Maallisia ratkaisuja hengellisiin ongelmiin. (Saako niitä tarjota?)

Kirjoitin "hikipediaan" tekstin anglikaanisesta kirkosta. Tässä yhteydessä viittaan siihen lähinnä sen vuoksi että se on mahtava instituutio. Ja se on alkuperältään hassu. (Tai "heterosaatioiva", kuten tekstissä vihjasin.) Jos esimerkiksi protestanttius on syntynyt Lutherin ja vastaavien teologisista mielipiteistä, on anglikaanisen kirkon syntytapa tunnetusti maallisempi. (Huomaa teologisesti vakuuttava Anne Boleynin syväänuurrettu kaula-aukko.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten instituutio ei tarvitse syvällistä tai vakuuttavaa teologista taustaa ollakseen merkittävä uskonto. Kysymys ei tavallaan ole lainkaan teologiasta. Tämä on kiinnostavaa koska hyvin usein keskustelu kääntyy teologiaan. Sekä kristityt että ateistit lähestyvät uskontoa teologian kautta.

Raamattu ei ohjaa kristittyjä.

Toki jotkut, kuten Samuli Suonpää kirjoittavat siitä miten tosiasiassa "Raamattu" ei juurikaan ohjaa uskovaisia. Ja että usein teologiset iskulauseet ovat käytössä lähinnä silloin kun perimmäisiä vakaumuksia ei oikein kehdata sanoa ääneen. Tämä on toki huomattavissa vaikka siitä miten uskonsuuntausten kannat eri asioihin elävät ja muuttuvat ajan mukana. Vaikkapa siten että evankeelinen kristillisyys lähti siitä että vastustettiin segregaation purkamista ja abortti taas oli jotain josta ei välitetty ja nykyään abortinvastustus on tärkeää ja rasismi ja segregaatio taas ovat jotain josta evankeeliset kristityt syyttävät vihollisiaan evolutionisteja jopa siten että nämä evolutionistit nähdään näiden ilmiöiden taakse myös menneisyydessä.

Mutta nämä herättävät helposti ärsyyntymistä niistä joissa kysymys on opista. Ja tätä tarvitaan koska se tarkoittaa että uskonto on intellektuellia. Järkevien rationaalisten ihmisten hommaa. Muun ajaminen koetaan loukkauksena ja vääränä näkökulmana jolla vähätellään uskontoa.

Ateistit "kaappaamassa" "uskon syvintä sisältöä".

Alain de Botton on kirjoittanut kokonaisen kirjan siitä miten uskonto oikeastaan viittaa ihan muihin asioihin. Ja että ateistin pitäisi ottaa uskonto vakavasti ja itse asiassa muuttua jossain määrin uskonnonkaltaiseksi. Tosin kyseessä ei tavallaan ole uskonnonkaltaisuus vaan se, että uskonnot ovat ratkoneet tiettyjä asioita ja prosessissa ottaneet nämä asiat sisäänsä. Ne eivät ole sellaisenaan teismiä vaan ovat yleisinhimillisiä. Ja tätä kautta uskonnon yksityisoikeus pitää purkaa samalla kun näitä asioita arvostaa uskonnoissa.

Kirjan nimi on "Religion for Atheists". Hän kirjoittaa teoksessa esimerkiksi siitä miten ateistit ovat jostain syystä aina olleet kirjakeskeisiä. Hänellä on kokonainen luku aiheesta "books vs. institutions". Jossa hän toteaa että ateistit ovat pitkään tuottaneet kirjoja. Joissa esimerkiksi mietitään hyvinkin syvällisesti haudasta nousemisen tai neitseestä syntymisen irrationaalisuutta. Mutta kuinka kirjat ovat aina olleet marginaalisesti leviäviä ja itse asiassa melko vähän ihmisiä muuttavia. Uskonto sen sijaan nappaa itselleen tilaa yhteisestä ajasta. Rakentaa instituutioita. Laulattaa ihmisiä yhdessä. Tässä kontekstissa instituution synty ei vaadi sen parempaa argumentaatiota kuin Anne Boleynin syväänuurretun kaula-aukon.

Uskovaiset itsekin vastustavat usein instituutioita, nimellisesti. Romantiikan aatevirtaukset ovat olleet vallitsevia ja tämän vuoksi uskovaisetkin yrittävät korostaa sitä miten ei-valtaapitävää uskonto oikeasti perimmiltään ja oikeasti on. Samoin valistuksen hengessä on haluttu korostaa uskonnon rationaalisuutta ja järkevyyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka runokirjojen voidaan nähdä vetoavan niihin kauneuden ja eksistentiaalisten tarpeiden kirjoon jolla uskontoa puolustetaan, niin tosiasiassa tämänlaiset sielun tarpeet ovat jotain jotka eivät ole onnistuneet tuottamaan suuria kekoja rahaa muuta kuin uskontojen ja itseapuoppaiden kohdalla. Syynä on se, että niissä institutionaalisuus on mukana mutta niitä kutsutaan toisilla nimillä. Kuten sosiaalisuuden tai yhteisöllisyyden.

Enkä maininnut itseapuoppaita vahingossa. Ne ovat sekulaari vastine uskonnolle. Niissä psykohöpinä on jotain joka antaa rationaalista oikeutusta toiminnalle joka on tuttua uskovaisten keskinäisistä kahvikekkereistä. Alain de Bottoin kuvaakin kirjassaan sitä miten juuri tämänlaiseen pitäisi pyrkiä. Ateisti joutuu ottamaan käyttöönsä jotain joka muistuttaa uskontoa mutta ei ole sitä. "Dreams of meeting one person who will spare us any need for other people" voi olla jotain joka on uskovaisen Jumalasuhteen taustalla. Toisaalta sama into voi saada ihmisen liittymään romanttisine unelmineen johonkin Tinderiin. Uskonto vastaa tarpeeseen, mutta se ei tarkoita että se ja vain se voisi tarjota näitä asioita.
1: Toki käytännössä uskovainen kokee yksinäisyyden hetkiä ja romanttisessa rakkaudessa epäonnistutaan jatkuvasti. Mutta uskovainen selittää asian itselleen heikon uskon hetkenä eikä mieti että kenties uskonheikkous on olemassa siksi että uskonto ei olekaan kaikkialla ja aina toimiva ratkaisu. Romanttisessa rakkaudessa pettynyt taas helposti lohduttautuu että ratkaisu on kenties jo se seuraava puoliso. Että vika oli partikulaaristi juuri siinä edellisessä rakastetussa eikä yleisesti itse romanttisessa ideaalissa.

De Bottonin kirjan ytimessä on se, että käytännön tasolla uskonto vastaa moniin ongelmiin. Sellaisiin kuin "miten elää yhteiskunnassa sovussa hyödykkeitä toisille tarjoten ja itselle saaden vaikka ihmisillä on väkivaltaisia impulsseja". Nämä kysymykset ovat selvästi sellaisia että ateistin on vastattava niihin jotenkin. Ja toisaalta ne eivät ole opillisia kysymyksiä tuonpuoleisesta eivätkä ne muutenkaan oikeastaan liity teismiin. Olettamalla että teismi on totta ei voida itse asiassa vetää suoria johtopäätöksiä moneenkaan sellaiseen asiaan jota teistit ovat pitäneet jonain jotka menetetään heti jos teismistä luovutaan. Joka on tietenkin sillä loogis-rationaalisella tasolla omituista. Mutta joka tuntuu olevan hämmentävän pienessä osassa uskontojen menestymisessä.

Tässä yhteydessä hän näkee että uskonto on onnistunut varsin hyvin. Koko kirjan teema on siinä miten ateistin haasteena ei ole vain antaa rationaalisia argumentteja sille miksi Jumalan olemassaolo on epätodennäköinen. Uskonto on ottanut sisäänsä monia asioita, kuten yhteisöllisyyden ja moraalin, ja tavallaan ominut nämä prosessissa. Ja miten moni ateisti tämän vuoksi vastustaa tai kokee epämukavuutta näiden teemojen ja kysymysten äärellä. "The challenge facing atheists is how to reverse the process of religious colonization. How to separate ideas and rituals from the religious institutions which have laid claim to them but don't truly own them." Ongelmana on siis tavallaan se että moni ateisti väheksyy tai karttaa näitä alueita. Hekin tavallaan antavat uskonnon omistaa nämä asiat.

Näin uskotaan siitä huolimatta että jopa hedonisti ymmärtää että hän ei voi tehdä kaikkea nauttimaansa itse, joten hän tarvitsee jonkinlaisen yhteisön jossa on sosiaalisuutta ja vaihtamista. (Jonkun on valmistettava kokaiini piikitettäväksi, vähintään. Tässä pitää olla interaktiossa jonkinlaisen diilerin kanssa.) Botton on huomauttanut että kirjan näkökulma ärsyttääkin todennäköisesti monia. Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma. Sillä useinhan kristityt oikeuttavat lähetyskäskyä ja vastaavaansa sillä että he ovat huolissaan. Ja tätä huolta ei ole modernissa maailmassa muodikasta levittää fundamentalistien rehellisyydellä. Sillä että oma uskonto nähdään vaihtoehdottomasti juuri oikeana ja että kysymyksessä on tuonpuoleinen. Sen sijaan huolta kytketään uskomiseen uskomiseen. Eli siihen että uskotaan että uskonto hyödyttää harrastajiaan eksistentiaalisesti. Perinne jossa hyöty ja hedonismi korvaa teologian ja tosiasiaväitteet on toki perinteinen, esimerkiksi jo Pascalin vaaka voidaan nähdä tämänlaisen ajattelun taustalle.

Ärsyttävät ateistit ja todella ärsyttävät ateistit.

Mutta asia onkin hieman eri tavalla. Tosiasiassa minun kaltaiset uskonnottomat eivät vaivaa tai ärsytä uskovaisia. Tai tavallaan ärsyttävät. Mutta sellaisella uskovaisille miellyttävällä tavalla ; Heillä on mielikuva uskovaisesta joka ei ole sosiaalinen, on äreä, muutenkin negatiivinen. Sellainen josta näkee kauas että "onnellisuus ei asu tuolla". Kun käytän kovaa kieltä tämä iskee pinnallisella tasolla uskovaisten tunteisiin ja egoon. Mutta samalla se vahvistaa syvällisesti heidän maailmankuvaansa. Jonka mukaan ateisti tai uskonnoton on vihainen ja onneton. Ja uskonto on täten ratkaisu ongelmaan. Voisin muotoilla asian Sami Liedeksen minulle toteamaan "Sinä sitten niin kovin tarvitsisit Jeesusta." Vastaukseni oli keskisormi, joka todennäköisesti vahvisti teoriaa hänen mielessään.

Tämä onkin varmasti syynä siihen miten niin moni uskovainen ottaa juuri minunkaltaisiin ihmisiin yhteyttä. Heidän lempeytensä kontrastoituu mukavasti siihen kuinka he ovat hyväntahtoisesti pelastamassa minua samalla kun minä mukavasti huuhdon heitä suustani pursuavalla vaahdolla. Mitä enemmän he ärsyttävät minua sitä motivoidumpia he ovat puhumaan minulle.

Adornon tapaan voisikin sanoa että eniten eivät ärsytä vääräoppiset jotka ovat ikäviä, onnettomia ja moraalittomia. He ovat hyviä esimerkkejä jotka vahvistavat kristityn uskoa. Ja tekevät heistä marttyyri-sankareita tovereidensa silmissä. Kun ovat rohkeita kun uskaltavat käännyttää ja vaivata ja häiritä pahantuulisia ihmisiä. Sillä ei ole merkitystä että pahantuulisuus johtuu siitä että he eivät ole ensimmäisiä vaivaajia. Ja tiedossa on että eivät myöskään viimeisiä. Adornon mukaan ihmisiä häiritsee eniten se että joku on vääräoppinen ja onnellinen. Ja tämä on se kulma jonka vuoksi de Bottonilla on kirjassaan mainitsemani ärsytys-statement.

Alain de Bottonin ohjeita seuraavat ateistit olisivat uskovaisille niitä aidosti, syvästi ja todella ärsyttäviä ateisteja. Sillä uskomiseen uskominen on nykyajan vahvin uskonto. Ei kristillisyys, vaan usko siihen että uskonto tarjoaa jotain jota ei voi saada mistään muualta. Ja että ihminen olis homo religiosus, perimmiltään uskonnollinen ihminen. Ja kuitenkin tosiasiassa yleisinhimillinen on lähinnä institutionalisoitu uskontoon tavalla jossa liian moni uskoo että uskonto toimintana ja teismi filosofiana todella omistaa nämä asiat.

Päiden katkomisesta ja muusta brutaaliudesta

Viime aikoina ISIS -joukot ovat saaneet näkyvyyttä. Erityistä huomiota eivät ole saaneet heidän väkivaltaiset iskunsa eri paikkoihin. Vaan ne tavat joilla he harjoittavat kuolemanrangaistusta. Tämä on järkyttänyt jopa niitä amerikkalaisia, joiden suhtautuminen kuolemanrangaistukseen on ollut perinteisesti varsin salliva. Siksi asiasta puhutaan teloituksina.

Ärsyyntyminen onkin johtunut kahdesta hyvin näkyvästä piirteestä. Ensinnäkin amerikkalainen kuolemanrangaistusjärjestelmä on melko privaatti kun taas ISIS tekee temppunsa julkisesti. Toinen asia on sitten metodiikka. Amerikkalaiset hiovat humaaneja teloitusmetodeja. Tai ainakin pyrkivät siihen suuntaan. ISIS taas voi harjoittaa mitä vain joka on brutaalia ja pelottavaa. Siksi sapeliteloitukset ja hengiltä polttamiset ovat sen kannalta käteviä temppuja. (Se miten suhtaudun tämänlaiseen käytännönläheisyyteen on se, että en oikein enää laske ISIStä terrorismiksi. Sen sijaan se harrastaa puhdasta terroria.)

Mutta on kenties syytä vilkaista hieman tätä sapeliteloitusperinnettä.

Päiden katkominen on ollut vanha metodi. Tämä ei ole yllättävää sillä pään irtileikkaaminen on siitä käytännöllinen että se on varma keino. Sillä saa toisen ihmisen hengiltä nopeasti ja varmasti. Mestauksen suosio ei tässä mielessä ole kovin suuri yllätys.

Esimerkiksi Stonehengen läheltä löytyneistä tuhansia vuosia vanhoista luurangoista on löydetty merkkejä päiden irtileikkaamisesta. Näitä pidetään "rituaalisina". Joka viittaa teon uskonnollisuuteen. Historia on siitä kiinnostava yhdistettävä päiden irtileikkaamiseen että ISIS ei tavallaan vahingossa lyö ihmisiltä päitä irti. Sen sijaan teloitus tällä tavalla on samaan tapaan islamia kuin kivittäminen on osa juutalaisuutta. Koraanissa on mainintoja siitä että milloin dekapitointi on asiaankuuluva rangaistus. Aivan samaan tapaan kuin Vanha Testamentti ja Toora sisältävät kivityspykäliä.

Useimmat perinteet ovat tietenkin oppineet pois tämänlaisista pykälistä. Mutta on kenties mielenkiintoista ajatella asiaa humaaniuden kannalta. Nimittäin moni on pitänyt pään irtileikkaamista humaaneimpana vaihtoehtona tai osana teloitusta.

Haluan että pääni leikataan irti, koska se on humaania.

Japanissa asia on melko ilmiselvä. Seppukuperinteessä kun kuolemanrangaistus hämärrettiin itsemurhaksi sellaisella tavalla johon vain kunniakulttuuri kykenee. Ja kuolintapa ritualisoitiin vatsan aukileikkaamiseksi joka ei ole kovinkaan nopea, kivuton tai muutenkaan pragmaattinen tapa. Se demonstroikin äärimmäistä tyyneyttä. Onneksi tätä kuitenkin inhimillistettiin siten että mukaan otettiin kaishakunin (介錯人) joka oli avustaja. Hänen tehtävänään oli lyödä pää irti. Kohtelias kaishakunin osasi peräti lyödä pään irti niin että ohut ihokaistale jäi pitämään päätä paikallaan. Eli pää oli käytännössä irtileikattu mutta ei lennellyt mielivaltaisesti ympäriinsä biillä suttuisilla tavoilla joilla irtopäät voivat olla vaivaannuttavia. Ymmärrettävistä syistä kaishakunin oli seppukuntekijän paras ystävä.

Euroopassa näkemys oli hieman erilainen. Mutta täälläkin teloitus miekalla oli kunniallinen. Se oli itse asiassa varattu aatelisille. Syynä oli osittain se, että miekka oli jotain johon ritarit ja muut vastaavat voivat odottaa kuolevansa taistelukentällä. Ja tämä loi jonkinlaista gloriaa miekkateloituksen ympärille.

Mutta tämän lisäksi oli käytäntö. Vaihtoehtona oli kirvesteloitus. Ja vaikka teloituskirveet olivat massiivisen ja mahtavan näköisiä, todellisuus oli melkoisen karu. Kirves toimii lähinnä massalla ja osumapinta-alalla. Kun taas miekalla impaktin lisäksi kyseessä on yleensä viiltävää liikerataa. (draw-cut / pull-cut) Sapeliteloituksessa tämä on tietenkin vahva. Mutta jopa länsimainen teloittajien spesiaalimiekka oli taistelumiekoista poikkeava. Niiden pelkkä terä oli noin neljä jalkaa (120 cm), niissä oli pyöristetty ja tylsä kärkiosa. Kädensija oli kahden käden käyttöön. Ja terä oli mittaan nähden hyvin leveä. Ja ne hiottiin käsittämättömän teräviksi. Itse asiassa teloitusmiekat hiottiin niin teräviksi että ne menettivät käytännössä taistelutehokkuuttaan. Miekat piti hioa erikseen joka ikisen teloituksen jälkeen.

Jos otetaan esimerkiksi vaikkapa Maria Stuart, joka teloitettiin kirveellä vuonna 1587. Hän oli riutunut kauan vankilassa ennen kuolemaansa. Hänen kapean ja ohuen kaulansa irtiläimimiseen "massan ja kiilan voimalla" vaati kolme iskua. Siksi onkin ymmärrettävää että Anne Boleyn oli helpottunut kun hänen teloitustaan varten hankittiin erikseen ranskalainen miekkamies. Sellainen joka tiesi alan salaisuuksia. Kuten sen, että kun teloitettavan silmät sidottiin (väistörefleksin välttämiseksi koska teloitettava joutuu istumaan polvillaan kun kirvesteloituksessa pää on pölkyllä) ja tämän kädet sidottiin selän taakse (jotta tämä ei laittaisi käsiä tielle tai muuten kävisi teloittajaan käsiksi) niin jos teloittaja hieman tönäisi teloitettavaa hartioista niin tämä refleksinomaisesti oikaisi selkäänsä, laski hartioitaan ja nosti päätään niin että kaulaan oli helppo osua tavalla joka irrotti pään siististi yhdellä iskulla.

Tämä päiden katkomisen "humaanius" saavutti sitten Thomas Edison -asteensa ranskan vallankumouksessa. (Thomas Edison eli myöhemmin. Mutta hän tuotti sähkötuoli-innovaation iloksemme. Hän halusi korostaa vaihtovirran vaarallisuutta mustamaalatakseen kilpailijoitaan. Ja se ei mennyt hyvin. Sähkö oli vaarallista mutta jumalauta ei näin!) Charles Henri Sanson kuvasi ranskan vallankumouksen haasteet erikoisella tavalla. Hän kuvasi miten teloitukseen käytetty miekka on ehdottoman tärkeää hioa teräväksi joka ikisen teloituksen jälkeen. Ja miten Pariisin pyövelillä oli käytössään vain kaksi miekkaa. Aiemmin ei ollut ollut tarvetta enemmälle. Mutta koska ranskan valistushenkiset ihmiset halusivat ratkaista tämän ongelman jotenkin muutoin kuin vähentämällä teloitettavia, saatiin levitettyä ajatusta giljotiinista. (Joka innovoitiin kätevästi vuonna 1792.) Jota sitten myytiin sekä humaanina että tehokkaana että valistushenkisen sopivasti mekaanisena. Ja tämä humaanius ei olisi uskottavaa minkään muun kuin miekkateloituksen humaanin maineen varjolla.

Siksi on tavallaan erikoista että pidämme ISIS -järjestön miekkateloitusta jonkinlaisena äärimmäisenä barbariana. Aatehistoriallisesti ajatus miekkateloituksen brutaaliudesta on melkoisen nuori.

A new Courtly Sonet, of the Lady Greensleeues

Olen katsellut "Tudors" -televisiosarjaa. Se on niitä sarjoja joiden kautta on hyvä lähestyä sellaista käsitettä kuin "historiallisuus" ja "autenttisuus". Tässä mielessä se on hyvinkin samaa sarjaa "Assassins Creed" -pelisarjan kanssa. (Jonka kohdalla typerin käymäni keskustelu on sellainen, että peliä syytettiin plagiaatiksi jostain japanilaisesta animesta koska molemmissa esiintyi samannimisiä aivan toisiaan muistuttavia hahmoja ja samanlaisia tapahtumia. Kuten tiedätte, Lorenzo de' Medici on tekijänoikeusrikkomus joka kohdistuu suoraan japanin kulttuuria vastaan.)

Asiaa on kenties hyvä lähestyä kyseisen kappaleen kautta. Kappale on toki monille tuttu "Sait multa kukkaset toukokuun" -häälauluna. (Se ei mainosta tiettävästi Kekkilää tai mainosta että kukkaset nousevat mullasta ja että multaa voi olla kukissa.) Englanninkieliset sanat ovat tietysti hitusen erilaiset. Ja ne on todellakin liitetty Henry VIII:n. "Tudors" -sarja suoraan vihjaakin tähän yhteyteen. Tässä tulkinnassa laulussa viitattu "Lady Greensleeves" on Anne Boleyn. Ja kappaleen ajoitus sarjassa onkin tässä mielessä hyvä ja perusteltu.

Englannin kuninkaalliseen historiaan erikoistunut Alison Weir on kuitenkin esittänyt "Henry VIII: The King and His Court" vihjaa että kappaleen sävellysrakenne perustuu italialaiseen sävellystekniikkaan jota ei vielä ollut Henry VIII aikana. Ja että kappale onkin todennäköisesti hieman Tudorin aikaa nuorempi, tarkalleen ottaen se olisi Elizabeth I aikainen. Ja Elizabeth I oli tunnetusti Henry VIII ja Anne Boleynin jälkeläinen. Ja näin sarja tekee yleiseen uskomukseen perustuvan anakronismin. (Joskaan se ei tietysti tarkoita että kappale välttämättä ei kertoisi Boleynistä.)

Mutta sarja ei kuitenkaan ole täysin ansioton. Tämän saa hyvin esille kun katsotaan Thomas Morea. Hän oli kristitty, suuri humanisti, "Utopia" -kirjan kirjoittaja ja tätä kautta myös utopia -käsitteen "alkuperä". Hänen kirjoituksensa eivät kannata väkivaltaa. Ja hän on jäänyt historiaan ja mielikuviin myös sen vuoksi että hän todellakin kirjaimellisesti kuoli ennemmin kuin antoi joustaa omastatunnostaan. Tämä sinänsä aito ja kunnioitettava rohkeus on luonut hänen ympärilleen glorian. Moni katsoo että More edusti tuoretta keskiajasta irtautuvaa hienoa ajattelua. Ja siksi "Tudors" -sarjassa esitetty kerettiläisen polttaminen on kohdannut syytöksiä. On esitetty että Thomas Morea ei saisi leimata. Kuitenkin Thomas More itse asiassa muistuttaa siitä että noitavainot ovat itse asiassa olleet renessanssiajan ja sitä uudemman ajan ilmiö. Mielikuvissa katolinen kirkko ja keskiaika ovat ne jotka olivat pahinta noitavainoaikaa. Mutta historia liittää ajan myöhemmäksi. Ja protestantit olivat pahimpia noitienpolttajia. Thomas More oli toki harras katolinen, mutta hänen historiaansa on jäänyt myös hänen erityisen väkivaltainen tapansa käsitellä kerettiläisiä. (Humanismin verisestä historiasta kerrotaan jostain sysytä melko vähän. Se ei ole oikein muodikasta.) Sarja on tässä autenttisempi kuin se idealisointi joka Thomas Moresta on jäänyt "viralliseen yleissivistykseen".

History Today kertookin Thomas Moren historiasta sellaisia puolia jotka muistuttavat siitä tosiasiasta että vaikka "Greensleeves" onkin romanttinen kappale, niin historia muistaa sen miten Tudorsien Henry VIII teloitti Anne Boleynin. Ideaalit eivät aina päde. Tämä sävy on kenties hauskaa muistaa niissä häissä joissa "Sait multa kukkaset toukokuun" esitetään. Ja tämän sävyn voinee tiivistää "Tudors" -sarjan ensimmäisen kauden finaaliin jossa Wolsey tekee itsemurhan. Selittäen miten "I have seen eternity, I swear, but it was in a dream and in the morning all was gone."

---

"Greensleeves" kappaleen originaali nimi on tämän blogauksen otsikko, "Greensleeves" on "vain" kappaleen vakiintunut nimi.

Vihollinen keskuudessamme.

"En minä ole vainoharhainen, ne ovat!"

Ihminen kohtaa aina juoruja ja muita vastaavia kertomuksia. Tyypillisesti hän ei törmää itseään koskeviin huhuihin. Kuitenkin varmaan meistä kaikista liikkuu kaikenlaisia kertomuksia. Joku pitää meitä jollain asteena vihollisinaan tai ei muuten vain tykkää. Ja erilaisilla kertomuksilla me välitämme näitä tuntemuksia niistä jotka ovat oikeasti vihollisiamme, oletettavasti vihollisiamme, kuvitellusti vihollisiamme tai ääritapauksissa jopa sellaisia joita toivomme vihollisiksemme.

Juoruilla kuitenkin sidotaan myös itseä sosiaaliseen ympäristöömme. Tämän tyyppinen on yleistä. Joskus se on ihan harmitonta. Ja moni ymmärtää että retoriikka on retoriikkaa ja höpötys höpötystä. Juoruilu liiallisesti itse asiassa vie uskottavuuden juoruajalta. Juoruilu on kuin kiivastuminen: Jos sen tekee vaikka kerran vuodessa, se tehoaa ihan eri tavalla kuin jos sen tekee joka päivä.

Mutta kuitenkin nämä asiat voivat tietysti haitata elämää. On työpaikkakiusaamista, joka johtuukin siitä että joku juoruaa eikä hän jostain syystä menetäkään arvostustaan. Laajemmalla rintamalla juoruamista voidaan käyttää uskontojen ja politiikan välineenä. Kun kuningas, pappi tai muu auktoriteetti esittää juoruilua, hän ei voi menettää kasvojaan ja syntyy työpaikkakiusaamista vastaava tilanne. Tosin tämä mittakaava voi olla paljon laajempi koska henkilöillä on suurempi vaikutusvalta. Yleensä työpaikan juorukellolla on valtaa maksimissaan koko kyseisen työpaikan henkilöön. Kunigas taas voi hallita koko maata, ja teoriassa paavi voisi määrätä kaikkia katolilaisia.

Lisäksi vaikka huhupuheet helposti tuomitaan ilkeämieliseksi, olen ollut huomaavinani, että useasti juoruilijat yrittävät olla nimen omaan eettisesti aktiivisia. He itse kokevat että juoruiluun ja pahan puhumiseen on jonkinlainen oikeutus. Pitäähän ihmisiä tiedottaa, että joku edustaa vaarallista aatetta tai käyttäytyy sopimattomasti. Henkilön eristäminen ryhmästä tai työpaikalta on etu, koska "Se on huono työntekijä koska se on tiiätsä sellanen".

Toki kaikki demonisoinnit, juorut, huhupuheet ja noitavainot ovat periaatteessa ulkopulisesta absurdeja ja uskomattomia, on kuitenkin huomattava että ne ovat useimmiten setti uskomuksia, jotka on ainakin näennäisesti rationalisoitu, ryhmän sisäisesti ne ovat täysin konsistentteja ja järkeviä, ristiriidattomia ja eheitä. Niiden luonteesta jopa keskustellaan. Ja kaikesta naurettavuudestaan huolimatta ne toimivat erittäin hyvin sosiaalisessa kontekstissa. Ne eivät välttämättä ole "fiinillä tavalla rationaalisia", mutta ne toimivat ja ovat sitten sitäkin järkevämpiä sen kuuluisan "arkijärjen tasolla".

Syy siihen että tämä on mahdollista voi olla esimerkiksi se että ihminen on enemmän sosiaalinen kuin rationaalinen olio. Laumaeläin, jonka elämä on rakentunut enemmän toimivan yhteistyön ja sosiaalisen pelin ympärille. Eikä nero, joka tuottaa ratkaisuja erilaisiin ongelmiin. Laumaeläimelle kun riittää että joku keksii ratkaisun, sen ei tarvitse olla itse. Laumaeläimelle on parempi olla osa tiimiä, ja saada statusta miellyttämällä, kuin niskuroida ja joutua ajetuksi laumasta.

Jotta tietäisimme, mitä vainot ovat, heitän pari esimerkkiä. Olen listannut niihin muutamia messeviä yksityiskohtia.

Esimerkki 1: Noitavainot.

Noitia vainottiin Skotlannissa, Englannissa ja Saksassa ja muualla mannereuroopassa 1400 -luvulta 1700 -luvulle. Tämä johti siihen että syntyi noitaoikeudenkäyntejä, noitavainoja ja ihmisiä tapettiin. Noitavainot eivät olleet pelkkää katolisten toiminnasta. Itse asiassa ajallisesti myöhäisimmät vainot olivat nimen omaan puritaanien heiniä. 1600 -luvun englannissa noituudesta syytettiin tavallisesti alueilla, joilla he tavoittelivat valtaa. Kun puritaanit saivat alueen hallintaansa, noituustuomiot vähenivät. Myös Amerikoissa noitavainot, joista kuuluisin on varmasti Salemin tapaukset, olivat puritaanien aluetta. Eikä vainojen lietsojatkaan olleet aina teologiapelikortit taskussaan. Heillä oli poliittisia tavoitteita, joiden toteuttamiseen oikea huhu oikeaan paikkaan oli mitä kätevin keino. Esimerkiksi (nyt TV:n Tudors -sarjasta tuttu) Henry VIII päätyi toisen vaimonsa, Anna Boleynin, kanssa kiistoihin ja päätteli että hänen avioliittonsa oli noituuden tuotos. Tämä päättyi Annan teloitukseen. Samoin 1500 -luvun Skotlannissa noituussyytteitä heittivät erilaiset vallanpitäjät niillä alueilla, joissa heidän hallintansa oli heikompaa. Tämä oli kaksipiippuinen keino, koska jos jonkun hallitsijan valta -alueella sanottiin olevan noitia, se tarkoitti että hän oli heikko eikä hallinnut sitä kunnolla. Noituudella siis toisaalta saatiin tuhottua erimieltä olevia, mutta liiallisuus vei kunnioituksen.

Kuitenkin pitkin matkaa protestantit ja katoliset oppineet esittivät teologisia ja rationaalisia argumentteja koko noituuden olemassaoloa vastaan. Tämä päätelmä taas johti siihen, että heistä noitavainot olivat harhaa, ilkeämielisyyttä ja viattomien kiduttamista ja surmaamista. Esimerkiksi katolinen inkvisiittori Alonso de Salazar Frias on tullut tunnetuksi siitä, että hänestä monet vainot olivat sepitettä; Hänestä argumentti tämän puolesta oli se, että usein vasta kun noituudesta alettiin huhuamaan, noitia alkoi löytymään. Eli aikaisemmin paikat elivät rauhallsta elämää ja mutta heti huhun paikalle saapumisen jälkeen ihmiset alkoivat löytämään kertomuksia noituudesta ja paikka paljastuikin oikeaksi pirunpesäksi, jossa murha ja vääryydet kukoistivat. Brixenin piispa teki myös kantelun Kramerista. Monet kirkonmiehet siis ehdottomasti olivat huhua vastaan ja monet poliitikot halusivat sen jatkuvan, jotta voisivat ajaa omia tavoitteitaan.

Esimerkki 2 : McCarthy ja kommunistit.

Kylmän sodan aikana USA ja Neuvostoliitto kävivät kärhämää. Kiistan alla oli demokratia ja kommunismi sekä kapitalismi vastaan suunnitelmatalous. Henki oli kova, ja kommunismista syytettiin monia. Siksipä helmikuussa 1950 Senaattori Joseph McCarthy käytti kommunismikorttia edukseen lausumalla:
"while I cannot take time to name all the men in the State Department who have been named as active members of the Communist Party and members of a spy ring, I have here in my hand a list of 205 - a list of names that were made known to the Secretary of State as being members of the Communist Party and who nevertheless are still working and shaping policy in the State Department."

Toisin sanoen McCarthy teki juuri samaa mitä puritaanit tekivät: Heitti syytteen sille alueelle jota ei voida hallita. Koska listan nimiä syytettiin vakoojiksi. Kun noitia katsottiin pahan välikappaleiksi ja niiden olemassaoloon uskottiin, kommunistivakoojien pelkoa pidettiin rationaalisena, mahdollisena. Toisin sanoen McCarthyn sanoma oli, että joukossa oli pettureita ja että joukossa oli huijareita, heidän avustajiaan ja hölmöläisiä. McCarthyn väite oli tehokas, koska vakoojat olivat tietysti niin ovelia, että niitä oli vaikea tunnistaa. McCarthyn puolustajia ei kiinnostanut mistä McCarthy oli saanut em. listan tiedot. "Doubt is our product" -periaate toimi. Riitti että hän heitti epäilystä. Tietenkin McCarthyn kyseenalaistamiseta tuli syyllisyyden merkki; Kun McCarthyn aktiviteeteille pistettiin jarrua hallituksen toimesta 1954, hän itse julisti tämän voitoksi noille, jotka pelkäsivät kommunistien paljastamista. Tietenkin tilanne karkasi McCarthyn ulkopuolelle, kuten noitavainotkin eivät enää olleet riippuvaisia niiden kirjoittajista, vaan sikisivät eri puolilla. USA:n silloinen hallitus oli vaikeuksissa koska syytökset eivät oikeastaan tulleet mistään vaan kaikkialta. Ja jos se kiisti että mitään kommunistien vakoojaketjua ei ollut, vastaan tuli tietenkin kysely siitä, että miksi asiasta sitten niin kovasti puhutaan. Eli "Then what's all the fuss about?"

Muita esimerkkejä:

Tietenkin myös Mao Zedongin kommunismissa oli varjoja joissa syytettiin vainoharhaisesti vihollisia. Samoin kuin Kommunistit Venäjällä syyttivät milloin ketäkin ties mistä syystä. Jos kerroit Stalinvitsin, jouduit leirille, koska vastustit kommunismia ja kritisoit sitä. Tämä tarkoitti tietysti sitä että et uskonut kommunismiin, jolloin olit kapitalisti ja paha. Samoin Natsi -Saksassa demonisoitiin juutalaisia, heidät kuvattiin ahneina ja pahoina. Eikä Suomikaan ole immuuni tälle, riittää kun katsoo 1918 tapahtumia ja muistaa sanat "punikki" ja "lahtari", ja miten konkreettisia antipatioita sanoihin tuolloin liittyi.

Periaatteessa esimerkkilistaan voisi laittaa puolet maailmanhistoriasta, mutta nuo ovat pari hyvää esimerkkiä, joissa on selvästi esillä piirteet, jotka minusta kuuluvat vainojen luonteeseen. Josta puhummekin seuraavaksi. (Tässä olen käyttänyt suuresti apunani professori Rodney Barkerin näkemyksiä.)

1: Demonisaatio syntyy usein spontaanisti, se saa sisällön muutamasta yksilöstä. Mutta se voi joko valloittaa aikaisemman käsityksen tai joutua sen valloittamaksi. Pitkässä juoksussa ne eivät elä yhdessä. Vaino on paradigma kulttuurin tasolla. Jos vaino ei saa suosiota, se tyrehtyy vähemmistön toiminnaksi ; Tämä ei vielä tarkoita että se olisi vaaratonta. Jos siis esimerkiksi valtiosta 1% on dominionisteja joilla on tavoiteena kristillinen valtio ja joista osa toivoo homoille kuolemantuomioita, se on siemen josta näkemys lähtee leviämään, jos ajat ovat suotuisat. Toisaalta myös tälläiset pienet ryhmät ovat vaarassa joutua itse vainon alle, jos heistä esimerkiksi levitetään sellaista kuvaa että dominionistit ovat vallan ja murhanhimoisia, tästä tulee helposti syy kieltää heidän toimintansa. Tämä voi muuttua vainoksi, jos se tehdään esimerkiksi antamalla dominionismin kannatuksesta rangaistukseksi kuolemantuomio.
2: Vainoissa olevat ideat eivät tule tyhjästä. Ne eivät ole mitään järjettömyyksiä, vaan niiden teho perustuu nimen omaan siihen aikaan sopivista rationalisoinneista. Jos ajattelemme että natsit saivat valtansa pelkällä irrationaalisuudella, ollaan väärällä tiellä. Demonisoinnit tekee vaarallisiksi se, että ne ovat tavallisen ihmisen silmissä hyvinkin rationaalisia. Jos ne näyttävät järjettömiltä, ne eivät saa valtaa. Toisin sanoen: Heidän tarinansa ovat usein "mahdollisia" ja ne ovat "arkijärkeen sopivia". Ja juuri tämä tekee ne vaarallisiksi. Juuri se tekee niistä paradigmoja (jotka tunnistetaan "after the fact"): Niiden kannattajat saavat vakuutettua tavalliset, muutoin rauhanomaiset ja lainkuuliaiset kansalaiset, siitä että on OK poltella juutalaisia. Tämä tehdään tietynlaisilla rationalisoinneilla, ei millä vain soopalla ja vihassa huudetuilla järjettömyyksillä.
___2.1: Demonisaatio syntyy kulttuurin yleisideologiasta; Jos suosittu näkemys uskoo noitiin, kommunistivakoojiin tai sabotööreihin tai terroristeihin, tätä voidaan lietsoa. Kysymys ei loppupeleissä ole siitä, onko pahutta oikeasti; Riittää että siihen uskotaan. Esimerkiksi McCarthyn aikana kommunistit, kuten Amerikkalaisetkin, taatusti harjoittivat tiedustelua. Kyseessä on siksi tässä kohden enemmänkin mittakaavakysymys. Toisaalta taas noitia ei ollut keskiajalla, mutta niiden pelko oli todellisuutta. Kohteen olemassaolo on irrelavanttia, pelko sitäkin relevantimpaa. Sillä demonisaatiossa olemassaolevaa pelkoa korostetaan ja lietsotaan, tai pelkoa synnytetään yleisestä maailmankuvasta, jonka mukaan jokin on mahdollista. Tästä mahdollisesta sitten vain tehdään uskottavaa.
3: Demonisointi tapahtuu aina jonkun ideologian nimissä. On joku valtionjärjestys, uskonto tai muu elementti, jonka suojelemista pidetään tärkeänä. Tämän nimissä saadaan sitten tehdä pahaa. Vaino ei voi toimia, jos ei ole jotain "suurempaa hyvää", jonka nimissä pahuus voitaisiin tehdä. Olisi kuitenkin väärin kutsua tätä yliluonnolliseksi tai metafyysiseksi, koska esimerkiksi rationalismia voisi periaatteessa käyttää vainoamisvälineenä. Jos uskottelemme että jossain on "järjen vihollisia", niitä vastaan taisteleminen on hyväksyttyä, koska niitä edustavat "vaaralliset taikauskot", joiden takana on tehty vaikka mitä kauheuksia.
4: Demonisoinnin kohdetta ei suinkaan tehdä helposti näkyväksi, vaan se on päinvastoin ikään kuin näkymätön, supertavallinen. Tämä tarkoittaa sitä, että vihollinen kuvataan sisäisesti kammottavaksi hirviöksi, joka ei millään lailla ulkoisesti eroa muista. Tämä johtuu siitä, että pelottavin salamurhaaja on sellainen, joka ei eroa muusta massasta ennen iskuaan ja joka palaa massaan heti iskunsa jälkeen.
___4.1: Vihollinen ei ole ulkopuolinen taho. Hän voi toki edustaa ulkopuolista tahoa, mutta hänet tuodaan lähelle. Siinä missä esimerkiksi sodassa vihollinen yritetään tehdä helposti erotettavaksi, demonisoinnissa aatteen tekee vaaralliseksi se, että vihollinen on "omaa ryhmää". Tämä vaatii isompaa valppautta.
5: Kertomukset ja syyte kulkevat yhdessä. Ei ole niin että kertomuksista seuraa syytettä tai syyttestä kertomuksia. Ne kulkevat käsi kädessä. Siksi on monimutkaista nähdä, johtuuko viha siitä että henkilöt halusivat demonisoida tietyt ihmiset, vai vihattiinko henkilöitä siksi että heidät oltiin demonisoitu. Ilmiöt kasvattavat toisiaan, ja ovat symbioosisuhteessa. Syntyy itseään ruokkiva kehä. Voidaan sanoa että et voi syyllistää ryhmää ennen kuin se on määritelty, ja tosiasiassa kun esimerkiksi henkilöä syytettiin noidaksi, noituus samalla määritettiin samoissa kansissa. Voit syyllistää ryhmän vasta kun sinulla on se.
___5.1: Vainoissa seuraajien vilpittömyys on keskeistä. Ei voida loppupeleissä erottaa, onko toimija vilpitön vai käyttääkö se van retoriikkaa oikeuttaakseen toimensa. Ja kun loppupeleissä kyseessä ei ole henkilön näkemys, vaan "kansan paradigma", käy niin että vaikka alku olisi pelkkää retoriikkaa, seuraajat ovat hyvinkin vilpittömiä. Vainoa toteuttaville ihmisille oikeutus ja retoriikka muuttuu yhdeksi. Heillä on "oma kieli", ja "oma looginen systeemi", jota he seuraavat loppuun asti. Heille tiukatkin syytteet menevät läpi, koska siinä kontekstissa jossa he toimivat, ne ovat täysin loogisia.
6: Demonisointi ei suinkaan tarkoita että olisi jokin oppi joka olisi annettu ja dogma. Ne voivat päin vastoin olla rationaalisen mietinnän alla. Itse asiassa ainut, mikä pysyy muuttumattomana on uskomus demonisoitavan ryhmän olemassaoloon. Sen luonteesta, toimintatavasta ja muusta olevat asiat voivat muuttua paljonkin ja yksityiskohdista voidaan jopa keskustella ja ne muuttuvat ajan mittaan. Olennaista on se, että vaino loppuu vasta kun taustaryhmää ei uskota olevaksi, tai sen mahdin uskotaan olevan käytännössä nolla. Siksi kylmän sodan loppuminen lakkautti kommunistifobian ja taikuuteen uskomisen lakkaaminen lopetti noituuden.