Jakaumista ja selityksistä

Tieteenteossa käsitellään monesti jakaumia. Jakaumat ovat monenlaisia. Niistä tutuin on varmasti suora lineaarinen suora korrelaatio. Siinä asioiden välillä on suora yhteys, joka on helposti tajuttava, havaittava ja vakion suuruinen. Korrelaation sanominen korrelaatioksi on näiden asioiden välisen suhteen kuvaus. (Jota voidaan sitten yrittää erilaisilla keinoilla jatkoargumentoida ja sitoa syy-seurausasioihin.)

On esimerkiksi hyödyllistä tiedostaa Poisson-jakauma, koska se kuvaa toisistaan riippumattomia tapahtumia joilla on vakioitu todennäköisyys. Monille tuttu Gaussin kellokäyrä/normaalikäyrä on tässä yhteydessä hyvä mainita. Samoin on syytä tunnistaa monenlaisia käppyröitä, eksponentiaalisesti kasvavia ja muita vastaavia.

Usein jakauman kuvaus onkin se mitä tehdään. Moni kokee että selityksissä olisi jotain metafyysisempää tai syvällisempää. Mutta hyvin usein kyse ei ole sen kummemmasta. Osa onkin sitä mieltä että näistä puuttuu "ymmärrys".
1: Itse taas näen että "ymmärrys" on vaikeamääritteinen asia jonka relevanttius on ylipäätään harvinaisen yliarvostettua silloinkin kun sitä on käsitteellistetty ; Usein tässä taustalla on temppuja joissa esimerkiksi ensin valitetaan että kvanttifysiikka ei ymmärrä joitain asioita, sitten niillä kuitenkin yritetään ymmärtää jotain asioita ja sitten tämä ymmärrys tarkoittaa maailmankuvallisuutta. Siksi aina kun kuulee "kvantti" sanan filosofiaan taipuvaiselta on oltava varovainen. Myös tämän blogauksen yhteydessä. Vetäkää varmistimet!

Tässä tekstissä nostan esiin tavallaan hauskan ilmiön johon liittyy mielestäni innostavan näköisiä jakaumia. (Visuaalisesti miellyttäviä omituisia käppyröitä.)

Se näyttää hyvin erikoiselta. Sitä käytetään sellaisissa tilanteissa joissa jakaumassa on paljon satunnaisuutta, mutta ne eivät kuitenkaan ole toisistaan täysin riippumattomia. Esimerkiksi tälläisistä käyvät esimerkiksi itsemurhat, jotka ovat sellaisia että ne synnyttävät matkintaa. Siksi itsemurhat ovat pääasiassa satunnaisia, mutta niissä on kuitenkin klusteroitumista. Vastaavaa jakaumaa tarvitaan myös rikosten ennustamisessa ja tulivuorenpurkausten käsittelyssä.

Hawkes process tuottaa jakaumia joissa on ehdollinen intensiteetti. Tämänlaiset asiat ovat hankalia jos pitää arvioida asioiden muuttumista lyhyellä aikavälillä. Purskaukset kasvavat ja niitä pitää syystäkin tärkeinä syy-seuraussuhteina. Mutta tosiasiassa pieni poikkeama normaalista keskivertotilasta heilauttaa tulosta lyhytaikaisesti paljon pois keskiarvosta. Tässä käytetään kaavaa
λ=μ+k₀Σwe^-w(t-ti) Jossa μ kuvaa satunnaiselementtiä, k₀ kertoo että tämä kasvaa asian tapahtuessa ja loppuosa sitten kuvaa sitä miten ja millä ehdoin tämä bonus säilyy (eli muutos katoaa mitä kauemmas mennään edellisen kerran tapahtumisesta). Kun luvut säädetään sopivasti saadaan tapahtumat sopimaan lukuihin. Ja tätä voidaan pitää ilmiön kuvauksena. Tässä onkin kiistatta takana jotain jota joku voisi kenties nähdä ymmärrykseksi. Esimerkiksi ymmärrykseksi siitä miten voimakkaasti ja pitkäjänteisesti itsemurhat vaikuttavat itsemurhatilastoissa. Tai rikostilastoihin. Tai terrorismitilastoihin. Tai maanjäristyksiin. Ja moneen muuhun vastaavaan asiaan...

Jos kaikki kaverisi hyppäisivät kaivoon?

Ihmiset haluavat usein asioita joita muilla on. Kollektiivisessa ihannemaailmassa ihmiset katsoisivat omaan kuppiinsa ja katsoisivat onko siinä välttämätön. Ja he katsoisivat naapurin kuppiin vain siinä mielessä että onko heillä mitään, tarkistaakseen tarvitaanko apua. Mutta me olemme yllättävän itsekkäitä. Kateus naapurin autosta ja aviovaimosta ja kaikesta mikä on hänen on jollain tavalla itseltä pois. Tai ainakin se antaa mielikuvan siitä mitä voisi olla mutta ei ole, ja näin olemassaolemattomuus muuttuu merkitykselliseksi ja olet pettynyt siihen autoon jota sinulla ei edes ole. ; Kateus ja kaipaus ovatkin tässä mielessä toistensa lähisukulaisia.

Monesti kateudesta kumpuavaan ahneuden tilaan annetaan klassikkovastaus. Se on retorinen kysymys siitä, että "jos kaikki muut hyppäisivät kaivoon, niin hyppäisikö itse perässä". Oletuksena on, että vastaus on ei. Temppu on siitä viisas, että ahneus ja kateus ovat yksilökeskeisiä ja hedonistisia haluja. Ne vain hakevat inspiraationsa massoilta. Siksi jos ei ole niin kollektiivinen että on kateellinen, on myös niin individuaali että ei kollektivistisesti hyppää kaivoon. Näkemys on tässä mielessä viisas.

Hyvän esimerkin tästä viisaudesta saa katsomalla olympiamiekkailijoita.

Videolla 3 olympiatason miekkailijaa kohtaa 50 noviisin massan. Massan voima näkyy. Miekkailijat joutuvat pakenemaan strategisesti edullisimmalle paikalle ja pelaamaan keskenään yhteen. Kuitenkin silminnähtävää on myös se, miten noviisit eivät tosiasiassa missään vaiheessa maksimoi tiimin voittoa. Jos he vain menisivät päälle välittämättä häviämisestä ja hävinneiden määrästä, miekkailijat olisivat todella kovilla. He kuitenkin selvästi varovat. Ja tämä kertoo jotain hyvin oleellista ; Tiimipelaamisen luonne ei todellakaan ole se ihanteiden mukainen "oletko valmis kuolemaan asian X edestä". Yleensä tiimipelaajanakaan tunnettu kollektivisti ei ole. Hän on valmis tekemään asioita asian X edestä, kenties jopa tappamaan. Noviisi ei suostu ottamaan vaaratonta tappiota tiimin puolesta. Harva on halukas hyppäämään kaivoon vaikka kaverit hyppäisivätkin. Eivät vaikka kaverit voittaisivat. (Siksi ihmiset kinuavat kavereihin vedoten itselleen muotifarkkuja, mutta eivät tee samalla innolla keräyksiä kaverille jolla ei ole muotifarkkuja.)

Itse asiassa miekkailuesimerkki näyttää sen, miten yksilöillä on mahdollisuuksia massaa vastaan. Se johtuu siitä että ihmiset eivät ole täysin individualisteja tai täysin kollektiivista massaa.

Silti on vaikeaa olla painottamatta sitä, miten ihmisillä on vahvoja taipumuksia ryhmäajatteluun. Silloin ei puhuta itsen uhraamisesta vaan arvomaailmasta ja maailmankuvasta. Maailmankuva ei itse asiassa paina tässä kohden kovinkaan paljoa. Psychology Today:ssa kirjoitettiin siitä miten mielenosoitukset muuttuvat mellakoinniksi tietyllä dynamiikalla. "As a protest gets larger, there is an increased chance that there will be a handful of people resorting to violence and destruction. This is just a fact of our society - there are always a small number of people for which antisocial behavior is the norm. Taking into account crowd psychology, those few violence-prone individuals can trigger a crowd of violent behavior. Groups afford people the anonymity to engage in behavior they wouldn't engage in otherwise. A group's behavior is more likely to help an individual justify going outside of their moral code." Väärinkäytöksisstä on helppo syyttää "yleisiä arvoja" ja ajatella että mellakointi johtuu siitä maailmankuvasta minkä protestoijat jakavat. Kuitenkaan juuri näin ei ole. Suurin osa ihmisistä vain seuraa massaa lampaina. Eikä edes tee sitä mitä keskiverto haluaa

Maailmankuvat ja ideologiat ohjaavat ihmistä yllättävän vähän. Olosuhteet, paikallaolevat ihmiset, tiimiytyminen sosiaalisesti ja vastaavat sen sijaan ohjaavat yllättävän paljonkin. Kuuluisa Zimbardon Stanfordin vankilakoe kertoo siitä miten olosuhteet ja ryhmädynamiikka saavat ihmiset tekemään ikäviä vaikka ryhmät vankeihin ja vartioihin onkin arvottu siten että osallistujat tietävät että se on arvottu. Koejärjestely toimii vaikka osallistujat olisivat kritittyjä tai ateisteja. Tässä mielessä ihmiset ovat hyvinkin valmiita työntämään jonkun kaivoon, jotta heidän itsensä ei tarvitsisi hypätä perässä.

Tämä kuvaa kuitenkin vain yleistä tilaa. Ja psykologia on siitä erikoinen tiede, että se on paitsi poikkeuksien tiede, niin se on myös sellainen poikkeuksien tiede jonka poikkeuksienkin takana on sääntöjä. Tiedetään että itsemurhiin voidaan lietsoa. "Nuoren Wertherin kärsimykset" -teos esimerkiksi synnytti itsemurhantekemismuodin. Ja tämän tapauksen mukaan on nimetty ns. Werther effect. Onkin tunnettua että itsemurhat eivät tapahdu yksin. Lehtienkin uutisoimat sarjat teini-itsemurhia ovat ihan todellinen ilmiö. Richard Halginin "Abnormal psychology" kertookin että itsemurhat tapahtuvat klustereina ja sarjoina. Itsemurhissa on copycat -elementti. Niitä matkitaan. Eli kenties kysymys ei olekaan niin retorinen kuin haluaisimme sen olevan. Moni hyppää sillalta siksi että kaverikin on hypännyt, tai uutisissa on kerrottu jonkun hypänneen. Joten miksi eivät hyppäisi kaivoonkin?

Ihmisten "domestikaatiosta" ja siitä miten historian muistaminen jarruttaa tätä

Ilpo Jalamon ja Mika Rantasen toimittama "Jokohama humahuta" -budokaskukirja pitää sisällään monenlaista. Osasta selviää että ihmiset ovat ihmisiä. Sivulla 65-66 on tarina "Kontaktia" joka kertoo oppilaasta joka on kyllästynyt karateen koska tämän harjoitteissa iskut täytyy pysäyttää. Hän kävi kokeilemassa kontaktilajia ja palasi takaisin mukanaan erikoistoive, jonka mukaan muiden olisi edelleen pysäytettävä iskunsa, mutta hän saisi iskeä perille.

Tämä edustaa ihmistyyppiä johon törmää silloin tällöin. He ovat sadisteja jotka eivät ole ilkeitä koska he ovat niin pehmeitä. Eli he eivät kestä vaikeuksia. Helpoimmaksi ratkaisuksi tähän voisi olla se, että nämä ihmiset koulittaisiin. Kuitenkin tämä on hieman typerää koska heidän pehmeytensä on se perimmäinen joka estää heitä toteuttamasta julmuuksiaan. ; Olenkin päättänyt suhtautua tähän siten, että se on lieveilmiö joka johtuu siitä että yhteiskuntamme asiat ovat itse asiassa aika hyvin.

Vanhempi polvi, etenkin asenteiltaan konservatiivisesti painottunut vanhempi polvi, korostaa tässä usein sitä että ennen kaikki oli paremmin. Ja että nykyään ihmiset eivät selviäisi talvisodassa. (Tätä kuulee ihmisiltä jotka eivät ole talvisodassa olleet.) Esimerkiksi eräs 1960 -luvulla armeijansa käynyt vanhempi mies kuvasi minulle että minunkaltaiseni eivät olisi kestäneet hänen aikansa armeijassa viikkoakaan. Ja että aivan varmasti en pärjäisi talvisodassa. ; Näissä tarinoissa korostuu se, että ennen tehtiin fyysisempää työtä ja että vaikeudet karaisivat ihmisistä suhteellisuudentajuisia.

Tämä tarina on rehellisesti ottaen hyvin samanlainen jolla itse suhtaudun alun itsepuolustustarinan kaltaisiin "pseudopahiksiin". Mutta siinä on mukana toinenkin puoli. Jos ennen asiat ovat olleet vaikeampia, ja karuus ja kovuus on ollut osa maailmaa oleellisesti ja kiertämättömästi, niin se tarkoittaa nimenomaan sitä että asiat ovat muuttuneet paremmiksi. ; Tätä voi olla vaikeaa uskoa nykyaikana. Sillä nykyään maailmanlopusta ja katastrofin odottamisesta on tehty osa viihdettä.

Uskovaiset profetioivat että nyt on pian tulossa vaikeuksia. Mutta kun historiaa katsoo, ei voi kuin huomata tiettyjä trendejä. Jotka ovat sitä että on luontevaa yhdistää väkivallan kasvu Jeesuksen uuteen tulemiseen. Sillä väkivallan kasvu tarkoittaa samaa kuin "vanhojen hyvien aikojen" paluu. Kun nimittäin katsotaan maailmaa muutakin kuin vaikutelmien kautta, voidaan huomata että ihmiskunta muuttuu nimenomaan "pehmeämmäksi". Keskiajalla murhatuksi tuli 1 tuhannesta ihmisestä. Nykyään, modernissa Euroopassamme, sama luku on 1 sadasta tuhannesta ihmisestä.
1: Väkivaltainen ja tapaturmainen kuolema ovat tietysti tätä yleisempää sekä keskiajalla että modernissa maailmassa. On hyvä muistaa että murha on hyvin spesifi kuolinolosuhde. Otin sen esimerkksi sen vuoksi että se kuvastaa yksityisihmisten raakuutta, toisin kuin sodat, joissa ihmiset ovat pakotettuja tappamaan aivan eri tavalla. Murhaa on aina yritetty nimenomaan rajoittaa lailla, kun taas sodassa tähän on kannustettu.
2: Luvut ovat siitä mielenkiintoinen kulma, että jokainen ihminen on aina kuollut. Joten prosenttiosuuksiin vaikuttavat muutkin kuolemat. Keskiajalla kuoltiin esimerkiksi kulkutauteihin moninkertaisesti nykyiseen verrattuna. Näiden kautta tapauksia on pois sen ajan murhatilastoista. ~ Jos kuolet ruttoon, sinua ei murhata. Eli keskiaika on ollut tässä suhteessa vielä pahempi kuin mitä nuo luvut kertovat.

Onkin mielenkiintoista että saamme kuulla siitä että uskonto piti väkivaltaisia miehiä kurissa ritari-ihanteilla, mutta emme käsitä sitä miten ilman näitä ritari-ihanteita nykyään tilanne on parempi. Ihmiset kauhistelevat nykyään tietysti murhista, ja syynä on kaksi asiaa

1: Väkiluvun kasvu on johtanut siihen että murhia tapahtuu monta ; Ihmiset näkevät murhissa tapahtumia ja tekoja eivät prosenttiosuuksia väestöstä.

2: Väkivaltaisuuksista tiedotetaan paremmin ja tarkemmin ja laajemmin leviten. Murhien näkyvyys on kasvanut. Tieto lisää tuskaa, vaikka se ei lisäisi tapahtumia itsessään.

Tähän liittyen osa puhuu jopa ihmisten domestikoitumisesta. Se on ilmiönä jotain joka liitetään lähinnä kotieläiminä ja tuotantoeläiminä pidettäviin lajeihin. Siinä eläimet jalostuvat ja muuntuvat sellaisiksi että ne eivät enää tule toimeen karussa luonnosta jossa niiden esi-isät ovat mainiosti pärjänneet. Sen sijaan ne pärjäävät niissä oloissa joihin ne on jalostettu. Tämän seurauksena niistä tulee yleensä vähemmän arkoja, lempeämpiä ja kaikin tavoin pehmeämpiä. Ajatus ihmisten domestikoitumisesta ei tietysti ole kovin huono, koska se kuvastaa sitä miten ihmiset sopeutuvat erilaisiin elinolosuhteisiin. Domestikaatio on mainio termi koska siinä korostuu se, että se ei ole suhteellisuudentajuttomuutta jos siinä ignoroidaan piirteitä jotka eivät ole omassa elämässä reaalisia vaihtoehtoja. Tai jos se on suhteellisuudentajuttomuutta siinä mielessä että ei tajuta että tämä asia on suhteellinen ja muilla asia voi olla karummin, niin on suhteellisuudentajuttomuutta myös se, että tätä oman elämäntilaan sopeutumista pidetään vääränä tapana olla.
1: Tosin ihmisen asumishistoria kaupungeissa ja vastaavissa on sen verran lyhyt että geneettisesti tätä ei kannata selittää. Muutokset ovat olleet niin nopeita että kyseessä on yhteiskunnallisten seikkojen muutokset monta kertaa tehokkaammin kuin geneettinen muuntuvuus.

Nämä asiat on hyvä muistaa. Tosin olisi hyvä muistaa myös se, että osa entisten aikojen kovuudesta ja nykyajan ihmisten moittimisesta johtuu siitä että ihmiset eivät ymmärrä mitä moderni työ on. Työnteossa nimittäin tunnetaan ilmiö, jossa ihmiset arvioivat työn jota he itse eivät ymmärrä, helpommaksi ja vaivattomammaksi kuin mitä se todella on. Kaupunkilaispoika voi ajatella että puita nyt sahaa kuka vain, ja että se vaatii vain kuntoa. Kuitenkin tällä asenteella jää helposti oman kaatamansa puun alle. Puunkaatajamies taas ei ymmärrä stressiä jota jokin toimistorotta kärsii ennen deadlinea. ; Stressi on hyvin erilaista. Ja tässä mielessä fyysisen karuuden korostaminen kertoo vain puolet totuudesta.

Tästä päästäänkin tiedostamiseen ja ns. suhteellisuudentajuun.

Miksi meidän täytyy muistaa talvisota? Filosofisesti tiedostamisessa on järkeä. Sillä ennen maailmansotaa oli paljonkin filosofista keskustelua siitä että sodaton tila oli pehmentänyt ihmisiä. Pelättiin arvojen murenemista. Sotien jälkeen osattiin sitten kauhistella niitä sotia ja ajateltiin että ei ikinä. Sota ei aikaansaanutkaan moraalin kasvua, vaan traumatisoitumista. Se ei ollut sen arvoista. Ja vaikka arvot olisivat sodalla korjautuneetkin, niin sota oli niin kauhea asia että lääke oli pahempi kuin tauti. ; Tässä mielessä on aivan oikein muistaa itseämme vaikkapa holokaustin tuskasta. Historia pitää muistaa että sitä ei toista. Tämä on erityisen tärkeää nyt kun ihmiset pelkäävät materialismia, hedonismia, (kristillisten)arvojen romahtamista ja nihilismiä. Ja korostavat että ennen, talvisodan aikaan kaikki oli niin paljon paremmin kun nuoria miehiä kuoli laumoittain ja natsit polttivat viime töikseen Lapin.

Toisaalta taas ei voi olla huomaamatta että siellä historiaa toistetaan juuri siksi että se muistetaan. Monissa paikoissa etniset väkivaltaisuudet ovat puhjenneet siksi että isovanhemmat ovat muistaneet kertoa omia sotakokemuksiaan. En kutsu tätä kansakunnan traumoiksi vaan "bingomummo -ilmiöksi" siksi että itse järkytyin kun pyörittelin bingoa ja mummelit aloivat erään kerran kauhistelemaan sota -aikaa. Heiltä oli kuollut veljiä, rakastajia, aviomiehiä. Viha venäläisiä kohtaan oli hyvin konkreettista. Tähän tarinoiden levittämään vihamaailmaan olisi ollut helppoa kasvaa. Englantilaisilla on havaittavissa tämänsuuntaista "geneettistä vihaa" ranskalaisia kohtaan, vuosisatojen sotimishistoria kaikuu vielä hitusen edelleen sivistyneiden urbaanejen brittienkin asenteissa.

Nykyajan Israelin tilaa ei voi ymmärtää mitenkään muuten kuin ajatellen sen suhdetta tiedostamseen. Pyhät paikat ovat voimakkaita symboleita. Molemmilla kansoilla on paikkaan historia. Ja se, että jokin taho kieltää yhteyden tähän on syy vihaan, olipa se sitten YK tai jokin muu järjestö tahansa. Nähdäkseni Israelin ongelma on niin paha ja pitkäaikainen, että suunnilleen ainut kätevä tapa lopettaa kyseisestä paikasta tappeleminen olisi päättää että ihmisten kuolema ei ole näiden symbolien arvoinen, ja siksi otettaisiin jokin massalentue joka täsmäpommittaisi kaikki alueen historiallisesti merkittävät paikat muusiksi, ja kylväisi Pyhät Paikat täyteen vaarallista radioaktiivista jätettä. Tässä iskussa kohteena ei olisi sotilaat, vaan historialliset maamerkit, rakennukset, paikat.

Tämä on tietysti hyvin julmalta kuulostava tapa katsoa asiaa. Mutta toisaalta. Jos mietimme 9/11 -terroristeja, he tajusivat että kuolinmäärä ei ole oleellisin seikka. He iskivät symboleihin. He iskivät paikkoihin joissa oli toki paljon ihmisiä, mutta jotka ennen kaikkea olivat sellaisia että ne symboloivat paljon. He eivät iskeneet paikkoihin joissa oli maksimaalisesti ihmisiä, vaan symboleihin joihin iskeminen muistetaan. Ne herättivät maksimaalisesti sitä tunnetta että kukaan ei ole turvassa. Iskun vaivaan ja työhön nähden saatiin valtavan monet varpailleen. Terroristi-iskuihin kuolleiden määrään suhteutettuna vaikutukset olivatkin vahvoja. Jokainen terrorismilla pelottelija siis itse asiassa pelaa terroristien pussiin, vaikka tietysti kokee taistelevansa heitä vastaan. Tiedostamisesta tulee tätä kautta jopa jonkinlainen ongelma. Medianäkyvyys on tapa levittää traumakäyttäytymistä koko kansakuntaan.

Itse asiassa itse olen suhtautunut esimerkiksi Sandy Hookissa tapahtuneeseen lapsen ampumiseen siten, että siitä ei olisi hyvä puhua. Olen välttänyt sen mainitsemista ääneen juuri siksi, että kyseiset verilöylyt ovat tunnetusti copycat -ilmiöitä. Copycat -effect on tässä se, että jos ihmisiä tappamalla saa naamansa julkisuuteen, moni keksii tehdä samaa, kenties vaikka maineen takia. Breivik on tässä suhteessa yksi niistä harvoista jotka kannattaa mainita, mutta hänkin vain ehkä ja kenties. Sillä hän tappoi niin käsittämättömän monta, että osa voi olla varovaisempi ennen kuin lähtee tekemään mitään. Breivikin ruumisvuori on sen verran massiivinen, että sen rinnalle pääseminen ei ole helppoa. Tosin tämäkin voi johtaa kilpavarusteluun, jossa tekoja suunnitellaan entistä paremmin ja tarkemmin ja mediahuomiota haetaan yhä isommilla iskuilla. Tiedostaminen tässä kohden voi siis siltikin pahentaa ongelmaa sen sijaan että se vain levittäisi suhteellisuudentajutonta traumakäyttäytymistä ympäriinsä.

Dawson's effect

"You know i used to spend every day thinking about you and dreaming about you, and everytime you walked by i lost myself, do you know what that feels like? And you couldnt possibly know what it feels like to have that person not have the same feelings back. Look, i'm sorry if you miss the way i looked at you, but i dont miss the way you never looked at me."
("Dawson's Creek")

Yksi nuoruuteni synkistä¹ salaisuuksista oli se, että seurasin jonkin verran "Dawson's Creek" nimistä sarjaa. Se oli kaiken kaikkiaan sitä pinnallista teini-ihmissuhde-saippuaa, jossa tässä tapauksessa oli vieläpä jonkinlainen moralisoiva pohjasävy, jossa hyville ihmisille tapahtui pahojakin asioita koska he tekivät jonkun erehdyksen. (~ Sarjassa oli tragedioita jossa hamartia ohjaa hyvänkin sankarin kiipeliin.) Sarjassa kuitenkin viehätti² se, että tämän sarjan maailmassa oli käytännössä vain hyviä ihmisiä. Sarja oli tätä kautta ihmiskuvaltaan hyvin positiivinen. Ja sitten siinä oli tästä huolimatta tai enemmänkin juuri sen vuoksi se pessimistinen pohjasävy.

Sarjahan kertoi Dawson Leerystä joka epäonnistuu Joey Potterin kanssa ja tämä jättää voimakkaan leiman likimain kaikkeen hänen tekemiseensä. Käsittääkseni he eivät palanneet yhteen edes sarjan lopuksi³, eli tilanne jäi tavallaan "ikuiseksi epäonnistumiseksi" jonka kanssa oli opittava elämään ja yritettävä nähdä siitä ne hyvät puolet.

Tämänlainen asetelma on sinänsä tärkeä, koska hyvin usein romantiikassa keskitytään "Ainut Oikea" -ajatusmalliin. Tämä on nuorelle ihmiselle hyvin stressaava ja tätä kautta vastenmielinen näkemys, sillä siihen liittyy ainakin:
1: Pelko siitä, että jossain on se yksi tietty, jonka huomaamatta jääminen on samaa kuin ikuinen yksinolo. Tämä johtaa helposti yli-innokkuuteen, kun ollaan halukkaita yrittämään pienestäkin vihjeestä sen sijaan että oltaisiin varovaisempia.
2: Siinä "perhosten tuntu vatsassa" sekoittuu helposti ajatukseen oikeasta. Sitä ikään kuin pidetään jonain ainutlaatuisena mittarina. Tämä alkutunne rakentaa kovat odotukset, jotka asettavat toiveet korkealle. Epäonnistuessa pudotaankin siksi aivan yhtä korkealta.
3: Vaikka se ylläolevien perusteella helpottaa suhteen aloittamista, se toisaalta samanaikaisesti haittaa suhteen jatkuvuutta ; Vaikeudet tulkitaan helposti siten, että toinen ei ole "se oikea", jonka kanssa elämä on kuin silkkiä vaan. Eli on vaihdettava jotta se oikea ei jälleen kävelisi ohi.

Toki romanttiset "Se Oikea" -ajattelut saavat ne ihmiset jotka onnistuvat parisuhteessaan kokemaan erityisiä tunteita. He kokevat suhteensa olevan vähintään erityislaatuinen, ja kenties he myös ajattelevat onnistuneensa tässä vaikeassa ja haasteellisessa löytämisen tiessä. Mutta niille joille asiat eivät suju, se on jopa masentava. Ja tässä tilastot näyttävät että vain 14% nuoruusajan ihastuksista selviävät avioon asti. Eli 86% eivät. Epäonnistumisentunteita onkin siksi varmasti runsaasti.
1: Karkeasti voidaan sanoa että romantiikka tekee asiat epätoimivaksi. Jopa Hikipedian "Parisuhde" antaa parempia eväitä. Vaikka se perustuu siihen että parisuhteen konventiot käännetään ympäri. Normaalistihan korostetaan sitä että on oltava romanttinen ja hurmattava toinen. Ja sitten vakituisessa suhteessa ollaan avoimia ja rehellisiä. Kuitenkin parempi olisi olla panostamatta vääriin ihmisiin, ja siksi on kenties hyvä olla antamatta "psykopaatille toisia treffejä". Parisuhdetila taas vaatii myös niitä romanttisia ja hurmaavia tekoja.
___1.1: Romanttisen ideaalin konventiot nurin kääntäen tilanne voisi olla ihmisen elämiselle helpompaa. Tämä toki muistuttaa äksystä Schopenhauerista. Hänen mukaansa romantiikassa elämäntahto ohjailee ihmisiä. Ja tällä on mielessään jälkeläisen tuotanto, eikä parisuhteen onnellisuus.

Dawsonin rypeminen tuntuu kuitenkin helposti hyvin kummalliselta. Hän tuntui jäävän roikkumaan suhteeseen. Tämä ei itse asiassa ole kovinkaan erikoista. Sillä tutkimusten mukaan ihmisten luonnollinen aivokemia johtaa irtipääsyn vaikeuteen. Ihmisistä tulee helposti "addiktoituneita", eivätkä he suostu hyväksymään tai ymmärtämään tilannetta ollenkaan samalla tavalla kuin ulkopuolinen voisi pitää järkevänä. "Tieteen Kuvalehti 3/2005" kertookin sivulla että "Onneton rakastuminen on hormonipiina", jossa yksisuuntainen rakkaus sekoittaa muun muassa dopamiinijärjestelmän niin että se alkaa palkitsemaan normaalisti negatiivisina koettuja toimintatapoja, mikä voi johtaa esimerkiksi epätoivoiseen aggressiivisuuteen. Noraddrenaliini ja fenyylietyyliamiini energisoivat ja aktivoivat. Ja matala serotoniinitaso tekee toiminnasta kiihkomielistä. Seuraukset ovat kaiken kaikkiaan melko ikävät. "...yksipuolisesti rakastunut ei luovuta tai saavuta mielenrauhaa ennen kuin hormonisäätelyjärjestelmä on palautunut normaalitilaan. Palautuminen voi kestää jopa 2,5 vuotta." Tässä on helppo ymmärtää miten Dawson jäi roikkumaan omituisen pitkäjännitteisesti epäonnistuneeseen suhteeseen vaikka niitä tyttösiä kuitenkin pyöri sarjassa kohtuullisen paljon.
1: Ero vakiintuneemissa parisuhteissa myös rikkoo identiteetin, Ja erossa nainen kärsii lompakollaan, mies sosiaalisella puolella. Dawson tuskin pääsi tähän asti. Mutta muiden kannalta tämä voi olla relevantimpi kohta tietää.

Dawsonin ero kenties vaikutti myös kaikkien muiden elämään, vaikka sarja ei tätä maininnutkaan.⁴ Sillä parisuhteiden katkeaminen on myös sosiaalista ; Eroa voidaan sanoa seuraavan copycat -effect, jossa yhden ero johtaa siihen että todennäköisyys sille että joku läheinen ottaa mallia on yllättävänkin suuri. Erojen todennäköisyys kasvaa huimasti, jos saadaan tietää että tuttu on eronnut. Näin Dawsonin ero selittäneekin aika paljon siitä miksi "Dawson's Creekissä" eroja ja liittymisiä ilmeni. Erot ikään kuin tukivat toisiaan. Ja kun pohjalla oleva 14% succes rate ei sekään itsessään ole kovin kannustava, on selvää että teinit saivat eroamisia, yrityksiä ja erehdyksiä.

---

1 Tai tarkemmin sanoen ei kovin synkeä, mutta sitäkin hävettävämpi, nolompi ja identiteetinvastaisempi.
2 Katie Holmesin "ennen skientologiaa" -version lisäksi.
3 En seurannut sarjaa niin pitkään, mikä tietysti liennyttää häpeääni.
4 Tai oikeammin jos sarja olisi oikeista ihmisistä eikä kynäniekkojen luomus, jolloin yhteneväisyydet todellisuuteen voivat olla moninkin paikoin ainoastaan satunnaisia vai miten se vastuuvapauslauseke menikään...

Kuinka eutanasiakeskustelu pilaa itsemurhadiskurssin

"So, you couldn't repair your brakes and therefore made your horn louder?"

Usein kun puhutaan hyväksyttävästä itse valitusta kuolemasta, esille nousee eutanasia. Tällöin keskustelussa puhutaan vammaisuudesta tai sairaudesta, joka lyhentää elämää vain muutamalla päivällä. Tämä onkin osa nykyajan medikalisaatiokeskeistä linjamaa, jossa kuolema ja hyvä elämä on siirretty uskonnosta lääketieteelle. Silloin ihmisen elämän eri tilanteista ja ominaisuuksista joihin voidaan vaikuttaa lääketieteellisesti tulee jonkinlaisia sairauksia tai terveyksiä joihin lääketieteen edustajille annetaan ensisijainen oikeus operoida.

Tämänlainen aihevalinta kertoo siitä, että eutanasia nähdään ikään kuin "rajatapauksena". Se, että se nousee esiin kertoo mielipide -eroista, joka taas vihjaa siitä että juuri tämä on se aihe jossa hyväksyttävän ja eihyväksyttävän itsemurhan raja vedetään ; Arvokeskustelussa nimen omaan rajanvetoalueella käydään kovimmat kiistat. Eutanasia olisi siis "harmaasävyisintä itsemurhaa".

Itsemurhan kohdalla ei-itsemurhisti helposti rakentaa omasta elämännäkemyksestään skeeman johon hän sitten ahtaa toisen ihmisen. Tästä paras esimerkki on Päivi Räsänen. Hän ei nimittäin ole suinkaan marginaalinen, vaan pikemminkin kliseinen. Hän ei ole kovin luova tai innovatiivinen, tai edes harvinaisen yritteliäs. Hänellä on vain harvinaisen laaja kokoelma latteuksia, kuten poliitikolle luultavasti sopiikin. Tätä kautta Räsänen on nimenoaman maltillisuutensa vuoksi malliesimerkki siitä miten itsemurha -aihetta käsitellään kummallisesti.

Otan asian tietysti esiin siksi että itsemurha -ajatukset ovat olleet minun elämässäni hyvin voimakkaassa roolissa. Kykenen ymmärtämään tätä kautta siitä mindsetistä joka myllää itsemurhaajan päässä. Muiden silmiin se voi näyttää hyvin kummalliselta. Mutta sen takana on itse asiassa psykologiasta tuttu ilmiö, assimilaatio. "Ihmisen päässä on sellainen kummallinen ruuvi, joka värittää kaikki kokemukset, sanomiset ja argumentit" siten että omaa nykyajatuskokonaisuuden konseptin muuttaminen minimoituu, ja muutostuskan aikaansaama kognitiivinen dissonanssi minimoituu. Tässä mielessä itsemurhaa aidosti ajatteleva onkin hieman kuin yrittäisi jumaaltodistusten kritiikein käännyttää fundamentalistiuskovaista. "It is impossible to reason someone out in situation where they aren't reasoned into."

Tämä allaoleva ei varmasti sovi niihin "teeskentelyitsemurhiin", joissa ihminen tekee jotain saadakseen huomiota. En kuitenkaan määrittele niitä itsemurhiksi vaan itsepahoinpitelyksi. (Ja jos huomionhaku epäonnistuu ja sitä kuollaankin oikeasti, niin korkeintaan itsetapoksi.) Sillä itsemurhan sanassa "murha" on kuoleman intentio. Nämä eivät halua kuolla vaan muistuttaa muita kuolevaisuudestaan.

Itsemurhadiskurssin rajaus.

"If you can't see the bright side of life, polish the dull side."

On surullista, että esimerkiksi Päivi Räsänen puhuu kovasti itsemurhan yhteydessä. Hän sanoo "Mitä maksaa ihmishenki?" -teoksessa eutanasian yhteydessä sivulla 120 seuraavaa "kuolemantoive sisältääkin useimmiten kysymyksen "Välittääkö kukaan minusta? Olenko jo täysin tarpeeton?" Tälläiseen kyselyyn ei tule vastata kuolinpiikillä, vaan inhimillisellä tuella, välittämisellä..." Hän selittää muutamaan otteeseen (mm. sivu 150) että kristillisyydestä etääntyminen ajaa ihmiset pinnalliseen maailmankuvaan jossa kärsimys ei enää kuulu elämänkirjoon. (Mikä on sinänsä mielenkiintoinen kannanotto, kun muistetaan että Pahan ongelma syntyy siitä miten kristillisyyden kannalta on kaikkea muuta kuin ilmiselvää että Jumala kiduttaa ihmisiä. Räsäsen maailmassa moraali on kuitenkin niin uudelleenmääritelty että hänen kristillisessä maailmankuvassaan tuskan ilmiselvyys ei ihmetytä.) Sivulla 150 hän myös kertoo että itsemurha on poliittinen teko "Itsemääräämisoikeuden korostamisen myötä ihmisen oikeus päättää elämästään ulotetaan kuoleman hetkeen. Ratkaisu ihmisen kuolemasta on aina paitsi yksilöllinen myös yhteisöllinen asia. Itsemurhan tehneiden omaiset painivat usein syyllisyyden tunteiden kanssa."

Esittelystä itsemurhanäkemyksen kritiikkiin.

"Evening news is where they begin with 'Good evening', and then proceed to tell you why it isn't"

Ongelmana on se, että ihminen joka ei oikeasti halua tehdä itsemurhaa eikä ole sellaista koskaan halunnutkaan ei kykene ymmärtämään lainkaan ihmistä joka sellaista haluaa. Tätä kautta itsemurhakeskustelu on vieraantunut itsemurhantekijän tunteista. Tätä kautta syntyy jonkinlaista lööperiä joka kenties vetoaa moniin ihmisiin joiden kohdalla itsemurha on irrelevantti. Näin itse ilmiö jää muuttumatta vaikka hirveän moni ihminen saakin tunnetasolla jonkun vakuuttumisentunteen aiheesta.

En malta olla lainaamatta Päivi Räsästä itselleni puolustajaksi. (Päivin kylmä kalansilmäkatse puolustaa minua, siinä on jotain niin perverssiä että en voi olla käyttämättä tätä!) Kirjassa "Mitä maksaa ihmishenki?" sivulla 151 on kohta "Käytännössä vain nykyinen hoitotahto ei vastaa tarkoitustaan. Kirjallisessa hoitotahdossa on mahdotonta ottaa etukäteen kantaa mahdollisiin hoidollisiin pulmatilanteisiin. Kauniiden ja rohkeiden maailmassa on vaikeaa muodostaa realistista kuvaa sairauden tuomista rajotteista." ... "Terveen ihmisen voi olla vaikea asettua vaikkapa neliraajahalvaantuneen asemaan. Jos nuorelta ihmiseltä kysytään, haluaisiko hän tulla elvytetyksi elämään pyörätuoliin sidottuna, useimmat vastannevat etteivät halua. Tätä oletusta vasten Englannissa tehtiin tutkimus, jossa haastateltiin kuutisenkymmentä erilaisten tapaturmien seurauksena halvaantunutta nuorta. Heistä vain yksi oli sitä mieltä, että tajuttomana tehty elvytys ja tehohoito oli väärä ratkaisu." Päivi Räsänen pitää tätä eutanasian vastaisena argumenttina.

Kuitenkin se itse näyttää nimenomaan sen, että ihmisten itsemurhakuva on etääntynyt sen realiteeteista. Enemmistöä itsemurhista ei tehdä lääketieteellisen vamman tai vastaavan takia. Tämä tarkoittaa sitä että itsemurhaa käsittelevä diskurssi on kaiken kaikkiaan aivan totaalisen väärillä linjoilla. Siinä ei osata edes keskittyä olennaisiin seikkoihin. Itsemurhateemaa käydään jonkun marginaalin kautta.

Syyksi haenkin juuri sen ilmiön, jonka Päivi Räsänen ottaakin esiin ; Itsemurhateemassa ihmiset "kahlitsevat samanlaisuuteen" ; Terve ihminen olettaa että neliraajahalvauksen mukana muuttuu ainoastaan liikkumiskyky, ja siksi sen hetken elämänarvostuskysymysten ajatellaan olevan jotain joka ei mukaudu uudessa tilanteessa. Tämä tietysti ylikorostaa pelkoja, koska liikkumiskyvyn kautta elämään tulee monta vaikeutta ja mutkaa. Kuitenkin elämä muuttuu.

Perusongelmana on se, että eriytyminen tarkoittaa sitä kohtaamista ei tapahdu. "Samanlaisuuteen kahlitsemisen" suurin ongelma onkin siinä, että siinä ihmisen erilaisuus ja ainutlaatuisuus hylätään ja hänet lokeroidaan malliin jonka toinen osapuoli määrittelee itsensäkaltaiseksi. Tämä tuntuu lokeroijasta suvaitsevaiselta ja sen ytimessä on hänen sympatiantunteensa. Ainut ongelma tässä on se, että kuva toisesta on lokeroitu aivan päin persettä, joten mitään aitoa kommunikaatiota ei tapahdu.

Lopputuloksena tästä samanlaisuuteen lokeroinnista vaikka kohde on ainutlaatuinen ja eriytettävä on se, että itsemurha -ajatusten kanssa painiva joutuu käytännössä pelikentälle pelivälineeksi, jolla eri ideologiat ja intressitahot pelaavat jotain ihme peliä. Kukaan ei kuitenkaan käsittele häntä, vaan hän lähinnä edustaa esimerkkinä jotain jolla sitten käydään jotain ajatuskokeita joissa kaverina on jotain premissejä joita itsemurhaa haluava ei koko tilanteeseensa liitä.

Itsemurhasta tehdään kärsimyskeskeinen tila jossa ihmisen elämää yritetään parantaa välinearvojen kautta, vaikka ongelma on muualla.

"If Barbie is so popular, why do you have to buy her friends?"

Itsemurhaa ajatteleva kohtaa usein kaksi pääkeinoa joilla molemmilla hänen kokemuksensa autenttisuus kielletään;
1: "Ei kenellekään määräänsä enempää" -ajattelu on etenkin kristittyjen parissa vallalla oleva lähestymistapa. Tässä selitetään että vaikka elämä tuntuu tuskalliselta, niin Jumala tietää minkä verran ihmisen on mahdollista kestää. Itsemurhaa hautova kokee tämän vähättelynä. Kärsimyksiä pidetään jonain valheellisena, ja että vaikka itse kokee että voimia ei ole, toinen väittää että niitä on siltikin.
___1.1: Parhaimmillaan tämä kääntyy länkyttäjän halveksinnaksi jossa itsemurhaa hautova tajuaa että lausunnon väittäjä ei ymmärrä mitä sanoo ja osoittaa vain kyvyttömyytensä keskustella ja samastua itsemurhaa hautovan ajatusmaailmaan.
___1.2: Pahimmillaan tämä kääntyy ajatukseen jossa toisen uskotaan olevan oikeassa. Silloin päälle hyökyy muutama hyvin negatiivinen ajatus. Oma itse nähdään laiskana ja toisia turhan takia kiusaavana olentona. Tämä kääntyy itsemurhaa ajattelevan yleisen mielentilan takia helposti siihen että on vain niin huono, laiska ja saamaton ihminen joka itse asiassa ansaitsee kuolemansa.
2: "Hienohelma luuseri" -ajattelu, jossa itsemurhaa hautova ei kestä elämän pikkuvaikeuksia joiden kestäminen olisi jokaiselle ilmiselvää. Kärsimyksen sietoa pidetään vakiotilana jota pitää vaatia ja joka näyttää sankarillisuuden.
___2.1: Parhaimmillaan tämä johtaa itsemurhaa hautovan ajatukset helposti siihen, että lausuja ei ole itse kokenut vaikeuksia. Kun oma kärsimys ja sen aitous kielletään ja tuskanaiheet luokitellaan "irrelevanteiksi", tulee hyvin helposti mieleen se, että tälläisen lausuja ei ole itse kokenut mitään kärsimyksiä vaan on kermaperse jonka elämä on ollut niin pumpulista että ei ymmärrä ja käsitä tilannetta ollenkaan.
___2.2: Pahimmillaan tämä johtaa syyllisyydentunteisiin siitä että kaikista ei olekaan sankareiksi. Se, että ei kykenekään taistelemaan vaikeuksia vastaan johtaa kelvottomuudentunteisiin.

Itsemurhaa hautovien kannustaminenkin on täynnä samanlaisia sudenkuoppia;
1: Usein korostetaan köyhyyttä ja sen kaltaisia vaikeuksia. Niihin korostetaan mahdollisuuksia ja toivoa. Nämä eivät kuitenkaan välttämättä ole yhtään oleellisia. Ihminen ei tee itsemurhaa siksi että on sairas tai köyhä tai koulu menee huonosti. Epäoleellisuuksiin viittaaminen voi vain korkeintaan tuoda mieleen lisää asioita joissa voisi olla onnellisuudenaihe, mutta ei silti ole. Jos haluat tappaa itsesi siksi että koet elämän tyhjäksi, ei auta että joku muistuttaa että "ainiin, sen lisäksi saat nykyisissä töissäsi paskaa palkkaa, mahtaa vituttaa tuo!"
2: Usein korostetaan elämän pieniä iloja ja niistä nauttimista. Tämä kuitenkin käytännössä lisää tuskallisuudentunnetta. Koska itsemurhaa hautovakin maistaa mansikkajäätelön, ja hän ei nauti siitä silti, se luo kokemustilan jossa onnellisuus tuntuukin tavoittamattomalta ; Kun jokin jonka pitäisi tuottaa onnellisuutta ei tuokaan sitä, on luontevana seurauksena ajatus "kuopasta josta ei ole enää poispääsyä".

Pahin on kuitenkin sosiaalisuuteen ja rakkaudenpuutteeseen liittyvä tematiikka. Päivi Räsäsen tapa tehdä itsemurhasta yhteisöllinen/poliittinen aktio on hyvin erikoinen. Siinä korostetaan että ihminen on vastuussa jos joku hänen läheisensä jää suremaan.
1: Parhaimmillaan tässä käy niin, että ihminen ei ymmärrä koko argumenttia. Jos ihminen kokee olevansa vihattu tai että maailmassa ei ole ihmisiä jotka välittävät hänestä, on ajatus niistä puuttuvista suremaan jäävistä korkeintaan jotain joka värittää koko itsemurhaa hautovan käsityskyvyn. Ja se kyllä kannustaa siihen itsemurhaan. Jos kokee että ei ole välitetty, ei kannata muistuttaa sosiaalisuudesta.
2: Pahimmillaan tässä käy niin että muista ihmisistä tehdään velvollisuus. Sitä joko elää niiden tuntemattomien ihmsiten puolesta joiden ei koe välittävän itsestään. Tai sitten sitä miettii niitä läheisiään joiden tunteet ymmärtää. Silloin heistä tulee taakka, joku jolle on velvollisuus jota voimavarat eivät anna täyttää. Näin itsemurha -ajatuksista tulee jo siinä olevien muiden vaikeuksien lisäksi epäonnistumisen taakka. Merkitystä ja velvollisuutta ei pidä sekoittaa. Tunkemalla itsemurhaa hautovalle lisää vastuuta ei suinkaan tee hänen elämästään merkityksellisen tuntuista. Päinvastoin, jos ne tuovat merkitystä, ne tuovat sitä epäonnistumisen kautta. Ne tuovat elämään lisää huonoutta. Esimoderni maailmankuva jossa "Jumala ja hänen suunitelmansa velvoittavat ja tämä kahle tuo ihmiselle merkityksen" ei siis toimi ainakaan itsemurhaa hautoville minään ratkaisuna.
3: Usein "ei-itsemurhistit" eivät ymmärräkään tämänlaisia ja likimain kaikkia ratkaisuneuvoja kattaa optimismi joka vetoaa premisseihin joita itsemurhaa hautova ei nimenomaan jaa. Läheisten suru johon ei-itsemurhaa ajava vetoaa on jotain jonka hän itse kokee omassa elämässään mutta jota itsemurhaa hautova ei välttämättä koe -olipa tämä kokemus sitten faktoihin rakentuva vai ei, on irrelevanttia se on kuitenkin se tunnetila. Sama koskee kuitenkin vielä vahvemmin sitä "kyllä se vielä paremmaksi menee" -ajattelumallia. Itsemurhaa hautova nimen omaan ei usko tätä ja muun väittäminen koetaan käytännössä valehteluksi. Ihminen joka väittää muuta on kuin joku ennustaja joka väittää tietävänsä tulevaisuudesta jotain joka näyttää varsin epätodennäköiseltä. (Vähän kuin väittäisi kodittomalle että "ole optimisti - ensi viikolla voitat lotossa!" vaikka koditon tietää että hän ei ole edes veikannut.)
4: Kaikista kummallisin tapa on kuitenkin selittää siitä miten aidon kuoleman läheisyys korostaa elämän rajallisuutta ja lisää elämäntahtoa. Tässä korostetaan ilmeisesti jotain viime hetken katumista joka tapahtuu kun itsemurha on jo toteutumassa. Sillä käytännössä itsemurhaa hautova on nimen omaan tajunnut rajallisuutensa ja se ei suinkaan saa häntä kavahtamaan, vaan pikemminkin hän on siitä innoissaan. (Pääsyy sille että en ole aikanani tehnyt useampia yrityksiä on siinä että pelkäsin että itsemurhayritys epäonnistuu tavalla joka estää minua yrittämästä kuolemista uudestaan. Kuolema ei nimen omaan pelottanut, vaan se elämä.
5: Myöskään kuolemankuvauksien makaaberiudella pelottelu ja väkivaltakuvasto ei auta. Tämä on siitä mielenkiintoista, että moni joka on nähnyt itsemurhan tehneitä voi kokea järkytystä koska siinä on irvokas ruumis. Kuitenkin omalla kohdallani - kuten itsemurhien copycat effect -luonteen vuoksi on ilmeisen yleistä - junan alle kuolleen useamman kymmenen metrin alueelle lävähtäneen tyypin, tämän näkeminen nimen omaan näytti että "hei, tästä on oikeesti lopullinen tie ulos." Siitä kasasta ei elämänmahdollisuuksia voinut kuvitellakaan.

Irvokkainta on tietysti se, että ratkaisuksi tarjotaan usein terapiaa. Se on kuitenkin hyvin ongelmallista, koska joudut luottamaan jostakusta jota et tunne. Jos et koe että elämäsi on merkityksellistä itsellesi tai muillekaan, ei ole ollenkaan hyvä keino mennä maksulliselle asiantuntijalle. Se on vähän sama kuin yrittäisi paikata seurustelukumppanin ja läheisyyden puutetta menemällä huoriin saamaan maksullista seksiä. Se ei oikein paikkaa sitä ydinongelmaa.

Ja tosiasiassa itsemurhassa ei välttämättä ole mitään "syyllistä". Sitä ei yleensä voi tiivistää "tuo ja tuo vihaa", vaan kenties enemmän siihen että itsemurha kolkuttaa jossain siellä takaraivossa kuin joku minuuttihälytykselle laitettu automaattinen munakello joka ei oikeasti välitä mitään mitä ajattelet vaan tunkee enemmänkin jonkun pakkomielteen ja halun jota vastaan sinun olisi taisteltava päivästä ja minuutista toiseen. Ja tehdä tämä taistelu hetkenä kun et oikein saa mistään mitään etkä odota mitään jota näkisit käytännössä mahdollisena.

Kaiken kaikkiaan

"Needing someone is like needing a parachute. If it isn't there the first time you need it, chances are you won't be needing it again."

On irvokasta että itsemurha -aihe on verhottu "ymmärtämisellä" jota myydään lepposilla termeillä kuten "kohtaaminen" ja "välittäminen". Ne auttavat korkeintaan niitä harjoittavien "terapeuttien ja auttajien" omiin syyllisyydentunteisiin. (Jos niihinkään.) Olisi oikein sanoa että "olen ideologisesti yksisilmäinen idiootti joka luokittelen ihmisyyden dogmaattisen kusipäisesti vain oman ideologiani kautta, enkä välitä mitä sinä toinen ihminen oikein ajattelet koska oikean maailmankuvani vuoksi tiedän syvimmät tuntosi paremmin kuin sinä itse. Ja haluankin siksi hallita ja kontrolloida sinua oman näkemykseni mukaisesti ja päättää sinun elämästäsi ja kuolemastasi paitsi abstraktina ideana, myös käytännön ruumiillisessa elämässäsi. Kahlitsen sinut omaan maailmankuvaani ja omaan näkemykseeni ja jos olet erimielinen, olet väärässä. Olen sinua manipuloiva mestaroija ja vallankäyttäjä, ja teen sitä siksi että siitä tulee minulle itselleni hyvä olo!" Mutta valitettavasti tähän rehelliseen lähestymiseen ei ryhdytä vaan selitetään että "Autan sinua ja haluan auttaa sinua! Ymmärrän ja kohtaan sinut lämpimän leppoisasti ja valan sinuun toivoa ja merkitystä." Tämä tietysti koetaan valehteluna, koska jokaisessa vaiheessa tulee esiin se että ei-itsemurhisti leikkii Kauniit ja rohkeat -maailmassa kykenemättä käsittämään miltä se tilanne siellä olohuoneen ulkopuolella näyttää. ~ Tosiasia on, että itsemurhaaja kokee auttamisen lähinnä siten että joku (a) antaa hyviä niksejä joilla itseltään saa hengen (b) antaa itsemurhaan toimivia välineitä, tilaisuuksia ja paikkaa tms. välineapua (c) painaa itse avuliaasti liipasinta ja antaa täten näytteen välittämisestä koska on valmis auttamaan vaikka joutuukin tekemään rikoksen näin tehdäkseen.

Siksi, vaikka olenkin Camuksen kannalla siitä että että itsemurha on antautumista absurdin edessä, ja että yhteiskunnan pitäisi pyrkiä siihen että mahdollisimman harva haluaisi tehdä itsemurhan, niin olen kuitenkin sitä mieltä että itsemurhaan pitäisi suhtautua aivan eri tavalla kuin mitä siihen suhtaudutaan. Olen siis tavallaan "itsemurhaa vastaan mutta itsemurhaoikeuden puolesta". Syy on se, että kun ihminen haluaa tehdä itsemurhan on ennaltaehkäisyssä perseilty ~ On myöhäistä punnata kun on paskat housussa.

Ja punnaaminen tarkoittaa sitä että toisen motiiveista tehdään jotain ihme psykologisointeja joissa toista ei ymmärretä vaan toisen mielen sisälle kuvitellaan joku oman maailmankuvan diktaattorinvallalla leimattu epätosi ihmiskuvafantasia, jolle sitten jutellaan yksisuuntaisesti. Eutanasian ymmärtäminen itsemurhalle olennaiseksi on yksi tärkeimmistä sävytyksistä. Mutta kuten yllä toivon mukaan näytin, itse asiassa koko itsemurha -aiheen käsittely näyttää siltä että "amatöörit ottavat mestarin paikan" ja sitten ei puhutakaan enää edes oleellisista asioista, vaan satuillaan jotain epäolennaista jostain välineellisestä vaikka ongelma on syvemmällä ja ihan muualla. En ole löytänyt juuri ketään (paitsi itsemurhaa hautovien itsensä keskuudesta) jotka olisivat puhuneet edes itsemurhaa ajattelevien kannalta oleellisista aiheista. Ja näistä vääristä aiheistakin on lisäksi puhuttu aivan väärin.

Evolutionistit kuolevat nuorempina. (Lisäksi se vahingoittaa sinua ja lähellä oleviasi.)

Muistan kun pienenä ja naivina juttelin uskontoasioista, koska pidin sitä harmittomana aiheena. Ajattelin että uskovaiset noudattavat omia sääntöjään ja ovat erityisen suvaitsevaisia ja pitkämielisiä. Totuus valitettavasti paljastui melko pian ja minusta tuli askeleen kyynisempi ja pessimistisempi viisaampi.

Juha Leinivaara kertoi imaamista, joka joutui pulaan selittäessään että evoluutioteoria ei ole islaminvastaista. Moni islamilainen ei hyväksynyt tätä ja siksi imaamia syytettiin apostasiasta. Tähän liittyy siitä ikävä asia kuin kuolemanrangaistus. Imaami itse ei tietysti edes kokenut tehneensä mitään apostasiaa, joten kysymys oli määritelmällisestä näkemysasiasta, eikä mistään "kunnollisesta ateismiinkääntymisestä".

Kristityt uskontoverit kykenevät vastaavaan. Coloradossa professorit saivat uhkailuja. Puhumattakaan siitä, miten "kenguruoikeudenkäynnissä" Pedro Irigonegaray oli erikoisessa tilanteessa, kun kreationistien puoli selitti miten heitä kutsutaan pahoilla nimillä ja Irigonegaray selitti tappouhkauksista. "A particularly notable moment was the juxtaposition of board member Connie Morris whining about being called stupid in "vulgar" terms while Irigonegaray was recounting the death threats he had received." Eikä siinä vielä kaikki.

Syynä ei taatusti ole yleinen kristittyjen väkivaltaisuus. Luultavasti keskiverto kristitty on vähemmän vihainen ja aggressiivinen, kuin esimerkiksi minä. (Siksi että olen keskivertoista vihaisempi ja aggressiivisempi, olipa mittarina lähes mikä tahansa ryhmä.)

Aborttiklinikalle iskenyt murhaaja Paul Hill on saanut tukea teoilleen. Hänen kunniakseen on perustettu peräti "Paul Hill Days". Hänen muistosivullaan ihaillaan hänen rohkeuttaan ja kerrotaan otsikossa "Raamattusitaatilla" siihen suuntaan, että hän oli hyvä uskovainen. Vain täysi uuno uskoisi että kaikki abortinvastustajat kannattaisivat aborttilääkärien teloittamista. Silti vain uuno uskoisi että teko oli vain random act, jolla ei olisi mitään tekemistä kristillisten näkemysten kanssa. Hillin teon kehujat näyttävät että asialla on "support group"; Tämä erottaa sen esimerkiksi suomalaisesta kouluampuja -Auvisesta, joka toki selitti olevansa "luonnollinen valitsija", mutta ei kuitenkaan saanut mitään evolutionistien kannatusta asialleen. Hänellä oli support groupia muualla, joka näkyy copycat -temppuina, joissa toistui aktio - mutta ei "evoluutioterminologia".

Tosiasia on, että aihepiiriä käsittelevän pitäisi olla varovainen. Ei yleisyyden vuoksi, vaan siksi että aggressiivisia tahtova ryhmittymä on kooltaan kaikkea muuta kuin merkityksetön. Yksi syy siihen että sellainen löytyy kristillisyydestä on todennäköisesti se, että kristittyjä on paljon. Siksi ei ole ihme jos yksi hullu löytää toisen hullun, he vaihtavat ajatuksia ja sitten onkin ryhmä jolla on identtiset hullutukset. Valitettavasti tämä selitystapa ei muuta tätä joukkohulluutta olemattomaksi. Lieveilmiö on lievelilmiö, mutta se on olemassaoleva ilmiö. Minut tämä lieveilmiö on kohdannut, ja sen seurauksena olen vihainen ja itse asiassa hieman paranoidi. (Onko se mielenvikaisuutta jos ne ovat todella perässäni?)

selitysten sepittelystä.

Jukka Hankamäki kirjoitti attribuutioteorioista. Kysymys on siitä, miten ihmiset kuvailevat ja selittävät erilaisia ilmiöitä.

Hankamäki otti esimerkiksi Tampereella tapahtuneen ravintolapalon, jolle keksittiin nopeasti erilaisia teorioita ja joista tapeltiin innolla internetin ihmemaailmassa. Faktoja ei ollut riittävästi selityksen saamiseen, mutta ihmiset keksivät tapahtumalle erilaisia selityksiä. Osa epäili että kyseessä oli tuhopoltto, rasistinen terrori -isku. Toiset epäilivät maahanmuuttajien, kuten kurdien, olevan sisäisessä kinassa ja tätä kautta ilmiö selittyy ilman rasisteja. Selitystä voisi hakea myös taloudellisen intressin, vakuutusrahojen puolelta joka viittaisi epämuodikkaaseen ja yleisinhimilliseen ahneuteen. Jälkikäteen, tiedon kartuttua, viimeisin on "se oikea tulkinta".

Helpot selitykset tulevat mielestä. Hankamäellä pohjalla on ajatus siitä, että ihmisten omat ennakkoluulot ja intressit ohjaavat niitä selityksiä. Ihmisillä on ylipäätään monia psykologisia vinoutumia, jotka ajavat meidät tulkitsemaan hätäisesti monenlaisia asioita ja pitämään niitä todistettuina, kun faktat sopivat niihin.
1: Hankamäki tosin moitti niitä jotka korostivat sitä, että olisi syytä "tutkia ensin ja hutkia sitten", hänestä tämä oli hieman epäkohteliasta koska tyhmäkin tietää tämän asian. Toki näin ei ole. Hutkiminen on meissä syvällä. Faktapohjan vaatiminen on usein hyvä valinta. Ja se, että sitä tarvitaan koska ilmassa on hyvinkin lennokkaita teorioita "natseista" ja muista vastaavista, on itsessään hieman absurdia. Sloganin tunteminen ja sisäistäminen ovat tässä kohden kaksi aivan eri asiaa.

Ihmisen sisäiset tulkintamallit ovat iso asia. Niitä kautta syntyy esimerkiksi selvästi outoja kirjantulkintoja. "Crackedin" yleistyneet virheelliset kirjantulkinnat ovat tästä yksi esimerkki. Näin se vaikuttaa viihteeseen ja tarinantulkintoihimme. Mutta mukana on vakavampiakin sävyjä.

Ehkä selviten asia tulee kuitenkin esiin siitä, miten noitavainoja tulkitaan. Sillä tässä aiheessa näkyy selvästi henkilön vakaumus. Esimerkiksi valistushenkinen ihmien selittää vainoista taikauskoa ja tähän liittyvää harhaa ja paniikkia ; Uskontokriitikko näkee uskovaisten tärkeän roolin noituuden määrittelyssä ja aktiivisessa roolissa. Yhteiskuntaa voidaan syyttää koska syyllisten esiinkaivamisessa vaikuttivat poliittisetkin intressit. Myös yksilöiden rooli oli suuri, koska juuri he ilmiantoivat toisia ihmisiä. Uskovaiset yrittävät usein sekastrategiaa jossa heitetään esiin "kaikkea muuta paitsi uskontoa" ja niin edespäin. Itse asiassa histroriallisesti suomessakin on opetettu että katolinen inkvisiitio oli aktiivisessa roolissa noitavainoissa, koska tämä korostaa Lutherin oikeaa ratkaisua ja eroa tuosta "porttokirkosta".

Tämä ei selitä niinkään noitavainoissa oikeasti tapahtui, vaan kertoo enemmänkin kertojasta. Tämä on tietysti astetta eri asia kuin sanoa, että mikään näistä intressien sävyttämistä tapahtumaselityksistä ei olisi totuudenmukainen ja oikea. Mutta me keksimme hyvinkin erilaisia selityksiä tälle aiheelle, joka kehottaa muistamaan että se, että jokin teoria on oikea ei ole sama asia kuin, että on aivan perusteltua rakastaa sitä omaa suosikkinäkemystään.

Noitavainoteemaakin tietysti sotkevat tietysti monet harhaluulot. Pari mainitakseni :
1: Noidat liitetään usein naisiin ja köyhiin. Moni tuomittu oli nainen, mutta myös miehiä tuomittiin noituudesta. Pahamaineisessa ja naisvastaisena pidetyssä "Noitavasarassakin" 30% "noitaa" tarkoittavista termeistä on (alkukielisenä versiona) suvultaan maskuliinisia. Köyhiä tuomittiin, mutta tosiasiassa on vaikeaa sanoa oliko heitä yliedustus, eli oliko köyhyys noidaksi tuomitsemisessa todennäköistävä elementti vai ei. Tälläiset selitykset innostavat taatusti kuitenkin kommunisteja ja feministejä.
2: Seksuaalisuuden rooli teemassa ei ollut niin vahva, pelkoa herätettiin enemmän salaliittoajattelun kautta. Noita oli salaliitossa toisten noitien ja saatanan kanssa. Seksi oli koriste, ja sen nostaminen pääteemaksi on hieman sama kuin nostaisi lapsien syömisen tai lypsyonnen varastamisen ja muut taloudelliset intressit pääteemaksi - niitäkin kun tapahtui noitien toimista kertovissa asioissa.

On selvää, että noitavainot olivat massayhsteria, eikä mikään kuolleiden "yllättävään vähyyteen" vetoaminen poista tätä. Vaikka onkin totta että inkvisiitio oli vähemmän väkivaltainen kuin meille on kerrottu, oli ilmiö sen verran laaja ja epäsatunnainen että kyseessä eivät olleet mitkään "toisiinsa liittymättömät satunnaiset assaultit". Massahysterioita taas tunnetaan monenlaisia. Esimerkiksi natsien juutalaisten joukkomurha oli merkittävä esimerkki, jossa ytimessä ei ollut mikään yliluonnollinen asia, vaan juutalaisilla peloteltiin juutalaisuuden vuoksi. Saatana tai pahat henget eivät ollut tässä kovin isossa roolissa (paitsi joillain yksilöillä)- Kansa provosoitui kun sitä provosoitiin asioilla, jotka olivat kansalle valmiiksi provokaatioherkkiä. Natsi -ideologia provosoi, mutta niin kristillinenkin ideologia oli kasvatuskenttänä monenlaisille ilmiöille. Se yksin on tuskin kuitenkaan riittävä. Myös yksilöt on saatava mukaan.

Noitavainoissa on se hyvä piirre, että ne ovat ajallisesti jo melko kaukana. Tämänlaista tarkkailuasiaa voidaan katsoa, ja ehkä oppia ja ymmärtää siitä jotain. Paljon vaikeampaa tätä on tehdä kun katsotaan nykypäivää. Esimerkiksi Jokelan kouluammuskelija Auvinen on tästä hyvä esimerkki.

Häneen kohdistettiin paljon "demonisoitua ymmärrystä". Eli hänet nähtiin epäinhimillisenä hirviönä, johon pseudosamastuttiin. Eli kehitettiin hänen tunnemaailmaansa heijastava kertomus, jota kauhisteltiin. Keskusteluun syntyi jännite jossa oli toisella puolella "kykenen samastumaan hänen tunne -elämäänsä ja ymmärtämään tätä" ja samalla kauhisteltiin miten "kyseessä oli kauhea hirviö, jossa ei ole mitään inhimillistä". Hänestä rakennettiin hirviö, jonka motiiveita lähestyttiin ties minkä kautta. Esimerkiksi uutisen ollessa tuore, kävi hieman kuten Tampereen tulipalossakin. Selitykset nousivat nopeasti.
1: Fundamentalistit selittivät heti ja välittömästi (saman päivän aikana) että takana oli ateistinen yli -ihmisoppi. Teemana oli se, että tämä selitti miten "järkevä nuori mies" tekee tuollaisen väkivaltaisen murha-itsemurhan. Kaikki olisi ollut torjuttavissa Jeesuksella. Tietoa tulkintaan ei mitenkään voinut olla riittävästi tässä vaiheessa. Tarina on pysynyt sen jälkeen käytännössä ennallaan.
2: Toiset ymmärsivät ja näkivät vain, että Auvinen "oli yksinäinen ja koulukiusattu". Tästä syntyy toisenlainen tarina. Kostotarina. Minunlaisten ihmisten on helppo rakentaa tämänlainen kevytselitys ilmiölle. Ja se, että en näe tässä mitään vikaa kertoo omasta sokeudestani aiheeseen.
3: Kolmannet selittivät miten amerikkalaistuminen ja väkivaltaviihde tekee ihmisistä tälläisiä, riittää kun sensuroidaan televisiota. Tässä on järkeä kouluammuskelujen copycat -luonteen vuoksi.
4: Neljännen mielestä ampuma -aseiden saatavuus oli keskeistä, aseet lisäävät väkivaltaisuutta, mikä ei ole asevaikutus huomioon ottaen aivan typerää.
5: Nuorten psykiatrisen hoidon saamisen rajallisuus ja vaikeus lisäävät nuorten ahdistusta eikä hoitoa saada. Tämäkin tuntuu varsin hyvältä selitykseltä. Se on kenties hieman abstrakti, kunnes osuu itse tilanteeseen. Tavallisen ihmisen on helpompaa samastua vaikkapa kiusaamiseen tai vakaumukseen, koska sitä elämää he viettävät itse (enemmän).

Luultavasti kouluammuskelu oli monen tekijän summa, ilmiönä kompleksi ja vaikeasti ymmärrettävä. Luultavasti mielisairaan mieli on erilainen kuin terveen, joten oikea selitys ei välttämättä tunnu vakuuttavalta terveille, joten vaikka se tulisi esiin, se voitaisiin jopa torjua liian kaukaa haettuna. Oikea vastaus on, että ilmiön syitä ei ole täysin selvitetty. Mutta se tarkoittaisi hallitsematonta ja tuntematonta riskiä, eikä ihminen halua ajatella tämänlaisia asioita, koska se tekee arjesta kammottavaa.

Kaaokselta suojaksi rakennamme tälläisiä selityksiä ; On liian vaikeaa tunnustaa oma tietämättömyytensä ja sen, että tälläistä asiaa ei voida mitenkään totaalisti estää.

Selitykset ovat kuitenkin siitä käteviä, että muut kykenevät tunnistamaan meidät niistä ja laittamaan leireihin, laittaa leireihin joilla on "sosiaalisesti väliä". Saadaan rakennettua esimerkiksi "me" ja "viholliset" -luokat. Attribuutioteoriat ovat - kuten Hankamäki muistutti - vaikkapa markkeri lapsen kyvyttömyydestä nousta oman egon ulkopuolelle. (Kun lapsi selittää että hänen poissaollessaan vastaus on "äiti odottaa häntä kotiin".) Aikuisilla ne ovat myös profiloitumiskeino.

Olemme kaikki tässä suhteessa "lapsellisia" ; Ja lapsellisimpia ovat ne, jotka eivät omaa lapsellisuuttaan tiedosta. Dunning-Kruger -effect on kuin jyrä. Huonoimmat ovat niin inkompetentteja, että eivät tajua edes omaa surkeuttaan. Jopa epäonnistumisen huomaamiseen tarvitaan taitoa. Heille mieleen tulee helppo ja ilmiselvä selitys, jota he vahvistavat esimerkiksi aineiston asenteellisella tarkastelulla jossa itselle epäsopiva hylätään tai väännetään vääräksi. Sääli vain, että ilmiselvä ja helppo on tässä kohden nimen omaan se väärä vastaus. Helppous tekee siitä korkeintaan helposti levitettävän ja mainostettavan.

Toki tästä on jotain positiivistakin ; Joku ihminen voi keksiä ideologisten vaikutustensa takia joitain asioita helpommin kuin joku toinen. Jos vain totuus on ennakkoluulojen mukainen. Tämä vaatii tietysti tuuria. Jos itse ei kykene tarkastelemaan asiaa, joku erimielinen voi helpommin nähdä virheitä näissä keksityissä asioissa. Kriittisyyttä syntyy tätä kautta sosiaalisuuden ja erimielisyyden kautta.

Syyllisyys.

Elokuvia, kuten muutakin taidetta, on tavallisesti tulkittu kolmen erilaisen päätavan kautta:
1: Ensimmäinen on puhdas samastuminen hahmoon. Tällöin ihminen ikään kuin imeytyy henkilöihin ja tapahtumiin. Syntyy uudenlaisia kokemuksia.
2: Toinen on peilaaminen tapahtumia oman elämän kautta. Tapahtuma kuvaa jotain joka on verrannollinen omiin kokemuksiin ja elokuva auttaa käsittelemään näitä. Tällöin tarina saa jopa terapeuttisia ulottuvuuksia.
3: Tarinassa analysoidaan sen ideologioita, kuvauksen rakennetta ja montaa muuta asiaa. Tässä tunneperäisyys ei korostu, vaan katsotaan enemmänkin mitä sanomaa elokuva kantaa.

Tosiasiassa maailma ei ole näin yksinkertainen. Emme osaa olla sekoittamatta omaa elämäämme kokemuksiin. Ja ainakin minä olen nähnyt taidearvioijan, joka kylmän viileästi analysoi erään taulun rytmiä ja sanoi sitten kuivan narisevalla äänellä miten jotkut asiat olivat hauskoja. "Näkisin tässä huumoria, aika hauska." Lausunto itsessään, kylmän analyyttisesti tasaisella äänellä lausuttu huvittumiskertomus, tuntui minusta hieman hauskalta.

Minä olen tietysti korostanut sitä analyyttistä tulkintamuotoa. Siihen saa paljon sivistyssanoja. Se vie kuitenkin helposti arvon esimerkiksi saippuasarjoista. Niissähän juoni ja näyttelijäntyö on analyyttisesti katsoen kökköä ja juonenkehittely hutaistua. Nyt ajattelin käyttää astetta erilaisempaa lähestymistapaa.

Otan esiin "Virgin Suicides - Kauniina kuolleet" -elokuvan. Se kertoo sisarusparvesta, jotka tekevät joukkoitsemurhan.
1: Aihe on sinänsä kenties jopa hieman vaarallinen, koska samastumiskokemuksia katsomisestaan saavat ovat "Sopranos" -sarjan kanssa oppineet hyväksymään terapiassakäymisen. Henki on likimain se, että "Jos kovaakin kovempi (An)Tony Sopranos menee kallonkutistajalle, miksi en minäkin." Myös kuuluisa tyylillisesti "esiemoa" edustava itsemurhakirja, "Nuoren Wertherin kärsimykset" aikaansai sen, että moni teki itsemurhan. Ilmiötä kutsutaan nimellä Werther effect. Minä olen onnekseni aivollisesti vajakki, joten olen käytännössä immuuni tälläiselle. Kun on vaikeus ymmärtää toisia ja sosiaalisia konteksteja, ei tälläistä samastumisrientoa hevin tapahdu.

Lyhykäisesti itse tarina etenee siten, että eräs sisaruksista yrittää itsemurhaa. Tämä on järkyttävää, ja äiti rupeaa suojelemaan perhettään. Siksi hän rajoittaa tytärtensä toimia hyvin rankasti. Kasvatuksesta tulee tiukkaa, esimerkiksi tietyt levyt kielletään. Vanhin tytöistä, seksuaalisesti varsin utelias, kokee romanssin, joka menee pieleen. Sisarukset päätyvät käytännössä kotiinsa vangeiksi. Pojat yrittävät ottaa yhteyttä, mutta käytännössä tytöt ajautuvat omaan maailmaansa. Tytöt vapauttavat itsensä tekemällä itsemurhan.

Mitä useammin tämän elokuvan katsoo, sitä selvemmin tulee esiin se, että itsemurhalle ei ole mitään yhtä syytä.
1: Vanhempia vihaava voisi tulkita että syylliset olisivat ylisuojelevat vanhemmat. Voidaan puhua tukahduttamisesta, jossa elämäniloiselta vaikuttavatkin asiat, kuten musiikki kielletään, jotta sen takaportista ei tulisi mitään vaarallista.
2: Joku toinen, romanttisesti värittynyt, henkilö voisi nähdä että epäonnistunut suhde ajaa vanhimman tytön itsemurha -ajatuksiin jota toiset matkivat.
3: Matkimisteemalla saataisiin tietysti mukaan sekin, että itsemurhassa on copycat -efekti; Se on todellakin matkien leviävä teko. Jos tuttu tekee sellaisen, kasvaa todennäköisyys itsemurhaan. Näin ollen sisaren itsemurhastakin saataisiin teon syy.
4: Uskonnollisia järjestöjä tutkiva voisi katsoa että tytöt tekevät oman sisäisen kulttinsa, joka taistelee kaikkea ulkomaailmaa, myös vanhempiaan, vastaan. Vanhimman sisaren seksuaalinen aktiivisuus viittaisi jopa siihen että kultti käyttäisi sisarten orastavaa tai valmiimpaa seksuaalisuutta pohjanaan. Kyseessä olisi erikoinen kultti -itsemurha, kuolema olisikin sisäinen, ei ulkoinen syy.

Kuitenkin kun itse olen katsonut elokuvaa useampaan otteeseen, on selvää että itsemurha on itsessään mysteeri. Sille ei tarjota ratkaisua. Elokuva ei siis ole mikään "Sherlock Holmes ratkaisee". Tämä sopii tietysti kuvaamaan itsemurhan vaikeaa ymmärtämistä muutoinkin. Yllättävän usein teko on yllätyskin.

Elokuvaa kerrotaan "ulkopuolisten silmin", itsemurhan jo tapahduttua. Tätä kautta sille saadaan uusi teema. Se on syyllisyys. Itsemurhan tehneiden läheiset kun usein kokevat että he ovat syyllisiä tekoihin. Näin ollen elokuva itse asiassa heijastelee tätä voimakasta syyllisyydenkokemista. Kertojat purkavat tilannetta omalta kannaltaan. Ja aivan kuten elokuvakin näyttää, ei ilmiselvää syyllistä useinkaan ole. Syyllisyys tapahtumaan on siksi tavallaan turhaa - tai vähintään yhdessä kannettavaa. On useita eri asioita, tapahtumia, ratkaisuja ja tekoja, jotka ovat kalahtaneet yhteen.

Tästä voi saada jonkinlaista esimakua sitä kautta miten Unkurille tuli paha mieli. Hän kyllästyi ahdistuksesta kirjoittamiseen, jota esimerkiksi minä olen tehnyt useankin henkilön osan verran.

Itsemurhan kannalta on se, että teon jälkeen vaikeinta on jääjillä. Lähtijällä on helppoa. Jäljelle jääneet voivat vain hieman jälkeenjääneesti aprikoida, että tämä syyllisyys ei kerrokaan rakkauden puutteesta. Sillä ilman rakkautta ei olisi niin valtavaa syyllisyyttä. Syynä ei siis ole ollut ainakaan rakkauden puute itsessään.

Toistaja.

Yleisesti kopiointi on ihan hyödyllistä. Esimerkiksi levykkeet ovat hyviä lähinnä siksi että niihin voidaan tallettaa, kopioida, tietoa. Luonnossa tapahtuu myös mimicry -ilmiö, jossa esimerkiksi kuoriainen näyttää kimalaiselta koska linnut varovat kimalaisten syömistä. Vaikka kärpäsellä ei ole pistintä, ulkonäkö riittää vakuuttamaan linnut siitä että niiltä saadaan pistoja palkinnoksi. Kuitenkaan kopiointi ei aina ole hyvä asia: Monesti matkiminen on plagioimista, mitä ei sitäkään pidetä hyvänä asiana. Tekijälle se voi toki olla käytännöllistä. Kopiointia kuitenkin pidetään yleisesti omalaatuisuuden vastakohtana.

Copycat tarkoittaa henkilöä, eläintä tai tietokoneohjelmaa, joka matkii tai toistaa jotain toista kohdetta. Taustalla on ajatus siitä, että kissanpoikaset oppivat vanhemmiltaan esimerkiksi metsästystaitoja. Siksi esimerkiksi nettisivut jotka harhaanjohtavat kohdetta luulemaan tahoa luotettavaksi ja antavat siksi esimerkiksi sähköpostiosoitteitaan. Ilmiötä voidaan siis käyttää moneen suuntaan, hyviksi, hyödyksi ja haitaksi.
1: Ikävimmillään copycat -ilmiö tulee vastaan kopiorikoksissa, joissa se että jokin tapahtuma saa julkisuutta, siitä seuraa se, että sitä myös toistetaan. Copycat effect viittaa tähän tapaan, jossa sensaatiomainen julkisuus esimerkiksi väkivaltaisissa murhissa tai itsemurhissa aikaansaavat juuri samalla tavalla tekemistä.
___1.1: Kopiomurhaaja voi matkia rikosta, koska olettaa saavansa samanlaista julkisuutta, tai koska hänen tekonsa voidaan sekoittaa toisen tekijän tekoihin. Tai koska hän ihailee tekijää jollain tavalla. Surette teki vuonna 2002 tutkimuksen "Self-Reported Copycat Crime Among a Population of Serious and Violent Juvenile Offenders." jossa havaittiin, että kopiorikoksen tekijöillä on tapana ottaa vaikutteet epäsuorasti, eikä niinkään suoran ihailun kautta. Mielenterveyden häiriö on tekijöillä erittäin yleinen.
___1.2: Werther effect taas viittaa siihen kuinka itsemurhat voivat joskus olla kopiorikoksen erityistapauksia; von Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai itsemurhapiikin kasvamisen: Ei siis ollut pelkästään niin, että itsemurhaajat olisivat matkineet tekotapaa ja olisivat ilman kirjaa tehneet itsemurhan toisella tavalla, vaan nimen omaan kävi niin että itsemurhien määrä kohosi. Goethe jopa liitti kirjaansa varoittavan tekstin tämän vuoksi. Kuitenkaan ilmiö ei ole ainutlaatuinen. David Phillips on kenties kuuluisin efektin tutkija - ja ilmiön nimeäjä- ja hän on julkaissut ilmiön olemassaoloa ja luonnetta käsitteleviä tutkimuksia. Esimerkiksi "The Impact of Fictional Television Stories on U.S. Adult Fatalities: New Evidence on the Effect of the Mass Media on Violence". Robert B. Cialdini on sitä mieltä että perinteinen näkemys ihailusta on liian yksinkertainen, hänen social proof -teoriansa korostaa samaistumista. Werther -efektiin liittyy se, että sen tekijät ovat usein mielenhäiriöisiä; Esimerkiksi Bertolote, Fleischmann & Wasserman tekivät tutkimuksen "Psychiatric diagnoses and suicide: revisiting the evidence", jossa havaittiin että 98% tekijöistä voitiin tunnistaa mielenterveydellisiä ongelmia. Diagnosoimaton ja/tai hoitamaton häiriö ei ole tavaton. Toisaalta ilmiön tunnistamista vaikeuttaa se, että esimerkiksi Marie Rautavaaran tekemässä yhteenvedossa yksi tavallisenkin itsemurhan piirteistä on lähipiirissä tai suvussa tapahtunut itsemurha. Lisäksi on vaikeaa sanoa oliko esimerkiksi seppuku vain laajalle japanilaiseen kulttuuriin levinnyt Werther -efekti vai ei.