torstai 1. syyskuuta 2016

Mitä poliittinen korrektius on ja ei ole?

Olen viime päivinä päätynyt keskustelemaan sanavalinnoista. Minulla onkin varmasti monia häiritsevä tapa valita sanojani epäsopivasti. Esimerkiksi sukupuolenkorjausprosessin kohdalla olen tavannut käyttää "sukupuolenkorjaus" -sanaa konservatiivien ja "sukupuolenvaihdos" -sanaa liberaalien parissa. Koska haluan korostaa enemmän sitä että asenne merkitsee kuin sitä että hyvällä maulla valitut sanavalinnat merkitsevät.

Olen ollut tässä kinassa sanavalinnoiltani melko poleeminen. Ja olen pitänyt koko kiistaa sinällään triviaalina. Ei-triviaaliksi sitä on tehnyt ainoastaan se, että minulle on tultu sanomaan mitä kieltä ja sanavalintoja minun tulisi käyttää. (Shokeeraantuminen ei ole minusta kovin järkevä reaktio. Miksi yllättyä jos kanssani kommunikoiva tietää minkälaista kysy-vastaa -palvelua pidän.) Tämä puuttuminen on sitten oikeuttanut ikään kuin jo tekemieni tekojen oikeuttamisen. (Vaikka eihän tekoja missään tapauksessa muutenkaan saa tekemättömiksi.)

Elämäni olisi hyvin vaikeaa kreikassa. Kreikassa on nimittäin kaksi kieltä. On katharevousa ja dimotik. Katharevousaa puhuvat usein oikeistolaiset ja dimotikia vasemmistolaiset. Tämä tekisi elämästäni hyvin vaikeaa. Toki nykymaailmaa katsoessa monet sanavalinnat paljastavat melko nopeasti sen mitä poliitista kantaa ihminen sattuu edustamaan ja millä puolella "kulttuurisotaa" hän on. (Toki aiheet ja niihin liittyvät mielipiteet painavat enemmän jos tälläisiä haluaa analysoida.)

Tästä voi päätellä että en pidä poliittisesta korrektiudesta.

Näen, että on melko triviaalia puuttua sanavalintoihin. Takanani tässä on eräänlainen Michel de Montaignen aatemaailman ihannointi. Montaigne korosti sitä että kunnon humanistille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Kulttuuri taas usein luo normaaleja ja tekee normaaleista normeja. Tavallisesta tulee eettisyyden normi. Tämä on sievistelyä. Tässä usein siivotaan piiloon ihmisten luonnolliset puolet. Ja heikkoudet. Montaignen maailmassa viisas ei sievistele seksin tai paskan kanssa. On täysin asiallista kirjoittaa filosofiseen teokseen kuvauksia oman suolen toiminnasta. Ja on oikein kuvata omia heikkouksiaan.

Itse olenkin kuvannut itseäni monesti tavoilla jotka ovat avoimia, rehellisiä ja pelisilmättömiä. Tilannetajuttomuuteni on tässä mielessä kohtuu kuuluisaa. Tämä tekee minusta usein jopa riskin (liability problem). En kelpaisi kuitenkaan juuri tämän vuoksi populistiksi tai siihen leiriin joka yleisesti vastustaa poliittista korrektiutta. Sillä populisti joutuisi ottamaan hieman erilaisen kannan asioihin. Timo Soinin kannattajien tulee tietää mitä asiaa Soini ajaa nyt eilen ja huomenna. Ja Soinin on kuvattava asiaa yksinkertaisesti, oi niin yksinkertaisti.

Poliittinen epäkorrektius on aivan liian usein hölmöilyä asennevammailun vuoksi.

Tässä mielessä poliittinen korrektius on kenties rajattava erikseen poliittisen korrektiuden vastustamisesta. Sillä jälkimmäisessä on usein kyse enemmänkin "keltaisen lehdistön realismista" (Tabloid Realism). Francois Debrix on kuvannut nykyajan ilmapiiriä tuolla nimellä. Ja hän tarkoittaas illä sitä, että journalismin, politisoinnin, informoinnin, yksilöllisen mielipidekirjoittelun, viihdyttämisen, mainonnan ja clickbaitin välillä on hämärtynyt. Ja se on tehnyt näin hyvin syvästi.

Poliittisesti epäkorrektien rehti ja rehellinen politiikantekonsa on enemmän sitä että he avoimesti huutavat tunteitaan ja muotoilevat näitä erilaisiin piikikkäisiin vitseihin, iskulauseisiin ja muihin onelinereihin. Kun vaaditaan "aitoa ja rehellistä puhetta", ei pyydetty asia ole aitoa siinä mielessä että se olisi tarkasti analysoitua ja rehellistä siinä mielessä että sen totuusarvot olisi katsottu hyvin tarkkaan. Ne ovat enemmän sitä että joku vaahtoaa ja ihkuilee ja ilmaisee tämän iskulauseissa jotka mukailevat yleisiä mielipiteitä ja jotka on kuvattu niin alkeellisella kielellä että massat myös ihastelevat sitä miten "ymmärsin joka sanan".

Tämä ei ole ylevää. Tämän pohjalla on se, että yht'äkkiä vääriä mielipiteitä edustavia medioita halutaan sulkea koska ne eivät edusta sananvapautta vaan propagandaa. (Jonka levittäminen ei ilmeisesti kuulu poliittisesti epäkorrektin mielestä sananvapauden piiriin..) Tässä "Helsingin Sanomia" voidaan kritisoida vain kutsumalla sitä "Pravdaksi" - temppu joka on helppo tehdä ja sitäkin kuvaavampi että se heijastelee lähinnä sitä miten kovasti moni on etääntynyt siitä miten kauheaa Neuvostoliiton meno oli oikeasti. Väärä maailmankuva ja nimittely riittävät. Kuin asiat olisivat yhä kuin ne olivat koulun pihalla. Ja sielläkin vain pahasuisimmille koulukiusaajille.

Poliittinen epäkorrektius onkin liian usein vähän sellaista että olisi kreikkalainen jonka mielestä dimotik on poliittista korrektiutta ja vaatisi siksi että kirjakieli on tästä lähtien vain ja ainoastaan katharevousa. Vaikka tosiasiassa se on aivan yhtä normittava ja normalisoiva.

Poliittinen korrektius onkin siitä jännittävä ilmiö että sitä vastustetaan nykyisin kovemmin kuin koskaan  vaikka aikamme on nimenomaan sirpaloituneempaa ja vähemmän yhtenäiskulttuurista kuin koskaan. Sitä voisi luulla että vastustus vaatisi tarpeen ja ongelma olisi harvinaisen suuri. Mutta tosiasiassa tilanne on hyvin toisenlainen. Tätä tavallaan demonstroi sekin miten sensuurista valittavien mielipiteet ja niiden sisältö on käytännössä kaikkien tiedossa. Koska mielipiteenvapaus on niin suurta että voidaan pitää ties mitä blogeja joissa näitä asioita sanotaan.

Sananvapauden sorretut jostain syystä saavat mielipiteensä kaikkien tietoisuuteen ja saavat eturyhmiään eduskuntaan asti. On jännittävää huomata miten sortosensuurista huolimatta kaikilla on tieto pääargumenteista ja mielipiteistä. Kenties siksi että emme eläkään missään Neuvostoliitossa tai edes etäisesti siinä muistuttavassa. (Siellä ei liiallisesta poliittisesta korrektiudesta voinut kritisoida eikä siitä valitettu paljon, koska tälläisestä päätyi Siperiaan.)

Poliittinen epäkorrektius on tapainturmelusta.

Suurin ero minun ja suurimman osan poliittisen korrektiuden vastustajien kanssa on siinä, että jos minä korostan että tietyt asiat ovat rehellisesti kuvattuja heikkouksia, pitää poliittisesti epäkorrekti tätä jonkinlaisena sankaruutena ja vapauden ilmentämisenä. Tämä ero on tietenkin asenteellisesti valtava.

Mutta se on tavallaan kuvaava. Otan tästä demonstraation Mikko Aholan ihan hyvän blogauksen kanssa. Ahola kirjoitti "Kaksi tietä hyväksyä homoseksuaalisuus" -blogauksessaan siitä miten homoseksuaalisuutta hyväksytään joko siten että homoseksuaalit nähdään vähemmistönä. Tai sitten anomian kautta. "Anomia termi on otettu suoraan sosiologiasta Durkheimilta, ja se kuvaa tilaa, jossa yhteisön moraali on kadonnut eikä ole selkeitä moraalisääntöjä, joihin yksilö voisi tukeutua. Anomiaa voisi kuvata tilaksi, jossa kaikki on sallittua, kaikki hyväksytään ja mikään ei ole pyhää." On melko selvää että kukaan ei puolusta homoseksuaalisuutta siksi että se edustaa anomiaa. Kuvaus tulee enemmän "ulkopuolelta".

Ilmiö on laajasti tuttu. Esimerkiksi uskonnonvapauden kohdalla voidaan huomata että se viehättää uskoavisia hirveän paljon silloin kun puhutaan heidän oikeudestaan julistaa. Mutta  samalla ateismi nähdään moraalirappiona, moraalikatona, arvotyhjiön ilmentymänä, nihilisminä... Syynä on tietenkin se, että jokainen vapaus voidaan aina kuvata jonkin tabun rikkoutumisena. Jos saa tehdä asioita monella tavalla, se rikkoo kiellon jossa jotain ei saa tehdä. Kuitenkin vapaus on jotain joka ei edusta pelkkää anarkiaa ja moraalin puutetta. Sillä itse asiassa länsimaisessa ajattelussa vapaus nähdään arvona sinänsä. Ja itse asiassa jos arvostaa vapautta ja vapauksia ei tässä mielessä ole mitenkään kovin ilmiselvästi arvotyhjiössä tai arvojen puutteessa. Durkheimkin on hallinnut sanamagian käytön asennevamojensa levittämisessä.

Tässä mielessä on oleellista tiedostaa että poliittinen epäkorrektius on lähisukua relativismille. Ja se voidaan nähdä helposti tapainturmeluksena. Tätä ei ole kenties kohteliasta - saati poliittisesti korrektia - mainita nykyaikana. Sillä ne jotka vastustavat poliittista korrektiutta vastustavat yleensä relativismia kunhan sitä kutsutaan relativismiksi.

Oikeisto/(uus)konservatiivinen relativisti ei näe itseään relativistiksi koska kaikki relativismiin liittyvät puolet on kaapattu omalle puolelle niin että puhutaan joko poliittisen korrektiuden vastustamisesta tai sananvapaudesta. Heillä on tainnut jäädä käsiteanalyysi tekemättä ja he katsovat pelkästään sanavartaloita. Joka on tavallaan ironista koska juuri tämä fiksaatio on se joka minua ärsyttää poliittisessa korrektiudessa.

Poliittinen korrektius on kielifilosofiassa ja retoriikassa.

Kun katsotaan poliittiseen korrektiuteen liittyviä asioita, kyse on usein siitä mitä mielipiteitä on. Eli kysymys on siitä saako puhua vaikka maahanmuuttajia vastaan ja jos saa niin millä tavalla. Yllättävän usein kinat koskevat kuitenkin juuri sanavalintoja. Takavuosina näyttävin internetvääntely käytiin "neekeri" -sanan ympärillä. Sanan käyttöä sekä vastustettiin ja puolustettiin tulisesti ja tämä viittasi siihen että retoriikka oli tunteitaherättävämpää kuin voisi luulla. Sisällön sijaan puhuttiin ankarasti sanavalinnoista. Pidin tätä vääntöä melkoisen triviaalina.

Selvästi kyse on kielifilosofiasta. Ja tätä kautta on ymmärrettävää miksi poliittista korrektiutta ylipäätään on. Ihmiset käyttävät kieltä. Ja siihen liittyy valtaa. Ihmiset kuvaavat miten asiat ovat (is) ja miten niiden tulisi olla (ought). Sanoilla voidaan aikaansaada muille ikäviä tunteita. Esimerkiksi tunteita siitä että ei kuunnella, arvosteta tai välitetä. (Hieman erikoista kyllä, poliittisen korrektiuden vihollisissa on aika paljon ihmisiä jotka sotkevat sensuurin ja heidän kanssaan eri mieltä olemisen. Tämä johtuu siitä että he eivät koe tulevansa kuulluiksi. Huutaminen, kiroilu ja epäkorrektius voikin olla keino hakea huomiota.) Tässä mielessä "neekeri" sana koetaan tietyillä tavoilla ja tämä voi loukata vaikka niitä joita sanalla kutsutaan. Ja koska asialla on kuvauksen kohteelle väliä voi olla aivan järkevää käyttää jotain soveliaampaa termiä. Kysymys on hyvistä tavoista, poliittinen epäkorrektius voi olla sallittua mutta se on moukkamaista.

Itse olen tässä asiassa kuitenkin aika vahvasti Ben O'Neillin kannalla. Hän kirjoitti "A Critique of Politically Correct Language" -artikkelissaan siitä miten termien vaihtaminen on turhaa. Jos samaa asiaa aletaan kutsumaan uudella nimellä, ratkaisu on kosmeettinen. Retorisella ratkaisulla yritetään ratkaista asenteita koskevia ongelmia. Ihmisten intentiot ja ihmisryhmien ideologiset kannanotot pysyvät ja nämä merkitykset lataavat uudenkin sanan (euphemism treadmill). Tästä seuraa tietenkin tarve tuoda taas uusi termi tämän vanhan saastuneen tilalle. Poliittinen korrektius jossa tartutaan sanavalintoihin on triviaalia. Se on merkityksetöntä niin kauan kuin sosiaalinen stigma on olemassa. Siksi esimerkiksi homoseksuaalien käyttöön ottama termi "gay" on saanut ne lataukset joita homoseksuaaleihin on kohdistettu muutoinkin. Se, että taustalle on otettu sana jolla on positiivisia mielleyhtymiä ei ole riittävä. Ihmisillä on yhä asennevammoja homoseksuaaleja kohtaan joten uusi sana latautuu näillä merkityksillä yhtä nopeasti kuin homojen vapauksia ajava moralisti näyttäytyy ulkopuolisille moraalikadon kautta.

Toisin sanoen oleellisin ero siveäkielisyyttä vaativien suvaitsevaisien ja minun välilläni on se, että he katsovat että kieli on jotain jolla ihminen luo todellisuutta itselleen ja muille. Minulle kieli on enemmän väline jolla levitetään pään sisäisiä asennevammoja. Sen sijaan ero yleisen populistisen poliittisen epäkorrektiuden ja minun välillä on se, että "neekeri" -sanan käyttäjä usein selittää että hän voi käyttää sanaa koska hänellä ei ole sanaa käyttäessään vilpittömästi asennevammaton mieli ja asenne. Tottakai heillä on asennevamma! (He kuuluvat ihmislajiin ja kaikkea. Tottakai heillä on!)

Poliittinen epäkorrektius vs. kielifasistit.

Poliittista korrektiutta kuvaa sensuuri ja sievistely. Tässä mielessä sitä tekee mieli kutsua kielifasismiksi. Ja tällä on hyvin syviä seurauksia.

Sillä jos katsotaan fasismi -sanaa, on sen kohdalla käynyt kaikki mikä poliittisessa epäkorrektiudessa on hyvää ja huonoa. (1) George Orwellin mukaan fasismi -sana oli menettänyt merkityksensä. Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. (2) Toisaalta fasismi on ollut ilmiö jota voidaan tutkia historiallisesti. Ja siihen liittyy todellisia uhkia. (Se että uhka on jo toteutunut on aika vahva todiste tästä.) Esimerkiksi Umberto Eco on lähestynyt fasismia 14 piirteen kautta kirjoituksessaan "Eternal Fascism - Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt".

Fasismi -sanaan suhtaudutaan laajakirjoisesti väärin. Ja väärinkäyttötapoja on kaksi. (1) Yhdet ylikäyttävät ja leimaavat ties mitä tahoja fasisteiksi tai fasistisiksi. (2) Ja toiset taas eivät ota fasismia edes relevanttina mahdollisuutena silloin kun sana olisi relevantti. Mekaanisesti molemmat tiivistyvät yhteen ja samaan virheeseen ; Keskustellaan poliittisesta poterosta sen sijaan että asiat käytäisiin läpi checklistit kädessä. Esimerkiksi jos sitä sattuu kutsumaan jotain kolmannen aallon feministiä kielioppifasistiksi, on aika vahvasti etääntynyt siitä todellisuudesta joka kuvasi vaikka Francon maailmaa. (Tämä olisi anteeksipyyntö jos uskoisin sellaisiin.)

Haasteena on se, että fasismi -sana on alkujaan saanut negatiiviset konnotaationsa syystä. Kun katsotaan Mussolinin & kumpp. toimintaa voidaan huomata että "he tekivät sen itse". Termi on saanut tätä kautta voimansa. Ja tätä voimaa on tietenkin hauskaa käyttää vallankäytöllisesti. Koska siinä on vahva stigma, sanaa tulee helposti ylikäytettyä. Tämä leimaaminen on itse asiassa poliittista epäkorrektiutta. Poliittisessa epäkorrektiudessa, etenkin siinä muodossa missä sitä nykyään puolustetaan, on usein kyse nimenomaan siitä että poleemisia termejä käytetään melkoisen vapaasti. Mutta tätä ei nähdä helposti koska huomio menee poliittisten linjojen mukaan. Poliittisen korrektiuden kriitikko ei näe itseensä kohdistuvaa poliittista epäkorrektiutta fasismi sanan kohdalla poliittisena epäkorrektiutena vaan sensurismina ja yrityksenä tukkia suu. Eli poliittisena korrektiutena. Jota se ei herran tähden ole oikein millään järjellä.

Kun termi sitten vesittyy kun normaalin terveen ihmisen reaktio on lopettaa "tyhjän signaalin kuuntelu". (Käy kuten "natsikortille". Natsit olivat todellinen, mahtava ja vaarallinen ilmiö. Mutta jopa lieraaleimmat natsien vihaajat ovat nykyään edustamassa kantaa jossa "natsikortin" veto on käytännössä sama kuin keskustelun häviämisen tunnustaminen. Koska natsit ovat olleet tehokas rinnastettava, sitä on ylikäytetty. Godwinin lain maailmassa natsianalogia on lähtökohtaisesti virhe.) Kun kaikki on fasismia niin sitten se että joku sanoo jotain fasismiksi ei merkitse juuri mitään. Ja paradoksaalisesti tämä antaa tilaa fasismin uudelleen nousulle koska siitä varoittava signaali on laimennettu. Käy hieman kuten "sutta huutavassa pojassa" jonka lopuksi susi tulee oikeasti..

2 kommenttia:

Lauri Stark kirjoitti...

Kieli on tietenkin tapa rakentaa todellisuutta, sanoilla on väliä. Nykyajassa tämä on vain jotenkin perveessiä, tiedostamattomalla tavalla taikauskoista. Liberaalien parissa epäterve kiinnostus sanoihin ja niiden oikeaoppiseen käyttöön on luonut epäterveen reaktion. Pidän poliittista korrektiutta - siten kuin se käsitetään - myrkyllisenä, mutta niin sanottu epäkorrektiuskaan ei enää vaikuta sen paremmalta. Mitä muuta kuin holtiton ilmaisu ja verbaalinen räiskintä ovat kuin juuri tapainturmelusta ja yksi kulttuurisen rappion merkki. Jos sen tekee tyylillä, se on ymmärrettävämpää. Mutta harva sitä hallitsee, en juuri minäkään.

Parhaimmillaan epäkorrektius tulee siinä, mitä sanotaan ei siinä miten sanotaan. Viljelemällä latautuneita termejä (mitä itse harrastan) voi saada odotettuja reaktioita, mutta vaikuttavinta epäkorrektiutta on vain sanoa totuus. Sen sanominen on sitä, mikä on aina herättänyt eniten älämölöä. Toki käytetyillä sanoilla on sikäli väliä, että liiallinen jargoni ikään kuin hukuttaa asian alleen; ilmaisun selkeys on siis tärkeää ja siksi ei pidä väistää epäkorrekteja termejäkään. Muotoa ja sisältöä ei siis voi erottaa toisistaan, vaikka sisältö onkin tärkeintä.

Mitä muuten tulee fasisti-sanaan, kyseessä ei ole enää edes niinkään leimakirves vaan tapa identifioida tietty osa poliittista kenttää. Suurin osa nimittäin tajuaa, keitä sillä tarkoitetaan: sisulaisia, vastarintaliikkeen tyyppejä, kaltaisiani nojatuoliöyhöttäjiä jne. Informaatio siis välittyy. Tokikaan en ole mielissäni siitä, että minut samaistetaan SVL:än sun muihin, mutta se on ymmärrettävää. Valtavirtaan nähden ajatukseni ovat äärioikealla, vaikka minustakin oikeaan löytyy runsaasti väkeä. Valtavirrasta saatikka kovin vasemmalta nähden voi olla vaikeuksia nähdä, mitä eroa on vaikkapa identiraarisella nationalismilla ja kansallissosialismilla saatikka viimeksi mainitulla ja fasismilla. Tietenkin sanoilla on määritelmänsä, enkä esimerkiksi pidä itseäni fasistina. Mutta jos joku minut sellaisena näkee, siitä vain. Voin toki yrittää oikoa näkemyksiä, mutta sellainen on viime kädessä toissijaista.

(Sama juttu rasismin kanssa. Riippuen siitä, miten sanan määrittelee, voin olla sitä tai olla olematta. Mutta valtavirran näkökulmasta olen umpirasisti, enkä sitä yritä kieltääkään. Niinpä äänekäs mielensäpahoittaminen siitä, että sanotaan rasistiksi tai natsiksi ovat lopultakin yksi poliittisen korrektiuden muoto.)

Summa summarum: fasismi ei ole terminä deskriptiivinen aatteellisessa vaan identiaarisessa merkityksessä. Vähän samaan tapaan minäkin kutsun afrikkalaisia tai afrikkalaisperäisiä mustia neekereiksi. Kaveriemme kesken puhumme tosin "neekeröinnistä", jos viittaamme stereotyyppisesti afrikkalaisittan käyttäytyvään ihmiseen, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Mutta kieltämättä se hetki, kun vastaan löntysteli banaania mutustava ilmielävä somppu, osoitti ilahduttavasti että jostain ne stereotyypitkin kumpuavat.

Lauri Stark kirjoitti...

Sekä ylitsevuotava korrektius että epäkorrektius ovat lopulta saman ilmiön kääntöpuolia. Eli ne tekevät omalla tavallaan kielenkäytöstä niin vaikeaa, että minkäänlainen järkevä keskustelu lopulta lakkaa. Korrektius tekee sen siten, että se todellisuudesta irtoavilla eufemismeillaan muuttaa sanastoa niin tiehään että mistään merkityksistä ei voida päästä sopuun. Tästä on hyvänä esimerkkinä facebookin absurdi feministiyhmä, joka on jopa joillekin feministeille liikaa kielenkäytön kontrollissaan.

Epäkorrektius hankaloittaa keskustelua irtisanoutumalla yleisesti hyväksytyistä käsitteistä ja lopulta käytöstavoistakin, tehden ajatustenvaihdosta yhtä lailla mahdotonta. Epäkorrektius tekee keskustelusta pahansuopuuden täyttämää kakofoniaa, jossa mikään määrä törkyä tai edes valheita ei ole liikaa (ja tässä mielesssä epäkorrektius on perin juurin postmoderni ilmiö). Esimerkkinä käyköön MV-lehti.

Korrektia tai epäkorrektia, ei ole kommunikaaatiota, jos kaikki aika menee älämölöön siitä mitä käsitteet tarkoittavat ja mitä sanoja tulisi käyttää. Korrektius tekee kaiken pehmeiden arvojen ja harmonian nimissä, epäkorrektius rajoittamattoman itseilmaisun ja mielipiteenvapauden nimissä. Rikka on toki omassakin silmässä, käytän joskus käsitteitä huolimattomasti ja valitsen tietoisen epäasiallisia termejä. Esimerkiksi käytän sanoja liberaali, suvaitsevainen ja vasemmistolainen (sekä näiden pilkkamuotoja, suvakki ja punikki) toistensa synonyymeina. Pointti kai tulee teksteissäni kontekstin kautta ilmi, mutta tiettyä hiomista olisi tältä osin.

Toisaalta, mitä keskusteltavaa minulla olisi vastapuolen kanssa? Erot ovat niin jyrkät, että samaa mieltä olisimme vain trivialiteeteissa. Onko siis edes syytä pehmenttää kielenkäyttöä juurikaan? Joku roti tietysti, mutta suvakki on vaan hauska sana.