Utopioita tai ainakin vapaan yhteiskunnan vihollisia vastaan...

Karl Popper tunnetaan ennen kaikkea tieteenfilosofina. Hänellä on kuitenkin myös yhteiskuntafilosofinen kulma. Kulma joka jostain syystä useimmiten näyttäytyy lähinnä yhtenä lauseena. Jossa puhutaan suvaitsemisen paradoksista.

Popperin ajatuksia kannattaa jäsentää tarkemmin. Sitä leimaa ajatus vapaasta yhteiskunnasta ja utopian vastustamisesta. ; Tämä on hyvin erikoinen ajatus koska usein vapaamielinen liberalismi ja kommunismi ovat nimenomaan utopian sävyttämiä. Joten voisi ajatella että Popperin ajatukset eivät kovin hyvin sopisi yhteen.

On hyvä katsoa mitä Popper ylipäätään tarkoittaa utopia-ajattelulla. Onneksi Popper onkin kertonut tämän suoraan. Hänestä utopian ytimessä on se, että voidakseen sanoa mikä on parempaa, toivottavampaa ja kätevämpää on ensin sanottava mitä se on. Eli ensin on asetettava tavoite ja sitten on tavoiteltava tätä.

Eli voidakseen erottaa korjaavat toimenpiteet muunlaisista on oltava moralisti. Ja ideaaliyhteiskunta on tätä kautta pakko olla. Vähintään tämän jälkeen varmasti syntyy ajatus siitä että näin laajasti määritelty utopisuus ei ole mitenkään ongelmallista. ; On aika vakiintunutta ajatella että esimerkiksi laveasti määritelty utilitarismi toimii juuri siten että ensin otetaan se mitä on hyvä ja sitten yritetään saada sitä mahdollisimman monille. Eikä utilitaristi pidä tätä negatiivisena asiana.

Mutta Popper ei jätä asiaa tähän. Hänestä tällä tavalla määritellyn utopian ongelma on se, että se johtaa väkivaltaan. ; Tämä on toki asia jota näytämme havaitsevan yhteiskunnissa. Ihanneyhteiskuntia on tavoiteltu. Mutta käytännössä utopistiset yhteiskunnat ovat olleet dystopioita. Siksi kaikista yhteiskuntajärjestystä koskevat ja omasta mielestään hyvyyskeskeisimmät idealistisimmat mallit kuten kommunismi ja teokratia ovat huonoimpia mahdollisia yhteiskuntia.

Tosin Popper halusi mennä pidemmälle kuin pelkästään historiallisiin seikkoihin. Popper näkee että utopististen järjestelmien ytimessä on sellaisia asenteita joiden vuoksi impulssi väkivaltaan on luonteva seuraus niistä.

Popper esitti ajatuksensa induktiivisena argumenttina. Popper korostaa että tämän taakse voidaan nähdä kolme perusoletusta;
1: Moniarvoisuusoletus. Eli ihmisillä on erilaisia preferenssejä. Eri ihmisillä ja eri yksilöillä ja eri ryhmillä on erilaisia utopiakonsepteja. Tämä ei ole kannanotto siitä että moniarvoisuus on hyvä. Vaan oletus siitä että tämä on ihmiskunnan tavallisin tila.
2: Konfliktioletus. Eli ainakin joissain tilanteissa, kenties jopa useissa, eri utopianäkemykset johtavat konflikteihin. Toisin sanoen ei usein ole mahdollista realisoida jotain visiota ilman että tämä jarruttaa tai jopa kokonaan torjuu jonkin toisen utopian.
3: Irrationaalisuusoletus. Eli ei ole aina mahdollista ratkaista näitä konflikteja rationaalisin keinoin. Ja siksi väkivalta on yksi ihmisille luonteva keino ratkaista tämä.
J: Josta seuraa se että utopia-ajattelu johtaa usein väkivaltaan.

On aika selvää että päätelmä on induktiivinen eli ei väistämätön. Mutta sen johtopäätös vaikuttaa silti uskottavalta, toisaalta jopa laimealta. Tämä ei ole mitenkään erityisen rohkea päätelmä vedettäväksi näistä oletuksista. Eivätkä nämä oletukset ole mitenkään ilmiselvästi hirveän heikkoja.

Popper ei sano että utopioiden tavoittelu aina johtaisi väkivaltaan, vaan että tämä on tavallista. Tai ainakin merkittävä huokioonotettava riski ja mahdollisuus. Ja toisaalta moniarvoisuus ja konflikti oletuksina ei ole hirvittävän kiistanalaisten heittojen joukossa. ; Ei ole kaukaa haettua sanoa että ihmisillä on eri mielipiteitä heille tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Ei ole kaukaa haettua että nämä usein sotivat toisiaan vastaan. Eikä ole kaukaa haettua että näihin liittyy konflikteja.

Asia muuttuu vielä löysemmäksi kun tajutaan miten Popper käsittää väkivallan. Hän on määritellyt väkivallan harmittavankin lavealla tavalla. En itse pidä niin ympäripyöreistä ja kattavista määritelmistä kuin mitä Popper tässä käyttää. Sillä spesifi ennustava määritelmä on aina parempi kuin epämääräisempi. Mutta Popperin maailmassa väkivalta kattaa sisäänsä niin propagandan, syrjinnän ja kritiikin sammuttamisen kuin vastustajien anhilloimisenkin. On aika selvää että tämä vahvistaa Popperin sanomista siinä mielessä että on entistä selvempää että utopia, ollessaan pään sisäisestä fantasioinnista ulkopuolinen relevantti yhteiskuntavaikuttava voima yhteiskunnassa, todennäköisesti johtaa jonkinlaiseen väkivaltaan näin laveilla väkivallan määritelmillä.

Popper täydentää ajatuksiaan teemoilla joita ovat esimerkiksi se, että utopia johtaa helposti siihen että yhteiskunta ei muuttuisi ajan mittaan. Kun taas olosuhteet helposti muuttuvat ja nämä vaikuttavat ihmisten arvoihin joten ihmisten arvot tuppaavat muuttumaan niin että utopian on jo tätä kautta vaikeaa ylläpitää asemaansa. Ja siksi utopia helposti puolustaa pysyvyyttään yhteiskuntajärjestelmänä jarruttamalla toisinajattelijoita jonkinlaisella laveasti määritetyllä väkivallalla.

Tämä on tietenkin hyvin uskottavaa.

Mutta kuten lähes aina, yhteiskuntakritiikki on helppoa. Näyttää vain sormella mikä ei toimi. Popper tietenkin halusi rakentaa vaihtoehtoisen tavan rakentaa yhteiskuntaa. Tässä hän puhuu vapaasta yhteiskunnasta. Popper haluaa ajaa yhteiskuntaa joka ei ole utopistinen hänen määrittelemällään tavalla. Mutta arvoja siinä tietenkin on. ; Popperin yhteiskunnassa onkin sellainen hyvin omituinen vivahde että siinä kaikki utopiat pitävät sisällään moraalisia ideaaleja. Mutta kaikki moraaliset ideaalit eivät ole utopioita.

Hän esitti ajatuksen joka oli peräti hyvin optimistinen. Vapaat ihmiset ovat erimielisiä ja tämä ei johda tuhoon. Tämänlainen positiivisuus jos jokin haiskahtaa utopialta. Eihän sitä tarvitse edes katsoa argumentteja kun sen haistaa. Etenkin kun Popperin maailmassakin on väkivaltaa joka kohdistuu tietynlaisiin ihmisiin; Tässäkin tapauksessa ennakkohaistelu ilman analyysiä on arvotonta. Popperilla nimittäin on takana joitain pointteja joita on hyväkin miettiä.

Popperista ihmisten tulisi unohtaa utopia. Eli yhteiskunnan ei pidä tavoitella mitään optimaalista hyvinvointitilaa jossa on onnellisuus ja hyvinvointi maksimoituna. Ne johtavat ideaaleihin jotka sitten sortavat ihmisiä. Tämänlainen arvokas tavoite oikeuttaa keinot ja sitten se väkivalta ilmestyy. Siksi Popper näkikin että meidän ei olisi syytä järjestää joustamatonta mallia johon kaikkien olisi sovittava jossa yhteiskunta on pakko johtaa ”ylhäältä” joko diktatuurin, väkivallan tai ideologisen aivopesun avulla. Sen sijaan meidän tulisi eliminoida konkreettiset pahat jonkinlaisella väkivallalla. Ja tässä eliminointikin viittaa epämääräiseen väkivaltaan. ; Toisin sanoen kun eliminoidaan kaikista huonoin ja uhkaavin käytös saadaan luotua yhteiskunta jossa ihmisiä ei pelota ja he voivat olla melkomoisen vapaita. Kunhan eivät lähde vaikka tappouhkailemaan jollain kansantuomioistuimella jotain vihaamiaan suvakkiapinoita, that is.

Popperin mukaan meillä on muutama syy ajatella että tämä on toimivaa; Pääteesi hänellä on se, että meillä on ihmiskuntana ja yksilöinä parempi ymmärrys – tai ainakin pienempi erimielisyys – näistä konkreettisista pahoista. Kun taas ideaalit ovat abstrakteja. Ja ainakin mielipiteitä repivämpiä Konkreettiset pahat välittömiä eikä niissä ihmisryhmä tai jokin asia symbolisoi jotain toista. Emmekä ole kovin erimielisiä vaikka pahoinpitelyiden oikeutuksista. Ideaalit ovat kuvitteellisia maailmoita mutta me törmäämme ja koemme näitä konkreettisesti ikäviä asioita. On syvä intersubjektiivinen hyväksyntä siitä mitkä asiat ovat vakavia pahoja. Makuasioista voi kiistellä mutta aivan kuten kiistelemme siitä onko mansikka ja mustikka parempaa mutta emme taistele mudan tai paskan makuisten jäätelöiden puolesta, voimme myös tajuta että murha, raiskaus ja varkaus ovat jotain yleisesti negatiivisiksi määritettyjä asioita, konkreettisia pahoja.

Entä sitten?

Itse näen että Popperin ajatuksessa on selvästi eroa hänen määritelmissään olevaan utopia-ajatteluun. ; Tässä mielessä voitaisiin esimerkiksi ajatella että Popperin ja utopia-ajattelun taakse voitaisiin nähdä ajatukset asketismista ja hedonismista. ; Popper korostaa enemmän ”negatiivista vapautta jossa vältetään radikaalia tuskaa”, eli sitä että vapaus on tämänlaisen tuskan välttämistä, joka muistuttaa aika paljon buddhalaisten ja askeettien suosimaa ajatusta siitä miten on tärkeää välttää haluamista ja että tämä on aitoa onnellisuutta. Kun taas utopistit ovat enemmän hedonisteja jotka haluavat nautintoja ja muita vastaavia asioita, jossa korostuu ”positiivinen vapaus saada jotain asioita”.

Mutta toisaalta tämä utopia-ajattelu on määritelty yhtä tiukasti kuin Popperin ajatus väkivallasta on määritelty laveaksi. Moni käyttää helposti laajempaa ajatusta utopistisuudesta ja heille alleviivautuu se miten Popperin ajatuksissa pahan eliminointi ja utopian puolustainen sitä haittaavia voimia vastaan ovat lähempänä kuin Popper selvästi itse ajatteli.

Mutta koska Popperin ajatuksen ydin on induktiossa jossa puhutaan väkivallan todennäköisyyksistä ja suuruuksista, saattaa silti olla tärkeää ajatella tälläisiä pieniä muutoksia. Ne kun periaatteessa voivat vähentää väkivaltaa ja konkreettista pahaa tavalla jossa esimerkiksi vääriä mielipiteitä rajoitetaan jopa vähemmän kuin ”tämä on maan tapa, elä sen mukaan tai maasta pois” -henkisessä maailmassa.

---

Lähteet:
Karl Popper, ”Conjectures and Refutations” (1963)
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Utopianism and Violence” (1947)

Syntipukiksi syntipukin paikalle

Ideologiat ovat vähän kuin luonnoneläimet. Luonnossa huomiota herättää usein eri lajien väliset saalistussuhteet. Ymmärrämme miten minkki uhkaa hiirien ja linnunpoikasten elämää. Mutta kuitenkin ekologiassa kaikista kovimmat kiistat ovat lajien kesken, jotka jakavat samalla alueella saman ekologisen lokeron. Näissä toinen laji yleensä syrjäyttää sen toisen lajin. Saalistamisessa käy usein niin että petojen kannan kasvu romahduttaa saalistettavan populaatiota jonka seurauksena seuraa saalistajan kannan romahdus joka mahdollistaa saaliseläimen uuden nousun. Saman ekologisen lokeron kanssa tälläistä mekanismia ei ole. Näin ollen vesikon pahin uhka monessa paikassa onkin minkki.

Sama ideologioiden kanssa. Niiden kesken on näkyvää ja avointa konfliktia. Ja se kiinnittää huomion. Siksi onkin syytä kiinnittää huomiota siihen mitä René Girard on esittänyt.

Hänestä useimmat konfliktit ja haasteet eivät itse asiassa nojaa erimielisyydelle. Hänestä erimielisyyskään ei ole aina se mitä tapahtuu. Usein se liittyy lähinnä siihen että luodaan syntipukkeja, joiden avulla peitetään se että halutaan kiistää asioiden ja ongelmien oikea syy ; Girardin mukaan ongelma on siinä, että haluamme samoja asioita. Me imitoimme toisiamme silloinkin kun se ei ole välttämätöntä. Girardin mielestä tämä samanmielisyys ja samojen asioiden haluaminen ja arvostaminen on hankalaa jos halun kohdetta on jotenkin rajoitettu. Ja tosiasiassa usein meillä ei ole ääretöntä tarjontaa monetakaan asiasta. ; Jos haluamme itsellemme samanlaisia tavaroita ja omaisuutta kuin muilla, ja tästä seuraa se että haittaamme toisiamme.

Ajatus on toki tuttu kysynnän ja tarjonnan laista jossa kaikki tavallaan pelaavat itseään vastaan. Jos haluan jotkut kengät, lisään kenkien kysyntää ja tätä kautta haluamieni kenkien arvo nousee vaikka minulle olisikin kätevää että ne saisi mahdollisimman edullisesti. Ja jos myyn kenkiä, olen osana alaa luomassa kilpailua kaikkien kenkien kanssa ja tämä pakottaa olemaan muuttujassa joka alentaa kenkien arvoa.

Haluamme samanlaista elämäntapaa ja tästä syntyy kulttuureja. Ja naapurikateutta joiden välille voidaankin tässä kontekstissa nähdä jännittävä ja syvä yhteys.

Girard näkeekin että eräänlainen ”kantokyvyn ylitys tapahtuu” kun liian moni haluaa samoja asioita. Tämä on vihasysteemien rakentumisen pohja. Ja hyvin erikoisella tavalla. Kun imitointisysteemit kasvavat liian suuriksi tilanteet eskaloituvat. Syntyy kilpailua jossa on voittajia ja häviäjiä. Jollakulla on haluttavin auto, aviopuoliso ja kaikki muu mikä on hänen. Tämä voi johtaa ongelmiin jopa silloin kun puhutaan ideologioista joiden takana ei itse asiassa ole mitään resurssikilpailua. Suurten ideologioiden sisälle syntyy usein ajatus parhaista ja puhdasoppisimmista tai muuten moraalisesti paremmista ihmisistä. ; Tämä näkyy nykyajassa esimerkiksi siinä miten monikulttuurisuutta vastustavat ja Suomen kansan yhtenä monoliittina näkevät haluavat ratkaista ongelmia estämällä eri kulttuurien väliset konfliktit ja suosimalla monokulttuuria. Mutta silti Suomi Ensin -liikkeet ja Rajat kiinni -liikkeet kilpailevat kaikista koviten keskenään ja ne jakautuvat sisäisissä kiistoissa ja kuppikuntaistumisissa. Girardin ajatusten pohjalta tämä ei ole sattumaa.

Girard puhuu tässä yhteydessä mimeettisestä halusta ja siihen liittyvästä kaksoissiteestä. Kaksoisside syntyy, kun jäljittelijä alkaa muistuttaa malliaan siinä määrin, että malli alkaa kokea tämän uhaksi, ja tämä johtaa ristiriitaan: toisaalta malli tuntuu käskevän häntä olemaan kuin hän itse, toisaalta kieltää häntä matkimasta itseään. Viesti on: "tee niin kuin minä mutta älä ole niinkuin minä". Kun yksilö joutuu tällaiseen tilanteeseen, jossa malli on tällä tavoin muuttunut mahdottomaksi, se kasvattaa entisestään mallin haluttavuutta ja tätä kautta matkijan epätoivoa.

Kuitenkin Girard näkee ihmiset riskitietoisina ja varovaisina. Arkikielisesti pelkureina. Kun tämä systeemi kasvaa liian suureksi, ihmiset tuppaavat pelästymään. Eskalaatiota rajoittaakin tämä ihmisten varovaisuus. Tämä on vähän kuin sisäinen suojelujärjestelmä ja omatunto. Mutta se voidaan nähdä moraalisesti kieroutuneena kaksoisolentona pahasta vaihtoehtotodellisuudesta. Tällä omallatunnolla on pukinparta.

Girardin mukaan ihmiset rakastavat sankaritarinoita ja haluavat olla hyvien puolella. Mutta he eivät henkilökohtaisesti halua olla se joka tekee riskit. He arvostavat niitä jotka tekevät tämän heidän puolestaan. ; Henki on sama kuin sotasankaruudessa. Me rakastamme tarinoita uhrautumisista ja olemme kiitollisia sotiemme veteraaneista. Koska olemme niitä muita ihmisiä joiden puolesta nämä ovat uhrautuneet. Mutta toisaalta emme ole niitä jotka innolla lähettävät poikiaan ja tyttäriään kaikista kovimmille taistelualueille – paitsi jos välit lasten tai sotafantasioiden fantasioiksi tajuamisen kanssa on jotenkin hyvin poikkeuksellinen.

Kun konflikti kasvaa liian suureksi ihmiset eivät halua liittää itseään ja lähipiiriään tähän. Girard näkee että tässä prosessissa syntyy jonkinlainen syntipukki jota sitten syytetään koko konfliktista. Ne jotka ovat ottaneet osaa prosessiin pääsevät usein ilman ongelmia. Aina syntipukki ei ole täysin osallistumaton ja joskus he ovat viattomia. Mutta oleellista on se, että he Vähän sama kävi saatanapaniikissa Suomessa. Suomessa on aina ollut hyvin marginaalinen määrä saatananpalvojia. Kuitenkin aiheeseen liittyi aika kova kauhistelupanikointi. Siihen otti osaa niin media kuin evankelis-luterilainen kirkkokin. Nykyään saatanapaniikki ei ”kilistä kelloja” ja jos kilistää siitä syytetään fundamentalistikristittyjä. Jotka toki olivat osana prosessia. Mutta he saivat kantaa kaikkien muiden osallistumisen. Aina kun puhutaan saatanapaniikista puhutaan fundamentalisteista, eikä siitä että useimmiten ongelmien tärkein levittäjä oli joku joltain kaveriltaan pelottavan tarinan kuullut kauhisteleva äiti joka päätyi levittelemään näkemyksiään. Kaikki heistä eivät menneet mihinkään lauantaivekkareihin vaan suurimmat pahanteot tapahtuivat äityleiden hiekkalaatikkokauhisteluissa ; Matkitut ja kopioidut näkemykset joiden avulla osoitettiin myös sitä että kauhistelevalla äitylillä on joitakuita toisia paremmat moraaliset arvot, olivat perustana mimeettiselle väkivallalle, joka ilmeni esimerkiksi saatananpalvojilsi pelättyjen roolipelinuorten eristämistä kun heidän kavereidensa vanhempia soitettiin kauhistellen läpi jotta kaikki voisivat miettiä sitä tärkeää kysymystä että entä jos tuo roolipelaajanuori onkin saatananpalvoja joka syyllistyy pian johonkin Hyvinkään palottelusurmaan. Ja mitä tekee lapselle olla tämänlaisen vaikutuspiirissä. Tuleeko omasta lapsesta saatananpalvoja tai peräti saatananpalvojan uhri.

Yhteiskunnan lama-ajan pessimististä henkeä ja muita vastaavia asioita haluttiin sysätä jonnekin. Roolipelaajat olivat tässä mielivaltainen syntipukki. Ja kun tämä syntipukkikulttuuri eskaloitui, tämä ilmiö synnytti konflikteja joita haluttiin siirtää toisille syntipukeille.

Toki tähän liittyy sekin että kova kilpailu ja sen sisältämä hierarkia mahdollistavat sen että huonommat on leimattu eriuskoisiksi. Ja tämä muistuttaa siitä että Girard näki uskonnon funktioksi sen että sen avulla estetään ryhmän sisäinen väkivalta. Luomalla koheesiota vähennetään skismoja jotka muistuttavat saalistaja-saalis -suhteita. Monikulttuurisuuden ongelmana onkin erilaisten välinen konfliktointi. Girard ei nähnyt että uskonto poistaisi konflikteja kieltämällä jonkin toiminnan pahana, koska konfliktien ytimessä on kuitenkin rajallinen pääsy arvostukseen ja muihin vastaaviin haluttuihin asioihin. Uskonto kohdistaa väkivallan uudestaan, kohdistaa sen ulos sen sijaan että se kohdistuisi yhteisään itseään. Girardin mukaan uhraaminen on toisin sanoen olennaisesti uskontoon liittyvä ilmiö; uskonnon funktio olisi pitää väkivalta yhteisön ulkopuolella syntipukkimekanismin tai sen rituaalisten korvikkeiden avulla. Saatanapaniikin kohdalla voidaankin huomata että esimerkiksi kristillinen roolipelinuori määrittyi helposti ”niihin muihin”. Niihin jotka ”ei oikeasti ollut kristittyjä”. Pärjäämättömyys ”sisäisessä kilpailussa” on vain ensimmäisen kiven heittämisen päässä ”muiksi” määrittymisen kanssa. Ainakin retoriikkatasolla. Ja käytännön kannalta retoriikka ja määritelmät riittävät konstruoimaan käytöstä joka toimii kuin tämä ero olisi tosi.

---

Lähteet:
René Girard, ”La violence et le sacré” (1972) [suom. ”Väkivalta ja pyhä”]

Yhtenäinen Suomi

Kansallismieliset korostavat puheissaan hyvin usein yhtenäistä Suomea. He esimerkiksi ovat pahoillaan siitä että maahanmuuttokeskustelu ja liberaalien ja konservatiivien väliset väännöt tuottavat kansaan hajaannusta.

Tässä kohden utopiana ja unelmana on Yhtenäinen Suomen Kansa. Kansa jolla on hyvin tietynlainen mielipiteistö. Onkin sanottava että nähdäkseni maahanmuuttokritiikin suurin ydin ei ole rasismissa tai rodussa. Vaan nimenomaan siinä että islam on ulkopuolista ja väärää kulttuuria. Sama nähdään myös liberaaleissa. Heillä on vääriä mielipiteitä joten he ovat väärää kulttuuria.

Tässä kohden onkin hyvä huomata että mielipiteiden koheesio ja samanlaisuus nähdään hyvin oleellisena. Ja tässä mielessä onkin ymmärrettävä miksi noissa piireissä on niin omituinen suhtautuminen poliittiseen korrektiuteen; Sama ihminen voi selittää että kaikkea tulee voida sanoa mutta sitten hän voi itkeskellä kun hänen pyhien arvojensa päälle "kustaan ja paskotaan" olemalla niiden kanssa erimielinen.

Taustalla on juuri se, että väärää kulttuuria edustava tuottaa säröä. Ja poliittinen korrektius on vain siellä missä on vaarallisia vääriä mielipiteitä tukevaa valtarakennetta. Näin selittyy miksi kun PS oli vähemmistö, valitettiin kuinka YLE on kauhea hallituksen komppauskone. Korostettiin että median pitää tuoda esiin myös toiset puolet jotta se olisi vapaa ja riippumaton. Mutta nyt sitten kun PS on vallassa valitetaan kun se ei ole, on noussut intoilua siitä että sen julkaisulinjan pitäisi tukea poliittista valtaa, onhan se valtion maksama media ja kaikkea.

Tässä kohden unohtuukin se, mitä yhtenäisyys vaatii. Etenkin viimeisen 10 vuoden aikana konservatiivit ovat valinneet poliittisen epäkorrektiuden välineeksi. Tämä sopii hyvin huonosti yhteen yhtenäisyyttä korostavien asioiden kanssa. Poliittinen epäkorrektius nimittäin todellakin lisää sitä mitä pidetään asiallisena vapautena. Ja tämä lisää sitä monikulttuurisuutta ja konflikteja jotka konservatiivit ymmärtävät niin hyvin pelottaviksi monikulttuurisuuden kohdalla.

Tämän hetken kansallismieliset eivät tule toimeen edes keskenään. Puheet Kansasta ja sen Yleistä Tahdosta ovatkin yhä vahvemmin utopistisia haihatteluja heidän päässään. Edes kansallismieliset eivät saa rakennettua yhtenäistä puoluetta joka puhaltaisi yhteen hiileen. Sen sijaan sitä fragmentoidutaan ties mihin.

Liberaalien kohdalla ei näytetäkään ymmärtävän sitä että jos ensin pilkataan ja haukutaan tunteilijoiksi ja leimataan kansanpettureiksi että miksi seuraavaksi nämä liberaalit eivät kuuntele, ota agumentteja vakavasti ja tule samalle puolelle kaveriksi. En tiedä miten kansallismieliset saavat toisensa kaveriksi? Vittuilemalla humalassa nakkikiuskojonossa ja vetämällä toisiaan turpaan jotta saavat parhaan kaveruuden saippuantiputtelusuihkussa? En tiedä.

Huumorin synnyttämisestä

Ihmiselämässä on paljon jännitteitä. Ja näiden kanssa pärjäämisessä on mahdollisuus käyttää huumoria. Tämä on niitä syitä miksi parisuhteissa huumorintajua arvostetaan. Kysymys ei ole pelkästään siitä että puolisosta halutaan viihdettä. Huumorin ammattilaiset tuottavat aivan riittävästi populaarikulttuuria jokaiseen makuun. Vaan siitä että huumorintajuisuus - ja laajemmin huumorintajujen yhteensopivuus - on tärkeää kun ratkotaan konflikteja.

Huumorintajua tarvitaan, sillä usein asioiden sanomien suoraan ja ilman pehmennystä "ei mene perille". Lausunnoista tulee helposti loukkaavia. Toisen rutiineissa on yleensä aina jotain rutistavaa. Toisella on omasta mielestä omituisia, naurettavia tai tarpeettomia tapoja. Niiden sanomien sellaisenaan johtaa helposti riitoihin. (Ihmiset riitelevät aika usein pikkuasioista.) Suoraan lausuttu näkemys koetaan helposti hyökkäyksenä ja sen vuoksi siinä oleva näkemys tai jopa viisaus jää helposti huomaamatta.

Vastaava tulee vastaan myös politiikassa. Ja siinä on onnistuttukin. 1980 -luvulla Margaret Thatcher sai kovaa kritiikkiä asialehdissä. Thatcher ei välittänyt tästä. Kritiikki kannusti häntä pikemminkin vasta-argumentoimaan ja jatkamaan entisellä linjallaan. Thatcher itse koki tehokkaammaksi "Spitting Image" -huumorisarjan - ainakin jos hänen omaelämänkertaansa on uskominen. Sarjassa Thatcheria kuvattiin psykopaattisena nukkena joka löi. Huumori oli liioittelevaaa, sellaista että kaikille oli selvää että Thatcher ei oikeasti ole kuitenkaan ihan sellainen. Mutta jossa oli perustana tunnistettavia Thatcherin omia tarpeettoman autoritaarisia asenteita.

Suomessa poliittinen huumori ja humoristisuuteen viittaaminen on suosiossa. Esimerkiksi Seppo Heinon "Matuja käkättimeen" -liikehdintä on nähty huumorina. Sama tulkintatapa on tullut vastaan myös Halla-ahon "sotilasjuntta" -lausunnossa. Itse asiassa maahanmuuttokeskustelussa ja perussuomalaisten lausunnoissa asia on niin toistuva että siitä on syntynyt klisee. Johon vastataan usein "kännissä&läpällä" -kliseellä.

Seppo Heinon lausunto on siitä mielenkiintoinen että se nojaa siihen että murresanat ja liioittelu olisivat jotenkin koomisia. Ja ne ovatkin osana huumorin rakentamista. Ja nimenomaan konfliktikeskeisen huumorin rakentamista. Tässä mielessä kysymyksessä on kuitenkin laajemmasta kysymyksestä kuin siitä onko "suvakeilla" ja "persuilla" erilainen huumorintaju. Kysymys on enemmän siitä että huumoriin viittaamista käytetään lähinnä tietyssä kontekstissa. Tilanteessa joka on helposti koettavissa vastuunpakoiluksi. Kysymys ei tässä vaiheessa enää ole huumorintajusta vaan siitä miten huumoria käytetään. Ja siitä onko huumorin käyttö tässä vaiheessa jokin joka oikeuttaa teon vai tekee siitä peräti vaarallisempaa.

Huumoria, naureskelua ja pilkkaa on tavattu käyttää sekä propagandassa että sitä vastaan taistelussa. Stalin loi valtavan propagandakoneiston mutta toisaalta hän myös keräsi ihmisiä jotka kertoivat hänestä vitsejä. Natsipropagandassa juutalaisista luotiin erikoisia stereotyyppisiä sarjakuvia joilla tuettiin aggressiivisuutta.

Tässä kohden on hyvä erottaa se, että jos huumori koskee konfliktia, se voi tehdä sen kahdella tavalla;
1: Rakentavalla tavalla huumori demonstroi ongelmaa, mutta tekee sen siten että enemmänkin nauretaan puolison kanssa tai nauretaan itselle. Huumorissa on yleensä liioittelu, joka sisältää ongelman ytimen. Se on helposti tunnistettavissa. Samalla liioittelu on sen luonteinen että se koetaan karrikatyyrinä joka on tarkoituksellisesti sellainen. Ja tällöin korostuu se, että vaikka vikaa onkin, niin kokonaisuus ei kuitenkaan ole ihan niin paha.
2: Konfliktia lietsovalla tavalla huumori liioittelee ongelmaa ja korostaa että puoliso on jotenkin oleellisen tampio ja enemmän väärässä kuin itse. Tällöinkin apuna on liioittelu. Mutta sitä käytetään eri tavalla. Ja tässä konfliktia lietsotaan eikä korjata luomalla liioittelevia koomisia elementtejä.

Tässä mielessä on aika selvää että PS -huumori on konfliktia lietsovaa eikä ratkovaa. Joku voisi nähdä että tämä olisi väistämätöntä poliittisessa keskustelussa. Se ei ole. Ja itse asiassa hyvä huumori voi olla eduksi siinä missä huono huumori on pahaksi. ; Kun PS -tyyppi sanoo "vitsi, vitsi", niin hän on tosiasiassa sanonut suoraan ja oikomatta ja mahdollisimman karulla ja alleviivaavalla terminologialla sitä mitä mieltä hän oikeasti on. He itsekin kokevat enemmänkin "pudottelevat totuuspommeja". He kunnioittavat tätä epäkunnioittavuutta poliittisena epäkorrektiutena. Se on heille hyve. Ja selvää on että tällä halutaan osoittaa että erimieliset ovat väärässä, typeriä tai huonoja ihmisiä.

Kysymys ei ole siitä onko PS -huumori huumoria, vaan siitä että he harrastavat huonoa tai väärin käytettyä huumoria. Sellaista huumoria joka ei toimi pelastusrenkaana vaan johon viittaaminen pikemminkin sanoo että vitsailija on vielä epäeettisempi kuin mitä hän olisi jos hän vain sanoisi asiat suoraan ilman vitsailuja. Toisin sanoen kännissä-läpällä -puolustuksessa on yleensä kyse siitä että on tehty ylilyönti ja moka. Ja tätä pahennetaan kaivautumalla entistä syvemmälle ongelmiin "vitsi-vitsi" -puolustuksella joka alleviivaa että suuttujat ovat olleet väärässä. Sillä vitsailijat ovat itse asiassa vielä mainittuakin pahempia. Heillä on paitsi ankaria mielipiteitä, niin he myös nauttivat siitä että esittävät tämän epäkohteliaasti. Huumoriaspekti viittaa siihen että he ovat kaiken muun lisäksi moukkia.

Tässä ei mielestäni olisi vielä mitään pahaa, teen vastaavaa usein itsekin. Mutta jostain syystä he eivät tunnusta tätä. Eivät häpeä tekemisiään vaan pitävät ylilyöntejään jonain sankaruutena josta pitäisi saada kiitosta. He olettavat että "vitsi, vitsi" tarkoittaa sitä että heidät pitäisi päästää vastuusta. Ikään kuin heille pitäisi antaa vain vapauksia ja vastuita ilman niihin liittyviä velvollisuuksia ja vastuita.

Uusi lisätwisti "orjamoraaliin"

Jos kuuntelemme Pastori Scarboroughia, ja miksi emme kuuntelisi, hän esittää uskonnon nimissä lääketieteellisen väitteen. Jumalalla on erityinen suhde rintasyöpään. "God Would Cure Breast Cancer If Our Women Stopped Having Dirty Fantasies" Tämä kertoo paljon. Ennen kaikkea tämä kertoo siitä että usko Jumalaan ei paranna tyhmyyttä. Eikä kenties impotenssia ja kateuttakaan. Mutta ainakaan tyhmyyttä se ei selvästi paranna. Tämä ei kuitenkaan ole tästä. Osoittaminen ja negatiivisten attribuuttien listaaminen on Scarboroughin kohdalla helppoa, aivan liian helppoa.

Mutta se opettaa toisenkin asian. Nimittäin siinä on kannanotto siitä että Jumalalla on ikään kuin oikeus vaikuttaa ihmisten ruumiisiin. Ajatus Jumalisesta kirouksesta ei ole usein kaukana. Jos voidaan ajatella että rintasyövän parantamatta jättäminen on passiivista niin aktiivisesti kostavaa Jumalaa ei tarvitse hakea Juhani Starczewskia kauempaa. Hänhän esitti että esimerkiksi omaisen kuolema ei ole ainakaan siunaus. Ja se voidaan sitoa siihen mitä ihminen on tehnyt. Tässä Jumala voi siis vaikuttaa ihmisten elämiin aktiivisesti. Jopa niin että omat tekemät pahat teot ovat kollektiivisesti hänen läheistensä kannettavissa. Jumalalla on toisin sanoen oikeus iskeä vaikka ihmisen ruumiilliseen koskemattomuuteen ilman että tämä olisi Hänelle eettisesti ongelmallista.

Tässä ei tarvitse kuin kysyä yksi kysymys : Miksi? Ja vaikka Starxzewski ja Scarborough voidaan nähdä marginaalisina kristittyinä, niin ajatuksen takana on huomattavasti laajempia teemoja. Voidaan puhua valtavirran kristinuskosta. Olen ollut jokseenkin kiinnostunut erilaisista Faustisista tarinoita (aivan pienestä asti) ja niiden kohdalla vastaani on tullut se, että sielun myyminen on itse asiassa mahdotonta. Sillä ihminen ei vastaa omasta sielustaan. Ihminen ei määrää sielunsa kohdalla. Ihminen ei voi myydä sellaista mikä ei ole hänen myytävänään. Ihmisellä ei ole omistusoikeutta sieluunsa. Ja tämä on tärkeää koska Jumalalla on valtaa päättää sielujen kohtalosta. Jumalalla on oikeus tehdä tämä koska sielut jollain syvällisellä tavalla ovat hänen hallinnassaan. Eli omistuksessaan.

Kun - vaikka itsemurhan tai eutanasian kohdalla - puhutaan siitä että elämä on Jumalan lahja, on kyseessä eräänlainen teologinen valkoinen vale. Elämä on enemmänkin vuokralla. Ihmisen tulee siksi pitää vuokraamaansa elämää tietyissä raameissa. Ihminen ei saa tehdä mitä haluaa ilman että vuokraehtoja rikotaan.

Orjamoraalin synty

Tämä voidaan sitten johtaa Friedrich Nietzschen ajatuksiin. Ajatuksiin niin kristinuskosta kuin yhteiskunnastakin. Nietzschen "Moraalin alkuperässä" on ajatus sinä että kristinuskon moraalikäsitykset eivät palaudu tai johda yliluonnolliseen moraaliin. Vaan ovat peräsiin jostain muusta. Hän käsittelee synnin ja velan välistä yhteyttä. Ja tekee sen tavalla joka lienee helpohkoa ymmärtää antamieni esimerkkien kautta. ; Omatunto, valta ja moraali nivoutuvat yhteen.

Kaupankäynti ei perustukaan usein tasa-arvoisuuteen. Tämä on mielenkiintoista koska siinä on kuitenkin kaksi osapuolta. Usein tilanne ei kuitenkaan ole tasaväkinen. Kaupassa kiinnostavaa onkin se, että on velkasuhteita ja luottosuhteita. Velka ja luotto ovat jotain jotka ohjaavat ihmisten käytöstä. Nimenomaan velallisuuden käsite, ja syntisyyden käsite, ovat niitä naruja joista vetämällä rakennetaan moraalinäkemyksiä. Velan ja synnin yhteys on mielenkiintoinen koska tavallisesti on demonisoitu itse ostotilanne. Ostaminen ja kauppaaminen on nähty molempien osapuolten ahneuden osoituksena. Ja ahneutta on moitittu. Mutta kuitenkin voidaan sanoa että velka on kenties tärkeämpi ajatus.

Onkin mielenkiintoista huomata että oikeistolainen fundamentalismikristillisyys on usein talousasioissa äärimmäisen uusliberaalia. Max Weber liittikin kalvinistisen teologian - joka jostain syystä on maassamme vääristynyt kielenkäytössä nimenomaan luterilaiseksi työmoraaliksi - tämänlaisiin asenteisiin. Hän piti kapitalismia kalvinistisen kristinuskon tuottamana yhteiskuntarakenteena. Tämä on mielenkiintoista koska usein Nietzsche nähdään jumalattomien ja Weber teistien filosofina. Mutta tässä teemassa heillä on kohtauspinta.

Ei ole vaikeaa nähdä, että kalvinistisessa maailmassa, jossa nähdään usein että Jumalan apu näkyy myös maanpäällisessä elämässä olevina siunauksina, on tekemässä jotain jossa hyvä ihminen on maksukykyinen ihminen. Maksukyvystä tulee, jos ei suorastaan moraalin mitta, niin ainakin moraalisuuden indikaattori. Siksi kaupankäynnin ahneusmetaforan sijaan onkin korostettu köyhän laiskuutta. Kokonaisuudesta muodostuu jotain melko irvokkaanoloista ; Jumala auttaa niitä jotka hän on predestinoinut auttamaan itseään.

Laajennetussa mielessä tämä voidaan liittää aika erikoisella tavalla orjamoraaliin. Ei sitä kautta että oltaisiin puhumassa moraalista. Vaan sitä kautta että ollaan puhumassa aivan oikeasta orjuudesta. David Graeberin näkemyksessä orjuudella ja velalla on ollut - ja on tavallaan yhä - syvä yhteys. ; Orjuus on käytännössä syntynyt pääasiassa kahta kautta. Elämän velkaa olemisen tai pelkän rahan kautta. Otan tästä pari esimerkkiä;
1: Sodan kautta saatu orjuus perustuu siihen, että sodassa antautuminen merkitsee elämän loppumista. Sotavanki voidaan teloittaa niille sijoilleen. Ja jos tätä ei tehdä on vanki tavallaan elämänsä velkaa. Tämä velka on vangin kannalta melko absoluuttinen. Hänen vanhat velkasuhteensa ja velvoitteensa raukeavat ja on vain hänen ja hänen omistajansa välinen velkasuhde. Joka on orjan kannalta absoluuttinen. Toisaalta orjanomistajan omistussuhde on kuvattavissa hyvinkin rajallisena. Sillä orjia voidaan myydä ja vaihtaa. Orjakauppa tekee sen, että orjalla on orjanomistajalle hyvinkin rajallinen vaihtoarvo. Orjuuden merkitys on tätä kautta epäsymmetrinen. Absoluuttinen velka voidaan myydä rajalliseen hintaan toiselle. Mittarina on usein orjan työstä saatava hyöty. Velka elämästä on toisaalla kauppatavaran mahdollistaja. Toisaalta hinta määräytyy siten että onkin kyse vain työvoimasta.
2: Velkaorjuus taas muodostuu toisella tavalla. Esimerkiksi Graeber kuvaa että muinaisessa babyloniassa avioliittoon meneminen ei ollut omistussuhde. Esimerkiksi omaa vaimoa ei voinut myydä. Kuitenkin jos perheen mies velkautui, velkojat veivät ensin irtainta omaisuutta, sitten lampaita tai muita tulonlähteitä. Myös vaimo ja lapset saatettiin ottaa orjiksi. Ja tietenkin velallinen itse. Orjuus on tässä eettisestis idottu ainoastaan suhteessa rahaan. Mutta käytännössä orjan elämän ja työtehtävien ja omistussuhteiden kannalta on melko sama onko orja napattu velkavankeuteen vai orjuutettu sotavanki.

Graeberin näkemyksessä velka on yhteiskunnan perusta ja olemus. Se, että ollaan velkaa joko vanhemmille, yhteiskunnalle, universumille tai Jumalille on kaiken yhteiskuntatoiminnan takana. (Esimerkiksi sana schuld on saksaki sekä velka että synti. Nietzschen kieliperusta on voinut helpottaa ajatuksen kehittämistä.)

Tämä ajatus on hyvin siirrettävissä kristinuskoon.

Jos mietimme kristinuskoa, niin ihminen on ikään kuin rangaistusta vastaan velvoitettu tekemään tiettyjä asioita. Jumala voi vaatia uhreja. Tai vähintään uskon kaltaisia mielipiteitä. Ja ei riitä että Jumalaan uskoo, Häntä täytyy myös rakastaa ja kunnioittaa. Ja tämä näkyy noudattamalla erilaisia sääntöjä ja toimia. Jotka osoittavat että ihmisen elämän tehtävänä ei ole edes askeltensa ohjaaminen. Jumalalla on omistusoikeus. Syntymän ihme ei olekaan lahja vaan jokin josta ollaan velkaa.

Nietzschen pääajatus siitä että tavanomaisuutta hakeva yhteiskunta on rajoite niille jotka haluavat elää eri lähtökohdista tai eri perustasta on tätä kautta helposti liitettävissä. Orjamoraaliin liittyvät ajatukset voidaan liittää ajatuksiin siitä että yhteiskunnassa epäsymetrinen markkinapaikka nostaa konflikteja. Joten markkinoiden olemassaolo vaatii jonkinlaisen väkivaltakoneiston joka rauhoittaa alueen.

Kapitalismissa, uusliberalismissa ja vastaavissa tämä on tarkoittanut usein sitä että poliisi nähdään erityisen perustavana. Mutta oikestaan kaikki muu on haluttu tehdä sopimuksenvaraiseksi.

Ja tätä kautta syntyy helposti konflikteja siivoava - kenties vain väkivaltaan puuttuva, mutta moraaliasioissa on mahdollista mennä konfliktisiivoamisen puolella myös moralisointiin jossa on poliittista korrektiutta tai uskonnonvapauden, mielipiteenvapauden ja sananvapauden rajoittamista - näkemys yhteiskunnan merkityksestä. Eli yhteiskunnan tehtävänä on varmistaa turvallisuus ja kaikki muu olisi sitten Herran tai hänen näkymättömän kätensä harteilla.

Toki asiaan voisi nyhtää myös pienen nyky-yhteiskuntatwistin.

Jos katsotaan uusliberaalia, raaputtamalla takaa löytyy usein jotain muuta. Yleensä joko moderni "jumalaton" anarkisti joka vain pitää kaupankäynnistä eikä ole siksi vasemmistolainen anarkisti. Tai vaihtoehtoisesti kunnon konservatiivinen kristitty jolla on jonkinlaisia kalvinistisia asenteita. Jälkimmäinen voi kannattaa vapaata kauppaa mutta korostaa yhden tietyn uskonnon merkitystä.

Yhden valta-asemassa olevan uskonnon teeman voi kuitenkin hyvin liittää siihen että uusliberaali vapaa markkinatalous todellakin tuottaa "pitkiä häntiä". Eli syntyy tilanteita joissa on vaihtoehtoja mutta käytännössä markkinoita hallitsee yksi tai kourallinen suuria pelaajia. Muut eivät käytännössä voi kilpailla näiden kanssa vaan ne joutuvat tyytymään siihen että hakevat fraktioita sieltä mitä suurpelaajien segmentoinneista on jäänyt kaahittavaa. Jos nähdään että uskonnollinen julistaminen on mainontaa, ja synti on velkaa, voidaan nähdä ostotapahtumia. Joten kenties moralisointi voidaan nähdä ihmisten ostokäyttäytymiseen ja kilpailijoiden mainontaa vastaan tehtynä kilpailustrategiana. Ja "yksi Jumala" on seuraus siitä että jokin jumala on joko de jure monopoli tai on de facto monopolinkaltainen. Näin ainakin yksi fundamentalistien jännite voidaan purkaa ; Ajatus velvollisuudesta yhteen Jumalaan on vaikeasti sovitettavissa yhteen arvostetun uskonnonvapauden kanssa. Ja usein tämä jännite vaikuttaakin kaksoisstandardilta.

Toisaalta jos valtionvelka on jotain joka palauttaa muinaisen jumalanpilkkalain kollektiiviset rangaistukset ja niihin liittyvät valvontatavat. Kun ennen pelättiin Starczewskiläisiä kollektiivisia kostoja, tehtiin jumalanpilkasta kovia rangaistuksia. Sillä kyseessä ei ollut yksilön vaan yhteisön asia. Tässä twistissä velkainen valtio on moraaliton valtio. Laiskana makaava valtio joka ei vaan yritä tarpeeksi auttaa itseään. Orjaksi joutuva valtio. Helvettiin ajautuva valtio. Tälläisessä ilmapiirissä voinee ymmärtää sitä miksi talousvetoinen uskovaisen lestadiolaisen johdossa olevassa valtiossa esiintyy sellaisia ajatuksia joissa väärä mielipide maahanmuutosta tekee sinusta "maanpetturin". Jokin josta ansaitsee rangaistuksen. Ja samalla sama ihminen puhuu mielipiteenvapauden suuresta arvosta ja poliittisen korrektiuden huonoudesta. Vaikka jos väärän mielipiteen tekeminen johtaa maanpetturuuden kaltaiseen juridiseen eksaktiin syytökseen, niin siinä tilanteessa olisi vaikeaa nähdä mitään mielipiteenvapautta koko aiheessa..

Tässsä ei ole enää oikein tilaa muuhun kuin Huxley -sitaattiin : "Maybe this world is another planet's hell."

Sairaalan harmoniasta

Avomielisyyttä lähestytään esimerkiksi seuraavan tyylisillä aforismeilla ; "Open-minded people don't impose their beliefs on other. They accept all of life's perspectives and realities, doing their own thing in peace." Ajatus on ymmärrettävä. Siinä on ytimessä individualistinen asenne. Joka varmasti selittää siitä miksi "avomieliset ihmiset" usein korostavat toisinajattelun tärkeyttä silloinkin kun ovat käveliä kliseitä.

Toki tässä on myös omituisia twistejä. Voidaan nähdä että avomielisyys on tässä sekä määritelty että esitetty. Kun tämänlaisia aforismeja näkee internetissä, olo on aina vähintään rippusen viisto. Sillä tässä mainostetaan ja levitetään ajatusta joka on moralistinen. Minkälainen avomielinen ihminen on ja minkälainen pitää olla. Ja se on esitetty julkisesti. Määritelmät ovat uskomuksia siitä miten asiat ovat. Ja miten tässä kunnioitetaan kaikkia perspektiivejä kun esimerkiksi asioista möyhääminen estetään.

Mistä päästäänkin seuraavaan vaiheeseen. Rauha jota tässä haetaan takaa on konfliktien välttämistä sensuurilla. Asioista kertominen on julistamista "impose their beliefs" sen sijaan että oltaisiin rauhassa "doing their own thing in peace". Mutta tässä sensuurissa on pointti.

Pointti joka näkyy kenties voimakkaiten tämän hetken sairaaloissa.

Sairaalat ovat ulkoasultaan lähes standardoituja paikkoja. Ja niiden ideana on, että kaikki on hyvin säädeltyä. Tämä on tietenkin tarpeen koska potilaiden elämäntapojen kunnioittamisen sijaan on heitä altistettava erilaisille hoidoille jotka vaativat tiettyjä prosesseja.

Sen lisäksi terveydenhoidon työntekijöillä on rajoitteita. Heidän työskentelyssään on esimerkiksi uniformuja. Nämä ovat pelkästään olemassaollessaan erikoisia. Sairaanhoitajien on käytettävä tiettyä pukua. Lisäksi heillä voi olla erilaisia rajoitteita. Esimerkiksi korvakorujen määrää, näkyvien tatuointien peittelemätöntä esittelyä paljaalla iholla jne. rajoitetaan. Tietämäni mukaan sairaanhoitajan työsopimuksessa on kielletty meikkivoiteen käyttö. (Ulkomailla rajoitteita voi olla vielä enemmän. Esimerkiksi poikkeavat hiustyylit tai parransänki voidaan kieltää työsopimuksella.)

Näiden rajoitteiden tärkein tehtävä on välttää konflikteja. Rajoitteita käytetään pääasiassa siksi että hoidossa olevien on koettava olonsa edes kohtuullisen mukavana. Ärtynyt mieli ja stressi vaikuttavat varmasti paranemiseen. Lisäksi jos joku vanhoillisempi mummo tarvitsee hoitoa, hän tuskin paljastaa noloja intiimialueen vuotojaan - jotka voivat olla relevantteja hänen hengissä selviämiselleen - avoimesti homoseksuellille ja tätä mainostavasti pukeutumalla esilletuovalle. Toisaalta tämänlainen pikkumainen narina vie sairaanhoitajien aikaa vakavammalta työltä ja voi vaikuttaa siihen miten mukautuvia potilaat ovat erilaisiin hoitoihin. Sairaanhoitajan työ on kuitenkin tietääkseni kohtuu raskasta suorittavaa, melko likaista ja paikoin kiusallistakin työtä. Lisäksi leikkausalueen hygienia voi vaatia sitä että mitään glitterinhitusia ei saa varista ihmisestä kuin hilsettä "lumihuippuisesta" päälaesta.

Ongelma on tietenkin siinä, että tämä kaikki on jollain tavalla ilmaisunvapautta vastaan. Saako sairaanhoitaja käyttää islamintyylistä huppua? Onko Raamatullisen fundamentalismin julistaminen potilaille asiallista vaikka tohtori tai sairaanhoitaja itse kuinka uskoisi vaikka tuplasti kovemmin kuin Sakari Orava? Saako naamalävistetty taitava miessairaanhoitaja vaatia, sanotaanko "traditionaaliselta" vanhukselta sitä että tämä vaan ohittaa em. naamalävistyksen tapaisen pikkuasian?

Yleensä näissä on menty potilaan ehdoilla. Jopa niin, että jos meillä on hypoteettinen mutta stereotyyppinen potilas joka on saanut stereotyyppisen HI -viruksen homoseksuaalissa stereotyyppisessä takatuuppauksessa, mutta ei tiedä tästä viruksesta vaan ainoastaan tästä seksistä, hän tuskin haluaa yhtä avoimesti kertoa tapahtumasta jollekulle jonka pukeutuminen viittaa näkyvästi sellaiseen vanhoilliseen uskontoon jonka mukaan homot pitäisi kivittää ja joissa seksuaalitaudit ovat ansaittu Jumalan kosto synnistä. Etenkään jos sananvapautta ei ole rajoitettu ja hän saa avoimesti julistaa näitä näkemyksiään jotka ovat stereotyyppisen mutta kuitenkin aivan realistisen odotusarvon mukaan vahvasti läsnä.

Tämä johtaa erikoisiin asioihin.

Kouluissa selitetään usein että jos uskonnolliset symbolit, kuten ristit, poistetaan niin arvotyhjiö täyttyy jollain. Kuitenkin sairaalat ovat hyvä esimerkki julkisesta tilasta jossa pyritään neutraaliuteen. Itse asiassa sairaalat ovat hyvin lähellä sekularismia. Ne ovat itse asiassa täysin sekulaareja. Ne ovat niin sekulaareja että harva sekulaari ajaa yhteiskunnassa samantasoista uskonnollisten symbolien täyskieltoa työntekijöiltä ja infrastruktuurilta. Sairaalat ovat toisin sanoen äärisekularistisia paikkoja! Eikä kukaan valita.

Sairaalat hakevat neutraaliutta. Ja tätä haetaan alkuun kuvaamani avomielisyyden vuoksi. Jokainen potilas otetaan potilaana eikä identiteettinsä jatkeena. Tuomitseminen ja moralisointi kuuluu pastoreille (jos nykyään heillekään). Tavoitteena on luoda tila jossa voidaan hoitaa laajalla diversiteetillä erilaisia ihmisiä jotka tarvitsevat lääketieteellistä apua. Ja siksi sairaaloissa on rajoitteita. Jotka ovat ilmaisunvapauden kannalta sensuristisia.

Toki asiat eivät ole aivan näin yksinkertaisia. Neutraaliuteen nimittäin oikeasti liittyy jännittävä ongelma. Sitä voisi kutsua "tasapäistämisharhaksi". ; Sen ydin on siinä että jos tämänlaisista rajoitteista päättävät ihmiset eivät välttämättä ole kovin vaihtelevia. Ja jos tälläinen ryhmä päättää siitä mikä on neutraalia, käy helposti niin että normaali ja neutraali on sitä mitä he ovat. Tällöin rajoitteet tosiasiassa iskevät toisinajattelijoihin eivätkä siihen ovatko asiat konfliktia herättäviä tai provokatiivisia. Se mitä nämä päättävät tahot pitävät tavallisena muuttuu universaaliksi normaaliudeksi. Riippumatta siitä onko näin laajemmassa "ihmismassassa". Barbara Flagg onkin kuvannut ilmiötä teoksessa  "Critical Whiteness". Hänen mukaansa lainsäädännössä neutraali "yleiskulttuuri" rajoitteineen pitää sisällään piirteitä jotka ovat lähempänä keskieurooppalais-amerikkalaista kuin vaikkapa latinalais-amerikkalaisten tai afrikan-amerikkalaisten kulttuuria.

Tämä vaikutus onkin varmasti läsnä kouluissa jossa avoimesti ateististen laulujen esittäminen yhteislauluna on mallia "ei edes tapahdu" - ja johon ei taatusti suostuta millään ehdoilla - kun taas "Suvivirren" poisjättäminen olisi verisen boikottia vaativan puolustamisen aihe. Ja tämä toisaalta muistuttaa siitä että kenties sairaalatkaan eivät oikeasti ole niin neutraaleita kuin voisi luulla.

Toisaalta vaikka sairaaloissa onnistuttaisiinkin, niin on syytä muistaa että sairaalat ovat myös helvetin tylsiä, kuivia ja tomuuntuneita paikkoja. Sellaiseen on tarve joskus joutua. Mutta ei sellaisessa kukaan halua elää, varsinkaan pitkiä aikoja. Kai siksi meillä on liialta laitostumiselta ja kärsimyksiltä suojelevia puheita eutanasiasta. Toki tiedän toisenkin paikan kamalan. Sellaisen oikein tylsän ja nukuttavan paikan monille. Peruskoulun.

Musta lippu liehumaan ; Anarkiaa vai sekularismia?

"Niinpä ruukinmatruuna esittää kompromissia. Lipun poltto sallittakoon, kunhan se tehdään valvotusti krematoriossa."
("Takkirauta", Lippu palamaan)

Vihreät ovat ehdottaneet sitä että Suomen lipun käsittelyyn ei liitettäisi rikoksia. Eli lipun kaltoinkohtelusta tulisi eettinen, sosiaalinen ja esteettinen rike eikä jotain josta rangaistaan lain edessä. Lipun häpäisy dekriminalisoitaisiin. "Sivistyneessä yhteiskunnassa on pyrittävä kunnioittavaan keskusteluun, mutta sananvapauden idea on se, että sallitaan myös loukkaavien ilmaisujen käyttö". Asiassa on paradokseja. Esimerkiksi moni vasemmistolainen joka on vastustanut Muhammadin kuvien esittämistä pitää tätä aloitetta hyvänä. Toisaalta taas perussuomalaisista löytyy paljon ihmisiä jotka kannattivat Charlie Hebdon kuvia mutta jotka siunailevat nyt melko ankarasti kuinka kauheaa ikonoklasmi Suomen Tunnuksilla on.
1: Mutta mikä tahansa on tietenkin mahdollista nyt, kun oppositiossa toisinajattelijoiden sananvapautta korostava linjama jossa poliittinen korrektius on nyt selittämässä miten olisi tarpeen pistää "pulinat pois" kun on "demokraattisesti valittu hallitus". Ja kaikkea mitä Esko Valtaoja on huomauttanut. "Oppositio on pahoittanut mielensä kun ei päässyt hallitukseen. Hallitus on pahoittanut mielensä kun oppositio tekee samaa kuin se itse oppositiossa ollessaan. Vihreät ja vasemmistoliitto ovat pahoittaneet mielensä kun eivät päässeet siihen vastuuseen, josta itse vetäytyivät pois."

Hannu Kiuru kirjoitti "kotimaan" blogiinsa Suomen lipun polttamisesta. Siinä oli joitain hyvin erikoisia ja kulmakarvoja kohottavia kohtia.
1: Niitä on itse asiassa otsikkoa myöten "Suomiko nousuun anarkistisin keinoin". Kiuru puhuu kirjoituksessa Suomen kilpailukyvystä ja taloudesta. "Politiikka on yhteisten asioitten hoitamista. Anarkismiko**) sopisi kaikille suomalaisille tässä ja nyt selviytymiskeinoksi ulos henkisestä ja aineellisesta ahdingosta?" Tämä on hyvin omituinen kannanotto. Hannu Kiuru kun on niitä pastoreita jotka ovat usein syyttämästä materialismista ja kilpailuyhteiskuntaan menemisestä ja pinnallisuudesta ateismin kohdalla. Kuitenkin näyttää siltä että hänen perusasenteensa on se, että jos se ei ratkaise talouskriisiä se ei ole mikään aito kannanotto. Olen virallisesti huvittunut. Etenkin kun esityksen tekijät eivät väittäneet että temppu lisäisi valtion tuloja. Näkökulma oli aivan toinen.
2: Hän esimerkiksi sanoi että "Tänään, 4.6.15, on puolustusvoimain lippujuhlapäivä. Ruttopuiston rovasti yrittää sielunsa silmin nähdä tilanteen, jossa lipputankoihin on nostettu mitä erilaisimpia Suomen lipun irvikuvia: puoliksi palaneita, repaleisia, spreijattuja, ulosteila töhrittyjä siniristejä. Monihan on jo pitkään himoinnut ristiä pois itsenäisyytemme symbolista."
     2.1: Voisin kirjoittaa siitäkin että miten Kiuru kontekstoi "pahimman mahdollisen skenaarion" mukaan. Hän puhuu lipun häpäisystä liputuspäivänä liputuksen yhteydessä. Kun tosiasiassa jos esimerkiksi minä pilaisin lipun olisin ensinnäkin ostanut sen lipun (omistusoikeuskysymys) ja tekisin siitä erillisen performanssin. Ymmärrän hänen osallistuttavaa tilannetta koskevan huolensa. Jos on yhteinen lippujuhla johon kaikki yhdessä osallistuvat, niin performanssi sotkee tämän yhteisen tilaisuuden. Olenkin puhunut usein osallistuttamisesta uskonnollisten yhteislaulujen kohdalla. Mielestäni ei ole asiallista pakottaa ketään seuraamaan ja ottamaan osaa lipun häpäisyyn tai virrenlauluuseen. Jo se että paskottu lippu tuodaan tilaisuuteen ja sitten sanotaan että "ne jotka eivät tahdo osallistua voivat kävellä pois tai laittaa silmänsä kiinni" ei ole tekosyy. Itse tosin haluaisin sallia lipun rienaamisen hyvinkin monenlaisissa muissa tilanteissa.
   2.2: Olen tietoinen että rististä lipussa puhutaan paljon. Mutta tietääkseni se ei ole mikään asia jota oltaisiin ajettu. Se on päinvastoin asia jota liitetään puheissa jonain absurdisoijana sekularisteille että "kun et halua laulaa suvivirttä niin sitten haluat ristin pois suomen lipusta." Tämä liittyy ristin pois himoitsemiseen yhtä paljon kuin Oinonen tai homoseksuaalit haluavat harrastaa seksiä koirien kanssa. Vaikka "jos homot menevät naimisiin niin sitten pian mennään avioon koirien kanssa" onkin iskulauseena ja kliseenä. Itse asiassa ristin kohdalla keskustelukulttuuri on niin keskittynyt siihen että (a) risti on yksinkertainen muoto, eikä se tee plussistakaan kristinuskon mukaisia (b) risti on etääntynyt synnyn syistä niin että se ei enää viittaa siihen että Tosi Suomalaisen olisi pakko olla kristitty. Kaikista nettikeskusteluista lähimpänä on oma teoreettinen ajatuskokeeni jossa korostin sitä että periaatteessa lippua voitaisiin  muuttaa ja että näitä lippumuutoksia on monien maiden kohdalla tehtykin. Tosin tässäkin jopa minä korostin että Suomessa nämä ehdot eivät toteudu. En tiedä mistä Hannu Kiuru on keksinyt lippusensuurijoukot. (Kuva tai ei tapahtunut.)
3: Hän reagoi varsin omituisella tavalla. "Toki monissa muissa maissa ihmiset käyvät messuissa henkensä kaupalla. Meillä tällainen pelko ei ole ajankohtainen. Ainakaan vielä." Eli kun uskonrauhan pykäliin halutaan tarttua, niin se sitten tarkoittaa sitä että uskovaisia saa kohdella miten tahansa. Kiurun ajatus on selvästi kopioitu Komulaiselta. Sääli että se oli epäargumentti jo alkuperäisessä yhteydessään. Valitettavasti uskontoon liittyy privileegiolakeja. Näiden purkaminen ei poista niitä lakeja jotka eivät ole uskovaisten privileegioita. Esimerkiksi minä olen käynyt Skepsis RY:n tilaisuuksissa ja niitä ei mikään uskonrauhan suojelua koskeva säädös suojele. En kuitenkaan koe "käyväni henkeni kaupalla" niissä. (Koska siellä ei ole kreationisteja.)

Jotain kiinnostavaakin tuosta irtoaa.

Kiuru kuitenkin demonstroi yhtä tärkeää asiaa joka olisi syytä huomioida. Hän toki puhuu anarkismista varsin omituisesti. Nimittäin siten että jos on jokin ikonoklastinen projekti niin sitten sallitaan kaikki. "Anarkismi on siis uuden sosiaalisen järjestyksen filosofia, joka perustuu täydelliseen vapauteen ilman rajoittavia lakeja. Sen mukaan kaikki erilaiset hallitusmuodot perustuvat väkivallalla uhkailuun ja siten ne ovat valheellisia, vahingollisia ja tarpeettomia. Anarkismi hyökkää erityisen voimakkaasti kolmea ihmistä eniten sortavaa, keinotekoista käsitettä vastaan: uskontoa, omaisuutta ja valtiota." Kiurun ajatus mukailee kaavaa "anarkistit haluavat asiaa X" + "vihreät haluavat asiaa X" = "vihreät ajavat anarkiaa". Valitettavasti näin ei mitenkään välttämättä ole. Se, että ajaa mitä tahansa yksittäistä partikulaaria vapautta tai oikeutta on analoginen anarkismin kanssa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että mikä tahansa täydellisestä erimielisiä teloittavasta kotejakin vahtivasta totalitaariseta teokratiasta poikkeaminen olisi anarkismin ajamista.
1: Kiurulla on todellakin asenne jossa mikä tahansa on jotain joka vedetään aina kaikkeen. Eli jos kannattaa sananvapautta yhdessä asiassa niin kannattaa sitä kaikessa. "Sananvapausko on aikamme uusin kultainen vasikka? Kun ennen valtion kukkaronnyörien vartijat vetosivat siihen, että ei ole rahaa, niin sillä saatiin kansa hiljaiseksi, pulinat pois.  Kun nyt vedotaan sananvapauteen, niin kaikki kynnelle kykenevät selittävät suureen ääneen omia sekavia aivoituksiaan aivan niin kuin sananvapaudesta olisi tullut suoranainen sanomisen pakko." Tämä asenne on sitä että joko ihmiset olisivat ekstremistejä tai sisäisesti ristiriitaisia. Asenne on sama kuin jos selittäisi että perinteiden kunnioittaminen tarkoittaisi sitä että vaatisi että ateistit eivät pääsisi naimisiin lainkaan koska kirkko ja ripiltäpääsy on perinteisesti ollut oikeus avioitumiseen. Ja korostaa että perinteinen jumalanpilkkalainsäädäntö tarjosi Suomessa kuolemanrangaistusta jumalanpilkasta joten kun perinteitä kunnioittaa yhdessä niin väistämättä kunnioittaisi tässäkin kohdassa. Tämänluonteonen slippery slope on tuollaisena ehdottomuutena osoitus syvistä analyyttisyyskyvyn rajoitteista, joka on toki tuttua esimerkiksi homoseksuaalien avioliittokysymyksen tiimoilta. Jos argumenteissa on useampi kriteeriattribuutti, ne unohdetaan ja kaikki nähdään "kun tuo yksi kriteeriattribuutti on argumenteissa niin sen on pädettävä kaikkialla" -teemaisesti. Vaikka useamman muuttujan kohdalla käy toistuvasti niin että ne muut muuttujat lisäävät rajoitteita ja kontekstoivat sen milloin mitäkin sovelletaan. Ja tällöin jotain yhtä kriteeriattribuuttia voidaan välillä noudattaa ja välillä ei. Hannu Kiuru ei ole analyysikyvyttömyydessään idiootti^*), mutta sitäkin debiilimpi hän todennäköisesti on. (Hannu Kiuru itse liittää mielenterveysanalyysiä varsin löyhästi asioihin, joten tämä ei minun tekemänä ole loukkaus vaan "kiinnostava asiallinen näkökulma".)

Mutta teemana anarkismi on kiinnostava. Etenkin jos se liitetään "ristien sensuuriin". Sillä sekularismi ja anarkismi itse asiassa nojaavat keskenään vastakkaisiin näkemyksiin soveliaisuudesta.

Itselleni lipun polttamisen dekriminalisointi on "kannatettava asia". Syynä on se, että ajan kaiken kaikkiaan hyvin vahvaa ilmaisemista. (Ja olen myös jossain määrin äärimmäinen, flamboyant ja liioitteleva tässä asiassa.) Mielestäni Suomessa pitää olla julkista tilaa siihen että saa tunnustautua olevansa paska ja ääliö ihmisenä. Siksi minä en esimerkiksi aja sekularismia tai sensuuria. Oma tapani on päinvastoin se, että jos jokin asia on oikein nolo ja tyhmä niin sitten käytetään omaa sananvapautta ja haukutaan tämä asia, mielellään argumenttien avulla jolloin viestistä tulee "vaikeammin vastaanpantava". Ihmiset osaavat kyllä sitten valita puolensa aivan itsekseen. (Vaikka se usein onkin "se puoli missä se tuomoääliö ei ole".) Tässä huomataan että kritiikki ja mollaaminen ei ole sensuuria vaan sekin on ilmaisua. Koska ajan ilmaisua on minusta aivan luontevaa että jos tilanne niin vaatii niin Koraanilla sytytetään nuotio, vanhaan ohutsivuiseen Raamattuun kääritään sätkä. Ja Helluntailaisten huokoisiin papereihin painettuihin uskonnollisiin pamfletteihin pyyhitään perse. Tässä ilmiselvää on että näkemyserot johtavat kiistoihin. Näitä on sitten kestettävä. Ja jos joku haluaa vetää uskonnollisella argumentaatiolla politiikassa niin sen parempi - sittenpähän tiedän ketä en äänestä. Ja jos koululaitos tunkee Jeesuspatsaita yleisiin tiloihin, niin sen parempi. Sitä enemmän siihen Jeesuksen naaman paikalle voi liimata printtitarran jossa on Muhammad -pommihatun kuva.

Sekularismi sen sijaan on kohteliaisuuden kulttuuria. Siihen jumalanpilkka sopii huonosti. Sillä miksi uskonto ei saa näkyä julkisissa tiloissa? Koska erimielisyys luo skismaa. Koska uskonnot ovat monesti riitelyn ja erimielisyyden lähteitä. Koska monia ihmisiä ahdistaa nähdä erimielisiä toisen maailmankuvan ihmisiä katukuvassa. Tässä kulttuurissa voidaan pahastua niin että siniristilipun risti ärsyttää niin että se on pyyhittävä pois.

Minä olen kulkenut oman valitsemani tien koherentisti loppuun. Moni kuitenkin tasapainoilee. Ja vaikka tämä on joskus tasapainoista ja kohtuullista, niin aika usein silti näyttää että moni ateisti näyttää tässä kohden kristityiltä. Siis siinä mielessä että esimerkiksi Hannu Kiurullakin on pitkä historia täynnä ateistejen vakaumuksen ja mielipiteiden haukkumista "vitsin" nimissä. (Ja hän ei ole pahoitellut näitä tekoja tai halunnut niitä vältellä.) Mutta anna olla kun hänen läsnäollessaan kerrot kuollut Jeesus -vauva vitsejä niin hän pahastuu. Samoin moni ateisti haluaa harrastaa jumalanpilkkaa julkisuudessa mutta samanaikaisesti uskovaisten katujulistajat lapunjakajat ja megafoniinhuutajat ovat heistä sikaärsyttäviä ja olisi parasta jos heidät saataisiin pois katukuvasta. Tämä ei ole sitten sitä kohtuutta. Tämä on sitä että itse saadaan hakata muita mutta muut eivät saisi sanoa mitään poikkipuolista itselle. Minun näkemykseni reilusta onkin ihminen joka antaa muille tilaa hakata itseään yhtä kovaa kuin hakkaa itse muita.

---

*) Käsitteellä idiootti viittaan muinaiskreikan käsitteeseen ἰδιώτης, idiōtēs, joka tarkoitti henkilöä, joka ei osallistunut julkiseen elämään kuten demokraattiseen kaupungin hallitsemiseen, mitä pidettiin vapaiden miesten velvollisuutena. Tässä käsittein toivoisin Hannu Kiurun olevan idiootti. Mutta ei. Hänen kaltaisensa kyllä pitävät puolensa ideologioiden maailmassa ... ja vievät tämän politiikasta puhumiseenkin. Vaikka muiden ilmaisua ovat kyllä rajoittamassa jos kokee sen itselleen ahdistavaksi ja repiväksi.

Sija antaa sopua ; Ymmärtämisestä ja sen rajoista.

Yllättävän usein törmää tilanteeseen jossa joku selittää vankasti että "hän ei voi ymmärtää miten joku voi olla jotain tiettyä mieltä jostain". Henkilö ei siis ymmärrä miten joku voi kannattaa aborttia, homojen avioliittoa, kreationismia tai skeptistä aatetta. Mielipiteet valikoituvat yksittäistapauksen mukaan, mutta asenne on joka tapauksessa sama.

Se on hyvin erikoinen. Koska sanan pintatasolla tunnustetaan että jotain ei ymmärretä. Se, mitä tällä yritetään kuitenkin sanoa on suunnilleen se, että tämä asia on niin ilmiselvä että ihminen tietää että tästä ei voi olla erimielinen. Kaiken kaikkiaan tässä asenteessa ei yleensä viitsitä tutustua vastapuolen argumentteihin, saati seulomaan irti sitä mikä niissä on virheellistä. Joten tietämättömyys on se minkä näistä ääliöistä saa lopultakin irti. On ällistyttävää miten sanojen rakenteet vastaavat sitä viestiä mitä sanoma jakaa. Mutta miten se tästä huolimatta ei vastaa viestijän intentioita ja käy tässä välissä "jossain".

Tämä johtaa tiedostamiseen.

Valistusajan jälkeen muodissa tuntuu olevan sapere aude -ideaali jossa korostetaan tiedostamista. Perusasenne nykyään niin skientisti-skeptikkojen kuin relativisti-postmodernistien parissa on usein se, että on syytä ymmärtää vastapuolta, kuunnella heitä ja tätä kautta ihmisistä tulee myös sopuisampia. Tiedostaminen korostaa jotain yleisinhimillistä. Viestintä poistaa juuri ylläolevaa dogmaattista itseriitoista ajattelua ja korostaa että olemme kaikki ihmisiä. Ihmiset myös oppisivat argumentoinnissa ja muuttaisivat mieltään.

Jossain määrin tämä on perusteltua. Jos mietitään vaikka "Tiede" -lehden kirjoitusta siitä miten 20 minuutin keskustelu voi saada ihmiset muuttamaan mielipiteitään homoista. Tämä ei ole yllättävää. Se on sitä tutkimusperinnettä jossa voidaan huomata että ihmisten kannat aborttiin muuttuvat lievemmäksi jos he joutuvat seuraamaan tilannetta jossa joku heidän tuntemansa ihminen on tehnyt sellaisen. Tämä korostaa tiettyä sopuisuutta ja luo ajatusta siitä että äksyily on asioiden tuntemattomuutta. Ja alkuun laittamani ääliötyyppi näyttää viittaavan siihen suuntaan että kysymys on juurikin tästä.

Voidaan ajatella että ymmärtäminen todellakin korjaa tilanteita vaikka sellaisten asioiden vuoksi että aborttikysymyksessä on erimielisyys itse prosessista. Mutta tämän lisäksi kysymys on myös siitä että abortissa puolustus ja vastustus käsittelevät aivan eri aihetta. Ollaan paitsi erimielisiä niin myös erimielisiä siitä mistä ollaan erimielisiä. "..the pro-life students rated the value of human life as particularly important, but they underestimated how much pro-choice students also recognised the importance of this issue. By contrast, pro-choice students accurately predicted how strongly pro-lifers felt about the value of human life, but underestimated how much they also recognised the importance of women’s rights. In other words, the two groups were disagreeing about what they disagreed about, with each group tending to believe it was their own core values that were the key source of conflict."

Kysymys ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Ytimessä on ns. contact hypothesis. Tämä on Gordon Allportin nimiin laitettu ajatus siitä että eri ryhmien eläminen yhdessä onnistuu parhaiten törmäyttämällä heidän kulttuureja yhteen niin että ne kohtaavat toisensa. Toisin sanoen monikulttuurisuus ei tule onnistumaan jos ihmiset poteroituvat omiin asuinalueisiinsa eivätkä tapaa toisiaan. Tälläisessä syntyy vain kyräilyä. Tähän suuntaan itse asiassa onkin melko paljon viitteitä. Esimerkiksi tuo homoavioliittoihin liittyvä mielipide-ero osoittaa että ihminen on helposti sopuisampi jos hän kohtaa ihmisiä.

Kuitenkaan tätä ei saa liiaksi sekoittaa vastapuolen kannan ymmärtämiseen. Se on enemmänkin sitä minkä vuoksi uskovainen tulee erimielisyyksistään huolimatta helposti toimeen seurakunnassa. Uskovaiset ymmärtävät yleensä seurakuntatoimintaan osallistumisen merkityksen. Kokouksiin, jumalanpalveluksiin tai muihin tilaisuuksiin on heistä tärkeää osallistua yhdessä. Yhteislaulu, yhdessä marssiminen ja muut vastaavat keinot ovat sosiaalisia tapoja, eivät suinkaan ole argumentatiivista. Niiden kautta ei opita ymmärtämään ideologiaa kovinkaan syvällisesti.
1: Päin vastoin, jumalanpalvelukset ja niiden saarnat ovat sen oloisia että ne tehdään älyllisesti kaikkein heikompitasoisimpien ehdoilla. Papit ovat akateemisesti koulutettuja fiksuja ihmisiä, he pystyisivät parempaan jos yrittäisivät ja haluaisivat. Tämä yksinkertaisuus, se että lapsi ja tyhmäkin ymmärtävät ja sopivat mukaan, voi olla heillä jopa ihanteena. Se ei ole läpeensä huono asia.

Kuitenkin jo asian wikipedia-artikkeli kertoo lisää. Sen oleellisen. Toimiakseen kohtaamisen täytyy olla tiettyjen reunaehtojen mukaista. Kontakti lisää sopuisuutta jos ja vain jos siinä on; (1) Tasa-arvoinen tilanne (Equal status). Eli molemmat osapuolet sitoutuvat tasapuolisesti tilanteeseen. (2) Yhteiset tavoitteet (Common goals), eli ryhmät jakavat yhteisen aiheen ja tavoitteen jota kohden he pyrkivät. Molemmat haluavat tätä samaa asiaa. (3) Kilpailun puute ja tarve yhteistyöhön eri ryhmien kanssa (Intergroup cooperation). (4) Auktoriteettien, lain ja tapojen tulee tukea yhteistyötä (Support of authorities). (5) Lisäksi kohtaamisen tulee olla henkilökohtaista. Ei muodollista vaan vapaamuotoista (Personal Interaction).

Tämän vuoksi esimerkiksi koulussa yhdessä laulettu "Suvivirsi" on repivä. Se sisältää aina taistelullisen elementin siitä että "kenen kulttuuri on Suomalaisuudelle ja yhteiselämälle tärkeämpi". Näin ollen se repii joka ikinen vuosi. Samoin julistajien voi olla vaikeaa ymmärtää että se että he kertovat omaa näkemystään ja toinen on läsnä ei ole sosiaalista. Se, että kysyy "oletko kuullut Jeesuksesta" jossa vastaajan vastaus ei muuta omaa käytöstä vaan on vain icebreaker jolla oikeutetaan oma jutustelu omasta asiasta ei ole tehokasta. Kuten ei myöskään keskusradiosta tuleva kuulutus tai aamunavaus. Jopa kirkon jumalanpalvelus on vain tilaisuus, koska ne ovat keskusjohdettua istumaan menemistä ja pystyyn nousemista. (Tekisivät edes punnerruksia!)

Suoraan sanoen suurin osa "kohtaamisista" ovatkin sellaisia että niissä viitataan ihanteisiin ja ihmisluonteen piirteisiin jotka ovat Allportin contact hypothesis -näkemysten eetoksella, mutta eivät ole liikenteessä sen reunaehdoilla. Joka tarkoittaa sitä että konfliktit todennäköisesti kasvavat. Monikulttuurisuuden onnistuminen onkin tältä osin hyvin vaikeaa. ; Kun arvokeskustelu on usein riitelyä, on selvää että tämä kohtaaminen ei ainakaan paranna suhteita. Kun tiedostaa miten "hompanssit" ja "persut" tappelevat "mamujen", "mokuttajien" ja "suvakkien" kanssa, voi ymmärtää että skismat kasvavat hyvinkin helposti. Ja ne kasvavat nimenomaan siinä että kohdataan toinen ihminen aidoimmillaan ja tavalla jossa tämä nimenomaan setvii hyvinkin juurevasti ja peruspremissejä myöten omia näkemyksiään. Panu Höglund on vuosia kinannut perussuomalaisten kanssa. Ja häneltä saadaan ihastuttavia lausuntoja, kuten "Minä voin elää vain jos persu ei voi. Näin yksinkertaista se on." ja "Hyvää uutta vuotta toivottaa Paljastettu kaikille kunnon ihmisille. Ja teille maahanmuuttokriitikoille ja sellaisten hännystelijöille: paskaa uutta vuotta, ja olkoon se viimeisenne." Skismaattisen suhteen tavallaan kuitenkin ... ymmärtää.

Sosiaalisuus ja sisältö.

Melko monilla ystävällisyys ja fiksuus kulkevat käsi kädessä. Tämä on kannustettava tavoite. Se on myös tavoite joka ei ole sisäisesti ristiriitainen tai mahdoton. Kusipäisen neron myytti on virheellinen stereotyyppi. Hieman kuten ajatus siitä että kaunis nainen olisi tyhmä. Tai että ruma tyyppi olisi jotenkin väistämättömästi sisäisesti kaunis. Ei ole hyvä ajatella että "jokin kompensoi aina". Tästä nimenomaan ei ole kysymys. Liian moni teeskentelee älykästä olemalla ilkeä.

Tätä mielevän älykkään sivistyneen mielikuvaa kuitenkin kenties korostetaan liiaksi tässä asiassa. Ajatellaan että jos suvaitsee toista niin ymmärtää hänen perusteitaan. Kysymys ei kuitenkaan ole mistään älyllisestä oppisisällön ymmärtämisestä vaan sosiaalisuudesta. Sosiaalinen ihminen on sosiaalinen. Sosiaalinen toimeentuleminen ja tieto toisen maailmankuvasta ja ideologian oppisisällöistä eivät ole sama asia. Eikä se sosiaalistuminenkaan mikään ilmiselvyys ole ; Itse asiassa on jopa nähty että ikävät kokemukset vaikuttavat vahvastikin etäännyttävästi. Joten kontakti voi todella myös lisätä suvaitsemattomuutta. Itse asiassa negatiiviset kohtaamiset vaikuttavat etäännyttävämmin kuin mitä kohteliaat ja asialliset kontaktit rakentavat. Tässä kohden hyvyys voi voittaa vain jos asialliset kontaktit ovat paljon yleisempiä.
1: Ja tämän vuoksi yhteislaulettu "Suvivirsi" voi todellakin etäännyttää uskonnosta etääntyneitä entistä kauemmas. Se on minusta hauska syy pitää laulu mukana. Kristityt iloitsevat kun se lauletaan. Ja sen laulaminen kuitenkin ajaa nimenomaan ateistien asiaa.

Suvaitsevaisuuden kohdalla on lisäksi syytä muistaa se, että ihmisten kääntäminen asia-argumenteilla on hyvin vaikeaa. Olen usein puuttunut juuri tähän puoleen. En kannata valistushenkistä ajatusta jossa ihmiset korjaavat uskomuksiaan älykkäästi ja asianmukaisesti kritiikin ja uuden tiedon edessä. Chris Mooney on kuitenkin tässä kohden siitä mielenkiintoinen mainittava, että hän aikaisemmin kannatti vahvasti ns. framing -näkemystä. Hänestä tieteestä piti kertoa vastaanottajan maailmankuva huomioiden ja konflikteja vältellen. Hän ajatteli että tätä kautta ihmiset saataisiin paremmin hyväksymään ja oppimaan tieteitä. Pseudotieteiden kannattajia ei saanut pelotella ja haukkua poteroihinsa. Mooney ajatteli että näin esimerkiksi evoluutioteorian opettaminen saataisiin parannettua. Sittemmin Mooney on muuttanut havaintojen edessä mieltään. Kenties ihan sen vuoksi että sosiaalisuus ei ole asiatietojen pänttäämistä ja ymmärtämistä.

---

Kirjoittaja tykkää haukkua ihmisiä ääliöiksi. Mutta hän yrittää panostaa siihen että hän ymmärtää vastapuolen ideologian, idean ja perusargumentit. Ja etsii niistä puutteita ja moittii ääliöksi tämän ymmärtämisen kautta. Jos hän ei voi ymmärtää miten joku kannattaa jotain asiaa, se kertoo hänelle lähinnä siitä että psykologia tai kyseinen ideologia on jäänyt vieraaksi.

Ihmisten roolittaminen

"Up in the air" -elokuvassa on kohtaus jossa suunnitellaan lentokoneeseen pääsemistä. Tämä tapahtuu luomalla stereotyyppejä. Ja se on käytännöllistä. Siitä huolimatta, että apulainen pitää tekoa rasistisena. Tämänlaista luokittelua vastustetaan usein fenomenologiassa siksi, että siinä ei kohdata ihmistä ihmisenä vaan luodaan lokero johon tämä ikään kuin vangitaan. Mutta samanaikaisesti se on hyvin käytännöllistä. Molemmat puolet ovat tosia.

Jos asiaa lähestytään klassisesti voidaan avata Platonin "Valtio". Siinä on ihmistyyppi jota kutsutaan vartijoiksi. Tämän ihmistyypin kohdalla Sokrates kuvaa viisauden rakastamista tiedon kautta. Esimerkiksi viisauden rakastajasta tulee koira. Koirahan pitää niistä jotka se tuntee ja on epäluuloinen vieraita kohtaan. Tutun ei tarvitse olla tehnyt koiralle palveluksia lähiaikoina, välttämättä koskaan. Ventovierasta epäillään vaikka tämä ei ole tehnyt mitään. Sokrates pitä ihailtavana sitä miten koira luokittelee ihmiset tiedon perusteella. Pidetty ja vihattu eroavat toisistaan vain sitä kautta mitä koira tietää siitä.

Ja vaikka "Valtiossa" vartijoiden erityislaatuisuutta korostetaan, esimerkiksi sitä miten heidän pitäisi olla lempeitä omille mutta uhka muille, eli vaativat keskenään ristiriitaisia ominaisuuksia, niin ainakin tämän luokittelutavan kohdalla yllättävän monet ihmiset onnistuvat olemaan hyvinkin "koiramaisia". Esimerkiksi itse tunnun olemaan tässä kohden jopa "valitettavan koiramainen". Sillä jos tarkastelemme mitä koira tekee, niin sillä on mielessään lokeroita. Tieto muuttaa tätä lokerointia. Vieraisiin kohdistetaan epäluuloa koska nämä ovat stereotyyppejä eivätkä yksilöitä. Tiedon puutetta kuvataan "riskien kielellä". Ja näin on saatu "ventovieraan" stereotyyppi.

Luultavasti tähän on syynä ns. Dunbarin luku. Tämä kuvaa rajoitetta joka ihmisillä on sosiaalisessa kanssakäymisessä : "Dunbar posits that there is a cognitive limit to the number of relations that any one primate can maintain. In his book, How Many Friends Does One Person Need, he argues that you can only keep friendships with about 150 people at any given time, because "this limit is a direct function of neocortex size, and ... this in turn limits group size where stable interpersonal relationships can be maintained."" Ja koiravertaukselleni merkittävää on huomata "Dunbar even goes as far as to say that anyone who claims to have more than 150 real friendships is "suspect," as the quality of those relationships must deteriorate as the social group expands."

Tämän voi tavallaan kuvata siten, että ihmisen kokemusmaailman kannalta maailmassa on korkeintaan 150 oikeaa ihmistä. Muut ovat enemmän tai vähemmän rooleja joita käsitellään stereotyyppeinä. Ihmiset luokittelevat muita lokeroihin ja antavat niille sitten rooleja. (Jos koiria käsitellään typistämällä niiltä häntä, ihmisiä stereotyypistetään.)
1: Huonoimmillaan ne ovat synonymisaatioklimppejä kuten "punavihervasemmistostalinistimädättäjä" tai "naturalistiateistidarwinisti". (Mitä useampi termi kuvaa samaa sitä loukkaavampaa ja epä-älyllisempää meno on).

Voi olla että emme pidä tästä, mutta tosiasia on silti se, että me kaikki käytämme jossain määrin näitä ihan koko ajan. Tässä blogauksessakin on luotu rakennetta sillä että näitä "stereotypistämisiä" on tehty montakin kappaletta. (Osa niistä on toki itsetarkoituksellisia ja alleviivattuja, demonstratiivisin syin.)

Itse asiassa myös manipuloimme toisten mielipiteitä hyväksikäyttäen tätä "ihmisten taipumusta olla rajallisia". Tätä kutsutaan identiteetiksi. Identiteetti ei ole se mitä me perimmiltään olemme, vaan se on mainos. Se on jotain jolla liitämme itseämme johonkin klusteriin. Siksi niin monille on tärkeää liittää itsensä johonkin ideologiaan. Ja irtautua jostain muusta ryhmästä.
1: Joka hassuimmilaan on sitä että "en ole uskovainen vaan uskossa". Koska tässä viitataan jaotteluun jolla ei ole merkitystä kuin tällä hyvin marginaalisessa ryhmässä eikä yhtään sen ulkopuolella. Tämänlainen lisäjaottelu on sitten vähän kuin vastapoolina sille synonymisaatiolle jossa erilaisia asioita kutsutaan samaksi koska tärkeämpää on luoda yhteinen vihollinen. Tällä tarkalla rajaamisella halutaan enemmänkin rajautua tiettyyn eliittiin joka jotenkin vapautuisi vaikka "uskovaiseksi" leimautumisen negatiivisista konnotaatioista ilman että tarvitsisi luopua vaikka niistä asenteista jotka johtavat siihen että muut alkavat näitä negatiivisia konnotaatioita näkemään.

Tämä kenties selittää osaltaan sitä miksi niin monet identiteettimerkit ovat myös sorron välineitä. Miksi on rotuylpeyttä korostavia ryhmiä että rotuun perustuvaa rasismia. Ja miksi on ideologiaan kuulumisen tärkeänä pitämistä samalla kun tarjotaan myös ideologista vainoa. Molempien takana on sama voima. Ihmisille annetaan rooleja.

Itse asiassa näitä rooleja on myös siellä missä korostetaan samanarvoisuutta ja vapautta. Jukka Hankamäki demonstroi tätä musiikkia ja fanittamista koskevassa blogauksessaan. Osansa saa sekä musiikin kuuntelijat, fanit yhteisönä että musiikin tekijä. "Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö fanita suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään kovin hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä." Dissonanssiteorian mukaan kun estetään konflikteja jos ei vihata muusikkoa josta kaverit pitävät. Ja toisaalta pitämällä jostain voi saada positiivista suhtautumista koko fanilaumalta. "Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon." fanius josta tulee kilpailua johtaa repivyyteen ja konfiktit kasvaisivat vaikka sitä tuossa edellä juuri haluttiin välttää. "Artisti itse puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden." Ja tämän kaiken jälkeen yhdelläkään fanilla ei ole mitään erityistä osaa. Hän on totaalisen vaipunut fanin stereotyyppiin.

Tai kääntäen : Artistin kannalta on olemassa korkeintaan 150 oikeaa musiikinystävää. Ja tätä suurempi kannattajajoukko johtaa siihen että on pakko antaa faneille pelkästään rooleja. Hänen ja koiran välinen ero on siinä että koira osaa varoa ventovierasta. Taiteilijan stereotyypissä ei tätä elementtiä ole. Tietyssä määrin fanin nimen kuuleminen ei muuta artistin kannata mitään. Joten tässä mielessä siinä missä Sokrates kehui koiraa ihailtavaksi viisauden rakastajaksi, artistille ei ole tässä mielessä osaa tästä viisaudesta. Joka tosin kyllä perimmiltään hieman uhkaa sitä Sokrateen koiran ihanteellisuutta.

Nykymaailmassa on väistämätöntä kohdata yli 150 ihmistä. Siksi on syytä suhtautua lähtökohtaisesti ennen tietoa (a priori) ystävällisesti ja kohdistaa epäilyä vasta tiedon jälkeen (a posteriori). Eli on aivan perusteltua olla enemmänkin käänteinen koira. Ja kaltaiseni ihmiset joille suurin osa ihmiskunnasta on ingoroitavia kohteita - kunnes jos ne tulevat juttelemaan niitä on epäiltävä että mitä ne haluavat kun ne niin omituisesti tekevät - tunnetaan ihmisryhmänä jolle on oma nimi. Kusipäät. Tämäkin on stereptyyppi. Mutta pirun kätevä sellainen. Sellainen on luultavasti toiminut kivikauden heimoyhteiskunnissa mainiosti. Mutta modernissa yhteiskunnassa on haasteellista toimia luolamiesmäisellä "kädestä suuhun - nuijasta päähän" -mallilla.

Jimmy McNulty -efekti : eli muutama sana ns. nousukkaista

Takkiraudassa kirjoitettiin erilaisista veneilijöistä. Hän nosti esiin sen, miten erilaista elitismiä on. Veneily on hänen mukaansa elitismiä siinä mielessä että siihen tarvitaan taitoa. Erikseen hän kuitenkin nosti ökyveneilijät. On olemassa huonotapaisia veneilijöitä joita kuvaa nousukkuus "Yleisesti ökyily yhdistetään nousukkuuteen - siis ihmisiin, jotka pitävät itseään eliittinä mutta eivät täytä eliitin tunnusmerkkejä syntyperän, suoritusten, sivistyksen saati käytöskoodinsakaan suhteen." Nähdäkseni tähän tiivistyy jotain hyvin totta. Mutta detaljien tasolla meillä on ilmiöön hyvin erilainen näkemys ilmiöstä ja sen suhteesta kompetenssiin.

Kenties helpointa on lähestyä asiaa rahan kautta. Esimerkiksi lottovoittajista usea hassaa omaisuutensa. Moni voisi ajatella että tämä demonstroisi kompetenssin puutetta. Eli että köyhä köyhtyy takaisin, koska ei osaa käyttää varojaan. Tämä on vain puoliksi oikein. Tämä liittyy siihen psykologiaan josta kirjoitin aikaisemmin. Tosiasia on, että köyhät ovat yleensä tutkitustikin hyvin taitavia rahankäytön kanssa. Heillä on kompetenssi. Suuret numerot vain hämäävät heitä. He eivät ikään kuin viitsi, luulevat että ei ole tarvetta. He eivät pärjää suurien summien kanssa. Nousukkuutta kuvaakin se, miten "Tieteen kuvalehti historia 12/2014" kertoi miten "ahneet natsit haalivat rikkauksia". Artikkeli kuvasi sitä miten monet opportunistit olivat lähtöisin nimenomaan köyhistä oloista. Tämä ei ihmetytä. Syy on psykologisesti sama kuin siinä miksi rap -muusikot kuluttavat bling-blingiin. (Olen itse hyvin tietoinen tästä puolesta. Ja se on yksi syy miksi itse esimerkiksi suostun käyttämään vain käteistä rahaa. En osta mitään pankkikortilla, saati luotolla.) Ökyily onkin sitä että rahaa käytetään erikoisella tavalla. Rahaa kuitenkin on joten pääsy rikkaistoon on saavutettu. Ökyilijä ei teeskentele rikasta. Hän on sellainen. (Tosin usein vain hyvin lyhyen aikaa.)

Kuitenkin tämä ei ole kaikki mikä muuttuu. "Crackedin" artikkeli kuvaa omituisia ongelmallisia asioita joihin ihmiset kasvavat jos he kasvavat köyhyydessä. Esimerkiksi makuaisti tottuu siihen että ruoka on tietynlaista. Ja sen jälkeen ylimysten ruoka ei maistu, koska se ei maistu tarpeeksi roskaruualle. Tämä johtaa tapojen ja tottumusten erilaistumiseen, omanlaiseensa kulttuuriin. Ja ruoka on vain esimerkki siitä miten syvälle yksityiskohtiin asia voi ujuttautua. "Suomen Kuvalehdessä" köyhien kulttuuria katsotaan tavalla joka otsikoituu toteamuksella "Lapseni ovat luoneet arvot, jotka sopivat vähäosaisen lapsille". Koska etiikka on paitsi filosofiaa, myös soveltamista, ei pidä ihmetellä että nimenomaan näin tapahtuu.

Suuri osa nousukkuuteen liittyvistä ongelmista ei olekaan pelkkään tuhlailuun kiinnittämistä. Tuhlailussa häiritsevintä onkin se, että rahaa paitsi tuhlataan niin sitä humputellaan typerästi, öykkäröiden ja kusipäisesti. Eli itsensä pankrottiin ajamisen idiotiapuolen lisäksi asia on nähtävä myös tyylikysymyksenä.  Vaikka kompetenssi ja status olisikin kunnossa, eikä tuhlailu oikeasti edes uhkaisi varallisuutta, niin tyyli on väärä ja tätä kautta eliitin ulkoiset merkit puuttuvat. Tämä on erityisen oleellista jos muistetaan että eliittiin kuuluu nykyaikanakin melko paljon erilaisia perijöitä. Paris Hilton on esimerkiksi ansainnut eliittiasemansa syntymällä. Heillä on vallan ulkoiset merkit, mutta ei suurtakaan kompetenssia. Heidän kohdallaan kompetenssia ei pidetä tärkeänä, koska ulkoiset merkit ovat kohdalla. Hänellä on, kaikesta huolimatta, riittävästi tyyliä.

Tässä kohden ilmiö rinnastuu hikipedian "monarkia" -artikkelin kohtaan joka erottaa tyrannin monarkista. "Tyranni on saavuttanut asemansa oveluudella, ihmisluonnon tuntemuksella ja ahkeruudella. Tyranniksi pääsijällä täytyy olla kyky strategisiin lyhytaikaisiin liittoihin että taktiseen väkivaltaan. Tyrannin täytyy tehdä tämä kaikki tietäen että joku muu todennäköisesti tekee tämän hänelle itselleen, joten hänen täytyy olla myös jollain tavalla rohkea. Monarkki sen sijaan on saavuttanut asemansa sillä että hän on syntynyt ja oikeuttanut sen elämällä riittävän pitkään kultalusikka suussaan." Joka muistuttaa siitä mitä isäni joskus kuvasi kun kysyin häneltä mitä hyötyä kuninkaista ylipäätään on. Että miksi heitä ylipäätään jossain on. Kysymys oli toki kenties hieman omituinen ns. "demokratian ystävien kesken", mutta hän kuitenkin vastasi että kuningas voidaan kasvattaa tapoihin ja politiikan käytäntöihin syntymästä asti. Kyllä se jotain painaa. Ja jos Paris Hiltonin elämää katsotaan (kaikenmaailman pornovideovuotojen lisäksi), niin hän käyttäytyy varsin ystävällisesti. Hänet on totutettu "soveliaan eliitin elämäntapaan". Ja näin hän eroaa vittuilutaitojen hionnallaan, ahkeralla työllä ja onnella äkkirikastuneista rap -öykkäreistä.

Periaatteessa tämä sanoo siten että slummeista noustaan ökylijäksi joko olemalla sikaonnekas tai sillä että hänellä nimenomaan on kompetenssia niin paljon että hän heikommista olosuhteistaan huolimatta kipuaa eliittiin. Ja rehellisesti sanoen tämä kertoo että hän on todennäköisesti ikävä opportunisti joka ei kaihda keinoja. Ja hän valitettavasti sekoittaa sen miten hän on saavuttanut vallan siihen miten tuo valta säilytetään. (Ne ovat kuitenkin keskenään eri asioita.) Toisin sanoen nousukkaalla ei välttämättä ole kysymys pelkästään ulkoisiin vallan merkkeihin tottumisesta, vaan siitä että hänen negatiiviset piirteensä ovat juuri niitä jotka ovat hänet hänen nykytilaansa saattaneet. Vasta seuraavassa sukupolvessa tapoihin totutaan. Tehoja haetaan esimerkiksi kun ökyilijä kouluttaa lapset.

Mutta minulla on vielä viimeinen asia. Ja se on jotain jonka voi demonstroida "the Wire" -sarjan erään keskustelun kautta. Siinä aiheena on McNulty, kusipää. He nostavat esiin McNultyn kusipäisyyden perusongelman  "No, it's not funny, sir. As a matter of fact, it's a fucking tragedy, is what it is. The guy, he has come to believe that he is always the smartest fuck in the room, and you know what? It's not his fault. Because let's face it, he's not going to Johns Hopkins or joining MENSA, he's taking a fucking job with the Baltimore Police Department. His first two years in Homicide, he's in Omansky's squad partnered with 'tonio Martino. - Christ! It must've been months even, he *was* the smartest fuck in the fucking room!" Ja kun tiedustellaan että mitä väliä tällä on, on vastaus se, että "My point is, he can't help it. It makes him an asshole, I know. But it's also what makes him good police. Last year, he gives me eight clearances. One of them was a decomp floater who was John Doe for three weeks." Kun ihminen elää tilan fiksuimpana, hän oppii luottamaan itseensä eikä muihin. Ihan syystä. Muu toimintatapa olisikin niissä olosuhteissa typeryyttä ja todennäköisesti haitaksi sekä itselle että muille. (Etenkin itselle.)

Moni ajattelee että sama ongelma vaivaisi myös eliitin älykkäitä. Mutta he unohtavat yhden asian. Eliitillä on myös sosiaalista verkostoa, ja tätä kautta helpompi pääsy talenttilaariin, joten siellä on mahdollista luoda erilaisia vertaisverkkoja. Fiksut pääsevät helpommin tekemisiin muiden fiksujen kanssa. Oppivat olemaan tasoistensa seurassa. Köyhälistössä kontaktipiiri on matalampi ja sitä voi helpommin olla tilanteessa jossa on "se luokan fiksuin tyyppi. Aina". Ei siksi että olisi erityisen fiksu, vaan sen takia että konteksti on mitä on ja verkostoitumisen laatu on suppeampi. Köyhissä oloissa muut fiksut ovat helposti omaa menestystä uhkaavia kilpailijoita. Opportunisti jolla on suuria suunnitelmia ei voi luottaa heihin. Rikkaistossa taas riittää paljon enemmän "nykytilan säilyttäminen". Ja kun eliittiin noustaan kaduilla, huomataan että tullaan uudenlaiseen ympäristöön johon ei ole totuttu. Ja käyttäydytään silti kuin olisi se vanha systeemi. Ei ihme jos käy ärsyttämään. Ja tässäkään tapauksessa kysymys ei ole kompetenssista vaan ulkoisten merkkien ja käytöstapojen puutteesta. Kun etiikka ja ruokatottumukset ovat "toisesta maailmasta", on selvä että nousukas pistää silmään. (Toivottavasti kuvainnollisesti.)

Onkin virhe ajatella ökyilyä pseudoelitisminä. Siis jonain jonka attribuutit eivät ikään kuin täyttäisi elitismin kriteereitä. Sen sijaan sitä pitäisi kenties lähestyä tottumattomana elitisminä, jonka ainut ongelma on siinä että se ei täytä mitään muuta kuin elitismin kriteerit. Esimerkiksi sivistys ja kulttuurin pinnallinen pintakuorrutus jää uupumaan. Elitismin pinnallisille mieltymyksille on helppo olla huvittunut, mutta tämä pintarakenne toimii juuri siten että se kätkee konfliktit. Ökylijältä puuttuu ennen kaikkea tämä krumeluuri. He eivät ole riittävän "poliittisesti korrekteja". Ja tätä kautta syntyy epämukavuutta ja ongelmia. (Ennen kaikkea muille.) Ei siihen voi muuta sanoa kuin että tavat usein ainut joka erottavat upseerin barbaarijohtajasta. Ja tätä kautta "Upseereille opetetaan käytöstapoja, koska etikettiin kuului ennenmuinoin "kunnia"-niminen suure. Se lienee eräänlaista fataalia tyyliä tuhon edessä." Nousukkaalle tämänlaisista ei ole väliä, koska siitä ei ole "suoraan hyötyä". Siksi onkin hyvä korostaa että nousukas on usein nimenomaan eliittipiiriin nouseva. Ei pseudoeliittiä vaan joku joka on noussut eliittiin omilla ansioillaan. Kyseessä on eliitin ensimmäinen sukupolvi, joka täyttää eliitin muodon ja sisällön mutta ei sen koristeita.

---

Kirjoittaja ei persoonaltaan rinnastu McNultyyn, joten voitte unohtaa sen egokulmanne tämän tekstin tulkinnoissanne. Hän rinnastuu enemmän Omariin. Joskin ilman tummaa hipiää, sahattua haulikkoa ja homoseksuaalisuutta.

Teknologiaoptimismista teknodystopioihin

Olen katsellut "Star Trek : the Next Generation" -sarjaa. Siinä ajellaan varsin pömpöösissä hengessä ympäri universumia. Sarja on selvästi nykyaikaa viattomammilta ajoilta. Ajoilta jolloin ns. tekno-optimismia vielä esiintyi melko laajasti. Ajalta, jolloin Esko Valtaojan maailmankuva oli yleisempi. Eräässä mielessä sarjan monikulttuurinen ja suvaitsevainen asenne oli myös selitetty ja oikeutettu teknologialla ; Kun matkustetaan galaksien ääriin, rasismille ei ole tilaa. On ikään kuin pakko olla kosmopoliitti siihen liittyvillä arvoilla koska universumi on, paitsi suuri ja viimeinen korpimaa, niin myös tavallaan pieni kun kaikkialle voidaan matkustaa.

Itse olen tottunut post-apokalyptisempään scifiin. Siihen jossa maailma on joko yhteiskunnan romahtamisen jälkeinen dystopia malliin "Mad Max" tai "Waterworld". Tai ne ovat jollain tavalla kälyisiä ja kurttuisia kuten "Fireflyn" avaruuswestern -maailma. Ja tämä näyttää olevan sitä joka miellyttää muitakin tässä ajassa eläviä. Esko Valtaoja on siis tavallaan vanhempi kuin mitä hänen partansa vihjaa. Hänen tietäjänpartansa kertoo hänen olevan peräisin jostain vanhoilta optimistisemmilta ajoilta. (En voi sanoa niitä aikoja vanhoiksi hyviksi ajoiksi, olen vieraillut niissä.) Mutta Esko Valtaoja onkin scifikirjojen kasvatti. Parta ja paperikirjat kuuluvat velhotietäjän työkalupakkiin.

Mutta nykyään tämänlaista ei hevin jaeta.

Tekno-optimismia pidetään jopa jonkinlaisena syntinä yllättävän usein. Mutta kenties on hyvä vaihtaa tarinankerronta uudempaan, teknologisesti edistyneempään, formaattiin. Nimittäin tietokonepeleihin. Niissä on melko usein scifiteemoja. Ja näihin läimitään myös melko usein jonkinlaisia vuosilukuja. Ja tässä kohden erikoista on se, että nämä vuosiluvut eivät ole aivan satunnaisia. Itse asiassa jos katsotaan pelejä jotka keskittyvät keskiajalle, tiedetään että niissä taistellaan miekoilla ja magialla. Tämä liittyy siihen että on jonkinlainen käsitys ja mielikuva keskiajasta johon tarina sovitetaan. Ja mikä erikoisinta, samanlainen skeemautuminen näyttää koskevan myös scifipelejä.

Tämä ei ole ilmiselvää, ei ole mitään syytä että tietyntyyppiset teemat klusteroituvat lähitulevaisuuteen ja toiset kauemmas, mutta juuri näin näyttää tapahtuvan. Olisi ymmärrettävää jos vaikka jokin suuri pelejä valmistava pelitalo sitoisi eri pelisarjojaan yhteen ja näin syntyisi jonkinlainen malli siitä mitä milloinkin tapahtuu. Mutta ei. Jopa aivan eri pelitalot laittavat tiettyyn vuosilukuun sidotut tarinat siten, että voidaan nähdä aikakausia. Ja niiden väliin laitetaan etupäässä tietyntyyppisiä scifimaailmoita. Pelaajien kesken asiaa onkin mietitty. Yllättävän usea on hämmästellyt miten tuntuu että jossain olisi jokin jonkun päättämä aikajana jota pelivalmistajat sitten noudattaisivat.

Teen tästä karkean jaottelun jota kommentoin niiden alle. Tästä saanee jokseenkin hyvin jäsentyvän kokonaiskuvan siitä miten tulevaisuus näyttää olevan säännönmukainen. (Ja samalla tietysti jos ei ole pelannut pelejä, tulee samalla alustettua se mistä ne kertovat. Ja näin taustatietoja ei tarvita.)
1: "Lähitulevaisuus : Supertaistelijarobotti" Jos katsotaan aivan lähitulevaisuuteen sijoittuvia pelejä, voidaan ottaa esimerkiksi "Megaman", jossa vuosi 2020 on merkityksellinen. Silloin pelimaailmassa luodaan ensimmäinen ihmisen veroinen tekoäly. Vuoteen 2027 sijoittuva "Deus Ex" taas esittelee maailman jossa ihmisiä täydennetään teknisillä varaosilla. "Shadowrun" (SuperNintendon peli) taas tapahtuu vuonna 2050. Ja siinä teknologistuneessa yhteiskunnassa ihmisillä on täydennettäviä teknologisia varaosia, ja pelissä hakkeroidutaan tietoisten tekoälyjen maailmaan ; Pelin loppuvastuskin on tietokoneen mieli joka hakkeroidaan. Samaa teemaa edustaa myös bioteknisesti boostattuja kapinallisia käsittelevä "Haze" joka tapahtuu 2030 -luvun tienoilla.
     1.1: Tarkemmassa syynissä voidaan huomata, että hyvin moni nimenomaan 2000 -luvun alkupuoleen sidottu peli käsittelee jollain tavalla transhumanismia. Robottien ja ihmisyyden suhde on tällöin hyvin lujassa ytimessä. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Koska nykyään uutisissa esitetään tekoälyn kehittymistä, ja ainakin niin kauan kuin minä muistan, ollaan oltu into piukeana kertomassa että ensimmäinen kunnon tekoäly olisi muutaman vuoden tai korkeintaan parin vuosikymmenen päässä. ; Jos tarinassa puhutaan ihmisten täydentämisestä, jos siirrytään vuoteen 5000 menetetään helposti ns. origin story tälle teknologialle. Draamaa on tavallaan helpompi tehdä kun teknologian kehittyminen voidaan kertoa ja asia on niin uusi että myös pelimaailmassa joudutaan aktiivisesti miettimään asian eettisyyttä. Ja jos teknologiaa on käytetty satoja tai tuhansia vuosia, keskustelu on jo tavallaan käyty. (Pelien tekijät näyttävät oikeasti miettivän tämänlaisia asioita, vaikka pelejä pidetäänkin lähes automaattisesti pinnallisena roskaviihteenä.)
2: "Tulevaisuus; Resurssipulaa ja alustavaa avaruusmatkustusta". Dystopian sävyt kuitenkin vahvistuvat. Ja itse asiassa jonkinlaisena merkkipaaluna voidaan pitää 250 -lukua. Jo "hieman ennen sitä" pelit alkavat käsittelemään luonnonvarojen loppumista. Tätä tapahtuu melko lailla kasvavalla tahdilla ja käytännössä 2100 -lukuun sijoittuvat pelit koskevat nimenomaan luonnonvarakriisissä olevaa teknologiayhteiskuntaa. 2080 -luvulla tapahtuva "Machine Hunter":in tyylisissä peleissä luonnonvaroja ja resursseja haetaan avaruudesta. Samaa teemaa näkyy myös "Halo" -pelissä, jossa lähiplaneettojen kolonisaatio on osana ihmiskunnan historian tarinaa tässä vaiheessa. Toiset, kuten "Killzone" taas korostavat resurssipulaa maan pinnalla. Toisaalta tähän aikaan sijoittuvat pelit, kuten 2079 -vuoteen asetettu "Fallout" kertovat pandemioista joissa piileskellään rapistuvassa yhteiskunnassa, ja jossa tauti tekee ihmisistä zombieita. ; Näissä on selvästi loppuunkaluamisen ja yhteiskunnan romahtamisen teemoja. Ekologiset ongelmat ja epidemiat kertovat teemoja.
     2.1: Ei ole mitenkään ilmiselvää miksi näitä tarinoita ei kerrota aiemmassa historian vaiheessa. Kenties syynä on se, että tätä ennen pitäisi olla se korkeateknologinen vaihe jota maailmassa kuvataan. Kun pitää sotia taistelurobotteja vastaan, pitäisi selittää miten ne ehtisivät valloittaa maailman ennen kuin tuho tulee. Tässä mielessä viiveessä on kenties järkeä. Sillä jossain mielessä muutama kymmenen vuotta ei ole kovin paljoa.
3: "Kaukainen tulevaisuus ; uudelleenrakennusta, nostalgiaa ja avaruusolentoja" 2200 -luvulle ja siitä eteenpäin sijoittuvissa peleissä on tyypillistä seikkailu joissa on nostalgian sävyjä. Joko eletään kohtuu rauhallisessa "uudessa keskiajassa" jossa on löytöjä vanhasta superteknologiasta tai muutoin eletään maailmassa jossa etsitään vanhaa hienoa teknologiaa ja yritetään uudelleenrakentaa maailmaa. Toki tässä siirtymässä osa ottaa ennakkoa ; Esimerkiksi "Mass effect" sijoittuu vuoteen 2155. (Mutta on hyvä huomata, että sekään ei tapahdu 2050 tai edes 2080 -luvulla) Merkittävintä on, että tässä vaiheessa ihmiskeskeisyys murtuu. Maan ulkopuolinen elämä tai vähintään avaruusolentojen teknologia alkaa näyttelemään tärkeää osaa tarinoissa. Ja tässä vaiheessa mittakaavat muuttuvat galaktisiksi. "Halo" -pelisarjassa vuonna 2525 saadaan kontakti ulkoavaruuden älyyn.
     3.1: Se, miksi galaksien välinen matkustus siirretään näin kauaksi ällistyttää. Sillä teoriassa avaruusolentojen kohtaaminen voisi olla jo lähitulevaisuutta. Siinä missä tekoälyä ja romahtaneen yhteiskunnan olemassaoloa rajaavat tietyt "pseudoloogiset reunaehdot" kuten se, että täytyy ikään kuin ensin ehtiä keksiä asioita ja levittää niistä yhteiskunnan laajuisia jotta ne voivat tuhoutua. Nämä siirtävät varmasti aikajanoja jonkin verran. Mutta avaruusolentojen kohdalla tämäntyyppisiä asioita ei ole. ; Tietyllä tavalla on ymmärrettävää että jos avaruusolentojen kohtaamisesta puhutaan, niin se, että matkustetaan pitkiä matkoja lisää mahdollisuutta törmätä vieraaseen älyyn. (Jos avaruusolennot eivät vaikka halua tutustua primitiivisiin kulttuureihin, tai jos kohtaaminen vaatii paikan, on isommalle alueelle levittäytyminen samaa kuin kohtaamistodennäköisyyden kasvattaminen.)
+: Suuri hiljaisuus. Ja sitten. Mielenkiintoista kyllä. Ei mitään. Pelit eivät tuppaa sijoittumaan vuoteen 3000. Tai mihinkään tätä suurempaan. Jos tämä todella kertoisi ihmislajin tulevaisuudesta, se voisi johtua siitä että avaruusolennot tuhoavat ihmisen lajina tai sitten ihminen sulautuu johonkin suurempaan avaruusolentojen suureen imperiumiin ja menettää merkityksensä "ihan pienen mittakaavansa vuoksi". Minä uskon että tarinankerronnallisesti tämä johtuu siitä että origin story on tärkeä. Ja jostain syystä ihmiselle on luonnollista ajatella että avaruus, tuo viimeinen korpimaa, avautuu siten että ihmiset rakentavat koneen ja kohtaavat uusia kansoja löytöretkillään. Ikään kuin muiden rotujen tekemät löytöretket eivät olisi yhtä intuitionmukaisia.
    +1: Jos avaruusalus tulee maahan, ihmiset sotivat ne pois, kyseessä on avaruusolentojen hyökkäys. Ja silloin peli voi tarinan kannalta tapahtua ihan nykyaikana. Kuten usein tapahtuukin. Paitsi silloin kun kyseessä on piristävä poikkeus nimeltä "half life", joka sijoittuu lähitulevaisuuteen.

Yhteenveto vaiheista:

Kenties päällimmäinen huomio on se, että pelien tarinankerronta ei näytä olevan kovin satunnaista. Peleihin kirjoitetaan usein myös historiaa taaksepäin ja siksi esimerkiksi tuhoutunut teknologianjälkeinen yhteiskunta vaatii selityksen myös niistä kulta-ajoista ennen romahdusta. Näin aikajana tuppaa venymään. Siksi aikajana ei olekaan, kuten varmasti olenkin esille nostanut, aivan standardi. Trendit ovat enemmän tilastollisia. Mutta silti kaikkea muuta kuin satunnaisia. Tätä pahentaa se, että pelit tuntuvat keskittyvän siihen että jos peli käsittelee sanotaan nyt vaikka ihmisten tehostamista, sen täytyy olla jotenkin sidoksissa sen origin storyyn. Tämä supistaa aikajanoja "kohti jossain määrin uskottavaa minimiä".

Toinen on se, että tietokonepelien maailma kuvaa melko harvoin mitään periaatteessa optimististen ja diplomaattisuutta korostavien scifi -televisiosarjojen kuten "Babylon 5" tai "Star Trek" kanssa. Sen sijaan peleissä ytimessä on usein jonkinlainen negatiivinen konflikti joka syntyy joko suoraan tai välillisesti teknologian vaikutuksesta ; Tekoäly ja ihmisen kehon boostaaminen tuottavat ongelmia joiden ratkomiseen pelit keskittyvät. Teknologia johtaa resurssien haaskaamiseen ja tämä uhkaa tuhota ihmiskunnan. Ulkoavaruuteen meneminen on huuto avaruusolentojen suuntaan ja tämä taas ei ole kovin helppoa koska ne eivät välttämättä ota meitä avosylin vastaan.

Konfliktikeskeisyys on tietysti helppo ymmärtää siten, että jos koodaat yhden taistelumekaniikan voit soveltaa sitä hyvin pienellä variaatiolla kaikkeen. Mutta dialogi on sen sijaan yllättävän raskasta. Etenkin jos dialogin haluaa olla sujuvaa ja interaktiviista on suurena vaikeutena se, miten ihmiset näkevät lukea vaihtoehtojen tekstisisällön tai miten he muutoin voivat valita keskustelusta sopivan sävyn helposti. : Dialogissa sekä vaihtoehdot ovat laajempia, että niiden yhteisvaikutus johtaa siihen että samaa ei voi vain toistaa ja asiat on ikään kuin koodattava yhä uudestaan ja uudestaan. Siksi televisiosarjaan on helppo tehdä dialogia koska se ei maksa erikoistehosterahaa, mutta tietokonepeleissä erikoisefektit ovat toistettavia ja sitä kautta kohtuullisen edullisia. Kun taas dialogi on hinnakasta ja työlästä. ; On kuten McLuhan kuvasi, eli että viestin välityskanava on myös itsessään viesti.