Kristinuskon paratiisikertomus on samanaikaisesti nostalginen kertomus menneisyydestä. Että lupaus siitä että tämä palaa tulevaisuudessa. Tämänlaiset tarinat ovat yleisiä muutoinkin. "Kalevalassa" Väinämöinen seikkailee maagisessa maailmassa, lopussa hän poistuu ja lupaa palata. Näin tekee myös Kuningas Arthur, Terminator - sekä tietysti supersuosittu suurenmoinen pelastuszombie Jeesus Kristus.
Jokin tämänlaisissa palaamistarinoissa viehättää erityisen voimakkaasti kaikensortin pseudotieteilijöitä. Esimerkiksi New Agessa on enemmän sääntö kuin poikkeus vetää jollain tavalla perinteisiin vetoamalla viittaus muinaiseen viisauteen ja aikaan joka oli jotenkin henkisempi ja elämänlaadultaan parempi kuin nykyään. Näiden unohdettujen muinaisten viisauksien uskotaan palaavan. Ja tietysti biodynaamisten homeopaatti-kvanttimystikkojen lauma tai muu vastaava laitetaan tämän tapahtuman keskiöön. Sitä ollaan osana palaamista, tarinassa sankareita - tai vähintään sankarin sidekickejä.
Sama tarina on tietysti myös kreationismissa ja Intelligent Designissä. He kuvaavat aikaa jolloin kristinusko oli tieteenteon ytimessä, ja että tästä on harhauduttu "vääriin uskontoihin". Mutta nyt sitä ollaan elämässä mielenkiintoisia aikoja, jona vanhat paradigmat tuppaavat takaisin. Näin syntyy "Return of the Paley" ja vanhat kulta-ajat tulevat takaisin. (Vaikka he omien sanojensa mukaan haistavatkin herkästi kaikenlaisia ideologisia narraatioita, tämä tarina on jotain jota Intelligent Designläiset eivät analyyseissään löydä, jostain syystä.)
Useimmat skientistit ja tieteenfilosofitkin taas katsovat tieteen olevan kumulatiivista. Tällöin esimerkiksi flogistoniin ei käytännössä ole oikein palaamista. Se kun on jo kumottu ja hedelmättömäksi osoittautunut, kokeilujen jälkeen heikoksi punnittu. He korostavat sitä että "paluuta ei ole" ja että esiin on nostettava uusia hypoteeseja jotka kenties täsmentävät hommia entisestään tai sitten nekin heitetään historian romukoppaan. Heille ei ole luvassa paradigmojen ylösnousemusta. Heille pseudotietelijät ovat vaan ainoastaan kuopattujen epäonnistuneiden ajatusten neckromansereita joiden luomukset sitten laahustavat ympäriinsä vain karusti ja kaukaa katsoen hyviltä ideoilta näyttäen - ja mitä ilmeisemmin aivoja jahdaten.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arthur. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arthur. Näytä kaikki tekstit
maanantai 31. lokakuuta 2011
tiistai 11. tammikuuta 2011
It's only a model. Shh.
Usein, kun puhutaan vanhemmista historiallisista hahmoista, heidän olemassaoloonsa liittyy monenlaisia epämääräisyyksiä. Esimerkiksi Sokrates on sinällään vaikea hahmo, että hänet tunnetaan lähinnä kuulopuheiden kautta. Hänet mainitaan näytelmissä ja Platonin kirjoituksissa. On kuitenkin vaikeaa sanoa missä määrin Sokrateen mielipiteet ovat hänen omiaan ja missä määrin Platon on ulkoistanut Sokrateehen mielipiteitään jotka olivat niin poliittisesti epäkorrekteja, että hän ei niitä omissa nimissään uskaltanut sanoa.
Joku voisi luulla että nyt homma paukahtaa Jeesukseen. Mutta tosiasiassa se paukahtaa kuningas Arthurin legendaan. Häneen nimittäin suhtaudutaan kahdella tavalla. Ensimmäisen mukaan Arthur on legenda ja toisen mukaan hän on ollut todella olemassaoleva henkilö. Tietysti olemassaoloon uskovat eivät katso että tämä olisi syy uskoa velhouteen. Merlin ja muut vastaavat elementit nähdään ikään kuin ajan mukana tulleiksi vääristymiksi tai alkujaan lähteneisiin taikauskoisiin näkemyksiin. Mutta heistä asioiden välillä olisi kuitenkin nähtävissä yhteys.
Joitain viitteitä yhteyksistä tietysti onkin. Luultavasti tunnetuin on Tintagelin linnanrauniot Cornwallissa. Arthurin esitetään syntyneen siellä. Sieltä on löydetty kaiverrus joka mainitsee nimen "Artognou". Se muistuttaa kovasti "Arthuria". Se ei toki itsessään todista että Arthur olisi ollut historiallinen hahmo. Tosin tässä kohden nimeämisasiaa vaikeuttaa se, että osissa tulkinnoista Arthur yhdistetään roomalaisiin legioonalaisiin. Kahden "Artorius" -nimisen sotilaan tiedetään palvelleen britanniassa. Toisaalta nimen ajatellaan olevan joskus myös arvonimi. Walesin kielen arth ja latinan kielen ursus -yhdistelmänä. Molemmat tarkoittavat karhua. Syynä symbioosiin olisivat myös roomalaiset ; Brittejen tiedettiin käyttävän tavallisesti "rinnakkaisnimiä", eli englanti ja latina fuusioitiin. Tälläinen yhdistelmä "arhursus" onkin varsin lähellä "Arthur" -nimeä.
Arthur liitetään 400-500 -luvuille. Niihin aikoihin britanniassa olikin hyökkääjää jos jonkinlaista. Arthurin tarina on sinänsä mielenkiintoinen, että aihe oli kelttien tarustossa. Se levisi eurooppaan 1100 -luvulta lähtien ja liittyi sen aikaiseen ritariromantiikkaan. Tarina saa ajan mittaan myyttisempiä sävyjä. Esimerkiksi Arthuriin liitettävä Graalin maljan uskotaan olevan kristillisen mystiikan vaikutusta. Tosin myös kelteillä oli perinteessään erityisiä taikapatoja, joten asiassa voi olla synergistisiäkin sävyjä.
Arthur mainitaan jossain lähteissä. Munkki Gildas kirjoitti hänestä 550 -luvulla. Hänen aineistossaan Arthurista olevat maininnat ovat melko epämääräisiä. Yhdeksi syyksi ajatellaan se, että Arthurin elämästä oli tuolloin niin vähän aikaa, että asiat olivat "yleisessä tiedossa", jolloin senkaltaisilla yksityiskohdilla lähinnä rasitettaisiin ja tylsistyttäisiin ihmisiä. Tätä tuoreemmat lähteet ovat yksityiskohtaisempia, mutta niihin on otettu aineistoa kansanperinteestä, jolloin tapahtumien todellinen luonto muuttuu vaikeammin arvioitavaksi ; Osa lainatusta aineistosta voi olla tottakin ja osa on tarinankertojien värittämää. Näin esimerkiksi Nenniuksen aineistoa vuodelta 829 pidetään sävyttyneenä, vaikka hänen katsotaankin pyrkineen hankkimaan ensi sijassa mahdollisimman luotettavaa tietolähdettä ennen kuin turvautui epämääräisempiin lähteisiin.
Nenniuksen mukaan Arthur ei korostetusti ole kuningas, vaan enemmänkin sotapäällikkö, "dux bellorum". Tätä kautta jotkut historioitsijat uskovat Arthurin olleen merkittävä sotapäällikkö.
Chris Turney lähestyy kirjassaan "Luut, kivet, tähdet - iänmäärityksen tiede" Arthuria sitä kautta, että kirjoitetun historian lukeminen ei ole objektiivista, ja aineisto on värittynyttä. Siksi asiasta ikään kuin tehdään malleja, joiden todennäköisyyttä voidaan arvioida. On esimerkiksi helppoa heittää velhouden kaltaiset elementit syrjään "taikauskona", jolloin tulkintaa saadaan painotettua.
Turney läpikäy Arthurista olevan kirjallisen aineiston. Gildasin "The Ruin of Britain", Nenniuksen "History of Britons", Annales Cambriaen "Walesin aikakirjat", Bedan "Historia Ecclesiasticon", "Anglo-Saxon chroniclesin" ja Monmouthin "The history of the Kings of Britain" .
Näistä saamiaan tietoja hän otti sellaisenaan. Esimerkiksi jos aineisto mainitsee vuosiluvun, se on taulukoitu mukaan. Samoin hän yhdisti tapahtumia tunnettuihin paikkoihin ja henkilöihin, jota kautta saadaan myös uusia aikajaksoja joita ei ole aineistossa suoraan mainittu. Esimerkiksi:
1: Hän otti avukseen esimerkiksi yhteyden Tintageliin ja tulkitsi Monmouthin kirjaa sen valossa. Samoin historiassa tiedetyt kansojen taistelut auttavat asian lähestymisessä.
2: Koska Arthurin kerrotaan taistelleen sakseja vastaan, on selvää että siitä on apua Arthurin ajoittamisessa.
3: Monmouth ajoittaa Arthurin kuoleman vuodelle 542 (jKr). Hän kuitenkin sitoo Arthurin elossaoloajan myös keisari Leoon, jonka tiedetään toimineen 457-474(jKr.) Tätä kautta Arthurin ajoittaminen onkin varsin sekavaa. Ajoituksesta saadaan ikään kuin vain arvio. Tosiasiassa siihen aikaan vuosilukuihin suhtauduttiin hieman nykyistä ylimalkaisemmin.
Näin on helppo huomata, että Arthur, sekä esimerkiksi hänen käymänsä taistelut "kelluvat". Eri lähteet antavat hieman eri ajan esimerkiksi Badonin taistelulle. Niistä saadaan kuitenkin jonkinlainen arvio ; Jos Arthur oli todellinen hahmo, hänen elinaikanaan oli 400 -luvun loppu ja 500 -luvun alku.
Turney esittää että Arthurin olemassaolosta olisi tietynlaisia aihetodisteita. Esimerkiksi hän mainitsee nimimuodin ; 500 -luvulla Arthur -nimi yleistyi räjähdysmäisesti. Aikaisemmin se oli ollut suhteellisen harvinainen nimi. Jos tilanne on todella ollut niin, että roomalais-kelttiläiset joukot päihittivät maahan tunkeutuvat saksijoukot epätoivoisina aikoina, joten ei ole ihme että heidän johtajastaan on ollut tärkeä hahmo. Jolloin ei ole ihme, että hänen nimeään imitoidaan. Ja niin selittyy se, miten yht'äkkiä olikin muodiksta olla tämänniminen. Sen niminen, joka on myöhemmin liittynyt legendoihin ja sekoittunut tarinoihin.
Otsikkoteksti on, tietysti, "Monty Pythonia". Se lausutaan Kuningas Arthurin "Camelot" -linnasta elokuvassa "Monty Python and the Holy Grail". Sopii aiheeseen. Lisähuomautuksena en voi olla mainitsematta, että kirjoittajan maili "eats a spam a lot."
Joku voisi luulla että nyt homma paukahtaa Jeesukseen. Mutta tosiasiassa se paukahtaa kuningas Arthurin legendaan. Häneen nimittäin suhtaudutaan kahdella tavalla. Ensimmäisen mukaan Arthur on legenda ja toisen mukaan hän on ollut todella olemassaoleva henkilö. Tietysti olemassaoloon uskovat eivät katso että tämä olisi syy uskoa velhouteen. Merlin ja muut vastaavat elementit nähdään ikään kuin ajan mukana tulleiksi vääristymiksi tai alkujaan lähteneisiin taikauskoisiin näkemyksiin. Mutta heistä asioiden välillä olisi kuitenkin nähtävissä yhteys.
Joitain viitteitä yhteyksistä tietysti onkin. Luultavasti tunnetuin on Tintagelin linnanrauniot Cornwallissa. Arthurin esitetään syntyneen siellä. Sieltä on löydetty kaiverrus joka mainitsee nimen "Artognou". Se muistuttaa kovasti "Arthuria". Se ei toki itsessään todista että Arthur olisi ollut historiallinen hahmo. Tosin tässä kohden nimeämisasiaa vaikeuttaa se, että osissa tulkinnoista Arthur yhdistetään roomalaisiin legioonalaisiin. Kahden "Artorius" -nimisen sotilaan tiedetään palvelleen britanniassa. Toisaalta nimen ajatellaan olevan joskus myös arvonimi. Walesin kielen arth ja latinan kielen ursus -yhdistelmänä. Molemmat tarkoittavat karhua. Syynä symbioosiin olisivat myös roomalaiset ; Brittejen tiedettiin käyttävän tavallisesti "rinnakkaisnimiä", eli englanti ja latina fuusioitiin. Tälläinen yhdistelmä "arhursus" onkin varsin lähellä "Arthur" -nimeä.
Arthur liitetään 400-500 -luvuille. Niihin aikoihin britanniassa olikin hyökkääjää jos jonkinlaista. Arthurin tarina on sinänsä mielenkiintoinen, että aihe oli kelttien tarustossa. Se levisi eurooppaan 1100 -luvulta lähtien ja liittyi sen aikaiseen ritariromantiikkaan. Tarina saa ajan mittaan myyttisempiä sävyjä. Esimerkiksi Arthuriin liitettävä Graalin maljan uskotaan olevan kristillisen mystiikan vaikutusta. Tosin myös kelteillä oli perinteessään erityisiä taikapatoja, joten asiassa voi olla synergistisiäkin sävyjä.
Arthur mainitaan jossain lähteissä. Munkki Gildas kirjoitti hänestä 550 -luvulla. Hänen aineistossaan Arthurista olevat maininnat ovat melko epämääräisiä. Yhdeksi syyksi ajatellaan se, että Arthurin elämästä oli tuolloin niin vähän aikaa, että asiat olivat "yleisessä tiedossa", jolloin senkaltaisilla yksityiskohdilla lähinnä rasitettaisiin ja tylsistyttäisiin ihmisiä. Tätä tuoreemmat lähteet ovat yksityiskohtaisempia, mutta niihin on otettu aineistoa kansanperinteestä, jolloin tapahtumien todellinen luonto muuttuu vaikeammin arvioitavaksi ; Osa lainatusta aineistosta voi olla tottakin ja osa on tarinankertojien värittämää. Näin esimerkiksi Nenniuksen aineistoa vuodelta 829 pidetään sävyttyneenä, vaikka hänen katsotaankin pyrkineen hankkimaan ensi sijassa mahdollisimman luotettavaa tietolähdettä ennen kuin turvautui epämääräisempiin lähteisiin.
Nenniuksen mukaan Arthur ei korostetusti ole kuningas, vaan enemmänkin sotapäällikkö, "dux bellorum". Tätä kautta jotkut historioitsijat uskovat Arthurin olleen merkittävä sotapäällikkö.
Chris Turney lähestyy kirjassaan "Luut, kivet, tähdet - iänmäärityksen tiede" Arthuria sitä kautta, että kirjoitetun historian lukeminen ei ole objektiivista, ja aineisto on värittynyttä. Siksi asiasta ikään kuin tehdään malleja, joiden todennäköisyyttä voidaan arvioida. On esimerkiksi helppoa heittää velhouden kaltaiset elementit syrjään "taikauskona", jolloin tulkintaa saadaan painotettua.
Turney läpikäy Arthurista olevan kirjallisen aineiston. Gildasin "The Ruin of Britain", Nenniuksen "History of Britons", Annales Cambriaen "Walesin aikakirjat", Bedan "Historia Ecclesiasticon", "Anglo-Saxon chroniclesin" ja Monmouthin "The history of the Kings of Britain" .
Näistä saamiaan tietoja hän otti sellaisenaan. Esimerkiksi jos aineisto mainitsee vuosiluvun, se on taulukoitu mukaan. Samoin hän yhdisti tapahtumia tunnettuihin paikkoihin ja henkilöihin, jota kautta saadaan myös uusia aikajaksoja joita ei ole aineistossa suoraan mainittu. Esimerkiksi:
1: Hän otti avukseen esimerkiksi yhteyden Tintageliin ja tulkitsi Monmouthin kirjaa sen valossa. Samoin historiassa tiedetyt kansojen taistelut auttavat asian lähestymisessä.
2: Koska Arthurin kerrotaan taistelleen sakseja vastaan, on selvää että siitä on apua Arthurin ajoittamisessa.
3: Monmouth ajoittaa Arthurin kuoleman vuodelle 542 (jKr). Hän kuitenkin sitoo Arthurin elossaoloajan myös keisari Leoon, jonka tiedetään toimineen 457-474(jKr.) Tätä kautta Arthurin ajoittaminen onkin varsin sekavaa. Ajoituksesta saadaan ikään kuin vain arvio. Tosiasiassa siihen aikaan vuosilukuihin suhtauduttiin hieman nykyistä ylimalkaisemmin.
Näin on helppo huomata, että Arthur, sekä esimerkiksi hänen käymänsä taistelut "kelluvat". Eri lähteet antavat hieman eri ajan esimerkiksi Badonin taistelulle. Niistä saadaan kuitenkin jonkinlainen arvio ; Jos Arthur oli todellinen hahmo, hänen elinaikanaan oli 400 -luvun loppu ja 500 -luvun alku.
Turney esittää että Arthurin olemassaolosta olisi tietynlaisia aihetodisteita. Esimerkiksi hän mainitsee nimimuodin ; 500 -luvulla Arthur -nimi yleistyi räjähdysmäisesti. Aikaisemmin se oli ollut suhteellisen harvinainen nimi. Jos tilanne on todella ollut niin, että roomalais-kelttiläiset joukot päihittivät maahan tunkeutuvat saksijoukot epätoivoisina aikoina, joten ei ole ihme että heidän johtajastaan on ollut tärkeä hahmo. Jolloin ei ole ihme, että hänen nimeään imitoidaan. Ja niin selittyy se, miten yht'äkkiä olikin muodiksta olla tämänniminen. Sen niminen, joka on myöhemmin liittynyt legendoihin ja sekoittunut tarinoihin.
Otsikkoteksti on, tietysti, "Monty Pythonia". Se lausutaan Kuningas Arthurin "Camelot" -linnasta elokuvassa "Monty Python and the Holy Grail". Sopii aiheeseen. Lisähuomautuksena en voi olla mainitsematta, että kirjoittajan maili "eats a spam a lot."
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
ex calce liberate
Jos aletaan jauhamaan ihanneideaalistani, minun on vastattava yhteen kysymykseen. Ja yhteen kysymykseen ainoastaan. Mikä on miekkamies?Miekkasta; aristokraattinen vapautettu.
Miekankäyttäjään liittyy vahvasti termi gentleman. Nuija johon on lyöty naula tuntuu barbaariselta, ja iso kaksiteräinen taistelukirves antaa toisenlaisen ja aggressiivisen kuvan. Tikarilla taas varustautuu mielikuvissamme rosvo tai salamurhaaja. Ei ole todellakaan merkityksetöntä minkälaista lelua katsoo kantavansa. Miekka on symboli.
Miekkaan on aina liitetty mystisiä ominaisuuksia. Sen valmistaminen on ollut vaikeaa, jolloin ei ole ihme että sen valmistaminen on ollut erityistaito joka on tuntunut jopa taikuudelta. Takkiraudassa esitelty Seppä Wayland metodeineen voi tuntua jopa nykypäivänä kansantarinalta ja poppauskolta. Joltain jonka toiminta ei tunnu järkevältä vaikka on. Miekkoihin on liitetty mystisiä ominaisuuksia, esimerkiksi kuningas Arthurin miekan ajateltiin tekevän voittamattomaksi. Teräs olikin kova juttu, ja excalibur on johdettavissa otsikon lauseesta, ja kääntyy "kivestä vapauttamiseen." Miekka vedetään/irrotetaan kivestä.
Koska miekka oli vaikea valmistaa ja kallis, se tarkoitti sitä että voit saada sen haltuusi muutamaa kautta: (1) Olit yksinkertaisesti rikas. Tämä tarkoittaa aristokraattisuutta ja maallista mahtia. (2) Olit saanut sen lahjaksi, jolloin kyseessä oli kunnianosoitus jostain hyveestä, kuten rohkeudesta tai avuliausuudesta. Miekan antaminen kertoo myös siitä että sinuun luotetaan. (3) Olit tappanut vihollisen jolla oli miekka ja kerännyt voitonmerkin. Tämä tarkoitti että olit ansioitunut soturi.
Siksi on selvää että miekalla on tietynlainen kuva. Skientisti ei voi päästä juurikaan tätä lähemmäs mystistä.
Miekka vapaan miehen tunnuksena.
Terry Brown on erikoistunut englantilaiseen miekkailuun. Hänen mukaansa miekkaa pidettiin vahvasti symbolisena eleenä, jossa korostettiin kantajansa vapautta. Vapaan miehen tuli kantaa miekkaa.
1: Vaikka miekankäyttö tietysti liittyykin sortajienkin mahtiin, on tässä mielenkiintoinen mutka englannin kohdalla. Brownin mukaan englannissa miekan käyttöä haluttiin loppuvaiheessa rajoittaa vahvasti, koska tässä vaiheessa sen ei enää katsottu sopivan kristilliseen elämään, ilmeisesti liian moni aatelinen valistusherrasmies oli ateisti ja miekan ystävä. Tämä alakohta oli tietysti sitä varten että voin laittaa tähän vitsailua vapaasta ajattelusta ja vapaa -ajattelijoista. [ En keksinyt mojovaa, joten kuvittele se tähän.] Kirkko ei toki tuhonnut miekan asemaa : Miekan vei mahdista tuliaseiden kehitys. Taisteluetäisyydet muuttuivat niin että miekalle ei ole tarvetta. Kuopissa, juoksuhaudoissa ja muissa ahtaissa lähitaistelutilanteissa puukot ja tikarit ovat lyhyitä ja paremmin tilanteeseen sopivia. Miekka helposti vain kolkkaisi reunoissa ja esteissä. (Ja sitäpaitsi miekan etäisyyden saa hoidettua kivääriin liittyvällä pistimellä.
Miekkaa kantava oli siis kyvykäs puolustamaan kannanottojaan, näkemyksiään ja oikeutta. Näin jos joku yriti tallata oikeuksia, hän ei jäänyt toisen vallankäytön ja pyrintöjen alle koska hän kykeni puolustautumaan kunnioitettavalla ja pelottavalla pätkällä silpovaa metalliterää.
1: Kun otan tässä kohden avukseni Cannettin, jonka mielestä kaiken vallankäytön takana kummittelee aina väkivalta, miekka soveltuu symboliksi kaikkeen nykyajan vallankäyttöön, olipa se sitten argumentaatiota, manipulaatiota tai mitä tahansa.
Tässä on tietysti sanottava pari sanaa kaksintaistelusta. Sillä miekka liittyy vahvasti kaksintaisteluperinteeseen. Kentällä pidemmät aseet olivat suositumpia. Ja sisätiloissa ei ole useinkaan tilaa käyttää miekkaa koko sen potentiaalilla. Miekka ei ole välineenä ylivertainen missään, se on vain kohtuu hyvä kaikkialla. Kaksintaisteluihin se kuitenkin sopii perinteen mukaan erityisen vahvasti. Tässä on olennaista ymmärtää, että kaksintaistelu ei ole salavihkainen hyökkäys. Se ei ole myöskään itsepuolustusta. Se on "ritualisoitu apinatanssi", jossa keskiössä on herrasmieskunnia ja se miten sen puolesta ollaan valmiita kuolemaan. Tämän pitäisi tuoda mieleen - ei toki sitä että mentäisiin silpomaan toisia palasiksi - vaan sitä, että se mitä tekee pitäisi tehdä niin että olisi oikeasti valmis kaksintaistelemaan asian puolesta. Tämä lisää asioihin merkityksellisyyttä ja sen pitäisi rajoittaa epäreiluja temppuja elämässä. Näin kaksintaistelun haluttavat ominaisuudet tiivistyvät kolmikkoon : Valta. Vapaus. Vastuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)