interpassiivisluterilainen

Pyrin käyttämään Slavoj Zizekiä kohtuudella. (Liiallisen ideologisen lukkiutumisen välttämiseksi.) On kuitenkin kenties hyvä miettiä miten hän on lähestynyt poliittista korrektiutta ja siihen monin paikoin liittyvää interpassiivisuutta.

Hänestä poliittinen korrektius on hyvin pinnallista. Se käsittelee ongelmallisia asioita - kuten vaikka rasismia tai sukupuolten epätasa-arvoa tai monikulttuurisuutta - tarttumalla siihen mikä on niissä kaikista pinnallisinta. Mutta taustalla olevat rakenteet jäävät korjaamatta.

Tätä kautta syntyykin tilanne jossa poliittinen korrektius näyttää siltä että vaihdetaan sanoja toisiksi ; Vaikkapa rotukysymyksessä kohteliaisuus näkyy siinä että ei saa sanoa neekeri vaan pitää sanoa tummaihoinen. Tätä kautta asioiden ilmaisutapaan puututaan tarkemmalla sensuurilla kuin siihen mitä taustalla tapahtuu. Julkinen käytös, lakipykälät ja yleinen arvokeskustelu siivotaan. Muuten toimijat voivat fasadin takana sitten olla vaikka mitä rasisteja.

Zizek kuvasi sitä miten fasadin takana on myös ihmisiä jotka näennäisesti vastustavat sitä. Hän puhui interpassiivisista ihmisistä. On ihmisiä joista osa on passiivisia ja osa vastustaa aktiivisesti. Maailman muuttamisen sijaan he tekevät aktioita jotka antavat muuttamisen tunteen, mutta jotka ennen kaikkea takaavat että huominen näyttää samalta kuin tämä päivä.

Interpassiivinen ihminen on sellainen että häneen vetoaa esimerkiksi se, että kauppa tekee hyväntekeväisyyskampanjoita. Usein symbolinen määrä apua joka otetaan suoraan ostoksesta antaa hyvän mielen. Ihminen voi ostaa satasella hyväntekeväisyysleimalla isommalle hinnalle hinnoiteltua tuotetta jolla tuetaan köyhiä. Ja antaa tätä kautta, usein aika symbolisen, määrän apua tarvitseville. Ihminen ei toki kenties antaisi samaa rahamäärää vaikka kaupan ulkopuolella oleville köyhille. Ja tässä mielessä köyhyyttä hoidetaan enemmän tämänlaisella avulla kuin muutoin. Zizek korostaa että tässä prosessissa kuitenkin enemmänkin siivotaan ongelmien takana olevien ongelmien kritiikkiä.

Zizek onkin esittänyt että tosiasiassa kapinallisuus ja kaupallisuuden vastustaminen on hyvää bisnestä. Tätä kapinallisuutta tuetaan koska sen avulla voidaan tuottaa voittoa vaikka hyväntekeväisyyskampanjatuotteilla. Toisin sanoen kapinallisuus sallitaan kunhan se tapahtuu systeemin sisältä ja on hampaatonta ja mahdollistaa että järjestelmä on huomenna sama kuin tänään. ; Ja juuri sen vuoksi että ihminen tuskin vapaaehtoisesti antaisi köyhälle euroa vaikka on valmis tukemaan symbolisesti köyhiä ostamalla hyväntekeväisyystuotteita vihjaa siihen että solidaarisuus ja asenne köyhiin pysyy samana. (Tai kuka sitten onkaan kampanjan kohteena.) Hyväntekeväisyys on vaivatonta ja siitä puuttuu auttamisen vaiva. Eikä arki ja siinä eläminen auttajalla muutu millän tavalla. Tässä prosessissa esimerkiksi monikulttuurisuus muuttuu helposti lähinnä symboliksi jonka taakse menemällä saadaan itselle jengi, joka vaikuttaa oikeudenmukaiselta, ja tämä on itselle näppärä ja vaivaton leima.

Interpassiivinen toimii kuin muuttaisi maailmaa paremmaksi tekemättä mitään. Suomessa kenties vahvin interpassiivinen liike on evankelisluterilainen kirkko. Se kerää varoja vaivattomasti kirkollisveroista. Siihen kuuluminen on helppo tapa vihjata että tukee hyviä asioita. Ihmisen ei tarvitse tehdä muuta kuin kuulua kirkkoon. Kirkosta eroaminen taas tuomitaan helposti ahneudeksi. Ja korostetaan miten paljon hyvää kirkko tekee. Toki kirkon puolella eletään muutenkin maailmassa, jota kuvaa se että samanaikaisesti se esittää olevansa tärkeä voima joka on vastapoolina kaupalliselle, pinnalliselle ja materialistiselle maailmalle. Mutta samalla se on kuitenkin byrokraattinen koneisto joka on siitä erikoinen että sen brändisuunnitelmaan näyttää kuuluvan brändi -sanan hokeminen julkisesti. (Moni tekee brändiä tarkasti ja on nimenomaan puhumatta brändistä koska tämä on niin vahvasti liitoksissa pinnalliseen ja materialistiseen kaupallisuuteen.)

Kirkko tekee hyvää tavalla jossa ihminen antaa könttäsumman ja muut ihmiset jakavat sen. Ja sitten käyttävät tätä rahaa tehden tekoja joita rahaa antava ihminen itse nimenomaan ei tee. ; Jos ihminen haluaisi oikeasti tukea vaikka nuorisotyötä hän voisi korvamerkitä kirkollisveron suuruisen summan lyhentymättömänä tähän työhön. Eikä tästä menisi penniäkään vaikka naispappivastaisen pastorin uskonnolliseen saarnaamistyöhön. Kirkon raha menee aina moneen paikkaan ja harva kannattaa niitä kaikkia. Ihminen voisi myös mennä ja tehdä itse. Näitä vaihtoehtoja ei nähdä kirkollisten puheissa kun he puhuvat kirkon saamista rahoista ja siitä miten kirkosta eroaminen on ahneusteko. (Mikä on kiinnostavaa. Ihminen joka lakkaa saamasta rahaa valittaa ja pahastuu siitä että hänen kannattamansa taho ei saa yhtä paljon rahoitusta. Ja tekee tämän puhumalla ahneudesta ja miten on tärkeämpiäkin asioita kuin raha.)

Pehmeitä ja ei-fundamentalistisia tahoja edustavien kirkollisten viestien mukaan fundamentalisteja ja ateisteja yhdistää se, että molemmat näkevät että suuri osa kirkon jäsenistä "ei ole jotenkin todellisia uskovaisia". Eli ovat jotain "passiivisluterilaisia". Kenties tässä huomiossa kysymys ei olekaan pelkästään siitä että siinä on ilmiö joka todistaa että ateistit ovat fundamentalistisia. (Se voi olla myös siitä, joskin kysymys on varmasti myös siitä että analogioilla on näppärä lemata, vaikka tuon tyylinen analogia onkin itse asiassa varsin epämääräinen perustelevana argumentaatiovälineenä.) Passiivisuus juuri luterilaiseen kansankirkkoon liityvällä tavalla liittyy ilmiöön joka on paljon kansankirkkoa laajempi. Ja ongelmana kenties syvempi, aikaamme kuvaavampi, ja oleellisempi. Onkin kysyttävä onko tämä oikeasti keino ratkaista asioita vai jotain jossa ihmiset ovat tekevät symbolisia muutosaktioita jotta mikään ei muuttuisi.

mea cupla

Kieleen on ilmiselvästi pesiytynyt uusi sana, "kupla". Se sai alkunsa kun Krista Kosonen selitti että vaalitulos ei edustanut hänen Suomeaan. Hän korosti tässä sitä miten hän ei tunne ketään perussuomalaista äänestänyttä. (Mikä on epistemologisessa mielessä erikoinen väite maassa jossa on vaalisalaisuus.) Tästä seurasi sitten se, että
1: Tahot ja alakulttuurit jotka käyttävät toistuvasti patriotismia lyömäaseenaan suuttuivat. Kristityt konservatiivit ovat toistuvasti selittämässä että "Suomi on kristillinen maa". Hyvänä kansalaisena olemista kyseenalaistetaan mitä ihmeellisemmillä asioilla. (Perussuomalaiseen denialismiklikkiin liittyen on kiinnostavaa että "oletko edes Suomalainen" on heitto jota on sanottu siihen liittyen että ei pidä fluorihammastahnan käyttämistä vaarallisena lasten myrkyttämisenä joka kohtaa idiotismiin. Ei vaikka nämä "fluoriskeptikot" olisivatkin sitten käyttäneet hammastahnaa.) Nyt he tiedostivat että maassa pitää olla maan tavalla silloinkin kun tulee väärä vaalitulos. Ja että demokratia, keskustelu, kaikki kuuluu maahan nössössöö. Jonkun muun sanomana tässä olisikin jotain uskottavuutta.
2: Kosonen muuttui koko etelässä olevan kulttuurin analogiksi. Kosonen ei ollutkaan yksittäistapaus vaan exemplar joka ikään kuin edusti ja kuvasi koko "punaviherstalinistimamuhyysäriskeneä".

En ole hirveästi puuttunut tähän keskusteluun.

Syyni vaikenemiseen on helppo. Olen pitänyt sitä retorisena käsitteenä. Sellaisella tavalla josta olen yleensä melkoisen epäkiinnostunut. "Raivon ensyklopediassa" kuplan perusolemus on kuvattu loistavan raivotautisesti. "Tässä vähä-älyisessä loiskuplimisessa ei ole muuta ideaa kuin keksiä epäanalyyttinen nimi sille huimalle ilmiölle, että eri puolilla maata äänestetään eri tavoin ja että kaupungeissa eletään eri tavalla kuin haja-ajutusalueella ym. Ukko Ylijumalan selän takana. Jumpe, että on rapsakkaa analyysiä; kyllä tästä kannattaa lässyttää radiossa puoli tuntia putkeen." ... "Perin jännää on, että kommentaarin perusteella vaikuttaa siltä, että kupla on vain yhtäällä, nimittäin kaupungeissa ja eritoten inhotussa Helsingissä. Kaikkein estottomimmin keskustelussa on lyöty juuri kaupunkilaisia, jotka elävät väärin ja joiden koko maailmankuva ja eettinen järjestelmä voidaan redusoida siihen, etteivät he tiedä mitään "oikeasta" todellisuudesta. Kuulemma kaikki muut kuin kepulaiset ja perussuomalaiset ovat ylimielisiä. Tätä viestiä ovat somessa toitottaneet erityisesti persuaktiivit. En puhuisi ylimielisyydestä kovin syvällä rintaäänellä, jos kannattamani puolue pitäsi kansainvälisenä nimenään sellaista konstruktiota kuin "The Finns". Kuka ei edusta kenenkään Suomea?"

Lainaukset heijastavat sitä miten näen asian itsekin. Ensimmäinen lainauspätkä on deskriptiivinen. Se kuvaa sitä että on jokin ilmiö joka tapahtuu maailmassa. Se on tässä tapauksessa induktiivinen ja tilastollinen tapa. Se ei ole uusi, vaikea, kovin kontroversiaalinen yllättävä tai oikeastaan kiinnostava. Toinen osa on sitten arvottava ja alentava. Kupla on pejoratiivinen luokitelma jossa tietyt ihmiset ovat kuplassa ja toiset sitten eivät. On selvästi luokiteltu "Oikea Järkevä Tapa" ja sitten se "Surkea Vajaa Tapa".

"Kupla" on siis terminä joka arvottaa asioita ja ottaa kantaa siihen mitä asia on ikään kuin "ontologisesti". Tämänlainen kinastelu vaikuttaa olevan nykyään äärimmäisen muodikasta. Esimerkiksi:
* Skeptikkopiireissä pitäisi ilmeisesti olla sitä mieltä että vaihtoehtohoito -sanan sijasta kannattaisi käyttää uskomushoito -sanaa. Vaihtoehtohoitojen kannattajat taas selittävät että tosiasiassa pitää puhua "perinnehoidoista" jotka ovat paikallisia ja sitten "vaihtoehtohoidoista" jotka ovat peräisin muualta. Eli "kiinalainen poppaparannus" on kiinassa perinnehoito ja suomessa vaihtoehtohoito. Minä käytän vittuuksissanikin sanaa vaihtoehtohoito sellaisessa muodossa että kyseessä on vaihtoehto hoidolle. Se ärsyttää kaikkia maksimaalisesti.
* Jos mietitään sukupuoltaan muuttavaa ihmistä on selvästi nähty että osalle prosessi on sukupuolenvaihdosleikkaus ja toisille sukupuolenkorjausleikkaus. Toisen sanan käyttämistä pidetään loukkaavana tai tolvanana. Molemmissa otetaan kantaa siihen onko käsite perimmiltään mitäkin. Jos joku näkee että sukupuolta vaihdetaan keskittyy siihen että sukupuoli on perimmiltään "kikkeli ja kromosomit" -näkökulmainen kun taas sukupuolenkorjaus -termin käyttäjät korostavat että anatomia korjataan muuttumattomaan sisäiseen kokemukseen omasta sukupuolesta. Minä käytän näitä sanoja aina keskustelukumppaneiden mukaan niin että käytän "väärää termiä". Se todellakin ärsyttää kaikkia maksimaalisesti.

Näen että nykyajan keskustelusta turhankin suuri osa käytetään tämänlaiseen retoriseen kikkailuun. Kyseessä on valtataistelusta jota ei käydä argumentein vaan sitä kautta että saadaan oma käsite ja sen nimitys yleisesti käyttöön. Se jonka sanaa käytetään aina, voittaa. En mene tälläiseen pelleilyyn. ; Esimerkiksi osa Teuvo Hakkaraisen "uliuliuli, sitä on hauskaa kuunnella" -kohusta johtui siitä että hän käytti vääriä sanoja. Nähdäkseni tuo lausunto ei heijastanut mitään ikävää eetosta. Hakkaraisen eetosta voi kalibroida vaikka sitä kautta mitä hän on Hondurasissa tehnyt. Nykyaikana suuri osa internetkeskustelusta menee siihen mitä voisi odottaa vain "postmoderneilta ylikoulutetuilta saivartelevilta mielisairastuneilta käsiteanalyytikoilta jotka ovat aloittaneet LSD -kuurin". Mutta valitettavasti tätä termirunkkausta tapahtuu maalaiskonservatiivienkin parissa. Itse asiassa jos jokin nykyaikaa näyttää yhdistävän yli puoluerajojen on se että tarraudutaan retoriikkaan tavalla jossa ylikeskitytään yksittäisiin sanoihin ja katsotaan vain vähän yleiseetosta ja kokonaisuutta. (Olen muuten huomannut että aika moni näyttää kokevan "argumenttiketjun" "listana". Joka tarkoittaa sitä että "statementin" ja "päätelmän" ero on hyvin hyvin hämärissä valtaosalta ihmisistä.)

Asiaa ei tietenkään ole haitannut sekään että suuri osa "kuplakeskustelusta" näyttää muuttuneen joksikin jota on vaikeaa erottaa vitsistä. Esimerkiksi feissarimokien "espoolaisesta kuplasta tehty bussimatka" on hilarious. Uusavuttomuusvitsit ovat saaneet uuden ilmiasun. Olin luullut että tämä oli jäänyt historiaan. 1980 -luvulla Suomessa vielä pilkattiin vähemmistöjä sketsiviihteessä. Nyt hienostuneena nähdään amerikkalaisen kriittisen Stand Upin suosimaa tapaa pilkata nimenomaan enemmistöä ja valtaapitäviä. Ainakin sellaisen mukaan joka on kuluttanut aikaansa "kuollut vauva -vitsien kokoelmaan" (jotka olivat meemiytyneet aikaa ennen kuin niitä kokoilin) ja luonut tyhjästä "alempitasoinen mies" -vitsit (joiden toivoisin meemiytyvän). Tässä ilmapiirissä minulla ei ole roolia. Ihmiset trollaavat toisiaan ja itseään ja nolaavat viiteryhmiään aivan itse joten väliintuloani ei tarvita. (Minulla on roolini tässä elämässä selvänä.) Lopputuloksena on jotain josta on mahdotonta tietää onko se yhteiskunta-analyysiä, mielipidekirjoittelua vai puujalkavitsien generoimista. Minun kannaltani tämä on mahtavuutta. (Mikä kertoo ainakin siitä että olen vastenmielinen kieroutunut likainen paskiainen. Mutta jokaisella on oltava jokin rooli maailmassa.)

Olenko minä Krista Kososen analogi?

Valitettavasti "kupla" ei kuitenkaan tehnyt sitä mitä sen odotin tekevän. (Odotin sen menevän pois.) Siitä on päin vastoin tullut "uusi standardi". Jos edustat mitä tahansa liberaaliksi miellettyäkään mielipidettä, on reaktiona se että "olet kuplassa". ; Tämä on ollut jokseenkin ällistyttävää.

Esimerkiksi se, että en halaa "suvivirttä" oli luontevaa koska en "kestä erilaisuutta" koska olen kuplassa. Jos olen erimielinen Sipilän linjausten kanssa "en kestä toiseutta" koska elän "kuplassa". Jotenkin asia on mennyt niin että jos sinulla on väärä mielipide, tämä mielipide ignoroidaan sillä että kerrotaan että mielipiteen kertoja on kuplassa. Ja tätä pidetään sananvapauden ja mielipiteenvapauden puolella olevana. Väärä mielipide sammutetaan ja ohitetaan ja tämä on sananvapaustemppu jolla asetutaan sensuristista asennetta vastaan. Kokonaisuus on enemmän kuin ironinen.

Tässä kohden minua tietenkin alkoi kiinnostamaan se, että miksi se että asun kaupungissa ja minulla on monia liberaaleihin usein liitettyjä mielipiteitä tekisi minusta "kuplassa elävän". Tästä heräsi ihmettely että miksi analogiksi on valittu juuri Krista Kosonen, eikä esimerkiksi liberaaleja mielipiteitä ajava Etelä-Suomessa vaikuttava Arman Alizad. Miksi minua rinnastetaan konetulitasolla Krista Kososen mutta ei Arman Alizadin analogiksi?

Kysymys on kiinnostava koska näen että minua yhdistää Krista Kososen tyyliseen ihmiseen lähinnä se että molemmista on vaikeaa nähdä olemmeko mitään muuta kuin jonkinlaisia sketsihahmoja itsekin, paitsi työltämme niin myös ihmisinä. Muutoin taas koen olevani enemmänkin Arman Alizadin asenneilmapiirillä liikkeellä. Toki tätä yhteyttä Alizadiin voi olla vaikeaa sanoa tyypistä joka tuskin poistuu 30 kilometrin ympyrästä ja jolla tuntuu olevan krooninen raivotauti.

Kuitenkin mielestäni työhistoriani ja muu vihjaa että en ole "kovin turvallisuushakuinen". Olen entinen aktiivikristitty joka hangaroundaa uskonnottomien aktivismipiireissä. Puolisoni on sitä uskonnollis-hengellisempää sorttia joten en elä samaa ideologiaa kannattavan kanssa. Olen kaupungissa syntynyt ja kaupungissa kasvanut, mutta olen kuitenkin käynyt agrologikoultuksen jonka yhteydessä olen mm. teurastanut ja lihaaleikannut eläimiä. Samaan aikaan kävin kognitiotieteen kursseja avoimessa yliopistossa joka edustanee aikalailla täydellisesti toista rintamaa filosofis-teknisenä kompleksina. Välillä olin vartijana, maskuliinisessa työssä keskellä kohtuullisen raakaa itä-helsinkiä sen pahamaineisimmissa paikoissa. Ja kun en ollut vartijana olin bingoemäntänä joka ei ole kovin maskuliinis-pieksennällinen työ. (En kuvaa asioita aikajärjestyksessä vaan luodakseni tosiasioilla jännitteitä.)

Tämän jälkeen joku paskahousu tulee minulle kertomaan että minä meistä kahdesta elän kuplassa. Ja esimerkiksi kertoo vielä kovasti miten hän "ei voi ymmärtää" miten joku voi ottaa vaikka "suvivirrestä" nokkiinsa. Ylpeileekö hän siellä kuplassaan kovasti useinkin siitä että ei kykene samastumaan muuhun kuin omaan viiteryhmäänsä? (On eri asia ymmärtää ja olla erimielinen ja pitää epäloogisena paskana. Mutta analyysiin tietysti vaadittaisiin jotain analyyttisiä kykyjä. Ja sehän ei sovi sellaisille jotka tarvitsevat iskusanoja ja kliseitä, eli jotka ylipäätään viehättyvät "kuplan" tapaisista konsepteista. Tämän ymmärtäminen on tietenkin ylivoimaista.)

Lisähuvittavuutta asiaan olen saanut itselleni uhitteluvittuilulla. Koska Krista Kosonen on yksilö joka on "kuplassa" siksi että hän ei tunne yhden tietyn ajattelutavan (perussuomalaiset) henkilöä, niin eikö se tarkoita sitä että maaseudulla ollaan aivan täysin samanlaisessa kuplassa heti jos siellä on tyyppi joka ei tunne jonkun yhden vähemmistön edustajaa. Siksi minä voin esimerkiksi tentata kristityiltä että montako ateistia heillä on puolisoissaan kun elävät asiassa minua vähemmän kuplassa kerran. Samoin voin kysyä että montako homoseksuaalia, feministiä, "neekeriä" tai vihervasuria hänellä on ystäväpiirissään. Jos jokaista alakulttuuria ei löydy, niin sittenhän hänkin elää kuplassa. Eihän Krista Kososenkaan kohdalla kysytty että mitä muita ihmisiä hän tuntee.

Se, että oli yksi ihmisryhmä jonka kohdalla hän oli ignorantti teki hänestä kuplassaeläjän. Sama kriteeri koskee siis kaikkia jotka tätä kupla -sanaa Kososeen on liittänyt. Ja sitä voidaan läimiä induktiiviesti kaikille niille joille "Kupla" -sanan liittäminen vaivattomasti liittyy eteläsuomalaisiin tyyppeihin joilla on liberaali mielipide. Kun lähtee käyttäytymään noin antaa luvan sille että itselle tehdään täsmälleen sama. Jos ei ole väliä sillä että keskustellaan perustellen ja järkeviä konsepteja käyttäen niin sitten on ihan asiallista ja vastavuoroista muuttaa argumentointi ja keskustelu tuollaiselle asennevammailijalle kostamiseksi.

Maalta sinä et ole tuleva?

Syynä on ihan yksinkertaisesti se, että suuri osa Perussuomalaisista ei itse asiassa edes vastaa sitä "Raivon ensyklopedian" kuvausta. (Ja edes on tässä se että mainittu blogi antaa turhan mairittelevan kuvan ilmiöstä.) Jos kupla olisi keskustapuolueen asia, niin asia voisi mennä niin. Mutta PerusSuomalaiset ovat kuitenkin hieman toisenlainen asia. PerusSuomalaiset eivät ole maalaisten ja syrjäkylien ilmiö. Sillä on vankka kannattajakunta kaupunkilaisten parissa.

Ja tähän liittyy Panu Höglundin mainio "servaus". Menneisyysnostalgioiva perussuomalainen on helposti ideaaleissa eikä käytännössä. Monen perussuomalaisen suhde maatalouteen ja siellä olevaan konkreettiseen elämään on "Maalla nimittäin haisee lehmänpaska, eivätkä persunuoret tykkää sen hajusta sen enempää kuin muutkaan kaupunkilaiset. Siellä on vihaisia sonneja sarvet päässä ja muita vaarallisia, pelottavia tai ällöttäviä eläimiä. On hiiriä ja rottia – siksi siellä kissojakin pidetään. Siellä on vihaisia vahti- ja jahtikoiria. Siellä on sääskiä ja paarmoja ja muita purevia hyönteisiä. Jos mennään kauas itään, saattaa olla karhujakin. Karhut ovat oikeasti vaarallisia ihmisille. Eivät persunuoretkaan halua sellaisiin oloihin, kaupungissa kasvaneita kun kuitenkin ovat. Ei muuten halua suuri osa maaseudun asukkaistakaan. Siihen on syynsä, miksi nuori väki haluaa maalta isoihin kaupunkeihin." Perussuomalaisista moni on kaupunkilaisia jotka eivät kuulu "eliittiin". (Kososenkin vastustus voidaan nähdä siten että hyväosainen liberaali kaupunkilaisjuppi on "eliittiä". Joko edustaa tai tukee "vasemmistointellektuellismia" jota vihataan yleisesti.) Eli ovat suomeksi sanoen köyhälistöä ja mahdollisesti työtöntäkin. On itse asiassa ymmärrettävää että tälläisessä elintilanteessa turhautuu vallanpitäjiin. (Olenhan countrymiehiä itsekin.) Tosiasiassa suuri osa tämänlaisista PerusSuomalaisista elää erilaisissa echo chambereissa internetissä. Heille "neekeri" on todellakin kilpailija joka kilpailee samoista matalapalkkatöistä. Ja joka vie samoja sosiaalihuoltoresursseja kuin itsekin viedään.

Olen trollaillut lukuisilla sukkanukeilla ympäri internettiä ja olen huomannut asioita. Järkytän ensi sijassa kahdenlaisia ihmisiä. (Esitän omia kokemuksiani enkä ole toki läpiobjektiivinen. Kai tästä jonkin vihjeen kuitenkin saa.)
1: Jotain joka itse asiassa kuvastaa Krista Kososen stereotyypin kuvaa. He edustavat hyvin täsmällisellä tavalla kultturelleja ihmisiä. He seuraavat etikettiä ja he elävät yllättävän säädeltyä elämää ja toimintamallia. Tässä piirissä ollaan ystävällisiä ja liberaaleja. Elämäntapaan kuuluu kiinnostus joka koskee musiikkia, pukeutumista ja yhdessäoloa. Ideologiset konfliktit sen sijaan lakaistaan maton alle. Olen liittänyt tämänlaisen asenteen aikanani Frasier Crane -metaforalla elämäntapaan jossa ollaan hyvin kiinnostuneita kulttuurin pintarakenteesta ja tämä onnistuu jos ja vain jos kaikki ennakkosensuroivat syvärakenteita koskevat haasteet. Osa voisi nähdä tämän pinnallisena elämäntapana. Mutta minä näen sen vain preferenssikysymyksenä. Ei haluta muuttaa maailmaa, ja ollaan siksi enemmän kivoja ja sosiaalisia. Tämä ei ole oma elämäntapani mutta se ei ole välttämättä huono ratkaisu. Kulttuurissa on pintarakenteissa paljon kaikkea kiinnostavaa (kenties jopa HEMA menee siihen) joten tähän saa kyllä jonkinlaista syvällisyyttä ja intellektuellismia.
2: Konservatiiviset ryhmät. Etenkin uskonnolliset konservatiiviset ryhmät. Erityisesti oikeistolaiset uskonnolliset konservatiiviset ryhmät. Ja ironisen twistin mukaan konservatiiviset itseään räväkkänä pitävät uskonnollisesti sävyttyneet ryhmät jotka jo rakenteellisesti haluavat luoda koko Suomesta kuplan jossa ei ole esimerkiksi islamisteja ja "tietynlaisia maahanmuuttajia". (Ei sillä että itsekään innolla ottaisin kaikkia mukaan. Mutta toisaalta : Minä en kulje ympäri internettiä vittuilemassa siitä miten vähän elämää nähneitä "kuplassa olevia" he ovat verrattuna minun monikulttuuriseen maailmanmies-seikkailijaani verrattuna. Vaikka rehellisesti sanoen minulla olisi varaa tähän.) ; Konservatiiviset ryhmät hakevat yleisesti ottaen koheesiota. Uskonto luo yhtenäisyyttä. Tapakulttuuri ja perinteet ovat "kokeiltuja" ja ne luovat turvallisuutta. Siksi ne opetetaan ihmisille jotta heistä tulisi sopivalla tavalla monokulttuurisia. Tätä voi olla vaikeaa huomata koska etenkin perussuomalaisten ryhmissä ihmiset vaikuttavat rääväsuisilta ja kirosanoja käyttäviltä mutta keskenään samanmielisiltä. Eroa on retoriikassa, siinä saako sanoa perkele. Etiketti on hylätty ja keskustelu käydään juuri kulttuurin syvätasosta ja syvätasolla. Erimieliset vain bannitaan jotta yhteisen vihollisen haukkuminen voi jatkua. Tämä retorinen ratkaisu on sitten "poliittisen korrektiuden vastustamista". Koska "kupla" voi ilmeisesti olla vain "harhautuneiden liberaalien puolella".

Erimieliset poistetaan kommentoinnista. Bannivasara heiluu etenkin konservatiivis-uskonnollisella puolella. Tämä ei ole pelkästään "vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa" -ryhmän tapaisten klassikoiden temppu. Samaa asennetta löytyy kaikkialta. "Kotimaa" on itse asiassa tunnettu siitä että se on estänyt-lakaissut skismoja pois. Eli kommentointia ja liittymistä ja blogaamista ja artikkeleiden lukemista on vaikeutettu.
1: Tämä on "tavallaan sekularistinen" asenne. Siis siinä mielessä että sekularismissa uskonnollisen puheen halutaan siirtyvän pois "yhteisistä tiloista" koska se nähdään repivänä. Ja sellaisena se on ymmärrettävää. On kuitenkin hurskastelua ja valehtelua väittää että kyseessä ei olisi sensuuri jota tehdään sovun edestä. Tätä myydään kuitenkin yleensä juuri sananvapauden puolustamisena. Erimielinen nähdään "militanttina", ei siis keskustelukumppanina. Tämä on erityisen leimallinen kaikessa ateismissa. PerusSuomalainen joka voi dissata poliittista korrektiutta ja korostaa että räväkkä kielenkäyttökin on rempseää ja kansanomaista (vastaan norsunluutornin sensuristit) mutta heti kun ateisti esittää inhottavia mielipiteitä käyttäen häntä itseään loukkaavaa kieltä nousee esiin se että keskustelukumppani on "militantti". "Suojaamisargumentti" häivyttää sensurismin. Tämä on esimerkiksi "ateistit ovat militantteja" -lausunnon yleisin puoli.

Valitettavasti echo chamber on käsitteenä suljettu yhteisö. Se on määritelmällisesti likimain sama kuin kupla, kenties ilman negatiivisia konnotaatioita. (Mutta vain "kenties". Ja vaivoin tätäkään.) Tämän tiedostamattomuus näyttää häiritsevän
1: Niin "Pintaelitistiä" joka järkyttyy syvätason keskustelusta - tai kirosanoista. He hyväksyvät alakulttuureita niiden pintarakenteiden kautta. On toki helppoa ihailla islamin kulttuurin parhaita saavutuksia (tähtitieteestä ja matematiikasta musiikkiin) jos samalla saa ohittaa "irrelevanttina" islaminuskon lieveilmiöt jotka eivät tietenkään edusta "oikeaa islamia" yhtään enempää kuin tappouhkauksia tehtaileva nuoren maan kreationisti edustaa "oikeaa kristinuskoa".
2: Omasta mielestään radikaalit "perussuomalaishenkiset" kokevat taas asiaa muutoin. He puhuvat syvätasolla, mutta järkyttyvät debatin edessä. Tällöin käy hieman samalla tavalla kuin "ateismi on misogyniaa ja äärifeminismiä samanaikaisesti" -keskustelussa. Miesasia-ateistit (fedora soikoon!) kokevat että jos joku debatoi heitä vastaan ja kritisoi heidän mielipiteitään, että tämä tarkoittaisi sitä että ateistit ovat kritiikkiä kestämättömiä feministejä jotka sensuroivat. Ja samanaikaisesti moni feministi pahastuu uusateisteihin sen vuoksi että kun he kirjoittavat feminismiään niin joku on erimielinen joka taas tarkoittaa sitä että uusateismissa muhii kauhea naisviha! Onkin hämmentävää miten moni perussuomalainen näyttää samalta kuin kreationismin starat  siinä mielessä että molemmat korostavat sitä miten heitä sensuroidaan ja vainotaan. Kun kuitenkin samat tyypit saavat näkyvyyttä mediassa ja uutisoinnissa ja jokainen on kuullut heidän perusväitteensä. Kritiikin olemassaolo ei ole sananvapauden poissaoloa vaan sananvapauden edustamista. Tiettyjen kritiikkejen kieltäminen taas on by definition kuplan rakentamista poliittisen korrektiuden metodein.

Erilaisuudesta huolimatta molempia ryhmiä tuntuu yhdistävän tietty paskahousuisuus. (Josta toivon tulevan virallinen termi jolla näitä ihmisiä kutsutaan. Se on pejoratiivinen mutta sehän on vain muodikasta nykyretoriikkaa goddamit!) (1) Liberaali voi ihmetellä että miten minun kielellisillä taipumuksilla ja asenteilla voi elää minun elämäntavallani. Jos he joskus kokeilisivat syvärakenneseikkailua he tietäisivät että ystävällisyydellä ja antiaggressiivisuudella siinä tilanteessa joutuu lähinnä uhriksi. (2) Toisaalta se räväkämpi echo chamber -klikki sitten voi ihmetellä että miten monikulttuurista voi ahdistaa erimielisyys niin paljon. Ja sen takana on se että asenne-eroista huolimatta heitäkin yhdistää hyvin valtava vihjeettömyys.

Kumpikaan ihmisryhmistä esimerkiksi tuskin kovin usein tietää paniikkireagointitapaansa. Ja tämän tiedostamisen kautta heiltä puuttuu kaikki. (Suurin osa ihmisistä reagoi normaaleissa psykologisissa säikyttelytesteissä pakene -kaavalla. Taistele-pakene -reaktioissa noin 10% ovat sankareita. Suuri osa uskoo toimivansa sankarimaisesti. Ehkä koska niin televisio näyttää sankareiden toimivan.) Kun minä esimerkiksi Lontoossa seikkailin alueilla jonne taksi ei edes vie, en voinut mennä sinne provokatiivisesti vittuilemaan tai näyttämään varallisuutta tai omaa kulttuurisuuttani. Koska siinä tulee vain ryöstetyksi tai pahempaa. Kuitenkin jos vain nösväilee niin voi käydä huonosti. On mentävä reaktiivisella asenteella jossa ollaan valmiita monenlaiseen. Pitää olla diskreetti ja perusystävällinen mutta tarvittaessa julma. Ja rinkirunkkauspiireissä yleensä puuttuu vähintään toinen puoli kokonaisuudesta. (Ja tätä kautta kaikki.) Kun omissa alakulttuureissaan ja piireissään pyörivä ihmettelee että "miten" tuollaisella asenteella muka voi, hän kiinnittää huomiota piirteisiin jotka juuri oleellisesti mahdollistavat sen "miten".

Loppustatement.

Jokainen joka rinnastaa kupla-argumenttia sellaisella automaattituliaseella että kohdistaa sen minuun on ääliö joka ei joko tunne minua - tai mikä todennäköisempää - ei kykene ajattelemaan mitään itse. Joka kuplasta toista (tai ainakin minua) haukkuu, on itse! Ja tämän lisäksi ääliö! Virheen tehtyään (kohdalleni) armoa ei tietenkään saa, koska armo on, you know, kristillinen konsepti. Kompensaatioksi voisi toki olla vapaaehtoisen omalakisella proaktiivisella asenteella reilu ja vaikka hypätä järveen betonikengissä. Zarkusto on Hangon satama.

marga -riiniä (sillä ihminen ei elä pelkästä leipälävestä)

Hindulaisuudessa on pelastukseen vievän tien idea. Näitä margoja on kolme. Ne nähdään samalla riittävinä ja kaikenkattavina niin että yhtä tietä seuraamalla voi pelastua. Mutta ne kuitenkin kertovat oman osuutensa eli täydentävät toisiaan. ; Karma-marga on rituaalien suorittamisella saavutettu tie, jnana-marga on tietoon ja oivallukseen liittyvä tie ja kolmas, bhakti-marga on palvonnan tie. Kaksi ensimmäistä ovat pappiskastin erityisomaisuutta. Ne ovat elitistisiä ja nojaavat veda-kirjallisuuden hallinnalle. On taito osata suorittaa rituaalit oikealla tavalla oikeaan aikaan. Ja samoin teologian pänttääminen ja mietiskely on jotain joka ei kosketa tavallista hindulaista.

Nämä rakenteet voidaan ottaa ja siirtää miltei sellaisenaan kristinuskoon.

Toki esimerkiksi luterilaisuudessa tieto on vapaata. Mutta tässä rakenteessa näyttää olevan jotain hyvin tuttua. Evankelis-luterilaisen kirkon papit ovat sekä koulutettuja että hallitsevat rituaalivaltaa. Ja tavallinen kristitty, usein edes hyvin innokas kristitty, ei osaa keskustella teologisista argumenteista. Tyypillisin tapa on se, että he viittaavat johonkin auktoriteettiinsa ja tämän jumalatodistukseen kykenemättä keskustelemaan näiden argumenttien vahvuuksista ja heikkouksista. ; Usein heidän tiivistelmiään joutuu jopa korjaamaan asiavirheistä, eli näiden auktoriteettien argumentteja ei ole esitetty siinä muodossa missä nämä auktoriteetit itse ne esittävät. Eli näyttää olevan todellakin tärkeintä että argumentti on olemassa, ei se että se jotenkin kannattaisi omaa vakaumusta. ; Kuitenkin kirkon sakramenttien (rituaalien) tekeminen ja näiden teologisten puolten hallinta on se joka tekee uskovaisen eliitin. Rivijäsenkin pelastuu, mutta valta ja gloria kuuluu niille jotka osaavat.

Tämä on näkyvissä myös periaatteessa kouluttautumisvastaisilla liikkeillä. Jehovan Todistajat kannustavat opettelemaan lähinnä teokraattista kirjallisuutta. Sillä maailmanloppu on heille tulossa ihan pian. Ei siinä ehdi tehdä tutkintoa. Tärkeämpää on tähdätä siihen että pelastuu jonka jälkeen on iäisyys aikaa opetella. Mutta jos sinulla on jo tohtorintutkinto ja kuulut Jehovan Todistajiin, he kyllä mielellään alleviivaavat tätä arvostaen. Että tälläinen superälykäs ihminenkin on ymmärtänyt miten fiksu oppi heillä on.

Tämä huomio olkoot ikään kuin täydennyksenä eilisen, vähemmän teologisen mutta enemmän ranttaavan tekstini, teemoihin. Teologialla näyttää olevan normiuskovalle hirvittävän vähän arvoa. Papistolle sillä näyttää olevan sitäkin enemmän. Olenkin jopa hieman vinoillut siitä että kirkon tapa käyttää tiettyjä teologisesti vakiintuneita sanamuotoja viestinnässään johtuu siitä että jos tämänlaista ei tehtäisi, niin papisto kokisi etääntyneensä kirkosta.

Häijympinä päivinä vihjaan vain että kirkon halu "olla läsnä" erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa on sellaista että sitä on täysin mahdotonta erottaa "yhteiskunnan erityismandaatilta rituaalivaltaan".
1: Ihmettelen miten kirkko puhuu kovasti köyhien auttamisesta ja miten se vastustaa kaupallisuutta. Kun Suomessa kirkko on perinteisesti ollut hyvin tiiviissä yhteistyössä Koti-Uskonto-Isänmaalinjalla rikkaiden puolella. Köyhien kristittyjen on tärkeintä olla kuuliaisia kansalaisia, lopettaa köyhyydestä mariseminen ja mennä sotaan saamaan kuulaa kalloon samalla kun muitaa ehdottomasti pakkotervehtiä armeijan strategisesti tärkeimmän aselajin johtajaa, kenttäpiispaa. Ja muistaa tehdä tämä tavalla joka armeijassa korostaa valtaa. Alaisena.
2: Kari Suomalaisen "kypäräpääpappi" -hahmo muistuttaa siitä että kirkko on tukenut taloudellista eliittiä, ilmeisesti siksi että jos se ei tekisi näin sillä ei olisi julkista rituaalivaltaa. Uskonto maksaa palvelun takaisin tukemalla rikkaita ja antamalla vallassaolijoille vallassaolon oikeutuksen. Kirkko auttaa köyhiä reaktiivisesti, eli antaa rahaa yksittäisille köyhille. Mutta sen tuki rikkaalle eliitille on rakenteellista. Kirkko ei murra yhteiskuntarakenteita jotta köyhien asiat olisivat niin että harvemman tarvitsisi turvautua kirkon tarjoamaan laastariin. Nyt kirkko saa tietysti näyttää tekevänsä hyvää kun se ahkerasti tunkee laastarina paikkoihin jotka yhteiskunnan pitäisi hoitaa. Nuorisotyö, päivähoito ja perheterapia ja köyhien auttaminen ovat tässä malliesimerkkejä.
3: Onkin jännittävää että miten valtionkirkon suhde yhteiskuntarakenteiden purkamiseen ja teokraattisuuteen on hankala. Joku voisi jo tuosta ylläolevasta todeta että evankelis-luterilainen kirkko ei halua olla teokraattinen laitos. Siksi se ei voi tuoda omaa uskonnon rakennettaan yhteiskunnan rakenteeksi. Tämä kommentti on hyvin erikoinen. Sillä maallisen ja taivaallisen regimentin toimia katsellessa ei voi olla kovin vaikeaa huomata että ne kriteerit joiden mukaan maamme kirkko ei ole valtionkirkko on se että kirkko on autonomisempi kuin valtionkirkko. Sillä on siis enemmän valtaa kuin valtionkirkolla. Rituaalivallan kohdalla kirkko ei myöskään selvästi ujostele. Tässä minulla ei itse asiassa nimenomaan vaadita teokratiaa. Kirkkohan tekee muutoinkin periaatteessa maallista työtä lastenhoidon ja parisuhdeterapian parissa. Tavoilla joita en laske "teokratiata haiskahtavilta". (Valtionkirkkomme ei ehdottomasti ole teokraattinen, mutta se kyllä paikoitellen haiskahtaa siltä.) Kyllä kirkko voisi muuttaa rakenteita jotka vaikuttavat köyhyyteen. Ja tämä ei olisi teokraattista.

 Teologien ja pappien kohdalla voidaan myös kysyä että miksi se tarvitsee akateemisesti koulutetun eliitin. Tai kuten Tom Kärnä minulle ilmaisi: "Sanon vain, että kun Suomen Vapaakirkollakin on oma virallisiin yliopistoihin kuulumaton teologinen opistonsa, niin miksei Suomen evankelisluterilaisella (nykyään vielä virallisella) kirkollakin voisi olla." Siinä on erikoinen kysymys. Sillä kyllähän uskontoa voi johtaa maallikkokin. Tai uskontoon muuten vihitty.
1: Itse tosin olen huomaavinani että vapaakirkon ihmiset eivät oikein tunnu hallitsevan niitä teologisia argumenttejaan samalla filosofisella pieteetillä kuin evankelis-luterilaisen kirkon papit. Eli jossain määrin kysymys on siitä että teologia vaatii esimerkiksi loogisia taitoja jotka onnistuvat parhaiten laitoksessa jolla on tähän taitoon syvä osaaminen.
2: Toisaalta kun yhteiskunnassamme on asia sinänsä hyvin että yliopistoja ja tiedettä kunnioitetaan, on rituaalivallalle tärkeää että yliopisto jotenkin erikseen korostaa teologian arvoa. Siksi jos kirkko lopettaisi yliopiston kautta ponnistamisen, se menettäisi uskottavuuttaan tavalla joka uhkaisi sitä mikä sille on kaikista tärkeintä. Eli kirkon julkinen rituaalivalta. Mitä vähemmän autoritaarista ja elitististä gloriaa kirkolla on, sitä vaikeampi sen on sanoa vakavalla naamalla että se jotenkin tasapuolisena "kohtaa" ihmisiä ja "on läsnä" niin yhteiskunnan kansalaisten työtä varten kouluttautumiseen tähtäävässä koulussa, yhteiskunnan juridisia rajoja puolustamaan keskittyneessä armeijassa ... Sillä heti kun auktoriteettiasema ja statusero normaaliin ihmiseen purkaa, ensimmäinen asia jonka ihminen helposti tekee on kyseenalaistaminen. Kun kirkko on elitistinen se voi väittää tulevansa kansan keskuuteen. Eikä kukaan sano mitään koska sanojalla on auktoriteettia ja valtaa.

Jimmy McNulty -efekti : eli muutama sana ns. nousukkaista

Takkiraudassa kirjoitettiin erilaisista veneilijöistä. Hän nosti esiin sen, miten erilaista elitismiä on. Veneily on hänen mukaansa elitismiä siinä mielessä että siihen tarvitaan taitoa. Erikseen hän kuitenkin nosti ökyveneilijät. On olemassa huonotapaisia veneilijöitä joita kuvaa nousukkuus "Yleisesti ökyily yhdistetään nousukkuuteen - siis ihmisiin, jotka pitävät itseään eliittinä mutta eivät täytä eliitin tunnusmerkkejä syntyperän, suoritusten, sivistyksen saati käytöskoodinsakaan suhteen." Nähdäkseni tähän tiivistyy jotain hyvin totta. Mutta detaljien tasolla meillä on ilmiöön hyvin erilainen näkemys ilmiöstä ja sen suhteesta kompetenssiin.

Kenties helpointa on lähestyä asiaa rahan kautta. Esimerkiksi lottovoittajista usea hassaa omaisuutensa. Moni voisi ajatella että tämä demonstroisi kompetenssin puutetta. Eli että köyhä köyhtyy takaisin, koska ei osaa käyttää varojaan. Tämä on vain puoliksi oikein. Tämä liittyy siihen psykologiaan josta kirjoitin aikaisemmin. Tosiasia on, että köyhät ovat yleensä tutkitustikin hyvin taitavia rahankäytön kanssa. Heillä on kompetenssi. Suuret numerot vain hämäävät heitä. He eivät ikään kuin viitsi, luulevat että ei ole tarvetta. He eivät pärjää suurien summien kanssa. Nousukkuutta kuvaakin se, miten "Tieteen kuvalehti historia 12/2014" kertoi miten "ahneet natsit haalivat rikkauksia". Artikkeli kuvasi sitä miten monet opportunistit olivat lähtöisin nimenomaan köyhistä oloista. Tämä ei ihmetytä. Syy on psykologisesti sama kuin siinä miksi rap -muusikot kuluttavat bling-blingiin. (Olen itse hyvin tietoinen tästä puolesta. Ja se on yksi syy miksi itse esimerkiksi suostun käyttämään vain käteistä rahaa. En osta mitään pankkikortilla, saati luotolla.) Ökyily onkin sitä että rahaa käytetään erikoisella tavalla. Rahaa kuitenkin on joten pääsy rikkaistoon on saavutettu. Ökyilijä ei teeskentele rikasta. Hän on sellainen. (Tosin usein vain hyvin lyhyen aikaa.)

Kuitenkin tämä ei ole kaikki mikä muuttuu. "Crackedin" artikkeli kuvaa omituisia ongelmallisia asioita joihin ihmiset kasvavat jos he kasvavat köyhyydessä. Esimerkiksi makuaisti tottuu siihen että ruoka on tietynlaista. Ja sen jälkeen ylimysten ruoka ei maistu, koska se ei maistu tarpeeksi roskaruualle. Tämä johtaa tapojen ja tottumusten erilaistumiseen, omanlaiseensa kulttuuriin. Ja ruoka on vain esimerkki siitä miten syvälle yksityiskohtiin asia voi ujuttautua. "Suomen Kuvalehdessä" köyhien kulttuuria katsotaan tavalla joka otsikoituu toteamuksella "Lapseni ovat luoneet arvot, jotka sopivat vähäosaisen lapsille". Koska etiikka on paitsi filosofiaa, myös soveltamista, ei pidä ihmetellä että nimenomaan näin tapahtuu.

Suuri osa nousukkuuteen liittyvistä ongelmista ei olekaan pelkkään tuhlailuun kiinnittämistä. Tuhlailussa häiritsevintä onkin se, että rahaa paitsi tuhlataan niin sitä humputellaan typerästi, öykkäröiden ja kusipäisesti. Eli itsensä pankrottiin ajamisen idiotiapuolen lisäksi asia on nähtävä myös tyylikysymyksenä.  Vaikka kompetenssi ja status olisikin kunnossa, eikä tuhlailu oikeasti edes uhkaisi varallisuutta, niin tyyli on väärä ja tätä kautta eliitin ulkoiset merkit puuttuvat. Tämä on erityisen oleellista jos muistetaan että eliittiin kuuluu nykyaikanakin melko paljon erilaisia perijöitä. Paris Hilton on esimerkiksi ansainnut eliittiasemansa syntymällä. Heillä on vallan ulkoiset merkit, mutta ei suurtakaan kompetenssia. Heidän kohdallaan kompetenssia ei pidetä tärkeänä, koska ulkoiset merkit ovat kohdalla. Hänellä on, kaikesta huolimatta, riittävästi tyyliä.

Tässä kohden ilmiö rinnastuu hikipedian "monarkia" -artikkelin kohtaan joka erottaa tyrannin monarkista. "Tyranni on saavuttanut asemansa oveluudella, ihmisluonnon tuntemuksella ja ahkeruudella. Tyranniksi pääsijällä täytyy olla kyky strategisiin lyhytaikaisiin liittoihin että taktiseen väkivaltaan. Tyrannin täytyy tehdä tämä kaikki tietäen että joku muu todennäköisesti tekee tämän hänelle itselleen, joten hänen täytyy olla myös jollain tavalla rohkea. Monarkki sen sijaan on saavuttanut asemansa sillä että hän on syntynyt ja oikeuttanut sen elämällä riittävän pitkään kultalusikka suussaan." Joka muistuttaa siitä mitä isäni joskus kuvasi kun kysyin häneltä mitä hyötyä kuninkaista ylipäätään on. Että miksi heitä ylipäätään jossain on. Kysymys oli toki kenties hieman omituinen ns. "demokratian ystävien kesken", mutta hän kuitenkin vastasi että kuningas voidaan kasvattaa tapoihin ja politiikan käytäntöihin syntymästä asti. Kyllä se jotain painaa. Ja jos Paris Hiltonin elämää katsotaan (kaikenmaailman pornovideovuotojen lisäksi), niin hän käyttäytyy varsin ystävällisesti. Hänet on totutettu "soveliaan eliitin elämäntapaan". Ja näin hän eroaa vittuilutaitojen hionnallaan, ahkeralla työllä ja onnella äkkirikastuneista rap -öykkäreistä.

Periaatteessa tämä sanoo siten että slummeista noustaan ökylijäksi joko olemalla sikaonnekas tai sillä että hänellä nimenomaan on kompetenssia niin paljon että hän heikommista olosuhteistaan huolimatta kipuaa eliittiin. Ja rehellisesti sanoen tämä kertoo että hän on todennäköisesti ikävä opportunisti joka ei kaihda keinoja. Ja hän valitettavasti sekoittaa sen miten hän on saavuttanut vallan siihen miten tuo valta säilytetään. (Ne ovat kuitenkin keskenään eri asioita.) Toisin sanoen nousukkaalla ei välttämättä ole kysymys pelkästään ulkoisiin vallan merkkeihin tottumisesta, vaan siitä että hänen negatiiviset piirteensä ovat juuri niitä jotka ovat hänet hänen nykytilaansa saattaneet. Vasta seuraavassa sukupolvessa tapoihin totutaan. Tehoja haetaan esimerkiksi kun ökyilijä kouluttaa lapset.

Mutta minulla on vielä viimeinen asia. Ja se on jotain jonka voi demonstroida "the Wire" -sarjan erään keskustelun kautta. Siinä aiheena on McNulty, kusipää. He nostavat esiin McNultyn kusipäisyyden perusongelman  "No, it's not funny, sir. As a matter of fact, it's a fucking tragedy, is what it is. The guy, he has come to believe that he is always the smartest fuck in the room, and you know what? It's not his fault. Because let's face it, he's not going to Johns Hopkins or joining MENSA, he's taking a fucking job with the Baltimore Police Department. His first two years in Homicide, he's in Omansky's squad partnered with 'tonio Martino. - Christ! It must've been months even, he *was* the smartest fuck in the fucking room!" Ja kun tiedustellaan että mitä väliä tällä on, on vastaus se, että "My point is, he can't help it. It makes him an asshole, I know. But it's also what makes him good police. Last year, he gives me eight clearances. One of them was a decomp floater who was John Doe for three weeks." Kun ihminen elää tilan fiksuimpana, hän oppii luottamaan itseensä eikä muihin. Ihan syystä. Muu toimintatapa olisikin niissä olosuhteissa typeryyttä ja todennäköisesti haitaksi sekä itselle että muille. (Etenkin itselle.)

Moni ajattelee että sama ongelma vaivaisi myös eliitin älykkäitä. Mutta he unohtavat yhden asian. Eliitillä on myös sosiaalista verkostoa, ja tätä kautta helpompi pääsy talenttilaariin, joten siellä on mahdollista luoda erilaisia vertaisverkkoja. Fiksut pääsevät helpommin tekemisiin muiden fiksujen kanssa. Oppivat olemaan tasoistensa seurassa. Köyhälistössä kontaktipiiri on matalampi ja sitä voi helpommin olla tilanteessa jossa on "se luokan fiksuin tyyppi. Aina". Ei siksi että olisi erityisen fiksu, vaan sen takia että konteksti on mitä on ja verkostoitumisen laatu on suppeampi. Köyhissä oloissa muut fiksut ovat helposti omaa menestystä uhkaavia kilpailijoita. Opportunisti jolla on suuria suunnitelmia ei voi luottaa heihin. Rikkaistossa taas riittää paljon enemmän "nykytilan säilyttäminen". Ja kun eliittiin noustaan kaduilla, huomataan että tullaan uudenlaiseen ympäristöön johon ei ole totuttu. Ja käyttäydytään silti kuin olisi se vanha systeemi. Ei ihme jos käy ärsyttämään. Ja tässäkään tapauksessa kysymys ei ole kompetenssista vaan ulkoisten merkkien ja käytöstapojen puutteesta. Kun etiikka ja ruokatottumukset ovat "toisesta maailmasta", on selvä että nousukas pistää silmään. (Toivottavasti kuvainnollisesti.)

Onkin virhe ajatella ökyilyä pseudoelitisminä. Siis jonain jonka attribuutit eivät ikään kuin täyttäisi elitismin kriteereitä. Sen sijaan sitä pitäisi kenties lähestyä tottumattomana elitisminä, jonka ainut ongelma on siinä että se ei täytä mitään muuta kuin elitismin kriteerit. Esimerkiksi sivistys ja kulttuurin pinnallinen pintakuorrutus jää uupumaan. Elitismin pinnallisille mieltymyksille on helppo olla huvittunut, mutta tämä pintarakenne toimii juuri siten että se kätkee konfliktit. Ökylijältä puuttuu ennen kaikkea tämä krumeluuri. He eivät ole riittävän "poliittisesti korrekteja". Ja tätä kautta syntyy epämukavuutta ja ongelmia. (Ennen kaikkea muille.) Ei siihen voi muuta sanoa kuin että tavat usein ainut joka erottavat upseerin barbaarijohtajasta. Ja tätä kautta "Upseereille opetetaan käytöstapoja, koska etikettiin kuului ennenmuinoin "kunnia"-niminen suure. Se lienee eräänlaista fataalia tyyliä tuhon edessä." Nousukkaalle tämänlaisista ei ole väliä, koska siitä ei ole "suoraan hyötyä". Siksi onkin hyvä korostaa että nousukas on usein nimenomaan eliittipiiriin nouseva. Ei pseudoeliittiä vaan joku joka on noussut eliittiin omilla ansioillaan. Kyseessä on eliitin ensimmäinen sukupolvi, joka täyttää eliitin muodon ja sisällön mutta ei sen koristeita.

---

Kirjoittaja ei persoonaltaan rinnastu McNultyyn, joten voitte unohtaa sen egokulmanne tämän tekstin tulkinnoissanne. Hän rinnastuu enemmän Omariin. Joskin ilman tummaa hipiää, sahattua haulikkoa ja homoseksuaalisuutta.

Epäyllätyskohu ja suvaitsevainen muihin kulttuureihin tutustuminen

Viime päivinä Jehovan Todistajat ovat saaneet paljon negatiivista uutisointia. He ovat saaneet moitteita henkilötietolain ohittamisesta. Ja selvityksen mukaan Jehovan Toimiva Perhejärjestelmä tuottaa aika ikävän lapsuuden. Kadulla oleva Jehovan Todistaja selitti näihin, että se johtaa lopulta Jehovan Todistajien parhaaksi, ihmiset kiinnostuvat ja kyselevät.

Itseäni tässä kohussa ihmetyttää se, että se ei oikeastaan sisällä uutista. Jehovan Todistajien tapa kerätä tietoja siitä kuka avaa ja minkälaisia ihmisiä oven takana on jotain johon olen reagoinut - en siis vain tiedostanut vaan myös reagoinut - jo ainakin 6 vuotta sitten. Tiedän myös, että henkilörekisteriasia on ollut kivikkoisen tien takana ; Asiasta on valitettu, mutta asiaa on ensin kiistetty ja asiassa kiemurreltu viimeiseen asti.

Ja tuttua on ollut myös se, että Jehovan Todistajilla tilanne on se, että Jehovan Perhemalli nähdään niin täydellisenä, että se tuottaa onnellisia perheitä. Jos perhe ei ole onnellinen, ja esimerkiksi lapset pelkoisia, se johtuu siitä että perhe ei noudata ohjeita riittävän hyvin. Tai siitä että kirpputorilta ostetussa esineessä on demoneja. - Jota kautta voidaan kontrolloida sitä mitä ihmiset omistavat ja heittävät roskiin. (Josta ei muuten "jostain syystä" uutisoitu.)

Viime aikoina erilaisten uskonnollisten yhteisöjen outouksia on tuotu aika paljon esiin. Itseäni ihmetyttää lähinnä se, että niissä ei käytännössä ole koskaan mitään uutta, yllättävää tai edes epäilmiselvää. Kuitenkin kaava näyttää olevan se, että "ihmsiet järkyttyvät ja tiedostuvat". Ja monesti kaava on se, että esimerkiksi "Kirkko järkyttyy Jalovaarasta". Minä ihmettelen lähinnä sitä, miten nämä asiat voivat olla yllätys suunnilleen kenellekään. Näitä voi kokeilla itse, ja homma ei yleensä edes vaadi hirveää kaivelua. Ja asioista on kyllä jauhettu internetissä ja muualla. ;  Henkenä vain tuppaa olemaan se, että näiden seikkojen esilletuominen - vaikka sen tekisi tapahtumadokumentaation kanssa - nähdään suvaitsemattomana uskonnonvapauden rikkomisena jossa ollaan "militantteja ateisteja". Jotenkin näistä kohuista kuitenkin sitten saa kerätä moraalisen närkästyksen ja järkytyksen tuomia moraalipisteitä silloin kun ei edusta uskonnottomuutta.

En kuitenkaan jaksa kauhistella. Olen tyytyväinen, että kauhistuvat. Minusta vuositolkulla myöhässä ja ilmiselvästä asiasta kauhistuvat. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Sen sijaan onkin kenties syytä tehdä se, mitä tehdään silloin kun huomataan itsessä ällistys. Minun tilanteessa ällistys johtuu siitä että asiat tiedostetaan vasta nyt.

Ällistys on niin voimakas ja asia niin ilmiselvä, että ensimmäinen mieleen juolahtava ajatus on se, että valehtelija joko valehtelee tai on totaalisen ignorantti. Kysymys on siis tietämättömyydestä ja tietoisesta huijauksesta. "Tyhmä vai paha" on aina varsin ikävä mutta joskus myös ihan toimiva gambiitti. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan nähdäkseni ole tästä.

Kysymys on sen sijaan siitä, mitä uskovaiset tekevät kun he vaativat ateisteja olemaan kiinnostuneita toisistakin kulttuureista. Ensin tämä voi tuntua paradoksaaliselta, sillä tässä asenteistossa ja ideaalissa korostuu tiedonhankinta, kulttuuriin tutustuminen ja kulttuurin ymmärtäminen. Mutta kun asiaa katsoo tarkemmin, voi huomata, että kysymys on nimenomaan siitä miten tämä tutustuminen ja ymmärtäminenb tehdään. Kysymys on aina käytännössä siitä että annetaan toisen kertoa itse valitsemaansa aineistoa dogmista ja sitten käydään katsomassa yksittäisiä rituaaleja.

Kysymys on samasta ilmiöstä, mistä kirjoitin aikanaan "Frasierin" yhteydessä. Kulttuureissa on pintarakenne ja syvärakenne. Pintarakenteen tasolla suvaitsevaisuus on pinnallista ja helppoa. Arvomaailmakysymykset ja infrastruktuuria koskevat asiat ovat usein sen sijaan "nollasummaisia" siinä mielessä että kaikkia ei voida miellyttää. Näissä syntyy helposti konflikteja. Pintatasolla jokainen voi esimerkiksi pukeutua oman uskontonsa mukaisesti. Mutta syvätasolla konflikteja saattaa tulla esimerkiksi siinä saako jotain asioita ylipäätään tehdä vai ovatko ne tabu. Toisen uskonnon kielletty tabu voi aivan hyvin olla toisen uskonnon velvollisuus.

Suurin osa tutustuu ja on kiinnostunut muista kulttuureista juuri siten että he kanssakäyvät pinnallisella pintarakennetasolla. Syvärakennetasolla ei koskaan sen sijaan tapahdu mitään. Ollaan sekulaaristi tästä kysymyksestä. Olen itsekin huomannut tätä erityisesti monikulttuurisuutta puolustavien parissa. He ovat olleet järkyttyneitä "hetero priden" vuoksi siksi, että tässä on mukana muslimeja. On selvää että monikulttuurisuuden ystävällä on vahva kognitiivinen dissonanssi kun islaminuskoinen maahanmuuttaja mollaa homoseksuaaleja. Tämä purkautuu yleensä siinä että islaminuskoinen nähdään hairahtuneena, että hän ei näe että kristinuskon monokulttuuridogma huijaa jotenkin islamilaisen mukaansa. Tämä tietysti halveksii islamilaisten älykkyyttä ja unohtaa sen mitä islaminuskossa suhtaudutaan homoseksuaalisuuteen. Vaatimus on yleensä ollut pyyntö tai vaatimus sekulaariin hiljaaoloon näissä skismaattisissa kysymyksissä. Syvärakennetta torjutaan ja mitä enemmän sitä torjut, sitä suvaitsevaisempi olet.

En ole tähän tyytyväinen. Minusta tämä ei ole mitään "kiinnostusta". "You talk the talk and you walk the walk." Ja vähempi on yhtä tyhjän kanssa. Se, että Jehovan todistajat opettavat asteittain mukaan uskontoonsa ja tutustut heidän kontrolloimana aikanaan ja tapanaan heidän kulttuuriinsa jättää "kiinnostuneelle" kokemuksen dogmeista ja rituaaleista. Mutta hänellä ei ole mitään käsitystä siitä mitä tarkoittaa elää Jehovan todistajana. Siksi onkin selvää että keskustelu uskonnottomien kanssa on hyvin vaikeaa. Sillä on hyvin vaikeaa ymmärtää että uskonnottomat näkevät rituaalit pelkkänä kuplana ja dogmat kertovat vain osan totuudesta. Ja että nämä symbolit ovat olemassa aina syvärakenteen tukemisen vuoksi. Siksi kun uskonnoton ei laula Suvivirttä, kysymys ei useinkaan - toki joskus on - ole "kiinnostuksen puutteesta", vaan siitä että syvärakenteeseen on tutustuttu liikaakin. Syvärakenne on tuttu, toisin kuin useimmille uskovaisille.

Tästä tutustumisen syvyydestä voi kertoa esimerkiksi juuri se, että itselleni Jalovaara oli "vanha tuttu" eikä mikään yllätys. Tai että tämä Jehovan Todistajakohu oli vielä vahvempi - uutuusarvoltaan yhtä suurta haukotusta. Minulle esimerkiksi uskontokritiikki tarkoittaa suunnilleen samaa kuin se, miten naapuri suhtautuisi jos naapurissa olisi vanhempi joka hakkaa lapsiaan äärimmäisen raa-asti sitä kasvatukseksi kutsuen. Vaikeaa siinä on kuunnella sitä puhetta, joka vertautuisi siihen että nähty ja koettu ja kuultu nihiloitaisiin vain sanomalla että "ethän sinä lapsettomana ymmärrä miten rankkaa lasten kasvatus on". Siinä ei voi sanoa muuta kuin että "Kenties sinulla on sanomissa vinhaa perää, mutta en ole tiennyt että amputaatio silti olisi hyvä kasvatusmenetelmä. Kai sitä nyt sen verran tajuaa ilman omia kakaroitakin?" Että tuolla periaatteella voi tietää asioita paremmin kuin tyyppi joka ei edes asu naapurustossa ja joka on ollut kerran yhteisessä kaupan jonossa sen väkivaltaisen kasvattajan kanssa.

Vihan representaatio

Ylläoleva kuvapari koostuu kahdesta hyvin samanlaisesta osasesta. Ensimmäisen laitoin facebookprofiiliini. Toinen on muutoin samanlainen, mutta kalasymboli on vaihdettu darwin -kalaan. Kysymys on siitä, miten eri symbolit voivat mahdollisesti muuttaa näkemyksiä runsaasti.

Kristitty facebooktuttavani nimittäin loukkaantui tästä kyseisestä kuvasta. Hän näki, että se heijastelee tyhjäpäistä vihaa. Tarkalleen ottaen luokitus oli "taas näitä vihaisia ja tyhjäpäisiä julistuksia." Tämä on sinänsä mielenkiintoinen lausuma, koska kyseinen teksti ajaa pintatasolla uskonnonvapautta, jota vastaan kyseinen kommentoija ei itse ole. Kuitenkin samalla nousee esiin sekularismin tyypillisin ilmiö. Kun se nousee esille, on reaktio aina puhuminen vihasta.

Tietyllä tavalla ymmärrän kuvan aikaansaamat tunteet. Siinä on varsin aggressiivinen ote. Lisäksi kristilliset symbolit ovat tuplasti mukana. Pöydällä on risti. Ja kun kristillinen kala on erikseen juuri se symboli joka on kuumennettu lapsen polttomerkintää varten, on selvää että tämä vihjaa erityisesti ja erityisen voimakkaasti kristillisyyteen. Toki muihinkin uskontoihin suhtaudutaan kriittisesti, mutta vähemmän. Tämä kuvastaa tietyllä tavalla ateistista sekulaaria esitystä.

Tilanteen voi kokea muutenkin. Tätä varten vaihdoinkin jälkimmäiseen kuvaan darwinkalan. Tämä ei ole monen pikselin editointi (tai edes kovin hieno editointi) mutta se muistuttaa siitä, miten se voisi olla peräisin vaikka jonkun kreationistin aineistosta. Siinä voitaisiin vaikka vaatia evoluutio -opetuksen ajamista pois koulussa. Slogan "You Decide" voisi olla taustalla. Itse asiassa se ei olisi edes tavatonta.

Tässä tilanteessa, kun kysymys on "väärästä ideologiasta" ainakin oma reaktioni on voimakkaampi. Silloin kun mainos ajaa omaa asiaa, niin se on helppo nähdä tekstinä jossa on vain symbolinen kuva. Mutta kun se edustaa väärää kuvaa, näyttää kuva aggresisiiviselta ja leimaavalta. Tämä muistuttaa että vihassa on aina kaksi tasoa. On olemassa taso, jossa juliste tuo esiin levittäjänsä omaa näkökantaa. Ja loppuosa on sitä että vastustettava liittää oman ahdistuksensa levittäjän vihaksi.

Vihalla kasvattajien vastustaminen.

Tämä liittyy luonnollisesti hyvin voimakkaasti lasten kasvattamiseen. Facebooksivulleni kommentoinut kristitty sanoikin että kristinusko on hyvin samanlaista kuin moni muukin asia. "Kaikki lapset joutuvat tekemään paljon asioita siksi, että vanhemmat ovat jotain mieltä. Se ei ole itsessään huono asia vaan välttämättömyys, jos ei satu olemaan orpo. Ja jokainen lapsi hankkii itselleen maailmankatsomuksen ilman sen kummempaa yrittämistä. Jos vanhemmat eivät välitä sellaista niin se tulee kavereilta, televisiosta, lastenkirjoista, you name it. Vastuuntuntoiset vanhemmat yrittävät tietenkin tarjota lapselleen sitä minkä katsovat parhaaksi. Muuten he ovat joko tyhmiä tai ilkeitä." Tämä onkin osuvasti koko asian ytimessä. Käytännössä lapset ovat olosuhteiden pakosta jollain tavalla vanhempiensa maailmankuvan armoilla. Tämä on ehdottomasti valistushenkistä. Siinä yksinkertaisesti luotetaan ihmisiin. Vaihtoehtona olisi autoritäärisyys jossa ulkopuolinen taho määräisi. "Miten lapsi ei osallistuisi vanhempien ruokatottumuksiin? Sehän tarkoittaisi sitä, että olisi jokin ulkopuolinen taho joka määräisi lapsille tietyn ruokavalion. Jos ollaan johdonmukaisia, samanlaista ideologista sääntelyä pitäisi kohdistaa harrastuksiin, lapsille luettavaan kirjallisuuteen ja heidän katsomiinsa ohjelmiin ja niin edelleen. Toisin sanoen joku (valtio?) päättäisi yleisen ideologian jota lapsille tarjoittaisiin. Ei kuulosta hyvältä." Tämä ei varmasti kuulostakaan hyvältä, sillä koko ajatus uskonnonvapaudesta ja mielipiteenvapaudesta nojautuu ajatukselle että ihmiset ovat jossain määrin valistuneita eivätkä siksi tarvitse auktoriteettista ohjausta. Näin ollen se, että vanhemmat opettavat lapsilleen omia näkemyksiään solahtaa sujuvasti nimenomaan uskonnonvapauden piiriin.

Olen selkeästi negatiivinen ihminen, mutta vihaan auktoriteettejä. Eli en ole sinänsä luottavainen olento joka uskoisi ihmisten onnistumiseen ja älykkyyteen ja yleiseen valistuneisuuteen. Pidän auktoritääristen instituutoiden kuitenkin olevan juuri se jossa helposti kulminoituvat riskit, eli ne tuovat pahimman puolen ihmisyydestä. Siksi vapauteni on sitä että luotan ihmisiin vähän, mutta enemmän kuin instituutioihin. (Negatiivinen ihmiskuva voi toki rakentua ns. itsereflektiosta. Jos olet minä ja harjoitat tämälaista, seurauksia ei kannata ihmetellä.)

Kulma 1. Syvärakenne vs. Pintarakenne.

Nostin esiin sen, miten tosiasiassa nimenomaan ulkopuolinen oikeaoppisuus määrittää elämäämme hyvinkin paljon. Esimerkiksi että elokuviin määritetään ikärajat. Facebooktuttavani kommentoi tähän liittyen hyvin ; "Ihmisten valistuneisuuteen on pakko luottaa jossakin määrin, sillä jopa lainlaatijat ovat ihmisiä. Eikä kovin moni järjissään oleva tahtoisi kerätä kaikkia lapsia kasvatettavaksi "oikeaoppisiin" laitoksiin. Mutta olen samaa mieltä siinä, että ihmisten valistuneisuuteen ei pidä luottaa liiaksi. Siksi kannatan järjestäytynyttä yhteiskuntaa jossa on pelisääntöjä eli lakeja rajoittamassa ihmisten toimintaa. Kuten nuo ikärajat. Mutta lailla ei voi säädellä mitä tahansa tai parantaa ihmisiä itseään. Jälkimmäinen on pintatasolla valistuksen ja syvätasolla evankeliumin tehtävä, vaikka lopullisia tuloksia saadaankin vasta "rajan takana"."

Moni ihminen näkee ylläolevaan malliin, että yhteiskunta päättäisi tylsistä ja irrelevanteista asioita. Kuitenkin tosiasiassa ikärajat ovat hyvin merkityksellinen asia. Niitä laitetaan päälle nimenomaan siksi että lasta ikään kuin suojellaan koska tiedetään että ihmiset eivät tältä osin ole riittävän luotettavia. Ikärajat kohdistuvat nimenomaan harrastuksiin, siihen mitä he lukevat ja katsovat ja tekevät. Nykyaikana kun viihde näyttelee ajallisesti hyvin suurta osaa elämästä, tämä on itse asiassa merkittävä kontrollin kohde. Itse asissa valtio yleisesti ottaen perustelee kontrollinsa aina jotenkin ; Itse asiassa sekularistina olen sitä mieltä että ihmisellä tulee olla vapaus kunnes ja ellei yhteiskunnalla ole vahvoja perusteita niitä rajoittaa.

Näin ollen, vaikka onkin totta, että esimerkiksi maailmankuva liittyy vahvasti yhteiskunnan syvärakenteeseen, on tilanne itse asiassa juuri kuten Kaczynski (terroristi joka tunnetaan paremmin nimellä "Unabomber") esitti ; Hänen mukaansa yhteiskunnassa on nimenomaan irrelevantteja vapauksia. Yhteiskunta pitää relevantit (syvärakennetta koskevat) normit omassa hallussaan. Siksi jos yksilö haluaa tehdä jotain tärkeää ja vaikkapa väistää veroja, hän ei onnistu, koska se on yhteiskunnan lujinta ja ominta rakennetta. Se, mikä on yksilön mieliväri tai uskonnollinen vakaumus ovat sen sijaan useammin irrelevantteja - ellei kyseessä sitten ole valtiomuoto nimeltä teokratia jolloin uskonnosta on tehty oleellinen osa yhteiskunnan syvärakennetta. (Perusoletukseni on että nyky-yhteiskuntamme ei ole teokratia.)
1: Kaczynski tosin vihasi järjestelmää ja halusi tärkeät asiat yksilöille. Itse olen tästä hyvin erimielinen. Eli pidän huomiota oikeana, mutta toimintatapaa totaalisen vääränä. Nähdäkseni tärkeät asiat kuuluvat nimenomaan valtiolle. Niitä tärkeitä asioita tulee vain olla mahdollisimman vähän.

Tässä kohden on kenties hyvä muistuttaa siitä, että pidän esimerkiksi homeopatiaa nuhanhoidossa harmittomana vaikka se onkin pseudotiedettä. Ongelmia tulee vasta jos sillä yritetään hoitaa vakavia ongelmia ja toimiva lääketiede jää käyttämättä. Tietyissä maailmankuvissa tämänalainen lääkäreihin - "big pahrman" edustajina symbolisesti liitetty - syvä vastenmielisyys voi ajaa tämänlaiseen. Tähän tulee voida puuttua lainsäädännöllä. Ja säätelyyn on tarvetta vain siksi että tämä skenaario on mahdollinen, konkreettinen. En näe irrelevanttien kuvitteellisiin skenaarioihin valmistaiutumista oleellisena. Samoin facebookkeskustelussani olin valmis jopa rajoittamaan kasvissyöntiä lapsilla ehdoilla - jos ravinto on liian yksipuolista ja haittaa lapsen kehitystä. Jos ravintotutkijat onnistuvat säätämään kasvisruokavalion riittävän monipuolisesti - tai lievemmin ja realistisemmin - muuten ei näy ruoasta haittaa lapsen fyysiselle ja henkiselle kasvulle, niin en näe mitään erityistä syytä puuttua asiaan. ~ Lievemmissä asioissa nuhtelu riittää, ja esimeriksi ylipainosta ja anoreksiasta puhutaankin koulussa tällä tavalla. Tämäkin on ideologista puuttumista elämäntapaan, ja se esimerkiksi tuomitsee "mäkkärivanhempien" asenteen ruokaan. Uskonnon kohdalla on oltava kyse samasta.
1: Tässä olisi luultavasti hyvä asettaa suojelukin kontekstiin. Se, mitä tehdään itselle on nähtävä vähemmän pahana kuin se mikä tehdän toisille. Näin jokainen saisi itse määritellä oman arvonsa ja tekemänsä asian suhteessa tähän. Tupakoija joka lyhentää elämäänsä tietää että tupakka on epäterveellistä ja priorisoi elämänsä suhteessa siihen mitä tupakasta sitten ikinä saakin. - En tiedä mitä se on, sillä toisin kuin sadomasokismissa, tupakoinnissa en näe hirveän hyviä piirteitä. Siksi en polta, minulla on tämänlaiset prioriteetit. Tupakoijilla on toiset. - Tätä on vaikeaa nähdä totaalikiellon paikaksi. Tosin lainsäädäntö näyttää että tätä voi olla hyvä moittia laittamalla ikärajoja ja tekemällä tupakanostosta omituista siihen malliin mitä se nyt on. Tupakassa passivinen tupakointi on kuitenkin valtiommekin mukaan olennaisin piirre, joka näkyy erilaisin rajoittein. Eli päälinjatasolla valtio ajaa samaa linjaa kuin minä vaikka yksityistasolla onkin kalibroitu eri tavalla. - Mutta minä olenkin itsetuhoisuuden suuri puolestapuhuja olipa kyse eutanasiasta tai muusta itsemurhasta, tämä selittänee osan lievemmästä suhtautumisesta tupakkaan ja sadomasokismiin.

Koska ateistit etenkin suomessa näyttävät puuttuvan suvivirren laulamisen tapaisiin pikkuasioihin, on selvää että he hakevat tässä valtiollista säädöstä joka käsittelisi pintarakennetta. Tämä on siksi erikoinen pyyntö ja ensivilkaisulla ateistit näyttävät tunkevan irrelevantille alueelle, eli he ovat rajoittamassa nimenomaan oikeutettuja, oikeita, vapauksia. (Eivätkä sellaisia näennäisoikeuksia kuin oikeutta murhata joka on syvärakenteessa kielletty.) Tosin koska suvivirsi on itsessään pieni laulu, on selvää että sen oleminen esillä joustamattomana toistorituaalina ja perinteenä vihjaa että siinäkin on pintarakennekomento tehty. Olenkin argumentoinut tähän liittyen että suvivirsi on vain symboli yleisemmästä asiasta, ja että oikea kompromissi perustuisi siihen että "kaikki loaulaa" ja "kukaan ei laula" -vaihtoehdoille saadaan jokin kolmas tapa. Koska kysymys on symbolista, pintarakenne pitää ikään kuin viittaussuhdetta syvärakenteeseen. Suvivirsi on siksi merkityksellinen sekä uskovaisille että ateisteille. Tämä muistuttaa siitä että ei oikeasti ole olemassa mitään maailmankatsomusvapaata tapaa. Siksi jos uskovainen millään tavalla perustelee miksi suvivirsi on pakko laulaa.

Kulma 2 Symbolit ja Yksityiskohdat.

Uskovaiset puhuvat asiasta usein vanhemman kautta. Että lapsi on pakotettu elämään vanhempien normien mukaan. Ja että vaihtoehtona on yhteiskunta. Ateistien kannalta tämä ei liene oleellista, koska he katsovat asiaa aina lapsen kautta ; Tässä on tavallaan niin että vanhemman uskonnonvapaus on jollain tavalla lapselta pois.

On mielenkiintoista huomata, että ateistit tuntuvat käyttävän sitä, että he viittaavat yksittäisiin ulkoisiin rituaaleihin. Nämä sitten symbolisoivat uskovaisten yleistä asennetta. Tällä onkin se taipumus, että kun uskovainen keskustelee ateistin kanssa vaikkapa kasteesta, uskovainen puolustaa kastetta ja sitä miten se on pieni asia (ja jos uskoo muuta niin on taikauskoinen koska uskoo että vedellä on taikavoimaa), kun taas ateisti nostaa esille sen, miten kaste on yksi rituaali joka symbolisoi yleistä asennetta. Tämänlainen "yleisasenne" on tietysti helposti esoteerinen, jokin joka jää piiloon. On vaikeaa puolustautua kun syytetään tälläisestä yleisasenteesta jossa kaikki esilläolevat ovat vain yksityiskohtia.

Tässä kohden olen jakanut ateistit kahteen laariin. On niitä joille yksittäiset osallistuttavat rituaalit ovat yleinen esimerkki yleisilmiöstä nimeltä osallistuttavat rituaalit. Tällöin "symbolisten uskonnollisten rituaalien" ulkopuolella ei ole mitään. Näitä ateisteja arvostan. Sitten on niitä joille kristinusko itsessään on myrkkyä, jolloin puolustautumista ei voi tehdä ollenkaan koska koko ideologia on tuomittu. Näitä ateisteja en arvosta. En pidä heidän näkemyksiään edes keskustelemisen arvoisina. He ovat olemassa vain jotta minulla olisi jotain trollattavaa. ; Se, että jokin ilmiö tuomitaan suoraan "vihaksi" tai "vastustettavaksi" on itsessään väärin. Tämä johtaakin siihen että koko uskonnonvapauskeskustelussa on erityisen omituinen jännite.

Minun pintarakenne on parempi kuin sinun pintarakenne - sitäpaitsi on vain yksi pintarakenne.

Kristillinen facebooktuttuni perusteli hyvin kauniisti sitä että kristinusko on pintarakennetta ja siksi se kuuluu vapauden piikkiin. "Yritys lisätä uskonnonvapautta puuttumalla toisten uskonnonvapauteen omasta uskonnollisesta katsomuksestaan käsin on kyllä aika outo. Ei ole olemassa mitään katsomusneutraalia tapaa elää. Ei ole olemassa katsomusneutraaleja lapsia. Eikä kirkkoon kuuluminen itsessään tee pahaa lapselle, ainakaan ateistisesta näkökulmasta sen ei pitäisi tehdä. (Jos siis "ateisti" ei tarkoita kristinuskon vastustajaa.) Kun asioilla ei ole mitään absoluuttisia mittoja, ei pitäisi olla väliä sillä mihin kukakin uskoo jos uskoo; havaittavat faktat ratkaisevat. Uskonnolliset ihmiset ovat vissiin aika monen tutkimuksen mukaan keskimäärin terveempiä kuin ei-uskonnolliset - uskonnosta voi siis olla konkreettista hyötyä." Tässä aiemmassa lainauksessa uskonnollista toimintaa siis esitetään ikään kuin katsomusneutraalina tapana, tai ainakin jonain joka on niin erinomaista että vaikka jonkun vakaumus sanoo vastaan, niin tähän on osallistuttava.
1: En tiedä oliko viimeinen lause peräti kehotus kristillisen opetuksen lisäämiseen. En usko että näin on vaikka se on mahdollista ; Jos näin olisi, niin muutoin esille noussut ruokaan liittyvä voisi muuttua ikäväksi kun valtion pitäisi "pakottaa lapset lain voimalla omenakuurille". Kahvi, tupakka, suklaa ja sokeri eivät ole kieltolistalla vaikka niistä on haittaa eikä vitamiinivalmisteita säädetä laille vaikka niistä on hyötyä. Näin ollen hyväntahtoisuuden periaatteen kautta tulkiten uskon että kommentin tarkoitus ei ollut ajaa uskonnollisuuden lisäämiseen. ; Tosin ajatus siitä että ateismi olisi kuin tupakanpoltto on periaatteessa mielenkiitoinen. Uskonnon ja ateismin vaarallisuus kun nousee esiin toistuvasti, mutta niiden suuruusluokat unohtuvat helposti.

Tämä liittyy olennaisesti siihen, miten isäni suhtautui uskontoon aiemmin "Mutta en kyllä ymmärrä miksi minua voi aivan vapaasti yrittää käännyttää uskovaiseksi mutta minä en saisi vapaasti käännyttää ateistiksi. Uskon- ja mielipiteenvapaus. Kun tuon mielipiteeni julki niin se loukkaa uskovia mutta kun uskova tuo mielipiteensä julki hän vain kertoo omasta uskostaan ja tarkoittaa parastani. Kokemukseni mukaan (60-v) menee aina näin." Tämä on nimittäin uskonnottomana elämisen ytimessä ; Sinulla on kinaa siitä että menetkö oman vakaumuksesi vastaisesti kirkkoon koulussa? Menet. Ai, et halua laulaa uskonnollista virttä koska pidät sitä uskontona? Ei se mitään, sinähän laulat koska me kumoamme vakaumuksesi vääränä ja kerromme että sen laulamatta jättäminen olisi uskonnonvapauden rikkomista. Ai, et halua hautajaisiisi virrenveisuuta tai uskontoa ? No, ei yksi omaisen toivoma virsi varmaan ole liikaa? (Viimeisimmästä on omakohtaista kokemusta.) ; Ongelman ydin onkin oikeastaan siinä että uskonnottomien vanhemmillakaan ei ole samanlaisia oikeuksia. Esimerkiksi "Mitä uusateistit tarkoittavat?" -kirjassa on luku "Uskonnottoman vanhemman arki" jossa Pohjanmaan raamattuvyöhykkeellä yritetään saada lain määräämää ET:n opetusta. (s. 146) "Koulutoimenjohtaja ei vastannut kysymykseen siitä, miksi elämänkatsomustiedon opetus on laiminlyöty jo yli 20 vuoden ajan, vaikka tarvittava oppilasmäärä on täyttynyt. Yläasteen rehtori edes yritti; hänen mukaansa uskonnottomien perheiden vanhemmat ovat halunneet sijoittaa lapsensa evankelisluterilaiseen uskonnonopetukseen. Epäilemättä, koska ET -opetuksen vaihtoehtoa ei ole edes tarjottu."

Olen itse asiassa juuri sillä linjalla että pintarakenteen ja syvärakenteen erottelun hyväksymisestä seuraa paljon kaikkea omituista. Esimerkiksi juuri se, että arvovapaata tilaa ei ole. Ja että pintarakenne-ilmiötkin helposti ovat liitoksissa syvärakenteen toimintaan. Ja että tästä syntyy väistämättä konflikteja jos kysymys on monikulttuurisuudesta joka kannattaa uskonnonvapautta (monokulttuurissa uskonnonvapaus on oksymoroni, siellä on vain teokratia) Ongelma onkin oikeastaan siinä että jos ideologianeutraaliutta ei ole, uskonnonvapaus muuttuu helposti irrelevantiksi argumentiksi. Keskustelu siirtyy käytännössä siihen että kenen uskonto saa tilaa. Muun kieltäminen tarkoittaisi sitä että olisi uskontoneutraali tila. Uskonnonvapaus ei siis toteudu kovin helposti, koska uskontoneutraalisu itsessään on vaikeaa.

Tämän vuoksi on pakko ottaa esille se, että käytännössä miltei kaikki ateistien ja uskonnonvapautta vaativien argumentit kohdistuvat siihen että ateisti joutuu tekemään vakaumustaan vastaan, ei että uskonto tulisi totaalisesti sensuroida taloista ja puutarhasta. (Ja tämän ylimeneminen on minusta asiatonta ja typerää vaatiakaan). Näin ollen kotona rukoilu ei ole yleensä heidän kritiikkinsä alla ja toisaalta koulussa yhteisrukoilu on. Kastetoimitus itsessään on heille vain veden huljuttelua, mutta se, että jäsen liitetään samalla automaattisesti kirkon jäsenkirjoihin ei ole koska eroaminen kirkosta on aktiivinen toimenpide kun taas siihen kuuluminen on passiivinen toimenpide. Näin ollen vastakkain ei ole "uskontosensuristit vie uskonnon kotoa" ja uskonnon esittäminen nykytilassa. Yleisellä uskonnollisuudella ja uskonnonvapaudella ei voida puolustaa tätä pakottamiselementtiä, joka kritiikissä on aina läsnä.  - Ja jos uskontokritiikkiä ei osaa kontekstoida tähän, niin sitten on jo vikaa tulkitsijassa ; Ilmiö on sen verran vahvasti esilletuotu uskontokritiikissä, että vaihtoehtona on vain se, että uskontokritiikkiin ei ole tutustuttu. Jolloin siihen puuttuminen ja tulkitseminen vihaksi on väärin. Koska kritiikin peruslähtökohta on kritiikin kohteen tunteminen.

Itse menisin niin pitkälle, että väittäisin että uskontoneutraaliutta on. Meillä on töissä jopa poliittista neutraaliutta. Se tarkoittaa poissaoloa. Töissä ei kielletä uskonnollisuutta tai poliittisen mielipiteen omaamista, mutta tätä aihetta ei pidetä hyvänä esilletuotavana asiana koska se aikaansaa helposti konflikteja. - Se, mikä rikkoo, repii ja muuta vastaavaa on syytä jättää firman sisällä pikkujouluihin. Neutraalius tarkoittaa sitä että tila on tyhjä. Jos siinä on symboli, se ei ole uskonnollisesti neutraalia. Jos siinä tietoisesti revitään ja tuhotaan symboli, se on vastakkaisesti epäneutraalia. (Tosin ikonoklasmi on helposti voimakkaampaa. Lippu seinällä on kansallistunnon ja arvon esilletuomista mutta lipoun polttaminen on vielä tätä vahvempi symboli.). Väitän että vaikka kukaan yksilö ei ole uskontoneutraali, ja värittää asioita uskonnollisesti, mutta tila voi olla uskontoneutraali.

Tässä kohden onkin olennaista huomata, että uskonnonvapaus on kristityillä muuttunut käytännössä yksisuuntaiseksi tieksi. Uskontokritiikki on uskonnonvapautta vastaan taistelemista. Ateismin käännytystyö on vastaavaa, ateistejen bussikampanja koki Suomessakin kovaa kritiikkiä, jota uskovaiset käännyttäjät Helsingin asematunnelissa eivät saa. Uskovaiset ovatkin rakentaneet sekulaarista kielestä omituisen suojan - tosin myös ateistit ovat rikkoneet sekulaariuspyrintöjään vaatimalla sitä että uskovaiset poliitikot kertovat näkemyksistään nimenomaan uskonnollisen vakaumuksensa kautta.. Tässä mielessä uskonnonvapauden tilanne onkin se, että uskonnottoman uskonnonvapaus kiistetään. ~ Koska uskontoneutraalia elämää ei voi olla, on päätetty että se elämä voi sitten olla uskonnottomillekin kristillinen. On omituista että uskonnottomien estetään sanomasta omia näkemyksiään. Uskontokritiikkikin on katsomuksellinen näkemys eikä sitä siksi saisi rajoittaa sitäkään.

Tämä näkyy kenties selviten esimerkistä. Kun keskustelin Suvivirren laulamisesta, hän ehdotti että laulu esitetään. Että jokainen joka haluaa laulaa, saa laulaa. Ja jos ei laulata, voi olla hiljaa. Tässä asenteessa oli erikoinen "kaikilla on lupa puhua tai olla puhumatta mutta kaikilla on velvollisuus kuunnella" -henki. Eli unohdettiin se, että läsnäolo ja osallistuminen oli pakollista.

Haitan kontekstoimiseksi ; Omakohtaisesti raskain kokemus, joka ei ole oleellinen vaikka onkin merkityksellinen.

Kontekstoinnissa on hyvä ottaa vielä yksi kohta. Itse koin hyvin kovana sen, että kun äitini kuuli uskonnottomuudestani ensimmäistä kertaa, hän itki. Hän koki olevansa epäonnistunut vanhempana. (Itseäni huvittaa, että tämä yksi ja tietty asia oli nimenomaan se piirre ja asia joka herätti eikä kaikki muu minussa ja hänen toiminnassaan olevat erittäin kyseenalaiset asiat.) On vaikeaa tietysti ymmärtää että miten uskonnonvapaus voi liittyä tämänlaiseen tilanteeseen. Että jos asenne on tuo, niin ei voi olla kyse uskonnonvapaudesta.

Kuitenkin teknisesti ottaen tunnerikoksia ei ole. Se, että jokin asia murehduttaa ja tuottaa pettymyksen on vain oman vakaumuksen esilletuomista. Niin kauan kuin tämä suru ei johda siihen että minut pakkoliitetään kirkkoon, kysymys on uskonnonvapauden mukaisesta toiminnasta. Siksi on hyvä erottaa henkilökohtais-tunnepohjainen asenne poliittises-kontrolloivasta asenteesta.

Tämä ei toki muuta sitä että kokemus oli minulle riipivä - eikä tämänlaista ensivaikutelmaa ja ensitilannetta voi palata aikakoneella korjaamaankaan, vaikka sillä onkin erityisen vahva merkitys koska se vahviten kuvaa tilanteeseen liittyviä tunteita ja asenteita. Toisaalta se kertoi siitä että maailmankatsomusvapaata ihmistä ei ole, ja että oma irtautumiseni uskonnosta oli sekin ikonoklastinen ja provokatiivinen ja joitain ihmisiä loukkaava aktio. Sekin oli kuitenkin uskonnonvapauden ytimessä. Se, että joku loukkaantuu tai jotakuta vituttaa ei ole vielä riittävä. Kysymys on oltava aina siitä että liittyykö siihen kontrollia. Se on pienimuotoisimmillaan sitä, että istuuko joku kirkonpenkissä vai ei. Laulaako pienen laulun vai ei. Onko pakko olla hiljaa vai ei.

Yhteenvetona ; Vapaus vai Velvollisuus - saat valita kerran, ottaa vain toisen ja velvolinen pitäytymään siinä.

Näin ollen kysymys ei siis oikeastaan ole siitä että kannattaisin uskonnon tai uskonnottomuuden vastustamista itsenään. Kysymys on aina joko ilmiöluokasta (osallistuttaminen) ja siihen liittyvistä säädöksistä. Tämän vuoksi esimerkiksi yleinen uskonnon hyödyllisyys tai haitallisuus ei saisi nousta yleisteemaksi. Jos uskonnosta on haittoja, niihin on voitava tarpeen vaatiessa puuttu koska se, että uskonto on yleisesti hyvä ei estä sitä olemasta toisaalla paha. Katolinen kirkko esimerkiksi on monin paikoin mainio ja esimerkiksi rippi voidaan nähdä joillekin arvokkaana mielenterveystyönä. Kuitenkin pedofiilien piilotteluun ja siihen että he rajoittavat kondomien ja perhesuunnittelun levittämistä HIV -maissa ovat jotain jotka pitää voida nostaa esiin.

Oikeastaan uskontokritiikki ja uskonnottomuuskritiikki pitää nostaa yleisteemasta yksityiskohtiin. Ei siis poisteta tai pidetä koko settiä, vaan nimenomaan katsotaan yksittäisiä asioita. (Jos uskonnosta on haittaa jossain, niin korjaaminen vituttanee ärjyjä dogmaattisia ateisteja koska moitteen lähde katoaa ja tämän jälkeen uskonnon haitat vähenevät ja kokonaishyödyllisyys kasvaa entisestään.)

Tätä kontekstoidessa on muistettava että sekä hyökkäyspuoli että puolustuspuoli ei voi vedota mihinkään yleiseen hyvyyteen. Kristityt eivät voi puolustautua yleishyvällä koska kritiikin alla on tietty ilmiö jonka valtasuhteelle heidän on saatava peruste (syvätason oikeutus) tai murrettava se (koska kyse on pintatasosta on annettava valinnan mahdollisuus).
1: Jos asia päätetään syvätason asiaksi, on kyseessä valtionkontrolli. Ikärajojen tapaan on katsottu että suositellaan tiettyä toimntaa toisen yli. Ihmisiä suojellaan omalta valistumattomuudella. Tämä suoja voi tunkea sisälle koteihin ja kontrolloida elämää kokonaisvaltaisesti. (Kannabiksesta saa sakkoja vaikka aikuinen kotonaan polttaa.) Tähän täytyy olla aina jonkinlaiset vahvat syyt.  Jos näin tehdään uskontoon liittyvälle piirteelle (yksityiskohta, ei uskonto itsessään), ei kuitenkaan voida teknisesti puhua uskonnonvapaudesta tässä kohden. Tällöin rajoitus on perusteltu, mutta uskonnonvapautta vastaan. Jokin muu arvo priorisoidaan silloin vakaumuskysymyksen yli. Tämä ei ole arvoneutraalia, mutta se voi olla joskus tarpeellista. Ja se voi olla tarpeellista tunkea jopa kotiin asti - moni kristitty puolusti vitsanantoa Raamatun neuvomana oikeutena, kuitenkin päätettin että lapsia tulee suojella tämänkaltaisilta uskonnollisilta vakaumuksilta. (Itse toki pidän spänkkäämisestä, mutta lapsena minäkin olin erimielinen.)
2: Jos päästetään asia pintatason asiaksi, on kyseessä uskonnonvapauden parissa oleva asia. Silloin asiaan ei voida ohjata tai pakottaa. Yksilöiden kodissa mitään estettä näille ei voida tehdä. Mutta yleisissä tiloisa, kuten koulussa tai työpaikoilla, niiden kohdalla on oltava erityisen hienotunteinen jos se herättää konfliktia. Koska asia on periaatteessa mielipidekysymys ja tätä kautta sen merkitys on oikeutettavissa subjektiivisin vapauksin (oikeudet ovat yksilönvapauksia ei ideologian vapauksia), ei voida esimerkiksi millään pakottaa ateistia laulamaan sitä irrelevanttia pikku laulua. Pintatason esitykset liittyvät aina myös kritiikkiin. Eli jos päätät toteuttaa uskonnonvapauttasi julkisessa paikassa, on selvää että vaikka sinua loukkaisi, voi toinen oman vakaumuksen pohjalta olla totaalisen erimielinen ja sanoa sen julkisesti päin naamaasi. Jos et kestä tätä, kannattaa harkita sitä lähdetkö käyttämään oikeuttasi. Koska kieltämällä toisen kritiikin, tartut juuri siihen oikeuteen jolla avaat oman suusi. Tämä koskee tietysti sekä uskovaisia että ateisteja joista molemmat näyttävät pitävän siitä että toinen ei saisi yhtä paljon julkisuutta mutta että oma joukkue saisi enemmän ja positiivisemmassa valossa. (Mikä on yleisinhimillistä, ymmärrettäävä, odotettavissa ... ja totaalisen perseestä.)

Tämän kaksikon ulkopuolella ei ole olemassa mitään aitoa uskonnonvapautta tai uskonnollista oikeutta ohjastaa ihmisiä. Jos se on syvätason asia, älkää puhuko uskonnonvapaudesta vaan  uskonvelvollisuudesta joka on perusteltu jollain erityisen vahvalla syyllä. Jos se on pintatason asia, niin älkää siinä tapauksessa osallistuttako muita toimintaanne.

Kasvatuksellsiesti lapsien kohdalla syvätason asiat, lähinnä lain määräämät velvollisuudet ja rajoitukset, on aivan oikeasti syytä opettaa. Ja uskonnolliseen ja maailmankuvalliseen toimintaan on hyvä ottaa mukaan jotta toinen ei kokisi että hänet rajataan perheen yhteistoiminnan ulkopuolelle. Tähän kun liittyy syvä hylkäämisen tunne. (Ateistit eivätkä uskovatkaan jostain syystä eivät usein osta esiin tätä piirrettä vaikka se on mielestäni olennaisesti tärkein.) Näiden opettamista ainoana totuutena on syytä harjoittaa kuitenkin vain harkinnalla.
1: Tämän viimeksi mainitun itse asiassa luulen auttavan oman maailmankuvan kauneudentajussa. Pakottaminen herättää helposti vastarintaa, etenkin teini-ikäisissä. Jos taas ollaan sallivampia, käy helposti kuten erään uskonnottoman sekulaarin perheen luona. Heidän lapsensa halusi katoliseen iltapäiväkerhoon. He ihmettelivät mutta päästivät. Lapsi meni ja tuli pois. Kävi toisenkin kerran. Kolmannella kerralla lapsi jätti menemättä ja sanoi että siellä oli tylsää ja että he tekivät höpöjä asioita. Jos lasta olisi kielletty, olisi kerho jäänyt salaperäiseksi ja mysteeriseksi.

---

Kirjoittaja pahoittelee että tekstiä on kirjoitettu uskovainen-ateisti -tematiikalla vaikka hän itse on itse asiassa rajoitetusti uskonnollisuusomielinen mutta uskonnoton valistushenkinen misogyynisyyteen taipuvainen kyyninen optimisti ja sekulaari fundamentalistiagnostikko sekä ammattitrolli jolla on suisidaalisia asenteita. Mutta tämän käsitteen esilletuominen olisi liian työlästä (vaatisi jopa vielä lisää tekstiä vaikka jo nyt tämä on laittoman pitkä), joten käytin populistisempaa ja karkeampaa lähestymistapaa. Se, että tähän sotkee henkilökohtaisia yksityiskohtia vielä sotkee asiaa erikseen. Mutta mitäpä sitä ei tekisi sosiaalipornoisuuden maksimoimiseksi!

Rikkinäisten ihmisten rikkinäisempi instituutio

Kristittyjen linjama homoseksuaalisuuden suhteen on kokenut "homoillan" jälkeen tiettyä lieventymistä. Siinä missä aikaisemmin viitattiin vain "Raamattuun" on kohdannut vastustusta ja esiin on noussut vahvemmin - toki jo aikaisemmin olemassaollut - kanta jonka mukaan homoutta katsotaan suopeasti vaikka avioliitto halutaankin kieltää. Tästä näkökulmasta hyvä esimerkki lienee Päivi Räsäsen lausunto "seurakunnissa tulisi löytyä selvästi enemmän tilaa, avoimuutta ja rakkautta niille ihmisille, joiden kipuna on homoseksuaalinen tunne-elämä tai muu seksuaalinen poikkeavuus. Sydämiämme tulisi riipaista se tieto, että homoseksuaalisuuden taustalta löytyy kipeitä lapsuuden kokemuksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koulukiusaamisesta ja torjunnasta. Me kaikki olemme myös seksuaalisesti enemmän tai vähemmän rikkinäisiä, eikä syntiin langenneessa maailmassa löydy ketään, jonka miehisyys tai naiseus olisi täydellisesti sellaista, mihin Jumala alunperin ihmisen loi."

Tässä kannassa yritetään toki aina jollain tavalla maalata mustaa valkoiseksi, selittää miten syrjintä voi olla suvaitsevaista. Avainkorttina on usein uskonnonvapaus, eli että uskonto kieltää joitain asioita ja näiden salliminen on siksi loukkaus. Tähän on helppo vastata Juha Leinivaaran tapaan "You have confuced a war on your religion with not always getting what you want." Sillä uskonnonvapaus tässä kohden totaalisesti kieltää toimintatapoja, jotka ovat toisten vakaumusten mukaisia. On selvää että jos lisätään mahdollisuuksia toimia, kasvaa valinnanvapauden teema, jolloin uskonnonvapautta korostavien tulisi nimenomaan kannattaa mahdollisimman pieniä yleispäteviä poliittisia rajoitteita.

Tässä näkemyksessä uskonnonvapaus mahdollistuu koska saadaan päättää esimerkiksi että vaikka on homoseksuaali, niin ei harjoita tätä ja mene avioon jos se rikkoo omaa vakaumusta. Ja jos on ja haluaa eikä se haittaa, niin on vapaus tehdä näin. Tässä valintaa ei ole laitettu osaksi yhteiskunnan syvärakennetta vaan vapaus kuuluu ihmisille.

Ongelmana on kuitenkin se, että esimerkiksi Suomessa kirkko ja muut vastaavat järjestöt on pakotettu noudattamaan Suomen Lakia. Näin ollen vaikka uskonnonvapaus sallisi sharialaissa kivittämistä, sitä ei saa uskonnonvapauden nimissä tehdä. Samoin tietysti käy helposti siinä, jos homoseksuaalit saavat mennä avioon. Koska kirkko on halunnut itselleen avioonasettamisoikeuden, se olisi todennäköisesti samalla sidottu myös vihkimään homoseksuaaleja. Näin ollen ulkoinen laki todellakin rajoittaisi muutamien vakaumuksellisten pappien uskonnonvapautta joista näin ei saa tehdä.

Siksi on ihan oikeasti ymmärrettävää että jossain määrin kysymys on siitä että homoseksuaalien avioonmeno on laitettu osaksi yhteiskunnan syvärakennetta. Ja tässä syvärakennetasossa ei tosin teknisessä mielessä ole ollenkaan kysymys "uskonnonvapaudesta" koska eri intressit ovat keskenään sovittamattomassa ristiriidassa. Kysymys on siitä kenen vakaumus on arvokkaampi kuin toisen taas ei. Tässä mielessä uskonnonvapauspuhe muuttuu näiden normien kohdalla hyvin omituiseksi "kaikki vakaumukset ovat tasa-arvoisia mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset" -henkiseksi. Tällöin uskonnonvapauskysymys ei ole aihepiirissä ollenkaan, vaan kysymys on siitä ketä on oikeus syrjiä ja millä ehdoin.

Näin ollen fundamentalistien arvokeskustelu on tässä kohdin todella omituista; Uskonnonvapauteen vetoamisessa ollaan joko totaalisen väärässä (pintarakenneoikeutena) tai sitten ollaan syrjimisintressikisassa jossa ei ole kysymys vapaudesta vaan sen vastakohdasta, hallinnasta ja kontrollista (syvärakenneoikeutena).

Kuitenkin tähän on periaatteessa muutamakin tie ulos:

Syvin ongelmahan on siinä että kirkko on halunnut itselleen paitsi rituaalinteko -oikeuksia, niin myös juridisia valtaoikeuksia. Näin ollen avioliittorituaali on myös yhteiskunnallisen aseman virallinen muutostilaisuus. Tämä ei suinkaan ole välttämätöntä. Esimerkiksi uskonnottomien "Pro Seremoniat" eivät saa tehdä virallista ja juridista muutososaa - tämä on tehtävä maistraatissa. Sen ihmiset saavat pitää puheita ja tehdä pieniä (juridis-poliittisesti merkityksettömiä) rituaaleja häissä. Tätä ei pidetä uskonnonvapausrikkomuksena, joten on selvää että kirkko voisi aivan oikeasti luopua juridisista oikeuksistaan ja tyytyä pelkkiin rituaaleihin. Tällöin on selvää että erilaiset velvoitteet katoaisivat osittain. ; Kirkon kohdalla on huomattava että juridisiin oikeuksiin liittyy juridinen vastuu.

Melkein yhtä syvä ongelma on se, että kirkko ja sen alajärjestöt saavat rahaa ulkopuolelta. Nämä tahot saavat käytännössä vetää rahahanat pois. Tämä ei ole uskonnonvapausrikkomus, koska uskovaisille ei anneta yhteiskunnallista oikeutta pumpata rahaa. Heillä saa olla vakaumus, mielipide ja agenda. Mutta niin kauan kuin rahapussi ei ole juridisesti heidän oma rahapussinsa vaan jonkun toisen, päätäntäoikeus rahoitukseen on sillä joka kukkaronnyörejä pitää. Yllättävän suuri osa rahoista taas tulee yhteiskunnalta ja kirkollisveroista. On selvää että tämä johtaa siihen että rahoittaja voi määrittää ehtoja. Ja uskonnon sisäisessä maailmassa tämä tarkoittaa käytännössä konflikteja ; On valittava dogmatiikan ja rahan välillä. - Tosin raha nyky-yhteiskunnassa merkitsee sitä että dogmatiikkaa voidaan toteuttaa ollenkaan, joten tässä mielessä syvärakenteet iskevät uskonnonharjoittamisen ytimeen hyvinkin syvärakenteen kautta. Tämä onkin pääasiassa se moottori joka muuttaa pintarakennetasolla olevan mielipiteen syvärakenteen valtakoneistoksi. Tästä on vain yksi tie ulos. Luovutaan kaikista näistä rahoista, jolloin menetetään rahan tuomaa vaikutusvaltaa, kykyä tehdä asioita. Mutta saadaan mielipiteenvapautta ja tätä kautta päätäntävaltaa asioihin. ; Tässä on kysymys kontrollivallan ja vakaumuksen oikeaoppisuuden seuraamisen välisestä valinnasta. Ja vaikka luulisi että uskonnon maailmankuvan sisällä valinta olisi ensisijassa helppo, on tilanne pikemminkin niin että nimenomaan "iskut kukkaroon" koetaan kammottavana vainona. (Huomio priorisoinnin toteutumisesta käytännön tasolla on kiinnostava ja kertoo paljon uskovaisista ihmisinä ja heidän instituutionsa hyvyydestä.)

Lievimmillään systeemi voisi toimia myös siten että kirkolle annettaisiin privileegio. Eli oikeudenmukaisuusperiaatteiden "sama laki koskee kaikkia" -tilanteesta luovutaan ja annetaan kirkolle erikoisoikeus. Tällöin yhteiskunta voisi tehdä mitä tahansa, ja ainoastaan kirkkohäät jäisivät kirkon sisäiseksi asiaksi ; Tällöin homot voisivat marssia maistraattiin kun taas papit eivät heitä vihkisi kirkossa. Kenties tähän voisi olla myös lievempi tilanne, jossa kirkko voisi täyttää paperit, mutta jättää rituaalin väliin. (Nythän yritetään päinvastaista, jotain pientä epävirallista siunausrituaalia ilman juridiikkaa.)

Kuitenkin asiassa on aina sekin mahdollisuus että koko syvärakennetaso siirrettäiisin pintarakenteeksi. Kirkko on itse asiassa tehnytkin näin monessa kohdin. Merkittävin näistä lienee se, että avioeron jälkeen ihmiset ovat menneet kirkossa uudestaan naimisiin. Osa uskovaisista paheksuu tätä, koska heidän vakaumuksensa mukaan avioliitto on Jumalan säätämä ja että jonka Jumala yhdistää ei ihminen saisi perua. Onkin merkittävää että kun tämä kysymys nousee esiin, Räsäsen kaltaiset ihmiset puhuvat armosta ja siitä että kaikki ovat rikkinäisiä. Mikä on juuri se sama mitä homojenkin kohdalla sanotaan. Mutta jostain syystä tätä armodiskurssia ei käytetä "kirkon vakaumusoikeutena" jolla uudelleen avioon astuvilta kiellettäisiin rituaali. Päinvastoin, heidän kohdallaan sama lause on oikeutus jolla tämä rituaali saadaan tehdä vaikka se onkin dogmatiikan kannalta "epäkristillinen". Kirkon vakamusmaailmassa kaikki synnit ovat rikkinäisyyttä ja kaikki ihmiset ovat rikkinäisiä, mutta toisia rikkinäisyysasioita tuetaan rituaaleilla ja toiset halutaan kieltää koko yhteiskunnan tasolla. Tässä korostetaan että "syntejä on eriarvoisia". Eli kaikki ihmiset ovat rikkinäisiä mutta homot ovat niin paljon rikkinäisempiä kuin avionrikkojat...

Tässä kohden onkin turhaa puhua mistään suvaitsevaisuudesta. Kun Räsäsen kaltaiset ihmiset puhuvat rikkinäisyydestä, he ovat toki jossain määrin oikeassa. Me kaikki olemme rikkinäisiä ihmisiä. Ja muistuttaessaan siitä että jotkut ihmiset ovat kenties enemmän rikki kuin muut ihmiset, he itse asiassa puhuvat pääasiassa omasta puolestaan.

Keskity aidosti tärkeisiin asioihin!

Köyhyyden kohtaaminen on aina rikkaalle jonkinlainen shokki. Buddhalaisuuden ydintarinassa prinssi Siddharta Gautama on elänut rikasta elämää eristyksessä maailmasta. Kun hän kohtaa kärsiviä, köyhiä ja sairaita, hän saa oivalluksen. Näin alkaa ketju jossa prinssistä lopulta tulee Buddha. Joskus shokki ei ole tämänlainen rakentava ja ymmärrystä lisäävä kokemus. Länsimaissa asiaa kohdataan ; Köyhiä on etenkin kehitysmaissa ja näemme televisiossa tähän liittyviä shokeeraavia kokemuksia laajuudella joka olisi ollut Siddharta Gautamalle mahdotonta. Moni ihminen ei valaistu vaan kyynistyy.

Elokuvateollisuus ja tarinat taas pursuvat lohtutarinoita jotka on selvästi suunnattu näille rikkaille ihmisille. Niiden ytimessä on optimismina esitelty ajatus jonka mukaan hyvä elämä ei vaadi rahaa. Köyhyydestä nähdään etuja. Kuitenkaan rikkaat eivät tästä oivallu ja ryhdy köyhiksi jotta saisivat kaikki ne ihanat edut - Tästä saa esimakua "Unkurin" tarinassa jossa naiskirjailija oppii köyhyydestä suvaitsevaksi, mutta kirjoja saatuaan livahtaa turvalliselle alueelle kasvattamaan lapsiaan. "naiskirjailija on vienyt perheensä idylliseen puu-kaupunginosaan omenapuiden katveeseen? ei ole halunnut kasvattaa omia lapsiaan kivikylässä, vaikka he siellä olisivat ehkä oppineet suvaitsevaisuutta ja pitämään puoliaan?"

Syynä on tietysti se, että tosiasiassa nämä tarinat eivät ole tarinoita köyhyyden hyödyistä, vaan antavat "rikkaille syitä pysyä rikkaina" - Tarinoissa ytimessähän onkin usein se, että ihminen kuluttaa rahaa luksukseen tai turhiin asioihin ja unohtaa perheensä. Taloudessa on rahaa, auto ja talo. "Crackedissä" ennen köyhää elämää elänyt kertookin miten rahalla itse asiassa voidaan ostaa onnellisuutta. Että näiden rikkaille suunnattujen tarinoiden ytimessä on se ongelma, että niissä unohdetaan jotain. Teema on "OK, how many of you reading this have that problem? The, "I have so much cash in my life that my biggest problem is spending it on the wrong things" issue?" ja sitä kuvataan monin esimerkein.
1: Esimerkiksi köyhän kalastajan elämä nähdään luonnonläheisenä ja kiireettömänä, vastapainona rikkaan elämän hektiselle yritystahdille ja muulle vastaavalle. Kuitenkin tässä unohtuu se, että muutos on laajempi ; Se ei ole vain pintarakennetta, vaan muutokset tapahtuvat syvärakenteessa. Köyhällä kalastajalla ei ole taloa, joten esimerkiksi nukkuminen on vaikeaa. Ja ilman hammashuoltoa on hammassärkyjä ja lääkärin puutteen vuoksi muita kipuja, jotka tasan tarkkaan haittaavat sitä luonnonläheistä elämää.
2: Vaikka parhaat harrastukset ovat kenties ilmaisia, niin ne vaativat aikaa. Köyhänä ei ole aikaa lötköttää ; Sinun on hankittava peruseläminen jotenkin ensin. Ongelmana onkin usein se, että työmäärä kasautuu eikä köyhällä jää aikaa ja voimavaroja keskittyä luomiseen. Luovuus ei toki vaadi rahaa itsessään, mutta luovuuteen keskittyminen vaatii aikaa, joka taas on rahaa tai vaatii tiettyä turvallisuutta.
3: Mielenrauhan saa todellakin ostettua. Jos sähkölasku on eräytymässä, on mielessä epävarmuuden tunne. Pieni määrä rahaa auttaa laskunmaksamisessa. Tämä tuo varmuutta, joka taas tuo mielenrauhaa.
4: Myös rakkautta saa ostaa. Eikä tässä puhuta mistään prostituoitujen ostamisesta, vaan ihan normaalista parisuhde -elämästä. Sillä vaikka vain harva ihminen tunnustaa, että puitteilla on merkitystä, niin tosiasiassa ne vaikeuttavat asioita huomattavasti. Tähän ei vaadita edes kovin syvällistä filosofiaa ; Jos olet köyhyyskuopassa oleva ihminen jonka työmäärä tuottaa juuri ja juuri peruselämisen, et ole kotona viettämässä aikaa perheesi kanssa - tämä ei ole mikään priorisointivalinta jos tilanne on aidosti tiukka. Tämä taatusti vaikuttaa parisuhteeseen. Ja toisaalta ; Kukapa olisi oikeasti valmis nappaamaan kodittoman pummin puolisokseen? He ovat itse vastaavassa elämäntilanteessa. Mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että parisuhteeseen valmiita ihmisiä on paljon vähemmän. Tämä taas vaikuttaa siihen että ihmisen löytäminen on vaikeampaa. Perusturvallisuus ja työpaikka joka on niin hyvin palkattu että se sallii vapaa-ajan ja mahdollisesti matkustamisen ja vastaavat pikkuylellisyydet itse asiassa nimenomaan takaavat parisuhdetta.
5: Yllättävän monet "ilmaiset asiat" vaativat jotain joka ei olekaan ilmaista. Jopa nukkuminen on ilmaista, mutta sänky sen sijaan maksaa. Jos sinulla on vain lauta, sinun täytyy olla aikamoinen fakiiri jotta saat nukuttua kunnolla. Hyvät yöunet vaativat investointia - jopa yllättävän suurta sellaista - vuoteeseen. Historiaa lukiessa voi esimerkiksi kiinnittää huomiota nimekkäisiin taiteilijoihin jotka kierrättivät vanhoja kankaitaan. Koska heillä ei ollut varaa uusiin. Rikkaat pitävät näitä itsestäänselvyyksinä, eivätkä ymmärrä niiden arvoa. Ja siksi he luulevat että asiat ovat ilmaisia. Heillä on kuitenkin vain "liikaa rahaa".

Näistä oppii sen verran, että näissä tarinoissa köyhyys nähdään ikään kuin rikkautena ilman rikkaan senhetkisen työpaikan tuomaa vaivaa. Näin köyhät nähdään ihmisinä jotka ovat tekemässä syvällisiä asioita, elämässä vaivatonta ja kevyttä elämää. Ja rikkaat nähdään oravanpyörässä stressaantuvina, jotka kiireessä joutuvat uhraamaan etiikkansa, hyvän elämänsä ja onnellisuuden työpaikan rattaisiin. Kuitenkin tässä kannattaa muistuttaa itselleen Maslown tarvehierarkiasta ; Köyhät räpiköivät ja vain rikkailla on aikaa miettiä onnellisuutta. Se, että ehdit miettiä onnellisuutta ja vaihtaa prioriteettejasi kuvaa sitä että olet- ja nimenomaan materiaalisesti - niin rikas että sinulla ei pitäisi olla kanttia kutsua itseäsi köyhäksi.

Kun - etenkin USA:ssa - rikas oikeistolainen korostaa muodikkaasti ahkeruutta, ja pitävät köyhäinapua jonain joka kannustaa laiskuuteen. Jos he muistaisivat tämän kun jakavat omia perintöjään - ja kun ovat itse saaneet sellaista - ja olisivat heittäneet tämän rahan pois koska "se kannustaa laiskuuteen", niin he näyttäisivät todella seuraavansa tätä ohjetta. Tämän mietteen jälkeen jopa inflaatio alkaa näyttämään eettiseltä ; Sehän vie rahoja säästäjiltä ja tuo pientä etua velalliselle. Moni voisi nähdä että tämänlainen kannustaa väärään ajattelutapaan, jossa ei olla - vanhaa satua mukaillen - "muurahaisia" vaan "heinäsirkkoja". Mutta he ovatkin näitä ihmisiä jotka näkevät että työttömyysturva on se palkka jonka he saavat, ja näkevät sen että työttömällä ei ole työtä. Eli he näkevät köyhän elämän vain "rikkaan elämänä ilman rikkaiden vaivoja". He eivät näe että palkkakuiteissa on eroa numeroissa. Eivätkä he ymmärrä mitä nämä erot numeroissa tarkoittavat käytännössä.