tiistai 13. syyskuuta 2016

Perussuomalaisten omituinen spesifisyys ; Eli miten käsitellä ideoita ja kritiikkiä?

Saku Timonen kirjoitti siitä, miten Perussuomalaisilla ei ole sisältöä. "Sampo Terho mainitsi perussuomalaisen ideologian selittämättä sitä mitenkään. Ei sitä ole kukaan muukaan koskaan selittänyt." Moitteen takana on melko tunnettu ajatus siitä että populismissa enemmänkin kerätään ääniä eikä ratkota ongelmia. Tässä mielessä politiikka on toki aina paininut sen kanssa, että päästetäänkö järkevimmät vai suosituimmat valtaan. Politiikka on viime vuosina korostanut melko vahvasti ajatusta valittavuudesta (eligibility). Eli siitä että ei riitä, että ehdokas on hyvä. Hänen täytyy olla "voittamispotentiaalinen".

Tämä populistisuus näkyy sitten erilaisissa ristiriidoissa. "Perussuomalaiset pystyvät tosiaan samanaikaisesti vaatimaan vahvan ja haastamattoman puheenjohtajansa suulla kansanäänestyksiä, koska kyllä kansa tietää. He ovat hallituksessa tekemässä ennenkuulumattomia leikkauksia työttömyystukiin ja heikentämässä työntekijöiden asemaa. Samalla he julistavat, että työttömien ja työntekijöiden kurittamisen pitää loppua. EU on aina ollut heidän mielestään liian vahva ja rajoittava, joten siitä on päästävä eroon. EU on kuitenkin liian heikko vastustamaan muslimien maahanmuuttoa, vaikka eilen Terhon mielestä EU oli vahva linnake maahanmuuttajia vastaan. He vastustavat islaminuskoisten turvapaikahakijoiden tulemista maahan, koska islam vihaa homoja. Samalla he vastustavat kiihkeästi homoseksuaalien oikeutta avioliittoon raamatunvastaisena. He vaativat ehdottomasti lapselle oikeutta isään ja äitiin, mutta ovat hallituksen turvapaikkapolitiikan pääarkkitehteina tehneet perheenyhdostämisen käytännössä mahdottomaksi."

Tämä tarkoittaa sitä että perussuomalaisten argumentit ovat domeenispesifejä. Yhden asian perustelu ei ole hyväksyttävissä toisaalla. Ja tämä johtaa kaksoisstandardeihin. Eri tilanteissa käytetään perustana erilaisia lähtökohtia.

Tässä kohden onkin mietittävä mitä tämä sitten tarkoittaa. Kenties paras apu on jokseenkin ivallisessa kirjassa. Schopenhauerin kirja "Taito olla ja pysyä oikeassa: Eristinen dialektiikka." käsittelee sitä miten voidaan voittaa väittelyitä riippumatta siitä onko oma näkemys tosi vai ei. Tämä ei tarkoita että keinoja voisi käyttää vain jos harjoittaa epätotuuksien puolustamista. Schopenhauerin kirja enemmänkin alleviivaa sitä, että käytännön väännöissä sekä toden että epätoden puolustaja väittelevät ja kaikki käyttävät tämänlaisia temppuja saavuttaakseen paremman aseman.
1: Näkemys on mielestäni hyvä pseudotieteisiin. Monesti pseudotieteitä pidetään tyhminä. Kuitenkin itse asiassa monesti pseudotieteet ovat hyvinkin pedanttisesti jäsennettyjä. Niissa annetaan usein paras mahdollinen case sille omalle asialle. Ja sitten tämän punnitsemisen jälkeen lopputulos jää silti köykäiseksi.

Tässä hän mainitsee sen, että on tosiaan järkevää punnita vastapuolen argumentteja hänen omia ehtojaan vastaan. Vaikka itse ei hyväksyisi vastapuolen premissejä niin logiikka on kuitenkin raaka isäntä ; Epätosista premisseistä voi validilla logiikalla saada epätosia johtopäätöksiä. Mutta tosista premisseistä ei saa epätosia johtopäätöksiä muuta kuin virheellisellä logiikalla. Eli jos logiikka on moitteeton ja johtopäätös on epätosi, olisi tartuttava siihen mikä premissistössä on vikana. Näin argumentin kääntäminen on kätevää.

Tällöin rakennetaan analogioita. Nähdään että asiassa1 on jotain hyvin samanlaista asian2 kanssa. Ja näin niitä voidaan käsitellä yhtenä ja samana. Jos haluaa kritisoida vastapuolta, päätyy Schopenhauerin mukaan helposti tekemään yleistyksiä. Eli vastapuolen ehdoja tarkastellaan mahdollisimman laajassa yhteydessä.

Tältä kritiikiltä suojautumiseksi on sitten pilkottava käsitteitä pienemmäksi. Koska muuten kaksoisstandardi pakottaisi muuttamaan taustapremissejä. Ja tähän ollaan yleensä melko haluttomia. Siksi onkin selitettävä miksi asia1 on jotenkin perustaltaan eri asia kuin asia2. Näin esimerkiksi oikeus isään ja äitiin ei olisikaan universaali ihmisoikeus vaan jotain joka koskisi vain suomalaisten lapsia. Islamistien homovihamielisyys voidaan nähdä väkivaltaisena tai muuten erilaisena ja siksi vertailu ei ole asiallista. Näin oman näkemyksen sisältö fragmentarisoituu ja muuttuu vähemmän yleispäteväksi. Argumentit menettävät tällöin toki vaikuttavuuttaan ja vaikuttamisen laajuttaan. Toisaalta ainut toinen keino selvitä tämänlaisista kritiikeistä olisi epämääräistää itse argumenttia ja sen taustapremissistöä niin, että se ei enää sisältäisi yhtään mitään. Silloin soveltamisten laajuus säilyisi mutta sen perusteella ei enää voisi vaatia mitään tiettyä ja sidottua, kuten vaikka "rajoja kiinni".

Tässä mielessä uskallan sanoa että Timonen on hieman väärillä jäljillä. Hän korostaa että Perussuomalaiset ovat fragmentaarisia. Ei että heidän sanomiensa sisältö ei olisi hyvinkin spesifisti tiedossa. Osa tietenkin tietää aika tarkasti PS -henkisen taustafilosofian sisällön. Timonen tarvitsee tätä tarkkuutta demonstroidakseen miten vähän PS -argumentteja voi soveltaa toisissa konteksteissa. Kaksoisstandardit viittaavat taustalla oleviin dogmeihin ja siihen että eri asioita punnitaan tilanteen mukaan eri mittareilla. (Joka voi johtaa vaikka siihen että PS -läisillä ja heidän kanssaan erimieliset saavat eri punnukset, eri oikeudet ja vastaavat.)

Suuri osa PS -kritiikistä nojaakin siihen että PS -politiikka tiedetään. Se voidaan nähdä vaikka seuraavanlaisessa muodossa.;

Me vaadimme Suomalaisten yhteyden. Kansan. Joka on itsemääräämisen ytimessä. Vaadimme että Suomella on samat oikeudet kuin muillakin valtioilla. Me vaadimme maata ja aluetta jossa ylläpidämme ihmisiämme ja kasvavaa populaatiotamme. Vain ne jotka ovat meidän kansanveljiämme voivat olla kansalaisia. Riippumatta siitä, mitä maan ulkopuolinen säädöstö sanoo, vain suomalainen voi kuulua Suomen kansaan. Näin maahanmuuttaja ei voi olla kansalainen. Ne jotka ovat Suomen kansalaisia elävät Suomen lain mukaan Suomessa. Ulkomaalaisia käsitellään ulkomaalaisten lakien mukaan. Vain suomen kansalla on valtaa päättää siitä minkälainen hallinto ja hallitusmuoto sillä on Suomessa. (Maassa maan tavalla ja jos ei pidä maan tavasta, niin maasta pois. Saa muuttaa Pohjois-Koreaan. Paitsi jos ei pidä maan tavasta tavalla joka on PS -ohjelmassa, silloin se on vain poliittista epäkorrektiutta ja demokratian ydin.) Vaadimme että kansalaisten kyykytyksen on loputtava, on saatava riittävä elintaso tekemällä työtä. Jos tämä vaarantuu, on ei-kansalaiset häädettävä valtiosta. Sillä on epäreilua auttaa ei-kansalaisia jos oman maan mummot ja köyhät elävät hallitusleikkurissa. (Sillä että me olemme osana tätä ei ole kohteliasta ottaa puheeksi.) Kaikilla kansalaisilla on samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet. Jokaisen kansalaisen tulee työskennellä joko fyysisesti tai mielellään. Yksilö joka ei tee työtä kansan hyväksi ei saisi hyötyä. Kaikki rahantulo jota ei ole sidottu työhön, tulisi hylätä. Ja koska maan tulevaisuutta uhkaavat sodat ja haittamaahanmuutto, on niiden kautta tienaaminen määritettävä kansanpetturuudeksi, ja kaiken tästä saatavan tulon luovutusta takaisin valtiolle. Eläkkeet ylös ja keskiluokkaa on tuettava! Vaadimme kovaa linjaa kaikkia niitä vastaan jotka haluavat vahingoittaa yhteistä hyvinvointia. Kansanpettureita tulee rangaista, kenties jopa joulukuusella perseeseen. Armeijan tulee olla velvollisuusarmeija. Suomen kansan ja yhteisön on mentävä yksilöllisten etujen yli. Tämä koskee myös uskonnollisia ja seksuaalisia kysymyksiä.

Tai jotain.

2 kommenttia:

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

Noh, Perussuomalaisten äänestäjäkunta on suomalaisittain harvinaisen kirjavaa sakkia. Kuten myös monet perussuomalaisista poliitikoistakin. Mukana on häpeilemättömiä oman edun tavoittelijoita, kompromisseihin pyrkiviä konservatiiveja kuin myös tiukan linjan maahanmuutokriitikoitakin. Ja varmasti sellaisia, joita en tässä muistanut listata.

Perussuomalaisilla ei minun nähdäkseni voi sanoa olevan yhteistä poliittista linjaa.

Tom Kärnä kirjoitti...

Eli sikäli puolue muistuttaisi Yhdysvaltain Demokraattista puoluetta.