Vihreälle liikkeelle Taivaan Isän Kämmenestä

En ole pitänyt vihreää liikettä minään keskusmääriteltynä perinteisenä ideologiana. Sen sijaan, että olisin määritellyt vihreyden ideologisen aatteen rakenteen, olen pitänyt sitä sosiologisemana ilmiönä. Jonain jota ymmärtää paremmin vaikkapa katsomalla mitä markkinatutkimukset ovat kertoneet tähän liittyvistä arvoista. Tässä oli taustana se, että vaikka elän Etelä-Suomessa paikoissa joissa on paljon vihreitä, en ole törmännyt kovin yhtenäiseen tai monoliittiseen ideologiaan. Ja markkinatutkimusnäkökulma näytti tuovan esiin juuri tätä.

Tai sitten olen vinoutunut. Sosiaalipsykologiassa on nimittäin havaittu että ihmiset katsovat omaa sisäryhmäänsä huomattavasti eri tavalla kuin ulkoryhmiä; Oman ryhmän jäsenten ideologista eheyttä korostetaan keskustelujen tasolla niin vahvasti että helposti unohdetaan että ihmiset kuitenkin käytännössä näkevät oman viiteryhmänsä enemmän yksilöllisinä kuin ulkoryhmänsä. Ulkoryhmä on joko mielipiteiltään dogmaattinen.

Siksi onkin kenties relevanttia tai ainakin avartavaa ottaa käsittelyyn Juha Ahvion ”Vaarallinen vihreä valhe”. Teos on siitä hyvin nimetty, että nykyään jos lukee tiedekirjoina tai analyyttisinä kirjoina myytäviä teoksia, joiden nimessä on jokin nimetty vastustettava ryhmä ja miten tämä on valetta, teos on taatusti suhteettoman surkea. Ahvion teos on tosin siinä mielessä harhaanjohtavasti nimetty, että teos ei itse asiassa ole aivan niin camp kuin mitä sen nimi antaisi ymmärtää.

Siinä asiaa lähestytään taatusti ulkoryhmän kautta. Ahvion teoksessa on monia erilaisia taustavirtauksia. Yksi niistä on yritys sitoa vihreää liikettä melko monoliittimaisesti teosofiseen uskonnollisuuteen. Tätä kautta luodaan nykyajan poliittisiin intresseihin sävytettyjen ajatuspaja -ajatelmien tapainen systeemi jossa vastapuolen näkemys leimataan ”uskonnoksi”. Ahvion teosta lukiessa syntyy pohjavire, joka vähintään vihjailee että vihreä liike on ymmärrettävissä oleelliselta osaltaan nimenomaan uskonnollisfilosofisesti ja että tämä liittää sen lähinnä kahteen asiaan: monismiin, jonka mukaan kaikki olevainen on yhtä ja panteismiin, jonka mukaan tämä jakamaton ykseys eli kasvit, eläimet ja ihmiset ovat jumalia. Ajatellaan myös, että itse maapallo eli Gaia-maaäiti on elävä olio ja jumala. Näin vihreä liike saadaan assosioitua New Age -henkiseen okkultismiin.

Ahvion mukaan vihreän uskonnon kolme perusoppia ovat, että maapallon luonnonvarat ehtyvät, maapallolla on liikaa ihmisiä ja että ihminen on uhka luonnolle. Ja että mikään näistä ei pidä paikkaansa.

Ahvion keskustelun teemana on se, että vihreän liikkeen ihmisvihamielisiä tavoitteita on laskea ihmiskunnan väkilukua, jota varten vihreät kannattavat abortteja, eutanasiaa, sterilisaatioita ja homoseksuaalisuutta. Lisäksi uskonnonfilosofian monismin kautta perustellaan että vihreät suosivat ylikansallisen YK-johtoisen maailmanhallituksen syntymistä. Ja miten sellaisella voimakeskittymällä halutaan antaa kaikille maailman valtioille monenlaisia pakotteita.

Juha Ahvio liittää vihreän liikkeen maailmankatsomuksellisia lähtökohtia, jotka eivät ole kovin hyvin peräisin vihreiden omista puheista tai toiminnoista. Teoksen luomassa ilmapiirissä nämä lienevät jonkinlaisia ansioita kirjoittajalle itselleen koska tätä kautta hän ikään kuin selventää ja paljastaa asioita jotka jäävät julkisessa keskustelussa usein pimentoon.

Kuitenkin Ahvio mielestäni osaa löytää jotain kiinnostavia asioita. Hänen teesinsä voidaan tiivistää ja jäsentää kahteen teemaan joita hän toistaa varioiden:
1: Maapallon luonnonvarat ehtyvät, joten luonnonvarojen kulutusta pitää radikaalisti vähentää. Tähän liittyy vahvasti se että maapallolla on liikaa ihmisiä sen kantokykyyn nähden. Tätä hän liittää Malthusin ajatteluun. Hänhän päätteli että maailmassa on rajallinen määrä resursseja joka oman aikansa resurssien ja teknologian valossa päätteli, että väestönkasvun myötä kullekin ihmiselle riittävän ravinnon määrä vähenee. Mielestäni tämä Malthusin esiintuominen on kiinnostavaa kahdella tavalla; Ensinnäkin ekologiassa Malthusilainen ajattelu on itse asiassa näppärä malli; Se selittää populaatioiden kokoja ja niiden romahtamisia. Toinen kiinnotsava seikka on se, että vaikka teos ei itse asiassa ole evoluutiodenialistinen, Ahvio tässä selvästi kuitenkin virittelee assosiaatioita vanhoille kunnon kreationisteille. Malthus on aika monelle tottuneelle kreationistille näppärä dogwhistle jossa vinkataan darwinismiin ilman että joudutaan menemään evoluutiodebattiin. Jonka aika poliittisessa keskustelussa ei ilmeisesti ole nyt kun pitää käsitellä muita asioita. Ahvio tahtookin tässä korostaa että vihreille ihminen ja erityisesti ihmisten liiallinen lisääntyminen on uhka elollisen luonnon tasapainolle ja elinvoimaisuudelle. Tämän teesin kanssa on itse asiassa vaikeaa olla erimielinen. Vihreät sekä kannattavat tätä näkemystä että pitävät sitä totena aikamoisen usein.
2: Toinen teema on sitten hieman kontroversiaalimpi siinä mielessä että ne eivät tunnu sopivan kuin tarkasti cherry pickaamalla valittuihin vihreisiin. Ahvio korostaa että vihreistä ihmisen olemassaololle ei tule antaa etusijaa suhteessa muuhun luontoon, koska ekologismin perustana olevan eettisen näkemyksen mukaan ihmiset ja eläimet ovat samanarvoisia. Vihreään ekologismiin liitetään ”lajismin” kritiikkiin. Eli ei saataisi asettaa yhtä lajia (spesifisti ihmiset) luonnon kaikkien muoden lajien (geneerisesti eläimet jne) edelle.  Ahvio tältä pohjalta viittaa myös että vihreä ekologismi olettaa, että kaikkeus on perimmältään yhtä (monismi) ja että luonnolla on kaikki ne ominaisuudet, jotka on perinteisesti luettu Jumalalle (panteismi). Vihreä aate on saanut vaikutteita teosofiasta ja antroposofiasta.

Tätä toista teemaa Ahvio liittää myös siihen ajatukseen jonka mukaan monistisesta uskosta kaikkeuden perimmäiseen ykseyteen on suorana seurauksena suositus, jossa yksi valtakeskus, globaalinen hallinto, ohjaa koko ihmiskunnan suhdetta luonnonvarojen käyttöön. Globaali yksi hallinto olisi seurauksena.

Ahvio puhuutässä monesta asiasta. Vihreä liike ei hänestä ole huolissaan pelkästään saastuttamisesta vaan myös kontrolloimattoman väestönkasvun vaikutuksesta ympäristöön ja palautumattomien luonnonvarojen kuluttamisesta. Koska ihmiskunnan liikakasvu uhkaa luonnon tasapainoa, vihreän ideologian kannalta suositeltavimpia ovat sellaiset seksuaalisuuden muodot, jotka eivät johda lapsen syntymään. Tässä suhteessa homoseksuaalisuus on seksuaalisuuden ihannemuoto, koska homoseksuaalinen suhde on absoluuttisen steriili eikä näin uhkaa luontoa ylikuormituksella. Sen sijaan ydinperheen arvoihin perustuva perhemuoto on ongelma, koska siellä lasten saamista pidetään myönteisenä arvona: ydinperhemallin lapsimyönteinen arvomaailma on uhka luonnon tasapainolle. Vihreä ideologia on Ahviolle aborttimyönteinen koska ei-toivottujen lasten elämän lopettaminen jo äidin kohtuun merkitsee luonnon kuormituksen vähentämistä ja palvelee näin kokonaisuuden etua.

Mukaan liitetään jopa viitteitä uuspakanallista Artemis-kulttia, jonka mukaan luonnon puhtauden suojelu voi vaatia ihmisuhreja abortin muodossa, koska näin vähennetään ihmislajin luonnolle tuottamaa rasitusta. Uuspakanallisen ajattelun mukaan ihminen on valinnan edessä: voidakseen pelastaa puhtaan luonnon tuleville sukupolville, on mielekästä uhrata sellaisten lasten elämä, joille ei muutenkaan pystyttäisi takaamaan ”ihmisarvoista elämää”. Näin abortista tulee pyhä uhri Artemiille, eläinten suojelijalle.

Lisäksi hän esittää, että vihreä ideologia sisältää Ahvion mukaan ristiriidan. Siinä puolustetaan eläinlajien oikeutta elää niiden luontaista kehitystä tukevassa elinympäristössä mutta samalla vihreä ideologia heikentää ydinperhettä, jonka on tutkimuksissa osoitettu olevan ihmislapsen kehitystä parhaiten tukeva elinympäristö.

Ahvion teos ei ole hirveän paksu. Silti siinä tuntuu olevan aika vähän kunnon substanssia. Pääteesit voidaan tiivistää muutamalla tavalla. Ja ne varioivat samaa kahta pääteemaa. Näiden teemojen kohdalla on yleensä jotain fiksua. Mutta Ahvio joutuu kuitenkin jarruttelemaan jotta hänen ajatuksensa eivät ns. lennä lapasesta kohti varsin korkealentoisia väitteitä. Näistä puuttuu juuri se mikä minun vihreässä videossa oli. Sidokset oikeaan käytökseen ja oikeisiin mietteisiin.

Ongelmat ovat monenlaisia. Esimerkiksi kun Ahvio liittää abortin vihreään liikeeseen, hän ei suinkaan pysy vain siinä miksi ja millä argumentein vihreät puolustavat aborttia. Hänen tarjoamansa näytteet viittaavat tasan siihen että aborttia myydään naisen ruumiin itsemääräämisoikeutena. Esimerkiksi hän osaa lainata vihreiden nuorten periaateohjelmaa jossa ”Ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat yleismaailmallisia oikeuksia. Oikeus aborttiin kuuluu kaikille”.

Ahvion teos kuitenkin luo paralleeria siihen että malthusilainen ajattelu olisi jotenkin sovellettu. Aborttia kannattavissa puheissa ei kuitenkaan ole tavattu esittää ajatuksia joissa lapsi pitää abortoida koska se saastuttaa. Lapsettomuutta tällä argumentistolla on toki tuettu. Konteksti on siis hyvin erilainen kuin on kuvattu. Ahvion lausuntoja on luontevaa nähdä vain kontekstissa jossa ”pahat darwinistit jaluaa murhata vauvoja ja kutsua tätä jälkiabortiksi” on rationaalisen ihmisen kuvaus oikeista maailmassa toimivista ideologioista eikä mustamaalaava olkiukko.

Mustamaalaavuus on siitä hauska että Ahvion ”vihreä totalitarismi” -argumentti on sen suuntainen että jos tartumme ajatukseen jossa monismi johtaa totalitariaan koska yksi Todellinen Voima yhdistää niin täytyy muistaa että kristinuskolle demokratia ei ole ollut kovinkaan luonteva ratkaisu. Yksi Jumala on ollut argumenttina sille että maallistuneet voimat ottavat keskusjohtoisia hahmoja ja rakentavat kuningaskuntia. Peräti imperiumeja joissa käännytetään eriuskoiset jotta kaikille saadaan komennettua se yksi Oikea Uskonto. Tälle yhteydelle on paljon aatehistoriaa. Mutta järkevä ihminen tajuaa että modernin ajan Ahviot eivät ole monarkisteja jotka ajavat totalitariaa. Tai siis.. ole ainakaan monarkisteja. Paitsi ne jotka ovat. Mutta heitä on tosi vähän.

Lisäksi Ahvion olisi kannattanut jättää New Age syrjään. Niin herkullinen ”epäjumalanpalvelus-kerettiläisyyskortti” siihen on saatu kristityille ladatuksikin. Sillä tätä kautta mukaan tulee isompi ongelma kuin pelkkä tarvittava folion määrä.

Nimittäin jos on Gaia -tyyppinen kaveri niin on hyvin vaikeaa saada heitä uskomaan Malthusilaiseen malliin. Ne nimittäin ovat ekologisesti toistensa vastateesejä. Sanotaan näin, että nuorempana minulla oli aika läheisenä tuttavuutena eräs ammattihomeopaatti joka ilmeisesti halusi kanssani lähempääkin tuttavuutta, mutta olin silloin nuori ja siveä. Hän dissasi esimerkiksi ilmastonmuutosta juuri siksi että hän näki että siinä halutaan kontrolloida ihmisiä vaikuttamalla tunteisiin kuolevista jääkarhuista.

Koska Gaia -mallissa maa ylläpitää omaa elämäänsä, ei ole mahdollista voittaa luontoa ja muun olettaminen on egoistista. Tähän liittyy myös ajatuksia esimerkiksi gaiahypoteesista James Lovelockin kehittämä ekologinen hypoteesi, jonka mukaan biosfääri on itsesäätelevä järjestelmä, joka pystyy kokonaisuutena säilyttämään Maa-planeetan elämiseen soveltuvana asuinpaikkana Ollaan tavallaan hyvinkin samalla tavalla ”jumalan kämmenellä”. Ei anneta maailman enää tuhoutua suurkatastrofissa. Tämänlaisia asioita ei ole vaikeaa kuulla jos pyörii vähänkin New-Age hörhöttelyissä tai niiden sivustoissa. Toki ymmärrän että jos ideana on saada tutkintoja alasta jossa voidaan leimata henkilöitä koskaan kuuntelematta heitä itseään kivasti kotoa nojatuolin kautta niin sitten ei ole ihme että kirjoittaisi kokonaisia kirjoja New Ageudesta tajuamatta tälläisiä pikkuasioita.

Malthusilainen ajattelu taas tosiaan sopii meille pessimistisille naturalisteille joilla on makua luonnontieteellisemmästä ekologiasta ja jotka pitävät evoluutioteoriaa kuvauksena luonnossa tapahtuvasta asiasta.

Toinen asia sitten on se, että ihmettelen miten Ahvio dissaa Malthusilaista ajattelua. Hänhän itse on kirjoittanut ihan kirjan maahanmuuttokriittisyydestä. Ja jos ajatellaan esimerkiksi argumenttia jossa ”Suomi ei ole maailman sosiaalitoimisto”, niin sen takana on varsin Malthusilainen ajattelutapa jossa on olemassa rajallinen resurssisto josta ei voi vaan mitekään saada kaikkia Jumalan kämmenelle siten että kaikille tilaa riittää kaikille paikkoja on.

Ahvion kuvaukset ovat siksi enemmän asenteellisia ja nojaavat filosofiatasolla aatehistorian varassa toimiviin köykäisiin analogioihin joita ei sidota oikeisiin ihmisiin ja aatevirtauksiin. Lopputulos on yhtä ongelmallinen kuin hänen esittämänsä näennäisparadoksi vihreiden arvostamasta lajinmukaisesta käytöksestä ja ihmisten ydinperhemallista luopumisesta. Sillä vihreä liike ei pidä ydinperhettä luonnollisena – siellä voi törmätä esimerkiksi kommuuniasumisideaaleihin juuri siihen vedoten että kyläyhteisöt ovat olleet ennen se joissa lapset ovat kasvaneet. Näitä asuinympäristöjä on suomessa. Esimerkiksi minusta aika huruista biodynaamista viljelyä koskien yksi samaan aikaan koulussani aloittanut jätti opinnot kesken ja muutti tälläiseen kyläyhteisöön olemaan luonnollinen. Vihreä liike on siis ristiriidassa itsensä ulkopuolelta tuotujen premissien kanssa. Joka ei tietenkään mitenkään tee siitä loogisesti epäjohdonmukaista. Lisäksi jos tietää perheen historiasta niin tietää että isä-äiti-lapsi -kolmio on todellakin modernin maailman luomus. Itse näen siinä ansioita juuri siksi että se on moderni ja teknokraattinen. Ei siksi että se olisi luonnollinen perustila. Teknokraattina iloitsen että elän maailmassa jossa ihmiset välttävät maksimaalista lisääntymistä samalla kun elävät maailmassa jossa ajatus siitä että puolet lapsista kuolee vauvoina olisi jokin luonnonlaki. Kuten pitkään ajateltiin…

---

Viitteet:
Juha Ahvio, ”Vaarallinen vihreä valhe” (2017)
James Lovelock, ”Gaia: A new look at life on Earth” (1979)
Juha Ahvio, ”Avoimet rajat ja maahanmuutto” (2016)

Suuri voima tuo suuren vastuun vs. Suuret ongelmat vaativat (toistaiseksi) ongelmalliset ratkaisut.

Japanin maanjäristyksen ja tsunamin aikaansaamat ongelmat Fukushiman ydinvoimalalle muuttivat vaalikeskusteluja täällä Suomessakin hyvinkin paljon - paikoin asia on noussut jopa massahysterian määritteitä lähenevälle tasolle. Olin jopa eräänlaisena kuunteluoppilaan ja salakuuntelijan välimuoto muutamassa aihetta käsittelevässä keskustelussa. Siinä minulle selvisi monia asioita.

Karkeasti ottaen ydinvoimassa on suuri voima, ja joskus on vaikeaa erottaa asiallista ydinvoiman kritiikkiä siitä, miten ydinvoimaa vastustetaan siksi että siinä on suuri voima ja koska se on teknologiaa. Ja koska sillä on "epäluonnollinen imago" ; Eli toisin sanoen milloin ydinvoimassa vastustetaan itse asiaa ja milloin sitä mitä sen katsotaan edustavan. Ydinvoima on siis paitsi energianlähde, myös symboli jollekin ilmiölle ja asenteelle ja ydinvoiman kannattaminen nähdään näiden ilmiöiden ja asenteiden kannattamisena.

Ydinvoimaa kritisoivien tahojen kautta mukaan nousi yksi hyvin yleinen argumentaatiotapa, joka tulee säännöllisesti esiin uusiutuvien energiamuotojen yhteydessä. Se on unelmatilan ja nykytilan sekoittuminen. Kun ihanteena on se, että energia tuotetaan uusiutuvilla energianlähteillä, on ydinvoiman kannattaminen nykytilan käytänteenäkin samaa kuin unelmien murskaaminen. Henki on se, että jos ei usko uusiutuvien energianlähteiden tehokkuuteen, ei niiden tehoja voida keksiä. Eli ydinvoiman kannattaminen on pessimismiä joka kiistää uusiutuvat energiamuodot jopa teoriassa. Näin ollen jos joku puhuu vaikkapa maalämmöstä saatavasta energiasta ja tätä kritisoi tällä hetkellä teknisesti liki mahdottomana toteuttaa, saa helposti kuulla ihmettelyä siitä, että eikö tässä ollakaan luonnon puolella ollenkaan.

Kuitenkin pragmaattisella tasolla ydinvoima voi olla myös vaihtoehto jota käytetään siksi että vaihtoehtoiset keinot eivät ole riittävän tehokkaita.

Tätä kantaa edustaa esimerkiksi Gaia -hypoteesin luonut James Lovelock. Syyksi ydinvoiman kannatukselle hän näkee ilmastonmuutosta vastaan taistelemisen. Vaihtoehdot ovat joko toistaiseksi tehottomia tai ovat vaarallisia ilmastonmuutoksen vahvistajia. Tämä on tärkeää muistaa, koska Lovelockin Gaia -hypoteesiin on suhtauduttu monissa luonnollisuutta kannattavissa piireissä hyvin myönteisesti. Se on otettu jopa sellaisella innolla, että luonnollista henkisyyttä korostavien New Agelaisten piirissä se on otettu omien argumenttejen ytimeksi.

Eläinten vallankumous ranskalaiseen tapaan.

"Aurinko muuttuu mustaks / ja ihmiset ottaa vallan / Ihmiset muuttuu eläimiksi / takaisin luontoon / takasin valkoset vastaan punaset muotoon."
(AVAIN, "punainen tiili")

Elämän, eläimien ja ihmisen suhde toisiinsa on vaihtunut ja tästä on esitetty paljon näkemyksiä. Käytännössä tämä näkemys on vaikuttanut siihen, miten ihminen on nähnyt itsensä ja luonnon ympärillään. Tämä vaikuttaa lähinnä siihen, miten ja mitä kohtia luetaan muskettisoturien tunnuksesta: "Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta". Joko eläimet on ihmisiä varten (kaikki yhden) tai koko biosfääri on samassa veneessä (kaikki yhden ja yksi kaikkien) vai onko ihminen peräti niin vaarallinen, että hänen olisi poistuttava eliökunnan puolesta (yksi kaikkien.)

Tästä näkemyksestä voidaan sanoa että ihmisten suhde eläimiin voidaan jakaa seuraavasti:

1: Antroposentrinen näkemys, ihmiskeskeisyys. Tässä ihminen nähdään luomakunnan huippuna. Tämä johtaa siihen, että ihminen voi hyväksikäyttää eläimiä ja hallita luontoa. Varhain antroposentristä maailmankatsomusta edusti mm. Aristoteles. Hänestä luonnossa oli arvohierarkia. Ihmiset edustivat järkeä, jota ei ollut eläimillä. Carl von Linnén taksonomiakin edusti tälläistä hierarkista näkemystä. (Joka heijastuu eräässä evoluutioteorian väärinkäsityksessä, siinä että luonto nähdään "suoraviivaisina tikkaina", jossa ihminen keikkuu huipulla.) Yllättävintä kyllä, tätä antroposentrisyyttä löytyy myös humanismista, pehmeästä imagostaan huolimatta. Siinähän "ihminen on kaiken mitta". Maailmankuvan muutos maakeskeiseksi ei silti suinkaan vaikuttanut tähän ihmisten ja eläinten aseman muutokseen. Ihminen on kyllä pyrkinyt pitämään erityisasemaansa. Esimerkiksi René Descartes näki eläimet vain koneina, hänestä niillä ei ollut sielua eikä tajuntaa. Tämä tietenkin mahdollisti sen, että Descartes voi tehdä eläimillä kokeita. Toisaalta antroposentrismi ei tarkoita suoraan eläinten huonoa kohtelua: Immanuel Kantin näkemyksessä ihminen oli eläimen yläpuolella, mutta eläinten huono kohtelu oli väärin, koska se vaati ihmiseltä julmuutta. Eläimen vahingoittaminen tarkoituksettomasti tarkoitti hänelle siksi ihmisen oman eettisyyden romuttamista. Ludvig Wittgensteinista taas eläimillä ei ollut tietoisuutta, joten niiden tuska oli näennäistä, toisin kuin ihmisten tuska.

2: Biosentrinen näkemys, elämäkeskeinen katsomus. Tässä ihminen on osa luontoa. Varhaisimmat näkemykset ovat todella varhaisia. Muun muassa shamanismissa ihmisellä on toteemieläimiä, jotka on eräänlaisia henkisiä oppaita. Tämä näkemys toisin sanoen korostaa ihmisten ja eläinten henkisyyden samanlaisuutta ja yhteyttä. Ihmisistä viisaimmat, shamaanit, osaavat ottaa oppia eläimistä. Myös esisokraatikot edustivat animistista näkemystä, jossa elävän ja kuolleen välillä ei ole suurta eroa. Tässä näkemyksessä esimerkiksi kivissä voi olla henkeä. Toki lievemmissä animismin muodoissa henkeä on kaikessa elävässä, kuten sienissä, kasveissa ja eläimissä. Kreikkalaisilla oli tähän liittyviä myyttejä, joissa luonnon vahingoittamisesta seuraa ikävyyksiä. Biosentrismiä on edustanut muun muassa sellaiset ajattelijat, kuin Pythagoras näki elolliset yksilöinä, kaltaisinaan. Hän oli tämän vuoksi kasvissyöjä. Plutarkos taas korosti onnellisuuden vientiä. Eläin on selvästi iloinen ennen tappamista, Hänestä tämä ilo riistetään jos liha syödään. Montaigne oli hänen ihailijansa ja seuraajansa. Myös Leonardo da Vinci näki luonnon yhteyden, ja oli tämän vuoksi kasvissyöjä. Myös Humesta, Voltairesta ja Rousseausta oli väärin elättää itsensä tappamalla eläimiä, koska heille eläimet olivat ihmisten kaltaisia. Benthamista mielihyvä ja mielipaha olivat samanlaisia ihmisillä ja eläimillä, ja koska ne olivat paha asia ihmisillä, ne olivat paha asia myös eläimillä. Darwin taas tunnetusti laski ihmisen jälleen osaksi eläimiä. (Hän tosin myös söi lihaa.)

3: Edellisten synteesiä taas edustivat "jo muinaiset Roomalaiset", joilla oli käsite "jus animalium". Eläimillä oli heidän mukaansa siis jonkinlaisia oikeuksia. Mutta samanaikaisesti roomalaiset pitivät petoja areenoilla taistelemassa. Eivätkä itkeneet härkien uhraamistakaan. Toisaalta myös kristinuskon eräiden näkemysten voidaan katsoa osoittavan kaksinaista näkemystä. Toisaalta Raamatussa esiintyy Aristoteelinen, hierarkinen ajattelu ; Ihminen on Jumalan kuva ja luotu maan päälle hallitsemaan eläimiä. Tämä hierarkia on heijastunut sitten kulttuuriin muun muassa siten, että englannin sana "brutal" on alun perin tarkoittanut eläintä. Brutaali ihminen oli siis eläimenkaltainen. Samanaikaisesti Nooan kertomuksen voidaan katsoa käsittelevän ihmisen ja eläinten liittoa. Ja keskiajan eläinoikeudenkäynnitkin nojasivat siihen, että eläin oli osa yhteisöä. Eläinoikeudenkäynneissähän eläin saattoi olla oikeudessa tuomittavana ja jopa todistajana. Kenties selkeimmin tämä molempiin luokituksiin kuuluminen näkyy Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Hänelle sääli eläimiä kohtaan opetti empatiaa myös ihmisiä kohtaan, mutta eläimet oli kuitenkin tarkoitettu ruuaksi ja niitä voi syödä. Hänen tulkintansa mukaan "älä tapa" -käsky ei siksi koskenut eläimiä, vaan ainoastaan ihmisiä. Toisaalta itse katson itseni tähän väliluokkaan sen takia, että kannatan eläinten hoitamiseen näkemystä, jossa eläimen on saatava elää lajinmukaisesti mukava elämä, mutta niitä saa silti syödä. "Hoida hyvin - tapa nopeasti" -periaatteella.

On erittäin harvinaista, että ihminen korottaisi eläimet itsensä yläpuolelle. Tosin eläinsuojelijoiden puheissa saattaa tälläistäkin esiintyä. Nuori innokas kettutyttö voi esimerkiksi olla sitä mieltä, että eläimen arvo on suurempi kuin ihmisen arvo.

Tosin tässä kohden on huomattava, että esimerkiksi Pentti Linkola ei itse asiassa edusta tälläistä näkemystä, koska hänestä ihmisiä pitäisi tappaa merkittävästi vain sen takia että meitä on liikaa, määrämme syrjii muuta luontoa ja eläimiä. Hän korostaa elämän monimuotoisuuden säilyttämistä, ja vastustaa ihmistä vain sen takia että ihminen häiritsee tätä. Ihminen on laji muiden joukossa, siis yhtä arvokas. Koska ihminen kuitenkin tuhoaa luonnon monimuotoisuutta, hän hyökkää omaa arvokkuuttaan vastaan. Hieman vastaavaa henkeä, tosin ilman viittauksia ihmisten tappamiseen, löytyy James Lovelockin Gaia -hypoteesissa. Hänen mukaansa olennot jotka parantavat ympäristöään selviytyvät paremmin kuin eliöt jotka vahingoittavat ympäristöään. Luonnon kantokyvyn ylittävien lajien kannat romahtavat. Seurauksena näistä on ennemmin tai myöhemmin tämän lajin sukupuutto. (Eli näkemys ei ole ristiriidassa evoluution kanssa vaikka pinnallisesti voisi luulla toisin.) Lovelock kuitenkin korostaa että ihminen voi toimillaan vaikuttaa tilanteeseen. Esimerkiksi jos emme saastuta, ja lisäännymme hallitusti emmekä kerskakuluta, emme tuhoa omia elinmahdollisuuksiamme. (Minkä teemme pienimmälle, sen teemme itsellemme.)