Eksploitaatio ja itsemurha

Horace McCoyn klassikkoteos "Ammutaanhan hevosiakin" käsittelee maratontanssijoita. "Matkalla tuntemattomaan" -kirjablogi analysoi tätä teosta nykyajan vinkkelistä. Kulma on relevantti ja ajankohtainen, koska maratontanssit olivat aikansa "Tosi TV:tä". "Mitä oli ennen tosi-tv:tä ja Selviytyjiä? Tietenkin antiikin gladiaattoritaistelut ja vaikkapa ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Yhdysvalloissa maratontanssikilpailut eli lihaa ja verta viihteen myllyyn tavalla tai toisella, puutteen ja jossakin määrin myös julkisuudenkipeyden hyväksikäyttöä." Katsojan osuus korostuu häijyllä tavalla. "Ilman katsojiahan ei olisi ollut tanssikilpailuja tai ei olisi BB:tä. Kysymys kuuluukin, miksi ihmiset tällaista katsovat ja pääosin hyväksyvät kaiken tämän nyt ja silloin 1930-luvulla? Onko kyse jännityksen hakemisesta vai kenties sittenkin jonkinlaisesta muunlaisesta perustarpeesta. Ehkä kyseessä on tarve löytää ihmisiä, joilla menee vielä huonommin kuin itsellä. Omaa itsetuntoa on pönkitettävä myös muiden kustannuksella." ... "Kyseistä spekulointia voisi jatkaa loputtomiin, mutta olennaisinta lienee se, että se tuo esille kirjan luonteen. Nähdäkseni kirjan kautta avautuu jotain hyvin olennaista ihmiskuntaan liittyvää, olipa historiallisen perspektiivi sitten kuinka laaja tahansa. Katsojia ihmisten hyväksikäytölle on kautta aikojen riittänyt, ja se on näkökulmista mielenkiintoisin, eikä kovinkaan mairitteleva."

Kirjan lähtökohtanahan on aloittaa lopusta. Robert on ampunut tanssiparinsa Glorian. Tätä asiaa sitten seulotaan kirjassa ikään kuin jo tapahtuneena. Gloria on pyytänyt apua kuolemisessa ja Robert on sitä antanut. Näin korostuu se, miten sisäpiirin maailmassa - eli maratontanssijan kannalta - itsemurhassa avustaminen on ymmärrettävä ratkaisu. Ulkopuolinen vain kauhistelee tätä. Kuitenkin, kuten "Matkalla tuntemattomaan" -blogisti esiintoi, tämä kuitenkin kertoo siitä miten tämä kauhistelu on se moottori joka ylläpitää tätä sisäpiiriä jolle itsemurhassa avustaminen on normaalia.

Tämä onkin eräässä mielessä sosiaalipornon ongelma. Siinä ytimessä on usein kauhistelu. Kauhistelua kuvaa usein nimenomaan se, että ongelmaa ei lähestytä ongelmana, vaan sen sijaan etsitään syyllistä. Tai teknisesti katsoen ei etsitä. Sillä yleensä syylliseksi tiedetään se, mikä muutoinkin nähdään kaiken pahan taakse. Ja sitten loppu on tekosyiden keksimistä. Valtaosa arvokeskustelusta onkin sitä että tämänlainen kauhistelu herättää moraalisen närkästyksen, ja jotain syyllistä vastaan hyökätään.

Historia tunteekin monta tämänlaista ns. sosiaalista huhumyllypaniikkia. Esimerkiksi Guilloun "Noitien asianajaja" tuo esiin kaksi ns. moraalista massahysteriaa. Toisen keskiajalta jolloin pohjoismaissa oli huhumyllyn vuoksi syntynyt lynkkaushenkinen noitavainoaalto. Ja toinen löytyi nykyajalta, kun salaliittoteorianomainen satanisti-pedofiilien ryhmää nähtiin ilman todisteita ties missä. Samaa tarinaa kertoo myös Ilkka Pyysiäisen "Jumalaa ei ole", jossa kerrotaan eksorsismiylilyönnistä ja siitä miten ehtoolliselta varastettu öylätti herätti valtavan kalabaliikin jossa uskonnolliset tunteet oikeuttivat väkivaltaa, tappouhkauksia ja muuta vastaavaa hyvin vahvaa aggressiota. ; Sosiaalipornolla on tässä suhteessa ikävän pitkä historia, ja esimerkiksi Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" aikaansaivat monissa lukijoissa samastumiskokemuksia ja lopputuloksena oli vahva itsemurha-aalto. Tunteiden aallokon herättäminen on vaarallista. Lietsominen on helppoa. Ja valitettavasti höpöviihde ja nykykulttuuri harrastaa tätä.

Aaron Jamesin näkemys kusipäisyyden psykologiasta on tässä kohden varsin osuva. Hänhän ei selitä sitä pahuudella vaan hyvyydellä. Kusipää ei ole tunteeton sosiopaatti tai psykopaatti. Päin vastoin. Kusipään moottorina on moraalinen närkästys. Tämä lietsoo häntä tekemään eirationaalisia ratkaisuja. Kun on hyvyys puolella, niin päämäärä ja oma vakaumus oikeutavat keinoja. Keinoja jotka voivat olla vaarallisia, tai tehottomia. Keinoja jotka ovat joka tapauksessa ärsyttäviä ja muita loukkaavia.

Ylläoleva alustus saa monet nyökyttelemään. ; Klassinen maallistumista vastaan tehty argumentaatio muistuttaa juuri tuota minkä ylle laitoin. Tämänlaisen puolestapuhuminen korostaa että esimerkiksi uskontoa tarvitaan eettiseksi paimeneksi, koska uusliberalismin vallan alla ihmiset maallistuvat kuluttajiksi, jolloin ihmisten kärsimys välineellistetään viihteeksi jota tirkistellään. Ja tässä kritiikissä on hyvin paljon järkeä.

Vaarallinen sosiaaliporno voidaan selittää sosiaaliseksi ilmiöksi, jossa ihmisen normaali sosiaalinen tapa heimoutua ja rakentaa me-muut -mentaliteettia otetaan toiminnan ohjeeksi. Emootiot värittävät asiat eettisesti, ja tämä vakaumus sitten johtaa tulkintakenttään jossa viholliset tuomitaan. Näin ongelmaa ei ratkaista, vaan pahennetaan. Kun kysymys ei ole ongelman taustaluonteen selvittämisestä, ja siihen toimivien päämäärien soveltamisesta, vaan syyllisten tuomitsemisesta, on kysymys vaarallisesta sosiaalipornosta.

Bashataanhan "ateistejakin".

Ylläoleva kenttä on hyvä pitää mielessä kun lähdemme kirkolliselle "kotimaa" -blogimetsikölle. Hannu Kiuru kirjoitti siellä itsemurhista. Aihe on luonnollisesti hyvin tärkeä. Hän puhuu oikein juoruista ja huhupuheista. Ja sitten hän ei malta olla sanomatta seuraavaa "Väitän, että tiedotusvälineitten myötävaikutuksella voitaisiin helposti vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin niin, että ihmisille näytettäisiin, miten toivotonta elämä on. Kannattaa antaa periksi. Mistään ei ole mitään hyötyä. Miksi pitkittää mieletöntä kärsimystä? Ateistit rohkaisisivat vielä näkyvällä joukkoesiintymisellään ja todistaisivat, että eihän kuoleman jälkeen ole mitään, pelkkä tyhjiin raukeaminen. Vaihtakaa siis raamattunne heti myrkkykapseleihin!"

Tämänlainen vihjailu väittää melko suorasanaisesti, että asioiden välillä olisi yhteys. Että ateismi olisi jotenkin kätevä itsemurhaan lietsomisessa. Tämä noudattaa yleensä jonkinlaista filosofista ja maailmankuvallista tulkintaa. Korostin siellä, että "Onkin varsin huolestutavaa että teologi pomppaa psykiatrien alalle esittämään väitelauseita psykologisista ilmiöistä ja niiden perimmäisestä olemuksesta. Tämä ei yhtään eroa Jalovaaran demonienmanaamisesta siinä mielessä, että siinä mennään kyllä ihan toisen tieteen alueelle mestaroimaan ihmisten elämällä vähän kuin amatööripohjalta." Ideologinen syyttäminen on aika rajua. Otin tässä esille esimerkin voiman, jotta ymmärrettäisiin mitä ajan takaa. "Reaktioni on sama kuin Jokelan ampumisen jälkeen. Kun ammunnassa kuoli ateistilapsiakin, joiden aatearvo seuraavana päivänä masinoitiin monen kristityn "huolijulistukseen", oli ironiamittari kaakossa ja ainakin minun suvaitsevaisuus tavallista(kin) matalammalla. Että kuollut voidaan mukavasti välineellistää hänelle tärkeiden asioiden vastustamiseen henkilöiden toimesta joilla ei ollut em. ihmiseen mitään henkilökohtaista suhdetta, ja että tämä tulee tästä reagoimaan ihmiselle jolla on perhekohtantien kautta yhteys niihin kuolleisiin ihmisiin. Tälläisen varsin surullise aktion jälkeen vielä. Pitäisikö niitä taputtaa päähän?" Yhteys on varsin karu, koska ratkaisuna luterilaisuus ja kristinusko on omituinen jo tilastollisesti. Suomihan on tunnetusti ollut kova itsemurhamaa. Luterilaisuus on ollut pysyvää. Lisäksi tilastot aiheesta näyttävät että samaan aikaan kuin ateismin määrä nousi kasvuun, itsemurhaluvut pienenivät. Tämä vihjaa että yhteys ei ole kovin voimakas. Toki näen, että oikeasti ateismi tai uskovaisuus ei ole se syvin ongelma.

Kiuru yrittää tasapainoilla sen kanssa että hän ei sano mitään tälläistä, mutta että hän kuitenkin tarkoittaa tälläistä. "Potentiaalimuodon (rohkaISIsivat) eli voisivat vaikka rohkaista. Agressiivinen ateismi haluaa näin nimenomaan tehdä. Eihän ihminen ole kuollut vasta sitten, kun hänet haudataan. Hän voi kuolla jo paljon aikaisemmin, nimittäin pystyyn, tarkkaan ottaen silloin, kun hän menettää toivonsa. Kun ei enää ole vaihtoehtoja, on vain umpikuja. Miksi Jumalankieltäjät tyytyisivät vain houkuttelemaan ihmisiä eroamaan kirkosta, kun tehokkaampaa on riistää heiltä Jumala viemällä ihmisiltä usko parempaan ja tulevaisuuden toivo? Jos väitetään, että taivaallisella valtaistuimella ei istu kukaan ja että kuoleman jälkeen ei enää ole mitään, niin sehän on todellinen uutinen, joka tulee saattaa koko maailman tietoon. Eläköön nihilismi!" Tässä potentiaalinkorostamisen ja suoran nihilismikytköksen välissä on tietyllä tavalla huvittavaa olla. Tai huvittaisi, jos ei itkettäisi.

Toinen teema onkin nimittäin juuri se, että kaikessa on kysymys ideologisoinnista. Toki tässä ei harjoiteta ateistejen omaa logiikkaa, vaan uskovainen ikään kuin ulkoapäin määrittää sen mitä ateistin tulee kokea. Esimerkiksi Sartre ei tunnetusti ajanut arvotyhjiötä, sillä tyhjään heitetyn kokemuksessa ei piehtaroitu vaan yritettiin päätyä häpeämättömään vallan ja vastuun jakamiseen. eikä Nietzsche ajanut kohti nihilismiä vaan yli-ihminen juuri ylitti nihilismin ja päihitti sen.

Kuitenkin Kiuru esittää puhuvansa elämästä elämästä "ei teorioista vaan pelkistetystä elämästä." Ja hän kuitenkin mallintaa näitä filosofisesti ; Arvotyhjiö, nihilismi, romantiikka ja stoalaisuus ovat maailmankuvallisia mallintamistapoja, eivät psykologisia korrelaatteja. Hannu Kiuru sanoi seuraavaa ; "Romanttinen perustelu: Koska Romeo ja Julia eivät saaneet toisiaan tässä elämässä, he kuvittelivat voivansa olla ikuisesti yhdessä kuoleman rajan tuolla puolen. Filosofinen perustelu: Stoalaisuus opetti, että ruumis on sielun vankila. Samalla tavalla kuin ihmisellä on lupa paeta savua täynnä olevasta talosta, sielulla on oikeus paeta ruumiistaan."

Moitinkin tätä varsin kovasanaisesti ; "Ilman validia psykologista teoriaa on pakko palata Jalovaaraan joka poistaa sairausdemoneja. Ei lääketieteen teoria, mutta halu auttaa ja näkökulma omakokemuspohjainen. Hyvää tarkoitetaan, ja omia fiiliksiä seurataan. Kokonaisuus vaan on omissa sfääreissä irralla siitä "arjesta" johon muka nojataan. No, eheytetäänhän homojakin ja ammutaanhan hevosiakin. Arkikoklemulksella ja uskonvakaumuksella. Perimmäinen syy on etääntyminen tieteestä ja toissta ihmisestä. Ideologia ja halu bashata jotain ihmisryhmäöä tekevät ilmiöstä oman ideologian käsikassaran sen sijaan että oikeasti jeesittäisiin ihmistä. Olet osa tätä isoa myllyä. Älä ota itseesi ja arvovaltaasi. Katso kuuta ja sormea. Sen jälkeen on toki hyvä miettiä että mikä kuu-ukko sitä itse sattuukin olemaan. Vai ollaanko sittenkin vain kuutamolla." Viittasin tässä siihen, että optimismihöpö ja muut intuitiiviesti usein käytetyt avunantokeinot ovat toimimattomia. Niiden antaminen on siis pahempaa kuin antamatta jättäminen. Näissä on aina vakavana riskinä se, että syntyy itseäänruokkiva kehä, jossa itsemurhien määrästä huolestutaan ja sitten tarjotaan ratkaisuksi keinoa joka heikentää asiaa, ja kun tämä pahentaa ongelmaa ollaan enemmän huolissaan ja tarjotaan enemmän sitä "ratkaisua". Nostin tämän esiin analogiaa soveltaen. "Tulee mieleen koulukiusausteema, joka on itselleni tunteita herättävä ja tärkeä. Kun erästä kampanjaa arvioin sen tulosten kautta ja kerroin siitä että eroa kampanjaa harrastaneiden ja verrokkien välillä ei ollut, minulle huudettiin siitä että kannatan koulukiusaamista. Huvitti. Ainut mitä vastustin oli tehottoman itseriittoisuuskuplan ajamista jossa joku kukkahattu saa hyvää mieltä muiden ongelmista ratkaisematta niitä." Tämä on vakava asia. Sillä jos koulukiusaamisvarantoja ohjataan tähän, se on pois kiusaajilta. Rahaa käytetään toki yhteiskunnan hyväksi, nimittäin näiden "kukkahattujen" mielihyväksi. Rahasto pitäisi tällöin nimetä "hyvinvoivien keskiluokkaisten idealistitanttojen hupirahastoksi" eikä väittää että se auttaa kiusattuja.

En halua nostaa esiin mitään sellaista, jossa uskovainen ei saisi auttaa. Olin hyvin kiusaantunut (em.) Jokelan ampumisen yhteydessä siitä, miten moni pahastui siitä että kirkko oli paikalla tarjoamassa terapiaa. Mielestäni asiantunteva ja tieteeseen pohjaava terapia on hyvä asia. Ja jos pastoreilla on psykologista koulutusta, ja he osaavat sitä antaa, niin en lähde tuomitsemaan siksi että he edustavat jotain väärää ryhmää. Sen sijaan pahastun jos toimimattomia keinoja ja tieteellisesti eipaljastettuja korrelaatteja käytetään tosina vain siksi että maailmankuva sanoo että niillä on vaikutus. ; Tämä muistuttaa normaalistrategiaani jossa ideaalina on se, että jos on tärkeä asia, niin sitä huolellisempi pitää olla. Pelleilylle on annettava sitä vähemmän tilaa mitä tärkeämpi asia on. ; Olen tässä pragmaatikko. Niitä ihmisiä, joista kyökkipsykologia on niin suuri ongelma, että on viisaampaa korostaa omaa tietämättömyyttään. Ja että kyökkipsykologiaa vastaan pitäisi taistella ottamalla mielenterveystyön perusteet pakolliseksi koulun oppiaineeksi. (Samoin ideaalimaailmassani ensiapukortti ja ajokortti kuuluisivat peruskoulun oppimäärään ja näistä voisi joustaa vain sokeuden tahi muun relevantin syyn nojalla!) Moni tietysti sekoittaa tämän skientismiin, koska tässä mietitään vain sitä että onko yhteys toimiva ja välineet tehokkaita. Itse näen että tämä ei ole skientismiä sanan oikein missään relevantissa näkökulmassa.

IQ -sympatiakykyteema ~ eli miten sivupolkua yritetään väkisin rakentaa.

Ihmettelenkin sitä, että keskustelua haluttiin viedä siihen suuntaan että olisin jonkinlainen täysi tunnevammainen. "Kun on älykkyyttä riittävästi, puuttuu myötäeläminen. Eli lopputulokseksi näiden komenttien päätteeksi. On turha murehtia kuolemista, annetaan mennä ja annetaan kylmästi toiset kuolla. Tällainen käsitys tuli. Tämä on yksilölisen yhteiskunnan tahto ja siihen ei tunteet saa puuttua." Tämänlaista syytöstä on tietysti hieman omituista niellä. Koska ideanani oli juuri se, että miksi optimistihöpisijät eivät vaan suoraan torppaa myrkkypillereitä masentuneille. Kun masennusta vahvistetaan "intuitiivisesti parannuskeinolla", on selvää että sivutuotteena olevat itsemurhakuolemat lisääntyvät. Kun katsotaan seurauksia - eli sitä tärkeissä ja suurissa asioissa oleellista kulmaa jossa kysytään että onko "auttaminen auttamista" - on se aivan sama, kuin jakaisi ohjeita siitä miten omenista saa eristettyä syanidia.

Mutta tätä tietysti korostaa se, että Kiuru yritti heti ensilausunossaan viedä keskustelua älykkyysosamääräteemaan. En viitsi edes reagoida tähän, koska sillä ei ole tekemistä itsemurhien ja masennusten kanssa - ajatus siitä että älykkyys tarkoittaisi jotain pessimismiä ei vastaa todellisuutta. Tosiasiassa onnellisuus ja älykkyys eivät oikeastaan korreloi keskenään. Älykäs voi siis olla aivan yhtä hyvin onnellinen kuin onneton. Ja sama koskee meitä vähän tyhmempiäkin.

Moitin tässä kompensaatiopakosta. Eli siitä, että ihmiset usein ajattelevat että hyvä attribuutti on jostain toisesta pois. Että kauniiden olisi pakko olla tyhmiä. Ja että Hawking on nero koska on maksanut siitä rullatuolillaan. Tai että ihmiset ovat neroja koska ovat pessimistisiä, surullisia ja masentuneita. Tämä ei tietysti yleensä vastaa todellisuutta. ; Tässä kohden kompensaatiopakon tekee toki erityisen typeräksi se, että tosiasiassa tutkimukset näyttivät juuri sen, että ateistit ovat myös myötätuntoisempia. (En maininnut tästä toki kotimaassa, yritin olla neutraali tältä osin, tuo olisi liian repivää. Ja irrelevanttia koska en ole ateisti.) Tämä itse asiassa on lujassa kytköksessä sen kanssa, että ideologisuus rakentaa nimenomaan leirejä. Emootiot leiriytyvät. Tämä on toki itsellenikin varsin tuttu ilmiö, ja sen reaalisuutta onkin vaikeaa kiistää.

Erikoisinta oli, että otin esille oman taustani. Olen yrittänyt itsemurhaa. Minulla on omakohtaista kokemusta siitä mitä masennus on. "Nähdäkseni vain minua syytetään samastumiskyvyttömäksi vaikka tosiasiassa kaikki muut on tässä masennusasiassa ns. ulkopuolisia. Minun kyky ymmärtää muiden ihmisten ajatuksia ei ole parhaasta päästä. Mutta tässä kohden kysymys onkin minulle kokemusasiantuntijuudesta. Miten niin masentuneen ihmisen ajatusmaailma osoittaa vieraantumista masentuneiden ihmisten kokemusmaailmasta?"En vastaa kristittyjen ideaalia, joten sanomani muokkautui antiteesikseen ja erimielisyyteni siitä miten masentuneen mieli toimii tulkittiin siten että he ovat eimasentuneina oikeassa ja minä masennuksen kanssa kovan koulun painineena olen väärässä.

Tässä itse asiassa olisi minusta ihan hyvä syy olla "olematta sympatiakykyinen". Valitettavasti kristittyjen maailmankuvallinen lokeroiminen estää heitä tässä kohden käyttämästä tilastollista etulyöntipotentiaaliaan. Sillä olen tunnetusti toistanut sitä, miten ihminen helposti samastuu asioihin itsensä kautta. "Samanlaisuuteen kahlitseminen" on usein virhe. Toista ei ymmärretä koska omat tunteet ovat hyvin hallinnassa ja niiden kulku ymmärretään. Ja ihmiset eivät vain ole toistensa klooneja. ; Esimerkiksi mielenterveyspuolella perusongelmana on se, että jos ihmisen mielenterveys on sairas, se ei by definition toimi normaalisti. Korostin tätä heitollani "Ai, elämä on lahja - siis minne voin palauttaa?" Tämä korostaa sitä, että kun joku yrittää optimistisesti selittää että elämä on lahja, niin tehokkuus piilo-olettaa jotenkin sen, että tosiasiassa toinen kokisi elämänsä hienona ja arvokkaana ja ei siksi tekisi itsemurhaa. Kuitenkin tosiasiassa juuri näin ei ole. Epänormaali mieli kulkee aivan omia rajojaan. Tässä väkissä on vakava ns. ymmärryshorisontti.

Hauskaa on, että tutkimuksiin ei löytynyt tuloksia joissa itsemurhariski olisi liitetty ateisteihin. Sen sijaan löytyi kyllä brittitutkimus (lue:Iltalehti) jossa puhuttiin hieman jostain muusta kuin ateismista. Perhesurmia, jatkettuja itsemurhia, harrastavat omistushaluiset, kontrolloivat ja omahyväiset ihmiset. Tämä tietysti liittyy monien mielikuviin "aggressiivisesta ateismista". Yhteys on edelleen päässä, ja se on yhtä asiatonta kuin se, että joku ateisti syyttäisi uskontoja sodista väittäen että yksilö ei uhraisi itseään ilman tuonpuoleistoivoa.
1: Toki stoalaisuuden ajatus ruumiista sielun vankilana ja Romeon ja Julian ajatus tuonpuoleisesta ikuisuusrakkaudesta ovat teistisiä. Eivät ehkä kristillisiä, mutta ehdottomasti teistisiä.. Mutta tämä olisi sitä kauheaa filosofiointia maailmankuvien kautta, josta juuri en pidä!
2: Eihän siihen voi oikein muuta sanoa, kuin että jos se on totta niin jokainen uskonnottomalle masentuneelle tuleva uskovainen joka kertoo että (a) ateismi tarkoittaa elämän arvottomuutta, nihilismiä ja sitä että myrkkytabua naamaan vaan ja (b) jotka uskovat että ihmisen maailmankuvan seuraaminen ohjelmoi hänen käytöksensä. Niin jokainen näistä ihmisistä yrittää murhata tämän ateistin. Sillä jos argumentti ateismin ja itsemurhan välillä on vahva, ja toinen uskoo sen, niin hänhän tappaa itsensä, eikä edes tapa itseään kristittynä! Ainut mikä siis pitää ketään ateistia hengissä on ignoranssi ideologiansa aukkopaikoista. Miksi siis purkaa tätä ignoranssia ns. argumentoinnein? Ainut tie ulos tästä on ajatus siitä että nämä kristityt tietävät puhuvansa paskaa. Uskon että he tietävät puhuvansa paskaa. Tai sitten maailmassa on ihmisiä jotka ovat todella murhanhimoisia.

Hupaisinta on, että tässä uskon puolustamiseksi kelpasi myös juoruilun vaarojen väheksyntä. Kun uskovaisten syyllisten etsintä ilman korrelaatioilla näytettyjä todisteita otettiin "tiedeuskoisesti" esille, niin tässä vaiheessa avuksi kelpasi jopa höpölehtien sosiaalipornon positiiviseksi muokkaaminen ; "Kun yhteiskunnassa tapahtuu jotain kamalaa, sitä pohditaan yhdessä. Media on yksi foorumi. Ei se mitään sosiaalipornoa ole. Sanapoho vie ajatukset vain sivuraiteelle, mietin itsekseni tätä asiaa."

Metaeettinen käytännön haaste.

Teksti puhui masennuksesta. Minä ilmestyin paikalle kertomaan masennuksesta. Nostin esille käytökselläni klassisia masennuksen piirteitä. Puhuin itsetuhoisuudesta ja totuuden siitä että en oikeasti useinkaan tiedä että miksi helvetissä vaivautua nousemaan aamulla ylös. Ja että tämä ei ole ideologista kriisiä, vaan olin vakavasti masentunut kristittynä, ja olen sitä vähemmän nyt. Ja että ero ei ole ideologiamuutoksen ansiota. Lisäksi nostin esille linkin joka korosti että miehillä ja monilla muillakin masennus ei ilmene suruna vaan äkäisyytenä. Vihjasin aivan suoraan tekstillä että tämä kytkös voi olla itsellänikin.

Nähdäkseni tämä on sama kuin jonkin sortin avunpyyntö. Kun tekstin aiheena on itsemurhista kauhistelu, on syytä nostaa esille se, miten esimerkiksi masentunut ihminen kohdataan. Esimerkiksi tekstiripulointini taustalla oli nostaa esille sitä että olisi tärkeää tulla ymmärretyksi ja kuulluksi. Valitettavasti ilmeisesti masennusoireeni ilmeisesti kytkivät päälle piirteitä jotka tekivät minusta sosiaalisesti ärsyttävän. Näin ollen masennusoireet kytkivät avuliaiden hyväntahtoisten ihmisten mielessä pois kaikki ne järjestelmät joita masentuneen auttamiseen tarvitaan. Tämä johtaa tietysti aikamoiseen paradoksiin, ja johtaa siihen että kenties tämä palsta ei pidä sisällään niitä myötätuntoisia ihmisiä jotka tunnistavat hädän silloin kun se itsemurha-aikeiden esilletuomisen muodossa konkretisoidaan ja jotka käärivät hihansa ja auttavat. ; Olipa koulutustaso mikä tahansa, tämä palsta mokasi käytännöllisen elämän testin. Masentunutta ei osata kohdata.

Toki on sanottava, että valmistelin tätä iskuani jonkin aikaa. Luin masennusoireista ja siitä miten ne ilmenisivät. Pyrin tuomaan juuri niitä esille. (Jopa vuorokausirytmin.) Toisaalta moni piirre oli rehellisesti sanoen sellainen, että niitä ei tarvinnut teeskennellä. Käytökseni monet piirteet voivat olla ihan reaalisia masennusoireita ; Olen viime aikoina joutunut punnitsemaan em. tematiikkaa aika raskaasti ; Kaikenmaailman nettitestit antavat raketinkovia lukemia, ja joinain päivinä katson että niissä ei ole perää ja tämä johtuu vain siitä että nettitestit ovat paskaa. Ja toisinaan ajattelen että kyllä niissä tuntuu nyt olevan joku pirun iso järki. Mielessäni kävi jopa se, että olisipa mukavaa mennä Ruttopuiston kirkkoon vetämään kaulasuonet auki. Ihan kiitokseksi toimivasta ihmiskohtaamisesta. Tiedostan että tämänlaiset aikeet eivät ole ihan terveimmästä päästä.

Kuitenkin minut nähdään lähinnä vihollisena. En tosin tiedä miksi, koska en ollut ateistinen. Toistin että en ole ateisti. Toistin sitä, että haluaisin että ideologia sysätään syrjään ja kohdataan toinen ihmisenä. Näytti siltä että tämä viesti ei mennyt läpi. Ja minuun heitettiin ties mitä kommunismirinnasvihjauksia - ja vastaavia.

Jopa kun arvioin käytettyä huumorikeinoa, ateistejen syytöstä, niin kuvasin että se ei ole kovin hauska ja että se on asenteellinen ad hominem, horse laugh ja muutenkin ikävä. Sain vastauksen "Koska en kirjoita millään hikipedia-tyylillä, niin sinun on ihan turha yrittää sovittaa teksteihini mittapuita, jotka eivät esitystapaani kuulu. Eli mittarisi ovat aivan pielessä!" Ajatus on sinänsä hyvä, että hikipedia ei tosiaan toimi kaiken muun maailman retoriikalla. Mutta tässä kohden taustalla on itse asiassa laaja juridisesti ja eettisesti varsin tuettu teoria, joka on asian kanssa puuhatessa tullut varsin reflektoiduksi. Vähän väkisinkin, koska teoriassa joku päivä juristi voi jahdata minut sakkolapulle tekstistä jota en ole kirjoittanut enkä edes lukenut.

Tämä soveltamani ajatus oli ns. "mens rea" ja "mala fide" -ajattelua. Jota esimerkiksi "Takkirauta" nosti esille kun aiheena oli juuri se, että on mietittävä sitä mitä sanotaan ja miten se sanotaan. - (Takkiraudan tulkinnoista voi kenties sitten olla kenties montaa mieltä, mutta teoria on laajasti käytetty ja hän esittelee sen ihan mukavasti.) ; Ja kyllä. Se miettii sitä mistä aiheesta puhutaan ja miten siitä puhutaan. Se on voimakas ja syvällinen sekakytkentä tosiasioita, retoriikkaa ja päättelyn rajoja. - Itse tosin käytän tästä mieluummin A. W. Yrjänän sitaattia "huumori ei ole voima- vaan taitolaji." Voimankäyttö ja vastustajan bashaaminen ovat tietysti oleellinen osa erilaisia alakulttuurejen huumoreja. Mutta se ei yleensä ole kovin hauskaa tai kohteliasta tai humaania. Se on huhupuheiden ja moraalisen närkästyksen lietsontakeino.

Näenkin että Ruttopuiston Rovasti on osa ongelmaa. Ainakin minua tekstien lukeminen alkoi masentamaan enemmän kuin helpotti. Tällä saattaa olla reaaleja seurauksia, kun kuitenkin puhutaan kaltaisestani ns. suisidaalisin piirtein masentuvasta. En voi oikeastaan tehdä muuta kuin miettiä sitä, että miksi iltalehtien kohdalla usein tiedostetaan se, että teko ei ole kovin eettistä. Mutta että sielunhoidon kohdalla pseudotieteellinen eksploitaatio on hyväksyttävää, ja keskutelu siirtyy välittömästi siihen että eikö kristityt muka saisi auttaa. Kysymys ei ole siitä, vaan siitä että onko se heidän auttamisensa auttamista vai pahentamista. Ainakin minun vastaukseni tässä kohden on se, että sielunhoito on taatusti monesti hyvinkin avuliasta. Mutta vain ehdoin ja puutteet olisi hyvä tiedostaa ja korjata.

Omakohtaisesti se kuitenkin oli "kiusaustesti" jossa kotimaan -ei ollenkaan kirkon fundamentalistisinta linjaa- uskovaiset failasivat niin pahasti ja totaalisti kuin voi. Ja tämä ei ole pelkkä ansa jossa etsin tekosyytä onnistua. Sillä, kuten lukijani muistavat, olen ilolla saanut huomata että uskovaiset voivat onnistua eri haasteissa hyvinkin puhtain paperein. ~ Minusta oli ahdistavaa, että henkilö joka lähinnä yritti siirtää keskustelua IQ -teemaan ja jonka kanssa samaa ideologiaa edustavat tekivät tätä samaa, päätyi oikeasti selittelemään että "Tiedoksesi, Tuomo: Teologisessa tiedekunnassa näitä kommenttipuheenvuoroja käytetään aika ajoin harjoitusmateriaalina, kun halutaan selvittää, miten kirjoittajat argumentoivat keskusteluissa omia näkemyksiään. Syntyykö todellista keskustelua, vai onko joukossa ihmisiä, jotka heittävät sen oman agendansa joka paikkaan teemasta riippumatta." Selvästi hän itse ei ns. osallistunut ja reagoinut sanoihini. Itse sentään edes vastasin kaikkiin hänen antamiinsa kommentteihin. Enkä pelkästään vastustaen. No, näitä tekstimateriaaleja on nähtävissä.

Ne näyttänevät, että tekstini tulkittiin päinvastoin kuin sanoin. Ne näyttävät että kukaan ei kysynyt vointia. Kukaan ei toivonut voimia. Ne näyttävät sen käytännön kommunikaatiotason jossa on vihollisia. Ne näyttävät sen pelikentän joka on tietääkseni viimeisen neljän vuoden ajan vallinnut kirkollisessa keskustelussa. Siinä vaiheessa piispat päättivät ilmeisesti että heidän puljunsa viestintästrategia perustuu siihen, että ateisteja kutsutaan fundamentalisteiksi. Ja että ateistia aina verataan fundamentalistiin. ja että fundamentalisteja ei vastusteta, vaan ateisteja. Ja tässä lopputuloksena on ollut se, että tosiasiassa lähes kaikki muu paitsi uskovaisuuden tärkeyden korostaminen aivan kaikessa - kuten tässä yhteiskuntarakenteissa ja psykiatriassa -  on samaa kuin se että ei ole fundamentalisti.

Se, että näkee että maailmankuva, nimenomaan kristillinen, ei pidä sisällään automaattista selitystä ja auktoriteettia yhteiskunnallisten itsemurhien taustaselityksenä, on samaa kuin vihainen militantti antiteismi. Ja sitten sitä ollaankin sympatiakyvytön militantti fundamentalistiateisti. Vaikka olisit oikeasti kristillinen humanisti tai kaltaiseni fundamentalistiagnostikko-illuminaatti. Osa uskonnottomista kutsuukin kirkon tämän viestinnän soveltajia kirkon hitmaneiksi. Suoraviivainen automaattisesti tuomitseva julmuus, jossa on kohtaamisen välttämisen henki osuukin tähän nimeen hyvin. En tiedä miksi tämä on käytännössä muuntunut moniarvoisuuttaan korostavan kirkon päästrategiaksi. Mutta varsin järkähtämättömästi sitä toteutetaan nimenomaan kirkon valtaapitävien piispojenkin keskuudessa. Joka on yllättävää, hämmästyttävää ja järkyttävää.

Moni onkin kiinnittänyt uskonnottomien suljetuissa ryhmissä huomiota siihen että Ruttopuiston Rovasti harjoittaa ilkeyttä huumorin nimissä. Minä en vain jäänyt nurkkaan valittamaan vaan yritin aikaansaada jonkinlaisen kontaktin jossa tämä hänen maineessaan tunnetuin piirre nykypäivänä tuotaisiin hänen tietoonsa nin että hän voisi vaikka tomertua. Huomata inhimillisenä ihmisenä tehneensä virheen ja korjaavansa tämän. Toisin kävi. Se oli pettymys, rehellisesti sanoen. Sillä vaikka joudun aika usein tuomaan tälläisiä ikäviä ja repiviä tosiasioita esille, niin oikeasti suuttumuksessa on iso annos sitä että sitä ikään kuin toivoi ja odotti parempaa. Auki jääkin vain yksi kysymys.

Yritätkö "argumentoida" minut hautaan?
Kuinka kovasti kaipaat elämääsi moralisoivaa närkästynyttä sosiaalipornoa?
Do you feel lucky, punk?
Please. Make. My. Day.

Villakoiran ydin

"myönteisiksi seikoiksi tässä kurjalassa osoittautuvat hyvä työetiikka, tilanteellisten pelisääntöjen taju ja verbaaliset taidot. vaikka teoksissa ei juuri ole suoria arvokannanottoja, yksi elämän pahimmista asioista on pitkäpiimäisyys. henkilöt vihaavat turhia sanoja ja kärsivät tavatessaan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä lakonista ironiaa ja joiden jaarittelu ylittää tilanteen vaatimukset."
(Unkuri, "Kolkosti kiva")

Sanonta "löytää villakoiran ydin" tarkoittaa asian ytimen ja todellisen luonteen selvittämistä. Tämän idean esitti Goethe, joka laittoi "Faust" -teoksensa 1 osassa Mefiston (eli itse sielunvihollisen) lähestymään Faustia mustan villakoiran muodossa. Kun Mefisto sitten muuntautuu muotoon jossa hänen demonisuutensa on selvää, Faust lausuu "Kas, villakoiraan ydin piili moinen." Itselleni ajatus "villakoiran ytimestä" ei ole kuitenkaan mielikuvana ollut eläinmaailmaan vaan sanitaatiopuolelle. Eli sanonta on ainakin omalla kohdallani etääntynyt käsittelemään pölypalleroita. (Villakoirat ovatkin tässä muodossa tutumpi aihe - jos pölypallo olisi eläin, minun sänkyni alla olisi vähintään kyseenalainen pentutehdas.)

Niiden ydin tuntuu sekin mahdollisesti selvitettävältä asialta. Kimmo Pietiläisen "Mikä on villakoiran ydin?: 50 tieteen mysteeriä" kertoo että pölypallot kasautuvat. Niissä ei siis ole yhtä ja ainuta alkulähtökohtaa joka olisi koko pölypalleron tukirakenteena. Kuitenkin usein kasautumisen käynnistää esimerkiksi hieman pidempi kuitu, kuten hius. Tähän liittyneet osasetkin voivat sitten tarttua toisiin asioihin, jotka ovat kiinni tässä kuidussa vain mutkan takaa. Ja erilliset keskittymät voivat jopa yhtyä, jolloin useampi irrallinen yksikkö "kokoontuu yhteen".

Filosofian kannalta tämänlaiset vertaukset ovat tietysti tärkeitä. Onhan tieto, totuus ja joskus jopa Perimmäinen Totuus kaiken takana. Melko klassisesti filosofia on nähty jonain joka toimii siten että villakoiran ydin muistuttaa juurikin eläinmaailmasta tuttua tilannetta. Eli tosioleva paljastuu kun osataan nähdä yksityiskohtien taakse. Tämä korostaa yleensä analyyttistä otetta jossa jokin yksi tietty kokoava periaate yhdistää aivan kaiken. Tällöin syntyy massiivisia "kaiken selityksiä" hakevia kokoonpanoja. Esimerkiksi Platonin ideamaailma voidaan ajatuksena ja asenteena ottaa ensimmäiseksi tämänlaiseksi "vakavaksi yhteen asiaan liittyvän kaikenvaltaisuudenpaljastamisen" ytimeksi. Vertaukseeni nähden Platonista villakoiran (eläin) ydin on ideamaailma. Tämä asenne näkyy sitten laajasti ja hyvinkin erilaisissa ajatteluperinteissä ; Esimerkiksi dogmaattisessa uskonnollisuudessa ja reduktionismissa perusasenne on juuri yhteen ytimeen sitomisessa.

Itse olen taas aina ollut ajattelutyypoltäni holistinen. (Henkilökohtainen tragediani onkin se, että luonteva ajattelutapani on kammottavasti ristiriidassa sen ajattelutavan kanssa jota pidän ihanteellisena.) Pidän eri asioiden yhdistelystä ja olen tässä hyvä. Analyysi ei tuo minulle samanlaista riemukkuutta, eikä minua voi pitää tässä edes kovin lahjakkaanta tai kiinnostavana. Analyysin "viihdearvo" on siinä että sen avulla syntyy käteviä pienempiä palasia joilla "voi sitten leikkiä". Lahjakkuuteni ei ole niinkään analyysissä kuin synteesissä. (Analyysitaitojen käyttö ei tunnu minulle luontevalta, mutta korvaan tämän puutteen sitten lukemisella, pedanttisuudella ja työnteolla.)

Näin ollen ei ole ihmeellistä että koenkin suurta viehätystä Quinen tieteenfilosofiaan. Hänestähän asiat enemmänkin liittyvät yhteen kuin olisivat yhteen asiaan reduktionistisia. Quinelaisen tieteenfilosofian ytimessä onkin tiedeverkko ; On kasa teorioita jotka liittyvät toisiinsa, sen sijaan että olisi yksi periaate joka väistämättä nivoisi joukon yhteen. (Tämä on mahdollista, mutta se on vain yksi ja hyvin tietynlainen vaihtoehto.) Tässä mielessä Quine edustaakin näkemystä jossa villakoira (pölypallo) on toki itsessään tietynlainen kokonaisuus jota voidaan tutkia, ymmärtää ja selventää, mutta jota ei tule ymmärtää yhden asian massiivisena variointina, totuus ei ole sitä että sama asia ilmentyy eri muodoissaan.

Yhtä ihmistä kiinnostava media - yhä ihmisiä kiinnostava uusmedia.

"If you don't have time to read, you don't have the time (or the tools) to write. Simple as that."
(Stephen King, "On Writing")

Näkemys viisaudesta on hyvä ottaa huomioon muutenkin. Ihmisten ajattelutavan ytimessä kun on usein maailmankuva jossa on nimenomaan yksi tiukka ja ehdoton ydin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten suosittuja blogeja kirjoitetaan. Ohjeistus tässä on se, että valitsee aiheen ja teeman jossa pitäytyy. Jos blogia luetaan vähän enemmän kuin mitä tahansa se käy siten että (a) joko valitaan hyvin suosittu aihe tai (b) valitaan rajatumpi aihe, jonka "kohderyhmä" tavoitetaan sitten erittäin hyvin. Kaikista suosituimmat blogit onnistuvat yleensä molemmissa vaatimuksissa.

Tämä muistuttaa sitä, mikä opitaan markkinatalouden oppitunneilla. Tuijotetaan segmenttejä ja markkinaosuuksia ja hankitaan lukijoita. Lukijat jotka palaavat lukemaan toisenkin blogauksen ovat tärkeitä jos ajatellaan blogien lukijamääriä, joten sisältö olisi sidottava jonkinnäköiseen ytimeen. Toimiva tapa saada asiakkaita tai blogille lukijoita ei yksinkertaiseti ole se, että puuhataan satunnaisia itseä viehättäviä juttuja spontaanisti. "Throw lots and lots of random stuff and hope something sticks" -asenne ei ole lukijakalastuskeino. Toisin sanoen menestynyt blogi harjoittaa "villakoira(eläin)" -strategiaa. Tämä koskee myös filosofiablogeja.

Tämä heijastuu tietysti esimerkiksi minun blogini sisältöön. Koska olen "Villakoira(sanitaatio)" -strategikko, blogini on vain kohtuullisen suosittu. - Toki minulla on kiistämättä joitakin hyvin luettuja artikkeleja. Esimerkiksi blogini luetuin artikkeli "Roolit: Pari suhteissa" on kiistämättä iskenyt aiheeltaan ja sisällöltään ihmisten ytimiin sen verran että tällä on useita tuhansia lukijoita. - Itse asiassa tämä yksittäinen blogaus on tuonut muutamaa prosenttia vajaan 10% kaikista lukukerroista joita tälle blogille on tullut yhteensä. Tämä lukijamäärä ei kuitenkaan ole sinällään merkittävä koska he eivät ole jääneet toistuviksi lukijoiksi ; Yleensä lukijoita lasketaan kuitenkin siten että sormet eivät ihan riitä, mutta varpaat avuksi ottaen selviää lukijalaskennasta varsin mukavasti. Tosin variaatoita on aivan käsittämättömän paljon ja aivan käsittämättömän lyhytjänteisesti ; Tällä viikolla olen tuottanut tekstejä joilla on ollut 1 päivän jälkeen vasta 3 lukijaa, kun taas yli sadankin lukijan blogauslukukerran yli ollaan menty päivässä.

Bloginkirjoittaminen taas kirjallisena aktiona on jotain joka liittyy aina jollain tavalla siihen esillelaittamaani Stephen Kingin lausuntoon. On luettava voidakseen kirjoittaa. Kun normaali ja menestynyt blogisti keskittyy tiettyyn asiaan ja aihepiiriin, hänestä tulee spesialisti. Blogejen keskuuteen tuppaa rakentumaan samanmielisten verkosto. Näin jopa ensivilkaisulla hyvin ei-tieteellinen asia kuin käsityö ja sisustus muuttuvat joksikin jossa tutustutaan toisten ideoihin josta sitten otetaan kimmokkeita omiin aiheisiin. Tämäkin korostaa sitä että blogi vahvistaa omaa villakoira(eläin) muotoaan ja keskittyy yleensä yhteen tai kahteen pääaiheeseen.

Jos näkemys on se kuin minulla, ei oikeastaan voi muuta kuin lukea paljon. Ja lukea likimain satunnaisia asioita. Tämä toki johtaa siihen että yhdistelemisestä syntyy "omituisuutta". Aihepiirit jotka ovat muuten irrallaan laitetaan yhteen. Valitettavasti tämä tekee lopputuloksesta vähintään yhtä epämääräisen kuin mitä nurkissa pyörivissä villakoirissakin(pölypallo). Mitä enemmän esimerkiksi minun blogiani lukee, sitä selvemmin nousee se, että oikein mitään suurta punaista lankaa ei ole. Toki esimerkiksi uskonnonvastaisuuden kaltaiset teemat saattavat olla hyvinkin yleisiä, ja harvemmalla lukemisella voi vaikuttaa että tämä yhdistäisi blogin. Mutta tarkemmalla selailulla huomaa, että asia ei oikeastaan ole näinkään. ; Valitettavasti tämä ei mielestäni tarkoita sitä että blogi olisi epäfilosofinen tai viisauden vastainen tai epätosi. Uskon että todellisuus on oikeastikin tämänlainen. Kirjoitan siis onnistunutta blogia, mutta olen ajatukseni kanssa varsin yksin. Blogini ei siis tarjoakaan tavallaan kaikille jotain, vaan se tarjoaa ihan mitä tahansa niille ihmisille jotka ovat hyvin tietynlaisia.

Ärsytyskerroin

"Pohjimmiltaan hän oli lempeä, miellyttävä ja jopa älykäs / Taitavasti hän sen kätki hän kaikilta meiltä / Häntä muistakaamme ruumiinlämmöllä"
("Eläkeläiset", "Miksei Täällä Humppa Soi?")

Moni nykyfilosofi ja perinteisemmänin ajattelun edustaja voisi huomauttaa että Faustisen hybriksen vastustaminen on ihanteellista. Tässä on taustalla se kulttuuriimme liittyvä "faustisen hybriksen pelko" joka sitten ilmenee kahdella hyvin vastakkaisella tavalla.
1:  Postmoderni  maailma näkee hybriksen suurena kertomuksena. Tällöin siinä on kysymys aina jonkinlaisesta valheellisuudesta, jossa omat ennakkoasenteet ja taustaoletukset ovat jääneet piileviksi ja ihmisen reflektio on siksi jäänyt huonoksi, joka taas nähdään jonkinlaisena hybristä kannattavan ihmisen heikkoutena.
2: Vanhakantainen maailma näkee eri asioiden yhdistelyssä vääroppisuuden riskin ; Uusi tieto nähdään uhkana, koska se kyseenalaistaa oman maailmankuvan ytimen. Tämä uhka toki selitetään yleensä ihmisen erehtyväisyydellä joka kontrastoituu Jumalalliseen täydelliseen viisauteen, ollen tätä huonompi. Eli tilanne selittyy sillä että ihminen voi harhaanjohtaa itsensä. Itse asiassa jopa Goethen Faustissa koko tarina perustuu siihen että Faust haluaa tietää, ja näin tehdessään hän tuhoutuu koska myy sielunsa Saatanalle. Tämä täsmälleen sama asenne heijastuu esimerkiksi denialismiin keskittyneissä ja intellektuellisminvastaisissa kreationismin suuntauksissa. (Kaikki kreationistit eivät ole tämänlaisia, siksi nuo ovat tarkentavia lisämäärittteitä eivätkä kreationismin yleispäteviä adjektiiveja.)
Tässä hybrisvastustuksessa on kuitenkin hieman omituinen piirre. Jokainen kannattaa kriittisyyttä, eri näkökantoja ja muita asioita, mutta tosiasiassa jokainen meistä kestää niitä vain yllättävän rajallisen määrän. (En ole tässä poikkeus, pikemminkin päinvastoin. Olen vain kiinnostukseltani monialainen ja ajatusprosesseineni vapausasteinen, joka on hieman eri asia.) Näin ollen tilanne onkin hieman kuten "ole oma itsesi" -asenteiden kanssa. Kaikki ihmiset kannattavat periaatteessa sitä että ihminen on oma itsensä. Mutta heti jos he kohtaavat jonkun tämänlaisen ihmisen, he yleensä raivostuvat. Sillä ollakseen hyväksytty, ihmisen "oman itsen" täytyisi olla hyvin tietynlainen. Jos ei ole, aletaan vaatimaan poliittista korrektiutta, hyviä tapoja, uskonnonvakaumuksen kritisoinnin rajoittamista... Jokainen meistä kärsii samasta sisäisestä katastrofista kuin kristillinen teologia aikanaan koki ; Se kannusti ihmisiä ajattelemaan "Sapere Aude" ja oli sitten kovasti pettynyt kun kaikki eivät sitten ajatelleetkaan kirkon dogmien mukaisesti ja uskonnon ydinkysymyksiä myötäillen. (Kompromissiksi on yllättävän monille jämähtänyt varsin kammottava "Jokaisella on vapaus palaa Helvetissä" -asenne.)

Sama pätee tietysti omassakin elämässäni. Olen pidemmän päälle aivan käsittämättömän ärsyttävä ja jo ennen tätä olen ns. rasittava. Tosin olen yllättynyt että hyvin moni on minulle avomielisesti kertoillut näkemyksistään vaikka tietää blogistani ja tietää että koska aiheekseni ja lähtökohdakseni kelpaa likimain mikä tahansa ja missä tahansa - aineksista huolimatta kaiken voi liittää onnistuneesti kokonaisuuteen ; laadukkaaksi rakentaminen vaatii vain kontekstointia, prosessointia ja työtä ja joskus niihin tuleekin vastustava ja irtautuva kanta - on jokainen minulle lausuttu sana jotain jonka potentiaalinen seuraus on blogauksen päätyminen. Ihmiset ovat silti olleet yllättävän avoimia ja olen tätä kautta saanut kuulla hyvinkin omituisia asioita. (Minulla on toki maine siitä että tunnen omituisia ihmisiä. Itse asiassa en usko tuntevani omituista porukkaa, uskon vain että jokaisella on yksi tai kaksi omituista piirrettä ja ihmiset haluavat jostain syystä kertoa juuri tämän minulle vaikka muille he näistä vaikenevatkin.) Ilmeisesti tässä auttaa se, että he tietävät että riski ei ole suuri kun blogini lähtökohdasta ei saa työlläkään suosittua.

---

Tämä tosiaan oli 3100 artikkelini. Ja se todellakin käsitteli blogaamista. Tämän täytyy olla omituista yhteensattumaa koska näin on käynyt ennenkin...

Pimeä estetiikka.

WTC -iskujen 10 vuotispäivä alkaa olemaan lähellä. Tätä varten esimerkiksi tämän päivän Ilta~Sanomat sisältää turismia käsittelevän kirjoituksen otsikolla "Tuhkasta nousi toivo". Siinä kuvataan miten terrorismi -iskun kohde on tullut holokaustin muistomerkkien ja Auschwitzin keskitysleirin kaltainen turistirysä. Samalla ihmetellään hieman sitä, miten ihmiset valitsevat tämänlaisia makaaberejä kohteita matkailukohteikseen. "Mikä saa ihmiset hakeutumaan varta vasten synkistelemään huolettomana lomapäivänä? Uhrien kunnioittaminen? Tirkistelynhalu? Kauhun ja jännityksen etsiminen kammottavan kuoleman ääreltä?" Tällä matkavalintakohteen valinnalla on ilmiöluonne, jolle on oikein annettu nimikin "dark tourism".

Jukka Hankamäki miettii samaa aihetta, tosin ei turismin vaan maahanmuuton kantilta. Hän perustaa tulkintansa Kantin näkemykseen jossa ylevyyden kokemus vaatii järkeä suuremman luonteen, eli kaikessa sävähdyttävässä on irrationaalinen elementti. "Ylevyyden kokemukseen sisältyy irrationaalinen elementti. Niinpä ylevyyden kokemuksen voi aiheuttaa esimerkiksi ydinpommin räjähdys, jonka seuraukset eivät helposti mahdu kenenkään pieneen päähän." Terrorismiin liittyy siksi suuria tunteita ja siinä voidaan nähdä jopa taiteellisia elementtejä. Hankamäki näkeekin tässä riskinä sen, että tämä on kuitenkin varsin vääristynyt tapa kokea kauneutta ; "Ylevyyden tuottamassa kauneuskokemuksessa on kuitenkin kyse enemmän subliimista kuin esteettisestä elämyksestä." Näin ylevyyden kokemus voi johtaa myös irvokkasiin vääristymiin. Hänestä islamissa on vierautta, jotain jossa on vieraan irrationaalinen ja eksoottinen häivähdys. Tämä on hänestä yksi psykologinen syy sille, että monet kannattavat islamilaisten maahanmuuttoa "He ovat halunneet tuntea turvallista kauhua. Siinä, että muutamat poliittiset tahot ovat ihannoineet muslimien vallan lisääntymistä länsimaissa vielä terrori-iskujen jälkeen ja jatkuvan terrorilla uhkailun aikana, on siis kyse seksuaalisesta häiriötilasta: seksuaalisuuden sublimaatiosta."

Ja vaikka olisikin sitä mieltä että tämänlainen motiiveilla värittäminen on hieman arveluttavaa, on tämäntapaista vääristymää kenties helppo hyväksyä, kun esimerkiksi katsoo historiaan. Barnumin sirkus keräsi vammaisia ja kummajaisia pällisteltäväksi. Tähän liittyi voimakasta ihmisoikeuksien vähentämistä ; Ihminen latistui kummajaiseksi jota tultiin kauhistelemaan. Ihmiset saivat subliimin pelonsekaisen elämyksen.

Tämänlaisesta voisi tietysti ponnahtaa vaikka Zizekiin. Hänen mukaansahan kauhuelokuvien viehätys syntyy turvallisesta pelosta, jossa kauhu syntyy samastumiskokemuksesta. Mutta ei samastumisesta vaarassa olevaan uhriin, jolloin pelko olisi oman heikkouden hyväksymistä ja tätä kautta omien rajojen rikkoutumisesta johtuvaa nöyrtymistä tai pyrkimystä kasvattaa rajojaan ja kykyjään. Hänestä turvallisen pelon synnyttää nimen omaan samastuminen nimen omaan hirviöön on olennainen ; Ihminen saa kauhun kun hän samastuu hetkeksi siihen hirviöön - joka ei kauhuelokuvissa yleensä kuole lopullisesti - ja pääsee tätä kautta kokemaan kiellettyjä tunteita ja vallantunnetta ja muuta mitä normaalisti pidetään hyvinkin irvokkaana.

Näiden lisäksi on tietysti niitä, joista pahuuden huomaaminen korostaa sitä, että on olemassa hyvien ja pahojen normit. Joten pahuuden tunnistaminen on samaa kuin tajuaminen että hyvyydellä on kriteerit. Tämä toisi ne innoittavat tunteet pahan kohtaamisesta. Kysymys on siis tavallaan siitä että "tunnistetaan voitettava" ja "tunnustetaan ylevyyden olemassaolo".

Psykologian puolella asiaa tutkittaessa on huomattu että itse asiassa pelon kokemus koetaan jopa seksikkäänä, jossa syynä voi olla se, että itse asiassa kaikki samastuminen, tunteet ja analyysi unohdetaan kauhun hetkellä. Kysymys ei siis ole samastumisesta, vaan tietoisen tulkinnan irtipäästöstä ja jäämistä tasolle jossa ilmenevät ainoastaan tunne -elämääkin perustavanlaatuisemmat vaistot.

Vaikka näitä eri teorioita voi pitää hieman kaukaa haettuina, psykologisoivina, on kuitenkin hyvä huomata että kauhuelokuvien, pelottavien huvipuistolaitteiden ja massamurhaturismin kaltaisia ilmiöitä on ollut. Jostain syystä minun nuoruuden "kielletty kirja", "Noidan käsikirja", viehätti lapsia niin paljon että moni piti sensuuria tarpeellisena suojelukeinona. Ja jostain syystä LaVeyn edustama satanismikin on nimen omaan esteettisyyttä korostava oppi. Ja jostain syystä rajut huumeiden sävyttämät tarinat tekevät uskontojulistajista kiinnostavia (ainakin uskovaisten mielestä). Ja uskontoon jotenkin näyttää kuuluvan demonit ja helvettikuvasto, jota kuvaillaan joskus "hyvinkin graafisesti". Ja julmatkin murhaajat saavat rakastavaa fanipostia tavallisilta naisilta. - Jotain innoittavaa ja kiinnostavaa irvokkaassa on.

"Intohimomme ovat oikeita Feeniks-lintuja. Kun tuli tuhoaa jonkin niistä, niin tuhkasta nousee heti uusi."
(Goethe)

Turhuus turuilta.

Kun mainitaan sanapari "pinnallinen nainen" tulee esiin jotakuinkin seuraavaa muistuttava kuvaus. Ylimielinen, blondi, jolla on paljon rahaa ja helppo työ, jolla on mies ja tällä miehellä on hyväpalkkainen työ, lapsi, omakotitalo, merkonomin paperit, lehdistön mielestä kiinnostava elämä. Ja tietysti tällä täytyy olla kissa-allergia sympaattisena mutta ei vakavana heikkoutena.

Pinnallinen on materiaalista ja toiminnasta, kuluttamisesta ja muusta vastaavastas. Tämä taas perutellaan pinnalliseksi koska se esitetään väliaikaisena. Tätä kautta tärkeänä nähdään muuttumaton, ikuinen, pysyvä. Pinnallisuus voidaan tätä kautta liittää yllättävän vahvasti kuolemaan. Syvällinen elämä on elegia, kuolemaa ja surumielisyyttä mukana pitävä runo. Pinnallinen nähdään hedonistina joka tarttuu häilyvään ja siksi lopulta jää tyhjin käsin.

Eli: ajatus on, että tärkeät asiat ovat pysyviä. Tätä voi valottaa hieman fraaseilla, perinteillä ja hieman muutenkin:
1: Goethen "Vanitas! Vanitatum Vanitas" -runo kuvaa tuhlailua ja hedonismia. Siinä mammona, viini ja naisten suosio ... ja muu vastaava nähdään turhuutena. Vanitas käännetään suomeksi turhuudeksi, mutta englannissa sana on mielenkiintoinen koska se tarkoittaa siellä montaa asiaa. Sanakirjakäännös tuntee sille merkityksen : turhamaisuus, turhuus, meikki, meikkilaukku, peililipasto, kampauslipasto.
2: Vanitas -taide taas on suuntaus, joka käsitteli kuolevaisuutta. Siinä kuvattiin symboleja jotka korostivat elämän hetkellisyyttä. Siinä kukat olivat kuihtuneita, kuvissa oli pääkalloja ja kuoleman luurankohahmo on sekin tavallinen vieras.Tämän ajateltiin kohdistavan ajatuksia laajasti kohti tuonpuoleista.
3: Latinan sanapari/fraasiin "Memento Mori" ; muista kuolevaisuutesi / muista kuolemasi / muista kuolevasi. Tämä sanapari oli keskiajallakin suosittu hokema. Sillä haettiin auktoriteettiasemaa kirkolle. Herran nuhteessa kannatti pysyä, koska kuoleman jälkeen ei enää kovin mikään maallinen varustelu auta.
4: Sipuraltakin löytyy tähän liitettävää asiaa. Hän ihmetteli Sambakarnevaalejen työmäärää, sitä "Mikä pistää ihmisen rakentamaan monumentteja aineettomaan todellisuuteen?" Sambakarkelohan on sekä työläs että pysymätön. Siksi pysyvään keskittyvä voisi varsin hyvin kutsua tätä iloa turhuudeksi.

Uskaltaisin kuitenkin hakea tämän käsityksen murtamista. Sisareni blogissa oli esillä Randi Pauschin "Jäähyväisluento" -kirja. Siinä esitellään kuolemansairaan viimeiseksi jäävä jäähyväisluento, aihe niinkin pessimistinen kuin "Kuinka todella toteutat lapsuudenhaaveesi". Onnellinen elämä vaatii kykyä tähän. Vanitas saakin tätä kautta uuden sävyn johon löytyy tietysti latinalainen fraasi "Cape diem", tartu hetkeen. Täsmälleen sama teema, tosin kirjan sijasta "kyllän" sanomisen muodossa löytyy myös "Unkurista".

Minä uskallan sanoa että yllä oleva naivius on helppo leimata lapsellisuudeksi. Mutta aikuiselle se on hyvin vaikeaa. Ainakin minä olen elämän varrella lähinnä kyynistynyt. Se on helppo ratkaisu ja helppo tie.
1: Tosin minusta naiviin optimismiin on kaksi huonoa tietä: (1) tiedon puutteesta johtuva utopiassa eläminen. (2) tiedon lakaisu maton alle, selittämällä miten asiat tulee kääntymään paremmiksi. (+) Aito ja kunnon positiivisuus ei tule siitä että kieltää terminaalisyövän olemassaolon, vaan se tulee siitä että hyväksyy sen ja on silti optimistinen.
___2.1: Eli käytännössä Kübler-Rossin mallissa esitetyt vaiheet on vaan kipitettävä läpi. Kuka muka meni sanomaan että se olisi helppoa? Siksi se onkin vain harvojen saavuttama.

Vanha ajatus siitä jossa vain pysyvä on tärkeää on hieman sama kuin pitäisi kukkien kauneutta turhana vain koska ne kuihtuvat nopeasti. Mutta kenties kukat ovatkin enemmän kauniita juuri sen vuoksi että ne ovat niin väliaikaisia ja ainutlaatuisia? Tätä kautta ateistien outo bussimainos "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä."

Kenties pinnallisuus ja syvällisyys tuleekin hakea muuta kautta. Mieleen tulee ainakin Antti Kylliäisen kristillinen teos "Kaikki pääsevät taivaaseen" siinä synnin synonyymiksi muuttui mielenkiinnon puute. Se, että ei koe mielenkiintoa elämästä, muista ihmisistä ja muista vastaavista asioista on syntiä. Tästä voi lähteä ainakin johonkin.

Minä miekkamiehenä tai ainakin wannabe -sellaisena keskityn tietysti ahkerasti luomaan asioita aineettomaan todellisuuteen, suoritettuihin tekniikoihin jotka lakkaavat olemasta sen jälkeen kun liike on pysähtynyt. Sekunneissa ja niiden osissa olevaan ja niiden ajan kestävään monumenttiin. Mutta en siihen aineettomaan todellisuuteen, jota kohti Uskovat Kapuavat. Meidän tavoitteemme ovat täysin päinvastaiset. Eikä minun tarvitse edes onnistua, mokatessakin on hauskaa.

---

"Vanity fair" on William Makepeace Thackerayn kirja, joka on käännetty "Turhuuden turuilla". Turku ei liity asiaan mitenkään. Paitsi etymologian kautta, muinaisvenäjän "tǔrgǔ" -sana tarkoitti toria. Kauppapaikkaan on aina helppo liittää pinnallisuutta, hedonismia ja materialismia.

Hahmon kuvaus.

"The principal task of civilization, its actual raison d´être, is to defend us against nature."
(Sigmund Freud)

Psykoanalyyttisen teorian näkemys on minusta yhdellä tavalla olennaisesti parempi kuin pelkkä puhdas valtapelitulkinta jossa persoona ja tavoitteet jätetään ulkopuolelle. Se nimittäin ottaa tunteet ja mielen rakenteet huomioon. Näitä taas tarvitaan jotta voidaan tarkastella kunnolla esimerkiksi manipulaatiota. Juuri tunnemaailma nimittäin vaikuttaa siihen mitä hyväksymme ja mitä emme. Ja haluista ja vaistoista kumpuaa moni toiminta. Siksi on tiedettävä mitä tapahtuu. Välineellisesti katsoen tästä on paljon hyötyä: Milloin siitä on hyötyä ja milloin haittaa.

Osa tuntuu kuitenkin hieman ongelmalliselta. Se on traumojen suhde asioihin. Tässä on nimittäin otettava huomioon se, mitä muistista tiedetään.

Usein tavattava psykoanalyyttinen tulkintatapa korostaa torjuntaa, jossa trauma pistetään alitajuntaan. Se unohtuu. Tärkeänä pidetään sitä että asia tuodaan tietoisuuteen ja käsitellään. Kuitenkin tosiasiassa tilanne näyttää päinvastaiselta: Ihmiset unohtavat asioita, mutta ne ovat neutraaleja. Ihmisellä on ikävissä asioissa kuitenkin norsun muisti. Ainakin omalla kohdallani on selvää että ongelma ei ole niinkään se että asiat painuisivat unohduksiin, vaan se että ne eivät pirulauta painu mihinkään. Niihin enemmänkin totutaan.
1: Tosin psykoanalyysin kannalta on mielenkiintoista, että en ole oireiltani "neurootikko". Ongelmani ei siis johdu misään muistojen torjunnasta, vaan muusta. Vaikkapa siitä että muistan.

Toisaalta valemuistoja on tulkittu muistinpalautukseksi. Ihmiset on saatu muistamaan tapahtumia joita ei oikeasti ole tapahtunut. Tällöin traumakokemus syntyykin terapeutilla. Tietenkään läheskään kaikki terapeutit eivät ole tälläisiä. Mutta näitäkin tunnetaan, varsinkin lähihistoriassa, kun ilmiö oli uusi. Tämän ei pitäisi yllättää. Tässä kohden voisi sanoa että valemuisto on torjuntateorioiden DDT. DDT:täkin pidettiin ihmeaineena, jota ylistettiin. Sitten kävi hups. Jälkiviisaus on helppoa.

Kuitenkin tätä kautta on selvää että ihmisen alitajunnan muistivaranto on siis vähintään herkkä, jos sellaista on. Ja sinne päätyminen on yllättävän vaikeaa. (Vihjeitä kellään tähän? Kaikki varmasti haluavat minut ennemmin neurootikkona kuin nykyisessä tilassa. Hitto, minä haluan itseni mieluummin...)

Toki psykoanalyytikot tuntevat ilmiön nykyään. Esimerkiksi Lauerman "Huijaus" käsittelee niitä paljon. Olennaista on se, että valemuistojen on uskottu olevan aitoja, ja yksi vahva syy tälle on (ollut ja yhä vähenevässä määrin) ollut se, että valemuistojen kuvaus sopii kuitenkin hyvin (moniin) psykoanalyysin teorioiden odottamiin asioihin. Ulospäinhän tilanne näyttää siltä että aluksi ei muisteta mitään ja sitten pulpahtaa paha ja traumaattinen tapahtuma. Koska apua on haettu, on ollut jokin ongelma. Joten todisteet saatu kasaan. Ongelmanahan on tietysti se, että terapeutti ei voi tietää asiakkaansa elämästä, ja moni kysymys on sellainen että rikosteknikko suoraan CSI -televisiosrajastakaan ei välttämättä kykenisi kaivamaan tapahtuman totuusarvoa esiin.
1: Tässä on siis taustateoria jonka ympärille rakennetaan systeemi. Tämä on tietysti luonnontieteissäkin usein tapahtuva asia. Mutta luonnontieteen teorian yhteys voidaan testata helpommin. Tietynlainen pallo vajoaa tietyllä vauhdilla tietynlaiseen veteen tietyssä lämpötilassa. Koska käytännön syistä vastaavaa ei voida tehdä ihmisten kanssa, ei ole yllätys että "alussa oli potilas". Tämän kanssa oleilu antaa seuraavan kuvauksen: "Potilaalla toistuvat pakkoajatukset ja pakkotoiminnot. Hän saa yllykkeitä, mielikuvia tai ajatuksia, jotka kaavamaisina palaavat yhä uudelleen mieleen. Tästä seuraa potilasta häiritsevää toistuvaa toimintaa. Potilaan on pakko avata ja sulkea ylintä nappia. Hän tarkastaa koko ajan terapiahuoneen kahvinkeittimen katkaisijan asentoa." Tälle annetaan nimi, vaikkapa "neurootikko". Ja selitetään että tämä johtuu vaikkapa halujen ylenmääräisestä hillitsemisestä, halusta kontrolloida kaikkea, tai vaikkapa vain pelkästään taikauskoisuudesta. Selitys on usein intuitiomainen. Esimerkiksi vaikkapa ajatus siitä että potilaalla on liian vähän virikkeitä, eli hän haluaisi askarrella mielellä mutta lukee tai puuhailee liian vähän, voisi selittää tälläisen turhan sepeämisen. Olennaista on se, että kun tälläinen selitys on annettu, ilmestyy helposti joku johon annettu potilaan kuvaus sopii jollakin tavoin. Tämä potilas ei valitettavasti todista että taustateoria on tosi. Tosin iso määrä neurootikkoja kertoo että ilmiö on järkevästi tarkasteltava, eli tietyt oireet kuuluvat yhteen. Se ei vielä suoraan kerro taustateorian oikeudesta - joka on siitä olennainen että sillä perustellaan terapian rakenne - toimivuudesta.

Tosin osa terapioista ei ole kiinnostunut taustateorioista, ne ovat "ongelman ratkaisukeskeisiä" eivätkä "ongelman syntykeskeisiä". Kiniini auttaa kuumeeseen, uskoitpa siihen että kaarnamuorilla on taikakykyjä tai tiedätkö aspiriinin kemian.

Terapian toimivuus toki voidaan testata kaksoissokkojärjestelyllä. Ja terapian hyödyllisyyttä voitaisiin periaatteessa arvioida tähän liittyen sillä kuinka tarkasti samanlaisen diagnoosin ja hoidon eri psykoanalyytikot samalla antavat.
1: Satunnaishoito sen mukaan mihin praktiikkaan menee, vaikka kyltti ja virkanimike olisikin samanlainen, takaa sen että tulokset ovat sidottuja tähän umpimähkäisyyteen. Standardi ei toki ole sama asia kuin hyvyys. Onhan astrologeillakin koulukuntia joiden sisällä on periaatteessa "tietty tapa tulkita". Eli kaikille on opetettu mitä vaikkapa "laskeva mars kauriin merkissä symbolisoi". Tarkkuus ja oleellisuus kuuluvat yhteen. "Astrologia on tarkkaa mutta epäoleellista".

Terapian toimivuudessa on kuitenkin se vaikeus että on vaikeaa miettiä miten se liittyy siihen taustateoriaan. Testauspuoli on sosiaalitieteissä paljon vaikeampaa. Tämä ei ole mikään syy heittää lekkeriksi, vaan sen pitäisi kehottaa suurempaan tarkkuuteen ja huolellisuuteen. Ja varmasti moni fiksu mieli näiden kanssa työskenteleekin.

Torjunnan kohdalla tilanne on kuitenkin astetta mutkikkaampi. Hannu Lauerma esitti "Huijaus" -kirjassa sen, miten torjunnasta voi olla evolutiivista hyötyä. Tämä kertoisi siitä että torjunta pelastaa hengen ainakin joskus. Itse asiassa jos se leviää evolutiivisesti, siitä on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa. Tästä herää automaattinen kysymys riskeistä. Jos torjunta pelastaa, sen negaatio voi olla oikeasti vaarallista. Tämä kannustaa varovaisuuteen.
1: Tähän on olemassa potentiaalinen ratkaisu, joka liittyy ekologiseen loukkuun. Kun evoluutio on sopeuttanut ihmiset elämään luonnossa, se on ollut tietynlainen ympäristö. Moderni maailma taas on rakenteeltaan erilainen ja uusi. Adaptaatioita ei ole modernin kulttuurin aikana ehtinyt tapahtua "ihan hirveästi". Joka tapauksessa selvää on että riski ei ole valtava. Esimerkiksi Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai helposti havaittavan itsemurhaepidemian. Psykoterapian kohdalla vastaavaa ei ole nähty, vaikka on varsin turvallista uskoa että kun masennuspotilaita menee hoitoon keskimäärin enemmän, riskit tälle olisivat olemassa.

---

Tämä juttu on sepeämistä asian tiimoilla. Eikä oikein mikään kannanotto minkään jutun totuusarvoon liittyen.

Pettymys.

Melko usein mediaa syytetään sen takia että ne ovat vaikkapa liian väkivaltaisia. Toinen suosittu kritiikin kohde on tietysti pornografia. Nämä nostetaan usein esiin luultavasti sen vuoksi että niihin liittyvät asiat eivät ole "yleisesti täysin hyväksyttyjä". Ne rikkovat yleisiä normeja. Näin siitä huolimatta, että väkivalta on suosittua televisiossa. Sillä televisioväkivallan katsotaan lietsovan väkivaltaan, kertovan että se on OK.

Nämä rakentuvat yleisesti sen näkemyksen varaan että tulkitsija vain ottaa näkemänsä hyväksyttävänä. Tätä kautta on ehkä järkevää että kritiikki kohdistuu siihen väkivaltaan joka näyttää "aidolta väkivallalta". Se kun ei ole kaunista. Idealisoitu seikkailuelokuvista tuttu väkivalta kun on enemmän koreografista.

Toinen tapa kritisoida viihdettä syntyy siitä että se vääristää asioita. Tästä helppo esimerkki on pornografia, jonka katsotaan antavan suorituspaineita. Se on epätodellista. Tässä näkökulmassa väkivaltaviihde olisi tietysti sellaista että erityisesti koreografista hyppelyä tulisi kritisoida. Se kun luo illuusion siitä että väkivalta ei olisi sotkuista.

Mielestäni uutta vääntöä aiheeseen saa ottamalla aiheeseen "pehmon". Sellaisen joka ei ole normien rikkomista, vaan mukailee nykyisiä hegemonioita. Eli kun ihmiset näkevät asian, he sanovat että "noin sen pitäisi olla tosielämässäkin".

Ja tässä päästään tietenkin rakkauteen.

Helposti tästä saa esimerkin katsomalla "Kolmas kivi auringosta" -komediasarjaa. Siinä on jakso joka käsittelee ensisuudelmaa. Joukkion naispuoleinen avaruusolentoluikahtaja kun tutustuu ihmisten maailmaan. Hän lukee romanttisista kirjoista kaunistelevia näkemyksiä. Sellaista romanttista tavaraa, jota naisten romanttiset kioskikirjat tarjoavat. Näissähän nainen on kaunis, miehet rikkaita ja komeita lääkäreitä. Näiden kanssa sitten on ihanteellista rakastelua huokuvine povineen ja alabasterisäärineen. Kun avaruusolento on tutustunut tähän, korostuu se kuinka ensisuudelman pitäisi olla jotain erityistä. Niinpä hän lavastaa ja suunnittelee puitteet täysin. Tosielämässä kuitenkin pussattavana on tietysti pulska ja lyhyt poliisi, Don. Odotusten vuoksi tilanteelta vain odotetaan enemmän, vaatimuksetkin kasvavat. Joten tulos on tietenkin pettymys. Muuten ei voisi käydä. Sama on tietysti esillä jo lapsilla. Jo Disneyn piirretyissä rakkaus on ikuista ja luonteeltaan ihannoitua. Ja vanhat sadut loppuvat häihin ja "onnellisena elämänsä loppuun asti".

Jos ajatellaan että viihteen seuraaja on vain passiivinen vastaanottaja, on selvää että nämä sarjat tarjoavat ihannetta joka ei käytännössä toteudu. Ne vääristävät ihmisten kuvaa elämästä ja parisuhteesta. Ja sen vuoksi erotaan helposti : Kun parisuhteen odotetaan olevan "sen yhden oikean kanssa" helppoa, on ongelma tietysti vain merkki siitä että "nyt ollaan väärän kanssa". Tässä kohden viihteen kuvan nielevät joutuvat pettymään. He ovat suljettuna "Donin suudelmaan" odottamaan jotain ihannetta joka ei toteudu maailmassa, vaikka se ehkä olisikin hyvin tavoiteltava asiantila. Ymmärtämättä että vaikka ihanne olisi kaunis ja toiveet täyttävä, on hyvä muistaa että epäonnistuminen tässä on aina läsnä jollain tasolla, ja tähänkin on hyvä varautua.

Jos taas ajatellaan että katsoja on kriittinen suhtautuja, on selvää että nämä myyvät ihannetta, eivät todellisuutta. Eli lapset eivät pidä piirrettyjä opetuselokuvina. Eivätkä kioskikirjoja lukevat naiset hae kirjoista todellisuutta, vaan eskapismia, irtautumista todellisuudesta.

Siksi jonkin "vaarallisuus" liittyy aina enemmänkin siihen kuka on lukemassa mitäkin. Jos joku on vain vastaanottaja, tämän pitäisi sitoutua totuuspohjaisuuteen, jossa väkivalta on irvokasta ja julmaa. Ja olemaan muutenkin realisti. Sen sijaan jos joku on aktiivinen tulkitsija, voi irtautuminen olla hyväksikin. Taide voi tarjota juuri väylän pois maailmasta, joka kriittisen tarkastelijan silmin harvemmin näyttää ihanteelliselta. Tällöin kyynistymisen ainut vastalääke on tietysti utooppinen tai dystoopinen hömppä, jossa ensimmäisessä esitetään ihanteita ja pumpulia sokerikuorrutuksella. Ja toisessa taas eletään julmassa todellisuudessa jossa on pahaa. Niin pahaa että Jeesuskin on zombie "Jesus is a zombie: Walking among us after death. And Christianity will eat your brains!" (Jos tuo tuntuu keinotekoiselta, syynä on se että uskontovitsikiintiöni tämän blogin osalta on aika pahassa vajauksessa.)

Tosin tätäkin näkemystä mutkistaa se, että jotkut ajattelevat että ihminen valitsee viihteen omien tarpeidensa mukaan. Eli esimerkiksi kauhuelokuvat eivät muokkaa persoonaa, kuin tietynlaiset ihmiset alkaisivat katsomaan kauhuelokuvia. Näin ihmisen viihdevalinnat kertovat siitä mitä tarpeita hänellä on. Taide, jota jopa kioskikirja on laajassa mielessä, tarjoaa tässä kohden keinon vaikka värittää tylsää elämää. Tai läpikäydä pelkoja ja vihan tunteita joista voidaan jopa vapautua. Tietenkin se voi ainakin teoriassa myös lietsoa, eli ihminen vihaa ja vaipuu vihaviihteeseen, joka voimistaa vihaa, antaa ihmisen rypeä siinä : Onhan Goethen "Nuoren Wertherin kärsimyksetkin" aikaansaanut itsemurhia.

Itse olen sitä mieltä että ongelma ei ole ilmiö, vaan tulkitsijan tilanne, persoona ja tulkintatapa. Siksi halut kieltää tai tuomita jokin ilmaisun muoto kertookin enemmän yksilön omista lukutavoista, peloista, seurasta ... Tai vaan siitä että hän haluaa muiden seuraavan omia normejaan mutta ei kehtaa sanoa sitä suoraan koska se on sitä "vallankäyttöä", jolla on paha kaiku etenkin lukeneempien keskuudessa.

Schopenhauerin puudelit.

"When the dust to settle / will you make it back. / Our days were numbered / our days were wrapped. / We fall and we lost / there into the night. / Today's darkest cloud / was yesterday's light."
(Clayhill,"Afterlight")

Schopenhauer on tunnettu pessimismistään. Hän on niitä elämänfilosofeja, joiden kantana on olla "paloturvallisessa kopissa". Hänen ajattelussaan oli buddhalaisia vaikutteitaan ja hän kutsuikin itseään "buddhaistiksi".

Schopenhauerin mielestä elämä on tuskien taival: "Se on surkeaa nyt, ja käy surkeammaksi joka päivä, kunnes tapahtuu kaikista kauhein." ja "Jokainen elämäntarina on tarina kärsimyksestä."

Hänellä oli kuitenkin puudeleita. Esimerkiksi Atma (joka tulee hindulaisesta jumalasta, maailmansielusta), Butz (joka voi tulla ties mistä). Itse asiassa hän tuli niistä tunnetuksi. Butzia kutsuttiin jopa "Pikku Schopenhaueriksi".

Puudeli voisi tuntua ristiriidalta. Schopenhauer haluaa puudelin ja ilmeisesti saa niistä iloa. Koira kuitenkin kuolee ja tuottaa Schopenhauerille surua. Tämä on sitä puolta, joka eroaa valtavasti siitä Schopenhauerista, joka kimpaantuneena tönäisee ompelijatar Caroline Marquetia portaissa ja maksaa tästä sakkoja koko naisen loppuelämän. Eri Schopenhauer, joka naisen kuoltua kirjoittaa päiväkirjaan "obit anus, abit onus" eli likimain "nainen kuoli, kärsimys loppui".

Tämä voisi ainakin pintapuolisesti viittaavan ihmisvihamielisyyteen, joka on tuttua "luonnollinen - epäluonnollinen" -ajattelussa. Siinä eläimet ja lapset ovat hyviä koska ne eivät teeskentele, ja tätä kautta tuo keinotekoisuutta käytökseen. Sen sijaan byrokratia, kaupallisuus ja etiketti ovat huonompia asioita koska ne ovat teeskentelyä.

Voidaan kuitenkin ajatella että tämä viittaa syvempään. Schopenhauerhan otti lähtökohdalseen transsendentaalisen idealismin, joka jakautuu noumenoniin (an sich), asioihin itseensä sekä fenomenoniin, eli siihen miten ne ilmenevät meille. Schopenhauerista kaiken takana oli tahto. Tämä on kaiken olevan perustalla. Tämä tarkoitti myös sitä että tahto oli voimakkaampi kuin järki. Siksi tiede, filosofia ja logiikka ovat toisarvoisia ja tehottomia. Tämä on toki tuttua jo Montaignelta, joka korostaa miten liikavarvas ja pieremisen tarve voi estää ajattelun. Mutta otti tämän voiman kaikkeen, eikä vain Montaignen tapaan häiritseviin yksityiskohtiin. Tahto ei siis ole vain häiriötila, vaan nämä ovat merkkejä jostain laajemmasta.

Siksi taide, tunteet, hyväsydämisyys ja henkisyys ovat Schopenhauerin keskiössä. Luonnon kauneuden näkeminen olikin hänelle suurin nerojen tunnusmerkeistä. Toisaalta hän loikkasi kauemmas buddhalaisuudesta, koska hän yhdisti järkeen myös kärsimisen. Syynä ei ollut se, että kärsimys kasvattaisi, kuten Nietzschellä, vaan syy oli se, että järki nosti maailman kärsimykset tarkemmin ja korostetummin tietoisuuteen. Näin älykkäämpi ihminen kärsi enemmän. Tätä kautta taiteenkin merkitys värittyi. Schopenhauerista taiteilija ja filosofi voi näyttää meille kuvauksen omista kärsimyksistämme. Ja jos vaikka olemmekin kuin myyriä ja kaivamme maan alla käytäviä luonnon pakottamina, luovuus viittaa kohtaloon. Taide lievensi tätä kautta tuskan ja vainon tunnetta, jota ajattelu pelkästään nostaisi esiin.

Schopenhauerin kosto ompelijattarelle voi johtua siitä että vihastumisen syy oli vastavuoroisuudessa. Kun lyöt jotakuta, ja kaikki ovat yhtä, se palaa. Ja Schopenhauer takasi että niin käy. Hänet toisaalta tunnettiin hänen vakiokahviloissaankin ärtyisänä mutta samanaikaisesti mukavana herrana.

Puudelit ja ompelijattaret tulevat ehkä ymmärrettävämmiksi, kun muistaa että kun hän sai Goethelta säeparin "Jos haluat nauttia elämästä, sinun on arvostettava maailmaa", hän vastasi siihen Chamfort -sitaatilla "Parempi hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat, kuin pitää heitä sellaisina, mitä he eivät ole." Ehkä Schopenhauer vain piti koirista. Ja häntä ärsytti häiritsevä meteli jota juoruilijat synnyttävät ja joka siirtyy ulkopuolistenkin korviin.

Ihminen elää tarinoista.

Tarinat ovat kaikkialla ympärillämme. Elämme niiden kautta, ja niissä tunnistamme itsemme ja tavoitteemme. Kun tämä ehto toteutuu, emme useinkaan välitä "niin hirveästi" tarinoiden totuusarvosta: Jos uskomme tarinaan - tai haluamme uskoa tarinaan - me pidämme sitä tärkeänä. Ja jos emme usko että se on tosiasiallinen tila, mutta pidämme sitä uskottavana tavoiteltavana, me haluamme tavoitella sitä.

Tätä kautta syntyvät ideologiat, uskonnot, isänmaallisuus.

Yleensä tarinat ovat voimakkaita, jos ne:
1: Joko antavat meille provenienssin, eli kertovat miksi olemme jossakin. Tämä on erittäin vahva teema. Esimerkiksi isänmaallisuus on pohjimmiltaan sitä että "kun tämä on isiemme maa" se selittää paitsi sen, miksi olemme tässä maassa, se tuntuu tarkoittavan ihmisille samalla myös sitä miksi meidän pitäisi asua täällä. Tämä teema on vahvasti mukana talvisodassa, Israelin valtion perustamisessa ja juutalaisten oikeuksista. Ja intiaanejen suhtautumisessa valkoihoisiin "maahanmuuttajiin ties kuinka monennessa polvessa".
2: Kertovat kompensaatiosta, eli tasaavista voimista. Tässä mukaan astuu usein oikeus, rangaistus, palkkio ja ikävien asioiden tasaaminen. (Homo economicuksen sijasta tunnumme ainakin tarinatasolla olevan enemmänkin Homo reciprocanseja. Voittoa etsivän sijasta vastavuoroisia.) Tämä voi tarkoittaa (1) kostoa ja rangaistusta, joka voi kertoa miksi meillä on vaikeuksia tai oikeuttaa miksi "nyt talvisodassa vihaamme venäläisiä". (2) miksi olemme ansainneet jonkin etuaseman. Esimerkiksi kristitty maa voi selittää taloudellisen menestymisensä Jumalallisena siunauksena. (3) Siitä, miten oikein toimimalla voimme vaikuttaa siihen mitä saamme. Ihminen ajattelee "Mitä kylvää, sitä niittää", ja kompensaatiokertomukset selittävät usein - esimerkiksi arvojen ja jumalolentojen kautta - kertoo miten asian pitäisi mennä. ("pitäisi" -sana on luettavissa kontekstista riippuen joko moraalisessa tai toimintaodotuksena tai molempina.)

Tarinat todellistavina elementteinä

Monilla tarinoilla tuodaan ihmiselle todellisuuskuvaa. Ja tässä tieteelläkin on erikoinen osa. Sillä vaikka asia vain on jotenkin, ihmiset kuitenkin liittävät niihin erilaisia arvomukaelmia ja luovat niistä tarinoita. Nämä tarinat ovat tietenkin tarinoita, eivätkä itse luonnonilmiö. (Saati kerro onko luonnonilmiön totuusarvo sitten mitä.)

Tämä tarinoittaminen vaikuttaa voimakkaasti ainakin evoluutioteorian kohdalla:
1: Stephen Jay Gould esimerkiksi kertoi, kuinka evoluutio helposti muuttuu ihmisten mielessä liiankin helposti sankaritarinaksi. On taisteltu ja voitettu. Siksi vaikka evoluutio on vain ilmiö, se rakennetaan monien päässä tarinaksi: Ja siinä olemme sankareiden aamunkoitossa, menestyneitä ja hyviä koska olemme taistelussa ja vaikeuksisssa asemamme paitsi saavuttaneet, myös oikeuttaneet.
2: Otto Lappi taas kertoi kognitiotieteen tieteenfilosofiakurssilla, jolla kävin, että evoluutio on rivikansalaisten kritiikin alla kovemmin kuin esimerkiksi kvanttifysiikka sen vuoksi että se esittää heille vaihtoehtoisen kertomuksen alkuperästä. Ihminen haluaa helposti ikään kuin "pitäytyä yhdessä tarinassa".

Siksi kaduntallaaja -kreationistin mielessä - ja miksi ei kaduntallaaja -evolutionistinkin mielessä - vastakkain ovat ensi sijassa:
1: Teologinen provenienssitarina jossa Jumala on asettanut ihmisen maan päälle omaksi kuvakseen ja jossa on kompensaatioteema Jeesuksen antamassa pelastuksessa. Tässä mukana on paljon keppiä ja porkkanaa. Siinä ihminen on ylevää ja hienoa, ja se on erittäin toivottava.
2: Evoluution provenienssikertomus jossa olemme peräisin eläimistä ja apinoista, ja jossa kompensaatiokertomus nojaa sankaritarinaan, jossa taistellaan "kynsin julmin verisin". (Mikä ei kyllä ole ihan sitä mitä evoluutio oikeasti on. Mutta tämä kuva siitä on kuitenkin yleinen.) Tässä tarinassa "kunnon keppi ja porkkana" puuttuvat. Ihmisen alkuperä ei ole mieltä ylentävä -"apinan kuva" "Jumalan kuvan" sijasta.

Ei siis tavallaan ihme, että monet valitsevat kakkoskertomuksen. Vaikka valintapakko itsessään on melko keinotekoinen - voidaan ainakin kuvitella Jumala joka tekisi evoluutiolla asioita - ja vaikka vain toinen tarina rakennetaan luonnontieteissä yleisesti hyväksyttyyn näkemykseen. (Mikä on muuten aivan eri asia kuin sanoa tuota tarinaa "tieteelliseksi tarinaksi". Se sisältää paljon eiluonnontieteellistä arvo, tavoite ja muuta sepitesisältöä.)

Toinen hyvä esimerkki on tietysti ilmastonmuutos. Se vetoaa tai herättää inhoa. Syynä on se, että se kertoo samanlaisen katastrofikertomuksen, mitä uskonnoissa on tapana ollut. Molemmissa varoitetaan että ihmisten toimet aikaansaavat vakavia seurauksia. Tämä ikävä seuraus nähdään "rangaistuksena" ja teko joka johtaa siihen "pahuutena". Koska ilmastonmuutokseen liittyy kritiikki kulutusyhteiskuntaa kohtaan, se nähdään helposti "pahana kertomuksena", joka sotii "oikeaa elämäntapaa" vastaan.

Näissä tarinoissa ja sepitteissä on muistettava se, että ne ovat vain teorioihin nojaavia. Ne ja teoriat on pidettävä erillään. Tätä kautta se, että luonnontieteen teorian pohjalta luodaan sepite, se ei tarkoita että tämä sepite olisi mitenkään hyvä tai totuudenmukainen. Vaikka evoluutio olisi kuinka totta, se ei tarkoita että ihmiset olisivat mitään paikkansa ansainneita sankareita ja joille voitaisiin lyödä jokin voittajamitali. (Sillä sama on pätenyt aikanaan myös häviäjiin. Tyrannosaurukset olivat ainakaan hyvinkin "voittajia".)

Toisaalta se, että jostain kerrotaan tarinaa ei vielä tarkoita sitä että se olisi väärä. Ilmastonmuutosta sekä kannatetaan että sitä vastustetaan asioilla, joihin liittyy tarina. Ilmastonmuutoksen kannattajilla on usein "viherpiiperöpuunhalaaja -taustaa", ja he näkevät ilmastonmuutoksen ennen kaikkea elämäntapansa oikeuttajana, ja käyttävät sitä poliittisena lyömäaseena. Sitä taas vastustetaan mm. uskonnollisella näkemyksellä, jossa ajatellaan että Jumala ei salli ihmiskuntaa tuhoutuvaksi, joten ilmastonmuutos ei voi tapahtua. Me kaikki tiedämme että ilmastonmuutos joko on totta tai ei ole. Molempiin sidotaan tarina. Tarinan olemassaolo ei siis sinällään tee itse teoriaa mitenkään vääräksi.

Tarina epätodellistavana elementtinä

Ja toisaalta tarinoilla on myös vahva eskapistinen luonne. Siinä missä yllä olevat tarinat yrittävät esittää ja tuottaa ihmiselle kuvan todellisuudesta ja hänen paikastaan ja oikeuksistaan siinä, on myös iso kasa muita tarinoita. Ne ovat niitä tarinoita, joita pidämme sinä fiktiona jota ne ovat. Mutta joita pidämme joko hauskoina, mukavina, mielenkiintoisina, "jänninä" tai ainakin tunteisiin vetoavina. Kutsumme tätä viihteeksi. Ja niitä kannatamme ja rakastamme täysin päinvastaisista syistä kuin rakastamme ja kannatamme "eiviihteellisiä tarinoita".

Toki näiden kahden välinen ero on melko mutkikas. Esimerkiksi Schopenhauer kommentoi Goethen "Nuoren Wertherin kärsimysten" aikaansaamia vaikutuksia ihmisissä siten, että ihmiset oppivat niiden kautta jotain itsestään ja maailmasta. Hänestä hyvä taiteilija toi yksittäistapauksessa esiin monien tilan. Hän taiteilija siis kertoi valheella totuuden. Tämänkaltainen näkemys tarkoittaa sitä että jos se toteutuu, kyseessä ei selvästi ole eskapismi, todellisuuspako. Näistä tarinoista haetaan esimerkiksi arvoja elämään ja niiden kautta vaikutetaan maailmankuvaan. (Toki Schopenhauerin reagointi voidaan ymmärtää sitäkin kautta, että kun hän itse oli erittäin pessimistinen, oli hänestä varmasti luontevaa ajatella, että ihmiset jotka tekevät itsemurhan kirjan lukemisen jälkeen, ovat oppineet jotain olennaista todellisuuden oikeasta luonteesta.)

Huudon kuunteleminen.

Englanninkielinen sana opiskelijalle, "student" , on etymologisesti peräisin latinan sanasta "studēre" ; "to direct one's zeal at". Oppiminen siis liittyy intomieliseen tai raivoavaan julistamiseen. Laajemmassa mielessä opiskelija tarkoittaa ketä tahansa, joka on oppimassa eli saamassa uusia tietoja. Ero näiden kahden näkemyksen välillä on melko pieni.

Valpurin yö, "Walburgis Night" taas on perinteinen esikristillinen juhlapäivä. Siihen liittyi kevään juhlintaa. Kokkotulet rakennettiin ajamaan pois kuoleita ja kaaoottisia henkiä, joiden uskottiin kävelevän ihmisten keskuudessa. Ajankohta johtuu siitä, että valo ja aurinko palaavat. Saksalaiset uskoivat että silloin noidat lensivät silloin Blocksberg -vuorelle juhlimaan. Nykyisin vuoren huipulla on radioantenni, joka on hyvä maamerkki suunnistaville noidille. Lisäksi se takaa kännykän hyvän kuuluvuuden, ennen tornit tietysti puuttuivat. Goethen sitoi "Faustin" valpurinyöhön; Ensimmäistä osaa kutsutaan nimellä "Walpurgisnacht" ja toisessa osassa yhtä osaa kutsutaan nimellä "Classical Walpurgisnacht".

Yön nimi on kuitenkin saatu Valburgin kautta. Hän oli nunna, joka johti muun muassa miesluostaria. Hän on myös merimiesten suojeluspyhimys. Hän ei ilmeisesti ollut kovin kauhea noita, joten yhteys vapun nimeämiseen on hieman vaikeaa keksiä. Tosin hän luultavasti tunsi parantavia kasveja, mutta kun hänen tekojaan on tulkittu ihmeiksi, ei ole uskottavaa että niitä samanaikaisesti olisi pidetty noituutena. Valpuri oli luultavasti hyvin koulutettu, joten hän oli ilmeisesti kuunnellut huutamista. Hän ei tiettävästi tehnyt sopimusta Saatanan kanssa.

Englanninkielen sana "May Day" tarkoittaa vapunpäivää. "Mayday" taas on laivojen käyttämä sana, joka tarkoittaa hätäkutsua. Tämän sanan etymologia viittaa ranskaan "m'aidez" ~ "auttakaa minua". Tätä ei pidä sekoittaa sitaattiin "Make my Day", jonka merkitys on eri. Valpurin nimeä radioon huutavat vain katoliset. He voivat saada moitetta, joten osasta heistä tulee studēreja.

Nykyisin vappu taas on työn juhla. Se on samanaikaisesti paradoksaalisesti myös opiskelijoiden juhla. Tätä juhlitaan pitämällä vapaata, mikä on tietysti paradoksaalista sekä työn että opiskelun kannalta: Suunnilleen ainut asia joka niitä yhdistää on se, että ne eivät ole vapaata.

Kuten kaikkiin hyviin juhliin, vappuun liittyy myös erilaisia perinteitä. Tärkein näistä on sima, käyttämällä hunajaa ja muita aineksia tuotettu juoma. Antiikin Kreetalla käytettyä hunajaa käytettiin ennen viinin keksimistä, ja kreikan kielen humaltumista tarkoittava sana on kirjaimellisesti "hunajapäihtyminen". Sima oli tärkeässä asemassa Skandinaviassa. Viikinkien mukaan nimen omaan "Sima oli viisasten juoma". Taistelun ja viisauden jumala Odin sai sitä viruttuaan kuoleena Maailmanpuussa. Viikingit ajattelivat että sima antoi taistelutahtoa. Opiskelijat, jotka taistelevat opintoviikkojensa kanssa ja rakastavat viisautta ovatkin ehkä tätä kautta ottaneet siman tärkeäksi osaksi juhlintaa. Tätä kautta viinan juominen voi olla jäänne perinteisestä juhlinnasta. Siihen voi liittyä myös rellestystä, jonka vuoksi on hyvä opetella hätäkutsu merillä. Nykyinen kännykkäteknologia mahdollistaa hätäsoiton tarvittaessa niin että väärää hätäkutsua välittävä ei vie ainutta yhteyttä apuun.

Myös Adolf Hitler oli Valpurinyönä "Very hädässä". Oikeaoppisen hätäkutsun sijasta hän teki itsemurhan. Osa on sitä mieltä että tämä ei ollut vahinko, vaan että takana olisi ollut tavoitteellinen okkultistisen yhteyden hakeminen, mutta osan mielestä bunkkereihin tunkeutuneilla kiivashenkisiä huutoja päästelevillä venäläisillä sotilailla oli asiassa merkittävämpi rooli, yhdistettynä tietysti sillä että Hitlerillä ei ollut tarjolla kännykkää, ja vaikka olisikin bunkkeri olisi ollut kuuluvuudelle huono asia. Nykyisessä suorastaan kommunistisessa systeemissä tätä yhteyttä ei ole helppo keksiä. Selvää oli kuitenkin se, että sen jälkeen kun Hitler menehtyi, moni lakkasi kuuntelemasta kiihkohenkistä puhetta. Maailma taisi silti ottaa opikseen.

Itselleni vappu on alkoholin ja huumorihenkisten tempausten juhla. Muutkin ovat tätä mieltä. Esimerkiksi teekkareiden, joita esimerkiksi kännykkäinsinöörit ovat, perinteisiin kuuluvat "Julkun" ja "Ävyn" kaltaiset vappulehdet, joissa on huumoria. He tekevät tempauksia. Näiden luonnetta kuvastaa ehkä parhaiten termi "sophomoric", joka tarkoittaa arroganttia ylivarmuutta taitavuudestaan joka yhdistetään käytännön tasolla toteutuvaan epäkypsyyteen ja huonoihin tietoihin. Näistä taas seuraa se, että sitä ollaan kuuntelemassa kiivastempoista puhetta. Tässä kohden ei onneksi tarvitse muistaa muuta, kuin että "Joskus tilaisuus koputtaa oveen, joskus koputus oveen pilaa tilaisuuden."

Koiran karvat

"Niiden ihmisten silmissä, jotka näkevät meidät ensimmäistä kertaa... olemme tavallisesti vain yksi yksittäinen piirre, joka pistää silmään ja määrittää tekemämme kokonaisvaikutelman. Näin siis lempein ja järkevinkin ihminen voidaan, jos hänellä on viikset... nähdä ikään kuin pelkästään noiden isojen viiksiensä muodostaman lisukkeen kautta, toisin sanoen sotilaallisena tyyppinä, joka vihastuu helposti ja on toisinaan väkivaltainen - ja sellaisena häntä kohdellaan."
(Friedrich Nietzsche, "Morgenröte" suom. "Aamunkoitto", sivu 381)

En ole Nietzschen ajatusten seuraaja. Kuitenkin Nietzschestä on hyvä kirjoittaa jotain. Jotain muutakin, kuin mitä hänestä usein kirjoitetaan. Sillä hän on yksi niistä ihmisistä, joiden näkemyksiä on kenties ymmärretty eniten väärin. Suuri osa hänestä sanottua on pelkkää propagandaa.
1: Toki Nietzsche on röyheä ja hyökkäävä kirjoittaja, jonka herjojen ja kiukun sävyttämää tekstiä on vaikeaa lukea, etenkin jos ei pidä ns. kaikin puolin sivistymättömästä tekstistä ; Hänen tyylinsä ei niinkään perustele, vaan käyttää enemmän tyyliä, liioittelua ja painostusta vaikuttamisen keinona. Hän vihaa. Hän käyttää voimakkaita herjaavia ilmauksia. Joukko, keskinkertaisuus ja suuri osa kulttuurista edustaa hänelle pahaa, huijausta, joka pakottaa heikot seuraamaan ja yrittää murskata ne jotka eivät tottele. Hänestä ne voitaisiin tuhota. Hänen tekstissään on jonkin verran esimerkiksi naisvihaa, ja isompi määrä raivoa uskontoja kohtaan.

Yritän nyt kuitenkin lähestyä asiaa "positiivisen kautta". Moittimiseenkin varmasti löytyy joskus aikaa, mutta tämä hänen "pehmeämpi puolensa" on minusta priorisoitava, koska "If I don't do it - no one will."

Nietzsche ei juurikaan puhu todellisuudesta tai ota sen luonteeseen kantaa. Hän on elämänfilosofi, hän ei siis kerro mitä tiede on, tai tee metafyysisiä kannanottoja todellisuudesta. Tosin hänen kohdallaan on vaikeaa sanoa tuleeko hänen tekstinsä ottaa peräti vain filosofian osaajan kirjoittamana kirjallisuutena, eikä edes elämänfilosofiana. Itse edustan sitä näkemystä, jonka mukaan kuppa on kirjoittanut paljon Nietzschen kirjoihin.

Siksi tämänkaltainen lähestymistapa ei toimi. On otettava jotain muuta.

Aatelähtökohdan kannalta Nietzschen suhde hänen seuraajiinsa on kaikkea muuta kuin yksinkertainen : Kuka on tärkeämmässä asemassa, hänen seuraajansa vai se, mitä mieltä hän itse mahdollisesti oli erilaisista asioista. Nietzschen seuraajilla kun on kannanottoja, ja häntä voidaan tulkita monella tavalla. Tässä on itse asiassa vastakkain se asia, jonka kanssa kristinuskon käsittelyssä joudutaan jatkuvasti olemaan:
1: Voidaan aina sanoa, että jos kristitty murhaa, hän ei ole seurannut uskontoaan. Samoin moni Nietzschen nimeen toiminut on itse asiassa vastannut hyvin ali -ihmisen eri määritelmiä. Tällöin voidaan sanoa helposti että seuraaja "ei ole ymmärtänyt oikein". Vaikeutena tässä on se, että sekä kristinuskon että Nietzschen näkemyksissä on erittäin paljon tulkinnanvaraisuutta. Siinä, missä kristinuskossa on kiistaa siitä, onko ihminen luonnostaan hyvä, eli likimain onko ateisteillakin omatunto, jota kaikki voivat seurata riippumatta asenteesta itse uskontoon, vai onko ihminen perisynnin alla, eli jos hän seuraa tunteitaan, hän seuraa alhaisia ja syntisiä viettejään ja tekeekin pahaa. Nietzschen kohdalla taas esimerkiksi on epäselvyyttä siinä, mitä kuuluisa "Jumala on kuollut" -kohta tarkoittaa. Sen sanoja on kuitenkin hullu. Mutta ei tiedetä, onko hän hullu siksi, että hän on ateisti, vai hullu sen vuoksi että yhteiskunta, joka tässä tapauksessa oli uskonnollinen, määrittelee hulluuden "yleisen mielipiteen mukaan".
2: Toisaalta kun puhutaan aatteista ja ideologioista, pitää aina seurata myös sen vaikutuksia. Jotta voisimme sanoa onko jokin ideologia hyvä vai paha, puhutaan vaikutuksista. Siksi ei voida erottaa "aatetta" ja "sen seuraajia", koska ilman aatetta ei ole seuraajia, eikä ilman seuraajia ole kuin kuollutta kirjainta. Tätä kautta käy niin, että jos seuraajat eivät kykene noudattamaan sen arvoja, kyseessä on käyttökelvoton ideologia. Siksi jos esimerkiksi uskonnon nimissä tehdään paljon pahaa, se kertoo tasan tarkkaan siitä, että uskonnossa on riskejä. Riskejä esimerkiksi siihen, että sitä voidaan liian helposti käyttää tekosyiden lähteenä esimerkiksi sotimiselle, noitavainoille ja niin edes päin. Samoin Nietzschen seuraajat, etenkin nie jotka ottavat hänet erityisen vakavasti, ovat yleensä aika "erikoisia" samaan tapaan kuin monet, etenkin jutun vakavasti ottavat, uskovaiset ovat "hihhuleita".
3: Ideologiat kehittyvät, eikä alkujuurista puhuminen yleensä ratkaise, kun ideologia kerää "vakiintuneita käytäntöjä" tai vähintään tulkinnat muuttuvat ja osa vanhoista näkemyksistä osoittautuu matkan varrella vääriksi tulkinnoiksi. Siksi on väärin väittää että jokin aatteen edustaja on jotain mieltä vain siksi että aatteen alkuperäinen keksijä on ollut jotain mieltä. Systeemit kuitenkin muuttuvat.

Tämän vuoksi on vaikeaa katsoa asiaa. Nietzschen itsensä suhtautuminen massavoimaan on tärkeää. Kuitenkin natsit esittivät kannattavansa hänen oppiaan yli -ihmisestä. Mutta heidän Yli -Ihmisensä ei kuitenkaan ollut Nietzschen yli -ihminen. Sillä kuuluminen ja tottelu olivat natsismin rakennusainetta. Toinen merkittävä asia on tietysti se, että natsit rakensivat systeemin mytologisen rakenteen päälle: Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn "Natsimyytti" käsittelee ideologiaa, jossa natsismi asetti sosiaalisen ja poliittisen toiminnan ytimeen myytin, jonka varaan rakennettiin "SS/SAksalainen identiteetti". Tämän vuoksi Nietzscheä syytetään usein rasistiksi. Häntä on kuitenkin vaikeaa nähdä rasistisena, ellei sitten mainita hänen taipumustaan saksalaiseen itseinhoon. Hän esimerkiksi kutsui sisartaan "antisemitistiseksi hanheksi" tämän juutalaisvihan vuoksi.

Yritän siksi lähestyä asiaa hieman toista reittiä. Itse näen Nietzschen ennen kaikkea kriitikkona.

Hän tuhoaa kolmea pääasiallista kantaa, ja esittää niiden tilalle toisenlaista suhtautumistapaa. Kysymys voisi ollakin: Mitä Nietzsche inhoaa? Tällöin tulee kolmen kohdan lista.
1: Nihilismi, arvottomuus. Nietzschen Übermench kuitenkin on omien näkemystensä puolesta taistelija. Arvojen puolesta taas ei voi taistella, jos niitä ei ole. Usein ymmärtämättömät, asiaan tutustumattomat tai vain propagandaa aiheesta lukeneet, liittävät Nietzschen nihilismiin kannattajana. Toki Nietzsche kulutti aikaa ja voimavaroja nihilismin käsittelyyn. Hänhän kuitenkin yllytti ylittämään sen. (Samaan tapaan hän moittii ja ruoskii paljon kristinuskoa. Harva silti pitää häntä kristittynä..)
2: Schopenhauermaista vaikeuksien välttämistä ja pessimismiä, jossa ajatellaan että vaikeudet ovat paha asia, ja oikea tapa elää on estää vaikeuksia ja "minimoida eläminen ja riskit". Schopenhauer vältteli mukavuuksia, koska niiden tavoittelu tuottaa tuskaa. Schopenhauerhan vältti ensisijaisesti vaikeuksia, eikä suinkaan halveksinut iloa sinällään, mutta hänen mielestään maailma ei vain toiminut niin. Hänen elämäntahtonsa esimerkiksi liitti yhteen epäsopivia pareja, jotta syntyisi normaaleja lapsia eikä hirviöitä. Näin puolisot olisivat aina toisilleen epäsopivia ja tätä kautta parisuhteista tulisi aina onnettomia. Eli hän pessimisminsä vuoksi ajatteli että mukavuuksien tavoittelemattomuus on sama asia kuin tuskan välttely. Schopenhauer pyrki tämän vuoksi tuskan minimointiin, ei onnellisuuden maksimointiin ~ "tyydytys on harhaa, ja siksi viisaan tulee välttää tuskaa eikä etsimään nautintoa." Nietzsche taas näki, että vaikeuksien voittaminen voi olla nautinnollista, hedelmällistä. Tyydytys ei olekaan harhaa. Alain de Bottonin "Filosofian lohdutukset" kertookin (s. 195) kuinka Nietzsche oli nuoruudessaan Scopenhauerin kannattaja, mutta muutti mieltään ja hänen tunnetuksi tullut suhteensa vaikeuksiin syntyi kun "Napolinlahdella vuonna 1876 lokakuun lopulla hänet valtasi uusi, täysin epäschopenhauerilainen luottamus olemassaoloon." Minun näkemykseni mukaan Nietzsche ei siis ollut mikään masokisti, joka korostaisi pelkkää puhdasta kärsimystä tai tuskan toisille tuottamisen tärkeyttä. Tämän pitäisi olla selvää, koska
___2.1: Yli -ihmisellä on selvästi intentio. Hän pyrkii jotakin kohti, ja saavuttaa yrittämällä ja ponnistelulla potentiaalisna. Tälläisellä on oltava suunta. Pelkkä tuska itsessään ei johda kohti potentiaalia. Sen sijaan yli -ihmisessä intentio on mahollista vain jos ymmärtää sen kuilun sen välillä mitä toivoo olevansa ja sen välillä mitä on. Tämän eron tajuaminen tuottaa tuskaa, ja on raskasta. Kultivoitunut kuitenkin taistelee jotta kuilu pienenisi.
___2.2: Yli -ihminen taisteli vaikeuksia vastaan. Siksi pelkkä kärsimys ei ole riittävä syy - onhan lannistuminenkin vaikeus, eikä Nietzsche sitä kannattanut vaan vastusti! Nietzsche vain mainitsi ääneen sen, että kehittyäkseen on myös kohdattava vaikeuksia. Eli hän uskoi kuten Schopenhauer että vaikeudet ja saavutukset kuuluvat yhteen. Mutta hänen tapansa reagoida tähän asiaan oli täysin päinvastainen. Nietzshen ylle liitetään usein mukavuuden vihaamisen kaapu. Suurelta osin tämä onkin totta. Mutta hänkin korostaa, kuinka vaikeuksien voittaminen tuntuu jopa paremmalta kuin pelkkä "paloturvalliseen kaappiin lukittautuminen". Miksi Schopenhauer vältti haluja ja mukavuuksia? Koska hän tajusi saman, mitä Nietzschekin pitää tärkeänä. Nimittäin sen, että niiden tavoittelusta seuraa tuskaa. Heidän tapansa suhtautua tuskaan ja vaikeuksien voittamiseen oli vain päinvastainen.
3: Perinteinen syyllistämiskulttuuri. Perinteinen jaottely "Hyvä-Paha" on Nietzschestä huono, koska se leimaa ihmisen. Tätä keinoa käytetään paljon instituutioiden, pääasiassa Nietzschen kohdalla kristinuskon, toimesta ajatussensuurina. Jos et ole samaa mieltä, olet paitsi väärässä, olet myös paha. Kun sen sijaan korostetaan "vahva-heikko", se korostaa ihmisen tekoja ja asenteita, jotka ovat enemmän pintaa. Ihminen on tätä kautta "hyvän ja pahan tuolla puolen". Yli -ihmisen luonne on siksi se, että ihmisen on suotavaa nimen omaan rakentaa itse käsityksensä arvoistaan, eikä sen sijaan tukeuduttava perinteisiin, keskivertoihin vakiintuneisiin käsityksiin, tai vanhoihin selityksiin ja teorioihin ja vaikkapa Jumalasta. Eli perinteisesti vaikeaa ellei mahdotonta sanoa että "ihminen olisi muuta kuin ajatustensa ja tekojensa summa" ja esimerkiksi kristinuskon kannanotto siitä että "rakastaa syntistä mutta vihaa syntiä" on tätä kautta ristiriitainen, koska ihminen on heille moraaliltaan sidottu siihen mitä mieltä hän on asioista. Nietzsche pyrki juuri tämän sidonnan "tuolle puolen". Ja hänen kannanottonsa on tulkittava tässä näkökulmassa.

Eli Yli -ihminen on vaihtoehto joka paikkaa näiden kolmen lähestymistavan ongelmat: Nietzschen vahva-heikko -jaottelua ei pidä missään tapauksessa sekoittaa hyvä-huono -ajatteluun. Se on itse asiassa lähempänä taitavuutta. Sen ideana on se, että perinteinen tapa luokitella ihmisiä ei toimi. Hyvä kun on sekä oikeassa, että moraalisesti vahva. Huonoon taas liittyy paitsi osaamattomuus, myös väärässä olo. Tätä hän kritisoi. Sen sijaan vahva-heikko -luokittelussa katsotaan vain, miten taitava ihminen on. Tämä on tavallaan askel kohti sitä, että ei keskitytä ihmiseen vaan siihen miten hän toimii. Se on siis ikään kuin ad hominemin, ihmisiin ja tunteisiin vetoamisen ja vastaavien poistaminen moraalista. Se on tavallaan myös is-ought -ongelman hyväksymistä. (Asioiden olemassaolosta ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla, joten tavallaan tämänkaltainen luokittelu on vain moraalin mielipiteistämistä.) Nietzsche ei siis eräällä tavalla puhu "yli -ihmisessään" itse asiassa lainkaan moraalista siinä mielessä, miten sitä normaalisti puhutaan. Hänen kannanottonsa on, että vahvuus, eli taitavuus, vaatii aina uhrauksia, aikaa, vaivaa, harjoittelua. Ja siitä seuraa ongelmia, kuten perheen uhraamista työlle, ja muiden kateutta. Ja sen sisällä on kilpailua. Hän sanoo likimain vain että "taidot eivät tule ilmaiseksi".
1: Tässä olennaista on se, että se on erilainen kuin "perinteinen arvojärjestelmä". Siksi esimerkiksi "hyvä-paha" -luokittelun käyttö siihen on hieman ongelmallista. Sillä esimerkiksi olisi väärin sanoa että Yli -ihminen pitäisi kärsimystä "hyvänä". Päin vastoin, "hyvä-paha" -ajattelustahan pitäisi nimen omaan irrottautua, joten yli-ihminen tuskin ajattelee asiaa "ihan noin".
2: Oikeastaan Nietzsche ei anna mitään "ohjenuoraa", paitsi sen että jokaisen on itse valittava tiensä ja taisteltava vaikeuksia vastaan jotta voisi saavuttaa omia tavoitteitaan ja ihanteitaan. Hän itse ei pitänyt kristinuskosta, mutta tosiasiassa kristittyjen historiasta löytyy monta sen ihailemaa sankaria, jotka täyttävät ehdottomasti yli -ihmisen kaikki määritelmät. Moni marttyyri on muiden mielipiteistä ja painostuksesta huolimatta julistanut kristinuskon sanomaa, jota on pitänyt oikeana, vaikka ilmapiiri on ollut heitä vahvasti vastaan. (Kukaan ei sano että marttyyrikuolema olisi "omasta asenteesta kiinni", joka ei liittyisi kärsimykseen.) On hyvä huomata, että Nietzsche ei olisi voinut järkevästi edes antaa mitään ohjenuoraa, koska hänen tavoitteenaan ei suinkaan ollut tuottaa häntä itseään seuraavia ali-ihmisiä.

Tämä tulee hyvin esiin esikuvien kautta:

Hänellä oli muutamia tärkeitä esikuvia: Hän mainitsee itse esikuvinaan Abbé Ferdinando Galianin, Henri Beyle Stenhallin, Montaignen ja Goethen. Heissä Nietzsche näki paljon arvostettavaa:
1: Heitä yhdisti kunnianhimo, arvokkuus, äly, luovuus, uteliaisuus, aktiivisuus, kekseliäisyys, rohkeus, huumorintaju, elämänmyönteisyys, ja luonteenlujuus.
2: Heitä yhdisti se, että he ottivat elämän ilon ja huumorin kautta. Heillä kaikilla on selvä "pimeä puoli", joka ei ole murtanut heitä vaan silti he kaikki olivat tunnettuja iloisista luonteistaan. Suurin osa heistä tanssi ja oli sukupuolisesti vireitä. Heillä oli mustaa huumoria, pessimististä mutta ilkikurista naurua.
3: He kaikki olivat maailmanmiehiä, matkustelivat paljon ja ottivat osaa monenlaisiin asioihin. He eivät sulkeutuneet kammioihinsa.
4: Heiltä puuttui hurskastelu, mukautuminen, kaunaisuus, eivätkä he sievistelleet ja näytelleet hienompia kuin olivat.
5: Jokainen esikuvista harjoitti myös taiteita. Luominen ja taiteellisuus olivatkin Nietzschelle tärkeitä. Taiteellisuudella oli elämälle suuri arvo: "Taide on suuri elämän kiihoke" , kuten hän kirjoitti "Epäjumalten hämärä" -kirjassaan.
Itse katson että Nietzschen esittämät malli -ihmiset voivat olla jopa parempi keino lähestyä sitä, mitä Nietzsche näki yli -ihmisyyden olevan. Hän itse ei välttämättä itse ollut sellainen, eikä välttämättä kokenut olevansa sellainen itse. Ja joka tapauksessa nämä ihanteet voivat kertoa siitä, minä hän asian näki. Ehkä ihanteet kertovat enemmän, koska me voimme uskoa joskus johonkin jota emme pysty seuraamaan. Ja kun tällöin epäonnistumme, emme vaihda itseämme toiseen, joten emme valitse tällöin itseämme vaan vain olemme, epäonnistumisestamme huolimatta. Mutta ihanteemme valitsemme itse, jos ihanne on huono, emme ota häntä ihanteeksi. Ei siis tarvitse olla lehmä voidakseen nauttia maidosta ja osatakseen arvostaa sitä.

Nietzsche arvosti heitä, koska he olivat kohdanneet vaikeuksia, ja löytäneet elämän, niistä huolimatta ja niiden kautta ; Taideteosta ei voi tehdä ilman kokemuksia. Korkea asema vaatii valtapeliä ja vaivaa. Kukaan ei ole ensimmäisellä kerralla suuri rakastaja. Alussa haparoidaan ja myöhemmin onnistutaan. Näin "Iloisen tieteen" fraasi toteutuu "Mielihyvä ja mielipaha ovat nuoralla yhteen sidottuja niin, että joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista, täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista."

Nietzsche - masokisti elämänvihaaja?

Nietzshce on tulkintani mukaan jopa yllättävän elämänmyönteinen ; Hän ei korostanut kärsimystä sinällään. Esimerkiksi kateus voisi lannistaa, ja lannistuminen on kärsimystä. Mutta lannistunut ei ole yli -ihminen. Schopenhauerilainen pessimismi ja vaikeuksien välttäminen on itse asiassa juuri tälläistä lannistumista, joten siinä onkin mukana paljon tuskaa. Yli -ihminen sen sijaan kateudesta huolimatta jatkaa näkemystensä esittämistä. Juuri haasteiden edessä lannistumattomuus oli Nietzschestä suurta.
1: Siksi olenkin sitä mieltä että esimerkiksi Pekka-Eric Auvinen oli ali -ihminen nimen omaan Nietzshcen omassa tulkinnassa. Hän masentui kiusaamisen edessä, eikä nähnyt jatkamisen olevan mahdollista. Vaikeudet johtivat hänet laajennettuun itsemurhaan. Lopputulos on kuolema, joka taas tarkoittaa sitä että hukkaa potentiaalinsa sen sijaan että käyttäisi voimansa jonkun asian luomiseen, edistämiseen. Kuoleman jälkeen taistelu loppuu. Itsemurha on tätä kautta äärimmäinen lannistuminen, pakotie.
___1.1: Sen sijaan Nietzsche korosti itsekasvua, ja sitä että jos haluaa kehittyä, vastassa on luultavasti paljon opettelua ja työtä, ja onnistumista seuraa vaikeuksia, kuten esimerkiksi kateutta. Siksi menestyäkseen on kestettävä vastustusta ja vaikeuksia; Kärsimys ei hänelle ole pelkkä "oma asenne", vaan se että ihminen luonnostaan on sosiaalinen ja siksi reagoi esimerkiksi häneen kohdistettuun kateuteen ja panetteluun. Myös aatteellinen pahaksi leimaaminen satuttaa jokaita ihmistä, joka ei ole psykopaatti. Siksi ongelmat tuottavat kärsimystä. Siksi on jotain kestettävää. Ei siksi että masokismi olisi kivaa tai itsearvoisesti tärkeää, vaan sen takia että esim. kateus on jotain, josta ei päästä eroon.
___1.2: Ja ali -ihminen käyttää kateutta sortaakseen parempia, sen sijaan että kateus olisikin päämäärä, ihanne, johonkin johon tähdätä koska se on "enemmän kuin itse" ja jolla on jotain jota "itsellä haluaisi olevan". Kun ihmien siis seuraa sydäntään ja kestää vaikeuksia, eikä vain kestä niitä, vaan kiipeää eteenpäin, niin silloin ja vain silloin hän on Übermench.
2: En yksinkertaisesti usko että Nietzschen olisi unohtanut myötätunnon, rakkauden, suvaitsevaisuuden ja muut vastaavat asiat. Hän vastusti kristittyjä, koska nämä edustivat indoktrinoituja lampata, joista ideologian kannanottoja ja mielipiteitä mitä moninaisemmissa asioissa metafysiikasta etiikkaan piti joko myötäillä tai oli paha. (Tosin minäkin olen melko vahvasti sitä mieltä että jos kykenee pitämään Helvettiä sellaisena, jonne on "Hyvä" laittaa ihmisiä, hän on spekuloimassa sillä keitä ja miten ihmisiä saisi lynkata.) Nietzsche ei myöskään kiellä intohimoa. Päin vastoin. Yli -ihminen on hyvinkin intohimoinen olento.

Mutta kun puhutaan Nietzschestä, voi olla että käsittely kertoo enemmän siitä miten tulkitsen kirjallisuutta ja miten suhtaudun ideologioihin ja muihin ihmisiin. Tosin sama sopinee lähes kaikkiin, jotka Nietzscheä käsittelevät. Ehkä häntä voidaan vain tulkita. Ehkä se on jopa sitä, mitä hän tavoitteli?