torstai 8. syyskuuta 2016

Huumorin synnyttämisestä

Ihmiselämässä on paljon jännitteitä. Ja näiden kanssa pärjäämisessä on mahdollisuus käyttää huumoria. Tämä on niitä syitä miksi parisuhteissa huumorintajua arvostetaan. Kysymys ei ole pelkästään siitä että puolisosta halutaan viihdettä. Huumorin ammattilaiset tuottavat aivan riittävästi populaarikulttuuria jokaiseen makuun. Vaan siitä että huumorintajuisuus - ja laajemmin huumorintajujen yhteensopivuus - on tärkeää kun ratkotaan konflikteja.

Huumorintajua tarvitaan, sillä usein asioiden sanomien suoraan ja ilman pehmennystä "ei mene perille". Lausunnoista tulee helposti loukkaavia. Toisen rutiineissa on yleensä aina jotain rutistavaa. Toisella on omasta mielestä omituisia, naurettavia tai tarpeettomia tapoja. Niiden sanomien sellaisenaan johtaa helposti riitoihin. (Ihmiset riitelevät aika usein pikkuasioista.) Suoraan lausuttu näkemys koetaan helposti hyökkäyksenä ja sen vuoksi siinä oleva näkemys tai jopa viisaus jää helposti huomaamatta.

Vastaava tulee vastaan myös politiikassa. Ja siinä on onnistuttukin. 1980 -luvulla Margaret Thatcher sai kovaa kritiikkiä asialehdissä. Thatcher ei välittänyt tästä. Kritiikki kannusti häntä pikemminkin vasta-argumentoimaan ja jatkamaan entisellä linjallaan. Thatcher itse koki tehokkaammaksi "Spitting Image" -huumorisarjan - ainakin jos hänen omaelämänkertaansa on uskominen. Sarjassa Thatcheria kuvattiin psykopaattisena nukkena joka löi. Huumori oli liioittelevaaa, sellaista että kaikille oli selvää että Thatcher ei oikeasti ole kuitenkaan ihan sellainen. Mutta jossa oli perustana tunnistettavia Thatcherin omia tarpeettoman autoritaarisia asenteita.

Suomessa poliittinen huumori ja humoristisuuteen viittaaminen on suosiossa. Esimerkiksi Seppo Heinon "Matuja käkättimeen" -liikehdintä on nähty huumorina. Sama tulkintatapa on tullut vastaan myös Halla-ahon "sotilasjuntta" -lausunnossa. Itse asiassa maahanmuuttokeskustelussa ja perussuomalaisten lausunnoissa asia on niin toistuva että siitä on syntynyt klisee. Johon vastataan usein "kännissä&läpällä" -kliseellä.

Seppo Heinon lausunto on siitä mielenkiintoinen että se nojaa siihen että murresanat ja liioittelu olisivat jotenkin koomisia. Ja ne ovatkin osana huumorin rakentamista. Ja nimenomaan konfliktikeskeisen huumorin rakentamista. Tässä mielessä kysymyksessä on kuitenkin laajemmasta kysymyksestä kuin siitä onko "suvakeilla" ja "persuilla" erilainen huumorintaju. Kysymys on enemmän siitä että huumoriin viittaamista käytetään lähinnä tietyssä kontekstissa. Tilanteessa joka on helposti koettavissa vastuunpakoiluksi. Kysymys ei tässä vaiheessa enää ole huumorintajusta vaan siitä miten huumoria käytetään. Ja siitä onko huumorin käyttö tässä vaiheessa jokin joka oikeuttaa teon vai tekee siitä peräti vaarallisempaa.

Huumoria, naureskelua ja pilkkaa on tavattu käyttää sekä propagandassa että sitä vastaan taistelussa. Stalin loi valtavan propagandakoneiston mutta toisaalta hän myös keräsi ihmisiä jotka kertoivat hänestä vitsejä. Natsipropagandassa juutalaisista luotiin erikoisia stereotyyppisiä sarjakuvia joilla tuettiin aggressiivisuutta.

Tässä kohden on hyvä erottaa se, että jos huumori koskee konfliktia, se voi tehdä sen kahdella tavalla;
1: Rakentavalla tavalla huumori demonstroi ongelmaa, mutta tekee sen siten että enemmänkin nauretaan puolison kanssa tai nauretaan itselle. Huumorissa on yleensä liioittelu, joka sisältää ongelman ytimen. Se on helposti tunnistettavissa. Samalla liioittelu on sen luonteinen että se koetaan karrikatyyrinä joka on tarkoituksellisesti sellainen. Ja tällöin korostuu se, että vaikka vikaa onkin, niin kokonaisuus ei kuitenkaan ole ihan niin paha.
2: Konfliktia lietsovalla tavalla huumori liioittelee ongelmaa ja korostaa että puoliso on jotenkin oleellisen tampio ja enemmän väärässä kuin itse. Tällöinkin apuna on liioittelu. Mutta sitä käytetään eri tavalla. Ja tässä konfliktia lietsotaan eikä korjata luomalla liioittelevia koomisia elementtejä.

Tässä mielessä on aika selvää että PS -huumori on konfliktia lietsovaa eikä ratkovaa. Joku voisi nähdä että tämä olisi väistämätöntä poliittisessa keskustelussa. Se ei ole. Ja itse asiassa hyvä huumori voi olla eduksi siinä missä huono huumori on pahaksi. ; Kun PS -tyyppi sanoo "vitsi, vitsi", niin hän on tosiasiassa sanonut suoraan ja oikomatta ja mahdollisimman karulla ja alleviivaavalla terminologialla sitä mitä mieltä hän oikeasti on. He itsekin kokevat enemmänkin "pudottelevat totuuspommeja". He kunnioittavat tätä epäkunnioittavuutta poliittisena epäkorrektiutena. Se on heille hyve. Ja selvää on että tällä halutaan osoittaa että erimieliset ovat väärässä, typeriä tai huonoja ihmisiä.

Kysymys ei ole siitä onko PS -huumori huumoria, vaan siitä että he harrastavat huonoa tai väärin käytettyä huumoria. Sellaista huumoria joka ei toimi pelastusrenkaana vaan johon viittaaminen pikemminkin sanoo että vitsailija on vielä epäeettisempi kuin mitä hän olisi jos hän vain sanoisi asiat suoraan ilman vitsailuja. Toisin sanoen kännissä-läpällä -puolustuksessa on yleensä kyse siitä että on tehty ylilyönti ja moka. Ja tätä pahennetaan kaivautumalla entistä syvemmälle ongelmiin "vitsi-vitsi" -puolustuksella joka alleviivaa että suuttujat ovat olleet väärässä. Sillä vitsailijat ovat itse asiassa vielä mainittuakin pahempia. Heillä on paitsi ankaria mielipiteitä, niin he myös nauttivat siitä että esittävät tämän epäkohteliaasti. Huumoriaspekti viittaa siihen että he ovat kaiken muun lisäksi moukkia.

Tässä ei mielestäni olisi vielä mitään pahaa, teen vastaavaa usein itsekin. Mutta jostain syystä he eivät tunnusta tätä. Eivät häpeä tekemisiään vaan pitävät ylilyöntejään jonain sankaruutena josta pitäisi saada kiitosta. He olettavat että "vitsi, vitsi" tarkoittaa sitä että heidät pitäisi päästää vastuusta. Ikään kuin heille pitäisi antaa vain vapauksia ja vastuita ilman niihin liittyviä velvollisuuksia ja vastuita.

Ei kommentteja: