"What is real? How you define real? If you are talking about what you can feel, what you can smell, what you can taste and see, then "real" is simply electrical signals interpreted by your brain"
("Matrix")Monesta ajattelun ja tietoisuuden analysointi tekisi aiheesta jotenkin kylmän, koska siitä lähtee pois jokin mysteeri. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että asioiden ymmärtäminen ja tutkiminen ei koskaan tuhoa itse asiaa. Jos tutkija selvittää aivotoimintaa taidekokemusten aikana, se ei muuta itse taiteen kokemista mitenkään. Toki osa voi saada erilaisia tunteita erilaisista tulkinnoista tunteita : Joku voi esimerkiksi ajatellee, että tunteet olisivat kemiaa, hän voi tuntea pettymystä. Tämä ei kuitenkaan muuta itse tunnekokemuksien mekanismia mihinkään. Kemikaalit virtaava ehkä eri tavalla, mutta virtaavat kuitenkin. Toisaalta joku toinen voi pitää henkisyyteen perustuvaa tunnekokemusta vain taikauskona ja saada tästä nyrpeää mieltä. Mutta jos tunteiden puoli todella olisi "spirituaalinen" tai "esoteerinen", ei tämäkään negatiivinen kokemus muuttaisi itse tunnemekanismia mihinkään. Minusta "nöyrä tiedonetsintä" ei suinkaan tarkoita sitä, että huokaillaan kuinka Jumala on todistettu sillä että on asioita joita emme ymmärrä. Mysteeri ei tarkoita sitä että asia takana tiedettäisiin; Ja siitä tälläisessä mielestäni olisi kysymys ; Jos huokailee mysteerin edessä ja kertoo tämän tukevan sitä, että hänessä on mystisiä elementtejä jotka ovat "enemmän kuin" muiden näkemyksien esitys, henkilö tekee implisiittisen tai jopa suoranaien väitteen siitä että hän todella tietää siitä, mikä ilmiön takana todella tapahtuu. Tällöin hän nimen omaan ei väitä että hän ei tietäisi asiasta, vaan väittää että hän tietää asiasta "paremmin kuin" toista mieltä olevat. On muistettava, että vaatimaton myöntää tietämättömyytensä ja pienuutensa. Vaihtoehtoina ei ole kaikkitietävä tiedeusko, jossa joka ikinen asia pitäisi voida analysoida ja tietää ja yliluonnollinen taikausko.
Silti ja juuri siksi otan riskin.
Aistimuksemme ovat mielessämme; Kun katsomme kiveä, päässämme ei suinkaan ole kiveä, vaan silmien välittämä ja aivojen käsittelemä kuva kivestä. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vaikka aistimuksemme voivat vaikuttaa autenttisilta, ne eivät välttämättä välitä maailmaa sellaisenaan.
René Descartes asettikin epäilyn äärimmilleen ja ajatteli että aistimuksiamme voisi manipuloida vaikkapa demoni, jolloin eläisimme harhassa. Tälläinen mahdollinen vaihtoehto on esimerkiksi
"Matrix" -elokuvassa esitetty tietokonemaailma. Descartes oli kuitenkin varma siitä että hän itse on olemassa, koska hän ajattelee.
"Cogito ergo sum" - ajattelen siis olen olemassa. ( Tässä suhteessä hän voi olla oikeassa ; Jos katsotaan että "olemassaolo" ajatellaan sellaiseksi, että siinä ei ole puolittaista vaihtoehtoa; Joko kohde on olemassa tai ei ole olemassa. Olemassaolon muodosta voidaan sitten keskustella; Voi olla että olen vain illuusio, jolloin illuusio on tällöin se olemassaolon muoto. )
Descartes halusi kuitenkin tietää mahdollisimman paljon, joten hän halusi että havainnot ovat luotettavia. Hän ei siis tavoitellut harhamaailmakuvitelmien maksimoimista. Hän itse asiassa halusi harhoista eroon. Hän ajatteli siksi että Jumala ei valehtelisi vaan antaisi meille luotettavat aistit. Sitten hän ajatteli että hänellä on erityinen aistimus Jumalasta, ja koska aistimuksemme ovat luotettavia, on Jumalakin olemassa. Ja tämä taas takaa myös sen, että aistimuksemme ovat luotettavia. Tämä kuulostaa ensi kuulemalta hyvältä, kunnes huomaa että kyseessä on kehäpäätelmä, ns.
kartesiolainen kehä.
Voitaisiin toki aikaansaada toisenlainen ketju ajattelmalla että jos aistimuksemme ovat epäluotettavia, ne eivät takaakaan Jumalaa, jolloin Jumalaa ei ole varmistamassa aistimuksiamme. Tässä kohdassa epäilyttävyys ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin sitä että aistit olisivat väärässä; Ne kuvaavat pikemminkin epävarmuutta asiantilasta ; Epäilyn epäily on tällöin yhä epäilyä, ei sitä että voimme joko luottaa asiaan tai hylätä sen vääränä.
Kuitenkin periaatteessa toimimme kuten Descartes. Emme niinkään ole skeptisiä elämässämme, emme epäile aistejamme, pyrimme pikemminkin varmuuteen. Mielemme vaikuttaa uskottavalta arkielämässämme. Kuitenkin tiedämme että ihmisen havaitseminen ei ole erityisen varmaa : Esimerkiksi
valemuistot tuntuvat aivan samalta kuin oikeat muistot. Eric Kandelin mukaan muisti ei suinkaan ole kuin sellainen, kuten me sen arkielämässämme yleensä ajattelemme ~ Muistiin laitetaan talteen asioita ikään kuin tietokoneen kovalevylle jolta niitä otetaan. Kandelin mukaan mieli toimii siten, että muutamme muistia hieman koko ajan. Faktat ja fiktiot sekoittuvat ajan mittaan, ja lopulliset muistomme ovat leikillisesti sanoen "faktioita". Jopa tiedon haku muistista muuttaa tietoa, syntyy uusia assosiaatioita. Ne voivat olla hyviä jos tieto pitää saada palautettua nopeasti, mutta ongelmana tässä on muistiin syntyvät mahdolliset vääristymät. Taiteilijat ovat kauan piirtäneet tasolle sellaisia ilmiöitä kuin perspektiivi. Tasaisella pinnalla näyttää tällöin olevan syvyyttä. Samoin kuvissa luodaan illuusio valosta ja varjosta ja tämäkin luo mieleemme syvyyssuhteita joita ei ole. Hienostuneemmillaan tämä "huijaamisemme" näkyy sfumato -tekniikassa. 3D -elokuvissa mieltämme huijataan urakalla, jossa erikoislasit saavat tietyllä tavalla tehdyn elokuvan näyttämään kolmiulotteiselta. Arkkitehtuurissa on monia temppuja. Kreikkalaiset eivät tehneet pylväistä suoria, koska silloin ne eivät näyttäisi suorilta. Samoin juutalaisten rakentamassa Jerusalemin temppelin ulkomuurissa seinä kallistuu hieman sisään päin. Syynä on se, että korkea aivan pystysuora muuri näyttäisi "kaatuvan päälle" - ja toisaalta näin muuri on myös vakaampi, mikä ei poista pystysuoruuden näkemistä. Samanlaisia häiriöitä tuottavat tietenkin monenlaiset illuusiot. Paperille printattu kuvio näyttää esimerkiksi liikkuvan vaikka näin ei olekaan. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että joko tapamme havaita paperin ominaisuudet tai tapamme havaita piirretty kuvio ovat väärin. Jompi kumpi on selvästi väärin; Emme toki voi pinnallisesti tarkastellen sanoa kumpi. Toisin sanoen, jos molemmat olisivat oikein, ne olisivat keskenään konsistentteja. Nyt niiden välissä on ristiriita, joten toinen on varmasti väärin. Eli vaikka olivatpa aistimuksemme ja niiden tulkintamme (kutsutaan sitä sitten vaikka "tulkintalogiikaksi") ovat epäilyttäviä, tiedämme aivan varmasti että ne eivät suinkaan ole virheettömiä.
Epäselvää on vain siinä, onko vikaa vain jommassa kummassa vai molemmissa.
Tämä ei tosin tarkoita sitä että havainnot olisivat kaikkialla väärässä: Itse asiassa
"Scientific American MIND" -lehdessä vol 19 num 5 Stephen Macknik ja Susana Martinez-Conde kirjoittivat illuusiosta jota he kutsuivat nimellä
"Leaning Tower Illusion". Se liittyy esimerkiksi siihen miten mielemme tulkitsee kaltevasta tornista otettuja kuvia. Tornien kohdalla syntyy vääristymä, mutta jos samanlaisia kallistuskuvia käytetään animetytöistä, samanlaista ristiriitaa ei synny. Toisin sanoen on aivan järkevää sanoa että havaitseminen ei ole "yksi klusteri". Eli jos valemuistot ovat väärässä, se ei tarkoita että joka ikinen muistikuvamme elämämme aikana olisi väärässä. Voidaan siksi kysyä, onko havaitsemisen luotettavuus aina otettava suhteessa yksityiskohtaan, jota tarkastellaan.
Ja tässä tulisi tietää, mitä yleistetään ja millä ehdoilla.
Tosiasiassa, tätä eriarvottamista harjoitetaankin aika usein harhojen tulkinnoissa : Vaikka Matrixissa esitettiin että tietäisimme että aistimukset olisivat aivotoimintaan johtuvia, siinäkin oletetaan että tietomme aivoista ja neuroneista ovat oikeansuuntaisia. (Ja samoin tein minäkin valemuistojen kohdalla : Asetin uskottavammiksi muistot joiden tapahtumasta on dokumentaatiota ja epäuskottavammiksi muistot "joille ei ole alibia" ja huonoimmaksi muistot jotka ovat dokumentaatiota vastaan. Tämä on tärkeä huomio, mutta asiasta vasta myöhemmin.) Kuitenkin sen piirissä laitetaan havainnot epäilyttäviksi.
Jostein Gaarderin "Sofian maailmassa" esitetään että hahmot ovat kirjassa, ja lopussa kirjailijakin on kirjassa. Se, että Sofia havaitsee että on kirjallinen tuotos ja vapautuu tästä maailmasta ei tarkoita että hän olisi vapautunut kirjasta. Hän on tai voi olla kirjassa, vain eri kontekstissa. Samoin Neo voi Siionissakin olla vaikkapa Matrix -ohjelman sivuhyppy tai aliohjelma, jonka robotit ovat tehneet niille jotka haluavat elää erilaisessa fantasiassa. Tai kenties robotteja ei ole ja illuusio tasoineen onkin avaruusolentojen tekemä illuusio tai sitten mieli onkin psykoosissa ja koko juttu on vain vajoamista hulluuteen. Ongelmallista on se, että yleensä haasteissa tämä eriarvottaminen jää huomaamatta: Niissä esimerkiksi huumeiden aikaansaamien trippejen todellisuuteen luottava kritisoi jotain havaitsemisen asioita, eikä huomaa että hän ei suinkaan omassa näkemyksessään vapaudu siitä.
Tässä kohdassa voitaisiin ajatella että ollaksemme reiluja emme voisi luottaa mihinkään. Joudumme skeptiseen kehään, jossa epäilemme lopulta myös logiikkaa. Jos logiikka jolla epäilys perustellaan onkin epäuotettavaa? Esimerkin kautta : Descartes päätteli
"cogito ergo sum" -lauseen logiikalla ja logiikka on väärin. Valitettavasti kaikissa loogisissa systeemeissä joudutaan ottamaan perusoletukset ja lähtökohdat. Jos todistamme logiikan, tämä todiste täytyisi kuitenkin todistaa. Skeptikko vajoaa ikuiseen skeptisyyden kehään, jossa lopulta epäillään skeptisyyteen johtavaa logiikkaa. Tämä tarkoittaisi sitä, että kehä kumoaisi itsensä, olisi ristiriitainen. Paitsi jos "epäilyttävä" ei tarkoita "fiktiota", väärässä olemista ja skeptisyyden puute "faktaa", totuudenkaltaisuutta. Jos epäilyttävä tarkoittaa "faktiota" ristiriita katoaa, mutta syntyy "päättämisen vaikeus"; Lopulta käy joka tapauksessa joko niin, että
1: olemme rakentaneet ketjun A perustellaan B:llä, joka perustellaan C:llä, joka perustellaan..... ja lopulta meillä on jokin, joka on silti alkuoletus.
2: Teemme tilanteen, jossa A varmistetaan B:llä, joka perustellaan D:stä ... joka sitten perustellaan A:lla. Ja tällöin syntyy kehäpäätelmä, joka on virhepäättelyn kenties tunnetuin varoittava esimerkki.
Emme vain ole kaikkitietäviä. Emme voi vain päätyä siihen että otetaan vaihtoehdot "luotettava" ja "ei luotettava" -vaikka ne ovatkin toistensa automaattiset vaihtoehdot "ja osoitetaan että toinen joutuu virheeseen", ja päätellä tästä että sen toisen vaihtoehdon olisi oltava oikein. Koska ne molemmat joutuvat ja valinta muuttuukin siihen kumpaan virheeseen haluaa ajautua. Melko ikävä yksittäisesimerkki
perspektiivien pluralismista ; Yleensä ajatellaan että eri vaihtoehdot ovat "yhtä hyviä", mutta tässä vaiheessa korostuu että ne ovat pikemminkin "yhtä huonoja".
1: Otetaan taas esimerkin kautta: Oletetaan että meillä on ratkaisu "Matrixin haasteeseen", eli tapa jolla saadaan selville ero harhan ja toden välillä. Se voi olla vaikkapa sellainen, että jos joku esittää että "on mahdollista että tietoisuuttamme ohjataan peliohjelmalla". Se on, mutta mitä perusteluja meillä on sille että tämä matrixmaailma olisi todennäköinen, uskottavampi, vähemmän extraordinary vaihtoehto? Jos tämä esitetty haaste on epätodennäköinen, se ei merkitse. Jotta haaste olisi otettava vakavasti, sen on oltava jotenkin varteenotettava. Muutenhan olisi sama kuin sanoisi että joka toinen voittaa jossain rahapelissä, koska voittaminen ja häviöhän ovat molemmat mahdollisia. Usein voitto on kuitenkin harvinaista, etenkin kun on pienet panokset ja isot voitot, joten näiden asettaminen yhtä todennäköisiksi kuulostaa melko arveluttavalta. Ongelmana tässä on tietenkin se, että voidakseni kritisoida matrixia todennäköisyyksien kautta, minun täytyy loppujen esittää todennäköisyys sille että mieleni on fysikaalisessa todellisuudessa ja että mieleni on matrixissa. Nykyisten tietojemme pohjalta emme vain voi tehdä tätä laskelma -arviota.
___1.1: Voin toki säätää avaruusolentojen vierailutodennäköisyyttä käsittelevän
Draken kaavan tapaan joitain elementtejä ja laskea niiden pohjalta arvion, kunhan vain olen ensin laittanut niihin numerot. Ongelmana on tietenkin se, että en voi sanoa mitkä arvot ovat oikeat ; Kuten drakenkin kaavassa saadaan nykyisin erilaisia tuloksia sen mukaan mitä lukuja kaavaan laitetaan. Syynä on tietenkin se, että eri henkilöt ovat erimielisiä siitä, mitkä niiden arvot ovat; Vaikka joissain kohdissa voidaan laskea montako planeettaa on lähimailla mielipide -eroja alkaa syntymään heti kun pitää arvioida sitä, kuinka suurella todennäköisyydellä elämää syntyy ja kuinka usein tämä muuttuu älylliseksi elämäksi (jolla on kyky planeettojen väliseen matkustamiseen tai radiokommunikaatioon tms. keinoihin). Koska emme vielä voi empiirisesti arvioida arvojen pitävyystasoa, eri ratkaisujen perustelu tiivistyy siis enimmäkseen muotoon "Haluatko hyväksyä esityksen vai unohtaa sen?" Tämän vuoksi olen yleensä aika ihmeissäni, kun joku esittää että hän tietää sekä todennäköisyyden sille, että ihmismieli voisi syntyä evoluutiolla ja että hän tietää millä todennäköisyydellä demoni, matrix, Jumala tai jokin muu vastaava vaihtoehto on mielen takana. Tämä vertailu kuitenkin tarvittaisiin aina, kun asiaa perustellaan todennäköisyyksillä. Nämä perustelut perustuvat yleisesti siihen että päätellään mitä elementtejä joltain vaaditaan. (
Hermojärjestelmän synnyn vaatimukset vs.
Matrixin koneen osien valmistus ja siihen liittämisen todennäköisyydet) arvot valitaan ja saadaan lopputulos - eikä huomata että tulos on yhtä luotettava kuin se, miten nämä arvot on valittu; Vaikka Draken kaava sinällään sisältäisi oikeat elementit, avaruusolentojen olemassaolon todisteeksi laskelma muuttuu vasta, kun arvioon heitetyt todennäköisyydet voidaan todella selvittää: Siihen asti törmäämmekin siihen että toiset saavat samalla kaavalla tuloksia joiden mukaan avaruusolentoja on paljon ja toisista niitä ei ole yhtään. (Vaikka avaruusolentojen vaatimuksista on parempia tietoja kuin mieltä hallitsevista demoneista, joiden ajatellaan yleensä elävän myös luomansa illuusiomaailman ulkopuolella tai vähintää eri reunaehdoilla kuin me "illuusion alla olevat".) Siksi tälläiset perustelut
vetoavat, eivät
perustele ~ Ne antavat syyn siihen että jos joko "kannatat Matrixia" tai "vastustat matrixia", saat perustelut sille että tämä kantasi on mahdollista. Sen sijaan eri mieltä olevilla ei ole mitään syytä muuttaa kantaansa näiden laskelmien pohjalta.
Itse korostan enemmänkin logiikkasidonnaisuutta ; Eri systeemeissä voidaan saada eri tuloksia. Siksi, kun itse pyrin ylläpitämään tieteellistä maailmankuvaa, kysymys harhoista rakentuu pikemminkin siihen, mitkä asiat tieteen tutkintamenetelmässä ovat luotettavia ja mitkä eivät. Siksi esimerkiksi huumeiden käytön aikaansaamat hallusinaatiot ovat epäluotettavampia kuin kivistä saadut mittaustulokset, vaikka mittaustulokset ovat koneen tekemiä ja ne on tulkittu ihmismielellä ja hallusinaatiot taas ovat suoraan mielen luomuksia.
Ratkaisevaa esimerkiksi tieteellisyydelle on se, miten hyvin yhteensopivia näkemykset ovat muiden tieteen tulosten kanssa. (Samoin kuin matemaattisuus on se, miten hyvin yhteensopivia tulokset ovat muiden matematiikan tulosten kanssa.) Yhteensopivuudessa taas on minusta kolme tasoa, jotka esitän paremmuusjärjestyksessä alkaen suositeltavasta:
1: Selittävä taso, jossa tieteen kanta on "jos tieteen mukainen on oltava näin" ja se on juuri näin. Tieteen ennustusten mukainen taso.
2: Ristiriidaton taso, jossa asia ei haasta tieteen näkemyksiä, mutta ei kerro mitään syytä miksi asia on juuri näin kuin se on. Konsilienssin kannalta mitäänsanomaton taso.
3: Haastava taso, jossa jotta näkemys olisi tosi, tieteen olisi muututtava, näkemys on konsilienssiä vastaan. Tämä tarkoittaa sitä, että koska avaruusolentoja ei ole nähty, sellainen Draken kaavan laskelma, jonka mukaan avaruusolentojen vierailun olisi oltava suuri on epäuskottava, koska muutenhan ne olisivat jo täällä ja tästä taas pitäisi saada konkreettisia todisteita. Haastava taso voi havaintojen pohjalta muuttua ja korvata näkemyksen, jolloin vanhasta 1:sestä tulee uusi 3 ja 3 kääntyy 1:si. (Tieteessä näkemykset muuttuvat. Se kun on "määritelty itsensäkorjaavuuteen" tai "itsekriittisyyteen". Muutos ja lopullisten varmuuksien läpilyönti on tuon ehdon toteutumisen automaattinen seuraus.)
Tässä kohden en kuitenkaan edusta äärimmäistä linjaa, jossa väitetään että loogiset järjestelmät ja erilaiset tulkinnat ovat pohjimmiltaan vain vallankäyttöä. Tähän näkemykseen saattaa
postmodernismin äärimmäisimmissä piireissä törmätä, mutta mielestäni jos se pitäisi paikkaansa, filosofialla, logiikalla, perustelulla... ei enää olisi mitään virkaa. Jos näkemyserot ovat vain mielipiteitä, joiden välinen arvottaminen on vallankäyttöä, muuttuu perustelu pakotetusti eräänlaiseksi vainoamistoimenpiteeksi, jossa jotain muutoin samanarvoista latistetaan ilman syytä. Toinen syy on siinä, että jos tämä olisi paikkaansapitävä asia, lopputuloksena oli irrationalismia; Mikä tahansa perustelun sanomisen tai toimimisen mekanismi ja sen sisältö voidaan tulkita erilaisessa systeemissä toimivaksi samanarvoiseksi systeemiksi. Tässä vaiheessa on minusta parempi hylätä koko touhu. Jos tykkää vallasta kannattaa mennä politiikkaan. Jos taas ei pidä vallasta, niin maailmassa on paljon muutakin aktiviteettia kuin tehdä asioita joista ei pidä.
Mielestäni sosiaalinen luonne on toki kaikessa mukana, mitä ihminen tekee. Kuitenkaan sosiaalisuus ei kuitenkaan selitä, vaan se itse kaipaa selittämitä. tieteenteon lähtökohtana ei voi olla "tiedeyhteisön" käsite. Tiedeyhteisö on ihmisten kollektiivi, mutta se, mitä elementtejä vakautetaan yhdessä jaetun ymmärryksen kohteiksi" ei ole pelkkää vallantahtoa, vaan järjestelmällistä vallantahtoa jota toteutetaan kurinalaisesti yhdessä ennalta valitussa loogisessa järjestelmässä, ja jos yksilön mielipide on tätä järjestelmää vastaan, yksilö häviää. Tällöin vallantahdolla ei ole dominanssia; Se toki saa purkautumisväylän tässä toiminnan ohessa. On vain myönnettävä, että tutkittavilla on oma aina oma metafysiikkansa ja "toimintatapansa". "Jos et hyväksy pelisääntöjä, et ole kerhon jäsen." Sinulla on toki lupa vaihtaa sääntöjä, mutta silloin kyseessä on eri kerhosta ja eri pelistä. Yhteisön vallanjanon sijasta painotan siis sisällön yhteensopivuutta. Ei sosiaalista peliä vaan
konsilienssia.
Voi olla että käytännön tasolla "elän unelmaa", tai "toivon tilannetta joka ei toteudu". Mutta jos näkökulmana on tieteenfilosofia, pitää puhua "siitä miten sen pitäisi olla" eikä siitä mitä se on. Jos joku on sairas, se ei tarkoita että kaikkien pitäisi pyrkiä sairastumaan. Jos sairaus huomataan, ei pidä hankkiutua sairaaksi vaan etsiä lääkettä.
"I want the last check I write to bounce."