiota.
Arkikieli ei tässä mielessä ole kovin hyvä, koska sen alueella "funktio" on hyvin monimerkityksellinen ja epäselvä. Grahamin jaottelu on tässä minusta hyvä "Like most words in English, the word “function” has more than one use or meaning. One use involves purpose, where a function of an item is what the item is for. Ballpointpens are for writing ; that is their function or purpose. Function of the heart is to pump blood; that is what it is for. Another use involves capacity or ability, where a function of an item involves what it can do; functions in this sense are causal role capacities or dispositions. A third use involves how an item with connecting parts works or operates ; this use involves how the item functions. Mechanics know how cars work; they know auto- motive design. Physicians study how our bodies operate."
*: Arkisimmassa versiossa toiminto on enemmänkin kulttuurillinen konventio ja esimerkiksi ajatus siitä että kynän toiminto on piirtämistä ja kirjoittamista nähdään ilmiselvänä koska ihmiset eivät ole kovin luovia. Tämä on koneiden kohdalla sitä mitä Montaigne korosti kulttuuristen kuriositeettien kohdalla. Kulttuurisesta normista tulee normaali. Ja normaalista tulee eettinen. Lateraalisella ajattelulla voidaan keksiä lyijykynälle hyvinkin monia eri käyttötapoja.
*: Funktioiden käyttäminen dispositioina on mielenkiintoinen. Sillä se vastaa hyvin arkitodellisuuttakin. Jos mies ostaa miehekkään poran, se helposti lojuu hyllyllä pölyttymässä. Sen sijaan se ei ole tekemässä reikiä teräsbetoniin hurjalla kierrosnopeudellaan. Silti tämä on poran funktio.
*: Viimeisimmässä mallissa mekaniikka on siitä mielenkiintoinen, että periaatteessa voidaan tutkia auton toimintamekaniikkaa, mutta tämä redusoituu oikeastaan vain kausaalisuhteiden selvittämiseen. Tässä funktio on se, mitä tapahtuu. Näin voidaan tutkia vaikka autoa, sammakkoa tai universumia. Ja näiden funktioita voidaan selvittää mekaanisesti ilman että tässä otetaan mitenkään kantaa siihen mistä tahosta suunnittelu on lähtenyt.
Osa voisi nähdä että funktio on jopa jotain runollista, jossa "ihminen herättää laitteen henkiin ja antaa sille merkityksen." Ja tämä onkin jotain jota ID ohittaa. Heille funktio on implisiittisesti sidottu ylläolevien sijasta siihen mikä on aikaansaanut ne. Heille "Suunnittelu" on jotain joka on lähtöisin älykkyydestä. He tarkastelevat luonnossa olevia funktioita ja vetävät tästä oikoteitä johonkin joka on määritelmällisesti jotain muuta. Tässä mielessä ID onkin hyvin antirunollista. Neutraalimmin voitaisiin sanoa, että ID väittää erottavansa designin designoideista. Kun he puhuvat funktioasioista he yrittävät niillä perustella jotain joka ei näihin oikastaan liity. Kysymys on siis funktion tulkinnasta. Tämä unohtuu ID:läisiltä itseltäänkin, sillä vaikka he kuinka kertovatkin että "samat havainnot - eri tulkinnat" he myös väittävät että evoluutikot ja naturalistit "ohittavat informaation".
Peter Grahamkin on samoilla linjoilla kanssani. "The discussion concerns the kinds or sources of purposes and plans, not the kinds of things that have purposes and plans. Any item that undergoes selection could have purposes and plans from selection. And any item that can be created by an intelligent designer could have a purpose or plan. So artifacts could have purposes and plans from artificial selection, and if Plantinga is right, the traits of living organisms have their purposes and plans by virtue of intelligent design. The intelligent design/selection distinc- tion thus differs from the artifact/organism distinction."
Suoraan sanoen ID käyttääkin tässä normatiivisia termejä, kuten spesifikaatio ja kompleksisuus. Niissä funktiota käsitellään informaatiometaforalla. Kuitenkin oikeastaan ainut mitä he tekevät, on se, että sanaleikit rakentavat jonkinlaisen blueprint -metaforan. Ja ID on sitä että tämä metafora nähdään objektiivisena tieteenä.
Tämä on kuitenkin enemmän tarinankerrontaa ja ihmisten manipuloimista sanoilla. Kielikikkailua ja ad hoc -saivartelua. Käsitteisiin liitetään piiloväitteitä, kuten ajatus siitä että funktioon liittyy intentio, mutta sitten ei jakseta tarkistaa kuuluuko siihen tarkasteltuun kohteeseen intentioita. Käsitteeseen liitetään väitteitä siitä että luonnolliset prosessit eivät voi niitä tehdä, mutta tätäkään ei koetella ja eliminoida luonnollisia prosesseja. Ne jäävät siis vain väitteiksi. Ja siksi ID onkin epäonnistunut.
Tosin myös evoluutikot tulkitsevat funktioita. Kun mietitään adaptaation käsitettä, voidaan huomata että siinä on kaksi tasoa.
1: Siinä funktio määrittyy seurausten kautta seuraavalla tavalla ; On ympäristö, joka ei ole geneettinen ja se tätä kautta enemmänkin muuttuu kuin evoluoituu. Tämä on usein jossain variaation rajassa. Tämä asettaa reunaehdot jotka ovat eliön ja sen funktionaalisten osien ulkopuolella. Tässä ympäristössä on lisääntyviä olentoja joilla on perimä ja joissa on variaatiota. Tässä on tilastollisia säilymisehtoja jotka on sidottu homeostaasiin ja lisääntymiseen. Evoluutio ei siis ole vain sitä että tapahtuu reaktioita.
2: Toisella tasolla adaptiivisuus ei ole pelkkää toimintaa ympäristössä. Adaptaatio on sidoksissa muutokseen ; Adaptiivisuus on suhteessa aiempaan tilaan. Vasta jos muutos tekee nykyisestä eliöstä paremmin ylläolevan funktion optimaalia tilaa, on muutos adaptiivinen. Näin ollen sama geeni voi olla adaptiivinen ja jäädä evoluutiokehityksessä jalkoihin ja olla tätä kautta myöhemmin antiadaptaatio. (Sama geeni on kuitenkin kyseessä!)
+: Lisäksi evoluutiossa on hyvin normaalia että yhtä piirrettä ei voida analysoida pelkästään sen yhden funktion kautta. Esimerkiksi kieli on hyvin monitoiminen. ID:n maailmassa funktio on usein normatiivinen, ja asiaa katsotaan sitä kautta miten spesifisti tietty rakenne hoitaa yhden tietyn tilanteen, ja sitten he katsovat vain sitä miten kompleksinen rakenne tässä on takana. Tämä lienee sukua sille teologiselle sokeudelle jolla esimerkiksi sukupuolielinten funktioita on käsitelty katolisessa dogmatiikassa.
Ja myös evoluutikot voivat kielikikkailla ja saivarrella. Gould moitti adaptationisteja siitä, että heillä olemassaolevan rakenteen täytyi olla funktionaalinen ja siksi he usein enemmänkin luovat tulkintoja siitä mikä tämä funktio on. Gouldin mukaan tätä kautta syntyi ad hoc -tarinoita jotka rinnastuivat kansansatujen versioihin siitä miten pantteri sai pilkkunsa. Adaptiivisuus onkin evolutionisteilla heikoimmillaan sitä, että selitetään että ihmisellä on nenä siksi että silmälasit pysyisivät kivasti päässä. (Joka on naurettavaa koska nenä on oleellisemmin vanhempi rakenne kuin silmälasit.)
Gould ei toki selittänyt että kaikki adaptaatioihin liittyvä olisi hylättävä. Päin vastoin, hän vaati laatua. Sitä että otetaan elinympäristö mukaan kun mietitään vaikka sitä mikä jonkun tietyn fossiilin tietyn rakenteen funktio on ollut. Eli yksittäisen lajin ja rakenteen sijasta pitäisi katsoa elinympäristöä ja siinä olevia muita eläimiä. Funktio joka nähdään pelkästä rakenteesta ei ole tavallaan ollenkaan funktiota vaan kertoo enemmän tulkitsijansa luovuudesta ja jossain määrin tulkitsijasta itsestään.
1: Intelligent Design on tässä mielessä lähempänä kreationistien oman psykologisen profiilin tekemistä meille reviteltäväksi kuin tiedettä. Eipä ihme, että heidän juttujaan lukiessaan tahtoo mieli siirtyä ad hominemin maailmaan. Sillä jotenkin tuntuu että koskaan kysymys ei ole mistään muusta kuin heistä ja heidän maailmankuvastaan ja heidän uskontonsa levittämisestä.
Jossakin määrin kuitenkin haluaisin irrottaa tämän pelkästään kreationisteista. Sillä näen että takana on suurempi asia. Sitä voisi sanoa "kiistaksi reduktion suunnasta". Tässä kohden funktion käsittelyyn tulee mukaan teleologia ja Aristoteles.
Aristoteles jakoi "Metafysiikassa" syyt neljään osaan: (1) Aineellinen eli materiaalinen syy, eli aine josta asiat on tehty. (2) Muodollinen eli formaalinen syy, eli muoto tai olemus, joka on malli sille, millainen asian tulisi olla. (3) Aiheuttava syy eli aiheuttaja, se josta muutos sai alkunsa. Tämä vastaa nykyistä käsitystä kausaalisesta syystä. (4) Päämääräsyy tai finaalinen syy, eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä.
Aristoteleelle tässä oli hierarkia. finaaliset syyt ovat kaikkein tärkeimpiä. Aineen muoto ja muu oli pinnan tarkastelua - ja tätä kautta Aristoteleen tapa ajatella selittää osaltaan miksi pinnallinen on pinnallista eikä vaikka mekanistista. Ajatus on ymmärrettävä, etenkin uskovaiselle ; Jos meillä on jokin Jumala, aiheuttavat syyt rakennetaan siksi että ne sopivat Tarkoitukseen. Näin valitut ainekset valitaan sitä kautta että ne sopivat muotoon ja olemukseen. Muoto ja olemus valitaan jotta saadaan tiettyjä vaikutuksia. Ja nämä palvelevat tavoitetta.
Nähdäkseni tämä on malli joka sopii nykyään lähinnä eksistentialistisen maailman kuvaamiseen ja uskonnolliseen maailmankuvaan. Välttämättömyyttä juuri tämänlaisen mallin valitsemiseen ei kuitenkaan ole ; Tärkein syy tähän on hierarkian arvojärjestys. Maailmankuvalla on tässä oleellinen vaikutus ; Jos ajattelemme, että universumi on pohjimmiltaan mekanistinen, älyllisyys on ikään kuin sen sisällä olevien joidenkin kohteiden piirre (joko holistinen tai suoraan reduktiivinen). Tällöin intentio latistuu detaljiksi. Ajatus siitä, että äly olisi universumin korkein voima ja selittäisi luonnonvakiot, olisi omituista silloin kun elämä ja tietoisuus syntyy luonnonlaeista. Tällöin elämä ei tietysti voisi olla niiden syy. - Vähän samaan tapaan kuin nenä ei ole olemassa siksi että silmälasit pysyisivät päässämme. Silmälasit on sen sijaan rakennettu huomioimaan nenän olemassaolo.
Uskallankin sanoa että ID on kulttuurisesti hyvin vahvasti teologiaan, ja tätä kautta Aristoteleen metafysiikan syyluetteloon sitoutunut. Sen syvin ongelma onkin joustamattomuus sekä funktion käsittelemisessä että näissä maailmankuvallisissa kysymyksissä. Mikä on tavallaan huvittavaa, koska tämä on se syytös jota he itse massalevittelevät syytöksinä vastapuolelle. Tämän kaiken voisi tietysti antaa anteeksi, jos heidän tutkimuksensa ei jäisi sanakikkailun ja testaamattomien väitelauseiden generoimiseksi.
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
"Suoraselkäisyyden kusipäisyydestä"
Timo Soini tilasi etusivun mainoksen "Helsingin Sanomista". Hänen viestinään oli se, että vakuusasioista ei ole keskusteltu riittävästi. Että asia vaietaan eikä siitä puhuta julkisuudessa. Mutta että mainonnalla asiaa voi kiertää.
1: Periaatteessa keino voidaan nähdä kätevänä. Tämä toimintamalli on saanut moitteita muun muassa kalleudesta. Tämä on pois Soinin ja hänen puolueensa varoista, eikä ainakaan minua tässä määrin haittaa; Jos rahaa menee hukkaan, se olisi sen parempi muille. Perussuomalaiset itse eivät ole tätä moittineet tuhlailuksi.
2: Huonona puolena voidaan tietysti sanoa että Soini avasi pandoran lippaan jossa journalismin reiluus kyseenalaistuu. Paha kieli voisi sanoa, että se on jo kyseenalaistunut - eikä tässä oltaisi kenties edes kovin väärässä. Soinin tempaus kuitenkin on jotain joka yleissääntönä uhkaa koko uutisoinnin teemoja. Totuus on suoraan lompakolla ostettavissa, ja tämä tukee elitistikulttuuria. Sellaista jota Soini itse ainakin teoriassa ja puheissaan vastustaa.
3: Toinen, kenties olennaisempi ongelma on se, että tosiasiassa Soinin väittämä asioista vaikeneminen on vääristelyä. Tosiasiassa lehdistö on jopa perverssin kiinnostunut Perussuomalaisten sanomisista. Soinin mainosviestin sisältö on tullut itselleni vastaan useassakin yhteydessä. Asian yksityiskohtien jääminen vieraaksi ja keskustelun ja kannan ohittaminen on siis itsessään vääristelyä. Se vain tuntuu vakuuttavalta koska Soini maksoi rahaa. Tuntuisi että ei olisi ollenkaan järkevää maksaa jos viesti olisi muutenkin esillä.
Kuitenkin juuri tämänlainen on "strategisesti järkevää". Itse olen tuntenut tämän näkemyksen Intelligent Designin parissa. Intelligent Design oli aikanaan aivan älyttömän paljon julkisuudessa. Sen kirjoja myytiin kohtuu isoja määriä, siitä puhuttiin mediassa. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi millä argumenteilla ID oli liikkeellä. Myös ID:n kritisointi oli yleistä. Kritiikki oli itse asiassa hyvinkin tunnettua. ID keksi että he voisivat siitä huolimatta tehdä itselleen sensuroidun marttyyrin roolin. Oli hieman kornia seurata sitä miten ID korosti että heitä vaiennetaan ja että asiasta ei suostuta keskustelemaan, kun nimenomaan asiasta kesksuteltiin. Sitä oltiin vain erimielisiä. Nykyään ID -piireissä pidetään usein ja mielellän korostetusti ja itsesuojelullisesti sisäpiirille seminaareja. Samanhenkisyys suojelee heidän mukaansa sitä, että IDeaa voidaan kehittää rauhassa.
Sama koskee Timo Soinia. Hänkin tuntuu ajattelevan, että jokainen erimielinen ja kriittinen ja vastustava kannanotto on jonkinlaista sensurismia ja vainoamista. Mainos on keino saada viesti ilman kriittisiä äänenpainoja, ilman että journalisti tunkee omat eriävät mielipiteet tai hakee erimielisen kannat mukaan. hyssyttelyn tarvitseminen on itse asiassa sitä poliittista korrektiutta jota hän sanatasolla kovasti vastustaa.
Soini katolisena ja kristittynä liikkuukin tavallaan teologian piirissä. Tätä kautta voidaan ottaa esille mielenkiintoinen ajatus. Ajatus joka voidaan sitoa Johannes Agricolaan (Ei siihen ABC -Mikaeliin!). "Kotimaassa" blogattiin siitä miten Agricola kannatti antinomismia joka taas on luterilaisuuden kannalta harhaoppi. "Martti Lutherin entinen oppilas Johann Agricola halusi luopua Jumalan laista, koska hyvillä töillä oli hänen mielestä niin pieni osa kristityn elämässä, ettei seurakuntalaisia saisi kehottaa tekemään niitä, eikä uskoville pitäisi lainkaan saarnata lakia. Hänen mielestä tuomitseva laki kuului oikeussaliin, ei kirkkoon." Näkemys on siis sekulaari. "Miten suhtaudumme tähän harhaoppiin, antinomismiin? Mikä merkitys Jumalan lailla on meille? Miten Jumalan lain kieltäminen näkyy (tai ei näy) kirkossamme? Onko kristillinen kirkko tuomari vai lääkäri; olisiko parempi vaieta ja olla puhumatta siitä mitä Jumalan laki vaatii ja sen sijaan puhua pelkästään siitä mitä Jumala antaa?" Luterilaiseen uskontoon liittyvä etatismi voidaan liittää juuri tähän kysymykseen. Ja aivan kuten tässä kommenteissa huomautettiinkin, ei nykyajan kulttuurissa ole mitään pelkoa antinomismista. "Näyttää siltä, että ainakaan antinomismin vaaraa ei meidän kirkossamme ole, kaikilla laidoilla kiinnitetään paljon huomiota siihen, miten ihmisen pitäisi elää ja toimia. Laki ja etiikka ovat jopa keskiössä, pikemmin taitaa unohtua evankeliumi kuin laki. Erimielisyyden aiheena ei siis ole se, ettei lakia jollain puolella lainkaan julistettaisi, vaan se, miten lakia pitäisi tulkita."
Jos uskontokeskustelu ja muukin kulttuurielämä nimittäin vaikuttaa jossain, niin se on korostetusti juuri tässä puolessa. Otetaan vaikkapa kohua herättänyt Suomen Lähetysseuran samaa sukupuolta oleva pari joka on lähetetty lähetystyöhön. Vaikka he eivät ole edes avioliittokäsitysdebatissa, tämä valinta on herättänyt voimakkaita tunteita. Tässä on korostettu juurikin Jumalan lakia. Tässä kohden esille on tullut mielenkiintoinen ajatus siitä että ihminen on kokonaisvaltainen. "Kotimaassa" blogattiin tästäkin aiheesta.
"Ihminen on jakamaton lähetystyössäkin". Siksi ei voida pilkkoa ammattiminää ja kotona seinien sisällä olevaa homominää erikseen. "Se, mikä minua mietityttää - eli se sivuasia - on julkisuudessa viljelty perustelu sille, miksi pariskunta on tehtävään valittu: pätevyyden perusteella. Nimenomaan tulossa olevien työtehtävien vaatimusten valossa. Ei ennenkään lähetystyöhön ole epäpäteviä otettu muuten kuin vahingossa, mutta pätevyys ei kuitenkaan ole ollut se varsinainen juttu. Lähetystyössä ei pätemisellä pärjää. Ja on se kyseisille veljillekin aika raskas rasti: muuten emme teitä ehkä ottaisi, mutta pätevyytenne takia haluamme työpanoksenne, jonka vielä valtio maksaa. Olette tervetulleita ja hyväksyttyjä sikäli mikäli olette pätevämpiä kuin muut. Ja vain siinä kapeassa siivussa ihmisyyttänne, josta teille maksetaan. Kiivaissa kiistelyissä ovat jotkut todenneet, että lähettien yksityiselämä ei kuulu työnantajalle eikä vaikuta onnistumiseen työtehtävissä. Onko pätevyys jokin ihmisen persoonallisuudesta irrallinen erityisavu? Vähän kuin silmälasit, puujalka tai tekohampaat. Ajatuksen takaa paistaa pinnallinen ihmiskäsitys." Taustalla on äärimmäisen humanistinen, "fenomenologiasta tuttu" "lokereoinnin kielto"; Ei saa nähdä ihmistä välineenä, pohjimmiltaan ei saa luetella tämän attribuutteja. Identiteetit ja ominaisuuperusteet ovat ihmiselle välinearvon antamista ja unohtavat ihmisarvot. "Pohdin vain tuota kysymystä yksityiselämän ja työtehtävien erottamisesta. Minusta se on, jos ei mahdotonta, niin ainakin harhaoppi. Eräässä nettikyselyssä, olisiko ollut facebookissa, haluttiin tietää, mitä asioita rakastaa puolisossaan eniten. Viisas vastasi siihen, ettei halua paloitella vaimoaan. Joku toinen sanoi sen ikään kuin tieteellisemmin, ettei osaa disponoida puolisoaan."
Tämä on siitä erikoista, että olen toisaalta usein kuullut että jokainen on syntinen ja että tosiasiassa uskovainen ei vihaa syntistä vaan vihaa syntiä. Tässä lokeroinnin estämisessä ollaan kuitenkin juuri sillä linjalla että tämänlaiset lokeroinnit ovat mahdottomuuksia. Ihminen on syntinen, ei ihminen jolla on syntisiä piirteitä. Ja vaikka kotimaan bloggaaja onkin perusinhimillinen, en voi olla huvittumatta kun tunnistan tuon tapaisen ajattelun niissä ihmisissä jotka ovat sitä mieltä että "kokonaisvaltaisesti homon lähettivät auttamaan". Näiden ihmisten toiminnasta kuvaavaa on se, että tämän päivän IltaLehti onnistui tekemään Irja Askolasta jutun. Askola oli saanut hengellisiä ja henkilökohtaisia ja uskonnollisia uhkauksia ja vihapostia ylenmäärin. Askola korosti että hänestä herkkyys kuuluu papin työhön joten hänen ei tarvitse olla paksunahkainen mille vain. Että kritiikin ja uhkailun välillä on ero.
Itse uskon aivan vakavasti, että suuri osa näiden uhkailujen lähettelijöistä ei itse koe lähettävänsä vihapostia. Sillä he ovat "omien intentioidensa sumentamia". Kuten Jack Chick kuvaa eräässä uskontraktaatissaan. Kristityt eivät ole vihaisia. Hän korostaa että kristityt ovat aktiivisia ja ahkeria, ja heidän uhkailunsa ei ole uhkailua vaan varoittamista. Ja viha homoutta kohtaan ei ole vihaa vaan sitä että haluaa että toinen pelastuu ja pääsee paratiisiin. Tämä klisee kuuluu apologetiikan toistetuimpiin ; "Varoitamme heikoista jäistä!" Kokemus on kuitenkin se, että joku on vihainen ja joku haukkuu. Kompromissinä voi sanoa että taustalla on näkökulmaero ; "Vihapuhe" kuvaa deskriptiivisesti tapahtunutta mutta uskova puolustaa tekojaan "ei vihaisiksi" omilla sisäisillä intentioillaan.
1: "Tarkoitin hyvää" ei ole hyvä syy, se kertoo että ihminen on niin sokeutunut että ei enää ymmärrä tekojsensa seurauksia. Ja jos seuraus on väkivaltaa, tämänlaisen pitäisi olla raskauttava syy tuomita pitkään ; Tämänlainen teko ei herätä oikeaa katumusta ja johtaa muutenkin rikoksenuusintaan. Tekijällähän on omasta suusta annettuna argumentit miksi teko ei ollut satunnainen tai poikkeus.
Kristityillä on oikeudentunto. Se seuraa lakia. Jos tämä puoli ylikorostuu, ei toki tallata Jumalan lakia. Sen sijaan tallataan ihmisiä. Kun tässä prosessissa hakataan henkisesti - tai joskus jopa fyysisesti - niin siinä ei koeta hakattavan ihmistä vaan hänen syntiään. Aaron James onkin kuvannut tämänlaista käyttäytymistä kirjassaan "Assholes". Sen ytimessä on juuri se, että usein tulkitsemme vihalla ärsyttävän ja aggressiivisen toiminnan. Kusipäiden kohdalla oikeutus on kuitenkin viileämpi. Se ei tunnu vihalta sisältäpäin koska tämän toiminnan ydintunne ei ole raivo vaan moraalinen närkästys.
1: Tämänlainen dualismi paistaa joskus väkivaltapuheissa. Usein puhutaan jaottelusta jossa on henkinen väkivalta ja fyysinen väkivalta. "Kartesiolaisen dualismin" henkeen usein nähdään että henkinen väkivalta ei ole fyysistä väkivaltaa. Mutta ei tajuta että fyysinen väkivalta on aina myös henkistä väkivaltaa. Kartesiolainen dualismi näkee asiat helposti kuin ihminen asuisi lihassa ja liha on hengen alapuolella.
Legalistisen uskonnon kohdalla taustalla on usein vahva luottamus siihen että oma näkemys on Totuus. Tämä vahvistaa sellaista ajatusta että jos joku on erimielinen, hänen on oltava idiootti tai tahallaan valehteleva. Tästä syntyy turhautumia ja moraalista närkästystä. (Ja minun ei tarvitse tulkita tätä uskovaisista. Riittää että tulkitsen tätä itsessäni. "Herkästi tunteva" ja "oikeudentuntoinen" ovat niitä positiivisia määreitä joiden kautta olen käytännön toimissani varsin vihainenoloinen ja suoraviivaisen murjova mies.) Tämä palauttaa asiat Intelligent Designiin, jotka uskovat ihan rehellisesti olevansa niin hyvää tiedettä että heidän kanssaan erimielisyys tarkoittaa sitä että on tyhmä tai valehtelee. Evoluutio on heistä idioottimaisen typerä teoria. Siksi jos joku tutustuu ID -materiaaliin eikä hyväksy sitä on pöljimys.
Timo Soini ja hänen kannattajansa näkevät tietysti aivan samalla tavalla. He näkevät että Soinia kritisoidaan ja hänen touhujaan moititaan usein. He eivät näe että Soinilla on valtava näkyvyys ja että kaikki tuntevat Soinin kannat likimain kaikkiin mahdollisiin asioihin maan ja taivaan väliltä. He näkevät että Soini on oikeassa ja että jokainen järkevä rationaalinen ihminen tulee harkinnan jälkeen samaan tulokseen mihin PerusSuomalaiset itse ovat tulleet omien harkintojensa jälkeen. Ja kun ei ole, ja kritiikkiä näkyy paljon, on helppoa närkästyä moraalisesti ja tulkita koko tilanne joksikin jossa ollaan sensuroituja kun ei saada ääntä kuuluviin ja sorrettuja ja vainottuja kun ihmiset ovat äänekkäästi erimielisiä ja kritisoivat heitä. He eivät yksinkertaisesti hyväksy tahi kestä vaihtoehtoa. Sitä, että on itse väärässä ja tyhmä. (Tämä on vaikeaa itse kullekin, ei sillä.)
Itse näkisin että teologinen mutka avartaa tässäkin mielessä. Sillä tosiasiassa antinomia - vaikka se onkin kovasti luterilaista etatismia vastaan jo sekulaarin ytimensä vuoksi - on jokin johon jokainen kristitty ottaa myös positiivisen suhteen. Sillä tosiasiassa pelastuksen teologian poistamisen jälkeen kristinuskosta ei jää jäljelle oikein mitään. Kristinuskossa on aina henkilökohtaiseen vakaumukseen liittyvä puoli, jossa korostetaan omaa vakaumusta sen sijaan että tuijotettaisiin Jumalan Lakikirjaa. ; Antinomian hylkääminen tyystin johtaisi siihen että mikä tahansa julmakin järjestelmä olisi hyväksyttävä koska ihmiskeskeisyys "mitä sinä saat uskolta" on "Jumalan laki" -näkökulmasta irrelevantti kysymys.
Jos maailmassa on objektiivinen moraali, on sitä rikkova objektiivisesti paha eikä asiasta voi keskustella. Se on yhtä pois debatoitava kuin yritys poistaa maan vetovoiman vaikutus itsemurhahyppääjän alta soveltamalla kilotolkulla uusplatonistista mystiikkaa tai Derridamaista dekonstruktiota joista molemmat kuvaavat tiedenäkemyksiä kulttuurillisina mielipiteinä ja eräänlaisina illuusioina. "Ei muuta lopputulosta tuo teidän saivartelu" on näihin vastauskena. Jos objektiivinen moraali hyväksytään, tällöin ongelmaksi jää kuitenkin se, että miksi pitäisi olla esimerkiksi kristitty. Kristinusko tässä muodossaan olisi helposti "elämälle vieras voima" joka olisi potentiaalina tallaamassa ihmisiä vääristä mielipiteistä. Pelastuksen teologia ja omantunnon näkökulma muuttaa asioita oleellisesti. Kristinusko on synteesi. Siksi on oikeastaan hieman väärin puhua "antinomian harhauskosta". Se on aivan sama kuin syyttäisi uskonnon moraalipykäliin uskomisen olevan samaa kuin teokratia. (Eli teoriassa kyllä, ja jos ei olla varovaisia niin juuri sitä on tulossa. Mutta kohtuudella ei ole niin isoja ongelmia.)
Ymmärtänen Soinia, mutta en hyväksy. Touhut ovat muutenkin liikaa sitä kuin peiliin katsoisi. Kaikista samastumiskokemuksista huolimatta juuri samanalisuus on etäännyttävää. Syy ei ole se, että Soini on eri mieltä kanssani. (Onhan hän, mutta se ei ole relevanttia.) Itse sentään tunnen itseni niin hyvin että olen tajunnut että ammattipoliitikoksi ryhtyminen olisi pahaksi yhteisölle, yhteiskunnalle ja maailmalle. Demokratiassa kaikilla on lupa sanoa sanottavansa ja pitää oma mielipiteensä. Osa demokratian alla toimivista ihmisistä on kuitenkin niin vaarallisia, että heidän vuokseen äänestämiseen tarvitaan monta muuta ihmistä. Koko demokratian idea on itse asiassa tavallaan juuri se, että diktaattori on yksi ihminen jolla on yksi ääni. Ja jos tämä on sosiopaatin tahi kusipään ääni, seuraa ongelmia. Demokratiassa vaimennus, ääripään hemmojen kurissapitämisen voima, on juuri se mikä tekee siitä toimivan. Mitä useampi Soini, sitä parempi muun yhteiskunnan ihmisten pitäisi yhä suuremmissa lukumäärin olla. Tai seurauksena on demokratian romahtaminen.
1: Tosin tätä moni perussuomalainen oikeasti kannattaa. He haluavat tuhota itse sen järjestelmän, jonka pahin uhka on heidän puheissaan islam. Kutienkin kun asiaa tarkastelee tältä kannalta, ei argumentaatio näytä kovin tyhmältä. Hehän selittävät että tietyissä kulttureissa on yliedustus rikollisuudessa ja taipumus ideologiaan joka lietsoo väkivaltaa ja muuta. Ja että vaikka tämä on marginaalisen pieni, niin se on riski. Vähintään kasvaessaan suuremmaksi. Islam on oleellisesti analoginen äärioikeistolaisten väkivaltamaakareiden kanssa. Ja kyllä minä sanon että tämä on case study siitä että rikostilastoista voi löytyä jotain relevanttia. Olisi mukavaa jos tämä huomio, juuri argumenttirakenteensa analogisuuden vuoksi, pamahtaisi osaksi PerusSuomalaisten politiikkaa. Se kertoisi ainakin minulle siitä että he eivät ole natseja, rasisteja tai muutenkaan pikkumaisia. Että rikostilastot ja demokratianvastaisuus ja sen rikkominen ideologiseksi ärhentelyksi marginaalin milipiteiden kunnioittamisen ja hyysäämisen takia olisi siksi unohdettava. Kas siinä ajatus. Ajatus joka ei miellyttäne ketään. Ajatus joka kummunnee siitä että olen kusipää ja moraalisesti närkästynyt.
Kirjoittaja ei ole sekulaari ; Hänhän tekee tälläisiä poliittis-teologisia blogauksiakin!
1: Periaatteessa keino voidaan nähdä kätevänä. Tämä toimintamalli on saanut moitteita muun muassa kalleudesta. Tämä on pois Soinin ja hänen puolueensa varoista, eikä ainakaan minua tässä määrin haittaa; Jos rahaa menee hukkaan, se olisi sen parempi muille. Perussuomalaiset itse eivät ole tätä moittineet tuhlailuksi.
2: Huonona puolena voidaan tietysti sanoa että Soini avasi pandoran lippaan jossa journalismin reiluus kyseenalaistuu. Paha kieli voisi sanoa, että se on jo kyseenalaistunut - eikä tässä oltaisi kenties edes kovin väärässä. Soinin tempaus kuitenkin on jotain joka yleissääntönä uhkaa koko uutisoinnin teemoja. Totuus on suoraan lompakolla ostettavissa, ja tämä tukee elitistikulttuuria. Sellaista jota Soini itse ainakin teoriassa ja puheissaan vastustaa.
3: Toinen, kenties olennaisempi ongelma on se, että tosiasiassa Soinin väittämä asioista vaikeneminen on vääristelyä. Tosiasiassa lehdistö on jopa perverssin kiinnostunut Perussuomalaisten sanomisista. Soinin mainosviestin sisältö on tullut itselleni vastaan useassakin yhteydessä. Asian yksityiskohtien jääminen vieraaksi ja keskustelun ja kannan ohittaminen on siis itsessään vääristelyä. Se vain tuntuu vakuuttavalta koska Soini maksoi rahaa. Tuntuisi että ei olisi ollenkaan järkevää maksaa jos viesti olisi muutenkin esillä.
Kuitenkin juuri tämänlainen on "strategisesti järkevää". Itse olen tuntenut tämän näkemyksen Intelligent Designin parissa. Intelligent Design oli aikanaan aivan älyttömän paljon julkisuudessa. Sen kirjoja myytiin kohtuu isoja määriä, siitä puhuttiin mediassa. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi millä argumenteilla ID oli liikkeellä. Myös ID:n kritisointi oli yleistä. Kritiikki oli itse asiassa hyvinkin tunnettua. ID keksi että he voisivat siitä huolimatta tehdä itselleen sensuroidun marttyyrin roolin. Oli hieman kornia seurata sitä miten ID korosti että heitä vaiennetaan ja että asiasta ei suostuta keskustelemaan, kun nimenomaan asiasta kesksuteltiin. Sitä oltiin vain erimielisiä. Nykyään ID -piireissä pidetään usein ja mielellän korostetusti ja itsesuojelullisesti sisäpiirille seminaareja. Samanhenkisyys suojelee heidän mukaansa sitä, että IDeaa voidaan kehittää rauhassa.
Sama koskee Timo Soinia. Hänkin tuntuu ajattelevan, että jokainen erimielinen ja kriittinen ja vastustava kannanotto on jonkinlaista sensurismia ja vainoamista. Mainos on keino saada viesti ilman kriittisiä äänenpainoja, ilman että journalisti tunkee omat eriävät mielipiteet tai hakee erimielisen kannat mukaan. hyssyttelyn tarvitseminen on itse asiassa sitä poliittista korrektiutta jota hän sanatasolla kovasti vastustaa.
Soini katolisena ja kristittynä liikkuukin tavallaan teologian piirissä. Tätä kautta voidaan ottaa esille mielenkiintoinen ajatus. Ajatus joka voidaan sitoa Johannes Agricolaan (Ei siihen ABC -Mikaeliin!). "Kotimaassa" blogattiin siitä miten Agricola kannatti antinomismia joka taas on luterilaisuuden kannalta harhaoppi. "Martti Lutherin entinen oppilas Johann Agricola halusi luopua Jumalan laista, koska hyvillä töillä oli hänen mielestä niin pieni osa kristityn elämässä, ettei seurakuntalaisia saisi kehottaa tekemään niitä, eikä uskoville pitäisi lainkaan saarnata lakia. Hänen mielestä tuomitseva laki kuului oikeussaliin, ei kirkkoon." Näkemys on siis sekulaari. "Miten suhtaudumme tähän harhaoppiin, antinomismiin? Mikä merkitys Jumalan lailla on meille? Miten Jumalan lain kieltäminen näkyy (tai ei näy) kirkossamme? Onko kristillinen kirkko tuomari vai lääkäri; olisiko parempi vaieta ja olla puhumatta siitä mitä Jumalan laki vaatii ja sen sijaan puhua pelkästään siitä mitä Jumala antaa?" Luterilaiseen uskontoon liittyvä etatismi voidaan liittää juuri tähän kysymykseen. Ja aivan kuten tässä kommenteissa huomautettiinkin, ei nykyajan kulttuurissa ole mitään pelkoa antinomismista. "Näyttää siltä, että ainakaan antinomismin vaaraa ei meidän kirkossamme ole, kaikilla laidoilla kiinnitetään paljon huomiota siihen, miten ihmisen pitäisi elää ja toimia. Laki ja etiikka ovat jopa keskiössä, pikemmin taitaa unohtua evankeliumi kuin laki. Erimielisyyden aiheena ei siis ole se, ettei lakia jollain puolella lainkaan julistettaisi, vaan se, miten lakia pitäisi tulkita."
Jos uskontokeskustelu ja muukin kulttuurielämä nimittäin vaikuttaa jossain, niin se on korostetusti juuri tässä puolessa. Otetaan vaikkapa kohua herättänyt Suomen Lähetysseuran samaa sukupuolta oleva pari joka on lähetetty lähetystyöhön. Vaikka he eivät ole edes avioliittokäsitysdebatissa, tämä valinta on herättänyt voimakkaita tunteita. Tässä on korostettu juurikin Jumalan lakia. Tässä kohden esille on tullut mielenkiintoinen ajatus siitä että ihminen on kokonaisvaltainen. "Kotimaassa" blogattiin tästäkin aiheesta.
"Ihminen on jakamaton lähetystyössäkin". Siksi ei voida pilkkoa ammattiminää ja kotona seinien sisällä olevaa homominää erikseen. "Se, mikä minua mietityttää - eli se sivuasia - on julkisuudessa viljelty perustelu sille, miksi pariskunta on tehtävään valittu: pätevyyden perusteella. Nimenomaan tulossa olevien työtehtävien vaatimusten valossa. Ei ennenkään lähetystyöhön ole epäpäteviä otettu muuten kuin vahingossa, mutta pätevyys ei kuitenkaan ole ollut se varsinainen juttu. Lähetystyössä ei pätemisellä pärjää. Ja on se kyseisille veljillekin aika raskas rasti: muuten emme teitä ehkä ottaisi, mutta pätevyytenne takia haluamme työpanoksenne, jonka vielä valtio maksaa. Olette tervetulleita ja hyväksyttyjä sikäli mikäli olette pätevämpiä kuin muut. Ja vain siinä kapeassa siivussa ihmisyyttänne, josta teille maksetaan. Kiivaissa kiistelyissä ovat jotkut todenneet, että lähettien yksityiselämä ei kuulu työnantajalle eikä vaikuta onnistumiseen työtehtävissä. Onko pätevyys jokin ihmisen persoonallisuudesta irrallinen erityisavu? Vähän kuin silmälasit, puujalka tai tekohampaat. Ajatuksen takaa paistaa pinnallinen ihmiskäsitys." Taustalla on äärimmäisen humanistinen, "fenomenologiasta tuttu" "lokereoinnin kielto"; Ei saa nähdä ihmistä välineenä, pohjimmiltaan ei saa luetella tämän attribuutteja. Identiteetit ja ominaisuuperusteet ovat ihmiselle välinearvon antamista ja unohtavat ihmisarvot. "Pohdin vain tuota kysymystä yksityiselämän ja työtehtävien erottamisesta. Minusta se on, jos ei mahdotonta, niin ainakin harhaoppi. Eräässä nettikyselyssä, olisiko ollut facebookissa, haluttiin tietää, mitä asioita rakastaa puolisossaan eniten. Viisas vastasi siihen, ettei halua paloitella vaimoaan. Joku toinen sanoi sen ikään kuin tieteellisemmin, ettei osaa disponoida puolisoaan."
Tämä on siitä erikoista, että olen toisaalta usein kuullut että jokainen on syntinen ja että tosiasiassa uskovainen ei vihaa syntistä vaan vihaa syntiä. Tässä lokeroinnin estämisessä ollaan kuitenkin juuri sillä linjalla että tämänlaiset lokeroinnit ovat mahdottomuuksia. Ihminen on syntinen, ei ihminen jolla on syntisiä piirteitä. Ja vaikka kotimaan bloggaaja onkin perusinhimillinen, en voi olla huvittumatta kun tunnistan tuon tapaisen ajattelun niissä ihmisissä jotka ovat sitä mieltä että "kokonaisvaltaisesti homon lähettivät auttamaan". Näiden ihmisten toiminnasta kuvaavaa on se, että tämän päivän IltaLehti onnistui tekemään Irja Askolasta jutun. Askola oli saanut hengellisiä ja henkilökohtaisia ja uskonnollisia uhkauksia ja vihapostia ylenmäärin. Askola korosti että hänestä herkkyys kuuluu papin työhön joten hänen ei tarvitse olla paksunahkainen mille vain. Että kritiikin ja uhkailun välillä on ero.
Itse uskon aivan vakavasti, että suuri osa näiden uhkailujen lähettelijöistä ei itse koe lähettävänsä vihapostia. Sillä he ovat "omien intentioidensa sumentamia". Kuten Jack Chick kuvaa eräässä uskontraktaatissaan. Kristityt eivät ole vihaisia. Hän korostaa että kristityt ovat aktiivisia ja ahkeria, ja heidän uhkailunsa ei ole uhkailua vaan varoittamista. Ja viha homoutta kohtaan ei ole vihaa vaan sitä että haluaa että toinen pelastuu ja pääsee paratiisiin. Tämä klisee kuuluu apologetiikan toistetuimpiin ; "Varoitamme heikoista jäistä!" Kokemus on kuitenkin se, että joku on vihainen ja joku haukkuu. Kompromissinä voi sanoa että taustalla on näkökulmaero ; "Vihapuhe" kuvaa deskriptiivisesti tapahtunutta mutta uskova puolustaa tekojaan "ei vihaisiksi" omilla sisäisillä intentioillaan.
1: "Tarkoitin hyvää" ei ole hyvä syy, se kertoo että ihminen on niin sokeutunut että ei enää ymmärrä tekojsensa seurauksia. Ja jos seuraus on väkivaltaa, tämänlaisen pitäisi olla raskauttava syy tuomita pitkään ; Tämänlainen teko ei herätä oikeaa katumusta ja johtaa muutenkin rikoksenuusintaan. Tekijällähän on omasta suusta annettuna argumentit miksi teko ei ollut satunnainen tai poikkeus.
Kristityillä on oikeudentunto. Se seuraa lakia. Jos tämä puoli ylikorostuu, ei toki tallata Jumalan lakia. Sen sijaan tallataan ihmisiä. Kun tässä prosessissa hakataan henkisesti - tai joskus jopa fyysisesti - niin siinä ei koeta hakattavan ihmistä vaan hänen syntiään. Aaron James onkin kuvannut tämänlaista käyttäytymistä kirjassaan "Assholes". Sen ytimessä on juuri se, että usein tulkitsemme vihalla ärsyttävän ja aggressiivisen toiminnan. Kusipäiden kohdalla oikeutus on kuitenkin viileämpi. Se ei tunnu vihalta sisältäpäin koska tämän toiminnan ydintunne ei ole raivo vaan moraalinen närkästys.
1: Tämänlainen dualismi paistaa joskus väkivaltapuheissa. Usein puhutaan jaottelusta jossa on henkinen väkivalta ja fyysinen väkivalta. "Kartesiolaisen dualismin" henkeen usein nähdään että henkinen väkivalta ei ole fyysistä väkivaltaa. Mutta ei tajuta että fyysinen väkivalta on aina myös henkistä väkivaltaa. Kartesiolainen dualismi näkee asiat helposti kuin ihminen asuisi lihassa ja liha on hengen alapuolella.
Legalistisen uskonnon kohdalla taustalla on usein vahva luottamus siihen että oma näkemys on Totuus. Tämä vahvistaa sellaista ajatusta että jos joku on erimielinen, hänen on oltava idiootti tai tahallaan valehteleva. Tästä syntyy turhautumia ja moraalista närkästystä. (Ja minun ei tarvitse tulkita tätä uskovaisista. Riittää että tulkitsen tätä itsessäni. "Herkästi tunteva" ja "oikeudentuntoinen" ovat niitä positiivisia määreitä joiden kautta olen käytännön toimissani varsin vihainenoloinen ja suoraviivaisen murjova mies.) Tämä palauttaa asiat Intelligent Designiin, jotka uskovat ihan rehellisesti olevansa niin hyvää tiedettä että heidän kanssaan erimielisyys tarkoittaa sitä että on tyhmä tai valehtelee. Evoluutio on heistä idioottimaisen typerä teoria. Siksi jos joku tutustuu ID -materiaaliin eikä hyväksy sitä on pöljimys.
Timo Soini ja hänen kannattajansa näkevät tietysti aivan samalla tavalla. He näkevät että Soinia kritisoidaan ja hänen touhujaan moititaan usein. He eivät näe että Soinilla on valtava näkyvyys ja että kaikki tuntevat Soinin kannat likimain kaikkiin mahdollisiin asioihin maan ja taivaan väliltä. He näkevät että Soini on oikeassa ja että jokainen järkevä rationaalinen ihminen tulee harkinnan jälkeen samaan tulokseen mihin PerusSuomalaiset itse ovat tulleet omien harkintojensa jälkeen. Ja kun ei ole, ja kritiikkiä näkyy paljon, on helppoa närkästyä moraalisesti ja tulkita koko tilanne joksikin jossa ollaan sensuroituja kun ei saada ääntä kuuluviin ja sorrettuja ja vainottuja kun ihmiset ovat äänekkäästi erimielisiä ja kritisoivat heitä. He eivät yksinkertaisesti hyväksy tahi kestä vaihtoehtoa. Sitä, että on itse väärässä ja tyhmä. (Tämä on vaikeaa itse kullekin, ei sillä.)
Itse näkisin että teologinen mutka avartaa tässäkin mielessä. Sillä tosiasiassa antinomia - vaikka se onkin kovasti luterilaista etatismia vastaan jo sekulaarin ytimensä vuoksi - on jokin johon jokainen kristitty ottaa myös positiivisen suhteen. Sillä tosiasiassa pelastuksen teologian poistamisen jälkeen kristinuskosta ei jää jäljelle oikein mitään. Kristinuskossa on aina henkilökohtaiseen vakaumukseen liittyvä puoli, jossa korostetaan omaa vakaumusta sen sijaan että tuijotettaisiin Jumalan Lakikirjaa. ; Antinomian hylkääminen tyystin johtaisi siihen että mikä tahansa julmakin järjestelmä olisi hyväksyttävä koska ihmiskeskeisyys "mitä sinä saat uskolta" on "Jumalan laki" -näkökulmasta irrelevantti kysymys.
Jos maailmassa on objektiivinen moraali, on sitä rikkova objektiivisesti paha eikä asiasta voi keskustella. Se on yhtä pois debatoitava kuin yritys poistaa maan vetovoiman vaikutus itsemurhahyppääjän alta soveltamalla kilotolkulla uusplatonistista mystiikkaa tai Derridamaista dekonstruktiota joista molemmat kuvaavat tiedenäkemyksiä kulttuurillisina mielipiteinä ja eräänlaisina illuusioina. "Ei muuta lopputulosta tuo teidän saivartelu" on näihin vastauskena. Jos objektiivinen moraali hyväksytään, tällöin ongelmaksi jää kuitenkin se, että miksi pitäisi olla esimerkiksi kristitty. Kristinusko tässä muodossaan olisi helposti "elämälle vieras voima" joka olisi potentiaalina tallaamassa ihmisiä vääristä mielipiteistä. Pelastuksen teologia ja omantunnon näkökulma muuttaa asioita oleellisesti. Kristinusko on synteesi. Siksi on oikeastaan hieman väärin puhua "antinomian harhauskosta". Se on aivan sama kuin syyttäisi uskonnon moraalipykäliin uskomisen olevan samaa kuin teokratia. (Eli teoriassa kyllä, ja jos ei olla varovaisia niin juuri sitä on tulossa. Mutta kohtuudella ei ole niin isoja ongelmia.)
Ymmärtänen Soinia, mutta en hyväksy. Touhut ovat muutenkin liikaa sitä kuin peiliin katsoisi. Kaikista samastumiskokemuksista huolimatta juuri samanalisuus on etäännyttävää. Syy ei ole se, että Soini on eri mieltä kanssani. (Onhan hän, mutta se ei ole relevanttia.) Itse sentään tunnen itseni niin hyvin että olen tajunnut että ammattipoliitikoksi ryhtyminen olisi pahaksi yhteisölle, yhteiskunnalle ja maailmalle. Demokratiassa kaikilla on lupa sanoa sanottavansa ja pitää oma mielipiteensä. Osa demokratian alla toimivista ihmisistä on kuitenkin niin vaarallisia, että heidän vuokseen äänestämiseen tarvitaan monta muuta ihmistä. Koko demokratian idea on itse asiassa tavallaan juuri se, että diktaattori on yksi ihminen jolla on yksi ääni. Ja jos tämä on sosiopaatin tahi kusipään ääni, seuraa ongelmia. Demokratiassa vaimennus, ääripään hemmojen kurissapitämisen voima, on juuri se mikä tekee siitä toimivan. Mitä useampi Soini, sitä parempi muun yhteiskunnan ihmisten pitäisi yhä suuremmissa lukumäärin olla. Tai seurauksena on demokratian romahtaminen.
1: Tosin tätä moni perussuomalainen oikeasti kannattaa. He haluavat tuhota itse sen järjestelmän, jonka pahin uhka on heidän puheissaan islam. Kutienkin kun asiaa tarkastelee tältä kannalta, ei argumentaatio näytä kovin tyhmältä. Hehän selittävät että tietyissä kulttureissa on yliedustus rikollisuudessa ja taipumus ideologiaan joka lietsoo väkivaltaa ja muuta. Ja että vaikka tämä on marginaalisen pieni, niin se on riski. Vähintään kasvaessaan suuremmaksi. Islam on oleellisesti analoginen äärioikeistolaisten väkivaltamaakareiden kanssa. Ja kyllä minä sanon että tämä on case study siitä että rikostilastoista voi löytyä jotain relevanttia. Olisi mukavaa jos tämä huomio, juuri argumenttirakenteensa analogisuuden vuoksi, pamahtaisi osaksi PerusSuomalaisten politiikkaa. Se kertoisi ainakin minulle siitä että he eivät ole natseja, rasisteja tai muutenkaan pikkumaisia. Että rikostilastot ja demokratianvastaisuus ja sen rikkominen ideologiseksi ärhentelyksi marginaalin milipiteiden kunnioittamisen ja hyysäämisen takia olisi siksi unohdettava. Kas siinä ajatus. Ajatus joka ei miellyttäne ketään. Ajatus joka kummunnee siitä että olen kusipää ja moraalisesti närkästynyt.
Kirjoittaja ei ole sekulaari ; Hänhän tekee tälläisiä poliittis-teologisia blogauksiakin!
tiistai 12. heinäkuuta 2011
Hämärää
Logiikan maailma voi tuntua kovalta ja ehdottomalta. Asiat ovat totta tai epätotta. Kuitenkin arkipäivän maailmassa esineet voivat olla esimerkiksi hauraita. Niillä on erilaisia taipumuksia ja valmiuksia. Niillä on potentiaalia ja vaihtoehtoja. Mielenkiintoiseksi asian tietysti tekee se, että jos esimerkiksi hauraalla esineellä on potentiaali mennä rikki, se ei silti välttämättä säry. Aristoteleen maailmassa tällä oli suuri merkitys, hän kutsuu "Metafysiikassa" tämänlaista dispositioksi : "Dispositioksi sanotaan sen järjestystä, jolla on osia, suhteessa paikkaan (topos), kykyyn (dynamis) tai muotoon (eidos). Sen täytyy olla jonkinlainen asettautuminen, kuten termi 'dispositio' osoittaa."
Dispositioiden lähestymisessä yhteistä onkin perussävy, joka esittää että disposition ja tietyn ehtolauseen toteutumisen välillä on yhteys. Näin esimerkiksi korrelaatiot voidaan nähdä dispositioiden erityistyyppinä. Ja tämä näyttää että asiaa on hyvä miettiä tieteenfilosofisesti.
Ajatus potentiaalisesta tuntuu sopivan hyvin luonnontieteisiin. Etenkin kvanttifysiikan tilastollinen luonne näyttää suorastaan kerjäävän dispositio -nimilappua kylkeensä. Ongelmana dispositioissa on kuitenkin se, että ne eivät välttämättä koskaan realisoidu. Tässä mielessä dispositioissa on ontologisia ongelmia. Tämä on saanut "tiukimman linjan empiristit" vastustamaan koko käsitettä.
Ilman dispositioita tutkimus kuitenkin jämähtäisi vain ominaisuuksiin jotka seuraisivat aina, tai jotka ovat ominaisuuksiltaan pysyviä. Näin voitaisiin esimerkiksi tutkia vaasin pyöreyttä, painoa ja muita vastaavia ominaisuuksia. Mutta särkyvyyden kaltaiset potentiaaliset piirteet jäisivät helposti syrjään. Asiaa voidaan toki kiertää melko ovelillakin keinoilla. Esimerkiksi särkyminen voidaan laittaa luonnonlaiksi, jossa on paljon toteutumisehtoja. Esimerkiksi pudottamiskorkeus ja maahanosumiskulma ovat muuttujia joiden huomioiminen ja mukaanottaminen poistaisi satunnaisuuden tyystin. Näin voitaisiin saada tarkka deterministinen säätö jossa särkyminen ja eisärkyminen ovat suoria seurauksia. Korrelaatio on tämän jälkeen vain "episteeminen keino", jota käytetään siksi että mittaustarkkuus ei käytännön syistä salli kaikkien olennaisten muuttujien tuntemista riittävällä tarkkuudella.
Dispositioiden kieltämisen kohdalla ongelmallista on se, että muutoksen luonne ei koskaan muuttuisi tai alkaisi. Mahdollisuuden ja mahdottoman käsitteetkin menisivät. Ja tämän jälkeen mahdollisuus siihen että Windows tarjoaa minulle laittoman toiminnon on yhtä järjetön kuin se, että Windows rupeaa keittämään minulle kahvia ja antamaan "itämaista hierontaa".
Oma lähestymistapani näyttää hieman aktualismiin keskittyvältä ; Siinä dispositio voi toteutua tai olla toteutumatta, mutta jotta dispositio on olemassa, sen on tapahduttava edes joskus. Tässä on kuitenkin ajatus siitä että kaikki mahdollinen toteutuu joskus. Oma lähestymistapani siirtyy tästä, ontologisesta maailmasta askeleen kohti epistemologiaa ; Jotta voimme tietää että jokin jollekin olentotyypille jokin mahdollisuus on aito mahdollisuus, sen on toteuduttava edes kerran. Kenties tietokoneeni todellakin potentiaalisesti tekee taitavia eroottisia hierontoja, mutta se ei vain ole koskaan missään ikinä tehnyt sitä. ~ Tämänlainen arvailu johtaa siis olennaisesti vastaavanlaisiin ongelmiin kuin dispositioiden täysi kieltäminenkin.
Tätä näkemystä voidaan kritisoida sillä että tässä kuitenkin oletetaan induktiivinen laki ; Yhden maljakon rikkimenosta ja toisen ehjänä säilymisestö oletetaan kolmannen maljakon hauraus. Joku voisi ihmetellä mikä yhteys on yhdellä maljakolla ja toisella. On toki hyvä huomata, että tämä maljakoiden välinen ytheys on induktiivinen. Induktiot sisältävät oletuksia, mutta niitä "on vähän pakko ottaa", Modus tollens -tilanteiden korjaavat toimenpiteet kuitenkin kertovat että niissä on itsekriittisyyttä ; Voi paljastua että ne ovat joko hyviä tai kyseenalaisempia "akateemisia arvauksia" ; Tämän voi huomata katsomalla induktioita "Tupakka sisältää karsinogeenejä jotka mutatoivat kudoksia joihin ne osuvat joten tupakointi aiheuttaa keuhkosyöpää" ja "Liikunta on terveellistä joten keuhkokuume paranee lenkkeilyllä" jotka ovat uskottavuudeltaan erilaiset. Syynä on se, että ns. Ceteris paribus -ehdot ovat oleellisesti erilaiset. Toteutumisella on usein myös konteksti, eli toteutumisilla on toteutumisehdot. Induktion toteutumisen "kyllä-ei" lisäksi näitäkin rajoja voidaan koetella ja jälkimmäistä lausetta voidaankin pitää "nykytiedon valossa kumottuna" induktiivisena väitteenä.
Kuitenkin periaatteessa induktiot tarjoavat sinänsä mielenkiintoisen keinon tutkia toteutumattomuutta. Esimerkiksi lottorivejen tilastollisia todennäköisyyksiä voidaan arvioida. Eikä ole väliä, onko juuri tietty lottorivi aktualisoitunut vai ei. Näin ollen vaihtoehtoihin joita ei ole koskaan sellaisenaan toteutunut voidaan päästä käsiksi epäsuorasti, jos ne ovat sitoutuneet jonkinlaisiin alaelementteihin joiden toteutumisesta meillä on käsitys. Lottorivi syntyy lottopallojen kautta ja lottopallojen potentiaalista tapahtyvat aktualisoitumiset oletetaan tunnetuksi ja tästä jatketaan eteenpäin. Näin saadaan perusteltuja frekvenssitodennäköisyyksiä, jotka käsittelevät kaikkia lottorivejä, niitäkin joita ei vielä ole peleissä tullut. (Tämä kuitenkin vaatii sen pallojen luonteen tuntemisen.) Näin päästään miettimään sellaisiakin asioita kuin kontingenssia, jossa rinnakkain toteutuneiden asioiden kanssa on asioita jotka eivät toteutuneet mutta olisivat voineet. Ja näiden pohjalta voidaan rakentaa skenaarioita - kuten mallia "jos olisin voittanut viime viikolla lotossa" - ja nämä eivät toteutumattomuudestaan huolimatta ole "totaalisen irrationaalisia" mietintöjä.
Tieto siitä että olen Quinelainen pilaisi kaikilta yllätyksen.
Dispositioiden lähestymisessä yhteistä onkin perussävy, joka esittää että disposition ja tietyn ehtolauseen toteutumisen välillä on yhteys. Näin esimerkiksi korrelaatiot voidaan nähdä dispositioiden erityistyyppinä. Ja tämä näyttää että asiaa on hyvä miettiä tieteenfilosofisesti.
Ajatus potentiaalisesta tuntuu sopivan hyvin luonnontieteisiin. Etenkin kvanttifysiikan tilastollinen luonne näyttää suorastaan kerjäävän dispositio -nimilappua kylkeensä. Ongelmana dispositioissa on kuitenkin se, että ne eivät välttämättä koskaan realisoidu. Tässä mielessä dispositioissa on ontologisia ongelmia. Tämä on saanut "tiukimman linjan empiristit" vastustamaan koko käsitettä.
Ilman dispositioita tutkimus kuitenkin jämähtäisi vain ominaisuuksiin jotka seuraisivat aina, tai jotka ovat ominaisuuksiltaan pysyviä. Näin voitaisiin esimerkiksi tutkia vaasin pyöreyttä, painoa ja muita vastaavia ominaisuuksia. Mutta särkyvyyden kaltaiset potentiaaliset piirteet jäisivät helposti syrjään. Asiaa voidaan toki kiertää melko ovelillakin keinoilla. Esimerkiksi särkyminen voidaan laittaa luonnonlaiksi, jossa on paljon toteutumisehtoja. Esimerkiksi pudottamiskorkeus ja maahanosumiskulma ovat muuttujia joiden huomioiminen ja mukaanottaminen poistaisi satunnaisuuden tyystin. Näin voitaisiin saada tarkka deterministinen säätö jossa särkyminen ja eisärkyminen ovat suoria seurauksia. Korrelaatio on tämän jälkeen vain "episteeminen keino", jota käytetään siksi että mittaustarkkuus ei käytännön syistä salli kaikkien olennaisten muuttujien tuntemista riittävällä tarkkuudella.
Dispositioiden kieltämisen kohdalla ongelmallista on se, että muutoksen luonne ei koskaan muuttuisi tai alkaisi. Mahdollisuuden ja mahdottoman käsitteetkin menisivät. Ja tämän jälkeen mahdollisuus siihen että Windows tarjoaa minulle laittoman toiminnon on yhtä järjetön kuin se, että Windows rupeaa keittämään minulle kahvia ja antamaan "itämaista hierontaa".
Oma lähestymistapani näyttää hieman aktualismiin keskittyvältä ; Siinä dispositio voi toteutua tai olla toteutumatta, mutta jotta dispositio on olemassa, sen on tapahduttava edes joskus. Tässä on kuitenkin ajatus siitä että kaikki mahdollinen toteutuu joskus. Oma lähestymistapani siirtyy tästä, ontologisesta maailmasta askeleen kohti epistemologiaa ; Jotta voimme tietää että jokin jollekin olentotyypille jokin mahdollisuus on aito mahdollisuus, sen on toteuduttava edes kerran. Kenties tietokoneeni todellakin potentiaalisesti tekee taitavia eroottisia hierontoja, mutta se ei vain ole koskaan missään ikinä tehnyt sitä. ~ Tämänlainen arvailu johtaa siis olennaisesti vastaavanlaisiin ongelmiin kuin dispositioiden täysi kieltäminenkin.
Tätä näkemystä voidaan kritisoida sillä että tässä kuitenkin oletetaan induktiivinen laki ; Yhden maljakon rikkimenosta ja toisen ehjänä säilymisestö oletetaan kolmannen maljakon hauraus. Joku voisi ihmetellä mikä yhteys on yhdellä maljakolla ja toisella. On toki hyvä huomata, että tämä maljakoiden välinen ytheys on induktiivinen. Induktiot sisältävät oletuksia, mutta niitä "on vähän pakko ottaa", Modus tollens -tilanteiden korjaavat toimenpiteet kuitenkin kertovat että niissä on itsekriittisyyttä ; Voi paljastua että ne ovat joko hyviä tai kyseenalaisempia "akateemisia arvauksia" ; Tämän voi huomata katsomalla induktioita "Tupakka sisältää karsinogeenejä jotka mutatoivat kudoksia joihin ne osuvat joten tupakointi aiheuttaa keuhkosyöpää" ja "Liikunta on terveellistä joten keuhkokuume paranee lenkkeilyllä" jotka ovat uskottavuudeltaan erilaiset. Syynä on se, että ns. Ceteris paribus -ehdot ovat oleellisesti erilaiset. Toteutumisella on usein myös konteksti, eli toteutumisilla on toteutumisehdot. Induktion toteutumisen "kyllä-ei" lisäksi näitäkin rajoja voidaan koetella ja jälkimmäistä lausetta voidaankin pitää "nykytiedon valossa kumottuna" induktiivisena väitteenä.
Kuitenkin periaatteessa induktiot tarjoavat sinänsä mielenkiintoisen keinon tutkia toteutumattomuutta. Esimerkiksi lottorivejen tilastollisia todennäköisyyksiä voidaan arvioida. Eikä ole väliä, onko juuri tietty lottorivi aktualisoitunut vai ei. Näin ollen vaihtoehtoihin joita ei ole koskaan sellaisenaan toteutunut voidaan päästä käsiksi epäsuorasti, jos ne ovat sitoutuneet jonkinlaisiin alaelementteihin joiden toteutumisesta meillä on käsitys. Lottorivi syntyy lottopallojen kautta ja lottopallojen potentiaalista tapahtyvat aktualisoitumiset oletetaan tunnetuksi ja tästä jatketaan eteenpäin. Näin saadaan perusteltuja frekvenssitodennäköisyyksiä, jotka käsittelevät kaikkia lottorivejä, niitäkin joita ei vielä ole peleissä tullut. (Tämä kuitenkin vaatii sen pallojen luonteen tuntemisen.) Näin päästään miettimään sellaisiakin asioita kuin kontingenssia, jossa rinnakkain toteutuneiden asioiden kanssa on asioita jotka eivät toteutuneet mutta olisivat voineet. Ja näiden pohjalta voidaan rakentaa skenaarioita - kuten mallia "jos olisin voittanut viime viikolla lotossa" - ja nämä eivät toteutumattomuudestaan huolimatta ole "totaalisen irrationaalisia" mietintöjä.
Tieto siitä että olen Quinelainen pilaisi kaikilta yllätyksen.
keskiviikko 2. huhtikuuta 2008
Muotoa sisällön yli
"Be careful when you fight the monsters, lest you become one."
(Friedrich Nietzsche)
Amerikoissa "framing" -keskustelu on käynyt melko kiivaana jo jonkin aikaa. Framingissa aiheena on se, miten saa sanoa kenellekin ja miten kannattaa mitäkin sanoa kenellekin. Usein se tulee vastaan siinä, kun Nisbet & Mooney ja jotkut muutkin kommentoivat siitä, miten ateistit eivät saisi esittää asiaansa siten että se loukkaisi uskovaisia. Aiheesta on kirjoitettu paljon, ja jopa minustakin kiinnostavasti.
Framing ei tietenkään ole mikään uusi asia. Se on eräänlaista tekstimuotoiseen esitykseen sovellettua retoriikkaa(kreik.''rhetorike tekhne''), puhetaitoa. Vaikka retoriikka -sanana on saanut negatiivista sävyä, sillä on myös hyviä puolia. Puhetaito kun ei ole pelkkää kaunopuheisuutta, vaan sisältää myös yleisemmin kyvyn ilmaista ja viestiä toisille asiansa. Kreikkalaiset käyttivät retoriikkaa demokratian keskusteluvälineenä, roomalaiset sovelsivat sitä johtamiseen, ja kristillisessä perinteessä sitä on käytetty sananjulistamiseen.
Perinteinen retoriikka jaoteltiin kolmeen osaan, joilla kaikkia voidaan käyttää hyvään ja pahaan:
1: logos, asian esityksen sisältö.
_____+:Ymmärrettävyys ja loogisuus, johdonmukaisuus.
_____-:liika yleistäminen, väärät kahtiajaot, olkiukottelu, muu näennäisloogisuus, toiveajattelu.
2: ethos, puhujan hyveellisyys.
_____+luotettavuuden tuntu, koulutuksen asiantuntemuksen esiintuonti.
_____-ylpeys, itseriittoisuus ja niihin vetoaminen, auktoriteettiasema, populisointi
3: pathos, levitetyt tunteet.
_____+aihe tulee läheiseksi, kiinnostavaksi, innostavaksi.
_____-manipulointi, vihaan yllyttäminen, ad hominemien käyttö...
Nämä kolme taas tulivat ilmi käytännössä:
1: invention eli argumentin sisällön keksimisen
2: disposition eli argumentin sisällön järjestelyn
3: elocution eli kielen ja puhetavan valinnan
4: memorian eli muistamisen
5: pronuntiation / action eli puheen esittämisen kautta.
Retoriikka on siis jotain, jota on aina puheessa. Meillä on aina jonkinlainen sisältö, kieli, puhetapa, muistettuja lauseita ja esitystapaa (vaikka pönöttämistä kankeana) joka on mukana puhetilanteessa. Framing on vain samaa tekstimuodossa. Siinä esimerkiksi äänenpainot, elehtiminen ja muut vastaavat eivät välity tekstin kautta. Siksi tekstimuotoisesta esityksestä on vaikeampaa tietää, mitä henkilö tarkoittaa. Esimerkiksi sarkasmin huomaaminen on naamakkain helpompaa. Samoin toisen hermostuminen tai loukkaantuminen. (Toki näitä voi tekstistä huomata, ja niitä voi vähintään simuloida tekstiin.)
Framing on kuten retoriikka: Se on itse asiassa jotain mitä tehdään aina. Se on tekstin muotoilua. Tekstihän on aina esitetty jossain muodossa. Emme pääse siitä eroon, vaikka lakkaisimme kiinnittämästä siihen huomiota, tällöin tyyli voi toki vaihdella tai olla vain persoonamme mukainen ja lähellä arkielämämme kommunikointitapaamme. Mikä on eri asia kuin sanoa että muotoa ei olisi. Aina kielellä on kuitenkin muoto. Se on aina jossain kontekstissa ja esitetty jollain tyylillä. Tämän tyylin vain pitäisi olla asianmukainen. Ilman framigia keskustelu kun voisi mennä siihen että tiedemies heittäisi monimutkaista kapulakieltä, eikä kukaan ymmärtäisi mitä hän sanoo. Joku tietysti hurmaantuisi kun siinä on monimutkaisen näköisiä kuvioita ja vaikeita sanoja. Joku toinen taas tulkitsee että noilla vain hämmennetään. Asia ei kuitenkaan mene perille, vaikka sen sisältö olisi sinänsä aivan oikeinkin ja suorastaan ehdottoman tarkkaa. Sillä tekstissä on aina myös ymmärtäminen.
Muotoon tulee kiinnittää huomiota, jotta teksti sopii siihen mihin se on tarkoitettu. Esimerkiksi jos kirjoittaa tieteellistä tutkimusta, tekstin muodon on oltava hyvin tarkka ja tietty. Itse asiassa nimen omaan tekstityylillä ja esityksen eksaktiudella saadaan esitettyä asiat niin että koe voidaan toistaa ja niin edes päin. (Mitä eksaktimpi ja objektiivisempi tutkimusraportti, sen vaikeampaa sen kirjoittaminen on ja sitä tietympi sen tyyli on.) Ammattikoululaisten vuosijuhlassa olevassa puheessa tieteellisen kirjoittamisen tyyli taas johtaa siihen että yleisö ei saa puheesta mitään. Tämä on tärkeä asia; Teksti tai puhe on aina suunnattava jollekin yleisölle, sille minkä kanssa halutaan kommunikoida. Tämä tehdään lähinnä sen vuoksi, että yleisö viihtyy: Tutkimusraporttia luetaan ja siitä pidetään muualla tiedeyhteisössä ja puheelle hihittelee koko autonasentajien vuosiryhmä. Seurauksena sinut pyydetään uudestaan kirjoittamaan tutkimusartikkeleja ja pitämään puheita. Voidaan sanoa että jos framing epäonnistuu, yleisö poistuu. Teksti ei puhuttele sitä.
Toisin sanoen "framing" ei ole uusi asia; Se on jotain jota joka ikinen tekee kun hän esittää jonkun argumentin jollekin tietylle yleisölle. Jos hän onnistuu siinä, hän on rajannut sanansa oikein. Tämä ei tietenkään tarkoita että framingissa saisi argumentoida argumenttivirheitä käyttäen vaikka sen takia että yleisö on maallikoita. Framing tarkoittaa enemmän esittämismuotoa, kuin sisällön heikentämistä ja laadun huononnusta. (Muoto ja sisältö ovat hieman eri asia.)
Lisäksi voidaan sanoa että framing voidaan jakaa kahdenlaiseen osaan:
1: "Herkkyyttä yleisöä kohtaan" : Jotain jota voitaisiin sanoa "yleisön tuntemiseksi". Markkinoinnissa tätä käytetään paljon. Markkinatutkimuksia tehdään jotta asiakkaiden mielipiteet ja ajattelutavat tulisivat selville. Näin voidaan esimerkiksi tehdä lehteen sellaisia mainoksia jotka luultavasti kiinnostavat juuri sen lehden lukijoita. Sekä lehti että mainostajat hyötyvät tästä. Tälläisessä framingissa maallikoille ei välttämättä heitetä mitään sellaista mikä olisi sisältönsä puolesta väärää. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Natureen kirjoitetaan tarkalla tyylillä julkaisun muoto, foorumeilla arkisanoin tiivistetään mitä siinä on sanottu. Yleisön tunteminen on vaativaa ja se vaatii työtä. Lisäksi on huomattava että yleisön voi rajata monella tavalla. Markkinoinnissa käytetään kohderyhmien rajaamista, segmentointia. Tämän framingin onnistuminen on kuitenkin huomattavissa: Jos tietty yleisö kerran toisensa jälkeen palaa aiheen pariin, framing on juuri tälle yleisölle onnistunut. (Harva ihminen jaksaa lukea jotain jota ei tajua esim. vuoden joka ikinen päivä.) Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Nisbet ja Mooney ovatkin vihaisia PZ Myersille siitä että hänellä on agressiivinen tyyli kirjoittaa, he eivät tajua että pharyngulan lukijamäärä, joka on jatkuvasti valtava, tarkoittaa että sillä on tälläinen yleisö. Sen yleisö ei vain ole sellainen mistä Nisbet tai Mooney pitäisivät. Sen segmentointi on erilainen. Ja se on harkittu. Toki hän tuo näkyvyyttä ja hieman rahaakin vastustajilleen koska ihmiset ostavat kirjoja ja kuulevat näiden jutuista. Mutta samalla niiltä menee uskottavuus.
2: "Spin": Tarkoituksellisesti manipuloida konteksti jotta sillä voitaisiin jakaa haluttu viesti. Tämä tarkoittaa sitä että sisältö muokataan. Tässä maallikkoyleisölle voidaan suunnata huonompia argumentteja. Se riittää että se menee läpi. Sanat valitaan oikein ja käytetään muuta retorisia keinoja, joilla tarkoituksella manipuloidaan aineisto johtamaan yleisön tietyille raiteille. Kun faktat valitaan ajamaan haluttua asiaa, se onnistuu miltei aina jopa viittaamalla havaintoaineistoon. Samalla voidaan myös kieltää tiettyjä puheenaiheita kokonaan "vaarallisina" tai "meidän yleisöä loukkaavina". Toki näin saa tehdä oman yleisönsä kanssa, mutta spiniksi se muuttuu jos mennään toisen alueelle sanomaan että mikä hänen kohderyhmänsä/yleisönsä sitten olikaan.
Tässä kohden on huomattava että toki myös yleisölle herkkä valitsee sanojaan, mutta niissäkin sanavalinnat tukevat muutoin pätevää keskustelua. Siksi hänkin voi käyttää halventavia sanoja, kunhan perutelee sen ensin. Jos esimerkiksi sanot että "Olet tyhmä joten tuo joka paikassa julistamasi argumenttisi on väärä", harjoitata "Spiniä". Jos taas sanot että "Tuo joka paikassa julistamasi argumenttisi on väärä joten olet tyhmä", se voi aivan täysin olla asiakasherkkyyttä. Voidaan siis sanoa että "Spin" on manipulaatiota ja yleisön pilkkaamista syöttämällä heille huonoja argumentteja vain sen takia että "vaatimukset ovat löysempiä", asiakasherkkä taas osaa tuoda asian esiin siten että yleisö saa hyvän argumentin esitettynä siinä muodossa jota hän osaa arvostaa ja jonka kautta hän saa siitä eniten irti.
Tieteen kansanomaistaminen on vaikeaa. Manipulointi on jo helpompaa. On helppoa asettaa itselleen matalammat laatuvaatimukset, kun paikalla ei ole asiantuntijoita. Tämä tarkoittaa sitä että todennäköisemmin ihminen törmää "Spiniin" kuin "asiakasherkkyyteen".
On myös huomattavaa, mitä framing -keskutelu kuitenkin pohjimmiltaan tarkoittaa. Se ei itse asiassa käsittele asian sisältöä. ; Kun puhutaan framingista, ei sanota että jokin näkemys on väärin, siinä puhutaan esityksen muodosta.
"Choose the most appropriate way of expressing it for the point I want to make, and the audience I want to make it to."
Mooney syyllistyy "Spiniin", koska hän haluaa estää tiettyjen näkemysten näyttämisen siten että se myös saa yleisöä. Hän vetoaa asiakasherkkyyteen, vaikka ei huomaa että Myers on nimenomaan asiakasherkkä. Tosiasiassa Mooney vihaa sisältöä. Valitettavasti tätä vastaan ei voida taistella valittamalla kuinka "se on sanottu väärillä sanoilla". Aihetta vastaan debatoidessa pitää siirtyä muodosta sisältöön ; Pitää jo puhua asioiden totuusarvoista, niiden tieteenmukaisuudesta ja siitä ovatko argumentit niiden ilkeiden sanojen takana päteviä. Ja tämä EI ole ollenkaan Framingia. Se on sananvapauden rajoittamista. Siinä missä framingilla asioille yritetään saada yleisöä, se ajaa nimen omaan mielipiteiden esittämisen oikeutta. Sillä varmistetaan että tullaan ymmärretyksi. Valitettavasti Mooney ja Nisbet ottavat toimivan ja hyvän menetelmän ja yrittävät käyttää sitä juuri päinvastaiseen. Framing ei saisi tarkoitaa sitä että joistain asioista puhuminen kiellettäisiin : Myers saa ruotia kreationistien argumentteja vaikka kreationistit eivät pidä siitä ja vaikka joku siitä suuttuisi. (Kreationistit eivät ole Myersin kohderyhmää, hän on segmentoinut alueensa toisin, eikä luonnollisesti välitä kuin tästä kohderyhmästä, keskittää tarmonsa tuottamaan tekstiä joka sopii tälle kohderyhmälle. Juuri tästähän segmentoinnissa on kyse.) Ja hänellä on yleisö joka selvästi seuraa tätä hänen kieltämättä sangen voimakassanaista kommentointiaan. Framing on siis onnistunut. Sisältö onkin sitten oma lukunsa. Ja se ei ole "framing -issue", vaan jotain aivan muuta.
(Friedrich Nietzsche)
Amerikoissa "framing" -keskustelu on käynyt melko kiivaana jo jonkin aikaa. Framingissa aiheena on se, miten saa sanoa kenellekin ja miten kannattaa mitäkin sanoa kenellekin. Usein se tulee vastaan siinä, kun Nisbet & Mooney ja jotkut muutkin kommentoivat siitä, miten ateistit eivät saisi esittää asiaansa siten että se loukkaisi uskovaisia. Aiheesta on kirjoitettu paljon, ja jopa minustakin kiinnostavasti.
Framing ei tietenkään ole mikään uusi asia. Se on eräänlaista tekstimuotoiseen esitykseen sovellettua retoriikkaa(kreik.''rhetorike tekhne''), puhetaitoa. Vaikka retoriikka -sanana on saanut negatiivista sävyä, sillä on myös hyviä puolia. Puhetaito kun ei ole pelkkää kaunopuheisuutta, vaan sisältää myös yleisemmin kyvyn ilmaista ja viestiä toisille asiansa. Kreikkalaiset käyttivät retoriikkaa demokratian keskusteluvälineenä, roomalaiset sovelsivat sitä johtamiseen, ja kristillisessä perinteessä sitä on käytetty sananjulistamiseen.
Perinteinen retoriikka jaoteltiin kolmeen osaan, joilla kaikkia voidaan käyttää hyvään ja pahaan:
1: logos, asian esityksen sisältö.
_____+:Ymmärrettävyys ja loogisuus, johdonmukaisuus.
_____-:liika yleistäminen, väärät kahtiajaot, olkiukottelu, muu näennäisloogisuus, toiveajattelu.
2: ethos, puhujan hyveellisyys.
_____+luotettavuuden tuntu, koulutuksen asiantuntemuksen esiintuonti.
_____-ylpeys, itseriittoisuus ja niihin vetoaminen, auktoriteettiasema, populisointi
3: pathos, levitetyt tunteet.
_____+aihe tulee läheiseksi, kiinnostavaksi, innostavaksi.
_____-manipulointi, vihaan yllyttäminen, ad hominemien käyttö...
Nämä kolme taas tulivat ilmi käytännössä:
1: invention eli argumentin sisällön keksimisen
2: disposition eli argumentin sisällön järjestelyn
3: elocution eli kielen ja puhetavan valinnan
4: memorian eli muistamisen
5: pronuntiation / action eli puheen esittämisen kautta.
Retoriikka on siis jotain, jota on aina puheessa. Meillä on aina jonkinlainen sisältö, kieli, puhetapa, muistettuja lauseita ja esitystapaa (vaikka pönöttämistä kankeana) joka on mukana puhetilanteessa. Framing on vain samaa tekstimuodossa. Siinä esimerkiksi äänenpainot, elehtiminen ja muut vastaavat eivät välity tekstin kautta. Siksi tekstimuotoisesta esityksestä on vaikeampaa tietää, mitä henkilö tarkoittaa. Esimerkiksi sarkasmin huomaaminen on naamakkain helpompaa. Samoin toisen hermostuminen tai loukkaantuminen. (Toki näitä voi tekstistä huomata, ja niitä voi vähintään simuloida tekstiin.)
Framing on kuten retoriikka: Se on itse asiassa jotain mitä tehdään aina. Se on tekstin muotoilua. Tekstihän on aina esitetty jossain muodossa. Emme pääse siitä eroon, vaikka lakkaisimme kiinnittämästä siihen huomiota, tällöin tyyli voi toki vaihdella tai olla vain persoonamme mukainen ja lähellä arkielämämme kommunikointitapaamme. Mikä on eri asia kuin sanoa että muotoa ei olisi. Aina kielellä on kuitenkin muoto. Se on aina jossain kontekstissa ja esitetty jollain tyylillä. Tämän tyylin vain pitäisi olla asianmukainen. Ilman framigia keskustelu kun voisi mennä siihen että tiedemies heittäisi monimutkaista kapulakieltä, eikä kukaan ymmärtäisi mitä hän sanoo. Joku tietysti hurmaantuisi kun siinä on monimutkaisen näköisiä kuvioita ja vaikeita sanoja. Joku toinen taas tulkitsee että noilla vain hämmennetään. Asia ei kuitenkaan mene perille, vaikka sen sisältö olisi sinänsä aivan oikeinkin ja suorastaan ehdottoman tarkkaa. Sillä tekstissä on aina myös ymmärtäminen.
Muotoon tulee kiinnittää huomiota, jotta teksti sopii siihen mihin se on tarkoitettu. Esimerkiksi jos kirjoittaa tieteellistä tutkimusta, tekstin muodon on oltava hyvin tarkka ja tietty. Itse asiassa nimen omaan tekstityylillä ja esityksen eksaktiudella saadaan esitettyä asiat niin että koe voidaan toistaa ja niin edes päin. (Mitä eksaktimpi ja objektiivisempi tutkimusraportti, sen vaikeampaa sen kirjoittaminen on ja sitä tietympi sen tyyli on.) Ammattikoululaisten vuosijuhlassa olevassa puheessa tieteellisen kirjoittamisen tyyli taas johtaa siihen että yleisö ei saa puheesta mitään. Tämä on tärkeä asia; Teksti tai puhe on aina suunnattava jollekin yleisölle, sille minkä kanssa halutaan kommunikoida. Tämä tehdään lähinnä sen vuoksi, että yleisö viihtyy: Tutkimusraporttia luetaan ja siitä pidetään muualla tiedeyhteisössä ja puheelle hihittelee koko autonasentajien vuosiryhmä. Seurauksena sinut pyydetään uudestaan kirjoittamaan tutkimusartikkeleja ja pitämään puheita. Voidaan sanoa että jos framing epäonnistuu, yleisö poistuu. Teksti ei puhuttele sitä.
Toisin sanoen "framing" ei ole uusi asia; Se on jotain jota joka ikinen tekee kun hän esittää jonkun argumentin jollekin tietylle yleisölle. Jos hän onnistuu siinä, hän on rajannut sanansa oikein. Tämä ei tietenkään tarkoita että framingissa saisi argumentoida argumenttivirheitä käyttäen vaikka sen takia että yleisö on maallikoita. Framing tarkoittaa enemmän esittämismuotoa, kuin sisällön heikentämistä ja laadun huononnusta. (Muoto ja sisältö ovat hieman eri asia.)
Lisäksi voidaan sanoa että framing voidaan jakaa kahdenlaiseen osaan:
1: "Herkkyyttä yleisöä kohtaan" : Jotain jota voitaisiin sanoa "yleisön tuntemiseksi". Markkinoinnissa tätä käytetään paljon. Markkinatutkimuksia tehdään jotta asiakkaiden mielipiteet ja ajattelutavat tulisivat selville. Näin voidaan esimerkiksi tehdä lehteen sellaisia mainoksia jotka luultavasti kiinnostavat juuri sen lehden lukijoita. Sekä lehti että mainostajat hyötyvät tästä. Tälläisessä framingissa maallikoille ei välttämättä heitetä mitään sellaista mikä olisi sisältönsä puolesta väärää. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Natureen kirjoitetaan tarkalla tyylillä julkaisun muoto, foorumeilla arkisanoin tiivistetään mitä siinä on sanottu. Yleisön tunteminen on vaativaa ja se vaatii työtä. Lisäksi on huomattava että yleisön voi rajata monella tavalla. Markkinoinnissa käytetään kohderyhmien rajaamista, segmentointia. Tämän framingin onnistuminen on kuitenkin huomattavissa: Jos tietty yleisö kerran toisensa jälkeen palaa aiheen pariin, framing on juuri tälle yleisölle onnistunut. (Harva ihminen jaksaa lukea jotain jota ei tajua esim. vuoden joka ikinen päivä.) Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Nisbet ja Mooney ovatkin vihaisia PZ Myersille siitä että hänellä on agressiivinen tyyli kirjoittaa, he eivät tajua että pharyngulan lukijamäärä, joka on jatkuvasti valtava, tarkoittaa että sillä on tälläinen yleisö. Sen yleisö ei vain ole sellainen mistä Nisbet tai Mooney pitäisivät. Sen segmentointi on erilainen. Ja se on harkittu. Toki hän tuo näkyvyyttä ja hieman rahaakin vastustajilleen koska ihmiset ostavat kirjoja ja kuulevat näiden jutuista. Mutta samalla niiltä menee uskottavuus.
2: "Spin": Tarkoituksellisesti manipuloida konteksti jotta sillä voitaisiin jakaa haluttu viesti. Tämä tarkoittaa sitä että sisältö muokataan. Tässä maallikkoyleisölle voidaan suunnata huonompia argumentteja. Se riittää että se menee läpi. Sanat valitaan oikein ja käytetään muuta retorisia keinoja, joilla tarkoituksella manipuloidaan aineisto johtamaan yleisön tietyille raiteille. Kun faktat valitaan ajamaan haluttua asiaa, se onnistuu miltei aina jopa viittaamalla havaintoaineistoon. Samalla voidaan myös kieltää tiettyjä puheenaiheita kokonaan "vaarallisina" tai "meidän yleisöä loukkaavina". Toki näin saa tehdä oman yleisönsä kanssa, mutta spiniksi se muuttuu jos mennään toisen alueelle sanomaan että mikä hänen kohderyhmänsä/yleisönsä sitten olikaan.
Tässä kohden on huomattava että toki myös yleisölle herkkä valitsee sanojaan, mutta niissäkin sanavalinnat tukevat muutoin pätevää keskustelua. Siksi hänkin voi käyttää halventavia sanoja, kunhan perutelee sen ensin. Jos esimerkiksi sanot että "Olet tyhmä joten tuo joka paikassa julistamasi argumenttisi on väärä", harjoitata "Spiniä". Jos taas sanot että "Tuo joka paikassa julistamasi argumenttisi on väärä joten olet tyhmä", se voi aivan täysin olla asiakasherkkyyttä. Voidaan siis sanoa että "Spin" on manipulaatiota ja yleisön pilkkaamista syöttämällä heille huonoja argumentteja vain sen takia että "vaatimukset ovat löysempiä", asiakasherkkä taas osaa tuoda asian esiin siten että yleisö saa hyvän argumentin esitettynä siinä muodossa jota hän osaa arvostaa ja jonka kautta hän saa siitä eniten irti.
Tieteen kansanomaistaminen on vaikeaa. Manipulointi on jo helpompaa. On helppoa asettaa itselleen matalammat laatuvaatimukset, kun paikalla ei ole asiantuntijoita. Tämä tarkoittaa sitä että todennäköisemmin ihminen törmää "Spiniin" kuin "asiakasherkkyyteen".
On myös huomattavaa, mitä framing -keskutelu kuitenkin pohjimmiltaan tarkoittaa. Se ei itse asiassa käsittele asian sisältöä. ; Kun puhutaan framingista, ei sanota että jokin näkemys on väärin, siinä puhutaan esityksen muodosta.
"Choose the most appropriate way of expressing it for the point I want to make, and the audience I want to make it to."
Mooney syyllistyy "Spiniin", koska hän haluaa estää tiettyjen näkemysten näyttämisen siten että se myös saa yleisöä. Hän vetoaa asiakasherkkyyteen, vaikka ei huomaa että Myers on nimenomaan asiakasherkkä. Tosiasiassa Mooney vihaa sisältöä. Valitettavasti tätä vastaan ei voida taistella valittamalla kuinka "se on sanottu väärillä sanoilla". Aihetta vastaan debatoidessa pitää siirtyä muodosta sisältöön ; Pitää jo puhua asioiden totuusarvoista, niiden tieteenmukaisuudesta ja siitä ovatko argumentit niiden ilkeiden sanojen takana päteviä. Ja tämä EI ole ollenkaan Framingia. Se on sananvapauden rajoittamista. Siinä missä framingilla asioille yritetään saada yleisöä, se ajaa nimen omaan mielipiteiden esittämisen oikeutta. Sillä varmistetaan että tullaan ymmärretyksi. Valitettavasti Mooney ja Nisbet ottavat toimivan ja hyvän menetelmän ja yrittävät käyttää sitä juuri päinvastaiseen. Framing ei saisi tarkoitaa sitä että joistain asioista puhuminen kiellettäisiin : Myers saa ruotia kreationistien argumentteja vaikka kreationistit eivät pidä siitä ja vaikka joku siitä suuttuisi. (Kreationistit eivät ole Myersin kohderyhmää, hän on segmentoinut alueensa toisin, eikä luonnollisesti välitä kuin tästä kohderyhmästä, keskittää tarmonsa tuottamaan tekstiä joka sopii tälle kohderyhmälle. Juuri tästähän segmentoinnissa on kyse.) Ja hänellä on yleisö joka selvästi seuraa tätä hänen kieltämättä sangen voimakassanaista kommentointiaan. Framing on siis onnistunut. Sisältö onkin sitten oma lukunsa. Ja se ei ole "framing -issue", vaan jotain aivan muuta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)