Pasi Turunen haluaa sinun vetävän paljaalla

En yleensä seuraa Pasi Turusen kirjoituksia säännöllisesti. Hän kokenee edustavansa jonkinlaista universumin viisautta letkautuksillaan. Ylimielisyys ja "minä olen aina oikeassa" -blogit tökkivät. (En yksinkertaisesti siedä kilpailua.)

Lisäksi, vaikka Turunen onkin komea ja olisi mukavaa jos häneen saisi sellaisen suhteen että siitä tehtäisiin suosiota saanut elokuva kuten "Bareback Mountain", niin koen Turusen egon - en rehellisesti sanoen voi sanoa Turusesta itsestään mitään koska ego on kohtaamisen tiellä - sen verran ikäväksi että en ole avaamassa sydäntäni ja peräsuoltani hänelle vaikka hän pyytäisi. (Mitä hän ei toki tee.)

On kuitenkin syytä jättää tämänlainen nimittely syrjään. (Tein sen vain vastareaktiona Patmoksessa lausutuille kommenteille.) Ad hominem on turhaa. Paitsi tietenkin tavallaan kristillisessä yhteydessä. Sillä Turusen ja hänen kannattajiensa tapana näyttää olevan se, että vastustajan epäeettisyyteen tai epämiellyttäviin piirteisiin tarttuminen on jotenkin oleellista. Jos se kerran on niin kaikki ylläoleva muuttuu relevantiksi argumentaatioksi. (Sen sijaan että se on pelkkä provokatiivinen letkauttelu-vitsauttelu jolla sitoutetaan lukijaa tunnetasolla.)

Otan kuitenkin käsittelyyn Turusen Patmos lähetyssäätiön alustalle kirjoitetun tekstin "Homoseksuaalisuus - Luonnollista vai vastoin luontoa?" Siinä Turunen haukkuu Enbuskea. En ihan hirveästi pidä Enbuskesta joten lukeminen on joka tapauksessa nautinnollista ja kognitiivisen dissonanssin lähde. Sen lisäksi koen tarvetta täydentää ja kritisoida Juha Leinivaaran kirjoitusta "Pasi Turunen haluaa sinun masturboivan" joka on suunnattu tähän samaan Turusen tekstiin. Nähdäkseni Leinivaara ei ota huomioon modifikaatioita joita Turunen on tekstissä tehnyt kliseiseen toistamaansa klassiseen rakennesuunnitelma -argumenttiinsa.

Aiheeni on kuitenkin laajempi ; Filosofian todella tekeminen

Olin nuorempana hakkeroinnista kiinnostunut. 1990 -luvulle jääneet tietoni eivät tietenkään nykyään riitä yhtään minkään tekemiseen. Mutta tästä opin asian josta on hyötyä kaikessa filosofian ja tieteellisen ajattelun tekemisessä. Ja tämä on asia joka tuntuu olevan useimmalle vieras.

Kun ihminen saa esineen, hän kysyy mitä sillä voi tehdä. Esineellä on design. Kun ihminen saa esineen hän kysyy mitä tarkoitusta varten se on tehty. Ja hänelle kerrotaan mitä esine tekee. Hakkerin kanssa tilanne on enemmänkin se, että miten se toimii. Ja mitä tämä toimintatapa saa sen tekemään. Hakkerille "se mitä se on tarkoitettu tekemään" on enemmän tai vähemmän sosiaaliseen sopimukseen sidottu illuusio joka kertoo varsin rajallisesti yhtään mistään. Se mitä esineellä voidaan tehdä on kuitenkin rajoitettua. Mielikuvituksella se saadaan tekemään ällistyttäviä asioita. Mutta ei mitä tahansa.

Tästä on hyötyä filosofiassa. Sillä hyvin tavallisesti moni ryhtyy opettelemaan filosofiaa motivoituneena. Ja tämä motivaatio tulee siitä että filosofia antaa työkaluja ajaa tiettyä agendaa. Filosofiaa opettelemalla löytyy argumentteja käytännössä mitä tahansa asiaa vastaan ja minkä tahansa asian puolesta. Ja vaikka argumenttien hyvyyden arviointi on tiukkaa ja kaikki eivät ole yhtä hyvällä ja vakaalla pohjalla, filosofian osaaminen antaa mahdollisuuden siihen että omalle asialle saadaan annettua ns. paras mahdollinen case. Filosofiassa -toisin kuin vaikka puhtaissa luonnontieteissä - näkökulma ja arugmentaatio saadaan sopimaan juuri omaan asiaan.

Siksi kun tarjolla on vaikkapa Turusen rakennesuunnitelma -argumentti, siitä ihminen kysyy helposti lähinnä sitä mihin se on tarkoitettu. Ja sitten kun tämä tarkoitus on nähty, katsotaan sopiiko esine juuri ja vain siihen hyvin vai ei. Ja jos tätä tarkoitettua asiaa vastustaa niin argumentissa haluaa nähdä jotain huonoutta. Ja tekee casen tälle. Ja jos taas tukee tätä tavoitetta, argumentin hyväksyy helpommin. Tällä tasolla katsotaan lähinnä tukeeko argumentti johtopäätöstä ja onko siinä ristiriitoja.

"Hakkerimielelle" tämä ei riitä. Eikä hyvälle filosofille. Sillä Sokrateesta lähtien filosofia on eronnot sofismista siinä että filosofia tavoittelee totuutta eikä parasta mahdollista casea mille tahansa agendalle. Sen vuoksi monien motivaatio filosofiaan ja se mistä moni filosofi saa palkkansa ovat ristiriidassa filosofian syvimpien tavoitteiden kanssa. Parhaita mahdollisia caseja vertaillessa voidaan huomata että argumentit johtavat johonkin muuhun. Ja että osa argumentaatioperinteistä ovat kaikesta yrittämisestä huolimatta varsin heikonoloisia. Eivätkä vain siksi että ovat vihollisia joita vastaan kerätään mahdollisimman hyvä case. (Niiden puolustaminen argumentein on vaikeaa ja vastustaminen helppoa.)

Otan tämän näkökulman esille koska hakkeroinnissa katsotaan usein designiä. Sitä mitä asia tekee, mihin se on tarkoitettu tekevän ja mitä sillä voidaan tehdä. Funktioiden tiedostaminen on tärkeää. Toisaalta tämä voidaan liittää myös tietynlaiseen asioiden käsittelyyn. Koska molemmat tapahtuvat samanaikaisesti koen että asian lähestyminen (ja sen tarinallistaminen) voi olla opettavaista ja kiinnostusta herättävää tehdä tällä tavalla.

Tämä aivan pintataso ei ole kuitenkaan turha.

On selvää että Turusen agumentaatiossa on jotain omituista. Sama teksti
1: Tunnustaa is -ought -argumentin virhepäätelmäksi. "Moraalisten velvoitteiden johtamista luonnossa esiintyvistä ilmiöistä kutsutaan filosofisessa kirjallisuudessa naturalistiseksi virhepäätelmäksi (naturalistic fallacy), tai "is–ought" –virhepäätelmäksi. Selkokielellä tämä tarkoittaa: Siitä miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä miten asioiden pitäisi olla." ... "Luonnossa esiintyy esimerkiksi kannibalismia, joidenkin eliölajien emot syövät poikasiaan, rukoilijasirkka naaras puolestaan surmaa uroksen parittelun jälkeen jne. Kaikki tämä on "luonnollista", koska sitä esiintyy luonnossa. Mutta tämä ei vastaa kysymykseen siitä miten ihmisten tulisi käyttäytyä ollakseen moraalisia."
2: Että kuitenkin vetoaa siihen mikä luonnossa on olisi kuitenkin sitten jotain joka kertoisi siitä mikä on oikein ja ei. "Toinen tapa tarkastella ”luonnollisen” käsitettä on viitata luonnossa havaittavaan rakennesuunnitteluun. Tällöin ei ainoastaan havainnoida jotain tosiseikkoja luonnossa esiintyvistä asioista, vaan järjen avulla tehdään päätelmiä niiden rakenteellisesta tarkoitushakuisuudesta." ... "Lasinsirut eivät ole ravintoa vain siksi, että niitä voi syödä. Vastasyntyneiden silmien puhkominen ei olisi luonnollista, vaikka luonnossa esiintyykin eliöitä, joilla ei ole silmiä. Tämän määritelmän mukaan ”luonnollista” siis on se, mikä on sopusoinnussa havaitsemamme rakennesuunnittelun kanssa. Näin tarkasteltuna sillä mikä on luonnollista / luonnon vastaista voi joissakin tapauksissa olla myös moraalisia implikaatioita." Turunen toki korostaa että tämä on erilaista näkökulmaa. Mutta tämäkin tömähtää naturalistiseksi virhepäätelmäksi.

Turusen "temppu" onkin tavallaan lähinnä siinä miten hän näkee että "kaikki luonnollisuus ei ole samanlaista". Osasta ei saa vetää moraalisia päätelmiä ja osasta saa. Taustalla on tietenkin oletus siitä että Turunen tietää mikä on Jumalan alkuperäinen tarkoitus ja mikä on synnillistä turmellusta jossa imitoidaan ja väärinkäytetään alkuperäistä tarkoitusta. (Palaan tähän seuraavassa aliluvussa.)

Naturalistiseen virhepäätelmään liittyvän Humen giljotiinin argumenttiperinteen ja avoimen kysymyksen argumentin taustalla olevan argumenttiperinteen vahvuus on siinä, että se ei koske vain luonnonilmiöitä vaan kaikkea olemassaoloa. Se, että luonnossa on jokin rakennesuunnitelma ei tarkoita että rakennesuunnitelman toteutuminen on moraalista. Ellei sen taustalle oleta että sen on tehnyt joku joka tietää mitä hyvä on ja joka myös osaa tätä hyvyyttä tavoitella. Samoin se, että Jumala on olemassa ei johtaisi automaattisesti siihen että hänen tahtonsa olisi todella hyvä. Jotta moraalisuuspäätelmä vedetään joudutaan aina ottamaan metaeettisiä perustelemattomia taustaoletuksia. Ilman näitä törmätään tilanteeseen jota klassisessa syllogismissa on kutsuttu virhepäätelmäksi nimeltä non distributio medii. Se, että käyttää implikaatio -sanaa ei tarkoita juuri mitään siitä että tehty asia todella on implikaatio sanan täydessä tai oikein missään mielessä.

Turunen ei oikein tuo näitä piilo-oletuksien mielivaltaisuuspuolta esille tekstissään.  Mutta hän onkin tunnetusti ajamassa agendaa. Ja hän näyttää muutenkin demonstroivan sitä että ne ihmiset jotka osaavat metaetiikkaa tekevät sitä yliopistolla, ja ne jotka eivät osaa sitä opettavat sitä herätysliikkeiden yhteydessä olevissa instituutioissa. Hän korostaa miten metaetiikka todistaa että naturalisti joutuu ottamaan oletuksia ja tätä kautta heidän moraalillaan ei olisi perustaa (foundation). Hän unohtaa että metaetiikassa ne ongelmat jotka johtavat olemassaolemisesta etiikkaan koskevat kaikkea, myös Jumalaa. Ja näin ollen kristinusko ei ole ratkaisu. Ei vaikka kristityt saavat tunteen että Jumala jotenkin paikkaa jotain. Logiikka on tässä mielessä julmaa. Premisseistä joko seuraa johtopäätös ilman tyhjiä maailmankuvallisia premissejä tai ei. (Ja valitettavasti vastaus on aina se "ei".) Olen kuitenkin sillä kannalla, että metaetiikassa on tämän vuoksi syytä aina antaa löysää. On hyvä nähdä että Sam Harrisin naturalistisessa etiikassa on järkeä, kunhan vaan olettaa että moraali todella syntyy ihmisyhteisöissä ihmisten kesken jne. Ja tätä kautta Turusellekin on annettava tilaa.

Seuraava vaihe onkin sitten katsoa vaihtoehtoja.

Juha Leinivaaran, jo aiemmin linkkaamani teksti, korostaa monifunktionaalisuutta. Tekstin sisältö vaikuttaa kiitettävän paljon sellaiselta että siinä olisi ns. vaikutteita omasta "fucktionaalista" -tekstistäni. Tässä kohden voisin kuitenkin haluta korostaa sitä että argumentaatiota voisi lähestyä sitä kautta että se ei olisikaan ateistisesta lähteestä.

Suomessakin on ollut aika paljon ID -henkisiä kristittyjä. Tässä yhteydessä on mainittava etenkin Michael Behen esitykset. Behe on ID -liikkeen puolella USA:ssa selittänyt sitä miten funktion filosofia on hyvin ongelmallista. Behen pääpointti on se, että jos mietitään miksi jokin esine on valmistettu ja miksi se on siinä missä se on on aina jotain johon voidaan antaa useita erilaisia vaihtoehtoisia selityksiä. Ne eivät ole hänestä tieteellisiä tai tietoa.

Tämä oli tärkeää koska Intelligent Design korosti että se ei ole uskontoa juuri siksi että se vain tunnistaa "designiä". Se ei ota kantaa "designin" suunnittelijaan, ei siihen millä tavalla "design" on toteutettu eikä sitä mikä on "designin" tarkoitus. ID -liike nojasi toisin sanoen siihen että Turusen rakennesuunnitteluargumentti on täynnä filosofisia aukkoja. Itse asiassa tässä mielessä heidän analyysinsä olivatkin suunnilleen niin hyviä kuin voi olla. Behe korosti esimerkiksi sitä että funktio on hyvin vaikeasti erotettavissa siitä että jotain voi tehdä ja jostain vain yleensä seuraa jotain. Tämä iskee melko vahvasti siihen miten Turunen joutuu olettamaan tapahtumista ties mitä. Kun hän miettii seksiin liittyvistä sairastumisriskeistä tai raskauden syntymisistä on selvää että hyvä ja paha on paitsi se, että jotain tapahtuu säännönmukaisesti niin myös sitä että nämä väritetään eettisillä taustaoletuksilla tavoiteltaviksi tai ei-tavoiteltaviksi.

Itseäni huvittaisikin että tehtäisiin suuri debattitilaisuus jossa olisi mukana Tapio Puolimatka jonka ego ja maine sidottaisiin ID -liikkeen kannattamiseensa ja siihen miten ID:n perusteesi kaatuu jos rakennesuunnitteluargumentti on tosi. Häntä vastaan laitettaisiin Turunen jonka maine sidottaisiin aluksi siihen että hän puolustaa rakennesuunnittelua ja tässä Behen mainitsemia filosofisia aukkoja tulisi peitota. Emme näe tämänlaista keskustelua koska kristityt ovat harvoin kiinnostuneita Totuudesta. He kokevat tärkeämmäksi sen, että he voivat taistella yhteisen ideologian puolesta. Siksi emme näe Puolimatkaa vääntämässä Turusen kanssa, vaan näemme miten kristityt kokoavat voimiaan saadakseen vastustettua yhdessä homoseksuaalejen avioliittoa ja vastaavia asioita.
1: Toki minua huvittaisi tuoda keskusteluun myös ID -liikkeen perusasioita. Turunen ja Behe molemmat olisivat varmasti kiusaantuneita siitä tiedosta että ID -liike on tarkasti kuvannut bakteeriflagellaa, bakteerin siimamoottoria. Se on karkeasto sanoen sairauksia aiheuttavan ripulibakteerin persemoottori. Kun otetaan ID -liikkeen, eli Church of Butt Propellorin, rakennesuunnitelma nähdään siinä hyvin hieno design jolla on rakennesuunnitelma joka aiheuttaa tauteja. Ja taudinaiheuttaminen vaatii hienostuneita järjestelmiä. Ei vain sitä että "on helppo rikkoa eli aikaansaada tauteja ja vaikea rakentaa". Mitä moraalisia implikaatioita tästä voidaan tehdä? Jos Beheltä tai Turuselta kysyy että jos löytää käytävältä giljotiinin, eikö siitä voi päätellä että siinä on rakennesuunnitelma jonka tarkoituksena on teloittaa ihmisiä, molemmat ovat kiusaantuneita. Mutta eri syistä.. Jos tässä ei näe rakennesuunnittelua on pakko hylätä ID:n ja Turusen teesi siitä että voimme luonnossa olevista asioista ylipäätään nähdä funktioita... Lisäksi on tietenkin moraalikysymykset jotka ovat kiusallisia. Beheä fanittavalle Puolimatkalle kiusallisia siinä mielessä että hän joutuu tunnustamaan funktion ja tarkoituksen tunnistamisesta jotain. Mutta Turuselle ongelmat ovat sitä että luonnon rakennesuunnitelmien moraali viittaa "aika tietynlaiseen Jumalaan". Pahan ongelma tulee rakennesuunnitelmassa takaportista.

Fucktionaalista -tekstini nojasi aika vahvasti Behen näkökulmaan. Toki minun tavallani muokattuna se menee paremmin läpi esimerkiksi ateistisiin blogisteihin. Se on kuitenkin lähinnä sitä että vastustetaan osoittamalla reikiä vastustajan päättelyssä. Se on jo astetta filosofisesti haastavampi kuin aiemmassa väliluvussa oleva pelkkä argumentaatiossa olevan ristiriidan havaitseminen. Se ajattelee jossain määrin "laatikon ulkopuolelta" siinä mielessä että se valjastaa (herätys)kristillisen argumentaatioperinteen (herätys)kristillistä argumentaatioperinnettä vastaan.

Mutta tämä on kuitenkin vielä jotain joka tapahtuu argumentaatioiden alkuperäisten tarkoitusperien tasolla. Niitä vain käytetään eri yhteyksissä. Kun otetaan kristittyjen domeenispesifisti käyttämiä argumentteja ja näitä käytetään ei-domeenispesifisti, tämä vihjaa että monesti kristitty näkee vain sen mihin argumentti on tarkoitettu. Ja täten hän voi samanaikaisesti kannattaa keskenään ristiriitaisia argumentteja. Eikä hän välitä tai huomaa tätä koska hän käyttää niitä eri tilanteissa. Ja tärkeintä on saada pointteja omalle agendalle. (Se nähdään Totuudeksi joten sitä ei viitsitä tai haluta selvittää. Mikä on suora viittaus blogauksen alussa mainitsemaani Turusen perusolemukseen.)

Kun Leinivaara tekee oman rakenneanalyysin hän kirjoittaa siitä että "Näyttäisi siltä, että sieltä löytyvä elin on aivan kuin tarkoituksella edessä ja käsiemme ulottuvilla. Meillä miehillä homma toimii aivan kuin käsi olisi muotoiltu funktiota varten viritetyn elimen stimuloimiseen. Naisilla sama toiminto saadaan aikaan myös sormin. Onko se muka sattumaa, että penis sujahtaa kouraan niin sujuvasti tai sopiva määrä sormia liukuu tiedätte kyllä missä? Ei! Se on rakennesuunnitelmaa!"

Tämä on jotain josta Behe olisi ylpeä. Sillä Turunenhan väittää että se, että homoseksistä saa helposti sukupuolitaudin kertoo siitä, että homoseksuaalisuus on huono asia. Vaikka voitaisiin nähdä että kenties se on tavoite. Osa kristillisestä moralismiperinteestä taas on nojannut siihen että e-pilleri ja kondomi ovat ikäviä asioita koska ne opettavat että olisi "sin without consequences". Lapsi nähdään myös rangaistuksena synnistä. Lapsi tuntuukin monelle ihmiselle rangaistukselta. Joten miksi se ei olisi syy harjoittaa muunlaista seksiä? (Esimerkiksi meidän talossamme harrastetaan ehkäisyä ja mielenkiintoisia seksintoteutusvaihtoehtoja sen vuoksi että niistä ei tule lapsia. Kristityt moittivat homoja mutta eivät minun runsaita suihinottojani. Johon palaan seuraavissa tämän blogauksen alaluvuissa.) Haluan kuitenkin täydentää asiaa vielä pidemmälle, loppuun asti, Ihan sen vuoksi ettei pää jäisi (käteen)vetävän käteen.

Aina roiskuu kuin raiskataan.

Turunen puhuu rakennesuunnittelussa "imitaatiosta" ja "aidosta asiasta". Tämä on mielestäni se asia johon Turunen on panostanut ja joka Leinivaaran kirjoituksessa ohitetaan. Mielestäni Turusen lisäämi twisti on filosofisesti kiinnostava. Ja vaikka en koe että se oikeasti ratkaisee tai poistaa "Behe-Leinivaara -argumentaatiolinjan" osoittamia maailmankuvallis-olettelullisia premissiaukkoja, niin se on kuitenkin hieman mielenkiintoinen lisä hänen oman rakennsuunnitteluargumenttinsa kannalta.

Haluan ottaa Turusen argumentaation ja katsoa mihin se vie. Masturbaatio on mukavaa, mutta se jättää syrjään Turusen pääsanoman. (Ehkä siksi että se ei paikkaa logiikkapuutteita.) "On siis täysin luonnollista, että samaa sukupuolta olevat parit eivät voi keskenään saada omia biologisia jälkeläisiä. Kuitenkin homoseksuaalinen akti, toisin kuin heteroseksuaalinen, on rakennesuunnittelun valossa vastoin luontoa. Rakennesuunnittelusta johtuen homoseksuaalinen akti kykenee ainoastaan imitoimaan rakennesuunnittelun mukaista heteroseksuaalista luonnollista aktia." ... "Heteroseksuaalisen parinmuodostuksen luonnollisuus ei perustu siihen, että jokaisen yhdynnän seurauksena on oltava lapsia. Ikääntymisestä tai sairaudesta johtuva lapsettomuus (tai edes ehkäisy) ei katkaise biologisen rakennesuunnitteluun perustuvaa luonnollista periaatteellista yhteyttä suvunjatkumiseen, niin kuin ei iästä tai sairaudesta johtuva näön heikkeneminen tai menetys tarkoita, että silmien luonnollinen tarkoitus ei olisi näkeminen." ... "Tätä havaintoa ja sen merkitystä ei lainkaan heikennä se havaittava tosiasia, että kaikissa yksittäisissä tapauksissa mies ja nainen eivät jostain syystä saa jälkeläisiä. Kyse on poikkeuksesta, joka vahvistaa biologisen säännön. Samaa sukupuolta olevat parit eivät voi muodostaa sellaista ruumiillista ja elimellistä yhteyttä keskenään, jonka seurauksena edes periaatteessa olisi mahdollista saada jälkeläisiä. Lapsettomuus samaa sukupuolta olevien parien kohdalla on biologinen sääntö ilman ainuttakaan tunnettua poikkeusta."

Turunen lainaakin J. Budziszewskia "Jos ihmisellä ei ole Jumalan antamaa naimattomuuden lahjaa, mieheltä puuttuu jotakin, jonka vain nainen voi antaa, ja naiselta puuttuu jotakin, minkä vain mies voi antaa. Tämä on kaikkein ilmeisintä fyysisellä alueella. Kaikkien muiden paitsi yhden biologisen toiminnan alueella tarvitaan kulloinkin vain yksi ruumis toiminnon suorittamiseksi. Ihminen pystyy sulattamaan ruuan itse käyttäen ainoastaan omaa ruuansulatuskanavaansa. Hän pystyy näkemään itsenäisesti käyttäen vain omia silmiään. Sama pätee kaikkiin hänen toimintoihinsa ja niissä käytettyihin elimiin. Kukin meistä pystyy toteuttamaan jokaisen elintärkeän toiminnon itsenäisesti, paitsi yhden. Ainoa poikkeus on lisääntyminen."

Masturbointi on selvästi siitä hauska esimerkki että voidaan nähdä että jos sydän ja kaikki ruumiin toiminnot ovat sellaisia että vain yksi ruumis riittää niihin niin masturbointihan on hyvin analoginen näiden ruumiillisten toimintojen kanssa. Tartun toki mielelläni kikkiin. Mutta Turunen voi sanoa että kun seksi redusoituu siten että rakennesuunnitelman kannalta seksi=lisääntyminen, masturbointi on vain imitointia. Masturbaatio on siis hieman kuten lasinsirujen syöminen tai sorsien homosuhteet tai lehmien laajakirjoinen keskenään lesboilu. (Joka muuten on asia. Jos agrologin tutkintoa hankkiessani opin jotain nautojen seksuaalisuudesta niin tämän...)

Mutta otetaan Turusen premissit ja katsotaan mihin ne vievät ; Ensinnäkin Budziszewski osoittaa että hänellä on omituinen aukko logiikassaan. Miksi lisääntyminen voi olla rakennesuunnittelua mutta naimattomuus on Jumalan antama lahja? Se on argumenttina sama kuin vapaaehtoinen sokeana eläminen olisi jotain erityistä Jumalan lahjaa. Rakennesuunnittelu päin vastoin vihjaa että selibaatissa on jotain suunnitelman vastaista. Sillä selibaatissa eläminen on jotain jossa lapsettomuus on biologinen sääntö ilman ainuttakaan tunnettua poikkeusta.

Selibaattilupauksen pettäminen kun vertautuu lesbojen muumimukimenetelmään. Voisiko lesbojen muumimukimenetelmä olla vastaus? Luultavasti ei. Sillä seksissä on monta erilaista funktiota jotka kaikki tapahtuvat samaan aikaan, tai potentiaalilsesti samaan aikaan. Muumimukia itse asiassa käytetään juuri siksi että hedelmöittymiseen liittyvät intiimit ja sosiaaliset puolet tuntuvat kiusallisilta siinä yhteydessä. Muumimukimenetelmä voi siis olla sekin imitaatio. Kunhan Turusen premisseille vain annetaan lupa olla - paitsi mielivaltaisia ja maailmankuvallisia jota ne ovatkin - niin myös hyväksyttyjä.

Turusen ongelmaksi tuleekin muutaman asian kombinaatio. Ensimmäinen on se, että se selvästi koskee nimenomaan homojen avioliittokysymystä. Se on se poliittinen konteksti jossa teksti ilmenee. Kuitenkin hänen rakennesuunnitteluargumenttinsa ei kiistä haaremeita. ; Hyvin järjestetyssä haaremissa ei leviä sukupuolitautejakaan. Koska sukupuolitaudit syntyvät kontaktissa ulkopuolisiin ja haaremi on sisäpiirijärjestelmä. Samoin jos haluaa harrastaa irtoseksiä neitsyiden kanssa, tämä on täysin hyväksyttävää koska Turusen mainitsemat tautiriskit puuttuvat. Avioliitto ei liity lisääntymiseen. Avioliiton lakkauttaminen ei lopettaisi lisääntymistä. Toisin kuin heteroseksin lopettaminen tyystin. Avioliittoasia ei siis oikeastaan mitenkään liity tähän.

Syvempi ongelma on siinä että Turusen argumentaationsa rakennesuunnittelusta ei ole teologisesti uusi. Katolisessa perinteessä sen varaan on nojattu paljon kun on tuomittu ehkäisyn käyttö. Kun mietitään kondomia, niin sehän voidaan nähdä joksikin joka on keinotekoista. Ja keinotekoista nimenomaan siten että sillä yritetään poistaa lisääntymiselementti yhtälöstä. Näin ollen e-pillerien ja kondomin kanssa paneminen on samaa kuin muuttaisi rakennsuunnittelu-lisääntymiskoneisto -pimppiseksin samanlaiseksi vääristyneeksi ja luonnottomaksi imitaatioksi kuin homojen peppuseksin.

Toisin sanoen jos Turunen on argumentaationsa kanssa johdonmukainen, hänen on todettava että rakennesuunnitteluargumentti näyttää että
1: Irtosuhteet, moniavioisuus ja haaremi ovat irrelevantteja paheita rakennesuunnitelman antaman viestin kanssa, joten sen torjuminen vaatii jotain rakennesuunnittelun ulkopuolelta tulevia premissejä. Toisin sanoen jos olet oletuksellisesti mies sinua viehättää threesome tai laajempi kimppakiva tai creampie surprise (naisen vaginaan laukeaminen ilman lupaa) niin sinun tulee vain tarkistaa että et saa seksitauteja, koska ainut rakennesuunnitelmiin liittyvä kritiikki joka näissä esiintyy perustuu kasvaneseen tautiriskiin. Ja tautiriskiä voi kontrolloida monella tavalla. (Näistä sallituista seksuaaliaktioista voi muotoilla naisiin aivan vastaavat toiminnot. Pahoittelen sukupuolikeskittynyttä argumentaatiotapaa. Se on tällä kertaa "mutkattomampaa näin". Vahvistaa viestiä kristillisien miesten piireihin.) Rakennesuunnitelma ei sodi näitä tapoja vastaan. Moralisointi rakennesuunnitelman pohjalta on tästä kohden irrelevanttia.
2: Sen sijaan relevantteja syntejä ja rakennesuunnitelmaa vastaan rikkomisia ovat homoseksuaalisuus, suihinotto, persepano, tissipano, käteen vetäminen, handjob, facial (kasvoille laukeaminen) tai keskeytetty yhdyntä niin ne ovat kovia syntejä jotka sotivat rakennesuunnitelmaa vastaan.

Joku voisi nähdä että rakennesuunnitelma hyväksyy ikävämpiä ja perverssimpiä ja moraalittomampia seksinharjoittamisen muotoja kuin mitä se vastustaa. Lisääntymiskeskeisyydessä masturbointi, homoseksuaalisuus ja kondomin käyttö näyttävät ilmiselvän "imitaatioluonteensa", tavalla joka puuttuu monista kovina perversiona pidetyistä asioista. Voisi jopa sanoa että rakennesuunnitelma-argumentin kannalta on niin että jos kondominkäyttö on ilmiselvä imitaatioksi latistuminen niin ei ole ollenkaan ilmiselvää että raiskaaminen olisi paha juttu - kunhan olettaa että raiskaaja laukeaa raiskattuun eikä ehdottomasti käytä kondomia.

Ja osa voisi nähdä että tämä on osoitus siitä että moraalijärjestelmä on huono koska "moraaliargumentti antaa moraalittomia hyväksymisiä ja tuntuu puuttuvan moraalittomuudessaan joko neutraalien tai triviaalinoloisten" asioiden kohdalla. Nämä merkitykset ovat kuitenkin maailmankuvallisia. Joten kenties vika ei olekaan argumentissa vaan argumenttien johtopäätösten analysoijassa. (Ylipäätään jos argumentaatio hylätään siksi että se antaa vääriä lopputuloksia niin eikö se tarkoita sitä että lopputulos tiedetään ilman argumenttejakin joten mihin sitä argumentaatiota ylipäätään tarvitaan?) Siksi luotankin siihen että Turunen luottaa argumentaatioonsa kuin pässi sarveensa (pun and freudian joke intended). Eli toisin sanoen [lisää otsikko tähän].

âmen ; yhden sydämeen ei välttämättä mahdu yhtään ämmää

Rabelaisin "Pantagruelin neljännessä kirjassa" on kirjoitettu riidanhaastajien ammattikunnasta. Ammattikunnasta, joka on hyvin lähellä sellaista että sen voisi toteuttaa nykymaailmassa ja nykykulttuurissa. "Kun joku munkki, pappi, koronkiskuri tai asianajaja haluaa pahaa jollekulle maansa herrasmiehelle, hän lähettää tämän luo riidanhaastajan, joka esittää kanteen, haastaa oikeuteen, herjaa ja solvaa häpeämättömästi, niin kuin häntä on käsketty, kunnes kyseisen herrasmiehen, jollei tämä ole tyhmempi kuin aasi, on kerta kaikkiaan pakko suomia häntä sauvalla tai miekalla päähän tai polvitaipeisiin ja mahdollisesti myös paiskata alas vallinharjalta tai ikkunasta." Riidanhaastaja elää tämän jälkeen vahingonkorvauksella "joka toisinaan kohoaa toisinaan niin suureksi, että herrasmies menettää koko omaisuutensa ja on vaarassa joutua vankilaan mätänemään, kuin olisi kuningasta lyönyt."

Paljastan asian muutakin kuin valaistakseni blogini ansaintalogiikan. On nimittäin ajattelutapa jossa koko maailma on kuin todella olisi pullollaan riidanhaastajien ammattikunnan kaltaisia.

Katson tarkemmin Jukka Hankamäen tuoretta blogausta.

Blogausta jonka hän on poistanut, mutta joka löytyy, ainakin toistaiseksi, googlen cachesta. Demonstroidakseni sitä miten mediankäsittelytaidottomia käsitellään, eli nostaakseni Streisand efektin arvoon arvaamattomaan, käsittelen tekstiä jota Hankamäki ehti ennen poistamistaan kehumaan. Hankamäellä on toki aina ollut melko kova itseluottamus ja hän korostikin hienouttaan "jos kirjoittaisin englanniksi, olisin jo akateemisesti maailmankuulu". Poistamiseen onkin varmasti syynä mediakohu ja se että ei ole kenties kovin miellyttävää puolustaa argumentaatiota jonka vastine löytyy Rabelaisin makaaberin huumorin absurdista ja nonsensiaalisesta maailmasta. (Tosin sillä erotuksella että Hankamäki ei ole hauska.)

Aiheena on seksuaalinen häirintä. Suoraan sanoen Hankamäen asenne on niin sovinistinen kuin se voi vain olla sellaisella homoseksuaalilla joka tietää että ei koskaan joudu kohtaamaan sanomisiaan naisten kanssa. (Tosin samanlaisia asenteita löytyy myös niistä "omituisen vittumaisilta kilteiltä miehiltä" jotka pitävät Laasasen naisten seksuaalista valtaa koskevista teksteistä. Jotka joutuvat kohtaamaan mutta pitävät sitä muiden syynä.) Lisäksi Hankamäki on niin pihalla kuin fenomenologi vain voi olla. (En yleensä pidä fenomenologeista mutta Hankamäki on tuossakin luokassa omassa lokerossaan.) Vastuuttomuus voisi tarkoittaa ulkopuolisuutta ja objektiivisuutta. Hankamäen tapauksessa se tarkoittaa sitä että tosimaailma korvataan stereotyypeillä ja liioitteluilla ja tästä vedetään hyvin vahvoja tulkintoja. Jotka johtuvat todennäköisesti siitä että häneltä puuttuu seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi elämänkokemus ja tämä tekee hänestä vihjeettömän.
1: Lopputulos näyttää suunnilleen samalta kuin Richard Dawkins analysoimassa uskonkokemuksia ja hengellisyyttä. ; Dawkinsilla voi olla paljon sanottavaa Jumalan olemassaolosta ja teologian tyhmyydestä, mutta jos kokemuksellisuus on ytimessä hän on yhtä pihalla kuin kristitty joka selittää että ateistit oikeasti uskovat jumalaan ja ovat jotain angsteisteja.

Minkä maalainen sauna?

Voisin aloittaa yksityiskohdista. Jotka eivät sitten ole niin oleellinen osa lopullista analyysiä. Hankamäki ottaa esille sen, miten seksuaalisen häirinnän kohdalla saunassa tapahtuva kouriminen on otettu tuomioistuimeen.

Mutta joka on tarpeen jotta voidaan sävyttää Hankamäen eetosta. Eetosta joka kyllä sitten on itse tekstissä vahvasti läsnä. Se on syytä demonstroida. Olen katsonut vuosia sitten eroottissävyisen elokuvan turkkilaisesta saunasta. Ja ilmeisesti Hankamäen saunassakäynti on hyvin samanlaatuista. "Mikäli ei seksiä halua, ei kannata mennä mihinkään sellaiseen paikkaan, jossa sitä voi olla tarjolla. Vain tyhmä lehmä voi ajatella, että menenpä saunaan ja riisunpa pilluni paljaaksi heteromiesten edessä ilman vähäistäkään ajatusta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Typerimmänkin idiootin pitäisi ymmärtää, että jos heteronaisena riisuutuu heteromiesten edessä, tilanne on eroottinen ja seksuaalinen." ... "sellainen ihminen, joka torjuu noinkin intiimissä yhteydessä kuin saunassa tapahtuvan lähentelyn, on poikkeuksellisen ahdistunut, jopa sairas".

Olen itse käynyt sekasaunoissa kourimatta, ihan sen vuoksi että siellä ei ole meneillään mitään Michel Foucaultin tyylisiä kinkyjä homoseksiorgioita. Kun ihminen ei hiero pilluaan naamaasi ja käyttäytyy asiallisesti -  sen sijaan että strippitanssisi tai pyllistelisi tahallaan kohti - terve ihminen nimenomaan tiedostaa että toisella ihmisellä on ruumiillinen koskemattomuus. ; Hankamäki voi esimerkiksi miettiä mielessään pillu paljaana pyörimisen määritteitä katsomalla vaikkapa sitä että puheenalaisessa saunassa tapahtuneessa häirinnässä kerrotaan miten naisen alaosaa oli nimenomaan siirretty syrjään jotta häirintää voitaisiin tehdä. Vaatetettu paljaana oleminen on toki tuttua meille jokaiselle joka on ollut alasti vaatteidensa alla. Mutta tämä liioittelu on kenties syytä mainita koska se on oireellinen vihje Hankamäen tuottamassa blogitekstin laajemmassa kontekstissa.

Tästä on hyvä mennä siihen miksi Hankamäellä on kantansa.

Hankamäki on tunnetusti fenomenologi. Tätä kautta hänen analyysissään voidaan nähdä periaatteessa kauniita elementtejä. Jotka sitten vain muuttuvat joksikin hyvin omituiseksi;
1: Byrokratiavastaisuus : "Dynamiittityhmässä kulttuurissamme on alettu ajatella, että ihmisten seksuaalisesta kanssakäymisestä pitää päättää tuomioistuimissa." Ajatus on osuva siinä mielessä että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat juridisia kysymyksiä aivan jokapäiväisessä arvokeskustelussa. Ja voidaan todella nähdä että moralismi ja säädökset - kuten vaikka sadomasokistien kriminalisointi joka on purettu melko myöhään - ovat vastenmielistä moralismia josta seuraa "Ahdasmielisyyden levitessä voidaan päätyä Freudia edeltävään viktoriaaniseen yhteiskuntaan, jossa rokokoopöytien jalat verhoiltiin pöytäliinoilla pitäen niitä ”liian eroottisina”, ja ihmiset hirttivät itsensä ja toisensa seksuaalisesta estoisuudesta johtuviin pakkoneurooseihinsa." Tosin hän on tässäkin tavalliseen tapaansa liioitteleva (mikä ei ole välttämättä pahe, mutta tässä kyseisessä tapauksessa on) "Sellaiset lakipykälät, joilla puututaan aikuisten ihmisten seksuaalisiin aloittaisiin, kosketteluun, sananvaihtoon tai mihin tahansa nussimiseen, panemiseen ja seksin harjoittamiseen, pitäisi suoralta kädeltä viskata nurkkaan." Tuskin Hankamäkikään pitäisi siitä että hän joku päivä kadulla joutuisi kohtaamaan kuvitteellisen feministinaislauman joka harrastaisi hänen kanssaan heteroseksiä vasten hänen itsensä tahtoa. Näkisin että tämänlainen on yhtä oleellinen rajoite kuin pedofilia. (Jota Hankamäki on ilmeisesti halunnut karttaa lisäämällä "aikuisten ihmisten" -sanaparin. Itse näkisin että ehtolistaa voi olla syytä kasvattaa tuostakin.)
2: Hän korostaa vastavuoroisuutta, jopa ruumiillista ja biologista vastavuoroisuutta. "Filosofisesti ajatellen seksuaalinen kanssakäyminen on puhtaasti yksilöiden välinen asia, eikä siitä ole mitään valitusoikeutta. Seksuaalinen kanssakäyminen perustuu vuorovaikutukseen, jonka pohjalta ihmiset herättävät toisissaan intohimoja. Syypää (tai mahdollisen kiittelyn kohde) on siis usein intohimojen herättäjä itse. Lisäksi seksuaaliseen aktiivisuuteen vaikuttavat biologiset tekijät, joiden kieltäminen olisi todellisuuden kieltämistä."

Olen itse asiassa Hankamäen kanssa sitä mieltä että on hyvä käyttää vastavuoroista ajattelutapaa. Siitä huolimatta että se vivahtaa fenomenologialle. Siitä on nimittäin hyötyä. Esimerkiksi syytös seksuaalisesta häirinnästä voi olla turha ja sitä voidaan periaatteessa käyttää aseena. Ja itse olen, ainakin omassa mielessäni, huolissani siitä että kokevatko naapurit sedän jonain pedofiilina heti jos tämä puhuu lasten kanssa. ; Joko tämä epäilykulttuuri on tosi tai se on vähintään syvälle hakattu monien miesten mieleen kulttuurissamme. Ja tämänlaisten asioiden purkaminen on oikeasti tärkeää. Ja niissä miehet voivat kärsiä, tai teoriassa joutua ongelmiin (mikäli suhtautumistapa on tosi eikä vain jotain joka on iskostettu kaikkien päähän).

Nyrkkisääntönä tässä on se, että ajattelutavasta on hyötyä silloin kun sillä luodaan kokonaisnäkemys. Ja tämä kokonaisnäkemys yleensä sanoo että "asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin näyttävät". Perinteisesti on luotu mielikuva rikollisesta ja uhrista. Mutta joskus uhri voi todellakin provosoida vastareaktion kuin Rabelaisin riidanhaastaja. Voidaan nähdä että tekijällä voi olla syy toimia kuten toimii. Ja että uhri on jossain määrin kutsunut sitä mitä on kutsunut. Ja tämä on hyödyllistä. Muutoin syntyy helposti stereotyyppinen ajatus läpipahasta ja täysin hyvästä.

Mutta Hankamäki toimii toisin. Hän luo uuden yksinkertaisen ja tyypitetyn maailman jossa ei tapahdu seksuaalirikoksia joita uhri ei olisi jotenkin provosoinut. Ilman tätä hän ei voisi esittää että "Seksuaalinen kanssakäyminen on kahden kauppaa. Jos niillä markkinoilla ei osaa toimia hakematta poliisia apuun, on syytä poistua kaikilta seksuaalisilta foorumeilta ja mielellään siis koko maailmasta. Sillä maailma ja ihmisen olemus ovat seksuaalisia." Se pätee vain jos raiskaajia ei ole. Yksinkertaistamalla Hankamäki luo tarinan jossa vain käännetään roolit ylösalaisin. Eikä tajua että jos idealisaatio on vankila johon ihminen määritellään, niin tämän idealisaation antiteesi on täsmälleen yhtä monta dogmaa ja kriteeriä sisälläänpitävä. Siksi hän luo ajatuksen jossa uhriksi luultu onkin rikollinen ja rikolliseksi luultu on uhri "Todellinen ahdistelu onkin aivan muuta kuin on väitetty. Se on seksuaalisesti aktiivisiin miehiin kohdistuvaa tuomioiden uhkaa ja juristien nuijilla harjoitettavaa pamputusta." ... "Ja se on femakkopissisten tarkoituskin. He lavastavat itsensä ”uhreiksi” omissa narsistisissa persoonallisuushäiriöissään ja tietävät, mitä tekevät. Tiedotusvälineiden ämmäosasto puolestaan tekee ämmätuomareiden ratkaisuista suuria otsikoita, joiden tarkoitus on toimia sähköpaimenina ja pelotella seksuaalisesti aktiivisia ihmisiä lomakausien kynnyksellä."

Mielestäni todellinen filosofi ymmärtääkin sen että tilanteet ovat paljon tätä mutkikkaampia. Olen esimerkiksi ottanut esiin "kännipanojen etiikkaa" joka on monisyisempää kuin Hankamäellä. Siinä arvioidaan esimerkiksi sitä onko kohde tietoinen seksin aikana. Enkä tee tätä kohottaakseni omaa häntääni vaan demonstroidakseni sitä miten suurempi syvällisyys onnistuu vasenkätisemmältäkin filosofilta. Sellaiselta, joka ei ylpeile olevansa maailmanmiestasoa. Voisin myös huomauttaa että John Danaher käsittelee päihtymisen ja seksin välisiä eettisiä tilanteita ja koukeroita kiinnostavasti. Siinä esimerkiksi se, onko juomaan livautettu päihdettä vai onko päihde otettu itse ja tahallisesti vaikuttavat tilanteeseen. Hyvän filosofin voikin tunnistaa siitä että hän ei tuomitse tekoja tekijän sukupuolen mukaan vaan käytöksen mukaan.

Lisäksi on huomioitava että kulttuurissamme fyysinen koskemattomuus on arvotettu hyvin korkealle. Ideologia ja itsetoteutus ei saa ikään kuin mennä toisen ruumiseen sisälle. Tässä on kyse negatiivisesta vapaudesta. Ja tämä on usein jonkun positiivista vapautta vastaan. Voidaankin nähdä että
1: Uhriksi joutumista voidaan ennaltaehkäistä ja tähän voidaan liittää neuvoja. Joku voi sanoa että ei pidä mennä Helsingissä tyrkyttämään itseään puskiin. Ja tämä voi olla itsepuolustusneuvo. Ja pahastuminen voi olla tässä tarpeetonta ja osoitus herkkänahkaisuudesta. Paitsi jos moralismia muuteaan juridiseksi säännöksi. (Naiset eivät saa mennä kaupungille iltayhdeksän jälkeen, ainakaan ilman burqaa...)
2: Mutta jos siitä tulee syytös jossa raiskatulle vihjataan että koska hän oli humalassa ja pikkumekossa menossa kotiin, niin sitten nainen ikään kuin halusi tulla raiskatuksi. Niin sitten syyttäjä on kyllä täysin pihalla. Se, että oma käytös altisti rikokselle tekee ihmisestä uhrin. Lisäksi pukeutumiselle on useita muitakin syitä kuin raiskatuksi tulemisen halu. Voi esimerkiksi olla niin että nainen on halunnut hakea poikaystävää jota ei ole löytynyt jonka vuoksi hän on kävellyt yksin kotiinsa, eli on ollut näppärä saalis puskaraiskarille joka odottaa muna kädessä ensimmäistä vastaantulevaa naista ja tunkee kaluineen peliin tämän naisen yleisestä käytöksestä riippumatta.

Loppukaneetti.

Olen huvittunut siitä miten Hankamäki puhuu kyynisyydestä. "Vaikka jotkut pitävätkin Laasasen näkökulmaa karkeistavana, se on mielestäni selitysvoimainen ja valaiseva. Ihmiset väistämättä toimivat oman seksuaalisen vaihtoarvonsa puitteissa. Tämä on vain realismia, ja sen kiistäminen johtaa juuri sellaiseen kyynisyyteen, josta ämmämafian oma katkeruus antaa näyttöä." Kuitenkin Hankamäen oma näkemys on äärimmäisen kyyninen. Naiset ovat tunteettomia sosiopaatteja jotka ovat, paitsi viettiensä vietävissä, niin myös ja ennen kaikkea tavoitteellisesti manipuloimassa asioita. ; Jos Hankamäki olisi hetero, tämän voisi kenties korjata kunnollisella ryhmäpanolla lukuisien naisten kanssa. Mutta koska hän on homoseksuaali, tilannetta tuskin voidaan korjata.

Ennen kaikkea tärkeintä on se, että mitä tapahtuu jos vastavuoroisuus -uhristatuksen purkaminen ymmärretään kunnolla. Se voidaan liittää varsin vakiintuneeseen selittelymalliin jota tavataan perheväkivallan ja koulukiusaamisen piirissä. Mies lyö vaimoa turpaan koska nainen nalkuttanut viikkotolkulla. Lausunto on kenties jopa aivan täysin totta, mutta tämä teko on selitys eikä oikeutus. Samoin äiti voi piiskata lastaan liiallisesti koska lapsen oikeasti tekemä tyhmyys ärsytti. Tämä on selitys eikä oikeuta esimerkiksi sanotaan nyt lihakirveen käyttämistä lastenkasvatusvälineenä. Ja jos jotakuta lyödään nakkikioskilla niin sitten se on antanut oikeuden tintata turpaan olemalla jonossa väärällä ilmeellä ja mahdollisesti tönien humalahoippuroinnissaan.

Hankamäki sekoittaa ymmärrettävyyden. Vastavuoroisuus jossain määrin kuvaakin kausaalisuhdetta. (Jos ihmisten kanssa ylipäätään voidaan puhua kausaalisuhteista ilman että heidät määritellään fenomenologiseen vankilaan jota Hankamäki usein vastustaa kirjoissaan. Hänen tämä blogauksensa vihjaa että hän on valmis laittamaan muita ihmisiä erilaisiin lokeroihin, kuten "tyhmiin lehmiin" ja antaa heille hyvinkin tarkasti määritellyt vaikuttimet, varsin sosiopaattiset ja epäkunnioittavat sellaiset.) Ja sitten Hankamäki niin sanoakseni pistääkin siitä miten on (is) siihen miten niiden pitäisi olla (ought). Se, että turpaananto on vastavuoroisen sosiaalisen vuorovaikutuksen odotettavissa oleva seuraus ei tee turpaan vetämisestä oikeutettua tekoa.

Siksi voidaankin muistaa tärkein oppi. Se on suoraan Rabelaisin alkuun laittamastani esimerkistä. Minua nimittäin pani suunnattomasti sylettämään Hankamäen selittely. Pidin sitä vastuuttomana koska hän ei joudu kohtaamaan naisia seksuaalisessa kontekstissa. Pidin sitä vihjeettömänä, elämänkokemuksesta kumpuavana. Hänen sanomisensa naisten käytöksestä, seksuaalisuudesta ja motiiveista toivat mieleen Michel de Montaignen esimerkin jossa eräs nuori mies oli kehunut seksuaalisella suorituskyvyllään ja kuvannut naisia niin ylilyövillä tavoilla että jokainen tiesi että hän ei ollut koskaan harrastanut seksiä, pelkästään kuuntelemalla hänen juttujaan. Kun vihjeetön kohtaa tyhmän ja häijyn en kutsu sitä viisaudeksi. Ja tämänlaisen tuotoksen äärellä lesoilu ärsyttää. Etenkin kun on selvää että asenteen ollessa tuon ja seksuaalisen suuntautumisen ollessa myös tuo, ei kokemus tule opettamaan mitään toista asennetta tuolle kyseiselle ihmiselle.
1: Itse uskon että jos Hankamäki kirjoittaisi englanniksi, hän olisi korkeintaan pahamaineinen. Mediajulkisuutta saa kun esittää huomiohuoraavia näkemyksiä. Ja tämä Hankamäen tuotos varmasti osuisi siihen kategoriaan. Hän ei ole missään mielessä tyhmä mies. Mutta yksi syy miksi hän ja Laasanen kirjoittavat suomeksi on se, että globaalissa maailmassa asiaa käsitellään jo. Jossain mielessä he rinnastuvat Tapio Puolimatkaan, joka ei ole globaali ID -auktoriteetti mutta pärjää riittävän hyvin pienemmissä piireissä jossa on vähemmän kilpailua. Ja siksi hän on Suomessa.

Koska Hankamäki käyttää vittupäisiä käsitevalintoja, on loukkaava, herjaava ja muutenkin asenteellinen hänen tulisi ymmärtää mitä vaikutuksia tällä on vastavuoroisiin ihmisiin. Esimerkiksi minulle tuli mieleen ajatuksia joissa olisi äärimmäisen nautinnollista tintata herra Hankamäkeä turpaan. Josta, hänen omalla logiikallaan, seuraisi se että voisin nähdä hänen kerjäävän sitä. Siksi hänen ei pitäisi pistää vuorovaikutusta juridiikan hoidettavaksi eli nostaa pahoinpitelysyytettä jos näin pääsisi tapahtumaan. Onneksi minä olen vihaisen temperamenttini lisäksi tietoinen siitä että tämänlaiset moraaliset oikeutukset omille teoille ovat hevonpaskaa. Jos noudattaisin niitä olisin kammottava ihmishirviö. (Siksi, heittäytyäkseni runolliseksi, hillitsen himoni - kahlitsen kyrpäni.) Kokemuksellisuus on oikotie pikaistuksissa tehtyihin typeryyksiin. Ja tätä vastavuoroisuuskokemusta ei moni filosofi kutsu viisaudeksi.
1: Toki Hankamäkeen reagointi on vastavuoroista. Ja voisin väittää että ainakaan minä en kokemusteni pohjalta redusoidu pääasiassa seksiin. Sen sijaan vittuuntuneisuuteen, ärsyyntyneisyyteen ja vastaaviin tunteisiin enemmänkin. Sikäli kuin itseäni tunnen, ja mikäli minulla on kokemusta itseni kanssa olemisesta kertynyt elämäni varrella, ovat nämä tunteet varmin tapa päästä tietoisuuteeni riittävän pitkäksi aikaa jotta viitsin niistä mitään blogata. Mutta tämä ei tee hänen tinttaamisestaan oikeutettua vaan minusta perusluonteeltani paskiaisen.

Siksi näen että vaikka Hankamäki onkin ilmiselvästi joku joka voisi tienata aivan saatanasti riidanhaastajana, minun tehtävänäni ei ole olla herrasmies joka joutuu tuon tasoisen elukan vuoksi vaikeuksiin. (En sylje naamaan ketään joka saastuttaisi sylkeni. Ja kaksintaistelu käydään kahden herrasmiehen välillä.) Etenkään kun nykykulttuurissa tilanteet rinnastuisivat siihen kuin sitä oltaisiin kuningasta lyöty. Siksi Hankamäki saa olla minun puolestani rauhassa. Sillä, vaikka se voi olla vaikeaa kuvitella, minä en ole komediahahmo absurdista makaaberista teoksesta. Pyrin olemaan hyvä enkä vain oikeuttamaan mielihalujani, en alenna itseäni eläimen tasolle ja redusoi itseäni seksuaalisuuteen ja vain seksuaalisuuteen. (Vain joka toinen tai kolmas ajatukseni koskee seksiä.) Siksi ymmärrän että Hankamäki ei kerjää sitä. Minä en ole Hankamäen uhri.

Itse asiassa se, että Hankamäen teksti provosoi ja ärsyttää minua, kertoo jotain paitsi Hankamäestä niin myös itsestäni. Se, että tämä ei ole miellyttävää voi johtaa marttyyrikortin heittelyyn ja erimieltä olevan syyllistämiseen. Jos siis itseä on varattu suurella egolla, pienellä viisaudella ja vielä pienemmällä sydämelisyydellä. Sydämettömyyttä löytyykin ainakin yhdestä sellaisesta sydämestä jonne ei mahdu edes yhtä ämmää.

---

Otsikko viittaa Rabelaisin "Pantagruelin kolmannessa kirjassa" kohtaan jossa on sana âme joka tarkoittaa sielua. Ensipainoksessa saman sanan kohdalla oli sana âne joka tarkoittaa aasia. Rabelaisin varsin ... mielenkiintoisen ... persoonan tuntien asia ei ole sattumaa.

Vastakulttuuri

Seurakuntalaisessa oli kirjoitus jonka mukaan kristinusko on vastakulttuuri. Ajatus on luonnollisesti jonkin verran huvittava. Sillä onhan jokainen ääripatavanhoillinen fundamentalistikreationisti tunnetusti omasta mielestään radikaalin rohkea toisinajattelija. Mutta tässä ajatusta pohjustettiin hieman eri tavalla.

Siikavirta esittää, että "Kristillisen maailmankuvan mukaan universumi on mennyt rikki. Se ei siis kelpaa hyvän elämän mitaksi. Tämä on täysin ristiriidassa ateistisen maailmankuvan kanssa, jonka mukaan arvot ovat johdettavissa asianlaidoista."

Ajatus on melko poikkeava. Sillä jos ajattelemme teologiaa, siellä ateismi-teismi -väännössä ollaan jopa rasittavissa määrin fiksoiduttu ns. pahan ongelmaan. Siinä perussävynä on yllättävän usein se, että ateisti esittää että se mikä on ei ole eettistä. Eli maailmassa on pahaa. Ja toisaalta kristitty hyvin usein selittää sitä miten tämä pahuus on perimmiltään illuusio. Tässä syntyneen konvention perusteella voisi jopa sanoa että
1: Nimenomaan kristitty joka ajattelee että maailman on luonut kaikkivaltias ja hyvä Jumala on sitten tehnyt siitä parhaan mahdollisen maailman. Näissä Leibniziläisissä sävyissä olisi nimenomaan oikein vetää päätelmiä sitä miten pitää olla siitä mitä on.
2: Ateistit taas ovat sitten vetäneet vastapoolia. Itse asiassa Humea pidetään usein ateistina, luultavasti juuri sen vuoksi että hän moitti ihmeitä ja korosti humen giljotiinissa sitä miten siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla.

Humemutka.

Mutta sitten on syytä muistaa, että Humen ateismi nojaa pääasiassa sellaisiin anekdootteihin, kuin siihen missä kaatunutta Humea oli tullut auttamaan nainen, joka oli suostunut auttamaan Humea vasta kun tämä kääntyy kristityksi. Hume piti tätä opportunismia tilannetajuisena. Mutta Hume oli todennäköisesti jotain muuta kuin ateisti. Hän vastusti enemmän taikauskoa kuin kaikkea uskoa. Tästä voi saada esimerkkiä katsomalla Humen "pahamaineista" tai "maineikasta" "Dialogues Concerning Natural Religion" -teosta, jossa hän sanoo aivan suoraan "But surely, where reasonable men treat these subjects, the question can never be concerning the Being, but only the Nature, of the Deity. The former truth, as you well observe, is unquestionable and self-evident. Nothing exists without a cause; and the original cause of this universe (whatever it be) we call God; and piously ascribe to him every species of perfection."

Paul Russell onkin "The Riddle of Hume's Treatise: Skepticism, Naturalism and Irreligion" tulkinnut Humen tuotantoa siten, että kokonaiskuvaksi saadaan hyvin kompleksinen hahmo jota voisi kuvata enemmän "uskonnottomaksi" (irreligious). Hume esimerkiksi kirjeissään on vastustanut itseensä kohdistettua ateismileimaa, luultavasti hyvin samantapaisista syistä kuin esimerkiksi itse teen. Enkä siitä hieman säälittävästä syystä jota itseään "kulttuurikristityiksi" kutsuvat de facto ateistit sanovat silloin kun ovat ateisteja mutta turvautuvat Heikki Räisäsen sanoihin. "Ateisti-termi särähtää korvaani, koska siihen liittyy vapaa-ajattelun puolelta tulevia, ei aina kovin rakentavia assosiaatioita. Suosittelen kulttuurikristitty-termiä niille, jota eivät voi katsoa olevansa tunnustavia kristittyjä mutta arvostavat kristillistä perinnettä ja kamppailevat sen kanssa. Se on ikään kuin positiivinen versio tapakristittynä olemisesta." Se, että ihmiset eivät erota ns. antiteistiä ateistista ei ainakaan kohene sillä että joku rupeaa saivartelemaan ja luo käsityksiä kuin olisi kristitty vaikka ei ole. Jos ei halua olla kristitty ja asiallinen ateisti, on syvänä ongelmana se, että tuomitaan hyvin helposti joksikin jota varten olisi käsite "antiteisti". Ja tämän eron esilletuominen on ollut monille riittävän vaikeaa ilman tätäkin. (Itse toki vain huudan ihmisille, siitä tulee parempi mieli hänelle itselleen. Mutta monet tiedätkä, ateistit, ovat hankaluuksissa tämänlaisten asioiden kanssa.)

Miksi paha olisi kristitylle ongelma?

Joku voisi ajatella että hairahduin sivupolulle. Mutta Humen synnyttämä hämmennys on hyvä tuoda esiin ihan sen takia että se ikään kuin keikuttaa venettä. Konventiossa pahan ongelma pitää ratkaista ja se on ongelma joka nimenomaan kristityn olisi ratkaistava.

Kuitenkin pahan ongelmaan tunnetaan varsin v-mäinen paratiisikortti. Jos maailma on todella paras mahdollinen maailma, niin miten pelastus johonkin paratiisiin voisi olla mahdollinen? Jos vapaa tahto on se joka turmelee ja tuo kärsimystä, niin onko paratiisissa sitten vapaan tahdon puute? Jos tämä on paras mahdollinen maailma, niin onko paratiisi parempi kuin paras mahdollinen maailma ja jos on niin miten maailmamme muka sitten on paras mahdollinen?

Vaikka tämä ratkaisu selittäisi miksi monet uskonlahkot ovat sellaisia kuin ovat. Selittäisi miksi niissä ollaan niin lammasmaisia ja dogmaattisia, kuin jotain puolirobotteja. (Koska kyseessä on harjoittelu tuonpuoleista varten.) Niin ei se silti ole kovin tyydyttävä vastaus. Kenties olisi todellakin reippaampaa ottaa perisyntiä korostava - kenties jopa uusplatonistisia sävyjä saavan pakanallinen - ajatus siitä että maailma on roskaa ja siksi siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla.

Ja tämä mutka johtaisi siihen että uusateisteilla olisi jännittävä dilemma. Siellähän tämä on niitä asioita joista ei olla yksimielisiä. Dawkins kannattaa humen giljotiinia kun taas Sam Harris pitää periaatetta merkityksettömänä. (Tässä Harris on itse asiassa hieman paradoksaalisesti samaa mieltä Humen itsensä kanssa. Humelle is-ought -ongelma oli jotain joka nostettiin esiin ikään kuin induktion ongelman rinnalla. Humen mukaan induktion ongelma oli toki loogisesti validi, mutta se ei estänyt tiedettä toimimasta. Ja tällä samalla ystävällisen joustavalla asenteella Humen lempiasia, etiikka, saatiin sekin vakavan tutkimuksen piikkiin.) Tästä seuraa se, että:
1: Dawkinsille pahan ongelma on todellakin "tyhjä kysymys" joka ei tavallaan vaadi tai kaipaa mitään ratkaisua. Tämä sopii hyvin yhteen Dawkinsin kantaan siitä että jokainen kysymys ei ole relevantti. Dawkinsista se, että kysymys voidaan muotoilla ei tee siitä kysymystä joka tarvitsisi vastausta tai jolle edes olisi vastausta. Osa kysymyksistä on absurdeja, kuten kysymys kolmosen väristä.
2: Sam Harrisilla on tietyssä määrin pahan ongelma. Ja paradoksaalista kyllä hänkin tuntuu selittävän sen vetoamalla vapaaseen tahtoon. Tarkalleen ottaen siihen että ihmiset seuraavat uskontoaan dogmeineen eivätkä omaatuntoaan.

Kaikesta huolimatta on selvää että Siikavirran ajatukset siitä mitä ateismi on ja ei ole on hyvin lattea. Mutta samoin hän kohtelee tietysti kristinuskoakin. Liiallinen yleistäminen molemmin puolin latistaa tässä kohden tehoja ja häiritsee ainakin minua syvästi. Mutta kenties tätä tarvitaan asian ymmärrettävyyden vuoksi, mikä on itselleni sekundaarista. (Tai ainakin tekosyy johon viittaan ketun ja pihlajanmarhojen hengessä sen vuoksi että en osaa kirjoittaa.)

On kuitenkin piristävää  kuulla siitäkin vaihtoehdosta että nimenomaan ateistilla olisi vahva luottamus objektiiviseen moraaliin. (Is-ought -ongelman kieltäminen johtaa siihen. Siikavirta ei sano asiaa ääneen mutta tämä on seuraus siitä jos siitä miten on voidaan päätellä miten asioiden pitäisi olla.) Olen itsekin kyllästynyt kuulemaan siitä miten elämääni sopii pelkkää arvotyhjiötä ja nihilismiä. (Tai sitten olisi älyllisesti epärehellinen kun ei vie maailmankuvaansa sen ainoaan mahdolliseen johtopäätökseen.) Että kristityn elämässä voisi olla epävarmuutta moraaliarvojen ytimestä. Että usko on tämän jälkeen premissi johon heittäydytään tavalla joka ei ole rationaalisesti täysin perusteltua vaan uskonvaraista. Tätäkin mahdollisuutta ja tilannetta on mukava saada joskus näkyviin ns. kristillisilläkin foorumeilla.

Humen giljotiini, naturalismin ja supernaturalismin teloittaja

Kun katsotaan minkä vuoksi ontologisesti naturalistista metafysiikkaa jossa kaikki kysymykset ratkaistaan episteemisesti on vastustettu, on klassisesti haettu oikeutuksia siitä minkälainen ihmisen mieli on. Tässä on tyypillisesti korostettu vapauden ja tietoisuuden suhdetta. Näkemys redusoituu siis siihen että koska meillä on vapaa tahto, se ei saisi determinoitua luontoon. Ja tämän vapauden vuoksi metafysiikka olisi kahlehtivaa. Tämä on selvästi kannanotto indeterminismin puolesta ja determinismiä vastaan. Ja tämän perustan varaan esimerkiksi Nietzsche on perustanut oman vapaan yli-ihmisen käsitteensä. Nietzsche esimerkiksi vastusti evoluutioteoriaa epäesteettisenä ja liian apollonisena juuri tämän vuoksi. Ja näin naturalismi ei ikään kuin saisi olla tosi.

Itse kuitenkin mielelläni kääntäisin asian ympäri. Nimittäin jos tarkastelemme intentionaalisuutta voidaan huomata että se usein liittyy myös normeihin. Tahto on paitsi vapaa, niin myös sidoksissa etiikkaan. Ja tämä tekee tietoisuuden osasta hyvin omituisen. Ainakin jos perustaksi otetaan eksistentialistinen vapauden ja vastuun kahlehdinta pitää sisällään jotain joka muuntaa koko teeman hyvin omituiseksi.
Aina kun teemme tietoisen valinnan, meidän tulee antaa jonkinlainen eettinen syy. (Voidaan toki kysyä missä määrin tämä on vähemmän kahlehtiva sidos vapaalle tahdolle kuin vaikka se onko tietoisuus fysikaalinen vai ei. Osa selittääkin että etiikka on samanlainen kahle. Osa taas näkee että arvot mittaavat valintaa. Voimme valita toisin mutta emme tee.) Mutta naturalismin kannalta voimme yrittää redusoida toiminnan ja selittää sen vaikkapa aivotoiminnalla. Tässä on kuitenkin etiikan kysymyksenä aina normatiivinen sävy. Emme nimittäin vain kerro miksi aivot toimivat vaan myös miksi tämä on "tervettä" tai "sairasta" käyttytymistä. Ja tässä mukana on arvottaminen.

Ontologisen naturalismin kohdalla tämä eettinen tarina nähdään vahvana metafyysisenä liimana. Ja tämänlainen perustelu pitää aina sisällään joko suoran tai epäsuoran viittauksen Humen giljotiiniin. Humehan esitti, että siitä miten on (is) ei voida johtaa sitä miten asioiden pitäisi olla (ought). Esimerkiksi avoimen kysymyksen argumentti paljastaa että moraali ei ole koskaan deduktiivista, joten selvästi Hume oli oikeassa siinä mielessä että jäänteetöntä etiikkaa ei voida rakentaa siitä miten asiat ovat.

Ja jos ajatellaan naturalistista maailmankuvaa sen tiukimmissa mielessä, niin tästä seuraa varsin kiistattomasti se, että jos Humen giljotiini pätee, niin naturalismi on korkeintaan deskriptiivinen selitysmalleja tarjoava tila. Se kertoo miten maailma toimii, ei miten sen pitäisi toimia. Ja koska ihmisen vuorovaikutuksessa ja politiikassa moraalilla on suuri osuus, tämä tekee naturalismista arkielämän kannalta epätyydyttävää. Voidaan toki ajatella että moraali on joko tiedon ulkopuolella tai peräti olemassaolematon illuusio, joten naturalismi voisi tiukassa mielessä olla koherentti. Mutta kuitenkin uskomukset, halut, havainnointi, tavoitteet ja toiminta ovat jotain joille ihmiset haluavat oikeutuksen. Harva on tyytyväinen vain siihen että hän tekee jotain. Naturalismilla ei siis olisi ihmisen arjessa mitään elämyksellistä arvoa. Ja arkielämä olisi täysin vieraantunut naturalismista. Naturalismi olisi kenties tosi mutta tyhjä maailmankatsomus.
1: Tämä tuntuu usein sekoittuvan kreationisteilla ajatukseen jossa "jos luonnonvalinta on totta, niin se oikeuttaisi julmuuden ja toimisimme itsekkäästi ja koska koemme tämän epäeettisenä, ei evoluutio voi olla totta". Jossa vihjataan enemmänkin siihen että olemisesta voidaan nimenomaan päätellä eettisiä asioita ja niin pirusti. Arvotyhjiö ei tietysti tässä tilassa voi olla tosi. Kysymys tällöin on arvojen luonteesta. Eli ateisti ja evolutionisti vetäisi tässä väkisin kohti tiettyä etiikkaa jonka seurauksena on lähinnä natsien vainotyöt, jota sitten taas yleensä koetaan pahuutena. Tämä voidaan tietysti kiertää näppärästi vaikka Sam Harrisin idealla jossa moraali on luonnollista käytöstä joten se mikä meistä tuntuu hyvältä on hyvää. Joten jos itsekkyys tuntuu pahalta niin se on pahaa. Jolloin paheksunnalla ei ole pohjaa, koska se kohdistuu sitä kautta että jokin tuntuu väärältä. Tässä maailmassa päinvastoin käykin niin että jos jokin tuntuu väärältä vain koska jokin uskonto niin sanoo, niin se ei ehkä sittenkään ole kovin väärin.

Ja jos Humen giljotiini on täysin totta, niin juuri näin tapahtuukin. Kuitenkin on väärin ajatella että supernaturalismi muuttaisi yhtään mitään. Sillä jos mietitään mikä on sellainen konsepti kuin "Jumalan käsky" - jolla esimerkiksi Craig perustelee teistien etiikkaa. Se perustuu siihen että on olemassa Jumala. Ja sitten on kuvaus siitä miten Hänen tahtonsa toimii. Ja kenties mekanistinen syy-seuraussuhde jossa on korrelaatti kuolemanjälkeisestä elämästä ja siitä missä se vietetään. Jos Humen giljotiini pätee, myös nämä näkemykset olisivat siis tuomittuja tappioon.

Siksi onkin ymmärrettävää että Humen giljotiini lähinnä kumoaa kaiken ns. objektiivisen moraalin joka vedetään tulkintana tosiasioista ja tosiasioiksi koetuista asioista. Ja deduktiivis-loogisessa mielessä avoimen kysymyksen argumentti paljastaa näissä kaikissa saman puutteen. Ei ole väliä onko vastauskonsepti supernaturaali vai naturaali. Olemassaolo on ratkaiseva, ei sen luonne.

Teistien perusvirhe tässä onkin väärä dikotomia. He miettivät että "joko naturalismi tai supernaturalismi on totta". (Joka melko ilmiselvästi pitää paikkaansa.) Ja koska he päättelevät että "kun naturalismi ei onnistu etiikan selittämisessä" niin sitten se tarkoittaisi että supernaturalismi onnistuisi väistämättä. Tämä ei kuitenkaan toimi näin. On olemassa mahdollisuus että molemmat epäonnistuvat prosessissa. Ja juuri näin käykin jos molemmille annetaan samat ehdot.
1: Ja tätä usein kierretäänkin siten että vastapuolta kritisoidaan asettamalla tämänlaatuisia vaateita. Mutta omalle puolelle asetetaan argumentteja jotka eivät näitä yhtä tiukkoja ehtoja täytä, mutta jotka jollain lievemmillä kriteereillä vihjaavat johonkin suuntaan tavalla jossa on argumentteja. Tämä on kaksoisstandardien käyttämistä ja sekä helvetin häijyä että epä-älyllistä toimintaa. Moni tekee tästä kuitenkin hyväpalkkaisen uran, suosion uskovaisten keskuudessa ja ennen kaikkea runsaasti medianäkyvyyttä. Ja näitä löytyy todellakin "molemmilta puolilta rintamaa".

Siksi monet harjoittavatkin sitä mitä Hume itse harjoitti. Hänhän teki induktion ongelman argumentiksi joka ei suinkaan yrittänyt tuhota luonnontieteitä. Vaan jonain jossa näytetään että "deduktiviinen oletukseton täydellisyys" on liian tiukka vaatimus. Henkenä oli enemmänkin se, että kun induktion ongelma ei estä päättelyä niin ei se Humen giljotiinikaan ole sama kuin ehdoton seinä ja koko aiheen miettimisen kielto. ~ Ja tämän vuoksi sellaiset henkilöt kuin Sam Harris voivat tehdä moraalitulkintoja naturalistisesti ja Craig teologisesti ; Jos lähtökohtana on että ihmisen lajinmukainen käytös on se mistä moraalintunto ja moraali kumpuaa, etiikka muuttuu objektiiviseksi. Ja jos uskotaan että on Jumala jonka perimmäinen olemus on hyvyys, ja tiedetään mitä tämä komentaa ja tiedetään näiden komentojen heijastavan tätä hyvyyttä, niin moraali muuttuu heti joksikin jota voidaan tulkita tosiasioista.

Valitettavasti tämä vaatii sen tunnustamista että teisti joutuu tunnustamaan että naturalisteillakin voi olla moraalia. Että arvotyhjiö ja moraalikato ja elämän kannalta merkittävä kokemustieto olisivat naturalistin ainoana seurana. Ei heille voi sanoa muuta kuin, että jos näin todellakin on, niin siinä tapauksessa naturalistit eivät ole yksin. Päinvastoin, heidän mukanaan on koko teistisen kirjon oireyhtymä seuranaan. (Mikä kyllä selittää pirun paljon siitä mikä hitto suurinta osaa itseään kristityiksi ääneen kutsuvia oikein vaivaa..)

Aivon osa

Kun mietitään etiikan ja tieteen suhdetta, vastaan tulee hyvin usein se, miten aiheen "naturalistisoimista" pidetään lähtökohtaisesti kammottavana asiana. Kenties vahviten tämä näkyy evoluutiopsykologian kohdalla. Sitä rinnastetaan hyvin mielellään sosiaalidarwinismiin ja etenkin erilaisiin eugeniikkaprojekteihin. Ja kritiikissä tuntuu usein olevan kaksi tasoa tai oikeastaan vaihetta. Ensimmäisessä korostetaan humen giljotiinia ja selitetään että siitä miten asiat ovat ei voida päätellä sitä miten niiden pitäisi olla. Toisessa korostetaan että koska ihminen on syvällä vapaa ja hänen pitääkin olla vapaa niin evoluutiopsykologia ei edes voi olla totta. (Moni on tässä toki järkevä ja korostaa jompaa kumpaa puolta. Joko faktat ovat aina eettisiä tai eivät koskaan eettisiä.)

Kuitenkin jos katsomme mitä haasteita, evoluutio ei ole pahin tai pelottavin vihollinen. Pahin vihollinen löytyy pään sisältä. Tai ainakin neurologiasta. Jos aihetta lähestytään, törmätään väistämättä siihen miten tietyt muutokset johtavat muutoksiin siinä miten asioita koetaan. Ja vielä pahempaa. Tätä lisämutkistetaan sillä, että esiin kehitetään sellaisia oppialoja kuin neuroetiikka, joka miettii aivojen ja moraalin suhdetta.

Näin päädytään hyvin pian siihen miten esimerkiksi Dunbarin tutkimuksissa paljastuu ihmisen sosiaalisuuden luonnetta ja siihen liittyviä rajoitteita. ; Tosin sillä erolla että siinä missä evoluutiopsykologiassa on muistettava se, että genotyypin ja fenotyypin välillä on eroa. Ja että geeni ilmenee enemmän "tilastollisena konseptina". Aivojen kohdalla rakenne on valmiimpi ja joskus joustoja tapahtuu yllättävän vähän. Ja loppujen lopuksi ollaankin siinä että vaikka ihminen on kenties perimmiltään vapaa mutta tietty leesio aivoissa kahlitsee hänet anosognosiaan, konfabuloimaan ennustettavasti tilastaan, tiedostamatta rajoitteita (halvaus) jotka ovat ulkopuoliselle tarkastelijalle päivänselviä. Ihminen kokee olevansa vapaa mutta kaikkialla (tai ainakin helvetin usein) hän on kahleissa.

Siinä missä evoluutiopsykologia tyytyy sanomaan että ihmisen populaatio on luonnonvalinnan kautta painottunut olemaan sosiaalisia ja tekemään yhteistyötä, aivojen sorkkiminen viittaa siihen että muutoksia tapahtuu suoraan siinä mitä koemme. Tämä on hyvin mielenkiintoista koska se on liitoksissa siihen mitä etiikka on. Ja tässä vastassa on hyvin suuri vaikeus.
1: Voidaan nimittäin aivan täysin sanoa että subjektiivinen eksistenssikokemus ja emootio ei ole samaa kuin etiikka. Jolloin aivot ja niiden sorkkiminen eivät luonnollisesti kerro että jokin asia on oikein sen enempää kuin jonkun fundamentalistin kova vakaumus ja into ja moraalinen oikeutus tekee hänen teoistaan oikeutettuja. Tämä vaatii kuitenkin sen, että määritellään olemisen ja pitämisen välinen suhde tietynlaiseksi. Kannanotto siihen mikä on eettistä ja mikä ei, joka sidotaan havaintoaineistoon. Molemmat ovat väitelauseita mallia is-ought. (On hyvä huomata että negatiivinen "ei ole" -väitelause voidaan muotoilla "on" -väitelauseeksi. ; Ei ole väliä selitetäänko "on-pitäisi olla" vai "ei ole - pitäisi olla".)
2: Toisaalta voimme väittää että tosiasiassa moraali on vain kasautunutta emootiota, että mikään Jumala ei anna objektiivista moraalia joka killisi jossain Platonisessa maailmassa ihmiskunnan ja heidän eksistentiaalisten kokemustensa ja tunteidensa ulkopuolella. (Tai oikeastaan jo tässä väitettäisiin että koska moraali on platoninen idea niin tästä pitäisi voida päätellä miten asioiden pitäisi olla niiden ideoiden epätäsmällisissä representaatioissa maan päällä, ja että poikkeaminen on aina samaa kuin syntisyys tai pahuus tai vähintään hyvyyden puute. Ja esitetään myös että koska Jumala on, ja hänellä on tälläisiä lausuntoja niistä voisi sitten tietää miten asioiden pitäisi olla.) Eli korkeintaan jonkinlainen käsiääneskasautuma emootioista. Moraali olisikin heti jonkinlainen tilastollisesti katsottava piirre, ihmisen lajinmukaista käytöstä. Tämäkin luonnolliseti tekee vahvan "is-ought" -tulkinnan.

Kenties jonkinlaista laimennettua tietä asiaa on lähestytty abduktiivisen päättelyn avulla. Se johtaa etiikassa yleensä jonkinlaiseen tilannekohtaiseen etiikkaan. Tällöin myönnetään tilanteiden tietty tulkinnanvaraisuus, mutta yritetään kuitenkin hakea "parasta mahdollista selitysmallia" miettien aikaisempia tapahtumia ja niihin liittyviä erilaisia skenaarioita. Abduktiivinen päättely on jossain mielessä kätevää koska tieteenfilosofiassa sitä on pidetty yhtenä tapana vastata ärsyttävään haasteeseen. Nimittäin siihen että klassisesti tieteenfilosofiassa on viitattu tiukkoihin lainomaisuuksiin. Esimerkiksi deduktiivis-nomologisessa ajattelussa esitetään että laki on yleistys jossa argumenttien ja seurausten on oltava loogisesti päteviä, ja kuvauksissa on sisäänrakennettuna yleistäviä lausuntoja. Jolloin syntyy lauseita kuten "Kaikki X ovat Y".
1: Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" sitten pitääkin sisällään monia paradokseja joita halutaan välttää. Jos ei muuten niin sen takia mitä seurauksia niillä on sellaisille väitelauseille kuin "kaikki sisustussuunnittelijat ovat homoja" tai "kaikki uusateistit ovat autisteja ja fundamentalisteja". Joiden puolustaminen lienee monien ainut eksistentiaalisesti mielekäs elämäntehtävä.

Universaali propositio taas viittaa vahvasti joko platonismiin tai loogiseen positivismiin. Ja tähän liittyvät filosofiset ongelmat ovat tunnettuja. Abduktiivisessa päättelyssä sen sijaan ollaan hyvinkin lähellä tapaa jossa tämänlaisia ehdottomia lakeja ei ole. Haetaan lähinnä parasta tiedettyä selitystä tilannekohtaisesti monenlaisista vaihtoehdoista. Abduktiivisen päättelyn parissa tärkeää kehitystyötä tehnyt Peirce esittikin että maailmaa ja siinä olevia asioita koskevaa ymmärrystä voidaan oppia lähinnä siten että eri tilanteita tulkitaan "oleellisesti samanlaisiksi" jonkin muistetun asian kanssa. Näin ollen ajattelussa tunnistetaan havainnon kohteita analogian avulla samaan ryhmään kuuluviksi ja sitten niistä tehdään ennusteita. Peircen tapa korostaa sitä mitä joku havainnointia käsittelevä kognitiotieteilijä kutsuisi nimellä hahmontunnistus ("pattern recognition"). Jonka vaihtoehtona olisi sitten tiukan loogisen keskustelun täyttämä argumentointi ("discursive argumentation".) Peirce muun muassa kertoi miten joku voi intuitiivisesti ja automaattisesti tunnistaa jonkin ilmiön ilman että osaa argumentoida siististi miksi hän näin päättelee.

Moni näyttää itse asiassa kannattavan abduktiivista päättelyä sen vuoksi, että se sopii hyvin intuitiota käyttävien ihmisten ajattelutapaan. Arjessahan moni päättelee ja ennustaa maailmasta monia asioita, ilman että nostaa tietoisesti esiin mitään teknisiä luonnonlakeja. Kokemuksista tehdään arvauksia joiden pohjalta tehdään valintoja. Joku toinen tekee samoista havaintoaineksista sitten aivan toisenlaisia päätelmiä ja hekin osuvat kohtuu usein oikeaan.

Jossain mielessä kaikista pelottavinta on se, että Patricia Churchland on esittänyt että aivojen tapa tulkita maailmaa perustuu siihen että muistista ja muualta haetaan ennustuksia menneen kokemuksen perusteella. Tässä luonnonlaki ei ole se muoto jota aivot käyttävät. Hänen mukaansa
* Lääkärit oppivat tunnistamaan Parkinsonin taudin esioireita seuraamalla muita potilaita, mutta näistä ei muodostu tiedostettua luonnonlakimallia jonka voisi, ainakaan kovin helposti, vain siirtää paperille.
* Tieteen kehityskin on täynnä hypoteesinmuodostuksia jotka on tehty intuitiolla joiden perustalla on alkujaan ollut vain aavistus, mutta jonka relevanttius on sitten myöhemmin varmistunut kokeilemalla ja testaamalla. (a) Näin esimerkiksi Darwin oli intuitiollaan päätellyt että koirien jalostaminen on analogista sille mitä koirille tapahtuu luonnossa, vain ja ainoastaan ilman jalostajaa. Ja tämä toimi vaikka analogia olikin alkujaan varsin heikko ja muotoilematon. (b) Ja samoin Feynmann tiesi Challenger -luotaimen tuhoutumisessa että tietty O -rengas on tärkeä ja älysi siksi kokeilla niiden jääveteen laittamista. Ja näin syy tuhoon löydettiin kohtuullisen vähällä vaivalla.

Tämä näkemys on siitä mielenkiintoinen että se näyttää innostavan niitä jotka muutoin ovat kovin nuivia ajatukselle siitä että ihmisen tietoisuus ja mieli voitaisiin ymmärtää aivoja sorkkimalla. Niitä jotka muutoin selittävät että is-ought on ehdoton no-no. Tai joista aivojen rakenteisiin sidotut rajoitteet ovat vain yritys kahlehtia jonkinlaiseen ideologiaan. (Koska kaikki havainnot ovat vain tulkintoja, tai usein näyttää että lähinnä ne havainnot jotka eivät sovi omaan maailmankuvaan ovat.) Itse olen toki sitä mieltä että siitä miten aivot päättelvät maailmaa ei voida tietää miten maailma makaa. (En pidä warrant -logiikasta.)

Itse viittaan enemmänkin siihen, että Kahnemanin mukaan intuitio antaa usein nopeita kohtuullisia tuloksia. Alitajunta ei ole virheetöntä, mutta se on vaivatonta ja sitä on hyvä hyötykäyttää. Mutta jos keskitytään liikaa neromyyttiin ja ajatukseen siitä että luovuus on se kaikista tärkein asia mihin pitää keskittyä, niin pidän tätä vahvana eettisenä kannanottona. Tiede ainakaan ei varmistu analogisilla arvauksilla, eikä Nobelia saa vain siitä että sinulla on hieno hunch. (Ja miksi pitäisikään, kun luovuus on riskipeliä?) Perustutkimus ei ole hohdokasta, mutta jos kysymys on teorioiden hyvyyden testaamisesta, niin nimenomaan se on tärkeää. Moni ihminen vain korostaa idean keksimistä eikä siihen liittyvää ahkeruutta, työtä ja vaivannäköä. Mikä on kyllä sääli. (Ei ole mukavaa jos asiat sattuvat menemään laiskuuden vuoksi päin P:tä.)

Tuleeko meidän pitää olemisesta?

Humen giljotiinin mukaan siitä miten asiat ovat ei voi suoraan päätellä miten niiden pitäisi olla. Eli olemassaolo ei tee asioista hyvää tai pahaa. Huomio on oleellinen osa moraalifilosofiaa. Sen kanssa erimielisyyttä löytyy toki paljon. Moni esimerkiksi uskoo objektiiviseen moraaliin. Siinä olemassaolo ja moraali ovat vahvasti liitoksissa.
1: Klassisesti objektiivista moraalia on lähestytty Jumalan avulla - ja tämän näkökulman korostajat ovat usein korostaneet että ilman Jumalaa todella olisi arvotyhjiö jossa tosiasioista ja maailmasta ei voida johtaa moraalisia päätelmiä siitä miten asioiden pitäisi olla. Näissä teistisissä objektiivisissa moraaleissa yleensä selitetään niin että (a) Jumala on olemassa ja hänellä on (b) kyky ja (c) valta jotenkin määrittää moraali ja (d) kertoa tämä ihmisille. Jos moraali on tämänlaista, voidaan todella sanoa että Jumalan olemassaolo johtaa siihen että moraali on objektiivista.
2: Vastaavalla logiikalla asiaa lähestyy Sam Harris, joka olettaa että moraalin luonne on se, että se on (a) ihmiselle lajityypillistä käytöstä joka (b) on olemassa ja jota (c) voidaan myös tutkia psykologiatieteen keinoin. Jos moraali on todella tämänlaista, objektiivisista tieteellisistä tosiasioista voidaan päätellä miten asioiden pitää olla.

Tämä on tietyllä tavalla hyvin triviaali tapa ratkaista is-ought -ongelma. Sillä tosiasiassa tässä moraali määritellään tietynlaiseksi. Ja tähän tarvitaan oletuksia. Saman tien voitaisiin vain olettaa että olemisesta seuraa pitäminen ja lopputulos olisi tällöinkin koherentti. Tämä muistuttaa siitä että is - ought -ongelman syvin ongelma paljastuu ns. avoimen kysymyksen argumentista. Se johtaa siihen että kaikki ratkaisut korkeintaan metauttavat ongelman. Moraali määritetään erilaisin premissein jonkinlaiseksi. Aina voidaan kysyä onko todellakin näin. Siksi ei pidä hämmästyä miksi William Lane Craigin ratkaisut euthyfronin ongelman ja objektiivisen moraalin ratkaisemiseksi eivät ole ratkaisuja vaan ongelman metauttajia. Oletus peitetään uusilla oletuksilla. Ja olisi kenties siistimpää vain suoraan olettaa asia ilman näitä saivartelevia mutkistamisia.

Tässä prosessissa on kuitenkin ymmärrettävää miksi uskonnollisten objektiivisten moraalien ongelmana on ollut äärimmäinen moraalirelativistisuus. Jokaisessa uskonnossa on vain oletettu että juuri heidän Jumalansa ratkaisee ongelman. Samalla voi ymmärtää miksi muiden uskontojen vastaukset tuntuvat riittämättömiltä. Ja ennen kaikkea selittyy miksi Sam Harrisin moraalin objektivointiyritys ei tyydytä uskovaisia ja he ovat argumentin luettuaan sitä mieltä että ateismi johtaa nihilismiin ja arvotyhjiöön. Argumentti joka metauttaa ongelman uusiin premisseihin ei ole tyydyttävä.

Voidaan siis sanoa että Humen giljotiini on vahva periaate joka on jollain omituisella tasolla epäongelma. Tämä tuskin pahastuttaisi Humea itseään. Sillä hän yritti kaikkea muuta kuin pyyhkiä moraalia epäobjektiiviseksi. Hän yritti tomerruttaa ihmisiä. Hume nosti esiin induktion ongelman ja Humen giljotiinin esiin siinä hengessä että ne eivät vie uskottavuutta moraalilta tai empirialta. Hän halusi osoittaa, että puutteet eivät ole ongelma näiden uskottavuudelle. Eli moraalia että tiedettä voitaisiin lähestyä epätäydellisyyksistä huolimatta.

Epätäydellisyys ei estä keskustelemista.
Toisaalta oletuksellisuuteen liittyy helposti
maailmankuvallista valtaa, esimerkiksi siten
että sillä yritetään oikeuttaa yksi maailmankatsomus
yli muiden. Ja tätä ei tehdä välttämättä reilusti.

Tässä hengessä Hume tuskin olisi hirvittävän vihainen Charles Taylorille. Charles Taylorin mukaan tietyt tosiasiaväitteet nimittäin vaikuttavat oleellisesti moraalisiin arvioihin. Eli jos aiheena on arvokeskustelu, tosiasiat vaikuttavat siihen miten asioiden pitää olla. Ja kun katsomme miten objektiivisia moraaleita ratkaistaan, selviää että moraalin tausta ON jotain (tai määritelty joksikin) siitä todellakin seuraa miten asioiden pitäisi olla.

Otan tässä avuksi Jyväskylän yliopiston kautta julkistetun Arto Laitisen käsittelyn Charles Taylorin filosofiasta. Taylor kannattaa pluralismia, jonka ytimessä on ajatus siitä että ihmiset tekevät vahvoja arvioita arvoista ja moraalisuudesta. Perustana on se, että ihmisillä on intentioita jotka värittävät asioita. "Such understandings concerning meanings, values and norms are often implicit in the emotions, know-how and pre-understandings of the agent. Values and norms are to be understood in this engaged manner: they are not mere projections of sentiments or ideas, nor are they Platonic Ideas somewhere beyond the everyday lifeworld. They are aspects of the world." Taustatieto on siksi oleellista ja Taylorin mukaan moraalissa onkin aina kysymys tietyistä moraalioletuksista. "He accepts that moral theory always needs some moral sources or constitutive goods, such as God, or the Platonic idea of the Good, or Nature, or the capacities of autonomous reason." Ajatus vihjaa siihen, että Taylorin dialogisessa pluralismissa arvokeskustelu pitää aina sisällään näitä oletuksia. Ja se tukee hyvin ajatusta siitä miten sekä uskovaiset että ateistien Sam Harris puuhaavat tosiasioiden määrittelyllä ja ennakkotiedoillaan määritellessään moraalia.

Ja Jumalalla Torppa ei tarkoita
Ainoaa Tosi Jumalaa, Skyrimin
Clavicus Vileä. Ei, vaikka hän
näyttääkin seuraavan tämän
älykkään, ovelan ja charmantin
puijaamisen Jumalan oppia.

Toki Suomen kreationistit ovat ihailleet Puolimatkaa joka korostaa pluralismia. Ja heidän suussaan teksti on vääntynyt muotoon jonka voi löytää vaikkapa Arno Kotron blogikommenttiin eksyneestä Mikael Torpasta. "Olen täysin eri mieltä tästä sillä maailmankatsomukselliset kysymykset ovat aina uskomuksiin perustuvia. Identiteetin ja asenteiden ja arvojen pohjalla on syvimmillään se miten ihminen ymmärtää elämänluonteen. Se minkä päälle ihmisen identiteetti, asenteet ja arvot kasvavat. Tämän kaiken pohja on jokaisella ihmisellä siinä miten ihminen selittää ja tulkitsee elämänluonteen sen mistä, miten ja miksi elämä on olemassa. Jokaisen ihmisen maailmankatsomuksella on pohja ja tämä pohja on jokaisella uskomuksiin perustuva. Filosofi Charles Taylorin mukaan tosiasioita ei ole mahdollista käsitteellistää neutraalisti ottamatta kantaa Jumalaan. Jokainen tutkija olipa hän ateisti tai agnostikko ottaa tiedettä tehdessään kantaa Jumalaan koska kysymys Jumalasta määrittää perustavalla tasolla kaikkien tosiasioiden käsitteellistämistä. Taylorin puolustaman dialogisen pluralismin mukaan tutkijan uskonnollisilla (teistisillä, ateistisilla, agnostisilla) vakaumuksilla on vaikutusta siihen miten hän tieteessä tulkitsee tosiasia-aineistoa." ... "Keskustelussa maailmankatsomuksista on syvimmillään kyse siitä onko Jumala Luoja ja elämänantaja ja omistaako Jumala ihmiset vai onko ihminen vain sattumalta kehittynyt ja näin oikeutettu keksimään omat sääntönsä. Keskustelu maailmankatsomuksista on itseasiassa väittelyä siitä mikä maailmankatsomus on oikea. Jotkut ihmiset vaativat että keskustelussa elämänkatsomuksesta ei saa käyttää Raamattua. He sanovat ettei "uskoa" saa sotkea tosiasioiden sekaan. He sanovat että tosiasiat ovat neutraaleja. Kuitenkaan ei ole olemassakaan neutraaleja "faktoja" vaan faktatkin ovat tulkintoja. Kaikki ihmiset tulkitsevat tosiasioita - "faktoja". Se miten ihmiset tulkitsevat tosiasia-aineistoa riippuu siitä minkälainen ennakko-oletus eli minkälainen maailmankatsomus ihmisellä on."

Selvästi Taylor ei aja tätä mitä Torppa hänen väittää ajavan. Torppa on sekoittanut asioita hyvin syvällisesti. Taylor ei puhu pelkästään Jumalasta, vaan laajemmin oletus platonisesta ideamaailmasta tai vaikka ihmisen autonomisuudestakin ovat hänelle riittäviä. Kysymyksen ei siis tarvitse olla vain Jumalasta. Sinulla täytyy olla jotain taustanäkemyksiä - vaikka oletus siitä että moraali on ihmisen lajinmukaista käytöstä - ei että tämän taustanäkemyksen täytyy olla teistinen, ateistinen tai agnostinen. Jumala on vain yksi tapa hoitaa asia, ja teismikysymys on enemmänkin yksi vaihtoehto kuin jokin välttämätön vaihtoehto.

Sen sijaan teismissä ja kysymyksessä arvotyhjiöstä on kysymys objektiivisesta moraalista joka tavoitetaan. Silloin selitetään, aivan toisin kuin Taylor, että moraaliset tematiikat eivät ole oikeasti pohjimmiltaan maailmankuvallisia oletuksia. Eli moraali voidaan todella selvittää tosiasioiden pohjalta. Taisto siitä mikä on oikea maailmankatsomus saavutettaisiin siis keskustelun kautta.

On aika kutsua paikalle maailmankuvallisiin vainoihin
erikoistunut illuminatin whaambulance. Se on ohjelmoitu
ajamaan lämpöhakuiseti päin turhanpäiväistä marttyyrikitinää.

En ihmettele mistä Torppa on tulkintansa rakentanut. Sillä tiedän mistä tämä näkemys kumpuaa. Lähestymistapa kun on ehtaa Puolimatkaa. Puolimatkan filosofiassa kun on myös warrant -ajattelu ja luottamus ihmisen kykyyn kognitiivisesti päätellä nimenomaan tosiasiat. Faktat warrant -maailmassa ovat tulkintoja korkeintaan väliaikaisesti. Ongelmiin löytyy ratkaisut koska ihminen voi luottaa niihin aisteihin joita Jumala on hänelle antanut. Ja kun mukana tulee sensus divinitatis, Jumala-aisti, niin kysymys Jumalan olemassaolostakaan ei ole mikään mieltymysasia. Tässä maailmassa väittely siitä mikä maailmankatsomus on oikea voidaan tehdä. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä että arvot ja tosiasiat eivät ole mitään maailmankuvallisia tulkintoja ja konstruktioita. Ja jos näin on, ei voida sanoa että jonkin kysymyksen poisrajaaminen olisi sama kuin keskustelukentän epäreilu rajaaminen! ; Olenkin toistuvasti moittinut Puolimatkaa siitä että hän tasapainoilee relativismin ja loogista positivismia lähestyvän skientismin oikeuttavalla warrant-varmuus -ajattelun väliä edestakaisin aina sitä mukaa mikä on hänen omalle agendalleen parasta kulloisenakin nanosekuntina.

Jos reilun keskustelun ehdot olisivatkin Taylorilla pätevät ja reilut, Puolimatka viittaa häneen oikeuttajana ja auktoriteettina tuomatta reiluutta mukaan keskusteluun. Ja tämä on se kaikista syvin ongelma. Reilukin filosofi johon vedotaan olisi vedottava oikein ja sovellettava oikein. Muuten reiluutta ei tavoiteta. Ja luulen että Puolimatka ei tunnistaisi reiluutta edes silloin kun se hakkaisi häntä naamaan tiiliskivellä.

Warrant ja Taylorin oletusttaustainen arvokeskustelu jossa tosiasiat ovat maailmankuvallisia eivät ole kovin hyvin yhteensovitettavissa. Se, mitä Puolimatka itse asiassa tekee on klassisessa apologetiikassa tunnettu ilmiö jota minä pidän asennevammana. Sen räikein esimerkki löytyy C.S. Lewisiltä. Hän selitti että järki on hyvä apuväline Jumalaa lähestyttäessä. Mutta jos ja vain jos tulokset osoittivat kohti Jumalaa. Jos joku keksi vakuuttavan argumentin jonka mukaan Jumalaa ei ole, syynä oli Lewisin mukaan se, että tavalliset ihmiset pitävät neroja hölmöinä. Jumala joka on kaikista suurin järki ylittää helposti rajallisen järjen ja niin joku voi nähdä Jumalan hölmöyden kautta.

Lewis määritteli keskustelukentän, jossa henki oli "kruuna, minä voitan - klaava sinä häviät". Mutta hän toisaalta olikin fantasiaan ja kyynisyyteen taipuvainen asennevammainen ihmisperse. (Ts. ihminen johon tunnen syvää samastumista, pahassa ja ennen kaikkea pahassa.)

Puolimatkalla pluralismi ja sananvapaus ovat esillä Lewisin hengessä. Jopa koomisella tasolla.
1: Vapaa keskustelu on esillä käytännössä vain kun hän nostaa esille vainokorttia. "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" on käytännössä nurinakirja siitä miten muut akateemiset ihmset eivät ottaneet häntä vakavasti, ja miten julkisuudessa ihmset tekivät päätelmiä ja ääneen lausuttuja lausuntoja jotka olivat Puolimatkan kantaa vastaan. Sillä akateeminen vapaus tarkoittaa sitä että Puolimatka määrittää keskustelukentän niin että se sanelee mitkä asiat ovat reiluja ja mitkä eivät. (Tämä ei yllätä kun muistetaan miten hän mielellään kuvaa monia keskustelukenttiä epäreiluksi ja tietyin maailmankuvin rajoitetuiksi. Mutta korostaa että uskonnonopetus kouluissamme on aivan ehdottomasti asiallista ja reilua. Sillä reiluus on ja ei ole maailmankuvallista, aina sen mukaan tuleeko siitä valtaa uskovaisille sananjulistajille vai ei.)
2: Surullista onkin se, että Puolimatka ei huomaa että vaikka hän moittii naturalismia Plantingan evolutiivisella argumentilla naturalismia vastaan, niin esimerkiksi Quinen filosofiassa tämänlaatuiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia jotka esiolettavat tieteen. Puolimatka kuitenkin olettaa että naturalismi on näin käsitelty ja teismi olisi ainut rationaalisen ihmisen vaihtoehto ja että ateismi on hölmöläisille. (Se siitä ajatuksesta jossa pitäisi keskustella eri maailmankuvista. Vapaus bashata ateismia ilman että tämä olisi muuta kuin faktuaalistasoista. Vastapoolin näkemykset ovat sitten aina rajoittuneita ja epäreiluja ja maailmankuvallisia koska kukaan ei mitenkään voi post hoc -ajatella että Jumala ei kuulu tiedeverkkoon saati että warrant olisi hölmöihin ongelmiin johtava pseudo-haaste. Tai että Plantingan Jumala ei tosiasiassa selviä samoista haasteista joilla hän ateisteja yrittää kurmottaa. Ja että itse asiassa koko argumentti toimii jos ja vain jos teistien maailmankuva yritetään salakuljettaa naturalismin premisseihin. Eli maailmankuvan sisäinen epäkoherenssi saadaan aikaan sillä, että siihen tuodaan ulkopuolisia maailmankuvallisia vaatimuksia, eli toisin sanoen Puolimatkan omia valituspuheista oppimamme mukaan keskustellaan epäreilusti ja vainoten!

Kokonaisuutta kaunistaa tietysti sekin, että Taylorin argumentti itsessään koostuu oletuksista. Torppa esittää asian kuin faktan, tiukan väistämättömän tosiasian. Tämä on mielenkiintoista, koska esimerkiksi jo aiemmin tässä blogauksessani viittaamani Taylorin filosofiaa käsittelevä työ sanoo aivan suoraan, että "It is possible to distinguish three steps in Taylor's argument: 1) the claims for the inevitability of strong evaluation, 2) pluralist value realist interpretation of strong evaluations, 3) the attempts to back up value realism with the notion of ontological constitutive goods/moral sources. I think these steps are logically separable, and I hope to drive a wedge be tween the last two steps in particular." Toisin sanoen jos naturalismi perustuu tiettyihin perusoletuksiin ja tämä on rajoittavaa, niin myös Taylorin diskursiivisessa pluralismissa on samoja piirteitä joten senkin asettaminen mittatikuksi on maailmankuvallista keskustelun sävyttämistä. Siis perimmiltään intressien sävyttämää, maailmankuvallista ja epäreilua.

Tietokonepelien etiikka

"Skyrim" on hyvin avoin peli. Sen perushenkenä on se, että kaikkea voi kokeilla. Lisäksi maailmassa vaikuttaa selkeästi rotu, kulttuuri ja uskonnot. Ne tarjoavat kuitenkin sekamelskan jossa malli ei ole tyylipuhtaasti "yksi rotu, yksi kulttuuri, yksi uskonto". Ja sen vuoksi peliä voitaisiin lähestyä poliittisten teorioiden, uskonnollisten teorioiden ja rotukysymysten valossa. Otan kuitenkin esille pelin etiikan

"Skyrimissä" on joitain moraalisesti erikoisia tehtäviä. Niistä on myös keskusteltu pelaajien foorumeilla. Otan tästä esille humoristisen tehtävän "A Night to Remember". Se on tehtävä joka alkaa siten, että suostut ehdotettuun juomakilpailuun. Voitat sen, ja heräät aivan toisessa kaupungissa aivan toisella puolella Skyrimiä. Ilman muistikuvia. Tehtävä koostuu käytännössä siitä että selvitetään mitä kaikkea on tullut tehdyksi. Joka vaiheessa tilanne on se, että saat asian hoidettua ja asia tuntuu jotenkin valmiilta. Että ei viitsisi penkoa syvemmälle. Kuitenkin asia kasautuu ja huomaat olevasi yhä enemmän ja enemmän velkaa eri ihmisille ja päätyneesi naimisiin hirviön kanssa.

Tehtävän suorittaminen oli tavallaan hauskaa. On omituista herätä temppelissä ja kuulla epämääräisiä vihjeitä vuohista ja avioliitosta. Tarina ei kuitenkaan taivu pelkäksi roskakomediaksi, sillä pelaaja voi käytännössä puhua itseään pois veloistaan, tai uhkailla velkojat hiljaisiksi. Ja vaikka pelistrategianani on ollut vahvasti puhua ympäri ennen maksamista ja maksaa mieluummin kuin uhkailla, on tässä tilanteessa jotenkin "reilua" hoitaa tehtävä puhtaasti rahalla. Tämä vihjaa siihen suuntaan että veren alkoholipitoisuus, muisti - tai edes pelaajan rooli tapahtumien ja niiden seurausten tekemisessä - eivät ole kovin relevantteja.

Skyrimin etiikka näyttääkin rakentuvan juuri tästä. Kaikkea voi tehdä, eikä peli suoranaisesti tuomitse. Mutta.

Tätä voidaan itse asiassa lähestyä moraalifilosofian kulmalta. Tässä prosessissa on kuitenkin kenties kätevämpää ottaa esille muita pelejä. Niiden mekaniikassa on vähemmän vapausasteita ja selvemmät säännöt. Näin asioita voidaan ikään kuin laajentaen soveltaa myös Skyrimiin. Lopputulos on kenties enemmän kasa filosofisia huomioita kuin kiveen lyöty argumentti, mutta luultavasti siitä on kuitenkin iloa ja hyötyä. (Ja jos ei niin sitten ei.)

Taso 1

Vanhoissa peleissä rakenne on usein yksinkertainen. Syynä on ollut koko. Valinta vaatii vaihtoehtoja ja vaihtoehdot vaativat laskentatehoa. Siksi vanhan ajan pelit olivat pakotetumpia yksinkertaisiin rooleihin. Jos otetaan vaikka klassinen Mario -tasohyppelypeli, Mario on sankari joka pelastaa prinsessan tasohyppelyesteradan läpäistyään. Mario ei voi tehdä pelissä muuta kuin joko sankaroida, kuolla tai seisoa paikallaan. Pelaajalla ei ole valintaa ja karkeasti voidaan sanoa jopa että "Mariolla ei ole valintaa". Tietyssä määrin voidaan sanoa että Mario on (lisäelämien ja pelaajan taitojen turvin) predestinoitu sankaruuteen. Tämä maailma on äärimmäisen kalvinistinen.

Sankarimalli toimii toki muissakin peleissä. Jos otetaan esimerkiksi Zelda -pelisarja, voimme huomata että sankarillamme Linkillä ei hänelläkään ole muuta vaihtoehtoa kuin olla sankari. Tässä pelimekaniikka sallii hänen selvittää linnoja, mutta esimerkiksi kaupungissa ihmisiä ei voi lyödä ja surmata miekalla. Heiltä ei voi varastaa omaisuutta. ~ Linkin kannalta asia on tarinan kannalta vielä tiukempi kuin Mariolla. Sillä Mario on putkimies, jonka taustatarina sallii että hän on voinut valita kotiin jäämisen sankaruuden sijaan. Sen sijaan Link on tarinan mukaan ennustettu ja kohtalon valitsema Hyrulen pelastaja. Hän voi toisin sanoen valita sankaruuden maailmassa yhtä vähän kuin hän voi valita sen, että hän on vaaleahiuksinen.

Itse asiassa jos monia pelikohuja katsotaan, niitä pidetään moraalittomina siksi, että niissä ei ole tämänlaisia rajoitteita. Tai oikeastaan ne vaihtoehdot on ohjelmoitu peliin. Tämä vihjaa siihen että pelaamista kohdellaan siten, että ihminen olisi perimmiltää turmeltunut ja siksi sankaruuteen täytyisi predestinoida jotta peli heijastaisi hyvyyttä ja olisi opettavainen etiikassa. Tämäkin heijastaa (esimerkiksi) kalvinistisen maailmankuvan peruselementtiä siitä että ihminen on perustaltaan perisynnin turmelema ja että pelastuneet ovat Jumalan suvereenisti ennaltatietämästi pelastuneita. Linkin ja Marion kohtalona on olla the one. Kalvinistisen uskon hartaan jäsenen kohtalona on päästä kuoleman jälkeen Paratiisiin.

Taso 2

Immanuel Kant tuhisisi ylläolevalle mallille vihaisesti. Hänen mielestään moraali oli velvollisuus johon liittyi oleellisesti päätös noudattaa velvollisuutta. Tässä mielessä predestinoitu sankari ei ole mikään sankari jolle pitäisi antaa moraalista kunnioitusta. Näin ollen "Skyrimin" kaltaisessa maailmassa olisi mahdollisuus aitoon moraalisuuteen, kun taas rajoittunut ja kontrolloiva Koopan viemäristö taas tyystin estää moraalisuuden, tarjoten vain amoraalisia seikkailuja jossa toteutetaan kohtalo. (Joka johtaa siihen erikoiseen huomioon, että vaikka siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla, niin moraalimallit ovat teorioita jotka ovat sidoksissa tosiasioihin ja niiden väliseen mekaniikkaan. Siksi tämänlaisia tulkintoja ylipäätään voidaan tehdä.)

Kantin maailmassa ihmisen oma moraalisuus on ratkaiseva. Hän ei ole vastuussa toisten tekemisistä. Näin ollen Kantin mallin ongelmaksi on joskus annettu vastaesimerkki - joka on ironista kyllä Kantin itsensä käyttämä esimerkki mitä moraalisuus tarkoittaa - jossa valitset kategoriseksi imperatiiviksesi totuuden puhumisen. Jos murhaaja tulee ja kysyy sinulta missä lapsesi ovat, jotta hän voi pistää nämä lihoiksi, olisi moraalinen teko puhua totta ja kertoa. Toki jos käskisin murhata omat lapseni, olisin Kantinkin mukaan syyllinen. Ratkaisevaa on se, että jos itse on hyveellinen niin se mitä murhaaja tekee arvostettavalla Totuudellisella Tiedoilla olisi ikään kuin murhaajan moraalinen ongelma. Ihminen ei siis ole vastuussa tekojensa epäsuorista seurauksista jos jonkun toisen ihmisen moraalivalinnat ovat mukana prosessissa.

Tämänkaltainen asetelma löytyy esimerkiksi "Fallout", jossa valehteleminen, ovien tiirikointi ja vastaava tuottavat suoraa negatiivista karmaa - vaikka murtautuminen tehtäisiin jotta voidaan pelastaa avuttomia vankeja pahoilta vastustajilta. Moni kuitenkin näkee että teetättäminen on osa prosessia ; Siksi Kalashnikovkin katuu tekoja joita hänen rynnäkkökiväärillään on tehty, vaikka teot olisivat sellaisia joita Kalashnikov ei ole tarkoittanut kiväärillään tehtäväksi. Ja siksi - ampumisten lisäksi - joku voisi pitää "Falloutia" aika moraalittomana pelinä.

Taso 3

Jos Kant ei tuota tyydytystä, johtaa moraali käytännössä jonkinlaiseen tekojen ja seurausten maailmaan. Tässä kohden on hyvä ottaa huomioita maailmasta. Sillä seurausetiikassa mallit "toimivat maailmanmekaniikalla, ja sen odotettavilla seurauksilla". Tätä mallia noudattaa esimerkiksi juridiikassa tunnettu käsite vilpitön mieli joka tarkastelee seurauksia ilmauksella "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää". (Ja sitten sanovat että juristeista ei ole hyötyä. Laki ja oikeus eivät ole identtisiä, mutta niillä on yhtymäkohtia. Ja käytännössä niiden kaiketi pitäisi olla identtisiä.)

Vaikka moraalimallit voivat olla joustavia, eivät kaikki moraaliset ratkaisut peleissä toimi tasaisesti. Pelien suunnittelussa tätä voidaan kuvata "näennäiseksi valinnanvapaudeksi". Se on joissain tappelupeleissä erittäin korostunut. Pelissä saattaa olla tuhansia erikoisliikkeitä, mutta oikeasti vain muutama niistä on riittävän tehokas - ja osa niistä on tehokkuuteensa nähden älyttömän vaikeita. Näin ollen tosiasiallinen sovellettavien erikoisliikkeiden määrä jää usein yllättävänkin pieneksi.

Hieman vastaavaa "tekovalinnaisuutta" tapahtuu jos pelissä on mekaniikkaan sidottu moraalinen järjestelmä joka muuttaa pelien tapahtumia jotenkin. Näin peleihin saadaan hirvittävästi moraalisia rakenteita. Ja nämä eivät noudata samaa hyvyyden mallia. Edes peleissä joissa tarkoituksena on olla hyvyyden puolella pahuutta vastaan. Ja vaikka karsittaisiin tämä niihin peleihin jotka sallivat väkivallan ja tappamisen osana tätä prosessia, ei tilanne oikeastaan muuttuisi oleellisesti. ; Se, mikä määritellään hyväksi ja pahaksi vaihtelee yllättävänkin paljon. ; Jos otetaan "Infamous" -peli esimerkiksi, voimme huomata että se on hyvin dikotominen. Jos kuljet ympäriinsä tappamassa ihmisiä, keräät pahaa voimaa ja jos parannat ihmisiä, keräät hyvää voimaa. Seuraukset painavat paljon.

Taso 4

Väittäisin, että nyt olemme menneet sen verran pitkälle että voimme palata "Skyrimiin". Sillä Skyrimin maailmassa "viestit eivät kulje kovin tehokkaasti". Tästä seuraa tietty katkos tyylipuhtaaseen seurausetiikkaan. Hahmo tapaa hirvittävästi eri paikoissa olevia ihmisiä. Ja se, miten häntä kohdellaan riippuu siitä minkälaiset statistiikat ja taidot hänellä ovat. Esimerkiksi minun hahmoni on puhetaitoinen, joten tätä pidetään hyvänä heppuna. Tämä maine säilyy, vaikka hahmoni on päätynyt tekemään joitain varsin kyseenalaisia tekoja.

Tässä mielessä "Skyrim" itse asiassa oikein huutaa eroa pelisarjan edeltäjään, "Oblivioniin". Oblivion oli seurauseettinen, sillä teot oli luokiteltu sankarillisiksi ja paheellisiksi ja niihin oli liitetty ilmaus "Fame and Infamy". Siinä katsottiin tilastoista miten monta ihmistä oli tavannut, ja miten oli heitä kohdellut. Tästä rakentui maine, ja hahmoa kohdeltiin sen mukaan. Tässä mekaniikassa valta ja voima ovat vastuuta maineen kautta. Joka on hyvin tyypillistä seurauseettiselle ajattelulle.

"Skyrimiä" on tämän konseptin puutteen vuoksi melko vaikea mallintaa seurausetiikalla. Tai oikein millään muullakaan yllämainitsemallani tavalla. Sillä Skyrim on äärimmäisen Aristoteelinen. Ja hänellä ytimessä on hyve. Ei velvollisuus- tai seurausetiikka. Aristoteles esittikin aivan suoraan että etiikassa ei ole kyse siitä että tehdään hyviä tekoja, vaan siinä että ollaan hyviä ihmisiä.

"Skyrimin" maailmassa, maailmassa jossa kaikkea voi yrittää, on nimittäin usein käytännössä tasoja joita voi tehdä hallitulla tasolla. Yrittäminen ja onnistuminen ovat eri asioita. Kuitenkin yrittäminen on myös harjoittelua. Ja tasonnousun yhteydessä voi harjoittaa kikkoja vain taitoihin jotka ovat muutoin korkeita. Aristoteles mallinsi etiikkansa hyvin tällä tavoin. Hän esitti, että ollakseen hyveellinen, ihmisen pitäisi hakea viisautta. Ja viisaudella hänen pitäisi tietää mitä hyveellinen ihminen ja hyveellinen ominaisuus vaikuttaisi jossain tilanteessa. Ja sitten pitäisi harjoitella tätä hyvettä kunnes siitä tulee tapa.