DNA:n roskaisuudesta - ja vähän kreationisminkin

 Kun perimästä ja sen funktionaalisuudesta puhutaan, on tavallaan helppoa puhua teleologisia. Gouldin kritiikki on asiallista muistaa, koska adaptationismissa usein syntyy just so tarina ns. after the fact. Jos minulta pyydettäisiin kannanottoa siihen miten itse määrittelisin funktionaalisen - ja tätä kautta myös eifunktionaalisen - perimän sanoisin, että funktionaalinen perimä on määritelty DNA:n osioksi joka on tällä hetkellä puhdistavan valinnan alla.

Tämä on tärkeää, koska monesti huomio adaptaatioissa keskittyy vain yleistymiseen. Fiksoituminen on eräänlainen fiksaatio. On hyvä täydentää tätä mielikuvaa sanomalla että funktionaalinen perimä on sellainen osio - koodaa se suoraa proteiinia tai ei - jota ei voi muuttaa tai poistaa ilman, että se vaikuttaa yksilön kelpoisuuteen. Luonnonvalinnan yksi keskeisiä rooleja on "ylläpitäminen", ei pelkkä hyödyllisten ominaisuuksien "yleistäminen".

Tässä ominaisuuden muuntumattomuus ja pysyvyys on se asia jota on katsottava muuttujana. Tarpeettomat, siis ei adaptiiviset asiat, voivat aivan täysin kerätä ja koota mutaatioita ja kadota. Tämä on mielenkiintoinen ratkaisu koska pelkästään tämän tekemällä ihminen helposti on puolustamassa sitä että perimässä on niinsanottua arkikielisesti kutsuttua "roskadna:ta" aka tilke-dna:ta. Itse näen että muuttumattomuus korreloinee melko voimakkaasti sen kanssa että kyseinen geeni on vakiintunut ja valintapaineen ylläpitämä.

Mutta sitten on ihmisiä joiden mielestä mitään tilke-DNA:ta ei ole, tai sitä ei ole kovin paljoa. Ja heillä on argumentteja joita voidaan kunnioittaa. Esimerkiksi kun he näkevät joidenkin sekvenssien muuttuvan he eivät näe sitä todisteena ei-funktionaalisuudesta. Esimerkiksi transkriptit jotka ovat uniikkeja ihmisille ovat täynnä ns. "kertyvää kohinaa". Ne ovat "äänekkäitä" (noisy). Mutta he jotka näkevät että nämä ovat uusia adaptiivisia ominaisuuksia ihmiskunnassa näkevät että vaikka pysyvyys korreloi ei korrelaation puute tarkoita sen vastakohtaa.

Joku voisi nähdä, että tässä olen myötämielinen kreationisteille, jotka ovat tunnetusti sitä mieltä että Roska-DNA:ta ei ole. Mutta oikeasti ymmärrän lähinnä että tieteessä on tiettyä debattia siitä minkä verran tilke-DNA:ta on. Puolisoni sisar tutkii geenejä bioinformaatikkona ja hän on kertonut että debatti akatemiassa aiheesta on niin verevää että on turvallista sanoa tässä että "emme tiedä".

Ja joku voisi tässä nähdä että hänkin olisi myötämielinen kreationisteille. Mutta kumpikaan ei ole. Eikä kumpikaan tee loogista virhettä ja kaksoisstandardia tässä. Sillä jos me mietimme mikä tekee järkeväksi väitteet siitä että osa kohinasta on hyötyominaisuuksia on se, että suuri osa kaikista mahdollisista mutaatioista olisi funktionaalisia. 

Jos pidät funktionaalisia ominaisuuksia harvinaisena - kuten kreationistit Douglas Axen johdolla mielellään ajattelevat - ei kohina ja mutaatio millään järkevällä todennäköisyydellä "sattumalta tee hyödyllisiä ominaisuuksia". Tällöin olisi pakko ajatella että iso osa perimästä on roskaa. Mikä on se mitä kreationistit myös vastustavat.

Toisin sanoen järkevä uskomus roska-dna:sta liittyy hyvin paljon siihen miten yleiseksi näkee erilaisten mutaatioiden hyödyllisyyden. Ja tässä itse olen arvioissa varovaisempi kuin he jotka näkevät että suuri osa perimästä olisi funktionaalista. Kreationistit valitsevat tässä yhteensopimattomat osaset. Eikä tätä ole tavallaan edes vaikeaa ymmärtää. Eikä selittää.

Ihan oikeenlaista kemiaa ja muita naturalistisia aloja

Olipa sitten mitä tahansa mieltä mannapuurosta ja mansikasta niin kemia on hyvin tärkeä luonnontieteenala, jolla on sekä käytännön sovelluksia että tutkimusta. Silti kemian filosofia on hyvin marginaalista ; Ja peräti kahdella tasolla ; Akateemisella tasolla kemian filosofia on hyvin pienimuotoista. Ja tästä suurin osa ei kiinnosta maallikoita tai populaaritieteen soveltamista. Esimerkiksi sain kuulla, että Joachim Schummerin oli arvioinut että mukaan kemiaa tutkitaan noin kymmenen kertaa enemmän kuin geotieteitä ja 20 kertaa enemmän kuin matematiikkaa. Schummer on samalla ihmetellyt kemian filosofian vähyyttä.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Sillä periaatteessa kemia on aika lähellä fysiikkaa. Josta taas tehdään aika paljon filosofiaa. Ja toisaalta jos katsoo Stanford Encyclopedia of Philosophya siellä oleva historiikki näyttää että Aristoteleen ajan filosofia oli aika lähellä kemiaa. Itse asiassa on kiinnstavaa miten varhainen elementtien kautta ajateltu maailmankuva nojasi vahvasti siihen että maailmaa nähtiin tulen, veden, maan ja ilman kautta. Ja näissä on selvästi jotain joka huutaa sitä miten vasta myöhemmin fysiikka ja kemia ovat erkaantuneet toisistaan niin että tuli voitaisiin liittää fysiikkaan kun taas vesi kemiaan.

Toisaalta on hyvä muistaa että alkemia on eräänlaista ”kemian pseudotiedettä” ja siihen liittyneet lataukset vihjaavat siitä että kemialla olisi paljon höyryämispotentiaaliakin. Joka taas tuppaa usein tuottamaan sivutuotteenaan paljon filosofiaa. Tämä on tavallaan tärkeä muistutus siitä että esimerkiksi biologiassa evoluutioteoria herättää paljon filosofiaa ja samoin suhteellisuusteoria on viehättänyt useita. Mutta samaa intoa ei näy kemian kohdalla.

Eräät selittivät että syynä on se, että kemia on normaalitieteen tilassa ja oikeasti paradigmanmuutokset lietsovat eniten keskustelua. Tämä on varmasti osittain kiinnostava näkökulma jossa on jotain oleellista. Mutta samanaikaisesti on muistettava että viime aikoina monet ovat valittaneet siitä että fysiikka on ongelmissa kun sitä kuvaavat vakiintuneeseen paradigmaan kuulumisen ominaisuudet. Eli ajatellaan että fysiikka olisi rappiossa koska se on normaalitiedettä ja tämä lisää filosofista keskustelua. Toisaalta taas evoluutioteoria on vielä pahemmassa tilassa koska sen kannattajat heittävät usein sloganeita malliin biologiassa mikään ei ole järkevää ilman evoluutioteoriaa ja sen vastustajat moittivat että evoluutio on dogmaattista koska se on ”ainut peli kaupungissa”. Joka taas on äärimmäisen normaalitieteessä olemisen merkki. Jos on vain paradigman sisäistä tutkimusta niin sehän se vasta olisikin normaalitieteen tila.

Kun nostin asiaa vähän esiin sellaisten parissa jotka ns. vastustavat naturalismia yleisesti ja evoluutioteoriaa erityisesti he nostivat selvästi tässä esiin kontrastia biologian ja kemian välille. Tässä he selittävät että kemiassa ei ole filosofiaa koska kemia ei sisällä käsienheiluttelua vaan on matemaattista. Tämä on toki monellakin tavalla erikoinen näkökulma koska ainakin itselleni selvää on että evoluutiota on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta kunnolla ymmärtää ilman kaavoja. Tämä voi toki sotkea monia koska he lukevat evoluutioteoriasta lähinnä koulukirjoja tai tiedettä popularisoivia juttuja. Ja niissä käy vähän kuten Stephen Hawkingin ”Ajan lyhyessä historiassa” jossa hän toteaa että jokainen kaava kirjassa puolittaa myyntiluvut.

Populaatiogenetiikka on täynnä kaavoja. Ja heitän, että myös Ohtan kaavat ovat tärkeitä kun mietitään neutraaliteoriaa. Siis evoluutioteorian sellaista suuntausta josta eniten pidän. Moni ajattelee että neutraaliteoria olisi jotenkin kaikista eniten käsiäheiluttavaa kun se ei ole yhtä eksaktilta vaikuttavaa mielikuvissa kuin adaptaatiot jotka ovat jotenkin siistejä ja selkeitä ja moni ymmärtää ne säännönmukaisiksi.

Mutta asia on vielä ongelmallisempi kun huomataan että eksaktius ja käsienheiluttelu ei itse asiassa ole kovinkaan hyvä selitysmalli koska fysiikka on tunnetusti hyvin kaavapitoista. Suhteellisuusteoriaa käsitellään siististi kaavamuodossa ja se on silti hyvin keskusteltu filosofiassa. Säieteorioita moititaan usein evoluutiokriittisissäkin porukoissa vaikka se koostuu lähinnä matemaattisista konstrukteista. Ja matematiikka on itsessään eksaktia mutta silti siinä on filosofiaa – ja vielä enemmän sen ympärillä pyörii valtavasti filosofiaa joka kontekstoi sitä mitä matematiikka sitten tarkoittaa joka on eräänlaista metasuhtautumista ja merkityksenlatausta matematiikkaan.

Mutta näkisin että nämä puuskahtelut kertovat jotain asenteista. Kemiaa pidetään ”konkreettisena”. Ja tärkeä kysymys tähän on ”miksi”. Itse näkisin että takana on se mikä näissä on aika usein. Tosiasiassa suuri osa naturalisminkritiikistä ei ole oikeaa ja rehellistä naturalismin kritiikkiä. Vaan valikoivaa kritiikkiä. Kemian filosofiaa ei ole koska kukaan ei maailmankuvista haasta kemian filosofiaa esimerkiksi atomiopista. Kemian ei tarvitse puolustautua mitään hyökkäystä vastaan. Siitä kiinnostuneet saavat vain rauhassa tutkia.

Naturalismin kritiikissä huomattavaa on, että olipa sitten akateeminen ja sofistikoitunut teologi, apologeettis-saivarteleva kristitty tai kreationisti niin heitä yhdistää se, että he korostavat että uskonnon ja luonnontieteen välillä ei ole konfliktia. Mutta sitten he selittävät seuraavaksi että uskonnon ja naturalismin välillä on konflikti. Ja että he samanaikaisesti puolustavat, kannattavat ja arvostavat luonnontieteellistä ajattelua ja tiedettä. Mutta vastustavat naturalismia. Valitettavasti heiltä puuttuu selkeä ja kunnolla määritelty tapa erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tätä epämääräisyyttä ja epätäsmällisyyttä käytetään kätevästi. Naturalisminkritiikissä voidaan täysin huutaa siitä miten luonnontieteessä on aina selittämättömiä taustaoletuksia jotka tekevät asioista MAAILMANKUVALLISIA. Ja että tämä on ohittamatonta ja skientisti-naturalisti-tiedeustkovat ovat kauheita kun eivät tunnusta tätä ilmiselvyyttä. Mutta tämä maailmankuvallisuuden väistämättömyys lakkaa sitten olemasta esimerkiksi kemiassa jossa asiat ovatkin ”konkreettisia”, ”pragmaattisia” ja sellaisia että ”ne eivät sisällä tai salli mitään käsienheilutteluja”. Joka vaatii sen että tosiasiassa positivismin ongelmat eivät olisikaan mitenkään kiertämättömiä ja ohittamattomia.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata miten sofistikoituneessakin teologiassa on kiinnostavaa miten kreationisteilta tuttu logiikka toimii. Mutta rajat ovat hieman eri kohdissa ja teorioissa. Esimerkiksi Junkkaala mielellään selittää miten evoluutioteoria on yhteensopiva kristillisen ajattelun kanssa. Mutta kun hän siirtyy vastustamaan ateismia ja tiedeuskoa niin siinä vaiheessa keskustelu muuttuu filosofisesti sellaiseksi että se voisi saman tien tulla joltain nuoren maan kreationistilta. Itse asiassa rajanvetelyt ovat kiinnostavia ja on hauskaa nähdä vaikka miten William Lane Craig moittii evoluutiodenialisteja siitä että he ovat naurettavia. Mutta samanaikaisesti hän itse on suhteellisuusteoriadenialisti. Ja tarkemmin katsoen hänen näkemyksensä evoluutiostakin ovat sellaisia että aika oikeaoppinen täytyy olla jos sitä pitää ihan eri asiana kuin kreationismia.

Ja tavallaan tämä avaa jännittäviä asioita. Kreationistit ovat jo pitkään jakaneet tieteitä operationaalisiin tieteisiin ja historiallisiin tieteisiin. Ja näissä filosofioissa he näkevät että ne ongelmat jotka koskevat kaikkia induktioita - joka on se positivismin metafysiikattomaksi saamisen ylitsepääsemätön filosofinen ongelma – eivät oikeasti koskekaan kaikkia induktioita vaan pelkästään niitä induktioita jotka heijastuvat aikaan.

Taustalla on ajatus että ihminen positiivisesti verifioisi aivan onnistuneesti konkreettisia esineitä. Ja siksi insinöörit eivät tarvitsisi filosofiaa. Tässä mallissa olisi itse asiassa aivan järkevää että kemian filosofiaa ei tarvittaisi koska se olisi operationaalista tiedettä. Kun taas fysiikassa on usein se, että esimerkiksi suhteellisuusteoriaa sovelletaan paitsi GPS -teknologiassa niin myös maailmanhistorian selittämisessä ja tätä kautta sillä on vaikutusta esimerkiksi siihen kun keskustellaan universumin alusta joka nähdään teologien areenaksi.

Toki tässä tulee pumpattua esiin esimerkin kautta se oikea ongelma; Jos teen kellon väitän että kello toimii huomannakin ja tämä laajentaa sen historiaan. Samoin jos meillä on geenitestit niin se mikä voi olla teknologinen biologisen äitiyden ja isyyden testi muuttuukin laajemmaksi sukulaisuuden testaamiseksi ja tätä kautta isovanhempienkin biologinen yhteys voitaisiin varmistaa samalla testillä. Jolloin kysymys on ”monenteenko sukupolveen on mentävä jotta yhteyksiä ei saisi nähdä”. Kysymys on merkittävä koska samanlaisuuksista tehtävät evoluutiopuiden taustalogiikka nojaa samaan matematiikkaan kuin lähisukulaisuudenkin selvittäminen geenitestillä. Kreationisti voisi sanoa että geenitesti on validi kun tutkitaan baramiinin tai perusryhmän sisällä. Mutta sitten kun ruvetaan geenitestein katsoamaan missä ne rajat menevät ja niitä ei selkeästi löydy niin vastaus on se, että Jumala käyttää samanlaisia koodeja samanlaisissa ominaisuuksissa ja siksi geenistesteissä ei löydetä selviä rajoja joissa ne lakkaisivat toimimasta. (Itse näen että jos kaikilla perusryhmillä olisi aivan erilainen tapa koodata perimänsä niin se olisi aika hyvä todiste siitä että ne eivät jakaisi yhteistä kantamuotoa. Ts. makroevoluutio olisi falsifioitavissa.)

Suhteellisuusteoria on fysiikkaa koskeva teoria ja on vaikeaa sanoa miten aikadilaation käyttö GPS:ssässä olisi jotenkin erilaista kuin sen saman fysikaalisen kaavan käyttäminen maailmanhistorian selvittäisessä. Ja miten klassinen fysiikka joka tutkii sitä missä taivaankappaleet ovat vuoden päästä eroaa siitä että mietitään missä ne olivat sata vuotta sitten, tuhannen vuoden kuluttua tai miljoona vuotta sitten.

Ja sanonkin asian tavallaan suoraan. Tiede, totuus ja filosofia sellaisenaan eivät ole mitään konstrukteja. Mutta se mitä tutkitaan milloinkin on kaikkea muuta. Mielenkiinto ei kohdistu satunnaisiin asioihin. Kemialla ei ole uskonnollista eikä metafyysistä auraa. Ja tämä ei oikeastaan johdu kemiasta vaan teologiasta. Kemian suhde aikaan on varmasti oleellinen asia. Kristillisessä kulttuurissa on tietynlainen aikakäsitys.

Ja asia pahenee mieltymyksistä ja keskustelukonventioista. Sekä populaarikulttuurissa että naturalismia tunnustavassa tiedemaailmassa fysiikka ja tähtitiede liitetään maailman perimmäistä luonnetta koskeviin kysymyksiin. Biologia puolestaan selittää ihmisen ja ylipäätään elämän alkuperän. Moni ajattelee, että kemia putoaa väliin: se ei selitä kunnolla kumpaakaan. Mutta oikeasti jos me mietimme sitä kaikista repivintä kysymystä biologiasta ja alkuperästä niin vastaan tulee välittömästi se, että oikeastaan evoluutio voi alkaa vasta ensimmäisestä elävästä ja siksi elämän synnyn selittäminen putoaa jämäkästi kemian valtakuntaan. Kemian filosofia on tätä kautta hyvinkin potentiaalisesti verevää. Mutta koska uskontoa ei puousteta kemiakritiikillä tai kemian ei nähdä antavan tilaa ateismille tai uhkaavan uskontoa se ei ole kiinnostava keskustelunaihe edes silloin kuin se olisi. Sillä keskustelu derailataan asiaan liittymättömien evoluutioteorian kannattajien suuntaan. Tässä käytetään usein argumenttina retorisen tason tarkastelua jossa ei mietitä mitä asiat tarkoittavat vaan pelkkiä sanavartaloita. Eli kun puhutaan elämän kemiallisesta perustasta ruvetaan puhumaan kemiallisesta evoluutiosta. Joka sitten suunntataan biologien kimppuun.

Tämä muistuttaa siitä että esillä on tavallaan se, että kemiaa vastaan ei käydä koska kukaan ei koe kemian olevan ”uhka uskonnolle” tai ”toimivan uskonnonkorvikkeena” tai ”menevän teologian kysymyksiin mestaroimaan ulkopuolisena”. Joissa kaikissa korostuu se, että kemiaa ei käytetä uskontokritiikissä tai uskontokriittisessä filosofiassa, se ei myöskään vastaa sellaisiin kysymyksiin joita uskonto on ominut. Tämä muistuttaa siitä että tosiasiassa ne loogisen positivismin ongelmat koskevat kaikkea missä on induktioita – siis myös kemiallisia kaavoja jotka ovat, no, kaavoja, joissa yksittäisistä havainnoista yleistetään kemiallisia toimintaperiaatteita joita yleistetään esimerkiksi siihen että ”kun laitat asian A ja B yhteen näissä suhdeluvuissa, tapahtuu C”. Joka on induktio joka yleistää suoraan havaitun ulkopuolelle, esimerkiksi ennustaen räjähdyksiä joita ei ole vielä edes tapahtunut.

Kokonaan oma probleemansa on, miten paljon maailmankatsomuksellista latausta luonnontieteen tuloksiin pitäisi liittää, ja missä määrin katsomukselliset ennakkokäsitykset – kuten teismi – itse asiassa ohjaavat havaintojen tulkintaa. ; Naturalismin vihaaminen samalla kun rajaa luonnontieteet hyväksi asiaksi ja uskonnon synnyttämäksi hienoksi innovaatioksi josta pitää kiittää uskontoa on kiehtova. Koska naturalismi on käytännössä uskovaisille vain luonnontiedettä ”sovellettuna liian pitkälle”. Ja siihen mikä on liian pitkälle menoa ei ole koskaan oikeastaan annettu mitään sen eksaktimpaa kuin että ”tunnistan kerettiläisen kun näen sellaisen”. ; Siksi jos kemia on normaalitieteen tilassa se on hyvä syy ”pitää pragmaattinen ja hyvin tiedeyhteisön kannattama teoria pois filosofioinneista kun ei se mitään haihatteluja tarvitse”. Mutta jos biologiassa on paradigma niin se pitää problematisoida koska se on ”dogmaattinen ainut peli kaupungissa”. Tosiasiassa halu vastustaa on tärkeämpi.

Tähän esseeseen tieteisuskon syvällinen kritiikki ei kuitenkaan kuulu. Olennaista on yksinkertaisesti vallitseva asiantila. Suuri joukko ihmisiä yhteiskunnan kaikissa kerroksissa todella ajattelee, huonommin tai paremmin perustein, että fysiikan tutkimustulokset aivan oikeasti jotenkin mukamas mestaroivat liikaa ja vastaavat ”perimmäisen metafyysisen totuuksiin maailmasta” liiallisesti mutta kemiassa ei ole mitään ongelmaa.

Kristinuskon ”suuret kysymykset”. Suuret kysymykset siis eivät ole sellaisenaan mikään konsepti. On vain kysymyksiä joihin ladataan erilaisia pömpöösejä arvoja ja arvostuksia. Ne ovat mieltymyksiä siitä että ”tämä kysymys on tärkeä”. Ja nämä ovat äärimmäisen maailmankuvallisia. 2+2 on totta. Ja vaikka kuulisimme että tuonpuoleinen ja Jeesus olisi totta, niin ei se sellaisenaan ole mikään ”suuri totuus” ilman jotain maailmankuvallista painotusta. Kemiaan liittyvät kysymykset eivät ole suuria kysymyksiä koska Raamatussa ei ole kannanottoja jotka joku kokisi uhkaavaksi. Evoluution ”naturalismi” ei ole itsessään törkeää. Sen tekee törkeäksi se, että osalla on kristillisessä teologiassa tulkintoja Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. Jossa satutaan puhumaan eläinkunnnan ja ihmisen alkuperästä ja synnystä. Ja tietenkin eläimienkin.

Naturalismin "törkeys" ei ole naturalismissa vaan siinä uskonnossa joka vallitsee ympäröivässä yhteiskunnassa. Ja siinä mitä tämä määrää omaksi peliareenakseen jonne mestaroiminen "loukkaa sitä". Toisin sanoen kiista syntyy uskonnon dogman kautta.

Tämä on sinänsä valaisevaa koska tavallaan jos ei olisi kulttuurista uskontokonseptia instituutioineen ei ateismissa olisi mitään mieltä sellaisenaan. Ei edes tarvittaisi mitään ateismin konseptia kun ei olisi mitään teistejäkään. Jos asia ei edes tule mieleen tai ole kenestäkään olemassa ei ole järkeä ruveta nojaamaan sen varaan. Olemattomista asioista luodaan listoja vain jos nämä olemattomat asiat ovat jotenkin kannatettuja ja vaikuttavat tätä kautta kulttuurissa.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata että teknologiassakin jos joku tuottaa autotekniikkaa tai tietotekniikkaa ne kiinnostavat ihmisiä sellaisenaan. Mutta näistä ei tule hirvittäviä filosofisia vääntöjä. Mutta annas olla jos koodaat hahmontunnistusalgoritmia niin eiköhän joku tule kertomaan että tekoälyllä ei ole sielua. Mikä on mielestäni totta koska ei sellaista ihmisilläkään ole. Samoin robottiteknologiassa tulee helposti vastaan terminatorpelottelut. Koska tälle puolelle on myytillisiä ulottuvuuksia.

Tässä aika selvää on että matematiikka kiinnostaa vaikka se ei ole sellaisenaan spekulatiivista tai mielipiteilevää. Fysiikka on kaavamaista ja se herättää kiinnostusta filosofisesti. Minkä tahansa teknisen selityksen annatkin sille miksi kemian filosofia ei kiinnosta, törmätään siihen että se ei selitä kaikkea sitä mikä kaikki muu kiinnostaa. ; Osa filosofeja kiinnostavia ei ole spekulatiivisia ja ne toimivat vaan selittämään niitä joissa on enemmän tulkintoja. Normaalitieteen asemassa oleminen toimii joihinkin mutta ei toimi muualla.

Uskonto näyttää lietsovan. Toisin sanoen maailmankuvallisuus värittää sen minkä alan filosofia alkaa kiinnostamaan. Tämä on nähdäkseni ymmärrettävää. Sillä maailmankuvilla on emotionaalinen syvyys ja niissä haastetuksi tuleminen haastaa kognitiiviseen dissonanssiin joka taas saa ihmiset usein assimiloimaan. Ihmiset eivät yksinkertaisesti muuta maailmankuviaan lennosta. Ja se mikä on kiinnostavaa on se, että jos me otamme sen kaikista käytetyimmän, ylitsepääsemättömimmän ja laadukkaimman naturalismikritiikin, eli induktion ongelman, niin sehän itse asiassa sanoo että olipa teoria miten tosi tahansa niin siihen liittyy jonkin suuruinen epistemologinen heikkous. Joka tarkoittaa sitä että erimieliselle saivartelijalle on aina tilaa. Olipa teoria miten hyvä tahansa niin joku voisi olla sen kanssa erimielinen. Se sama tulos todistaa tämänkin. Ja siksi on helppoa nähdä että teorian hyvyys ja huonous ei ole se näkökulma joka herättää filosofiointia sinänsä. Suuntaan tai toiseen. ”Naturalismi menee liian pitkälle” silloin kun sen induktiossa on jotain josta ei pidä

Näkisin tässä myös kiinnostavan lisähuomion. Joku selittää että evoluutio ja uskonto eivät ole konfliktissa eikä luonnontiede ja uskonto ole konfliktissa. Tämä on asenteellinen puolitotuus sinänsä. On itse asiassa erikoista törmätä ihmisiin joista luonnontieteet eivät ole riittävän nöyriä kun heittävät väitteitä ”suurista kysymyksistä” ja ”kyseenalaistavat Jumalaa”. Heistä luonnontieteet eivät saavuta lopullista varmuutta. Mutta seuraavassa lauseessa sitten esitetään tosiasiaväitteenä että ”me tiedämme varmasti että luonnontiede ja uskonto ei ole konfliktissa” kuin tässä väitelauseessa itsessään ei olisi mitään maailmankuvallisuutta.

Itse näen että yhteensopivuutta korostavat nojaavat liiaksi siihen että on mahdollista löytää jotain partikulaareja tapoja joilla uskonto ja luonnontiede voidaan yhdistää. Itse näen että filosofioinnin olemassaolo itsessään osoittaa että ei voida ottaa kategorisesti uskontoa ja kategorisesti tiedettä ja sitten sanoa että nämä kategoriat ovat keskenään yhdessä ja vain yhdessä ja vain yhdenlaisessa suhteessa toisiinsa. Tässä väitteessä on liikaa yksityiskohtien unohtamista, spekulointia ja niin edespäin. Tosiasia on että biologian filosofiaa tarvitaan koska (1) osa käyttää biologiaa tuottaakseen vaihtoehtoisen tulkinnan jossa ateismi on mahdollinen koherentti maailmankuva jota moni pitää hyökkäyksenä uskontoa kohtaan eli osa biologiasta olisi yhteensopivaa myös teismin vastakohdan kanssa ja (2) osa uskovaisista näkee että heidän näkemyksensä ovat konfliktissa tämän biologisen teorian kanssa.

Ja tässä yhteydessä ei voi sanoa että ”uskonto ja tiede” jotenkin kategorisesti olisivat tai eivät olisi yhteensopivia. Jos luonnontiede ja teologia olisivat yksi ja sama ei evoluutioteoria loukkaisi ainuttakaan teistiä eikä toisaalta evoluutio pitäisi sisällään mahdollisuutta olla maailmankuvallisesti eheä ateisti. On selvää että tämä vihjaa siihen että väite uskonnon ja tieteen yhteensopimisesta on omituisesti muotoiltu. Joko suoraan virheellinen tai vähintään asenteellinen ja maailmankuvallinen sekä spekulatiivinen.

Lopuksi sanoisin että tästä on vaikeaa sanoa mikä hyötyy ja mikä haittaa. Kemia selvästi tuottaa paljon tutkimusta ja tuloksia juuri siksi että alan tutkijat eivät joudu jatkuvasti vastailemaan jonkun lepakonkakkahullun vastauksiin. Mehän tiedämme että nykyään jopa maantieteilijät ovat joutuneet vastaamaan ”huonona tieteenalana” saivarteluihin litteästä maasta. Koska tästä on tullut muoti-ilmiö. Ja tämä voi olla lannistavaa. Etenkin kun on aika selvää että pyöreän maan kyseenalaistaminen on vähän kuin evoluutioteorian, ilmastonmuutoksen tai holokaustin kiisto; Maailmankuvallinen syy vastustaa selittää keskustelun eikä itse tutkimusalan heikkous.

Kriitikoiden ominaisuuksia voi ennustaa parhaiten maailmankuvan eivätkä alan oppimisen runsauden kanssa. Esimerkiksi kovimmat evoluutiotutkimuksen tulokset eivät korreloi kreationismin kanssa mutta sen sijaan uskonnollinen vakaumus on lähes kaikilla evoluutiokriittisillä. Ja selvästi kuitenkin moitteessa aina yritetään vedota siihen miten tutkimusala on paitsi väärin ja valehtelua niin myös jotenkin ilmiselvästi näin. Koska naturalismilla on induktion onglemaan liittyvät ehdottomat rajat ja maailmankuvallisuus sellaisella tavalla joka jotenkin ei usean kreationistin mukaan koske vastakohtaansa. Siksi evoluutioteoreetikoilla tai pyöreän maan kannattajilla ei ole ”eri maailmankuva” vaan he ”valehtelevat”.

Toisaalta en malttaisi olla viittaamatta Edward Wilsoniin jonka mielestä maailmankuvallinen erimielisyys innostaa helposti kipinöivällä ja hedelmällisellä tavalla. On selvää että ihmisiä kiinnostaa vihollisuus ja maailmankuvallisuus. Ja motiivi johtaa joskus ahkeruuteen.

---

Viitteet

Schummer, ”The Philosophy of Chemistry: From Infancy Toward Maturity” (2006)

Stephen Hawking, ”A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes” (1988) [suom. ”Ajan lyhyt historia”]
Stanford Encyclopedia of Philosophy, ”Chemistry” 

Creation.com, ”William Lane Craig’s intellectually dishonestattack on biblical creationists” 

Reasonable Faith, ”Evolutionary Creationism and the Image ofGod in Mankind”

Huonosti suunniteltu on jo puoliksi ID

Monesti evoluutiota puolustetaan – tai oikeastaan kreationismia vastustetaan – sellaisella tavalla jossa viitataan siihen miten luonnossa on ”huonoa suunnittelua”. Tämä on usein argumenttina aika lähellä pahan ongelmaa. Voidaan jopa sanoa, että se on yksi tapa osoittaa että luonnossa ei ole hyvä ja kaikkivaltias Jumala.

Tämänlaisella argumentaatiolla tuppaa olemaan hyvin vähän vaikutuksia perinteisiin kreationisteihin koska heillä paras mahdollinen maailma on falsifioimattomissa oleva. Heillä on kokoelma ad hoc -selityksiä joiden avulla he estävät väitteensä parhaasta mahdollisesta maailmasta kumoutumisen. Näin siitä huolimatta että itse voisin uskoa että he olisivat mukana jos väittäisin että maailma olisi vähän parempi paikka kuin nykyään jos minä tai kuka muu tahansa ateistiyksilö kääntyisi kristityksi. Intelligent Designissä asialla on vielä vähemmän merkitystä koska siellä etsitään designiä miettimättä sitä kuinka hyvää se on.

Tässä kohden on hyvä miettiä miten paha suunnittelu -argumenttia voisi tehostaa. Itse asiassa helpoin tapa on tehdä se miten Esko Valtaoja on tehnyt. Hänhän herätti ärtymystä kreatinisteissa kertomalla evoluutiota puolustavia argumentteja ollessaan kotona maailmankaikkeudessa ja tehdessään kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän esitti tässä yhteydessä argumentin huonosta suunnittelusta jossa hän korosti että selkäkivut ovat tavallisia ja että syynä on se, että selkä on monin paikoin rakenne jossa on tuttu vaakasiltaan liittyvä rakenne joka on sitten nostettu pystyyn. Tässä argumenttina ei enää ole pelkkä huono suunnittelu vaan se miksi se on juuri tällä tavalla huono. Taustalla on ajatus fylogeneettisesta inertiasta. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisillä on viisi varvasta. Samoin simpanssilla. Syynä ei ole se, että viisi olisi jotenkin pakotettu lukumäärä. Se ei ole mikään "selvästi paras lukumäärä". Lukumäärä johtuu siitä että ne liittyvät sukulaisuuteen. ; Tässä yhteydessä Reinikainen jämähti pahan ongelma -näkökulmaansa eikä voinut muuta kuin väittää että selkä on kuitenkin rakenteena ylivertainen. Se että voimme tanssia ja nostaa painoja ei tee siitä kuitenkaan jotain muuta kuin mitä Esko Valtaoja sen toteaa olevan. Taipumuksemme alaselkäsärkyihin jää lääkäriltä selittämättä. Tässä mielessä pahan ongelman näkökulma tekee sen mitä pahan ongelmaan tottunut tekee, eli selittää miksi epätäydellisyys onkin jotenkin kenties ehkä parasta mahdollista. Mutta se ei kykene selittämään miksi juuri tämälaiset jutut sitten ovat odotettavissa.

Tämä viekin huomion tavallaan suurempaan ja syvempään huomioon. Nimittäin siihen miten kreationismi on sitoutunut funktioon. Ja samalla funktion filosofia on äärimmäisen heikosti määritelty. Tässä näkökulma on usein teleologinen ja tässä yritetään luoda analogisuutta sen kanssa että monet adaptiiviset selitykset evoluutionkin puolella synnyttävät teleologisia perustelurakenteita.

Kuitenkin evoluution puolella on se, että adaptaatiota ei selitetä yhtä tiukasti funktion toiminnallisen kuvauksen kautta kuin ID:ssä. Adaptaatio nimittäin on määritelmällisesti sitä että jonkin DNA -juosteen kanssa on jossain kontekstissa ei-fluktuoiva korrelaatio lisääntymään pääsevien jälkeläisten kanssa.

Toisin sanoen evoluutiossa ei lainkaan tarvitse tuottaa mekaanista kuvausta miksi jokin toimii. Periaatteessa riittää että (1) löydetään DNA juoste tai (2) proteeini tai (3) ilmiasussa oleva rakenne joka korreloi jonkin DNA juosteen ja proteiinin kanssa ja tämä sitten antaa lisääntymisedun. Adaptiivisuuden todistaminen ei vaadi siksi sitä että ajatellaan että evoluutiolla on jokin tavoite tai funktio sellaisessa mielessä joka kutsuisi mitään näiden korrelaatioiden ulkopuolelta.

ID:n ongelma on tavallaan siinä että kaikessa puhutaan funktiosta mutta tälle ei anneta kunnon määritelmää. Tämä ongelma on monella tavalla kiehtova kun he puhuvat esimerkiksi siitä miten jokin on kauhean epätodennäköinen. Näissä onglmana on se, että tosiasiassa näissä ei määritetä kohdeavaruutta vaan luodaan käsienheiluttelu kuvitteellisilla numeroilla tai yliyksinkertaistetulla kombinaatioiden kartoittamisella joissa tuotetaan ehdoton yläraja kohteen kompleksisuudelle.

Yliyksinkertaistettu analyysivirhe tunnetaan Hoyle fallacyna. Siinä ajattelutapa on varsin simppeli. Jos meillä on DNA sekvenssi jonka pituus on tietty, niin ajatellaan että joka ikisen kohdan tulisi olla täsmälleen tuo tai sitten osutaan yli maalin. Ja että tähän päädytään suoraan pelkästään arpomalla kuin DNA syntyisi puhtaasti kuin täydellisellä nopanheittosarjalla eikä jostain muusta sekvenssistä. Tämänlaista näkökulmaa on tavattu myös Douglas Axen tuotannossa jossa korostuu ajatus jossa katsotaan yhden tietyn proteiiniytimen muotoa ja katsotaan miten kaukana ne ovat keskimäärin muista samanlaisista. Ja komplelksisuus katsotaan tästä avaruudesta eikä kaikkien mahdollisten funktionaalisten ytimien avaruudesta. Mikä on tietenkin tärkeää koska tällä saadaan maksimaalisen vaikeasti lähestyttävä kartta joka antaa vaikeimman kuviteltavissa olevan avaruuden eikä sitä mikä voisi olla hyvinkin mahdollista.

Eli todennäköisyyspeli pistetään mahdollisimman hankalaksi todistamatta että se on mahdollisimman hankala. Tämä on tietysti tarpeen koska jos mietitään jotain Dembskin kompleksia spesifiä informaatiota, niin siinä ongelma ei ole pelkästään kompleksisuudessa vaan myös spesifisyydessä. Joka näkyy hänen esimerkeistään. Esimerkiksi jos meillä on korttipakka joka sekoitetaan ovat kaikki järjestykset yhtä todennäköisiä mutta suurin osa ei ole spesifiä mutta kuningasvärisuora on. Kompleksisuutta tarvitaan jotta saadaan mahdollisimman pieni todennäköisyys ja funktion määritelmä jätetään epätäsmälliseksi jotta tilanteen mukaan mitä tahansa voidaan väittää spesifiksi.

Todennäköisyysavaruutta katsellen voidaan sitten katsoa vaikka Royal Societyyn julkaistua Dryden Thomsonin ja Whiten kemiaperustaista tutkimusta jossa he vuonna 2008 osoittivat että tosiasiassa proteiinien rakenteet eivät ole niin yksilöllisiä kuin voitaisiin kuvitella ja siksi erilaisten proteiinien määrä on huomattavasti pienempi kuin jos vain oletettaisiin että joka ikinen DNA:n pienikin mutaatio johtaisi totaalisesti erilaiseen lopputulokseen. Tässä itse asiassa syntyi hyvinkin helposti evoluutiolla pompittava kokonaisuus jossa aminohapot eivät ole analogisia kirjaimille ja proteiiniketjut eivät ole verrannollisia lauseisiin Shakespearen töissä. Itse asiassa tämän kokoinen avaruus on sellainen että jo maaplaneetalla ollut elämä olisi ehtinyt skannata sen varsin hyvinkin. ; Kun proteiineissa onkin redunanssia niin sekä Axen kuvaama proteiinista toiseen -avaruus pienenee. Että Hoylen kuvaama maali siitä mikä pitäisi saada arvottua kasaan pienenee. Ja tätä kautta sama havainto pienentää evoluution kokemia ”todennäköisyysesteitä” kahtaa eri kautta ja lopputuloksessa oleva ero on matemaattisesti todella huikaisevan valtaisa. Näin käy tietenkin odotetustikin jos ymmärretään että realismi ja oikeat todennäköisyydet asetetaan vastakkain sen kanssa että joku on tehnyt kaikkensa saadakseen todennäköisyyden vaikuttamaan edes jollain teoreettisella viitekehyksellä mahdollisimman vaikealta.

Toisaalta ID taitaa tietääkin tämän kikkailunsa. Sillä jos katsomme sen argumentteja niin monesti siellä törmää asiaan joka on nimenomaan syvästi ristiriidassa sen kanssa, että vain harva DNA -sekvenssi olisi funktionaalinen ja miten proteiineihin on vaikeaa osua. ID piirit nimittäin pitävät yllä näkemystä jossa he taistelevat tilke-DNA:ta vastaan. Heistä kaikessa siinä joko on funktio tai voi olla funktiota. Tässä heillä on täysin falsifioimattomissa oleva peli jossa nollahypoteesina on että siinä on jotain toiminnallisuutta ja jossa se että ei todisteta funktiota ei ole todiste että siinä ei voisi olla toiminnallisuutta. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että tässä kontekstissa ei eletäkään missään ”vaikeasti osuttavien proteiinien maailmassa” vaan yht’äkkiä kaikki sekvenssit joita DNA vaan missään pitää sisällään ovatkin spesifejä. Ja he vaativat että spesifisyys todistetaan puuttuvaksi. Mikä on tietenkin kätevää koska tätä spesifisyyttä ei ole määritelty ja näyttääkin että kun IDisti laskee näitä niin maali määritetään vaan tilanteen mukaan. Eli vaikka väitetään että CSI vaan jotenkin ilmentyy niin laskentatapa kuitenkin lähtee siitä että ensin oletetaan onko kohde suunniteltu vai ei ja sitten todennäköisyyslaskut rakennetaan after the fact tämän ympärille ja tässä keskeisin osio on nimenomaan spesifisyyden ja funktion huono ja epätäsmällinen määrittely. Funktio on heille intuitiivinen konsepti, ei jokin joka voidaan objektiivisesti mitata. Mikä on tietenkin kiehtovaa koska niin kauan kuin jotain tapahtuu todellisuudessa – kuten käy aina kun atomi liikahtaa ja molekyyli reagoi toisen kanssa – voidaan sanoa että se on funktio. Ja tässä ei sitten tarvitse ID:n kohdalla edes miettiä onko tämä funktio täydellistä.

Esimerkiksi itse näen että on lukuisia syitä katsoa että intronit ovat enimmäkseen ei-funktionaalisia. ;
1: Intronien määrä ja suhdeluku eri eläimillä ei ole vakio tai pysyvä.
2: Intronijaksojen muutosnopeudet – mitattava asia – ovat suoraan sidottavissa neutraaliteorian populaatiogeneettisiin kaavoihin jotka mittaavat neutraalia muutostahtia ja fiksoitumista neutraalin ajautumisen kautta. Geneettinen ajautuminen selittää niiden muutokset. Tätä tukee sekin että introneihin tunkee erilaisia transposoneita ja muita jotka viittavat siihen että luonnonvalinta ei karsi mitenkään näitä mukaan putkahtaneita muutoksia.
3: Monet eliöt ovat menettäneet introneita. Tutkijat myös rutiininomaisestu tuottavat intronittomia versioita eukaryoottien geeneistä ja liittävät niitä genomiin. Geenimanipuloinnissa ja muussa käytetyt geenit toimivat aivan normaalisti.
4: Hiivasta on evoluution ja tutkijoiden toimesta poistettu miltei kaikki intronit ja tällä ei ole mitään vaikutusta toimintaan. Itse asiassa jos mietitään ei-proteiininkoodaamiseen liittyviä proteiineja niin vain hyvin pienessä murto-osassa sille on löydetty jotain vaikutuksia. Valtavat määrät poistoja eivät kuitenkaan näy mitenkään toiminnassa joten on vaikeaa selittää miten ne olisivat funktionaalisia. Jos niillä olisi edes minimaalinen vaikutus voisi monien monien tuhansien intronien poistamisten yhteisvaikutusten näkyvän. Etenkin kun tässä poistuu aika iso määrä kokonaisDNA:sta. ; Intronien poisto ei ole heikkoa evidenssiä koska se sitoutuu suoraan adaptaatiomääritteeseen ja siihen liittyviin korrelaatteihin. Joku voisi aina sanoa että yksittäisessä intronissa voisi olla jokin hyvin pieni ja vaikeasti havaittava vaikutus. Mutta jos niitä voidaan poistaa jättimääriä ilman että efektiä voidaan huomata olisi niiden yhteisvaikutuksenkin oltava havaittavissa olevan pieni. Tämä on aika vahva todiste sille että joko mitään funktiota ei ole tai sitten se on niin mitätöntä että siitä ei oikeastaan edes voida relevantilla tavalla puhua. Ja vaikka olisikin ei tätä tiedettäisi vaikka tässä nyt on annettu testi jossa se voisi osoittaa tilanteen toisenlaiseksi. ; Intronien poisto voisi falsifioida väitteen funktiottomuudesta joten testi korroboroi funktiottomuutta mutta ei sen sijaan korroboroi mitenkään sitä että jokin funktio olisi.

Intronien funktionaalisuuden selitykset ovatkin ad hoc -selityksiä jotka ovat hyvin samantapaisia kuin pahan ongelman kritiikit. Ne eivät itse asiassa osoita että vasta-argumentit ovat väärässä eivätkä rakenna ennusteita siitä miten maailma on. Vaan ne suojautuvat kritiikiltä epämääräistämällä asioita. Käsiä heiluttamalla päästään aina livahtamaan kritiikiltä. Valitettavasti tämä ei riitä perustelemaan miksi asiat ovat totta vaan pikemminkin miksi ollaan sitä mieltä kuin ollaan tosiasioista huolimatta. Tämä on ad hoc -puolustusrakenteiden perusolemus. Tilke DNA:kin on siis spesifiä koska se oletetaan maaliksi ja sitten leikitään Hoylen fallacya ja vaaditaan että vastapuoli falsifioi funktionaalisuuden joka on ad hoc -selityksin muutettu falsifioimattomissa olevaksi..

---

Viitteet:
Esko Valtaoja, ”Kotona maailmankaikkeudessa” (2006)
Esko Valtaoja, ”Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen” (2007)
Älykkään suunnitelman idea, ”Selän suunnittelusta”
Kupuramiekka, ”Hermoon ottaminen” 
Tryden, Thomson & White ”How much of protein sequence space has been explored by life on Earth?” (2008)
The Skeptical Zone, ”Journal club – Protein Space. Big, isn’t it?”
Hooks, Delneri & Griffiths-Jones, ”Intron Evolution in Saccharomycetaceae” (2014)
Sandwalk, ”Are introns mostly junk?” 

IDDIDIT? 7DFF94D4D2DE60E17921109D1648ABB5E334C33D 656E49DAA62F176A1D27DB8F46D99DA7

Jeesus on kuulemma palaamassa takaisin. Ehkä hänet naulittiinkin bumerangiin. Mutta jotkin asiat tuppaavat palaamaan. Esimerkiksi kreationismin on aiemmin kerrottu noudattavan ”myyrävuosia”, jossa se aina jollain tavalla nousee uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen. En tiedä onko näin, mutta minä olen palannut takaisin ID -materiaalien pariin. Olen siis vähän kuin Bruce Willis. Joka varmaan tekee Clane -elokuvia kuolemaansa asti. ”old habits die hard, you know.”

Olen seuraillut viime aikoina Intelligent Designin tärkeän toimijan, Discovery Instituten, viestintää. Tämä tapahtuu äärimmäisen pienimuotoisesti Seuraajamäärät ja kommenttimäärät ja keskustelu on hyvin minimaalista. Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Rational Wikikin muistaa mainita Uncommon Descentin erikoisista julkaisutahdeista ja kommenttimääristä. Samanaikaisesti on hyvittavaa miten todella monet kommentit ovat täynnä … bravadoa. Darwinin kummitukset kalistelevat ja ID on voitokas. Darwinismi on jo voitettu ja katoava tiede. Jäämässä eläkkeelle. Tätä korostaa tietenkin myös Eero Junkkaalankin esillenostama uusi nimilista darwinin epäilijöistä.

Tärkeää on, että keskustelu on laatutasoltaan vielä matalammalla tasolla olevaa.

Esimerkiksi he eivät edes korkeimmalla tasollaan osaa oikein kertoa onko evoluutio jo falsifioitu vai onko se falsifioimattomissa oleva teoria jossa mikä tahansa voitaisiin selittää evoluutiolla.

Esimerkiksi otan kevyesti keskustelun jossa selitettiin, että evolutionistit ovat hölmöjä koska eivät osaa kunnolla vastata Intelligent Designin heille antamiin haasteisiin. Henkenä on se, että evolutionistit antavat liian voi-olla -ratkaisuja jotka eivät tarkkuudeltaan täytä ID -standardeja joita ID antaa omasta viitekehyksestään. Ja että siksi pitää aina pitää mielessä, että evolutionistejen selitykset ovat Tässä yhteydessä korostettiin konseptuaalista eroa joka on aktuaalisen ja mahdollisen välillä. Toisin sanoen evoluutio kuvaa asioita miten jokin asia on voinut tapahtua ja että tämä on eri asia kuin kuvaus siitä miten asiat todella ovat. Tämänlainen retoriikka on tietenkin vakuuttavaa kunnes tajuaa, että monesti tälläisiä vastauksia annetaan nimenomaan mahdottomuusväitteisiin. Ja jos me mietimme mikä on mahdottomuusväitteelle riittävä kumous, niin se on se että jokin asia on mahdollinen.

Erikoista oli, että kun esitin tähän logiikkaan liittyvän argumentin, niin sain vastaukseksi sen, että syynä on se että vapaata tahtoa ei voi olla naturalistisessa maailmassa. Johon sanoin, että on jännittävää että jos puhutaan siitä mikä kumoaa mahottomuusväitteen, niin että siitä derailataan johonkin tämäntapaiseen. Etenkin kun vastauksessa oli sellainen ongelma että se toisti sen saman ongelman. Minun ei tarvitse muuta kuin sanoa että on olemassa kompatibilismi jossa vapaa tahto ei ole ristiriidassa naturalismin kanssa. Ja jos väittää että on mahdotonta, on tämä falsifioitava. Tämä taas vaatii sen todistamista että todella selvittää tieteellä että (1) meillä on vapaa tahto (2) joka on libertaarinen vapaa tahto eikä kompatibilistinen vapaa tahto (3) tämä todella on ristiriidassa fysiikan kanssa sen sijaan että näin vain väitettäisiin.

Mutta tämä tavallaan alleviivaa ongelmaa.

Kun etsitään falsifiointikriteerejä evoluutiolle, ei tosiasiassa haeta mitään sellaisia juttuja joilla evoluutio voitaisiin falsifioida. Koska oikeasti käytössä on huono viitekehys joka toistaa samantyylistä väitettä jossa on aina sama virhe. ; Evoluutioteorian näkemys yhteisestä kantamuodosta kumoutuisi jos kaikilla eläinlajeilla olisi ihan erilainen tapa rakennuttaa itsensä. Sen sijaan, että olisi DNA:ta jossa on peräti aina koodattu kodoneilla eikä esimerkiksi kahden tai neljän mittaisilla jaksoilla.

 Samoin evoluutio falsifioituisi helposti jos kompleksia elämää jatkuvasti humpsahtelisi näkyviin. Monesti abiogeneesin vaikeutta pidetään evoluutiolle haasteena tässä ryhmässä, joten on tavallaan hauskaa miten ihmiset hämmentyvät tajutessaan että evoluutio tosiasiassa falsifioituisi aika kevyesti jos elottomasta aineksesta putkahtelisi nopeasti kompleksia elämää. Jos rätit todella helposti muuttuisivat rotiksi niillä ei olisi yhteistä kantamuotoa sarvikuonojen, ihmisten ja kaalien kanssa.

Mutta näitä ei haeta. Sen sijaan yritetään maalata todisteita. Ja tässä perinteinen tapa on väittää, että jokin on kompleksi niin että se ei voi syntyä evoluutiolla. Ja tässä on usein käytössä sivistyssanoja kuten todennäköisyys. Esimerkiksi Michael Beheä kuunnellessa voi vaikuttua älyllisyydestä kun kuuntelee hienoja sanoja todennäköisyydestä, kompleksisuudesta ja siitä miten evoluutio ei mahdollista tietyn monien neutraalien mutaatioiden ylittämistä. Mutta sitten kaikki muuttuu pettymykseksi kun konsepti pitäisi todistaa.

Jos Behelle antaa laskutehtävän jossa hänelle annetaan jokin proteeini ja hänen pitää laskea mikä on sen lyhin mahdollinen evoluutiohistoria, hän ei voi laskea tätä muuta kuin katsomalla jotain tiedettyjä välimuotoja. Toisin sanoen hän ei voi kuin väittää jonkin vaativan niin ja niin monta tai useampia neutraaleja mutaatioita.

Samoin CSI -informaatiota lurittuu mukamas ties mihin mutta tätä ei oikeasti koskaan osata laskea. On jännittävää miten ensin kuullaan että ID on jäsentävää tiedettä jossa esimerkiksi Dembskin eliminatiivinen filtteri on kuin alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Jossa jäsennetään asioita ja voidaan näyttää onko jokin syntynyt luonnollisesti, lainomaisuuden avulla vai suunnittelulla. Esimerkiksi jos antaa laskutehtäväksi selvittää onko tämän vlogauksen otsikko CSI:tä ja kuinka kompleksinen se on designiin nähden, ei oikein saada irti mitään. Ei edes sitä voidaanko sanoa että jossain on jokin määrä kompleksisuutta vai ilmentääkö se vain suunnittelua.

Haasteena on siis oikeastaan se, että esimerkiksi kompleksi spesifi informaatio ja palautumaton kompleksisuus ovat itsessään lähinnä työkaluja. Mutta tosiasiassa niitä ei koskaan sovelleta. Älyllisinkin keskustelu koskee näiden työkalujen olemassaoloa. Mutta sitten tosiasiassa ei nousta edes keskustelemaan potentiaalista. Eli siitä onko maailmassa potentiaalisesti yhtään asiaa jossa on CSI informaatiota ja jos on niin kuinka paljon. Behekin puhui paljon siitä miten palautumaton kompleksisuus tarkoittaa sitä miten moniosaisesta systeemistä ei voida poistaa yhtään osaa ilman että se menee rikki. Mutta Behe ei ole tehnyt järjestelmällistä knock out -koetta edes lempilapselleen bakteeriflagellalle. Hänen täytyisi jotenkin onnistua manipuloimaan näitä siten että todella voitaisiin järjestelmällisesti kokeilla voiko siitä poistaa yhden osan toiminnan rikkoutumatta. Joka tarkoittaa sitä että jokainen osa kerrallaan tulisi voida poistaa ja käydä kaikki järjestelmällisesti läpi. Se, että jonkin osan poistaminen rikkoo laitteen ei vielä ollut palautumaton. Se, että siitä ei voi poistaa ainuttakaan osaa olisi.

Tässä on tavallaan irvokasta puhua siitä miten darwinistit eivät ole riittävän aktuaalisia puhuessaan mahdollisista kehityspoluista. ID:llä on vaivaa joka evoluutioteoriassa tarkoittaisi sitä että olisi jotenkin vaikeaa määrittää mitä kehityspolku tarkoittaa. Jopa ID:läiset joutuvat myöntämään että kehityspolku on fiksu konsepti koska he väittävät että jonkin asian muuntuminen toiseksi on esimerkiksi jotenkin niin tai näin kompleksista ja että tästä asiasta ylipäätään voidaan puhua. ID:n konseptit eivät selvästi ole samalla tasolla.

Toisin sanoen perusongelma on se, että ID yrittää falsifioida evoluutiota tavoilla joilla he eivät kykene tarjoamaan leipää pöytään. On vaikeaa sanoa onko ”tuo ja tuo on niin ja niin kompleksia” edes oikea evoluution falsifikaatiokriteeri. Toisin kuin on ilmiselvää että kaikki antamani esimerkit ovat joten evoluutio ei selvästi ole falslfioimattomissa siitä huolimatta että nämä ID:n kumouspiirit eivät ole falsifiointikriteereitä. Evoluutio on falsifioitavissa mutta ei ehkä tuolla tavalla. Tai jos on niin mitä väliä kun asiaa ei saada testailtua ID huipputieteen laboratorioissa eikä Discovery Instituten viiden miljoonan dollarin vuosibudjetti selvästi riitä labratutkimusten tekemiseen, sillä saa vaan filosofisia blogauksia jotka korkeintaan rakentavat oletuksien ympärille erilaisia loogisia voi olla-käsienheilutteluja. Jotka ovat ongelmallisia siksi että ne ovat perimmiltään mahdottomuusväitteitä.

Ja tämä tavallaan nostaa esiin yhden asian. 

Sen, miten on jotain mielenkiintoisiakin juttuja. Yllättäviäkin. Ja tämän ytimessä on tavallaan se, että mahdottomuusväitteitä on usein heikennetty epätodennäköisyysväitteiksi. Ja tämä on tavallaan suurin osa hienostuneemman ID;n älyllistä ulottuvuutta. Ja tässä on nostettava esiin mies joka saa Discovery Instituten rajoitusta ”Mind Matters” -bloginsa pitämiseen. Mikä on kiehtovaa koska Discovery Instituten Cordova jakelee viittauksia siihen vähän sellaisella sävyllä kuin kyseessä olisi oma autenttinen toimijansa.

Tosin, rehellisesti sanoen ehkä näin onkin. Sillä kun puhumme Hollowaysta. Skeptical Zoneenkin on nimittäin päätynyt se miten Holloway on viime aikoina puhunut asioita joista minäkin olen puhunut vuosia. Nimittäin siitä, että nämä todennäköisyysasiat ovat oikeasti syvästi ongelmallisia Intelligent Designille.

Holloway huomauttaa ongelmasta joka eliminatiivisessa filtterissä on aina ollut. Ja joka on samanaikaisesti helppo tajuta ilman taustatietoja, ja mitä paremmin ID -argumenttin tutustuu sitä vahvemmin tämä helppo ongelma on se jota kiertämään, ei siis korjaamaan vaan kiertämään lukijan huomio pois asiasta,  suuri osa hienostuneesta puuhastelusta on. Dembski puhuu yhtäällä paljon sattuman ja lainomaisuuden eliminoinnista ja siitä miten ei tarvitse tietää Suunnittelijan toimintatapoja. Mutta samanaikaisesti suurin osa käytännön työstä on rakentaa esimerkkejä joissa yritetään rakentaa jonkinlainen mielikuva jossa kumotaan yksi vaihtoehtoinen sattumahypoteesi. Siksi esimerkiksi Caputo -kolikonheittoargumentissa ei kumota kaikkia mahdollisuuksia, vaihtoehtona on vain tasapuolinen kolikko ja huijaus. Ei esimerkiksi sattumalta painottunut kolikko tai muu lainomainen syy joka tuottaisi valtaosaan heitoista samaa tulosta.

Sattumahypoteesi olisi siksi laskettava täsmälleen parhaalla mahdollisella teorialla. Jos sen hetken tieto on vajaata, jokin parempi sattumahypoteesi olisi olemassa tai laskelma on muuten vajaa niin sitten laskelman lopputulos olisi epäluotettava. Ja siksi ei oikeasti oikeastaan voida olla varmoja ja luottavaisia siihen arvioon joka saadaan. Naturalismia ei siis tosiasiassa mitenkään falsifioidakaan uskottavasti. ; Toisin sanoen ei oikein auta että mahdottomuus muutetaan epätodennäköisyydeksi. Vika ei katoa. Muuttuu vaan vaikeammin demonstroitavaksi. ;

”If we can never be sure we account for all chance hypotheses, then how can we be sure we do not err when making the design inference? And even if absolute certainty is not our goal, but only probability, how can we be confident in the probability we derive?”

(Eric Holloway)

Onkin tavallaan kientovaa itselleni, että monesti tämä vika on yritetty jopa naamioida ID:n falsifiointikriteeriksi. Eli jos ID läinen saa jonkin kompleksin tuloksen niin evoluutikon tulisi näyttää että luonnolliset prosessit todella tuottavat tämälaisen asian.

Mutta tosiasiassa jos asia on CSI vasta kun kaikki luonnollisuus on jo käytännössä eliminoitu, on tämä lähinnä demonstraatio siitä miten huonosti eliminointi on tehty. Eli itse tiedonhankintatavan metodi on epäluotettava. Tätä kautta ennusteita ei ole, on vain aukkoja systeemissä. Tämä korostaa sitä miten aukkojen jumala -perustelutapa on tietämättömyyteen vetoamista jonka ytimessä on ristiriita. Siitä, että jotain ei tiedetä väitetään että jotain tiedetään. Emme tiedä miten jokin voisi syntyä naturalistisesti joten tiedämme että se on ID. Tämä ei muutu falsifioitavaksi luonnontieteen teoriaksi pelkästään sillä että jokainen ”aukkojen jumala” voidaan kumota tuottamalla lisää tietoa. Monesti koko ID:Tä tarvitaan juuri jotta voitaisiin kiertää ”aukkojen jumalaan” liittyvät ilmiselvät loogiset puutteet – kuten mainitsemani sisäinen ristiriita ”emme tiedä mitä josta päättelemme että tiedämme mitä”. Tämä korostaa miten aukkojen jumala kuitenkin kulkee mukana, piilotettuna paskaan eliminointiin jonka paskuutta yritetään naamioida kutsumalla sitä haasteeksi johon vastaamalla evoluutikot voivat kumota ID:n. Tosin ei oikeasi, vaan pelkästään tässä yhdessä käsiteltävässä aiheessa. Eli aika erikoista falsifiointia. Jos esimerkiksi oppisimme että kaikilla eliöillä olisi omanlaisensa itserakentamisen tapa, se kumoaisi ”makroevoluution” yhteisestä kantamuodosta kokonaisuutena. Mutta jos löydät evoluutioreitin jolla bakteeriflagella syntyy askel askeleelta, ei tämä kumoa kuin että juuri tämä flagella ei ole kehittynyt evoluutiolla ja ID voi siirtyä massaheittämään ”Muita haasteita evoluutiolle”. Kas siinä ero.

Holloway näyttää muutenkin olevan pettynyt nykyiseen ID -henkeen. Hän näkee koko skenen muuttaneen muotoaan. ID ei hänen mukaansa edisty. Eli alkuperäisten väitteiden toistaminen, eikä tutkiminen ja asioiden parantelu on jäänyt syrjään. Siitä on tullut enenmmän apologeetikkojen ja kreationistien jatkumo.

”ID has lost its way and become enamored of creationism vs evolution, apologetics and the culture wars, and lost the actual scientific aspect it originally had. So, ID has failed to follow through, and is riding on the cultural momentum of the original claims without making progress.”

(Eric Holloway) 

Se on muuttunut kulttuurisotajutuksi. 

”ID movement, with one or two notable exceptions, has not generated much positive science. It seems to have turned into an anti-Darwin and culture war/apologetics movement. If that’s what the Discovery Institute wants to be, that is fine, but they should not promote themselves as providing a new scientific paradigm.”
(Eric Holloway)

Tässä on muistettava, että Holloway tässä tavallaan puree kättä joka häntä ruokkii. Hänhän saa rahoitusta Discovery Institutelta. Itse en varmasti olisi yhtä rohkea. Itse asiassa, ollakseni täysin rehellinen, minusta saa kyllä rahalla ID -liikkeen innokkaan puolestapuhujan. 1500 euroa tunti ja olen Teidän. Se on mielestäni varsin halpa hinta älyllisen integriteetin, kunnian, omien mielipiteiden, itsekunnioituksen ja muiden vastaavien asioiden menettämiselle. Toki Holloway viittaa myös suurempaan kulttuurimuutokseen. 

Ja vastaava ero voidaan nähdä muutenkin. Esimerkiksi uusateistien liike on pitkälti muuttunut.

State Star Codexissa oli mielenkiintoinen tarkastelu tästä. Aikaisemmin ateismi korosti jumalatodistuksia. Nykyisin ateisteista suuri osa on sitten ateisteja jotka puhuvat vaikka sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Yhdeksi syyksi nähtiin internetin epänörtistymisen. Eli aluksi ihmiset olivat nörtimpiä ja luottavaisempia. He ajattelivat että voidaan debatoida väärää mieltä olevat suohon rationaalisesti.  Tämän kautta syntyi erilaisia datapankkeja jotka keskittyivät antamaan vahvaa casea omalle asialle.

Nykyään tämänlaisesta valistusihanteesta on luovuttu ja aika harva tekee pitkiä selostuksia ja saa yhtä pitkiä vastauksia takaisin. Ja prosessissa monet ateistit ovat kyllästyneet iänikuiseen vääntöön jo miljoona kertaa kumotuista jumalatodistuksista. Paitsi osa joka sitten taas on halunnut erottautua niistä riveistälähtijöistä jotka puolustavat vaikkapa feminismiä tai homojen oikeuksia.

Tässä mielessä Discovery Instituten ryhmä onkin kiehtova koska se on muuttunut tavallaan ajan hengen mukana. Ainoana ongelmana vain on vain se, että ID oli alun perin ongelmallinen. Se oli monelle lähinnä strateginen siirto kreationismista. ID:n suosio ei sattumalta liity konseptiin cdesign proponentists. Eli pukkiin joka tapahtui kun kreationistinen oppikirja muutettiin ”ei ehdottomasti kreationismia” olevaksi ID -tieteeksi muuttamalla etsi-korvaa -toiminnolla creationism -sanaa Intelligent Design -sanapariksi.

Ja uusateismissa ja Intelligent Designissä onkin tätä kautta ero. Uskonnottomuus ja sekulaarius on tilastoissa nousussa. ID taas rypee todella vähäisellä – ja melko trollaavallakin – seuraajakunnallaan juuri siksi että vain hyvin harva on kannattanut ID:tä sydämestään ilman strategisia syitä jotka ovat liittyneet spesifimpään kristilliseen maailmankuvaan ja sen levittämiseen. Kun strateginen hyöty on kadonnut ovat ID -fanit siirtyneet olemaan joko apologeetikkoja tai kreationisteja. Ja tässä mielessä onkin hassua että joku vanhan YEC -kreationismin ja muun vanhan klassisen pekkareinikaislaisen meiningin katsominen on relevantimpaa kuin ID -tieteen seuraaminen. Mutta vielä relevantimpaa on seurata fundamentalistiskristillistä politiikkaa jossa erilaiset rahat kiertävät. ; Ja tällä hetkellä on jännittävää kyllä juuri kuten Slate Star Codexissa kuvataankin; Huomio on siirtynyt seksuaalipolitiikkaan eikä ateismiin. Ja tässä ateisteilla on hyvin erikoinen tilanne. Hyvin erilainen kuin esimerkiksi seksuaalivähemmistöillä.

Sillä seksuaalivähemmistöjen määrä ei ole kasvanut. Mutta se on muuttunut paljon hyväksyttävämmäksi. Uusateismin kohdalla taas ei ole samanlaista edistymisen henkeä. Mutta samalla uskonnottomuus ja ateismi on yleistynyt vahvasti. Silti asenneilmapiiri ei ole muuttunut niin paljoa. Ateismikonflikti on tavallaan lähinnä lakaistu maton alle. Ja tämä asia, toisin kuin Intelligent Design, saattaa hyvinkin olla tulossa takaisin.

---

Viitteet:

WFXG, ”Outrage over Grovetown High student’s controversialyearbook quote”

Rational Wiki, ”Uncommon Descent”

Placozoan Ponderings, ”The Possible and the Actual”
Eero Junkkaala, ”Yleisönosastokeskustelua Raamatusta ja kehitysopista”

The Skeptical Zone, ”The Demise of Intelligent Design” 

Slate Star Codex, ”NEW ATHEISM: THE GODLESSNESS THAT FAILED”

Panda’s Thumb, ”Missing link: "cdesign proponentsists"” 

Ranneliike, ”Avoin homovihamielisyys lisääntyy Euroopassa”

Siegfried Scherer & Reinhard Junker, ”Evolution – ein kritisches Lehrbuch” (1998) [suom. ”Evoluutio – kriittinen analyysi”]
Helsingin Sanomat/NYT liite, ””Ok boomer” syntyi salamaniskusta millenniaalienvastaukseksi suurten ikäluokkien typerille jutuille – tästä on kyse”

Kun poterossa on liikkuvat maalitolpat

Nicholas Shackel moitti "The Vacuity of Postmodernist Methodology" postmoderneja filosofeja siitä että heillä on usein yhden argumentin ympärillä itse asiassa kaksi argumenttia joita käytetään eri tilanteessa. Argumentista on filosofisesti vahva versio jota on helppoa puolustaa kriitikkoa vastaan. Ja sitten heikko versio jota käytetään useammin ja etenkin silloin kun vastassa ei ole vahvaa kritiikkiä. Näitten versioiden välillä varioidaan ja niitä käytetään toisiinsa sidottuina vaikka analyyttisesti kyseessä ovat kaksi eri argumenttia.

Shackel moitti sosiaalisen konstruktion ajatusta. Siitä on vahva ja hyvä versio jossa korostuu se, että ajattelemamme asiat ovat kulttuurisia konstrukteja siinä mielessä että ne nojaavat kieleen ja käsitteisiin joita kulttuurimme on kehittänyt. On totta, että työskentelemme kulttuurimme tekemillä ajatuksilla. Teoriat eivät putkahtele tyhjästä. Tämä on argumentin vahva puoli. Tämä on se vahva argumentti jota sosiaalinen konstruktio tarkoittaa silloin kun postmodernisti kohtaa vastustusta. Tämä argumentti on vahvalla pohjalla ja tätä kautta sitä voidaan pitää totena. Mutta Shackelin mielestä yleisluontoinen, triviaali ja tätä kautta ei-kiinnostava.

Usein tätä kuitenkin käytetään toiseen asiaan. Nimittäin siihen että näissä teorioissa ei olisi totuutta. Että kulttuurimme ulkopuolella asioilla ei ole mitään merkityksellistä sisältöä. Että faktat ja totuudet eivät sisällä tätä kautta mitään. Että esimerkiksi tiede tutkii kulttuurisia mielipiteitä. Tämä taas ei ole kovin vahva, ja tämän puolustaminen on vaikeaa. Toisaalta tämä on väitteenä kiinnostava ja kaikkea muuta kuin triviaali. Se on vahva väite.

Shackelin ajatus on siinä että näitä käytetään yhteennivottuna. Usein sitä esitetään ajatuksia jotka ovat heikkoa. Mutta kritiikin alla oman ajatuksen järkevyyttä korostetaan sillä paremmalla versiolla. Ja näin se ajatus jolle haetaan suosiota ja jota ajetaan eroaa paljonkin siitä mitä puolusteaan kriisin hetkellä.

Toisin sanoen eri kontekstissa sama asia sisältää oleellisesti eri asioita. Ilman kritiikkiä ajetaan vahvaa väitettä mutta kritiikin alla esiin tulee ”tarkoitin vain, että” ja tällä keskustelu siirretään vakaammalle pohjalle. Kaikki kiinnostava ja provokatiivinen sisältö käsitellään silloin kun vastassa ei ole kritiikkiä. Ja kritiikin hetkellä palataan ei-provokatiiviseen ja triviaaliin mutta sinänsä molempien hyväksymään muotoon.

Henki on kieltämättä havaittavissa. Esimerkiksi itse olen sitä mieltä että postmodernien ajattelu intresseistä ja maailmankuvista on tärkeä. Tärkeä ja tosi kahdella tavalla; Esimerkiksi se, että hypoteesinmuodostus ei tapahdu tyhjiössä. Charles Darwinin ajatukset yhteiskunnasta ja taloudesta – Thomas Malthusin talousteoriasta joka keskittyi rajallisiin resursseihin – vaikuttivat hänen evoluutioteoriansa sisältöön. Tämä on varmasti ainakin yksi teorian keksimisen syy. Tutkijat toisaalta yksilötasolla innostuvat asioista maailmankuvallisesti ja tämä on syy sille miksi he tarttuvat joihinkin asioihin. Ja kolmanneksi tieteessä on havaittu että paradigmanmuutoksissa menee usein aikaa koska professorit eivät korjaa mielipiteitään. Vanha paradigma jää eläkkeelle. Tässä mielessä evoluutioteoria on maailmankuvallinen.

Mutta koska tiede on tutkimusprosessi jossa eri tutkimusohjelmat ovat eri tavalla hedelmällisiä, eivät kaikki teoriat silti jää elämään. Esimerkiksi maailmankuva voi saada evoluutioteorian ystävän ja kreationistin innostumaan omasta teoriastaan. Ja tämän maailmankuvansa he helposti vievät hautaan.

Mutta evoluution tutkimukset johtavat johonkin; Se ei ole vain ja pelkästään maailmankuva ja maailmankuvallinen. Siitä voidaan vetää ennusteita joita tutkia. Kreationismi taas ei tuota tämänlaisia. He pikemminkin suojaavat ydinkäsitystään erilaisilla ad hoc -suojauksilla. Heillä ei ole tutkimusohjelmaa vaan rationaalinen maailmantulkintaprojekti. Ja tätä kautta evoluutio tutkimusohjelmana on menestyksekäs kun taas kreationismi ei. ; Se, että maailmankuvan mukaisia tuloksia saadaan ei ole yksilöiden hallussa. Ja tämä on tieteellisen metodin hienous. Ilman sitä olisi dogmistoja jotka eivät korjaisi itseään. Teorian keksiminen ja yksilöiltä saatu suosio on liitoksissa maailmankuvaan. Mutta menestys tutkimusohjelmana sisältää elementin joka ei ole tutkijoiden hallussa vaikkakin ne ovat toki tutkijoiden pyrinnöissä.

Tämänlainen maalitolppien siirtely on tavallista arkielämässä.

Jos esimerkiksi kannattaa homeopatiaa, voi toisaalta väittää että vaihtoehtohoidot ovat aivan yhtä hyviä kuin koululääketieteen löydökset. Tai jopa parempia. Väite on että ne parantavat. Ja että nämä parantavat hienommalla tavalla kuin lääketiede koska koululääketieteen syytetään parantavan vain tautien oireita kun taas homeopatia parantaa tautien taustasyitä. ; Mutta kun tätä kritisoidaan kaksoissokkotutkimuksilla joissa ei saada placeboa vahvempaa tulosta, korostetaan että vaihtoehtohoidot ovat harmittomia ja että placebo vaikuttaa ja paranemisessa on mentaalinen komponentti. (Jossa ohitetaan että koululääketieteessäkin on placebovaikutus. Tämän lisäksi sen lääkkeissä on pakko olla jotain muutakin.) Tämä on kieltämättä helpommin puolustettava asenne. Mutta sen perusteella on aika omituista hypätä tomun laskeuduttua selittämään siitä miten homeopatia parantaa korvatulehduksen koirillakin.

On helpompaa puolustaa homeopatiaa harmittomana, ja muuttaa keskustelua siihen suuntaan kuin kriitikko olisi väittänyt että vedenjuonti pienissä määrin vaarantaisi terveyden sellaisenaan. Tosiasiassa kriitikot ovat kuitenkin selittäneet että tutkimusten mukaan homeopatia ei toimi yhtä hyvin kuin koululääketiede. Ja että homeopatiassa riskinä on se, että homeopatia nähdään vaihtoehtona hoidolle, ja hoitoon saatetaan jättää menemättä. Jolloin haitta tulee siitä että ei hyödynnä koululääketiedettä kun ajattelee homeopatian olevan maailmankuvallisesti tasa-arvoista ja toiminnaltaan yhtä hyvää ellei parempaa kuin normaalilääketiede.

Toisaalta kun korostetaan että ”ateismi on uskonto” siinä haetaan useimmiten valtaa asenteelliselle ajatukselle siitä että ateismi olisi jotenkin uskontoa siinä mielessä mitä uskontoa harjoittaviin liitetään. Eli ateistit olisivat dogmaattisia ja heidän väitteensä olisivat yhtä totuudesta riippumattomia.

Mutta kritiikin alla palataan triviaalimpaan ajatukseen jossa korostetaan vaikka sitä että kaikki voidaan tulkita foundationalistisesti niin että ei ole mahdollista rakentaa täysin objektiivista aksiomaattista järjestelmää jolloin esimerkiksi matematiikka olisi sekin uskonto ja kaupassakäyminen uskonnonharjoittamista. Tämä on tosi mutta ei se mitä tässä itse asiassa ajetaan. Valtaa haetaan siitä että ateismi olisi jotenkin tietynlainen dogmaattinen valtajärjestelmä jolla olisi täsmälleen samanlainen asenne kuin uskovaisilla. Paitsi kritiikin alla jolloin osataan heittää käyttöön laajempi ja vähemmän asenteellinen ja konnotaatioiltaan kunnioittavampi uskonnon versio. Jonka puolustaminen koetaan sen asenteellisemmankin asian puolustamiseksi.

”Ateismi on uskonto” on käytännössä herjaus jolla ajetaan valtaa uskonnonkäytössä. Sillä halutaan vähentää ateisteista saatavaa kuvaa. Kritiikin alla se kuitenkin pakenee laajempaan ja epämääräisempään uskonnon määritelmään jossa perustelu on pikemminkin ajatus siitä että foundationalisteista kaikessa on kysymys perususkomuksista joten ateismi ei eroa tässä mielessä gravitaatioteoriasta tai matematiikasta. Tämän triviaalin ja vahvan asian puolustaminen on sitten se jolla argumentoidaan ja joilla ajetaan ajatusta ”ateismi on uskonto” joka sitten käytännössä palaa siihen herjakontekstiin heti kun kritiikki loppuu.

Itse asiassa keinosto ja temppu on melko lailla sama kuin postmodernisteilla Shackelsin ajatuksissa. Rakenne on sama, toki tässä ei käytetä terminä ”sosiaalista konstruktiota” vaan ”maailmankuvallisuus” -sanan käyttöä; Toki tässä on selvää että virheen huomaaminen on samalla helpompaa niin että konservatiivi uskovainen näkee saman argumenttirakenteen helpommin hölmönä silloin kun postmodernisti käyttää sitä.

Käsienheiluttelu jossa hyödynnetään ekvivokaatioita ja mielikuvia asioiden yhteenliittymisestä ei ole perustelua. Järkevä keskustelija sitoutuu yhteen määritelmään ja puolustaa sitä eikä vaihtele asennesisältöä kontekstista toiseen. Jos ”ateismi on uskonto” tarkoittaa jotain niin sitten tätä merkitystä ei saa vaihtaa ilmoille vain siksi että joko huomaa että vallankäytöllinen herjaaminen ilman asiapohjaa on tilanne johon joutuminen on uskovaiselle kiusallista ja hän haluaisi tällöin siirtyä sellaiselle alueelle joka on vähemmän loukkaava ja joka on muutenkin rationaalisempi.

Toki olisi mahdollista korjata näkemyksiä ja palata jonnekin vähemmän äärimmäiseen versioon ja lähteä tältä pohjalta filosofioimaan. Mutta Shackelin esilletuoma ongelma korostaakin sitä että vahva ja heikko versio samasta argumentista klimppiytyvät kannattajiensa mielessä yhteen niin että niiden välille ei oikeastaan nähdä eroa. Ihminen ei näe että hänellä on kaksi rinnastetta. Ja heidän mielessään se että puolustaa vahvaa argumettia tarkoittaa sitä että olisi puolustanut myös sitä heikkoa argumenttia.

Lajin synty

Kreationistien perusiskulause on, että Darwin ei olisi selittänyt lajien syntyä kirjassaan "Lajien synty". Kuitenkin teoksen pohjalle ja taakse voidaan nähdä lajiutuminen, joka eriyttää lajeja, eli yhdestä lajista tulee kaksi lajia jotka eivät enää lisäänny keskenään. Tämä on prosessi jota on havaittu tapahtuneeksikin.

Ja jos tätä mietitään selityksenä, niin näsäviisas voisi sanoa että Darwinin selitys koski juuri lajien syntyä. Ja että tästä olisi erikseen katsottava kysymystä siitä onko tämä selitys myös tosi selitys ja tieteellisesti perusteltu selitys. (Ja kenties jopa se, onko naturalistinen selitys sellainen joka vaaditaan joten olisiko selityksen puutekaan ongelma.)

Darwin ei selittänyt elämän syntyä, joten auki jääväksi ongelmaksi jäi vain lajin synty.

Skientistien suhde pragmatismiin

Kun katsotaan maailmaa, siellä yleisesti saadaan suosiota enemmän olemalla "tavallisia" kuin olemalla "oikeassa". Tässä ei ole sinänsä mitään uutta tai ihmeellistä. Jo Michel Montaigne kirjoitti siitä miten eri kulttuurit pitävät "järkevinä" oman maan konventioita ja toisten maiden tekemät ratkaisut samoihin ongelmiin ovat "tyhmiä". Tyhmä ja järkevät vaihtuvat päikseen kulttuurin muuttuessa.

Mutta tätä ajatusta ei sovelleta yleensä tieteen kannattamiseen. Ei ainakaan siitä näkökulmasta mistä minä sen teen. (Eli tieteen kannattajan näkökulmasta. Skientismikritiikistä sitä toki löytää paljonkin.)

Tässä mielessä esimerkiksi ensimmäinen huomio voisi olla se, että pseudoskeptikoiden harrastama huuhaapilkka kohdistuu oikeaan aiheeseen väärin keinoin. He nauravat huuhaata tuottaville huru-ukoille. Huru-ukkoja pilkataan koska he ovat outoja.

Toisaalta ei niitä skientistejäkään moitita usein tavoilla jotka korostaisivat sitä paljon puhuttua avomielisyyttä ; Esimerkiksi evoluutiodenialismissa on tärkeää vedota "arkijärkeen" menevästi. Ajatus eläinten muuttumisesta ihmisiksi halutaan kuvata sellaisilla sanoilla että ne vaikuttaisivat typeriltä satu-uskoilta. (Yksi keino on kutsua sitä "eläinten muuttumiseksi ihmisiksi".) Moni skientisti vaikuttaa tiedeuskoiselta haihattelijalta. Ja käytännössä voi huomata että usein heitä mollataan juuri siksi, ei heidän dogmaattisuutensa tai sulkusilmäisyytensä, vuoksi.

Tieteen nähdään olevan naurettavaa esimerkiksi jos se antaa vastauksia aiheisiin joiden vastaaminen on "ilmiselvästi" vaikka uskonnon osa-aluetta. Tai kun se antaa arkijärjelle omituisia tuloksia. Skientisti uskoo outoja juttuja joten hänen uskovaisluonnettaan alleviivataan ja korostetaan. Maailmankuvallisuus on siitä jännittävää että sitä vastustetaan koska se on harhaoppinen. Skientistit ovat outoja kun eivät nojaa todistamattomiin mutta yleisiin perinteisiin ja kulttuurisiin konventioihin. Skientistit ovat outoja. Siksi heitä on hyvä vähätellä.

Ja usein skeptikot ja tieteenpuolustajat menevät tässä "pragmatismin kelkkaan", ja tässä he kategorisoivat samanlaisiksi asioita jotka ovat ihmisille yleensä oleellisesti erilaisia.

Tässä kohden koomikko Karl Pilkington onkin esittänyt asian mielestäni hauskasti. Hän ei esimerkiksi pidä tärkeänä universumin alkua tai tähtitiedettä koskevaa tietoa. Sillä ei ole mitään käytännön hyötyä. Hän on lähestynyt evoluutiota, ihmisiä ja etanoita siten että hänestä ei ole kiinnostavaa. Hän ruuttaa limaa nenästään, eikä biologia tässä mielessä tuota mitään kovin fiiniä. On kätevämpää tietää miten lattiakaivoon jämähtäneet etanat saa syövytettyä pois kuin oppia että sinulla ja etanalla on yhteinen kantamuoto.

Moni skientisti fasinoituu asioihin jotka nähdään "haihatteluksi". Joka taas nähdään helposti "abstraktina" joka on assosiaatioissa lähisukulaisuutta "maailmankuvalliselle kuvittelulle". Ja kun hän puolustaa tiedettä hän vetoaa lääketieteen saavutuksiin ja muihin vastaaviin insinöörityön tuotoksiin.  ; Ja evoluution kohdallakin käy monesti kuten sukututkimuksessa. On tavallaan fasinoivaa löytää miten kaukainen sukulainen on ollut rosvo, ryöväri, ties mitä ryönää, tai kasa ryömivää limaa. Tästä fasinoivasta löydöksellä vaan ei ole sinänsä oikein mitään ilmiselvää väliä tai merkitystä. Tai vaikutusta nykyelämänmenoon.

Arkesi on samanlaista ennen ja jälkeen tämän tiedon. Tieto ei ratkaise sitä miten saat naapurin (kaukaista sukuasi) siivoamaan roskakatoksensa niin että varikset (vielä kaukaisempaa sukua) eivät enää käy sotkemassa roskasäkkejä pitkin peltoja niin että tässä varisten tohinassa ympäriinsä pöllyävä bakteerimassa (tosi tosi kaukaista sukua) ei enää löyhkällään peittäisi koko tienoota ja asuntosi jälleenmyyntiarvo ei romahtaisi.

Lääketieteessä vertaileva tutkimusote onkin tuonut meille tehokkaita ja hienosti demonstroitavia saavutuksia. Sen vuoksi meillä on keinot jotka ovat tehokkaampia kuin homeopatia. Jos ei muuten niin siten että kun homeopatia on tehnyt kaiken voitavansa on kovasti viivästyneen hoidon aloittamisen vuoksi lisäsairastunut tyyppi. Ja kun lääketiede on tehnyt kaiken voitavansa, potilas on kuollut. (Hetkinen; Tämä ei kuulostanut kovin vakuuttavalta näin muotoiltuna. Mutta periaatteessa kyllä seison sanojeni takana.)

Skientisti näkee asiat hieman toisin. Hän näkee, että;
1: Tieteellinen metodi yhdistää lääketieteen ja abstraktit asiat kuten tähtitieteen ja evoluutioteorian.
2: Jotkut abstraktit löydöt muuttuvat konkreettiseksi tiedoksi ; Sähkömagneettinen teoreettinen havainto liikkeen, magnetismin ja sähkövirran välillä on johtanut verotettavaan tuloon ja erilaisiin innovaatioihin. Emme aina tiedä onko jokin tähtitiedetieto sittenkin relevanttia.
3: Tieto joko on tieteellistä tai ei-tieteellistä ja ollakseen kätevää sen on oltava tieteellistä tietoa.

Tätä on hyvin vaikeaa saada arkijärkeen nojaavan "terveen järjen" seulan läpi. Siinä katsotaan vaikutuksia ja saavutuksia hyvin erilaiselta kannalta. Siinä tuskin onnistutaan hyvin jos viekoittelevuus perustuu huonoon perusasetelmaan.

Miten (itselleni virallisesti ratkeamaton) miesnuhakysymys auttaa pseudotieteiden ymmärtämisessä

Feministit puhuvat usein ns. "miesflunssasta". Jossa miesten yksi etuoikeus olisi se että he saisivat heittäytyä sairastamaan. Voivottelun nähdään tietenkin tukevan perinteistä nais-mies -sukupuolijakoa jossa nainen hoivaa ja mies ei. (Toisaalta voitaisiin toki sanoa että miehen tervettä teeskentely olisi machokulttuuria, joten mitään asiallista tietä ulos tilanteesta ei ilmeisesti ole. Ei ainakaan tumbrl -feminismissä.)

Tässä kohden olen ollut lievästi huvittunut sitä että mies todella saattaakin olla heikompi astia. En ole niin panostanut ihmisten lääketieteeseen kuin evoluutiokysymykseen. Ja evoluutioteorian kohdalla korostuu se, miten testosteroni korreloi matalan immuunipuolustuksen kanssa hyvin monilla lajeilla. Vastaavia löydöksiä viitataan aika usein löytyvän myös ihmisiltä.  Monesta olisi erikoista että evoluutio tuottaisi heikkentynyttä immuunipuolustusta. Mutta valitettavasti esimerkiksi Zahavin haittaperiaate piittaa enemmän populaatiogeneettisisien laskelmien kautta saatavista trendeistä kuin intuitioista. Näkemys on siitä kiinnostava että Zahavin haittaperiaate vaikuttaa klassisesti esimerkiksi riikinkukkokoiraiden kantajalleen saaliiksijoutumisriskiä ja vastaavia kasvattavissa pyrstösulissa. Ihmisillä miehetkin joutuisivat siis taistelemaan naisten suosiosta jollain tavalla.

Tässä mielessä on hauskaa huomata että ihmisillä naiset koristautuvat ja miehet eivät. Ja kenties Zahavin haittaperiaate ei pääsekään näyttämään kynsiään. Puolisoni mielestä ajatus miesnuhasta on hassu. Hän viittasi Daily Mailiin jossa viitattiin että miesnuha on myytti ja tosiasiassa naiset sairastaisivat pahemmin. Eli kenties naiset sitten olisivatkin niitä jotka joutuisivat noudattamaan tiukkoja naiskuvia taistellakseen miehistä tai muista vastaavista asioista. Eli jotakuinkin kuten monet feministit näkevät asian.
1: On muuten mielenkiintoista että Daily Mail piti uutista huonona uutisena miehille. Vaikka he olisivat terveinä. Miesnuhakysymyksestä on ilmeisesti tullut monille tumbrlin ulkopuolellakin jonkinlainen arvovalta-maailmankuvakisa-statusvääntö jossa on tärkeämpää uhriutua kuin olla tieteen mukaan miellyttävästi terveempi. No, tumbrlissa terveysihannointi olisikin varmasti ableismia.

En lähde ottamaan tähän kantaa koska tilanne oli muuten herkullinen.

Tässä kohden tuon esiin sen että tiedettä tehdään paljon. Ja tästä seuraa se, että olipa kantasi tai mielipiteesi mikä tahansa, jossain on tutkimus joka puoltaa sitä. Ja tämä on tieteenfilosofisesti tärkeää. Se liittyy aika vahvasti kirjoitukseen jonka tuotin aika vähän aikaa sitten "Uuteen Suomeen". Kun tutkimuksissa on tärkeänä saada tietty P -arvo, voidaan sanoa että tätä nykyä tilastollisesti odotettavissa on että yksi 20 tutkimuksesta on odotusarvoisesti väärin. (Ja muut asiaan liittyvät vaikuttimet saavat luvun näyttämään todennäköisesti hieman surullisemmalta ; Tuo odotus P -arvon kohdalla koskee esimerkiksi metodologialtaan aivan virheettömiä tutkimuksia. Vääristyneitä ja virheelliselle logiikalle perustuvia juttujakin on olemassa nollasta poikkeava määrä joten todellinen luku on pelkästään tämän vuoksi surullisempi kuin mainitsemani 1/20.) Koska tutkimusta tehdään useista aiheista paljon, syntyy niihin väistämättä ja odotettavasti monenlaisia tuloksia.

Pseudotieteilijät ja eri aatteiden helppoheikit taas etsivät juuri näitä poikkeavia tutkimuksia. Ja tästä seuraa jännittävä ilmiö. Ilmiö jonka paras lähestymistapa on tuttu tieteenfilosofiasta. Mutta ei perinteisestä normatiivisesta tieteenfilosofiasta jossa joku Popper tulee puhumaan falsifiointikriteeristä. (1/20 on metodisesti hyvää tutkimusta mutta niissä on epätosi tulos.) Puhutaan sellaisesta tieteenfilosofisesta asiasta kuin tutkimusohjelman hedelmällisyys. Tämä on, jännittävää kyllä, hyvin tehokas ase juuri tätä virhemarginaalia vastaan. Ja taustasyy on hyvin tehokas ja tavallaan yksinkertainen. Ja se on liitoksissa siihen miten ihmiset - ja ennen kaikkea skeptikot - lähestyvä asioita väärin.

Monet muistavat vielä sen kuinka Puolimatkan homojen ja perheiden suhdetta epäiltiin. Tässä esitettiin kovaa vihjailua yliopistoa vastaan. Viestin henki oli se, että Puolimatka olisi oleellisesti vääristellyt käyttämiään lähteitä. Tässä kohden olin tosiaan jopa varovaisesti Puolimatkan puolella. Sillä en näe että ongelmana olisi se että hän vääristelisi lähteitään vaan siinä miksi hänellä on juuri ne tietyt lähteet. ; On itse asiassa niin että pseudotieteissä tulee usein vastaan yksi tai kaksi taktista tutkimusta jotka toistuvat kerran toisensa jälkeen. On mielenkiintoista miten näihin samoihin marginaalitutkimuksiin aina päädytäänkin.

Taustalla on tietenkin se, että jos ihmisellä on agenda tai muuten vaan vahva maailmankuva, niin se helposti ohjailee kiinnostusta ja tulkintaa. Ihminen on valitettavissa määrin epäfilosofinen olento. Ja epäfilosofisuudella tarkoitan sitä että emme täytä itsekriittisen olennon kriteereitä juurikaan. Kognitiivisen dissonanssin edessä assimiloimme, yritämme jotenkin selittää asian ilman että korjaamme omia näkemyksiämme. Ja tästä seuraa se, että helposti valikoimme tutkimusvuoresta ne jotka tukevat omia juttujamme. Jos olemme väärässä etsimme sitä 1/20+ -poolia.
1: Falsifioituvuusehdon vaatiminen ja falsifiointiehtojen esittelyvaatimus ennen testin tekemistä ovat tässä mielessä tieteenfilosofisesti oikein että psykologisesti oleellinen temppu joka taistelee luontaista idiotiaamme vastaan. Että ei se Popper ihan olematon tässäkään yhteydessä ole.

Tätä kautta onkin oleellista tiedostaa että Puolimatkan kohdalla on syytä katsoa esimerkiksi Regnerusta johon hän viittaa. On jännittävää miten aina kun homojen avioliittoa vastustetaan esiin löydetään juuri Regneruksen tutkimus. Ristin voitto uutisoi Regneruksesta tärkeänä tutkijana, sillä Aito Avioliitto on kutsunut tämän mestarin maahan vierailemaan ja keskustelemaan homoavioliittoa vastutavan Pasi Turusen kanssa. Regnerus on tullut esiin myös laajasti. Juha Leinivaara blogasi taannoin siitä miten Suomessa hänen puolustamisensa on melko näkyvää. Ja miten Venäjällä juuri Regneruksen tutkimusta oli siteerattu kun oli haluttu, Zhuravlyov etunenässä, saada syy ottaa sateenkaariperheiden lapset pakkohuostaan (mukaanlukien lesboperheiden omat biologiset lapset).

Tässä tieteen hedelmällisyys -argumentissani tärkeää ei ole se että Regnerus oli paheksunut tätä Zhuravlyovin esitystä vaan se että Zhuravlyov käytti Rengerusta. (Joskin eettisesti se on relevantti asia ja kertoo että Regneruksella on jotain jota Tapio Puolimatkalla ei ole, eli moraalinen kompassi.) ; Pointti on siinä että tässä pseudotieteiden sisäisten starojen synty nojaa samaan prosessiin miksi aina samat tutkimukset tulevat esiin.

Vakiintuneet starat ja aina samat tutkimukset.

Kun mietitään pseudotieteitä lähdeluettelo edellä, herää usein kysymys siitä miksi (1) ei ole haettu esimerkiksi suomalaisia alan tutkijoita joilla on vastaava siteerattuuskynnys ja tunnettavuus kuin näillä staroilla ja (2) miksi ei haeta ulkomailta yhtä kaukaa niitä joiden tieteellinen arvovalta ja lainattuusmäärät ja muut vastaavat ovat kovempia ja (3) miksi aina samat kourallinen tutkimusta toistuvat eikä valikoimassa ole hirveää kasaa erilaisia tätä poikkeusnäkökantaa tukevia tutkimuksia ja oikein runsasmääräisen useita eri tutkijoita.

Miksi esimerkiksi rokotekriittiset viittavat Wakefieldiin ja puolustavat tätä? Koska heillä on sankarit vähässä. Miksi se on vähässä? Koska tutkimusten vuori ei mitenkään ole tämän näkemyksen kannalla ja valtaosa on nimenomaan erimielinen. Miksi rokotteita puolustamaan hommataan joku koulutettu lääkäri mutta joskus pseudotieteitä puolustamaan napataan jokin aivan eri alasta tutkinnon saanut tyyppi - ja joskus jopa vain "kätevästi itseopiskellut valistunut amatööri"? Koska keskustelussa haetaan vastapuolia ja toisella on varaa tarjota isommasta talenttilaarista kuin toisella.

Pseudotieteiden olemassaolon idea on tavallaan yksinkertainen ; Se, että suosio saavutetaan tiedemaailman ulkopuolella. Sanotaan jotain joka miellyttää monia ei-tiedemiehiä. Tämä saavutetaan olemalla maailmankuvallinen ja tarjoamalla jotain jota on vaikeaa saada muuten. Tästä seuraa usein se että tiedepuolella vastassa on paradigma jolla on useita tutkijoita. Näin pseudotieteen edustajasta tulee tunnettu kun hän on aina se "toinen osapuoli" keskustelussa (kun kilpailua on vähän) vastapuolella taas on useampia tutkijoita joten he vaihtuvat useammin ja näin heistä tulee vähemmän näkyviä ja muistettuja hahmoja. Tätä kautta juuri se että oman puolen tutkijat ja tutkimukset ovat harvalukuisia tuottavat maine-etua.

Hedelmällisen tutkimusohjelman voi tuntea siitä että sitä ei ehdi opiskella työn ohessa parissa vuodessa omalla vapaalla ajalla internetissä samalla kun on lapsi, asuntolaina ja vastaavia menoja. Se vaatii usein sitä että otetaan riski ja mennään opiskelemaan sellaista alaa josta voi hankkia maisterintutkinnon. Joka on karkeasti sanoen noin "nelisen vuotta tervehenkistä työtä ilman naurettavaa sluibailua tai kauheaa raatamista."

Tässä kohden tilanne onkin se että pseudotieteen tunnistaa siitä että alan klassikkotutkimukset voi opetella parissa kuukaudessa iltapuhteena. Ne voi löytää ja opetella googlella mielekkäässä ajassa. Tässä mielessä ID ja eksegetiikka ovat hyvät esimerkit. Ne ovat nimittäin monen ideologisessa viitekehyksessä samanlaatuista materiaalia (joko roskaa tai laatua). Mutta niiden välillä on ero. Jos mietitään alkukielisen Raamatun ymmärtämistä, vaatii prosessi vuosien kielitieteellisen opiskelun. ("Sitähän saattaisi päästä jo parinkymmenen vuoden päästä lukemaan Raamattua", kuten eräs uskovainen osuvasti lohkaisi kun moitittiin sitä että Raamattua lähestytään liian arkisesti ja alkuseurakunta ohittaen.) Sen sijaan sekä minä että Tapio Puolimatka olemme opetelleet varsin hyviksi ID -teorian perusteosten ja tutkimusten läpikahlaajiksi samalla kun meillä on ollut muita velvoitteita. (Molemmat ovat suorittaneet tutkintoa "jostain ihan muusta" ja tutustuneet ID:seen vapaaehtoispohjalta vapaa-ajalla.) Emme voisi oppia kvanttifysiikkan sisältöä yhtä läpikotaisin vastaavalla resurssoinnilla. (Oikeasti uudet mullistavat paradigmat tuottavat uusia tutkimuksia sarjatulella, ja tämä viehättää etenkin nuoria tutkijoita. ID ei näytä mitään tämänlaisia merkkejä.)

Ja juuri tämä on se ero hedelmällisen tutkimusohjelman ja erilaisen ideologisen helppoheikkeilyn välillä. ; Helppoheikit hakevat sen 1+/20 -osuutensa perslihaksilla ja internetissä kaveripiirissä jakamalla niin että heillä on asiaansa tukemassa tutuksi tuleva harvinainen tutkija ja hänen harvinainen tutkimustuloksensa. Toinen puoli taas on sellainen että sitä ei voi opetella läpikotaisesti kätevästi internetistä, on pakko jäädä amatööriksi. ; Pseudotieteissä keskustelun mestarit voivat olla maallikoita joilla ei ole juuri tähän aiheeseen liittyvää akateemista tutkintoa.

Ja toisaalta ; Ei tarvitse olla mikään oikean tutkinnon omaava Regnerus päästäkseen Aidon Avioliiton kannattajien silmissä sopivaksi intellektuelliksi. Koska kun marginaalia vakavastiotettavuuteen on riittävästi, on otettava siitä mitä on tarjolla.)

Optimismista ja evoluutiosta

Arthur Schopenhauer oli pessimisti ja kenties jopa minua negatiivisempi ihminen. Hän kritisoi kirjassa "Pessimistin elämänviisaus" optimismia. Tässä yhteydessä hän ei nosta esiin sitä optimismia joka useille tulee ensimmäisenä mieleen, ajatusta siitä että elämässä olisi miellyttäviä asioita ja että jokainen voi muuttua jakamalla hyvää odottavia aforismeja.

Sen sijaan hän tarttuu Leibnizin näkemykseen siitä että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Yhteys on siitä kiinnostava että tätä kautta optimismi ja pessimismi voidaan sitoa näkemyksiin parhaimmista tai huonoimmista mahdollisista maailmoista. Ja Leibniz tuo omalla osallaan mukaan sellaisen twistin että yritykset ratkaista pahan ongelmaa johtavat määritelmällisesti optimismiin.

Schopenhauerin teksteissä on nähtävissä "tiettyjä evoluutionhajuisia" jälkiä. Ja tämä paistaa läpi nimenomaan hänen Leibniz -kritiikissään. Schopenhauer lähestyy elämäntahtoa siten, että se lietsoo meihin optimismin illuusiota. Koska kysymys on hengissä selviytymiseen pyrkimisestä, ei siitä ovatko odotukset todellisuudenmukaisia. Ja tässä yhteydessä Schopenhauer puhuu myöls mahdollisista maailmoista.

Schopenhauerin suhde Leibniziin ei ole vain vastahankainen. Se ei ole vain sitä että maailma ei ole täydellinen. Schopenhauer arvioi sen sijaan, elämme pahimmassa mahdollisessa maailmassa. Sellaisessa jossa on maksimaalinen määrä kärsimystä. Hän ottaa tässä tarkastelun kohteeksi eläinkunnan. Ja tarkastelee sen raajoja ja muita elimiä tavoilla jotka ovat melko kaukana totutusta. Jos esimerkiksi Paley katsoo maailmaa siten että se näkee siinä kompleksisia järjestelmiä, Schopenhauer ei katso miten vaikeaa niitä on tehdä. Sen sijaan hän katsoo miten vähällä ne menevät rikki. Schopenhauer huomauttaa että valtaosa eläimistä ponnistelee ja elää vain hädintuskin. Ja jos se menettää vaikka vain yhden raajan tai vain osan tämän raajan toimintakyvystä niin sitä odottaa tuho ja kuolema. Jos niillä olisi huonommat rakenteet ne tuhoutuisivat. Eivätkä kuolleet voi kärsiä.
1: Tämä antaa taatusti hyvin erikoisen twistin kun miettii asiaa modernin ID -teorian kautta ; Behe on korostanut että hänestä Suunnittelusta kertovat  palautumattomasti kompleksiset (RC/IC) -rakenteet joissa yhden funktion takana on monta osaa ja joista yhdenkin osan rikkominen tuhoaa koko systeemin toiminnan. Schopenhauer saattaisi käyttää tätä tukena argumentilleen...

Toki Schopenhauer ajautuu omituiseen tilanteeseen. Hän tulee itsekin maininneeksi että menneisyyttä kaivelevat ovat löytäneet fossiiliaineistoa maailmasta jossa elää erilaisia eliöitä kuin nykyään. Ne ovat tuhoutuneet elinkelvottomuuttaan joten ne ovat huonointa mahdollista maailmaa huonompia. Tätä voi kieltämättä pitää varsin suurena ongelmana hänen näkemykselleen. On selvää että jos jokin olemassaollut on ollut huonointa mahdollista huonompi on joko huonoin tai mahdollinen määritelty oudosti.

Toki tätä voi korjata siten että ne on todellakin määritelty oudosti ; Moderni evoluutioteoria korostaa että kelpoisuus on kontekstisidonnaista. Konteksti taas koostuu niin ilmastosta, geologiasta kuin muusta eliöstöstäkin. (Tämä näkökanta vahvistuu banaalissa arki-ihmisten näkemyksessä evoluutiosta jossa evoluutio on nimenomaan edistystä parempaan eikä vain geenialleelien frekvenssien muuntumista populaatiossa. En halua lietsoa näitä ihmisiä yhtään!) Näin ollen huonoin mahdollinen ei ole mikään absoluutti vaan voi muuttua ajassa.

Voidaankin nähdä että Leibnizin kohdalla tilanne on kiinnostava. Hänen maailmaansa on vaikeaa sovittaa evoluutionäkökulmaa. Sillä Leibniz käsittelee parasta mahdollista tavoilla jotka ovat absoluuttisia parhaimmuuksia. Schopenhauerin näkemyksen saa helposti korjattua suhteelliseksi huonoudeksi. Leibniz vain olettaa a priori että paremmat asiat eivät ole mahdollisia. Ja tämä paras mahdollinen on nimenomaan paras eikä kontekstissaan paras. Hänen näkemyksensä on tässä mielessä melkolailla immuuni empiirisen aineiston tuomalle kritiikille - toisin kuin Schopenhauerin malli joka karkeasti ottaen näyttää "falsifioivan itseään" todistusaineistovetoisesti. Tämä filosofinen kestävyys ei kuitenkaan ole tae siitä että hänen ajatuksensa on parempi. Kenties - sanoisin jopa että luultavasti - nimenomaan päinvastoin.

Optimisteilla onkin ongelma. (Lause joka on aina yhtä hauska kirjoittaa, siksi että se on ironista että totta.) Miten soveltaa parasta mahdollista maailmaa evoluutionäkökulmaan joka mahdollistaa sen että asiat voivat joskus kehittyä myös paremmiksi eivätkä vain erilaisiksi..

Naturalismi -sanan käytöstä politisoituneessa populaaritiedekeskustelussa

Nykyään on varmasti kuolleen hevosen hakkaamista puhua Intelligent Designistä. Tästä hyvän esimerkin saa vierailemalla "Uncommon Descent" -blogissa. Tuo legendaarinen Intelligent Design -tieteen pää-äänenkantaja ei puhu siitä miten CSI -informaatiota lasketaan bakteerien siimamoottoreista ja selitä että kyse ei ole ideologiasta tai uskonnosta vaan tieteestä koska ei voida tietää mitä Suunnittelija haluaa. Sen sijaan siellä puhutaan esimerkiksi siitä miten demoralisoitunut länsimaa katsoo vääriä asioita, ei pelkää islamISMia vaan vaatii aselakien kiristämistä. Selvästi tämä on hyvin poliittista ja kaukana tieteenteosta. Riippumatta siitä pitääkö näitä kannanottoja älyllisinä ja perusteltuina vai ei.

Tilanne ei tietenkään yllätä. Onhan Suomessakin käynyt niin että ensin monet YEC -aktiivit olivat muutaman vuoden trendikkäästi ID -kannattajia. He jauhavat nykyään apologeettisella otteella uskonnosta tai ovat vaienneet. Jotkut ID -buumin mukana nousseet, kuten Tapio Puolimatka, on hypännyt arvokeskusteluun puhumaan homoseksuaaleista ja yhteiskunnan tuhoutumisesta. Bakteerin siimamoottorin CSI -informaatiomäärien laskeminen ei ole selvästi kovin nouseva tutkimusohjelma. Muutos on ymmärrettävissä kun mietitään yleistä pseudotieteiden muuttumista, eli asia johon kommentoin tuoreesti. Muutos on hyvä demonstraatio siitä miten pseudotieteellistä ajattelua harrastavat piirit ovat ensin denialistisoituneet ja sitten siirtyneet avoimesti poliittisiin ja ideologisiin aiheisiin. Tämä on minun silmissäni rehellisyyttä. On melkolailla selvää että ID:ssä oli alkujaan kysymys arvoista ja kulttuurisodassa pärjäämisestä, ideologiasta, poliittisesta kannanotoista ja uskonnosta. Nyt tätä ei vain peitellä.

Eikä minulla siksi tavallaan ole juuri mitään tätä toimintaa vastaan. Ei, vaikka korkean tason poliittiset vaikuttajat ovatkin yhä ajamassa kreationistista politiikkaa vaikka kreationismitieteen teko onkin vähäistä. Tämä demonstroi sitä miten poliittinen valta ei tarkoita samaa kuin intellektuellin työn tekeminen asian puolesta. Ja miten minua uskontoaiheen touhuissa harmittaa enemmän epärehellisyys ja kaksinaamaisuus kuin suora ja rehellinen idioottinen pahuus. (Vaikka en sen jälkimmäisenkään suuri fani olekaan.)

Tartun silti heidän klassiseen "naturalismi" -sanan käyttämiseensä.

Naturalismi on klassisesti tavattu jakaa ontologiseen naturalismiin jonka mukaan maailmassa on vain naturalistisia asioita. Ja metodologiseen naturalismiin jonka mukaan vain naturalistisista asioista voidaan saada tieteellistä tietoa. Molemmissa on sellainen sävy että naturalistiset asiat eivät ole tietoa, ja tätä voidaan pitää aika pätevästi naturalismin perusytimenä.

Lukuunottamatta tietysti Quinen tapaisia naturalistisa ajattelijoita joiden mukaan "For my part I do, qua lay physicist, believe in physical objects and not in Homer’s gods; and I consider it a scientific error to believe otherwise. But in point of epistemological footing, the physical objects and the gods differ only in degree and not in kind. Both sorts of entities enter our conceptions only as cultural posits. The myth of physical objects is epistemologically superior to most in that it has proved more efficacious than other myths as a device for working a manageable structure into the flux of experience." Quinen käsiteverkko kun on määritelty ja rakennettu sillä tavalla, että se hyväksyy minkä tahansa asian. Jumalaakaan ei ole a priori torjuttu tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Ja näin ollen kun puhutaan järkevyydestä ja peruteltavuudesta ei ole mitään erillistä tiedettä ja -eitieteellisen tietämisen verkkoa. Naturalismi on tässä induktiivinen tulos siitä että toiset konseptit ovat toimineet paremmin ja tätä kautta siinä itsessään on empiiristä tietoa. Jumala on siis lähinnä huonoa tietoa. Ja käytännössä tiede on a posteriori -tietojemme vuoksi naturalistista.

Osa kuitenkin kannattaa naturalismi -termin muuttamista ja jopa hylkäämistä.

Asiaa voidaan lähestyä ei-ID -kulmasta. Sillä sitä kautta asiaan saadaan enemmän sisältöä ja järkeä. (Jostain syystä ID ei ollut hyvä keksimään argumentteja asiansa puolesta. Se on tavallaan häkellyttävää. He olivat selvästi innokkaita, mutta into keskittyi enemmän politiikkaan ja arvokeskusteluun kuin siihen että he olisivat kehittäneet parhaan mahdollisen casen asialleen. Mikä kertoo heidän järjestään tai motivaatiostaan tehdä tiedettä.) Denis Alexander on kirjoittanut "Creation or Evolution: Do we have to choose" -kirjaan asiaa siitä miksi hänestä pitäisi hylätä koko metodologisen naturalismin käsite.

Alexanderin mukaan naturalismi -sanassa on takana väärä dikotomia. Kristitty voi nähdä luomistyön prosessina. Ei jonain jossa eliminoidaan luonnolliset prosessit ja jäljelle jäävät prosessit ovat yliluonnollisia prosesseja, kuten Jumalan aktioita. "There are not, and cannot be, any Divine interpositions in nature, for God cannot interfere with Himself. His creative activity is present everywhere. There is no division of labour between God and nature, or God and law...For the Christian theologian the facts of nature are the acts of God." Ja tämän vuoksi aito naturalisti olisi pakotetusti ateisti.

Hän esittää että naturalismi -sanaa käytetään melko leimallisesti ja se näkyy vain evoluutioaiheissa eikä vastaavissa tilanteissa kun katsotaan vaikkapa lääkäreitä. "We don't call Christian accountants 'naturalistic' because of the absence of theological terminology as they check the company accounts, any more than we expect our doctor to use theological language when she tells us that we've got the flu, or the mechanic to refer to Biblical texts when servicing our car. The absence of specific references to God does not render our lives suddenly 'naturalistic'. Quite the opposite: Christians walking with God in the power of the Spirit will be only too aware of God's presence and leading permeating every aspect of their daily lives. Naturalism is the philosophy that there is no God in the first place, so only an atheists can provide truly naturalistic explanations for anything. For the same reason I would not myself use the term 'methodological naturalism' to refer to what scientists do in their research, irrespective of their own personal beliefs." ..." I would therefore suggest simply dropping the term 'methodological naturalism'"

Argumentaatio on sisäisesti ehyt. Ja sen takana on moniakin ajatuksia joista pidän.
* En ole pitänyt länsimaiden läpitunkemasta dualismista. Koen sen takana olevat Descartesin ajatukset asenteellisina ja lähinnä oletettuina. Niiden ottaminen vaihtoehdottomasti on yksinkertaisesti epä-älyllistä.
* Toisaalta Alexanderin argumentti on fiksu siinä mielessä että se muistuttaa siitä että tosiasiassa sekularismi ei ole määritelmällisesti samaa kuin ateismi. Koska sekularismissa on kysymys valtion vallankäytön ja uskonnollisen näkyvyyden suhteesta. Modernina aikana kuulee liikaakin rinnastuksia joiden mukaan sekularismi tarkoittaa ateismia tai uskonnottomuutta. Esimerkiksi itse olen uskonnoton antisekularisti. (Mielestäni uskonnosta saa julistaa, kohkata, innota ja vaahdota sekä uskontoa saa pilkata, väheksyä ja tallata.) Jopa sivistyneet kirkon "sofistikoituneet kristityt" voivat ajaa sellaista kannanottoa että sekularismi on ateismia ja uskonnollisten vallankäytön symbolit julkisessa tilassa ovat jotain jonka poistaminen tarkoittaa kristillisyyden purkautumista.

Näen kuitenkin että Alexander on hitusen heikoilla hapilla. Sillä syy miksi lääkäreitä ei kutsuta naturalisteiksi johtuu lähinnä siitä että ideologiset lobbauskoneet eivät ole päättäneet että tämä on tärkeää. Päin vastoin. Tarvitsemme metodologisen naturalismin tapaisia konsepteja sen vuoksi että jos lääketieteelle kävisi kuten evoluutioteorialle, niin ilman sitä syntyy tilanne jossa selitettäisiin että jos lääkäri suostuu puhumaan vain hormoneista ja antibiooteista mutta ei käsilläparantamisesta niin hän on "naturalisti". Tässä tilanteessa on fiksua olla jokin erotteleva käsite joka erottelee ateisti-naturalistit ja metodologiset naturalistit toisistaan. On tärkeää korostaa että on mahdollista olla lääkäri joka ei käytä käsilläparannusta vakiokeinona ihan sen vuoksi että se ei ole osoittautunut tehokkaaksi hoidoksi.

Ja juuri tämän vuoksi tarvitsemme sellaisia käsitteitä kuin metodologinen naturalismi. Se on filosofisesti tärkeä jaottelu jolla on arkielämässä tärkeitä sovelluskohteita. Se on sellainen joka on samalla intellektuellilla tasolla mielenkiintoinen pienempiin kategorioihin jako joka takaa sen että analyysiä voidaan tehdä tarkemmin. Ja toisaalta se on jotain jolla voidaan puuttua tiederahoitukseen tai siihen miten poliittiset suuntaukset haluavat omia näkemyksiään valtaan ja käytänteiksi esimerkiksi sairaaloihin tai koululuokkiin.