Miksi luovuin panpsykismistä?

Minulla oli nuoruudessani panpsykistinen vaihe. Se oli hämmentävää aikaa. Sittemmin olen luopunut tästä. Ja tein tämän tietyistä syistä. Näitä voi kuitenkin olla vaikea selittää suoraan panpsykismin kautta. Siinä olevat ongelmat ovat itse asiassa tuttuja muualta.

Turpa rullalle kun
tietoisuuden aurinko paistaa
niin hyville kuin pahoille.
Ja risukasaankin!

Tarkalleen ottaen syyni luopua panpsykismistä ovat likimain samat joiden vuoksi pidän uusplatonismia huonona. Ja uusplatonismi ei ole koskaan viehättänyt minua. Uusplatonismissa eräs tärkeä konsepti on ajatus siitä että Anima mundi (~maailmansielu) emanoi Absoluuttia. (Koen tiettyä vastenmielisyyttä Hegelin maailmanhenkeä kohtaan. Sekin on tässä asiassa lähisukuinen.) Ja tämä on itse asiassa ongelmallinen. Sillä eihän tässä selitetä sielullisuutta vaan ongelma siirretään taaemmas. Ihmiset ovat sielullisia koska jokin muu on sielullista. Uusplatonismin kohdalla tämä on vain helpompi huomata kuin panpsykismissä jossa pinnallisesti puhutaan kvanttitilojen ominaisuuksista jotka ovat analogisia ihmisten tietoisen valintaprosessin kanssa. (Kunhan ensin oletetaan mielenfilosofisesti mitä valinta tarkoittaa ja mitä valinnan hetkellä tapahtuu.) Eli ihminen on tietoinen kun jokin muu on tietoista.

Ja filosofiassa on joitain asioita jotka suunnilleen kaikki tunnustavat olevan enemmän tai vähemmän heikkoja. Itse asiassa argumentin heikkoudet on tiedetty Descartesin ajoista. Tarkemmin sanoen hieman Descartesin jälkeen sillä hän nosti esiin argumentin jonka kommentaarit toivat esiin tiettyjä huomioita.

Siksi onkin hyvä vilkaista Descartesin ns. "Trademark -argumenttia". Se ei ole hänen kaikista tunnetuimpia argumenttejaan. Ja minun mielestäni tämä argumentti onkin ansiokas ainoastaan siksi että se on huono sellaisella erityisellä tavalla jossa huonoudet ovat helposti demonstroitavissa. Voimme siis enimmäkseen oppia Descartesin virheistä.
1: En malta olla huomauttamatta että argumentti on jumalatodistus. Niiden kohdalla uskovaisten on kenties helpompi tehdä virheitä. Haluttu lopputulos sekoittuu ihmisen motivaatioiden sävyttämässä mielessä helposti samaksi kuin hyvä argumentti.

Ensin on syytä kuvailla Descartesin argumenttia.

Argumentti on kirjassa joka on tunnettu nimenomaan cogito -oivalluksesta. Descartesin ideana oli ensin epäillä kaikkea ja sitten löytää varmat asiat. Näiden varmojen asioiden avulla hän voi sitten ponnistaa eteenpäin. Siihen että hän voisi tietää, kenties jopa kaiken.

Descartes tiedosti että on olemassa oikea todellisuus (formal reality) ja ihmisen kokemusmaailman subjektiivinen todellisuus (representational reality) ja että ei ole väistämätöntä että nämä olisivat yhtenevät. Tämä huomio on relevantti ja sen taustata on tärkeää jaotella asioita ontologiaan ja epistemologiaan. Tai Kantilaiseen tapaan jakaa asiat noumenaaliseen ja fenomenaaliseen. Tai puhua monien pragmatistien tapaan phaneroneista. (Josta päästään immersiiviseen suhteeseen havaintoihin. Joka taas on minulle tärkeä katsantokanta.)

Descartes kuitenkin lähti tämän kaiken jälkeen todistamaan jumalaa. Ja hän käytti tässä päättelyketjua jossa jotkin asiat ovat varmempia kuin toiset. Ihmisillä oli käsityksiä. Ja niiden välillä on hierarkia. Perustavammat asiat aikaansaavat seurauksia, mutta nämä seuraukset eivät voi luoda perustavampia asioita. Siksi aikaansaajat ja aikaansaadut eivät ole samanarvoisia.

Descartes katsoi että ihmiset näkevät maailmassa ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet rakentuvat sen varaan että on olemassa jotain rajallinen kohde joka on ainetta. Siksi meillä ei voi olla ruskeaa väriä leijumassa jos meillä ei ole pöytää jolla on tuo sama ruskean ominaisuus. Lisäksi oli äärettömiä ja ikuisia asioita jotka antoivat ominaisuudet rajalliselle aineelle. ; Descartesin mukaan hierarkia toimii juuri näin sen vuoksi että seuraus on heikompi kuin syy. Seurauksella voi olla vain sen laatuisia ominaisuuksia joita on perustavammalla asialla. Näin ollen esineen havaittava kovuus on vähemmän varma ja vähemmän todellinen kuin ääretön ja ikuinen kovuuden heijastaja. Silta on kova koska se on tehty kivestä ja raudasta jotka ovat kovia. Joten kivien ja raudan kovuus johtuu jostain ikuisemmasta ja absoluuttisemmasta kovuudesta.

Ja Jumala onkin "alkusyy" hyvin yleisesti ; Hän on siis lähde kaikille maailman ominaisuuksille. Descartes esitti myös että Jumala kuvataan kaikkivoipana ja kaikkivaltiaana. Ja että tämä tarkoittaa samaa kuin ääretön. Näin ollen ihmisen kohdalla on huomattava että ihminen on itse asiassa rajallinen ajallinen olento. Hän ei siis voisi saada päähänsä ikuisuuden ajatusta ilman aidon ikuisuuden apua. Ihmisessä ei voisi olla ominaisuutta äärettömälle ellei olisi ääretöntä Jumalaa joka on luonut ihmisen. Jumala on siis luonut ajatuksen äärettömästä siirtämällä oman ominaisuutensa ihmiseen. Ja ihminen ajattelee ääretöntä ja ikuisuutta koska se on ikään kuin sisään kirjottu Jumalan tekijänoikeusleima.

Descartesin mukaan ominaisuuksien hierarkisuus koski sekä todellista maailmaa että ihmisten päänsisäistä maailmaa. Ja siksi argumentti oli hyvin kaikenkattava ja ehdoton. Siksi Descartes ei rajallisena (finite) voisi luoda ajatusta Jumalasta (infinite) vaan on oltava niin että Jumala on luonut ihmisen. Jumala ei ole ihmisen aikaansaama seuraus, ihminen on Jumalan seuraus. Ihminen ei ole Jumalan syy vaan Jumala on ihmisen syy.

Miksi tuo ei ole uskottava argumentti?

Argumenttia voi moittia monista eri kulmista. Nostan tällä kertaa esiin kuitenkin kaksi pääteesiä. Sillä tämä ei ole Descartes -kritiikki vaan panpsykismikritiikki jossa Descartesin kritiikki toimii helpottavana apukeinona. (Minusta tämä ei ole omituista tai vaikeaa tai mutkistavaa. Joku saattaa erinäisistä syistä olla vahvasti erimielinen tästä.)

Klassisesti ottaen Descartesin ajatus teismistä Jumalan signeerauksena voidaan jakaa kahteen pääteesiin joita voidaan kritisoida varsin helposti ja vastaansanomattomasti. Premissit vaaditaan jotta johtopäätös olisi pätevä. Mutta nämä premissit ovat heikkoja joten argumentti on huono:
1: "Todellisuuden tasonäkemyksen" (Levels of Reality Principle) mukaan (a) ontologisesta kulmasta jotkut asiat ovat enemmän tosia kuin toiset. Voidaan kuitenkin ajatella että olemassaolo on jotain joka joko pitää paikkaansa tai ei pidä. Eli ei siis olisi olemassa puolikasta olemassaoloa. (b) Epistemologisen joustamisenkin jälkeen voidaan ajatella että se mitä Descartes tarkoittaa vahvemmalla on itse asiassa abstraktimpaa. On varmempaa että meillä on havaittu ruskea ominaisuus kun taas ajatus siitä että puu on ruskeaa on induktiivinen estimaatti joka nojaa siihen että tiedämme monta ruskeaa esinettä jotka ovat puuta. Induktio sisältää aina epävarmuutta. Joten Jumala on abstraktimpi luomus, kenties enemmän ihmisen harha kuin todellisuutta.
2: "Vain samanlaista samanlaisesta -periaate" (Causal Adequacy Principle) taas on jopa havaitussa todellisuudessamme väärä. Edes asiat jotka redusoituvat pienenpiin osasiin eivät vaadi että aikaansaavalla syyllä on tätä ominaisuutta enemmän. Vesi on huoneenlämmössä nestettä mutta vety ja happi ovat molemmat kaasuja. Ja vaikka esimerkiksi kahvikupin lämmittäminen tarkoittaa todella sitä että tungemme enemmän lämpöä kahvipannun levylle niin esimerkiksi auringon kuumuus ei johdu siitä että jokin aurinkoa kuumempi kohde lämmittäisi aurinkoa. Auringon lämpö johtuu siitä että gravitaatio tiivistää kaasuja tiukempiin kasautumiin. Auringossa oleva kaasu lämmittää itse itsensä sillä että vetovoima puristaa sen kasaan. Ja kun aurinko fuusioi vetyä heliumiksi tässä prosessissa niin on huomattava että heliumilla on fyysikon silmissä hyvinkin erilaiset ominaisuudet kuin vedyllä.

Argumentti on siis heikko. Mutta miten se panpsykismi liittyy tähän?

Mutta saadakseni todellisen voiman panpsykismiin joudun ottamaan esille eläinrääkkäyksen. ; Descartesin kannalta ikävää on se, että hän sai kritiikkiä eläimiin liittyvällä argumentilla. Hänelle esitettiin että eläimet ja kasvit ovat elollisia, mutta niiden ruumiit koostuvat aineesta. Ja ne pysyvät elossa sateen ja auringon ja muiden luonnonvoimien kautta. Mutta nämä luonnonvoimat eivät ole elossa.

"Kello tikittää
joten olen olemassa
toistaiseksi. Silpokaa
paha alligaattori
elävältä veitsillä ja
mahdollisimman pian!"
(Kapteeni Koukku)

Descartes oli vahvasti sitä mieltä että eläimillä ei ole sielua. Joten tässä kohden hän ei voi pelata sielukorttia. Ihminen ei elä vain leivästä vaan myös sielu olisi heillä jotenkin tarpeen. Eläimet olivat tätä kautta vakavampi ongelma hänen ajattelulleen. Descartes ei suostunut hyväksymään että eläimillä on sielua. Sen sijaan Descartes hän esitti että eläimet ovat vain älyllisesti suunniteltuja koneita eivätkä oikeasti elossa. Ja hän demonstroi näkemyksensä vahvuuden sillä että hän dissektoi elävältä vaimonsa koiran. Koira hänestä vain käyttäytyi kuin sillä olisi tunteet ja se olisi elossa ja tietoinen. Tämä imitaation ja käytöksen välinen ero on sitten filosofisen zombien ongelman ytimessä. (Ei liene yllätys että pidän filosofista zombieta virheellisenä ajatuskokeena. Ja Descartesia pahan jumalatodistuksia latelevan teistin arkkityyppinä.)

Panpsykismin ajatusradoissa on sävyjä joissa korostuu "samanlaisesta samanlaisuutta" -periaate. Aivot ovat todennäköisesti ainakin osittain makrofysikaalisia periaatteita noudattava systeemi. Joten on mielekästä puhua emergenssistä jossa eimielellinen ja eitietoinen osajoukko tuottaa jotain joka onkin tietoista ja mielellistä. Kvanttifysiikan analogisuus on siis epäsuorempaa ja heikompaa. (Joskin sillä voi olla osansa.) Asenne näyttää hieman siltä että Descartesin vastaus eläinten elossaoloon olisikin lähtenyt sille tielle että hän olisi hyväksynyt että eläimet ovat elossa ja että niillä on sielu. Ja että nämä johtuvat siitä että sateella ja auringonpaisteellakin on sielu. Ne kun koostuvat fysikaalisista alkeishiukkasista jotka käyttäytyvät kuin tietoiset asiat ja ilmiöt.

Kultainen keikkaus

"Sacred geometry is the study of shapes and angles that appear in nature and represent the blueprint of creation. It is the pattern of energy that forms naturally in nature and has been studied by metaphysicians and architects, and was used by the builder's of Solomon's Temple and all the great Cathedrals. These patterns form naturally in molecules of water, snowflakes, pinecones, DNA, stars, galaxies and space, virtually everywhere... Sacred geometry is the silent language of the energy of the Universe... it is the building block of the entire Universe."
(L. S. Anderson, "The Magdalene Awakening")

Suomessa on jonkin verran kaipausta ns. muinaisuskoon. Nähdäkseni tämänlainen ajattelu on normaalia uskonnollisten ihmisten ajattelua ja tätä kautta olen periaatteessa haluamassa muinaissuomenuskoisten pyrintöjä joissa he haluavat virallisen uskonnon statuksen. Tässä on luonnollisesti esteitä, koska yleensä uskontoja määritellään yllättävän vahvasti kristinuskon ehdoin.

Kuitenkin olen skeptikkona hyvin häiriintynyt siitä että moni pakana tai uuspakana harjoittaa itse asiassa varsin modernia New Agea. Sekin on toki uskonto, joka ei ole tahtonut saada uskonnon määritelmää. Mutta minua suoraan sanoen häiritsee se, että jos yritetään uskoa muinaisella tavalla, tätä ei yritetä rekonstruoida vaan tehdään jotain aivan muuta. ; Uusplatonimin sävyttämän New Agen perusluonne ei nimittäin ole  rekonstruoiva vaan synkretistinen. Se on "monikulttuurinen" ja "synteettinen". Tämä ei tietysti ole itsessään mahdottomuus, uskontoja voi rakentaa monella tavalla. Mutta on selvää että sen sitominen tietyn ajan tiettyjen ihmisten uskonnoksi on historian vääristämistä. New Age on moderni uskonto, joka elää ja hengittää verkostoitumisesta ja yleissivistyskestä eikä siitä että oltaisiin tutustuttu ja syvennytty elitistisesti yhteen tiettyyn uskontoon. (Joka on yleensä ollut se tapa.)

Historiallisesta rekonstruoinnista (miekkailun esim.) kiinnostuneelle (kuten minulle) On itse asiassa hyvin häiritsevää että esimerkiksi suomen maantieteestä haetaan Ley -linjoja ja muotoilusta, ja haetaan Pyhää geometriaa kuten vaikkapa maamerkeistä etsitään viisikulmioita, kolmioita ja muita vastaavia ja väitetään että nämä ovat tarkoituksellisia. Tällöin on selvää että takana ei suinkaan ole se, että oltaisiin muinaisuskovaisia ja todistettaisiin tätä vahvoilla historiaa rakentavilla argumenteilla. Sen sijaan tällöin on selvää, että tässä yritetään toisintaa kaikista muista kulttuureista tuttua New Agelaista maailmankuvaa. Joka on itse asiassa perustaltaan sidoksissa uusplatonistiseen ajatteluun. Se on siis varsin "länsimaista" ja "yllättävän kristillistä". Nähdäkseni tämä latistaa sen mikä Suomalaisessa vanhassa kulttuurissa on ollut omaleimaista. Pyhässä geometriassa ärsyttävää onkin selkeä presuppositionsitinen lähtökohta jossa tietty näkemys on ensin päätetty totuudeksi ja sitten jälkikäteen aineisto sovitetaan siihen väkisin. Hyvä tutkimustapa ei tätä hyväksy.

En siis väitä että kaikki muinaissuomen uskoa kannattavat ja ajavat olisivat uususkonnon kannattajia. Mutta jos he ajavat Pyhää geometriaa he eivät kyllä seuraa mitään muinaissuomalaisuutta. Nämä samat teemat ovat nimittäin tuttuja kaikkialta. Olenkin hieman huvittuneena seurannut sitä miten Dan Brownin "Da Vinci -kooden" ja "Enkelien ja demonien" jälkeen on syntynyt esimerkiksi Tom Egelandin "Liiton Vartijat" joka hakee maamerkeistä viisikantoja, ristejä ja muita vastaavia kuvioita. Nämä ovat tietysti viihteellisiä teoksia ja sinällään niitä ei voi pitää minään uskonnollis-pseudotieteellisinä kirjoina koska ne esittävät olevansa seikkailukirjoituksia. Kuitenkin niissä olevat teemat ovat tuttuja myös ihmisiltä jotka kertovat näitä aivan vastaavia asioita aivan tosissaan. Kuten eräs Da Vinci -koodia kontekstoinut homeopaatti kuvasi "Da Vinci -koodi on tietysti tarina, mutta se viittaa tosiin asioihin. Ikuinen totuus on ikuinen totuus." Onkin selvää että jos italian renessanssitaideteokset käyttävät geometrista konseptia jota haetaan ihan kaikista kulttuureista, ei tosiasiassa enää seurata mitään muinaista paikallista uskontoa vaan esitetään teoria muinaisesta mahtikulttuurista joka on luonteeltaan globaali. (Kokonaisuus syntyy siitä että Kabbalasta Jing-Jangiin sekoitetaan samaan käsitesoppaan. Yhtään kulttuuria ei tältä säästetä ja aina kun tätä sekoittelua tehdään käsitellään konseptia nimenomaan globaalina.)
1: Siinä ajatuksena on lisäksi siitä erikoinen piirre että vaikka muinaiset ihmiset ovat vain ihmisiä, he olisivat ehdottomasti oikeassa kun taas nykyihmiset eivät. Jos nykyään ihmiskunta on voinut harhautua totuudesta, miten muinaiskulttuuri olisi väistämättä estänyt tämän erehtymisen mahdollisuuden?

Syytöstäni voi perustella varsin helposti. (Keskityn Pyhään Geometriaan, en muinaissuomenuskoisiin tjsp.)

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. En suinkaan ole niitä ns. pseudoskeptikkoja jotka pitäisivät tätä lähtökohtaa vääränä lähtökohtaisesti. Olen vain hyvin pettynyt siihen miten heikoilla kantimilla argumentaatio kaiken kaikkiaan on. Kysymys on siitä mitä nähdään ja miten se perustellaan. Tai oikeastaan ei perustella.

Tosiasiassa Pyhän geometrian kannattajat eivät yleensä ottaen ole edes kovin kiinnostuneita matematiikasta - eikä tällä ole oikeastaan mitään väliäkään koska he nojaavat perusmuotoihin kuten kolmioihin, neliöihin ja joihinkin matemaattisesti melko yksinkertaisiin ja määrältään rajattuihin konsepteihin kuten kultaiseen leikkaukseen ja Fibonaccin sarjaan. Geometrian peruskurssi yläasteelta riittää yleensä Pyhälle Geometrialle. (Jos haluat hifistellä selität hieman fraktaaleista joissa on niissäkin rekursiivinen teema.)
1: Tämä yksinkertaisuus on itse asiassa jotain jota tarvitaan jotta Pyhällä Geometrialla olisi kannattajia. Jos matikka olisi liian vaikeaa harvaa jaksaisi innostaa päntätä. Matematiikan on oltava helppoa. Kuitenkin samalla kun kaikki konseptit ovat helppoja tulee mukaan epäuskottavuutta ; Miten superhieno universumin salaisuudet tuntenut Tiede perustui noin yksinkertaisiin järjestelmiin? Sellaisiin jotka nykyään ovat antiikkisia ja simppeleitä.
2: Itse asiassa geometria tässä yhteydessä onkin pohjimmiltaan esteettis-uskonnollinen ja matematiikkaa käytetään vain hämmentämään huomiota sivuun. Kaava on sama kuin kaikissa pseudotieteissä. "Kun käytetään fiinejä sanoja jossain konseptissa, koko kokonaisuuden on itsessään oltava tiedettä." Siksi tässä yhteydessä opetellaankin enemmänkin eri kulttuurien symboleja ja niihin liittyviä merkityksiä jotka sitten liitetään uskonnollis-emotionaalisella tunteella siihen matemaattiseen symboliin. Englannin kielen wikipedian vanha määritelmä kuvaa sitä miten suuret sanat eivät suuta halkaise ; "Sacred geometry may be understood as a worldview of pattern recognition, a complex system of hallowed attribution and signification that may subsume religious and cultural values to the fundamental structures and relationships of such complexes as space, time and form." on merkki siitä miten "ajasta" ja "avaruudesta" ja "todellisuuden syvimmistä rakenteista" puhuminen tuovat uskottavuutta pelkästään sillä että ne sanotaan ääneen. (Not.)

Ajatus ei ole länsimaisessa kulttuurissa ollenkaan vieras. Kolme on liitetty Jumalaan ja tähän on liitetty erityistä Merkitystä. Emotionaalinen sidos on sidottu tasasivuiseen kolmioon jonka keskellä on silmä. Pyhä Geometria on käytännössä vain sitä että tämän kulmat määritellään ja tunnistetaan jossain luonnossa, talojen tai kaupunkien sijoittelussa, taideteoksissa.
1: Tämä onkin itse asiassa selitys joka selittää samanaikaisesti sekä Pyhän Geometrian suosion että sen miksi se on pseudotiede joka on tyhmä joka näyttää viisaalta ; Kuvioiden ja konseptien yksinkertaisuus itse asiassa liittyy vahvistusharhaan. Kun Pyhän geometrian kannattaja on päättänyt että maailma seuraa harmoniaa, hän usein tekee niin että hän sovittaa näitä kuvioita kartalle. Tällöin tapahtuu ns cherry picking, kun kohteeseen sopimattomat kohdat jätetään kuvion ulkopuolelle. "Vain merkitykselliset paikat jäävät kuvion sisään", mutta ne määritetään merkityksellisiksi paikoiksi sillä että ne jäävät kuvion sisään.
2: Kun otetaan vielä huomioon se, että kuvioita on monia, esimerkiksi suora, risti, visiikulmio, neliö ja muut vastaavat, ja teoriassa sopivia kohteita on useita, on helppoa huomata että jos meillä on valittu muutamasta kohteesta kokoelma kulttuurisesti tärkeitä kohteita, jokin niistä osuu hyvin. Kulmioissa kun on käytössä eri kulmia. Asiaa mutkistaa se, että jos osa pisteistä ei osukaan oikeisiin kohteisiin, voidaan sanoa että kohde on kätketty tai tuhoutunut. Niistä voidaan hakea "varmenne" vaikkapa heilurilla tai siitä että paikalla on käyty ja tästä on saatu "fiilis". Näin ollen ei liene vaikeaa saada kuvioita osumaan kohteeseen. Tämä on itse asiassa hyvin yksinkertaista ja karkeaa cherry pickingiä ja kukaan matematiikan kaltaiseen vahvaan aksiomaattiseen järjestelmään luottava nyt viimeiseksi uskoisi tämänlaisiin yhteyksiin - ja induktiopohjaiseen tieteenfilosofiaankin nojaava "haihatteunsallivampi" tyyppi (kuten minä) kyllä nyrpistää tämänlaisen edessä nenääkin. Syy on se, että premisseistä ei seuraa johtopäätöstö oikein mitenkään. Lopputulos ei ole logiikkaa tai edes argumentti, tai edes perustelu, vaan korkeintaan vetoaminen. (Yleensä se ei ole edes tämä, se on sosiaalisesti lähinnä jotain jolla osoitetaan millä puolella ollaan ja mukaan tullaan tunnetasolla jos ja vain jos ollaan jo samassa jengissä.)

Kuitenkin hyvin usein on nähtävissä syviä ja aivan oikeita huomioita. Nämä ovat nähdäkseni hedelmällisempiä. Niissä on jonkinlainen perusteltu yhteys. Hyvin usein on ilmiselvää että kuvioita vain "nähdään" koska ne ovat perusmuotoja. Ne ovat yksinkertaisia. Mutta joskus nämä perusmuodot ovat jotain aivan muuta kuin sattumaa. Ja nämä voidaan perustella kunnolla. Silloin ei tarvitse haihatella ja laittaa hörhökertoimia kattoon.
1: Kultainen leikkaus, fibonaccin sarja ja muut ilmenemiset luonnossa eivät minua sinällään ihmetytä. Siihen liittyvää viisikantaa voidaan konstruoida esimerkiksi Venus -planeetan radasta. Tämä ei johdu viisikulmion pyhydyestä vaan siitä että venus ja maa kiertävät aurinkoa soikiomaisilla radoilla eri tahtiin. Kuvio on sivutuote joka ei ole ihme. Samoin kultaista leikkausta ja fibonaccin sarjaa löytyy luonnosta varsin ymmärrettävistä syistä. Fibonaccin sarjaa syntyy helposti iteratiivisissa systeemeissä.
2:  Pieni nettisivu aiheesta muistuttaa siitä että lukusuhteisiin aina liittyy ominaisuuksia. Ja Fibonaccin sarjan synty on karkeasti ottaen selitettävissä evoluutiolla."Why do these arrangements occur? In the case of leaf arrangement, or phyllotaxis, some of the cases may be related to maximizing the space for each leaf, or the average amount of light falling on each one. Even a tiny advantage would come to dominate, over many generations. In the case of close-packed leaves in cabbages and succulents the correct arrangement may be crucial for availability of space"
3: Samoin länsimainen kulttuuri on seurannut Platonia. Platonin kappaleet ja vastaavat perustuvat ge ovat sävyttäneet kulttuurimme. En ihmettele edes sitä että Leonardo da Vincin kaltaiset taiteilijat ovat käyttäneet sitä. Kaupunkisuunnittelussa voidaan käyttää geometriaa. Silloin tämä voidaan perustella jotenkin. Ongelmia syntyykin usein vain silloin kun yhteys on väitetty ja varsin keinotekoinen ja todisteiden puute selitetään ad hoc vaikka salaliitolla. Salaliittojen tutkiminen voi tietysti olla vaikeampaa mutta tämä on este eikä hidaste. Odotan toki kiinnostuksella milloin nämä tutkimusesteet kierretään ja saadaan esille kunnon argumentteja asiasta.

Lisäksi olen täysin samaa mieltä esimerkiksi siitä että on järkevää nähdä tasauspäiviä ja vastaavia vaikkapa Stonehengen asettelussa. Ne ovat kulttuurillisesti perusteltuja. Ongelma tulee kuitenkin tässä siitä että tähän huomioon ei jäädä, vaan väitetään että tämä liittyy siihen että Stonehengen rakentajilla oli syvempi Tosi näkemys ja ymmärrys maailmasta. Ja että tämän pitäisi olla globaali kaikkialla tapahtunut yleinen muinainen tietoisuus. ( ota täytyy löytyä kaikkialta jotta ei loukata esim. metsäläiskulttuurialueilla kasvaneita, vaikka luonnonmukaista kulttuuria sitten toisaalta arvostetaan samanaikaisesti aivan pirusti.)

Loppukannanotto

Pyhän Keskisormen sääntö!
Näen sen kaikkialla!

Pyhän Geometrian ongelmana on usei päälleliimaavuus, jossa yhteydet ovat varsin heikosti perusteltuja. Mutta tämä on vasta korkeintaan puolet ongelmasta. Etenkin aivan asiallisissa yhteyksissä on nimittäin vastassa perimmäisin ongelma. Nimittäin se, että tosiasiassa Pyhässä Geometriassa ei ole kyse edes siitä että haetaan jokin geometrinen muoto luonnosta. Sen sijaan he näkevät tässä kuviossa Pyhän ja tähän liitetään tiettyjä merkityksiä. Tätä loikkaa on hyvin vaikeaa tehdä. Itse esimerkiksi tyydyn evoluutiotasoon. Mutta tämä koetaan (a) joko loukkaavaksi eli naturalisti leikkii väärällä modernilla norsunluutornitieteellä ja ohittaa siksi Pyhyyden vaikka näkisi sen (b) evoluutio on vain välivaihe, eli evoluutio on keino jolla Pyhä on generoinut geometrian luontoon ja että siksi pitäisi katsoa evoluution ulkopuolelle. On selvää, että tämä on enemmän teologis-hengellinen väite kuin tiedettä. Ja tälläisenä meidän täytyy lopettaaakin vakavasti otettavina kaikki ne kannanotot joiden mukaan "Pyhä Geometria on tieteen ja uskonnon yhdistäjä."
1: Itse asiassa jos tiede tulee kuvioon syntyy hyvinkin karseita yksityiskohtia. Esimerkiksi Graham Hancockin "Supernatural" (se käsittelee psykoanalyysiä ja vain sivuaa aihetta toki) esittää että roska-DNA:ssa olisi sisällä kosmisia säkeitä, eli niissä olisi viestintää jota voitaisiin lähettää meille. Matemaattinen perustelu tälle on tuettavissa "tyhjän tilan" lisäksi myös sillä, että sieltä löytyy Zipfin laki. (Ja tämäkin seikka on minulle esille tuotu tässä yhteydessä.) Mutta jännittävää kyllä, tämäkin on sivutuote joka on ennustettavissa juuri siitä että tällä DNA:lla ei ole muuta virkaa kuin olla geneettisen ajautumisen kohde. Eli että se on todellakin koodaamatonta DNA:ta. Se syntyy siis samalla tavalla kuin se löytyy puhuttuihin kieliinkin. Itse asiassa DNA:han laitettu koodi ei edes säilyisi mutaatiopaineen alla. (Koska se on toiminnoiltaan eifunktionaalista, siihen kertyy ja fluktuloi muutoksia väistämättä, ja tämän sivutuote se Zipfin lakikin itse asiassa on.) Eli näkemys on konseptuaalisesti kaikkea muuta kuin argumentatiivinen ja se on itse asiassa käytännössä mahdotonta. ; Kysymys voi ensivaikutelmana tuntua haahulta, mutta sen voi ottaa vakavasti. Ja kun sen ottaa vakavasti se itse asiassa falsifoituu. Ja nimenomaan analyysin ja aineiston arvioinnin jälkeen se itse asiassa näyttää vähintään yhtä haahulta kuin sen ensivaikutelma.

Kun tiede ei kanna premisseistä ja todisteista tähän johtopäätökseen on selvää että suhde luontoon on samantapainen kuin niillä deisteillä joista Jumala on luonut maailman kellokoneistokseen. He näkevät säännönmukaisuuksia ja voivat tässä mielessä tehdä tiedettä. Yhteys Jumalaan jää uskonvaraiseksi. Tämä ei sinällään ole tietysti välttämättä huono asia. Ja tämä on yksi niistä syistä jonka vuoksi olisi mukavaa jos New Ageen kuuluvat saisivat uskonnon oikeudet. Heillä on systeemi ja tiettyjä peruskaavoja ja sääntöjä. Tästä muodostuu jonkinlainen teologia. Teologia, josta rehellisyyden nimissä puuttuu sovellustasollaan yleensä aina ns. luovuutta. Voidaan siis varsin hyvin sanoa että heillä on dogmatiikka. - Sillä sitähän se samojen ideoiden papukaijamainen toistaminen pohjimmiltaan tässä yhteydessä tarkoittaa.

Kristuksen köyhät ; Jumalan tahtoa, yrittämisen puutetta vai irrelevanttia?

Kristinuskon kenties merkittävin ihmisoikeusteema kulkee otsikon "köyhä" alla. Tämä ei ole yllättävää. Sillä siinä missä liberaalit puhuvat vaikkapa vähemmistöistä ja kommunistit työläisistä, on kristinusko nimenomaan köyhien uskonto. Ainakin alkuperältään. (a) Jeesus oli köyhien parissa ja (b) sanoi jopa rikkaalle miehelle, että käskyjen mukaan elämisen lisäksi hänen tulisi antaa rahansa köyhille. (c) Ja kristinusko otti mielellään kannattajikseen köyhiä ja maailmanmurjomia jotka eivät kiinnostaneet muita uskontoja.

Saattaa kenties tuntua omituiselta, että kristittyjen kanssa joudutaan aina todistelemaan hyvyyttä siitä miten muinaisten roomalaisten aikaan oltiin kilttejä orjille ja hyväksyttiin heidät uskoviksi. Mutta tässä on taustalla olennainen ilmiö.

Sam Harris kuvasi "moraalienn maisema" -kirjassaan sitä miten hänen moralaisuutensa on pakko nostaa pelkän "yleisinhimillisen" yläpuolelle. Nimittäin esimerkiksi mustasukkaisuustilanteessa väkivaltaisuus on usealle spontaani reaktio. Se ei kuitenkaan ole eettisesti hyväksyttävää. Hän korosti että on korostettava reflektoidumpaa yleisinhimillisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka hänen etiikkansa kumpuaa uskonnollisen dogman sijasta ihmisten sisältä, hän kuitenkin kontekstoi tämän etiikan hyvin tietyllä tavalla. Ideologiat voivat vaikuttaa näihin konteksteihin oleellisesti. Näin kristinuskokin voi johtaa muutoksiin. Osa niistä voi olla jopa erinomaisia.

Köyhyyden kohdalla olennainen teema on determinismi. Jeesuksen merkittävin muutos juutalaisuuteenhan oli nimenomaan suhtautuminen determinismiin. Kun Jeesuksen oli käsiteltävä talon romahtamisessa kuollutta, hän ei pitänyt sitä minään jumalan tuomiona. Hän paransi sairaita, ja tässä oli taustalla voimakas henki siitä että sairaat eivät olleet mitenkään ansainneet kohtaloaan jollain isiensä pahoilla teoilla. Deterministisessä maailmankuvassahan asiat ovat säädettyjä ; Tästä ihmismieli vetää mielellään yhtäläisyysmerkit sen kanssa että jos asiaa ei ole synnytetty ihmisvoimin, kyseessä on luomakunnan kosto.
1: Karmeimmillaan tämä näkyy maineeltaan jostain syystä lempeässä hindulaisten karmassa. Heille esimerkiksi köyhyys on vain rangaistus entisistä elämistä. Näin ollen siihen puuttumiseen ei nähdä mitään tarvetta. Se on vain asiantila. Tämä on varsin julma näkemys, ja jos karma on harmonisen ystävällistä, niin sitten minä olen todellinen hyvyyden ja harmonian ilmentymä. Kristillinen silmä näkee karmassa helposti sen mitä siinä on ; kompensaatiotarpeen ja kostonhimon jossa kostamisen kohde on piilossa ja vain oletettu.

Näin ollen jeesuksen seuraaminen näyttää erityisen hyvältä, tässä vaiheessa reflektiotamme.
Mutta kristillisyyskään ei ole immuuni tälle "determinismin kiroukselle". Kalvinismin voidaan nähdä jopa synnyttäneen USA:ssa menestysteologian. Kalvinismissahan ytimessä on predestinaatio, jossa ajatellaan että kun Jumala tietää kaiken ennalta, on jokaisen ihmisen kohtalokin tietysti ennaltamäärätty Jumalalle. Näin ollen pelastus ei voi olla valinta vaan se on vain kohtalon toteutuma. Tämän seurauksena on syntynyt näkemyksiä joissa esimerkiksi sairaus on vain uskon puutetta ja signaali siitä että pelastusta ei ole kuoleman jälkeen luvassa. Koska USA:n kristillinen oikeisto on suurilta kalvinismin sävyttämä, on siellä ajettukin suomalaisen sosiaalidemokratialta maistuvan kulttuurin sijasta tiukkaa kilpailukulttuuria, jossa köyhiä ei tarvitse auttaa. Kun USA:n kristillisen oikeiston edustaja puhuu politiikkaa, hän tunnetusti tuntee yhden yleislääkkeen "no tax!" (ei veroja) on heille oikeuden korkein toteuma.
1: Suomessa ollaan onneksi luterilaisia, joka korostaa henkilökohtaista valintaa. Tämä on hyvä huomata siinäkin mielessä, että esimerkiksi ajatus ihmisestä homo religiosus -olentona on itse asiassa enemmän katolista tai kalvinistista kuin luterilaista maailmankuvaa. Lutherin maailmassa ihminen on syntyessään perisynnin tahraama ja siksi etääntynyt Jumalasta. Ihminen on Lutherille siksi luonnostaan elintoiminnoistaan huolehtiva olento joka tarvitsee jumalan armoa juuri muuttuakseen uskovaiseksi kunnon ihmiseksi. Kalvinismissa usko on enemmänkin sisäsyntyinen predestinoitu ominaisuus joka joko on tai ei ole ihmisellä. Niillä jotka on predestinoitu pelastukseen vain sitten saavat tämän ominaisuuden. Katolinen kirkko taas näkee että usko on ihmisessä luontaista ja että kirkko täyttää tämän tarpeen. Näin ollen suomen fundamentalistit ovatkin liitoksissa "uskon automaattisen ja valtavan merkityisen kaikille ihmisille" -konseptin kautta sidoksissa varsin negatiivisiin ilmiöihin. Vaikutukset eivät ihmetytä, ne johtuvat siitä että suomen fundamentalistit ovat saaneet ajatussiirtoa amerikoista jonka kalvinistinen kulttuuri ja siihen liittyvät argumentit ovat apinoitu, ilmeisesti ihan hirveästi miettimättä sitä että miten koherentti ja eettinen kokonaisuus näistä rakentuukaan. ; Homo religiosus -ihmiskuva on siis paitsi väärä ja epätosi ihmiskuva, niin se on lisäksi liitoksissa varsin epäinhimillisiin asenteisiin. Ja joita voidaan pitää luterilaisuuteen liitettynä "kerettiläisinä".

Nyt kohtalon kieltävä ja ihmisen omaa yritystä ajava näkemys näyttää kauniilta.
Toki kristillisessä perinteessä on toinenkin mutka. Predestinaation ulkopuolellakin voidaan kohdella köyhiä tavalla joka olisi luultavasti itkettänyt Jeesusta. Otetaan esimerkiksi mystikot. Mystiikan ytimessä on se, että maallinen maailma on irrelevantti. Tällöin uskonto tarjoaa lohtua köyhyyteen mutta ei pyri ratkaisemaan ongelmaa. Mystiikka keskittyy sisäiseen elämään ja ulkoinen irrelevantisoituu. Siksi mystiikassa ajaudutaankin helposti askeesiin jossa köyhyys ei ole ongelma vaan jopa jonkinlainen tavoitetila. Pahimmillaan tämä näkyy uusplatonismissa jossa maanpäällinen maailma nähtiin peräti viallisena ja jonain josta piti nimenomaan vapautua. Näin ollen jos uusplatonistille köyhä tulee valittamaan elämäänsä, uusplatonisti ehdottaa köyhälle asennemuutosta.

Itse asiassa Karl Marxin kritiikki siitä että uskonto on kansojen ooppiumia osuu erityisen hyvin juuri tähän mystiikan sävyttämään kuvaan. Itse asiassa moni muu kristillisyyskulma suhtautuu köyhiin ja työläisiin tavoilla joihin Marxin kritiikki ei osu. Mutta mystiikka ja uusplatonismi ovat niitä ilmiöitä joissa tämän lausuman merkitys suorastaan ylikorostuu. - Mystiikka tuntuukin olevan jotain että mitä enemmän nostat päätäsi oman egosi ulkopuolelle ja alat miettimään yhteiskuntaa ja etiikkaa ja muiden ihmisten kohtaamista, sitä kauheammalta se oikeastaan näyttää. Kun lähestymistapa on tämä, mystiikkaan tutustuttaminen tuottaa aina vaan syvenevän epätoivon ja karmaistuksen kokemuksen.
Tässä mielessä luterilainen järjestelmämme tuntuu jo varsin hyvältä.

Kuitenkin sekin voi suhtautua köyhiin varsin ikävästi. Tämä itse asiassa näkyy siinä miten suomessakin ollaan napattu menestysteologian teemoja käyttöön. Niitä ei suinkaan ole sidottu kalvinistiseen konseptiin, vaan niistä on rakennettu varsin omituinen optimismin nimellä kaupattu yrittämsien henki. Tässä ajatuksena on se, että kun köyhyys ei ole ansio tai jumalan säädös, sen on oltava ihmisen hallussa. Näin ollen jos vain yrittää oikeasti, ei ole köyhä. Eli jos joku on köyhä ja valittaa, häneen suhtaudutaan hieman kuten uusplatonistinen mystikko ; Komennetaan laittamaan asenteet kuntoon ja yrittämään enemmän. Tässä köyhyys on ulkoinen tila, joka hyväksytään ongelmaksi ja jota halutaan korjata. Mutta ratkaisumalli on silti varsin julma.

Luterilaisuuden ongelmana onkin työmoraali, sekä kenties se, että vaikeuksien kohtaaminen nähdään helposti ylpeilynaiheeksi. Vaikeudet nähdään helposti kannustimena siihen että pitää yrittää enemmän. Tämä optimismi iskee vastaan siinä vaiheessa kun elämän realiteetit iskevät vastaan. Maailma ei ole täydellinen laitos. Kaikki yrittävät eivät onnistu. Yrittäminen antaa vain mahdollisuuden onnistua, mutta ei takaa sitä. Tämä unohtuu helposti. Sillä ihmisen omat voimat asettuvat tässä kohtalon määrääväksi elementiksi Jumalallisen ennaltamääräämisen sijasta.

Nyt sosiaalidemokraattinen luterilaisuus alkaa innostamaan.

Ongelmaksi nousee tässä vaiheessa kuitenkin uskontojen sosiologia. Esimerkiksi kun mietitään sitä että miksi esimerkiksi Ranskan vallankumouksessa ja Venäjän vallankumouksessa nostettiin uskonto ja kirkko niinkin kovasti vastustettavien asioiden linjoille, on syy itse asiassa melko selvä. Silloin käytössä oli valtionkirkkon rinnastettavissa oleva järjestelmä.

Ja moni ajattelee että valtionkirkko tarkoittaa kansan kuuntelua. Tämä näkemys on kuitenkin hyvin omituinen. Sillä valtionkirkko tarkoittaa käytännössä sitä että (silloin kun ei toteudu teokratia jossa uskonto komentaa valtiota) uskonto kuuntelee poliittista vallitsevaa valtakoneistoa. Kun esimerkiksi kirkkotaide ja muu saavat tukea mesenaateilta, kysymys on poliittisesta rahasta. Kun rahahanat antavat korvamerkittyä rahaa, syntyy tietysti esimerkiksi kaunista kirkkotaidetta. Mutta samalla kirkon on hyvin vaikeaa nousta tätä rahanantajaa vastaan. ; Sen lauluja laulaa jonka rahoista nauttii.

Valtionkirkon ongelma on siinä, että jos uskonnon etiikalle ja maailmanparannukselle olisi tarvetta, siitä ei ole hyötyä. Ja silloin kun asiat ovat kunnossa, sitä ei tarvita mutta tällöinkin se on olemassa kolhoosina joka oikeuttaa olemassaolonsa lähinnä sillä että siitä ei ole haittaa.
Näin ollen reagoinnit, jotka toki olivat äärimmäisen väkivaltaisia ja ylilyöntejä, ovat kuitenkin ytimeltään ymmärrettäviä ; Tiedämme että tämänlaiset valtionkirkkojärjestelmät helposti menettävät omaleimaisuutensa. Ne eivät sisällä niinkään omaa oppia kuin rakentuvat ympäröivän arvomaailman mukaiseksi. Eikä kansan vaan poliittisen koneiston. Valtionkirkon tehtävänä ei ole ajaa oikeutta, vaan minimoida konflikteja. (Joka taas on jotain aivan muuta kuin mitä esimerkiksi Jeesus teki. Hänhän esimerkiksi rageili ja tirvoi rahanvaihtajien pöydät nurin temppelissä.) Lisäksi valtionkirkkojen tapana on rakentaa itsestään instituutio jonka arvostusta pidetään ikään kuin itsestäänselvyytenä. Tämä on huono asia uskonnonvapaudelle. ; Tätä kautta valtionkirkko menettää uskonnon ominaisuutensa ja suhtautuu köyhiin juuri siten miten yhteiskuntakin toimii.

Tämän jälkeen körtit itse asiassa näyttävät miltei täydellisiltä.

Minut henkilökohtaisesti tavanneet tietävät että minulla on omituinen lukkarinrakkaus körttiläisiin. Tahoon johon en kuulu ja tuskin tulen koskaan kuulumaankaan. Tilanne on vain niin, että jos olen illanvietossa johon uskontokeskustelu kuuluu - sitten kunhan olen ensin torpannut uskontoja maanrakoon - nostan esiin sen miten körtit ovat asenteeltaan mainioita. ; Heillä on ennen kaikkea terve suhde epäonnistumiseen. Se ei ole ylioptimistista postitiivisuusroskaa jota en voi sietää. Körtit ovat realisteja sortumatta pessimismiin. He ovat siinä mielessä kyynisen optimistisia että heidän lähtökohtansa on tosiasioiden tunnustaminen. Ja epäonnistuminen on näistä yksi keskeisimpiä mutta vaikeimmin tunnustettavia piirteitä.

Useinhan Suomessa häpeää ja epäonnistumista kohdellaan ajatuksella että häpeä katoaa kun oppii lisää. Kutienkin opettelun kohdalla ongelmana on helposti se, että harjoitellessa myös odotukset ja vaatimukset itselle kasvavat. (Esimerkiksi minä olen miekkailutreeneissä pettynyt virheisiin jotka ovat niin pieniä että alkuvaiheessa en olisi edes huomannut niitä tai tietänyt niiden olemassaolosta.) Ja kun on taitoa, sitä odottaa myös onnistumisia jolloin esimerkiksi tappio voi tuntuakin entistä pahemmalta.

Körtit sen sijaan tunnustavat syntisyytensä. Ja tällä on olennainen hyvä puoli. Se vähentää tarvetta kätkeä ja piilotella. Esimerkiksi lestadiolaisuus on arvomaailmaltaan tiukempi. Tässä mielessä sen moraalisuuden voisi luulla olevan suurempaa. Mutta käytännössä tilanne kuitenkin menee siihen, mitä tiedän esimerkiksi Järvenpään ja Hyvinkään alueella tapahtuvan (koska siellä on lestadiolaisten keskus melko lähellä). Siellä lestadiolainen saattaa laittaa hupparin päälle ja käydä salaostamassa pornolehden tai viinapullon. Omalla naamalla ei kehtaa mutta syntiä tulee kuitenkin tehtyä. Kun suhde epäonnistumiseen on tiukka, tästä ei suinkaan seuraa tapojen korjaamista, vaan juurikin tämänlaista ongelman piilottamista. ; Kun tämä liitetään lestadiolaiseen armokulttuuriin jossa esimerkiksi perheväkivalta ja pedofilia on sellaista että "armonantoa vaaditaan" muuttuu pahan teon anteeksiantaminen uhrin velvollisuudeksi. Tämä voimistaa ongelmaa ja on varmasti takana niissä muutamissa ylilyönneissä jotka lestadiolaisista on julkitullut.

Näin ollen köyhyys on avain hyvin moneen asiaan kristillisyydessä. Etenkin jos siitä laajennetaan epäonnistumiseen. Ja kun asiaa miettii, huomaa että kristillisyys on potentiaalisesti eettinen jopa Harrisin reflektointiasenteiden kautta. Ongelmana onkin se, että kristillisyys näyttää monissa suuntauksissaan menevän tässä reflektoinnissaan pieleen ja pahasti.

Ilmestys, Kirja. Nyt.

"Once upon a time we had a lot to fight for. / We had a dream, we had a plan. / Sparks in the air, we spread a lot of envy. / Didn't have to care once upon a time. / Remember when I swore / my love is never ending / and you and I will never die. / Remember when I swore. / We had it all. / We had it all. / I'll sail away, it's time to leave. / Rainy days, are yours to keep. / Fade away, the night is calling my name. / You will stay, I'll sail away."
(Rasmus, "Sail away")

Ilmestykset, eli uskovaisten henkilökohtaiset kokemukset, ja henkeyttämiset eli esimerkiksi Jumalan inspiraation alla tehdyt kirjat ja lausunnot ovat aina olleet tärkeitä kristinuskossa. Samoin tarinat. Raamatussa on käytetty paljon kertomusmuotoa, esimerkiksi silloin kun on puhuttu Jeesus nimisen herran edesottamuksista. Näihin tarinoihin on ollut useita suhtautumistapoja.

Skeptikko ja apologeetikko : Totuusarvon kautta.

Apologeettojen tavoitteena on ollut todistaa Jumalan olemassaolo. Ennen on käytetty logiikkaa ja sitten on siirrytty kohti tieteellistä todistamista. On itse asiassa mielenkiintoista huomata, miten esimerkiksi Platonin ideamaailmasta ja demiurgeista on vaikutteita kristinuskossa : Georges Minoisin mukaan Platon on vaikuttanut merkittävästi nimen omaan käsityksiin Helvetistä.

Yksi syy tässä on tietysti se, että käyttämällä paikallista todistamiskulttuuria, saa uskonto vaikutusvaltaa. Sillä kun se käyttää niitä tapoja joita siinä kulttuurissa arvostetaan, sen ei tarvitse perustella miksi perustelumenetelmä on hyvä. Nyt riittää että käyttää. Siksi kun kreikassa oli filosofialla vaikutusvaltaa, kokivat kristityt tarvetta käyttää hyväkseen vallitsevaa perustelutapaa.

Tässä on laajemmin katsoen kaksi tapaa:

Ensimmäisessä ikään kuin a priori tiedettäisiin ilmiöiden todennäköisyydet valmiiksi. Jos sitä pitää erittäin todennäköisenä, mikä tahansa "voi olla" vakuuttaa. Koska todennäköinen ei vaadi paljoa todistamista. Jos asiaa taas pitää epätodennäköisenä se vaatii vahvempia todistuksia. Laadukkaimmissa versioissa keskitytään toistettavuutta arvioiviin kokeisiin. Eli yritetään saada ilmiötä aikaan ja arvioidaan kuinka usein se tapahtuu, ja tällöin aineisto painottaa sitä kuinka todennäköinen asia on. Tämä ei tietysti onnistu asioissa joita ei saada jotenkin konkretisoiduksi.

Toinen tapa suhtautua asiaan on heittää ilmiön todennäköisyysarviot pois. Silloin keskitytään siihen miten tieto asiasta on saatu. Eli mietitään että mikä on ilmiöstä saadun tiedon uskottavuus : Ilmestyksissähän meillä itse asiassa on henkilö joka väittää saaneensa ilmestyksen tai henkeytyksen. Toisin sanoen jos minä väitän saaneeni Jumalalta viestin ja tämän henkeyttäneenä kirjoittaneeni Pyhän Kirjan jota on seurattava, on kirja yhtä luotettava kuin mitä minä olen. Tätä ilmestyksen aitoutta tulisi jollain tavalla testata. Koska muuten palattaisiin jälleen siihen alkuperäiseen todennäköisyyskysymykseen. Pitää kysyä : "Mikä tekee tästä tiedosta luotettavan?" Tämä metodologinen tapa keskittyykin siihen miten tieto on hankittu.

Kun ilmestyksiä ja ihmeitä tarkastellaan historiallisella tasolla, niistä on helppo koota kertomuksia. Jumalaa on nähty ja kuultu ja ihmeitä on tapahtunut. Niistä löytyy kuvauksia. Tästä päästäänkin siihen, että kuinka luotettava tämä lähde on? Avuksi voidaan ottaa nykyaika. Jos ihmetarinoita on paljon se tarkoittaa sitä että ihmeitä pitäisi olla helppo tehdä. Törmäisimme siihen toistuvasti ja jatkuvasti. Tämä tietysti korostuu jos puhutaan nykyajasta, koska dokumentointivälineemme ovat nykyisin yleisiä.

Ilmiöissä on tarkasteltava "kuinka helppoa sellainen olisi väärentää" "kuinka usein sitä esitetään tapahtuvaksi" ja "kuinka usein se on dokumentoitu". Tästä saadaan arvioitua luotettavuutta tavalla joka ei vaadi nerojen aivoja tai tietoa tuonpuoleisen luonteesta. Sillä tässähän testataan sananvälittäjäihmisen luotettavuutta. Tästä saadaan kaksi kohtaa.
1: Jos jokin asia on helppo väärentää, se vaatii vahvemmat todisteet. Tästä hyvänä esimerkkinä on puolisoni esitys, jossa jos hän kuulisi spiritistisessä istunnossa ääniä, hän epäilisi ensin nauhuria koska sillä se on helppo tehdä.
2: Jos jokin asia esiintyy tarinoissa usein ja toistuvasti, se tarkoittaa sitä että joko ilmiö on yleinen, sitä tapahtuu koko ajan. Tai sitten ilmiö on harvinainen tai olematon ja siitä huijataan. Ero näiden välille on helppo tehdä: Jos ilmiö on yleinen sen toistettavuuden pitäisi olla helppoa. Sen kun ottaa ja menee ja tekee.

Mystikon tapa : Harjoite (rituaali) ja tunne.

Mystiikassa ei tämänkaltaiseen perusteluun ja todistamiseen painotuta. Tässä on korostunut platonismin sijasta uusplatonismi. Yksi suosituista versioista on se, että varsinaisen Jumalan alijumala on luonut maan. Ja tämä on virheellinen. Tämä maailma on siis vain epätäydellinen heijastuma, suorastaan vähän saastainen. Tässäkin Platonistinen ideamaailma on keskiössä mutta toisella tavalla kuin "siinä toisessa perinteessä".

Mystikkoja on tietysti nykypäivänäkin. Esimerkiksi Karen Armstron on kirjoittanut "Case for God" -kirjan. Hänen perusargumenttinsa on se, että "desert dogmien" (Juutalaisuus, Kristinusko ja Islam) apologeetat "eivät osaa". Armstrongista heille homma on yllä olevaa "tieteellistä todistamista", joka on lähtökohtaisesti väärä tapa. Armstrong luottaa silti Jumalaan kuin sarviinsa, sillä hänestä 1600 –luvulta eteenpäin uskonto on muuttanut perusluonteensa ja muuttunut stressireaktioiksi joissa rationalisoidaan asioita liikaa. Apologeetat ovat siis hänestä ikään kuin uskonnon "sairaustila". Siinä olemassaolon perustelu vie liikaa aikaa. Tässä prosessissa keskeisin saia, eli uskonnollinen tarinaperinne, myytti ja narratiivi latistuu historialliseksi faktuaaliseksi perustaksi.

Armstrongista sellaiset kysymykset kuin "Kävelikö Jeesus oikeasti vetten päällä" eivät ole merkityksellinen asia. Edes se, oliko hän puuseppä vai kivenhakkaaja on turha mietinnän kohde. Neitsyt Marian sukupuolellinen kokemattomuus on asiaa väärille uomille ohjaava miettimisen kohde. Edes sillä onko yksi, kaksi vai kaikki vai ei yhtään Raamatun henkilöistä elänyt koskaan ei ole ratkaisevaa.

Tämä tietysti kertoo vain siitä mitä uskonto ei hänen mukaansa ole.

Tästä saadaan kuitenkin avainymmärrys siihen miten uskonto hänestä on ; Tulkinta on mystistä ja moniselitteistä ja fundamentalismi on kirjaimellisuutta ja tulkintojen kieltämistä.Tämä jako pitää sinällään paikkaansa. Ei ole ihme että kreationistit ovat fundamentalisteja ja apologeetteja eivätkä mystikoita.

Armstrongin mielestä uskonto on harjoittamista (praxis). Kun ihminen ei mieti lainomaisuuksia vaan harjoittaa uskontoa, tästä seuraa se että ihminen tuntee ja kokee asioita. Ja tätä kautta hän esimerkiksi tuntee "pienuutta hyvällä tavalla". Tästä saadaan henkilökohtainen asian ymmärtäminen. Pelkkä analyysi on hänestä kylmää ja tämä kokemus jää puuttumaan. Siksi apologeettojen tapa onkin taitamatonta harjoittamista "unskillful practise".

Armstrongista Jeesuksen esimerkit ja opetukset tähtäävät käytännön uskonnon harjoittamiseen eikä siihen että tehtäisiin mitään todellisuutta koskevia väitteitä. Hänestä metafyysiset väitteet uskonnoista pitää tulkita etiikan kautta. Tämä tarkoittaa juurikin sitä että yhdistää uskonnon ja etiikan yhdeksi ja samaksi asiaksi.
1: Tämä on tietysti tuttua myös protestanteille; Heistähän uskonnon ulkopuolella ei ole etiikkaa joten ne ovat yksi ja sama asia. Josta seuraa se, että erimieliset ovat samanaikaisesti pahoja että väärässä. Tästä taas seuraa luonnollisesti ylemmyysasema muihin verrattuna. Ihmisellä on arvoa vain uskonnon kautta, joko kääntyneenä tai mahdollisena käännynnäisenä. Tätä korostetaan Helvettikertomuksilla joissa rangaistus on todellista. Kaikkihyvä Jumala voi hajoittaa tätä ihmisillä jos ja vain jos heillä ei tässä vaiheessa enää ole mitään arvoa.
Armstrongin kohdalla jako ei ole yhtä tiukka. Uskonnollinen metafysiikka voi olla vain yksi vaihtoehtoisista etiikan harjoittamisen muodoista. Armstrongin näkemys on siitä erikoinen että hän voi määritellä että "Jumala on rakkaus" ja sitten kun ihminen tuntee rakkautta, tämä on rakkauden aktualisaation muoto. Armstrongista tämä tulee vain olemassaolosta joka itsessään on rakkaus.

Minusta uskonto taas on ilmiö joka ei voi latistua pelkkään harjoittamiseen tai perususkomuksiin. Se on instituutio jolla on sääntöjä ja periteitä ja sen kannattajilla on tunteita. Koko tämä soppa yhtenä on uskonto. Yhden osan tarkastelu on sama kuin leikkaisi ihmiseltä jalan irti ja tarkastelisi tätä "ihmisenä".

Armstrong on tavallaan hyvin perinteinen mystikko. ; Hän ei mieti sitä että mysteerin kokemus voikin johtua siitä että ihmisen aivot, tarkkailuvälineet ja muut eivät olisikaan erehtyväisiä. Tämä on melko vahva alkuoletus. Se on juurikin samantapainen oletus, kuin että väittää että Raamatun kirjoittajalla on varma tieto tuonpuoleisesta. Itse olen suorastaan huvittunut siitä että nykyään on yllättävän paljon sellaisia ihmisiä, joiden mielestä uskovainen on yhdessä kokemuksessa erehtymättömänä mukana.

Tästä saadaan aihe kokonaiseen loppukaneettiin ja lukuun. Sillä monista eroistaan huolimatta takana on yhteinen asennoituminen. Ja tämän kautta niihin pitää rakentaa suhtautumisensa.

Arroganssia.

Mystikko ja apologeetta ovat tässä hyvinkin samanlaisia: Ensimmäinen olettaa varmaksi sen että hänen lävitseen virtaa totuus, jonka hän kykenee täysin erehtymättömästi tulkitsemaan, eikä suinkaan että hän on filtteri, jonka läpi kulkee kaikenlasta. Toinen olettaa että hän voi lukea Raamatun tarinat "Totuutena" ilman kirjan ja tarinantulkinnan tulkinnanvaraisuuksia. Kun maailmassa on erilaisia uskomuksia joissa kaikissa uskotaan eri kohdilla samalla tavalla, käy niin että molemmat esittävät olevansa pieniä erehtyväisiä ihmisiä. Mutta käytännössä he olettavat että juuri heidän oma tapansa on oikea ja muiden väärä. Ja he kuluttavat aika paljon voimavaroja siihenkin että he näyttävät miten erilaiset uskomukset eivät heidän omista lähtökohdistaan ole uskottavia. "Sinun uskosi on väärä ... tässä on minun, joka on oikein" on itsensä idolisointia (self-idolatry), jossa Jumala on vain oman itsen ja oman egon projektio. Se tietysti hivelee itsetuntoa, kun Jumalalla onkin samat mielipiteet kuin itsellä.

Jopa Descartes teki tämän virheen, jota kutsutaan nimellä kartesiolainen kehä : Hän oletti Jumalan ja saaneensa tältä täydellisen järjen. Ja hän kuvitteli itselleen täydellisen järjen josta hän oletti seuraukseksi Jumalan.

Tätä kautta on selvää että self-idolatry on sitä että esioletuksilla rakennetaan uskomuksella itselle erehtymättömyyden oikeus ja tällä erehtymättömyydellä rakennetaan uskottavuutta tälle uskomukselle. Se on pohjimmiltaan vetoamista eikä perustelua.

Erojakin saadaan, ja tätä kautta pääsen pistämään"rant"taliksi.

Olen sitä mieltä että apologeetikkojen yritys redusoida uskonnollisia kertomuksia totuusarvoihin on vain viittaus siihen sosiaaliseen tapaan joka kulttuurissa on. Se on vaatinut ja odottanut todistamista auktoriteettejen ja tunteiden sijaan. Tämä on työlästä ja vaatii ajattelua ja prosessointia. Tässä todistamistarvetta ja perustelua ja työtä ollaan valmiita tekemään. (Olipa sen laatu sitten vaikka miten huonoa, se onkin oma asiansa se.)

Armstrongin tapa tuntuu vielä ikävämmältä, koska se sisältää ignoraatiota. Kriittiset mielipiteet ja perusteleminen nähdään "turhana" : Arroganssia mystiikkaan tulee siitä että henkilö olettaa tietävänsä mitkä uskonnolliset tulkintatavat ovat oikeita ja mitkä vääriä. Tunteet ovat oikein ja todistustamiset ja perustelut ovat vääriä. Toisin päin ei saa olla. Ja ignorantteja siinä että pitävät tämän alkuoletustilanteen perustelemista turhana.
1: Yhtenä vallitsevina syinä ignoraatioon voi olla "pettymys". Eli kun apologeetoille esitetyt todisteluodotukset eivät ole vuosisatojen mittaisesta työmääristä huolimatta ole saaneet rakennettua mitään vakuuttavaa, on reagointina "Happamia sanoi kettu". Eli kun ei onnistuta, niin on kuin ei olisi haluttukaan.
2: Toisena, vielä vakavampana asiana, ignoraatioon taas liittyy koko ajattelun ja miettimisen arvon hylkääminen, se on "liian työlästä" ja "tylsää". Siksi sille ei nähdä mitään arvoa. Mielestäni juuri tämä on erityisen vakava asia.

Hauskinta tässä kaikessa on tietysti se että Armstrongin lähestymistapa ei ole modernia, vaikka sitä sellaisena myydään. Se on hyvinkin vanhoillista, kuin mystiikkan perinteeseen upotettua, eikä "uutta". Se on myös viite laajemmasta sosiaalisesta dekadenssista. Kaiken pitää olla niin helvetin helppoa ja asiatkin ovat vain "itsestäänselvyyksiä". Tälläisiin perusteluihin tutustuttua sitä alkaa ihmeesti kunnioittamaan perinteisiä flame-trolli-fundamentalistejakin.

Yrityksestä erehtyminen.

"Jokaista väärin ymmärrettyä neroa kohti on tuhat aivan oikein ymmärrettyä sekopäätä."

Alkemian (arab. al-kimiya, al-khimiya, الكيمياء) perinne syntyi kun uusplatonistit tutkivat vanhoja egyptiläisiä käsikirjoituksia. Uusplatonistit korostivat sitä että se olisi peräisin egyptiläiseltä Thosis-jumalalta, joka heistä oli sama kuin kreikkalaisten Hermes. Tästä yhdistelmästä syntyi hahmo nimeltä Hermes Trismegistos. Häntä pidettiin tarumaisena oppineena ja alkemistien oppi-isänä. Toisaalta häntä pidettiin myös ikään kuin jumalana. Alkemia kuitenkin hiipui euroopassa, mutta jatkoi islamilaisessa perinteessä, ja euroopassa sillä oli suuresti suosiota tieteelliseen vallankumoukseen asti. Alkemia on siitä merkittävä, että sen tuloksena syntyi kemia.

Alkemiassa ei niinkään ollut taustateoriaa, vaan siinä toimittiin eräänlaisen symbolisen reseptien kimpussa. Syvimpänä tavoitteena oli valmistaa viisasten kivi, joka oli ominaisuuksiltaan mitä erinomaisin. Tietyssä suhteessa se pidensi elämää; Lähteestä riippuen elämä piteni ikuisesta neljän sadan vuoden ikään. Toisessa suhteessa se muutti halvat metallit kullaksi. Nykyisin ajatus siitä että kultaa voitaisiin tehdä yhdistelemällä aineita, tuntuu typerältä, koska kulta on alkuaine. Silloin se ei ole yhdiste, vaan siinä on vain yhdenlaisia atomeja. Kuitenkaan aikanaan tätä ei tiedetty, vaan ajateltiin että metallit ovat yhdisteitä. Kullassa ajateltiin olevan (ainakin) elohopeaa ja rikkiä. Epäonnistumista selitettiin epäpuhtailla lähtöaineilla tai väärillä suhteilla tai sillä että tarvitaan vielä jotain muutakin kuin niitä aineita joita oltiin sekoitettu.

Kokeilut synnyttivät tarvetta puhtaiden alkuaineiden synnyttämiselle ja erilaisille työskentelymetodeille. Alkemistien puuhastelu toimikin innokkeena (esi)kemialliselle prosessoinnille. Toisaalta heidän kokeiluissaan syntyi myös sellaisia työskentelymetodeja kuin tislaus, ja muun muassa posliininvalmistus kehitettiin tältä pohjalta. Ja tietenkin tavoite: Ajatus kullasta, innosti. Alkemiaa harjoittivat sellaisetkin fiksut miehet kuin Paracelsus, Tyko Brahe, Gottfried Leibniz ja Isaac Newton. Talouselämässä englannin kuningas Henrik IV ei pitänyt alkemiasta, koska jos se onnistuisi, kullan hinta romahtaisi. Elisabeth I sen sijaan oli innoissaan ja ajatteli valtion kirstun täyttämistä.

Alkemia on nykyään osoitettu mahdottomaksi kemiallisella sekoittamisella. Tämä tarkoittaa sitä, että nykytieteen täytyy olla todella suuresti väärässä, jotta se voisi onnistua. Tietenkin kultaa voidaan teoriassa valmistaa hiukkaskiihdyttimissä. (Tosin tälläinen kulta voisi olla myös radioaktiivista kullan isotooppia..) Alkemiaan yrittäminen ei siksi kannata. Tosin aikaisemmin tähän kannatti panostaa, koska asiasta ei ollut tietoa ja teoriassa luvassa oli kuitenkin suuria voittoja.

Toisaalta joskus yrittäminen on näyttänyt myös mahdottomalta. Lentäminen on tästä hyvä esimerkki. Toki lentämistä ilmaa raskaammilla koneilla ei pidetty mahdottomana sanan täydessä merkityksessä: Linnuthan ovat ilmaa painavampia. Uskottiin vain, että se ei olisi ihmisen kohdalla mahdollista. Skeptismiin oli tavallaan syytä: Monet kerrat oltiin kokeiltu erilaisia lentolaitteita, jotka imitoivat lintujen siipiä. Ja näiden kokeilujen tuottaman empiirisen kokemuksen mukaan katolta hyppiminen niiden kanssa ei ollut mitään kovin järkevää toimintaa. Siksi ajateltiin että pitäsii panostaa vain ilmaa kevyempiin lentolaitteisiin. Wrightin veljekset Orville ja Wilbur kuitenkin rakensivat ilmaa raskaamman flyer -koneensa ja onnistuivat.

Tämä toimii hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka vaikeaa on etukäteen sanoa mikä tutkimuslinja on kannattava ja mikä ei. Siksi esimerkiksi tulevaisuuteen ja tekniikan kehittymiseen optimistisesti suhtautuvat yrittävät näyttävät usein haihattelijoilta - ja useimmiten ne taitavat niitä ollakin. Tässä kohdassa on selvästi niin, että panostajalla on suuret riskit ja melko pieni voittamisen todennäköisyys. Mutta toisaalta jos onnistuu, saa nimensä tieteen historiaan.

Siksi on erittäin vaikeaa sanoa miten pitäisi suhtautua niihin, jotka esimerkiksi väittävät että ihmisen elämä saadaan jatkumaan 400 vuoteen uusilla teknologioilla. Siksi on vaikeaa sanoa miten pitäisi suhtautua niihin jotka sanovat että SPAM on vain tietotekniikan lastentauti johon keksitään tepsivä vastalääke parissa vuodessa, tai jotka uskovat että ihminen matkustaa tähtiin. Pitäisi kai osata olla optimisti, ja yrittää, mutta ei olla niin optimisti että antaisi aivojen valua korvista. Siinä sitä onkin haastetta.

Sielu

"Vompatilla-Pompatilla ja Ihmisellä-Pihmisellä, molemmilla on olemassa sielu. Me voitas tänään askarrella-paskarrella sellanen."..."Elikkä se,mitä me tarvitaan sielun askarteluun, on ekaks muovailuvahaa. Ja tää muovailuvaha me mutataan ja putataan, runtataan ja puntataan siitä tällänen möykky."
(Studio Julmahuvi, "Touko-Pouko ninjana".)

Ennen kuin kognitiotiede, psykologia tai muu tieteellinen tutkimus alkoi käsittelemään tietoisuutta, tajuntaa tai muita vastaavia asioita ajateltiin filosofisesti sielukäsitteen kautta. Monet pitävät sitä nykyäänkin relevanttina. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että minulla ei ole sielua. (Tämä on minusta varmempi asia kuin joku Jumalan olemassaolo(ttomuus), josta en ole niin varma.) Sielu oli käsitteenä myös tieteessä, mutta nykyisin se on lähinnä uskonnollinen käsite. Määritteellisesti sielulla on silti paljon yhteneväisyyksiä nykykäsitteen "mieli" kanssa. Olen kuitenkin suhteellisen varma että minulla on mieli.

Sielun ajatus oli peräisin antiikista. Se liittyi kaikkeen ihmisen toimintaan ja tietoisuuteen ja jopa kasvuun ja lisääntymiseen. Tämän tiimoilta keskiajalla syntyi luonnonfilosofinen (philosophia naturalis) tieteenala, tiede sielusta (scientia de anima), joka on psykologian esiversio. Se käsitteli lähinnä Aristoteleen "sielusta" -teosta. Sielulla oli keskeinen rooli tietenkin myös teologiassa: Tuomas Akvinolaisen mielestä luonnontieteellinen tarkastelu vaati sielun metafyysisten ominaisuuksien määrittelyn. Jean Buridan ja Pierre d'Ailly vastustivat tätä ajatusta. Heistä metafysiikka ei ollut välttämätöntä. Luonnontieteen ei heistä tarvinnut halailla metafysiikkaa.

Keskeisin sielun ongelma oli se, kannattaako:
1: Aristoteelistä näkemystä, jossa sielu on ikään kuin ruumiin muoto, eli saman tapainen ominaisuus kuin vaikka kahvikupin muoto, joka ei ole olemassa ilman kahvikupissa olevaa materiaa. Aristoteleestä ihmiset olivat sieluineen aineen ja muodon yhdistelmiä. Tämä näkemys on monistinen. Aristoteleen näkemystä kutsuttiin hylomorfiseksi, (hylē : aine ; morfē : muoto).
2: Uusplatonistista näkemystä, jossa sielu on ruumiista irrallinen olento. Tämä näkemys on dualistinen. Sielu ja ruumis olivat ikään kuin metafyysisesti erilaisia ja jopa vastakkaisia.
Tämä dualismin ja monismin välinen kiistely on itse asiassa tuore yhä edelleen. Tai ainakin siitä ollaan lujasti erimielisiä.

On kuitenkin hyvä huomata, että Aristoteleen seuraajatkin uskoivat että sielun muoto jatkaa kuoleman jälkeen. He eivät siis kiistäneet kristinuskon kuolemanjälkeistä elämää. Tämän tulkinnan johdosta erot eivät pitkään olleet itse asiassa mainittavia. Tosin aristotelismi löi itsensä käytännössä läpi 1200 -luvulla. Tämän jälkeen lähes kaikki kannattivat Avicennan tulkintaa aristoteelisestä sielusta. Hän jaotteli sielun eläinsieluun, kasvisieluun ja ihmissieluun. Kaikilla näillä oli sille ominaiset kyvyt (facultas ja/tai potentia). Nämä olivat hierarkisia, eli kasveilla oli ominaisuuksia jotka olivat kaikilla muilla sielutyypeillä, eläinten sielun ominaisuudet olivat ihmisellä. Mutta eläimet kykenivät sellaiseen mihin kasvit eivät kyenneet ja ihmisten tietoisuutta ei ollut eläimillä. Lisäksi sielut oppivat kokemuksistaan: Niille tuli tottumuksen aikaansaama ominaisuus tai toimintavalmius habitus. Tuomas Akvinolainen kehitteli tätä ajatusta ja esitti että jokaisella elävällä olennolla oli ikioma ja yksi olemuksellinen muoto, joka oli tämän sielu. Monet uskoivat että tämä oli väärin. Esimerkiksi Ockhamilainen oli sitä mieltä, että ihmisessä oli erillisiä olemuksellisia muotoja, kuten aistimellinen muoto ja älyllisiin toimintoihin liittyvät muodot. Havaitseminen ja älyllinen tulkinta olivat heistä erillisiä. (Tämä oli oikeastaan aika suuri keksintö.)

Tosin kerrassaan eriskummaista nykykatsojalle voi olla se, että kuolematon sielu kirjattiin katolisen kirkon viralliseksi opiksi niinkin myöhään kuin 1513 pidetyssä Lateraanin kirkolliskokouksessa.

Averroës lisäsi soppaan sellaisen ajatuksen, että kaikilla olisi "yhteinen, aktiivinen intellekti". Kristinuskon piirissä tätä monopsykististä ajatusta ei hyväksytty, vaan heistä Jumala oli antanut joka ikiselle yksilölle oman sielun.

Antiikkisen keskiaikainen kertomusvirhe.

"There’s a place in my mind / No one knows where it hides / And my fantasy is flying / It’s a castle in the sky / It’s a world of our past / Where the legend still lasts / And the king wears the crown / But the magic spell is law"
(DJ Satomi, "Castle in the sky")

Meillä on tapana kertoa tapahtumista tietyssä järjestyksessä. Olemme jakaneet historiassa tapahtumat ajanjaksoihin. Ja ne alkavat ja loppuvat joistain merkittävistä tapahtumista. Esimerkiksi Lutherin teesien naulaus avasi uuden ajan. Uusi aika ei sen sijaan alkanut kun hänen naapurinsa söi aamupalaa. Teen poikkeuksen ja aloitan keskeltä. Antiikin loppupuolelta.

1: Augustinus näki vanhemman antiikin filosofian arvokkaana etsimisenä ja kristinuskon filosofiana joka oli vastaus antiikin etsintään. Nuorempana hän kannatti ajatusta jonka mukaan kristillinen teologia todistetaan järjellä. Myöhemmin tämä vaihtui lähinnä siihen, kuinka kristinuskon sisältöä ymmärretään järjen avulla. (Näiden kahden ero on itse asiassa huikea. Ja se, että Augustinus ei onnistunut tyydyttävästi ensimmäisessä lienee syy siihen että näkemys vaihtui.) Augustinuksen tärkeä oppi oli illuminaatio -oppi, jossa järjen toiminta perustuu Jumalalliseen valaisuun. Hän ajatteli että aineellisen ympärillä oli rationaalisesti käsiteltävä henkinen ulottuvuus. Tämä henkinen todellisuus oli hänestä muuttumaton, koska matemaattiset totuudet säilyivät. Illuminaatio -opissa filosofialle annettiin oikeutus sillä, että se kuitenkin viittasi samaan alkulähteeseen. Augustinus kannatti samanaikaisesti Jumalan kaikkivaltiutta sekä ihmisen vapaata tahtoa. Hänestä nämä eivät olleet ristiriidassa, koska Jumala voisi päättää olla antamatta vapaata tahtoa, mutta kuitenkin antaa sen. Ja hän sitten vain tietää valintojen suunnat, syyt ja seuraukset. Koska Jumala päättää että valinta on vapaa, se suorastaan takaa sen että ne myös ovat vapaat. (Tietäminen ja kontrolli olivat eri asioita.) Uusplatonistien kanssa Augustinus oli siis yhtä mieltä henkisestä ulottuvuudesta, joka on ainut viisauden lähde, mutta ei heidän tavoin uskonut että henki automaattisesti emanoituisivat deterministisesti ja kontrolloidusti.
2: Boëthius teki ahkerasti erilaisia kommentaareja ja käännöksiä. Hän toi niissä esiin muun muassa lajien kuten hevosten ja sukujen kuten eläinten olemassaolosta, ja nosti esiin vanhan ongelman siitä onko näitä luokkia olemassa ihmismielen ulkopuolella. Toinen merkittävä ala on futuurin kontingentti: Kun jotain tapahtuu tulevaisuudessa mahdollisesti, miten sitä koskevia asioita tulisi käsitellä. (Kun aurinko nousee aina, se on deterministinen, ja näiden totuuksia voidaan käsitellä. Mutta entä jos kyseessä onkin se, että ostanko huomenna Niken vai Puman lenkkarit vai siirtyykö kauppareissu peräti viikon päähän?) Boethiuksesta "tulevaisuuden ehkät" eivät ole samalla tavalla määrätysti oikeassa tai väärässä - koska muutenhan nekin olisivat ennaltamäärättyjä - vaan niiden totuusarvo oli erilainen. Se ei ollut definite, määrätty, vaan indefinite, eimäärätty. Boethius oli sitä mieltä että vain definitet asiat voitiin tietää ennalta. Jumalaa tämä ei kuitenkaan koske, koska Boethiuksesta Jumala ei ollut ajallinen olento.

Antiikin ja keskiajan vaihtuminen historiassa on Länsi -Rooman keisarikunnan tuho. Käytännössä tähän vaiheeseen liittyy filosofisen perinteen lyhyt katkeaminen ja sammuminen. Varhaiskeskiajan filosofiassa mietittiin lähinnä kysymyksiä jotka koskivat teologiaa ja/tai logiikkaa tai näiden yhteyttä. (Varhaiskeskiaika päättyi 1100 -luvulla, kun yliopistot kehittyivät.) Tärkeitä varhaiskeskiajan filosofeja olivat.
1: Damianus (de Mediolano, ei se kuuluisampi Petrus) kirjoitti siitä voiko kaikkivaltias muuttaa menneisyyttä. Hänestä tämä oli täysin mahdollista. Ratkaisuna oli ajan käsitteen muotoilu : Hänen käsityksensä ajasta oli sellainen, että Jumala voisi tehdä muutokset niin, että muutoksen jälkeen ne olisivat vain aina olleet tapahtuneet. Jos Jumala muuttaisi eilistä, nykypäivänä uutistenlukijat kokisivat että näin olisi todella aina ollut, eikä olisi niin että ne elisivät jotenkin siinä muuttumattomassa menneisyydessä. (Damianus ei siis suinkaan kiistänyt ristiriidan lakia logiikassa, kuten joskus kuulee väitettävän.)
2: Anselm Canteburyläinen keskittyi vapaan tahdon ongelmaan, siihen kuinka Jumalan kaikkivaltaisuus ja kaiken päättäminen ei riko sitä. Anselmin tunnetuin tuotos on ontologinen todistus, jossa hän perusteli Jumalan olemassaolevaksi kuvittelemalla "aliquid quo nihil maius cogitari possit" (jotain jota suurempaa ei voi ajatella.) Kun tämän lauseen ymmärtää, se on ymmärryksessä. Anselmista jotta "mitä ei voi ajatella" olisi tätä suurempi, se olisi todellisuudessa ja kun kuvittelemme tämän olevan todellisuudessa, tämä käsite ikään kuin suurenee mielessä, joten sen täytyisi kasvaa myös todellisuudessa joka taas kasvattaisi sitä mielessä. Hänestä tämä tarkoitti sitä, että tälläisen "jota suurempaa ei voi ajatella" -kohteen täytyy olla myös todellisuudessa. Anselmi määritteli tämän Jumalaksi. Jo aikalainen Gaunilo kritisoi tätä näkemystä ja sanoi että samalla logiikalla voisi kuvitella täydellisen saaren, ja jotta se olisi täydellinen, senkin pitäisi olla olemassa. Canteburyläinen kehitti tähän erikoiselta kuulostavan argumentin: Hänen ajatteluaan sai soveltaa vain kohteeseen "jota suurempaa ei voi ajatella". Samaa logiikkaa ei siis saanut käyttää muihin. (Tämä rikkoo yleistä logiikan periaatetta. Jos logiikka on pätevää, ja jos käytetään saman tapaisia premissejä, joiden totuusarvot jne. ominaisuudet ovat yhtä perustellut, päättelyn pitäisi olla aina yhtä pätevää.)

Periaatteessa tämä tapani kuvata ei hirveästi poikkea muista kuvauksista. Mutta silti tuntuu, että se alkaisi kesken ja loppuisi kesken. Tuo välissä oleva kuvaus tuntuu normalilta aloitus tai lopetuspaikalta. Toki nekin oltaisiin voitu ujuttaa jatkumoksi, mutta se olisi vaatinut erilaista kertomusta. Toisin sanoen olemme herkkiä narraatiolle, tarinan kerronnalle, ja odotamme että asiat joko seuraavat draaman kaarta - tai vähintään että ne kuvattaisiin niin. Ja kun tämä tapahtuu, olemme tyytyväisiä ja kun ei, ihmettelemme miksi jutussa on ikään kuin rytmirikko. Tosiasiassa tähän draaman kaareen ei ole pakotetta. Voihan olla että historiassa ei olisikaan mitään sellaista joka pakottaisi tälläiseen tietynlaiseen ajanjaksojen luokitteluun.

Mutta tämän taipumuksemme vuoksi populaaritiedekirjoissa ei kannateta kaavoja. Sen vuoksi Hawking viittaa "Ajan lyhyt historia" -kirjassaan siihen että jokaisen kaavan vihjataan "puolittavan myyntiluvut." Sen vuoksi Richard Dawkins on erityisen hyvä ja suosittu populaaritiedekirjailija. Hän on toki lukenut, mutta ei erikoislatuisen. Hän on toki älykäs, mutta ei erikoislaatuisen. Sen sijaan hän on ehdottomasti erityisen hyvä keksimään vertauksia joilla hän tekee kaavoista arkielämän tasolla ymmärrettävän, ilman että idea taustalla hämärtyy paljoakaan. Hän siis osaa kääntää narraation haitasta vahvuudeksi. Tämä on vaikeaa.

Negatiivisuuden voima.

"I wanna know where you belong / I wanna know why I sing this song / I try to show how much I feel / is that a dream or is it real? / I never look where you belong / until I'm gonna sing my song. / Is it a lie or is it true? / So many tears I ve cried for you."
(Groove Coverage, "Million Tears")

Keskiaikainen filosofi/teologi Johannes Scrotus Eriugena korosti apofaattista teologiaa. Hänestä Jumala ei ollut järjellä käsitettävä, vaan kieltävien ilmaisujen kautta. Tässä kohden hän seurasi uusplatonistista ajattelukulkua. Hänestä esimerkiksi Jumalan hyvyys ylittää ihmisen ymmärryksen, joten olisi hankalaa käsitellä sellaisia väitteitä kuin "Jumala on hyvä". Jumalan ominaisuudet eivät mahtuneet sanoihin, ne olivat "maailmaa suurempia". Hänestä Jumalaa voitiin käsitellä vain negatiivisten kannanottojen kautta. Sanomalla mitä ymmärrettäviä seikkoja Jumala ei ollut. "Jumala ei ole paha" oli jotain. Toisaalta hänestä ei ollut väärin sanoa että "Jumala ei ole hyvä", koska Jumalan hyvyys ei ollut sama asia kuin tuo kirjattu sana, vaan enemmän.

Muussakin filosofiassa noudatetaan ajatusta siitä että tiettyjen asioiden kautta ilmaisu ei ole hyväksyttyä. Tyypillisesti perustelemisessa yritetään olla vetoamatta auktoriteettiin ja tunteisiin. Tätä harjoitetaan jopa etiikan puolella: Hume tosin oli varma että empatia ja tunteet ja sympatia olivat jotain, joka kuului etiikkan kuvaukseen. Monet muut ovat korostaneet häntä enemmän sitä että etiikankin olisi noudatettava näitä sääntöjä.

Moraalin perustelut kuitenkin ovat joko auktoriteettiin vetoavia, jossa esimerkiksi jollekin kirjalle annetaan dogmaattisesti oikeus olla Jumalan sanaa, joka määrittelee moraalin. Tässä kohden ongelmana on kuitenkin jälleen is-ought -ongelma. Pitäisi pystyä perustelemaan miksi auktoriteetilla on valta moraalin määrittämiseen ja pitäisi perustella että nämä säädökset todella ovat moraalia. Jos tälläinen syy löydetään, ei itse auktoriteettia tarvita koska voidaan vedota näihin syihin itseensä. Kuitenkin itse syillä on jännittävä ominaisuus: Positiiviset moraaliset valinnat ovat Theodor Adornon mukaan sellaisia että ne vetoavat aina jotenkin "lihalliseen ihmiseen", eli vaikuttavat sääliin, empatiaan, kostonhimoon tai muihin vastaaviin tunteisiin. Tällöin ne tiivistyvät somaattisiin reaktioihin. Moraalittomuus samaistuu lihalliseen kärsimykseen tai siihen samaistumiseen. Tämän vuoksi moraali usein onkin vallankäytön väline. Vaihtoehtona on tietenkin se, että otetaan nämä tunteet kaiken pohjalle. Tosin tällöin moraali muuttaa luonnettaan, siitä tulee "ihmisen lajinmukaista käytöstä", johon liittyy enemmänkin epigeneettiset taipumukset ja tunteet kuin moraalin perustelu. (On muistettava, että uskonnot saavat suosiota kun ne vetoavat tunteisiin, siihen etiikkaan joka on jo valmiina. Uskonto ei siis tuo itse tunnetta, vaan rakentuu sen päälle; Jos uskonto rikkoo lajina ylisosiaalisen ihmisen lajinmukaista käytöstä, se ei yksinkertaisesti menesty. Tietenkin uskonto voi vahvistaa näiden ilmiintymistä. Tämä niin hyvässä kuin pahassakin.)

Tämän vuoksi moraalista puhuttaessa on joko pakko tunnustaa että vedotaan tunteisiin, tai sitten moraalista voidaan vetää vain ja ainoastaan negatiivisia kannanottoja.

Positiivisten väitteiden este ei siis vielä aivan täysin estä rationaalista käsittelyä, Voidaan vaikka sanoa Humen giljotiinin tapaisia kannanottoja, jotka sanovat "siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla." Voimme siis lähestyä moraalia tälläisillä negatiivisilla yhteyksillä. Tosin negatiivisissa kommenteissa on otettava huomioon se, mitä ne oikeasti sanovat: Humen giljotiini ei siis sano että "luonnoton on oikein" tai "luonnollinen on väärin" vaan sen sijaan se sanoo että sitä ei voida sanoa. Tämä olisikin "positiivinen kannanotto" siitä mitä etiikka on.

Inspiraation lähde vs. hypoteesien tarkistus.

Kappaleet liikkuvat. Kappaleet pysähtyvät. Me kaikki havaitsemme molemmat näistä asioista. Filosofit ovat miettineet asiaa melko paljon. Ja he päätyivät kahteen ratkaisuun: Kyse oli loppupelissä siitä, kumpi on määräävä, ja kumpaa tarvitaan tilanteen muuttumiseen. Molemmat olivat pintapuolisesti rationaalisia ja selittivät samat asiat. Lopulta tilanne ratkesi, mutta ei sohvafilosofialla. Inspiraatiot tulivat erilaisista maailmankuvista ja elämäntilanteista, mutta asiat ratkaisivat, eivät puhujat. Ratkaisemiseen käytettiin empiiristä tiedettä.

Aristoteleellä kappaleilla oli luonnolliset paikat, johon se hakeutui automaattisesti. Tämä tarkoitti sitä, että voimaa tarvitiin siihen, että se saatiin poistumaan tästä tilasta. Aristoteleen mukaan keihään lento vaati ilmapyörrettä tai väliainetta joka selitti liikkeen, koska hänen mukaansa heti jos johonkin ei kohdisteta voimaa, se pysähtyy. Tämä oli rationaalista, koska kappaleet tosiaan pysähtyvät. Jopa heitetty keihäs pysähtyy jonkin ajan päästä.

Sanotaan tätä kitkanäkemykseksi.

Toinen näkemys taas on käsitys, jonka mukaan liike säilyy, ellei sitä pysäytä jokin voima.Tässä teoriana oli se, että liike säilyy, ja liikkeen pysäyttäminen sen sijaan vaatii jonkinlaista voimaa. Tämä oli järkevää muun muassa sitä kautta, että kun jokin vaunu saadaan liikkeelle, sen pysäyttäminen vauhdista on todella raskasta. Tämän ajatuksen varhaisimmat muodot tunnetaan Hipparkhoksen sekä Synesiuksen tuotannossa.

Tämä ajatus tuli laajemmin tunnetuksi Filoponoksen esittämässä impetus -teoriassa. (Luultavasti hän kuitenkin keksi ajatuksen edellä mainituista irrallaan.) Filoponos oli Aleksandrian filosofeja ja oli läheisesti yhteydessä Aleksandrian uusplatonilaiseen koulukuntaan. Filoponoksella oli myös yhteyksiä kristinuskoon. Hänen myöhäisajan tuotantonsa näyttää myös, että hänellä oli yhteyksiä Egyptin ja Syyrian alueen triteistisiin näkemyksiin; Niiden mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat toisistaan irrallisia, erillisiä Jumalia. Näkemys, joka oli puhtaassa kristinuskossa vääräoppisuutta. Hän on luultavasti saanut ajatuksiaan molemmista suunnista, sillä ihminen on harvemmin tyhjä ruukku, joka uskontokuntaa vaihtaessaan unohtaa kaikki ajatukset joita vanhassa on esitetty. Voi olla että seikkaileminen molemmissa antoi hänelle näkemystä, joka auttoi häntä hänen löytöretkellään.

Filoponoksen impetus -ajatusta kannattivat sitten myös Buridan, Bonaventura, Gersonides ja Galilei.

Sanotaan tätä inertianäkemykseksi.

Nämä näkemykset olivat keskenään taistelevia - tosin epäsuhtaisesti, sillä Filoponoksen teokset olivat pannassa 600 vuotta. Sillä vaikka Aristoteles ja kristinuskonto olivat sangen erilaisia, katolinen kirkko määritteli tiensä molempien seuraamisen kautta. Lopulta Newton kehitti tämän impetusteorian pohjalta ajatuksen inertiasta, liikemäärän säilymislaista, ja mikä tärkeintä, koetteli sitä. Myös kitkan ajatus oli tärkeä, ja sitäkin käytetään tieteessä. Tieteen kannalta olennaista oli tiedon varmennustapa. Puhtaasti rationaalisesti ajatellen molemmat näkemykset on järkeviä; Kitkakäsitys sen takia että jos otamme vaikka kärrit ja vedämme niitä, liike lakkaa kun veto lakkaa. Inertiakäsitys sen takia että kun ammumme jousella, nuoli jatkaa kulkuaan. Toisaalta rationaalisesti molemmat ovat järjettömiä, koska vaunu pysähtyy kun veto lakkaa, pinnallisesti inertian vastaisesti ja nuoli jatkaa lentoaan kun se on tyhjiössä. Sekä pysähtymisellä että jatkamisella on paikkansa tieteessä.

Ja molempia ovat kannattaneet kristityt. Samoin molempia näkemyksiä ovat kannattaneet kreikkalaiset. (Aristoteles, Hipparkhos)

Nämä näkemykset ovat olleet onnekkaita, koska moni rationaalinen oletus on osoitettu tieteellä virheelliseksi. Esimerkiksi maakeskisyys näyttää järkevältä. Kun menet ulos ja otat kuvan taivaasta pitkällä valotusajalla, huomaat että tähdet kiertävät kuvassa. Maa näyttää pysyvän paikoillaan ja aurinko näyttää kiertävän sitä. Tämä ei tarkoita sitä että näiden taustamaailmankuvat - kuten kristinusko - saisivat heikennystä. Moni haluaa kuitenkin korostaa ideoiden lähteen tärkeimmäksi sijaksi.

Esimerkiksi moni puolustaa noituutta sen mukaan mitä ideoita niiden piirissä on nostettu esiin. (Niin hienoja lääkkeitä ja parannuskeinoja, että on pakko olla metafyysinen Totuus takana, kun ilman kokeita selvittävät asioita.) Kuitenkaan hypoteesienmuodostamismenettelylle ei voida tarjota patenttiratkaisua : Esimerkiksi hiiliketjujen rakenne keksittiin unessa, jossa kemisti näki unta siitä kuinka käärme puri häntäänsä. Olennaisinta ei siksi olekaan se, mitä aatetta jonkun idean saanut on edustanut, vaan siinä miten hän on niitä koetellut. Siksi on väärin sanoa impetusta tieteellisesti merkittäväksi keksinnöksi joka osoittaisi esimerkiksi kreikkalaisen kulttuurin hienoudet, kun Hipparkhos sen niin etevästi keksi.

Sillä tieteellisyyden synnyttää loppupelissä se miten ne ideat tarkistetaan. Siksi, vaikka olenkin Kuhnin kanssa samaa mieltä siitä, että impetus oli uusi paradigma, eli uusi teoria, ja olen ehdottomasti sitä mieltä että idea oli filosofisesti hieno ja elegantti, se ei vielä tarkoittanut että se olisi ollut tiedettä - ennen kuin sen tulokset oli tarkistettu oikealla metodilla.

Juuri tätä tarkoittaa tieteen maailmankuvanvapaus; Ideaa ei tuomita oikeaksi tai vääräksi pelkästään sen mukaan mistä sen ajatus tulee, vaan että pääasiassa on se voidaanko sitä testata tieteellisesti ja minkälaisia tuloksia siitä on saatu. (Ei se kuka sanoo vaan mitä sanoo.) Ja että olipa ihmisen maailmankuva mikä tahansa, hän saa siitä samat tulokset. (Tulosten tulkinta voi toki olla eri eri kalkyyleissä ja taustateorioissa, mutta pääasia on se, että koe antaa aina saman lopputuleman.) Toki moni on myös sitä mieltä että tieteelle ei voida tehdä tuollaisia listoja ja kutsua niitä pakotetuksi tieteen kriteeristöksi, mutta hekään eivät ole erimielisiä siitä että erilaisten tiedekäsitysten yhteneviä piirteitä voidaan kasata yhteen. Ja usein esimerkiksi Niiniluodon tieteen kriteeristön listausta kritisoivat ovat nimenomaan postmodernisteja, joiden kenties suurin yhteinen nimittäjä - ellei peräti ainut - on nimen omaan maailmankuvavapauteen pyrkiminen.

Sillä jos tämä tarkistusvaihe unohdetaan eikä sitä pidetä tärkeänä, kyseessä on perinteisempi filosofia, ei luonnontiede. Ja tämän eron keksiminen on se, mikä on tieteen kehityskessä ratkaisevaa. Esimerkiksi Anaksimandros oli varma siitä että kuu ei ole erillinen taivaanvalo, vaan lainaa valonsa auringolta. Tämä ei vielä tarkoita sitä että hänen maailmankatsomuksensa olisi erityisen hyvä, eli että kreikkalainen monijumalaisuus olisi hyvä ratkaisu filosofian tekemiseen. Sillä Anaksimandros, kuten eikä Filoponoskaan ajatellut järin tieteellisesti. He vain filosofioivat. Eikä se, että heidän tuloksensa on myöhemmin paljastunut oikeaksi tarkoita että heidän maailmankatsomuksensa olisi sen aidompi, kuin sekään jotka ovat filosofioineet ja olleet väärässä. Sillä he eivät olleet empiirikkoja, joten he olivat vain vahingossa oikeassa. Ja tämä on paljastunut myöhemmin.

Siksi esimerkiksi noiden keksintöjen keksijöiden taustavakaumus ei saa tukea, muuta kuin auktoriteettiin vetoamisen kautta. Tämän pätemättömyyden tajuaminen on olennaista - mutta onneksi lapsellisen helppoa - sillä vaikka taustamaailmankuvasta on vedetty uusia paradigmoja, kuten impetus, itse tuo taustamaailmankuva on jäänyt tieteellisesti testaamatta - olipa se sitten uusplatonistinen, kristillinen tai molempia.

Siitä ei siis ole saatu mitään takeita koska se on erilainen, kuin taustateoria, jolla on tietty luonne, josta voidaan deduktiivisesti nostaa jotain hypoteeseja. Jos tälläistä voitaisiin tehdä Raamatusta, eli tietyistä jakeista nostaa esiin ennusteita, jotka voitaisiin suoraan koetella, ilmoittaisi että jakeista löytyisi jotain salattua tietoa, se olisi jonkinlaista gnostilaisuutta, oletusta että Raamatussa olisi tieteellinen tieto universumista ja maailmasta saavutettavissa ilman kokeellista tutkimusta.

Maailmankuva on korkeintaan taustahypoteesi, alkuoletus jota ei ole testattu. Jos tätä väittäisi johtopäätökseksi saatujen tulosten pohjalta, tekisi alkuoletuksesta johtopäätöksen. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä olisi kehäpäätelmä.

Ideapark.

Idaoppia pidetään usein Platonin tärkeimpänä saavutuksena. (Hänen saavutuksiaan painissa, tarkemmin pankrationissa, ei kuitenkaan pidetä yhtä merkittävinä. Vaikka Diogenes Laertioksen historiikin "Merkittävien filosofien elämät ja opit" mukaan hän opetusta Argoslaiselta painijalta, Aristonilta, ja olleen hyvä painissa, niin hyvä että sai tunnetun nimensä hyväkuntoisuutensa vuoksi: "Oikea nimi" Aristokles vaihtui ja uusi, kaikille tuttu, nimi tuli joko sanasta platys, leveä tai platytes, lavea. On mahdollista että hän paini jopa Pyrhmian ja Isthmian kisoissa. Pankration ei ole mitään neitien hommaa.)

Toisaalta se on myös kritisoitu oppi - Jo Aristoteles kohdisti sitä kohtaan kritiikkiä, vaikka hänen monet ajatuksensa voidaan sanoa siitä eteenpäin kehitetyiksi. Platon hahmotteli eräänlaista ydinkäsitteiden (universaalien) varaan rakentunutta käsitystä. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta jokin asia olisi ymmärrettävä, sillä täytyy olla muuttumaton luonne, "määritelmänkaltainen" merkitys. Platonin mukaan jos lausumme että "jokin on oikeudenmukaisuutta", sillä on eksakti ja yksiselitteinen merkitys vain jos sillä on jokin muuttumaton vertailukohta. Platonille tämä määritelmä oli ylemmän tason entiteetti, Se, mitä ymmärrämme aistimaailmasta ja näemme siinä on vain sen heijastumaa, jotain joka on alemmalla tasolla. Platonin mukaan muistamme vain pysyviä asioita, ja että todellisuudessa asiat, esimerkiksi ruukut, ovat keskenään samankaltaisia koska ne ovat saman muuttumattoman idean heijastumia, ja erilaisia koska ne olivat vain epätäydellisiä heijastuksia.

Tähän kohtaan on hyvä laittaa luolavertaus. Se on klisee ja se täytyy sen vuoksi laittaa.

Luolavertauksessa ihmiset ovat luolassa kahlehdittuna. He näkevät vain takaseinän luolasta. Koska ovi on heidän selkänsä puolella ja ulkopuolelta tulee valoa, he näkevät vain varjoja seinällä. Varjot ovat heijastuksia asioista jotka kulkevat luolan oviaukon ohi. Luolan vangeille nämä varjot ovat todellisuutta. Kun yksi vangeista pääsee vapaaksi, hän ei voi selittää muille mitä on nähnyt, koska muilla ei ole kokemusta muusta kuin luolan takaseinästä ja sen varjoista. Platonin mukaan ihmiset olivat kuin noita luolan vankeja. Ja todellisuus "ideamaailman varjo vain".

Platonin ideamaailma on siis ikään kuin geometriset kuviot. Kun piirrän harpilla ympyrän, tulos ei ole täydellinen ympyrä. Matemaattiset ympyrän säännöt taas koskevat jotain hieman muuta kuin sitä, jonka olen paperilleni piirtänyt. Tämä tarkoittaa sitä että matemaattinen ympyrä on idea, joka epätäydellisesti heijastuu harppipiirroksissa.

Platonin mukaan tieto (episteme) voi koskea vain ideoita (eidos, idea), kun taas mielipiteet ja käsitykset (doksa) koskivat alemman tason heijastuksia. Platonille ideat ovat abstrakteja, ne ovat vain ajattelun tavoitettavissa. Ne ovat aivan kuten ympyrä, jota ei luonnossa ole ja jota kukaan ei ole aidosti nähnyt, toki sen eritasoisen hyvin onnistuneet heijastukset ovat ihmisten ulottuvilla, ja niitä kautta ideoita voidaan lähestyä ajattelemalla vaikka niitä ei suoraan nähdäkään. Koska ymmärtämistä pidettiin tärkeänä, Platon laittoi ideat huipulle. Ne olivat tärkeimpiä. Ideat olivat pysyviä ja arvokkaampia kuin niiden heijastukset. Kuitenkin Platonilla ideoilla oli myös vastaideansa, hyvää vastaan oli paha ja niin edespäin. Tämä tarkoittaa sitä, että nämäkin olivat ideoiden alempia muotoja. On siis ylemmän tason ideoita, joista voidaan muodostaa alemman tason ideoita. Tämän alla olivat aineelliset olennot ja tätä alempana olivat kuvat. Platonin ideat olivat myös luonnonilmiöissä, joten idea tapahtumasta korvaa teologian. Platon itse suhtautui teologiaan jopa torjuvasti, mikä voi olla yllättävää, kun ottaa huomioon sen, että historian aikana Platonin oppeja on kannatettu nimen omaan uskonnollisessa katolisessa perinteessä.

Platonin ideoita tuli tietysti voida jotenkin lähestyä. Tosin Platonista tämä oli vaikeaa, se vaati sitä että oppilas oli opettajan seurassa kauan aikaa:
1: Valtiossa hän viittaa dialektiikan mahdollisuuteen idean tutkimisessa. Dialektiikassa keskustellen otetaan huomioon molempien keskustelijoiden kokemukset ja näin asiaa voidaan lähestyä.
2: Myös käsiteanalyysi oli ideoiden tavoittelemisessa keskeistä. Ajatukset pilkottiin osikseen, jotta saadaan parempi ymmärrys siitä, mistä asiassa on kysymys.
3: Ja vaikka Platon harvemmin yhdistetään hypoteettis-deduktiivisen lähestymiseen, Platon vihjasi myös Menonissa ja Faidronissa siihen, että ideoita voitaisiin tavoitella myös deduktiivisesti. Platon puhui näissä "hypoteesista", joka voitiin todentaa käytännön esimerkeillä. Tämä ei riittänyt vaan "Valtion" jaetun janan esimerkissä Platon vihjaa siihen, että on tehtävä myös induktio, noustava deduktion yläpuolelle. Hyvä idea tulee suodattaa aineistosta.
4: Platon kuitenkin vihjaa myös siihen että nämä ajatukset ovat ihmisissä myös synnynnäisesti, sillä hän kertoo Menonissa muistiinpalautuksesta (anamnesis), jossa Sokrates dialogissa saa orjan oivaltamaan geometriset asiat kysymällä tältä oikeat kysymykset. Kyseessä on siis väitteiden kumoamiseen (elenkhos) perustuva tiedostaminen. Toisaalta Platon itsekin kritisoi tätä näkemystään toisessa teoksessaan, Timaioksessa. Siinä Platon on sitä mieltä että sielulla ei ole tuntemusta yksittäisistä ideoista.

Timaioksen tarinassa keskeisessä sijassa on demiurgi, maailman luoja, joka avustajiensa avulla luo maailman. Kirjassa demiurgi sekoittaa maan ainekset, jotka edustavat kahta eri tasoa. Nämä sisältävät kaiken käsitteistön (ousia). Lisäksi ne sisältävät vastakohtaparit, kuten "samuus - eriys" ja "pysyvyys-liike". Huomattavaa on, että kahtiajako sisältää myös sellaiset yhdistelmät kuin "ykseys-moneus", jossa jälkimmäiset ovat ikään kuin heijastuksia ylemmästä. Tämän teoksen mukaan ihmisellä on a priorista tietoa ainoastaan kategorioista ja kyky matemaattiseen ajatteluun. Ihminen joutuu valitsemaan elämäntapansa itse, oman puutteellisen tietonsa perusteella. Keskeisintä on yrittää elää kosmosen lakejen mukaan. Platon on selvästi vakuuttunut kosmoksen orgaanisesta luonteesta: Kosmoksella, kuten ihmisilläkin, on sielu ja ruumis. Ihmisen sielu on sukua kosmoksen sielulle, ja tämä yhteys toimii välittäjänä ideamaailmaan. Tosin yksittäisistä asiosita korkeammasta totuudesta tai hyvästä ihmisen sielulla ei inkarnoituessaan ole.

Uusplatonismissa Platonin ajatuksiin oltiin sidottu myös stoalaisten ja epikurolaisten kannanottoja. Uusplatonistit eivät nähneet Aristoteleen ja Platonin eroa kovin suurena, ja he näkivät Aristoteleen Platonin johdantona, kuin toisin päin. (Mitkä ovat jälkeen päin ajatellen melko uskomatonta: Oppilas on ennen opettajaa ja valtavia eroja ei huomattu. Syynä oli luultavasti aineistojen huono levinneisyys ja tunnettuvuus.) Uusplatonistit kehittivät oman näkemyksensä Platonin ideakehittelystä. Platonin ajatukset siitä, että ideat ovat perusluonteeltaan lukuja ja matemaattisesti ymmärrettäviä, sellaisia joista voidaan johtaa metafyysisiä päätelmiä, johti heillä siihen että heille rajaamaton kakseus kuului alemman tason piiriin, vaikka se onkin abstrakti ja kategoriana läsnä kaikkialla alemmalla tasolla. Platonin mukaan se ei kuitenkaan ollut läsnä ykseydessä. Uusplatonisti Porfyrios herätti kysymyksen siitä, ovatko olioiden suku (genus) ja laji (species) reaalisia ja ajattelusta erillisiä olentoja, vai onko kyseessä pelkästään ajattelun omasta luonteesta, jolla ei ole reaalista vastinetta mielen ulkopuolella. Tämä onkin merkittävä metafyysinen kysymys. (Itse luotan jossain määrin ideoiden kaltaisuuteen: Tosin ajattelen tilanteen täysin nurin kurin Platoniin nähden. Minulle teoriat ovat karkeistuksia todellisuudesta, abstraktioita joihin karkeistamme ominaisuudet, jotta voisimme ymmärtää niitä. Siksi esimerkiksi kun ajattelen kissaa, se on vain "eräänlainen teoria/määritelmä kissasta", joka on karkeistus siitä mitä esimerkiksi oikea kissanpentu tai kujakolli on luonnossa. Käsite "kissa" on induktio, joka tehdään jotta meillä ei olisi vain epämääräinen kasa aistimuksia, vaan jotta voisimme ymmärtää jotain. Ymmärtäminen on luokittelua ja tämä tehdään aina jäsentämällä havaintodataa ideoiden kaltaisella periaatteella - ja tietenkin tästä seuraa "induktion ongelmaa" ja havaintodatan karsimista. Mutta kuka muka väitti että tässä kohden tarjolla jotain "ilmaisia lounaita"?)

Uusplatonismilla oli melko paljon merkitystä, esimerkiksi Augustinuksen "tunnustukset" -teoksessa kerrotaan kuinka platonistien kirjoitukset olivat auttaneet irrottautumaan manikealaisten dualistisesta näkemyksestä. Hän muutti kahtiajaon valon ja pimeyden taistelusta siihen, missä ylevä rakkaus yliaistilliseen Jumalaan kilpailee alemman tason lihallisen ja egoistisen nautintorakkauden kanssa. Augustinus keskittyy uusplatonistiseen unio mystica -kokemukseen. Uusplatonismia sovellettiinkin ahkerasti teologiaan, luultavasti sen vuoksi että sen terminologia sopi siihen hyvin.