Kalpee

Olen niitä ihmisiä joilla on - ainakin maineensa puolesta - ominaisuutena se, että kaikkiin asioihin on mielipide. On myös aiheita joihin - ainakin maineensa puolesta - kaikilla pitäisi olla mielipide. Jostain syystä nämä kaksi eivät aina kohtaa. Ts. minulta on hyvin vaikeaa saada kommenttia ja kannanottoa joihinkin aiheisiin ja asioihin. Usein nämä koskevat terveyttä ja jotain erikoismuotidieettiä. Olen niitä ihmisiä jotka miettivät suorastaan hämmästyttävän vähän ruokaa. Olen niitä ihmisiä joille terveys on häiritsevässä määrin sairauden puutetta. ~ Nyt ajattelin kuitenkin ottaa esille muodikkaan aiheen josta en ole hirveästi mekastellut. Nimittäin "Valkee" -korvavalon. Olen toki seurannut aihetta, mutta kommenttini ja kannanottoni ovat olleet hyvin vähäisiä ja laimeita. Osittain syynä on se, että tässä on "arka paikka".

Kun ensimmäisen kerran kuulin "Valkeesta" se tapahtui "Opettaja" -lehdessä olleen haastattelun kautta. Huomiotaherättävää on se, että vaikka korvavaloa kuvataan usein jotenkin epäintuitiivisena, kekseliäänä ja innovatiivisena, näin sen lähinnä jonkinlaisena kaamosvalon vastineena. Eli se ei vaikuttanut mitenkään erityisen "kaukaa haetulta". Puolustustakin haettiin korvissa olevista valoreseptoreista joiden olemassaolo oli tieteellisesti havaittu. Mekaniikka ei huutanut paranormaalia.

Toisaalta valohoito on jotain jota minun pitäisi kenties ottaa vakavasti. Minulla on tunnettu taipumus masentuneisuuteen, aggressiiviseen eimasentuneeseen itsetuhoisuuteen, yleiseen mielialavittumaisuuteen ja ulossuuntautuneeseen aggressiivisuuteen ja nukkumishäiriöihin. Kun olen elämäni aikana vetänyt niin lehmistä yöllä lypsettyjä maitoja kuin sitruunamelissavalmisteita luontaistuotekaupasta, voisi ajatella että suhtautumiseni nukkumisasioihin lähentelee jo jonkinasteista hörhöilyä siinä mielessä että ennakkoluulot ovat yllättävän alhaalla.
1: Olenkin huvittunut kun muistelen aikaa jolloin "Paholaisen Asianajaja" -blogi aloitteli toimintaansa. Eräs varsin nimekäs skeptikko sanoi että tuo bloginpitäjä on jotenkin sellainen että ei tiedä onko se lintu vai kala. Minulla taas taisi olla melko "oikeaoppisen" maine, jopa änkyryyteen asti. Nyt tilanne on vaihtunut. Nykyäänhän minut on käsitetty skeptikoiden sisällä olevaan kalakukkosiipeen. Sentään änkyryys on ikuista.

Tärkeää on huomata, että en yleensä tuomitse juttuja "kuulostaa kaukaa haetulta" -syin. Olen niitä joille "Skeptics Unitedin" blogin esiintuomat  tiedeuutiset jotka ovat tiedettä vaikka ovat omituisia on ikään kuin perustasolla. Arvostan "Iq Nobeleita" joita annetaan validista tieteestä jotka on aiheeltaan jotenkin eksentristä, outoa ja jopa "fringeä linjamaa" lähestyvää. Sillä olen metodisti. Tieteellisyys tarkoittaa sitä että on väite, jota tutkitaan ja analysoidaan fiksuilla menetelmillä ja saadaan niistä tuloksia. ~ En kuitenkaan kokeillut "Valkeeta". Pääsyynä on tuotteen varsin suolainen hinta. Valtaosa hinnasta liittynee tuotteen varsin tyylikkääseen designiin. Laite on ulkoisesti varsin hieno ja kaunis. Ja sen hinta on täydellinen - siitä ei ole ilmeisesti leikattu mitään pois.

Sittemmin intoa ei tullut, sillä tutustuin "Valkeen" takana oleviin tutkimuksiin. Ja ennen kaikkea "Valkeen" harrastamaan viestintään.

Nyt on hyvä viitata tuoreisiin tapahtumiin. ; Ilta~Sanomat julkaisi varsin kriittisen kannanoton Valkeen tuotteesta. Tämä luonnollisesti otettiin esiin muuallakin. THL:n tutkimusprofessori Timo Partonen kommentoi Valkeen tutkimuksia. Pilottitutkimusta ei oltu tehty validilla tavalla, siinä ei ollut verrokkiryhmää. Sen jälkeenkään ei ole tullut mitään tuloksia. Valkee on saanut CE -merkinnän, mutta tämä ei vaadi sitä että laite toimisi siihen tarkoitukseen mihin sitä mainostetaan. Se kertoo sen että laitteesta lähtee niin monta luksia kuin on luvattu. Ei sitä että se todella tehoaisi kaamosmasennukseen.

Valkeeta puolustettiin seuraavalla lausunnolla : "Aivan käsittämätöntä, että verorahoilla ylläpidettävän THL:n lääkäri Partonen voi käyttää aikaansa suomalaisen vientiyrityksen mollaamiseen. Kannattaa muuten lukea mieluummin ulkomaisesta mediasta Valkee-juttuja. He osaavat käsitellä firmaa ja tiedettä paljon asiantuntevammin." Lausunto on toki anonyymin tekemä, mutta se vivahtaa hyvin vahvasti siihen viestintään mitä Valkee itse harrastaa aivan nimillä. ; Klassisestihan skeptikoiden laitteiden toiminnan kritiikki kohdistuu siihen, että Big Pharma huijaa taludellisilla intresseillä. Että raha on se joka määrää tulokset ja sen mitä kannattaa levitellä. Valkeen puolustaja harjoittikin tässä sinänsä mielenkiintoista keskustelua, että siinä tämänlainen käytänne nähtäisiin jotenkin ihailtavana. Tämä on sinänsä ainutlaatuista, että en ole kohdannut vaihtoehtohoitajaa tai skeptikkoa tai ketään joka olisi puolustanut lääketieteellistä laitetta tuolla argumentein.

Valkee kuitenkin siirtää puheet mielellään lakiin. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, että liikeyrityksen ei tarvitse tuottaa tieteellisesti valideja laitteita ollakseen olemassa. Itse asiassa moderni bisneskulttuuri on jopa antiskeptinen siinä mielessä, että siinä tuetaan uskoa oman tuotteen toimivuuteen sen oikean toimivuuden yli. Ja nähdäkseni tämä on ihan tärkeä kulma nostaa esiin. Skeptikoiden kritiikiksi tästä ei toki ole, sillä esimerkiksi tasapainorannekkeiden ja muiden vaihtoehtohoitojen kohdalla kritiikki ei ole juridista.

En siis lähde huutamaan että mens rea, mala fide -tai muuta vastaavaa juridista. Sen sijaan olen kyynisenä ihmisenä tottunut siihen että yhteiskuntaan mahtuu hölmöyksiä. Ja hyväksynyt jopa sen, että itse teen niitä, pidän monesta sellaiseksi laskettavasta ja että lähden kenties jopa hankkimaan lisää hölmöjä harrastuksia. Pölvästiys on ihmisyyden syvintä luonnetta ja huutelen siksi enemmänkin jotain sen tapaista kuin actus reus.

Sen sijaan lähdenkin huutamaan jotain sen kaltaista että onko laite toimiva vai ei. Tämä on tieteellinen kysymys. Se ei ota kantaa saako tuotetta myydä, vaan onko se hyvä tuote siihen mihin se tarjotaan. Tämä on nähdäkseni kyllä liitoksissa lain sijasta etiikkaan. Kun varsin hinnakasta tuotetta myydään masentuneille, on  aihe luonnollisesti tärkeä ja potentiaalinen arvo suunnaton. Laitteen soisi toimivan. Olisi ikävää tehdä toimimaton tuote joka käytännössä riistää rahat heikossa asemassa ja heikossa hapessa olevilta. ; Tässä kohden tuotteen suolainen hinta on merkittävä. Jos se olisi kahden euron tuote, ei menetys ole suuri. Mutta kun se ei ole, on ikään kuin eettisen vastuun vuoksi syytä pitää se mitä vihjailee.

Ja "Valkee" ei tunnu lupaavan oikein mitään missään koskaan. Tässä taannoin Tekniikka ja Talous -lehti uutisoi että Valkeen uutisointi saattaa olla lainvastaista. Taustalla oli se, että laite ei tee mitä se lupaa. Juridisesti tässä on kysymys astetta eri asiasta kuin tieteen kohdalla ; Lain kohdalla vaaditaan näyttöä siitä että tuote ei toimi. Tieteessä todistustaakka olisi sen sijaan korvalampun kehittäjältä. Jännite on selvä "Väitteet perustuvat Valkeen omiin tutkimuksiin, joilla ei ole kuitenkaan tiedemaailman laajaa hyväksyntää. Ei kuitenkaan ole myöskään näyttöä siitä, että yhtiön väitteet olisivat totuudenvastaisia tai että yhtiö tahallaan huijaisi. – Toivoisi, että menetelmä toimisi. Mahdollisuus siihen on pieni, mutta periaatteessa olemassa. Näyttöä ei kuitenkaan ole, Ilmoniemi toteaa. Valkeella on patentti ja jopa viranomaisten hyväksyntä laitteistolle lääketieteelliseen käyttöön. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Euroopassa viranomaishyväksyntä ei kuitenkaan takaa, että itse menetelmä toimii. Se pyrkii vain varmistamaan, että laite ei aiheuta vaaraa käyttäjälleen ja on muutenkin säännösten mukainen: siinä on riittävät vikavirtasuojaukset, korvanapit ovat lääketieteelliseen käyttöön hyväksyttyä muovia ja niin edelleen."

B_uπƒ_e^x - seems legit

Tieteelliseltä kannalta Valkee on mielestäni siitä positiivinen yritys, että se selvästi yrittää tehdä jonkinlaisia tutkimuksia. Se on tuottanut muutamia pieniä tutkimuksia. Tämä on melko paljon jos sitä vertaa vaikkapa siihen miten ID -teoreetikot ovat isommalla pääluvulla ja useammalla vuodella tuottaneet. Valkee on siis pseudotieteellisiin verrokkeihinsa nähden varsin tiedeorientoitunut.

Kuitenkin samalla on selvää että yrityksen tutkimuksissa on hirvittäviä puutteita. Lisäksi on havaittavissa että Valkeen tapa puhua tieteestä keskittyy mekanismiin eikä siihen että keskityttäisiin siihen toimiiko tuote. Tämä on hyvin erikoista, sillä (a) lääketieteellinen laite voi toimia vaikka toimintamekanismi on vieras, pärjääminen kaksoissokkokokeessa riittää osoittamaan vaikutuksen (b) mahdollista selitysmekanismia tarvitaan vain jos tuote toimii. Näin ollen esimerkiksi aluksi mainitsemani reseptorit korvissa ovat irrelevantteja. Ne ovat mekaaninen selitys jota tarvitaan jos ja vain jos laitteen teho on osoitettu. Ennen tätä ei ole mitään ilmiötä selitettäväksi!

Juridiselta kannalta lähestyen mekanismi on tietysti "mahdollisuus". Mutta lähestymiskulmani onkin tiedekeskeisempi. Ja tieteen kannalta mekanismiteksti on jotain joka on pseudotieteen tunnusmerkkejä. Niillä on tapana peittää evidenssin puute jargonilla. Tämänlainen argumentum ad technobabble käyttää hienoa kieltä. - Tässä kohden on syytä huomauttaa, että tämä strategia on hyvä manipulatiivinen keino. Ruotsalainen matemaatikko Kimmo Eriksson osoitti että kaavojen laittaminen luo väitteille uskottavuutta silloinkin kun matematiikka on onttoa, ei liity aiheeseen, on väärin tehtyä tai asiaankuulumatonta. Tämä on tietysti tuttua jokaiselle joka on tarkemmin analysoinut vaikkapa kreationisti Sewellin tapan kylvää yhtälöitä, eikä ole hämmästyttävää että taikuudelta näyttävä kaava luo uskottavuutta kadunmiehissä joille matematiikka on vierasta. Hämmätyttävää on, että Erikssonin tulokset kertovat karusti, että tämä toimii myös tiedemiehillä -jos eivät ole fyysikoita, that is. (Alaotsikon teksti kuvaakin sitä miten asiaankuulumaton kaava, joka on sisällöltään härski vitsi voi tuottaa legitiimiyden tunteen asialle.)

Mutta on hyvä ottaa esille aivan suora Valkeen Tekniikka ja Talous -lehteen lähettämä puolustuspuhe. Se esittää kaksi sen viestintää hyvin kuvaavaa argumenttia.
1: "Korvavalohoidon teho on osoitettu alun perin 2008, ja sen jälkeen useasti. Viimeksi korvavalon teho osoitettiin kesällä 2013 - nyt myös ensimmäistä kertaa lumekontrolloidulla kaksoissokkokokeella ahdistuksen hoitoon, jonka tulos oli tilastollisesti merkittävä ja esiteltiin marraskuussa 2013 alan konferenssissa. Artikkelin mukaan ”Valkeen väitteistä huolimatta sellaista ei kuitenkaan ole tehty”, mikä ei siis pidä paikkaansa." Tässä en malta olla huvittumatta. Sillä Valkeelta on tullut tutkimus joka on samanaikaisesti sokkoutettu että ei ole. Tämä tutkimus on herättänyt oleellisia huomiota sekä ulkomailla että kotimaassamme. ; Huomiotaherättävää oli se, että ryhmiä oli tutkittu asenteella että otetaan kaksi ryhmää ja yritetään etsiä niiden väliltä eroa ja kutsutaan tätä eroa korvavalon aikaansaamaksi. Itse asiassa Valkeen toimintaa kuvaa hyvin se, miten tutkimus oli tehty verrokkiryhmän kanssa. Korvavalon teho oli kuitenkin ollut placeboa pienempi. Korvavalo kuuluisi siis noseboilmiön piiriin. Kun tämä oli paljastunut, tutkimusta muutettiin niin että verrokki jätettiin pois. Tämä tarkoittaa sitä että onnistuneen tutkimuksen tieteellisyyden kannalta tutkimuksessa on oltava (1) validi metodi ja (2) tulosten tulee sopia väitteisiin. Kun tutkimus oli validi, se tuotti falsifioivan tuloksen. Siksi tutkimusta muutettiin eikä se enää kumoa Valkeeta, mutta samalla kadotettiin tutkimuksen validius. Tämänlaatuinen kikkailu herättää lähinnä epäilystä. Pilottitutkimus oli verrokiton ja siksi tieteellisesti merkityksetön. Toinen tutkimus näytti nollatulosta. fMRI-tutkimus perustui kikkailulle joissa rakennettiin tulos väkisin ja reaktioaikatutkimus ei ollut riittävän kontrolloitu ollakseen tieteellinen ; Ja nämä kysymykset eivät ole vaikeita. Monesti tieteen tutkimusten metodinarviointi ja tulosten relevanttius vaatii harjaannusta. Mutta Valkeen kohdalla metodi ja tulokset eivät ole hankalia tai tulkinnanvaraisia.
     1.1: Huomiotaherättävää on, että kaamosmasennuspotilaita koskevan tutkimuksen tulos on matkalla vertaisarvioitavaksi, ainakin Valkeen puolustuspuheen mukaan. Sitä ei ole vielä julkaistu joten olisi väärin käsitellä sitä kuin se jo olisi sellainen. Tässä on kuitenkin kysymys juuri siitä tutkimuksesta jonka raportti on jälkikäteen muutettu jotta verrokkiryhmään verrattuna näkyvä negatiivinen tulos saataisiin piilotettua. Mikäli tutkimus julkaistaisiin, sen täytyisi olla validi versio. Ja tässä olisi pakko todeta lopussa että jopa plasebo toimi paremmin kuin hoito. Prosessin hitauskin alkaa jo epäilyttämään. Sillä tämä paljon mainostettu mullistava tutkimus on tehty jo vuosina 2010-2011 ja se on sen jälkeen ollut odotuslistalla. Tämä on ylen ihmeellistä sillä esimerkiksi Valkeeta kritisoiva tutkimus pääsi vertaisarvioituun lehteen muutamassa kuukaudessa. On hyvin järkevää olettaa että julkistamista ei haluta tehdä in first place.
2: "Artikkelissa mainittu sveitsiläistutkimus mittasi silmä- ja korvavalon vaikutuksia melatoniiniin akuutisti yhden käyttökerran jälkeen. Valkee hoitoteho kaamosmasennukseen ja reaktioaikaan on osoitettu 3-4 viikon jatkuvassa päivittäisessä käytössä. Artikkeli antaa harhaanjohtavasti ymmärtää, että akuutti tutkimus mitätöisi ihan eri asetelmalla saadun hyvän hoitotuloksen. Toimittaja on sekoittanut rinnastuksessa appelsiinit omenoihin." Tämä on mekanismiin viittaava puolustuspuhe. Sen heikkous on siinä että tämän korostaminen muistuttaa siitä että myös valkeen tapa viitata korvan reseptoreihin tai siihen että valo saadaan suoraan aivoihin, ovat samanlaista appelsiinien ja omenien sekoittamista. Valitettavasti ilman osoitusta tehosta tämä puolustus on Valkeelta kuitenkin lähinnä ad hoc. Oman asiansa todistamisen sijasta se selittää miksi kritiikki ei ole riittävän validia ja tekee tämän venkoilulla. (Ad hoc on määrätynlainen argumenttirakenne jonka sisältö tulee esille tuosta venkoilu -sanasta arkikielellä ymmärrettävästi.) Valkee tekee siis tuttuun tyyliinsä vedon jossa se huutaa muille kumoamaan tuotteensa toiminnan, laittaa banaanit korviin kritiikin kohdalla ja kieltäytyy todistamasta laitteensa toimimista.
     2.1: Valkeelle lisähuolta tulee siitä että viitattu Sveitsiläinen tutkimus ei käsitellyt vain melatoniinia. Jostain syystä Valkee ei mainitse, että tuo tutkimus mittasi myös reaktioaikoja ja subjektiivista vireystilaa. Niille ei löytynyt korrelaatiota, eli valkeen väitteiden kannalta huonon tuloksen. Bromundtin tutkimuksen tulos on siis muutakin kuin melatoniinia. Siinä käytiin reaktioaikoja. Ja analyysissä havaittiin huimia eroja ; Kun aineistossa ainoastaan toimivaksi tiedetty perinteinen kirkasvalohoito rakensi käyrän joka liikkui hoidon aikana. Kun tehoa mitattiin ottamalla hoitoaika huomioon, kirkasvalo teki muutoksen mutta Valkeen laite ei. Se, että Valkee valitsee viestintäänsä osan ja vain osan tästä tutkimuksesta on cherry pickingiä. Tämä on turhaa ja vääristelevää kun tutkimus ensin kumoaa toimimisen ja selittää että tämä ei liene ihme kun vireystilaan oleellisesti liittyväksi tiedetyssä melatoniinissa ei ole eroja. Tieteellisesti katsoen Valkeen esittämä kritiikki tutkimukselle on omituista koska on tavallaan tehty enemmän kuin tarvitsisi. Tämä on hyvin huono merkki Valkeen arviokyvyn kannalta. Tieteellinen ajattelu ei selvästi näytä kuuluvan Valkeen vahvuuksiin. Tämä on erikoista kun se kuitenkin myy tuotettaan juuri tieteellisenä. Kiemurtelu taas saa kyynisemmät epäilemään tietoista huijaamista ja koijaamista.

Vergangenheitsbewältigung - Menneisyydenhallinta

Valkeen kohdalla hankaluutta tulee siitä, että sen väitteet ovat hyvin erikoisia. Puolustuspuhe kertoo että "Emme markkinoi Valkeeta aikaerorasitukseen tai vuorotyön rasituksiin, kuten artikkelissa erheellisesti väitetään." Tämä on hyvin mielenkiintoista koska kun itse matkustin Lontooseen, lentokoneessa oli tarjolla mainontaa jossa Valkeen nimenomaan kerrottiin vaikuttavan jetlagiin. Väite oli jopa Valkeen verkkosivuillanekin pari vuotta taaksepäin. Valvira esitti lausunnon ja Valkee otti väitteen sivuiltaan pois. Tämä on aivan lainmukaista toimintaa, joskin ei tieteenmukaista ja vihjaa että yritys panostaa juridiikkaan perusteltavuuden sijaan.

Huomiota on herätettävä tosin myös "perimmäisiin syyllisiin". Sillä Esimerkiksi Magneettimedian Kärkkäinen ja Finnair ovat esittäneet omissa mainoksissaan ikään kuin itsenäisesti. Valkee ei ole suoraan muokannut näitä, eikä siksi ole aivan täysin vastuussa. Näissä mainostetaan asioita joita Valkee ei ole itse esittänyt. Toki tässä on pakko korostaa että Valkeella on varsin erikoinen suhde mainontaan. Esimerkiksi mistä Finnair on tehnyt toisen firman mainokseen tälläisiä väitteitä, ellei tulkitsemalla sanomisia. Magneettimedian tyyliin tulkintoja tehdään tietysti "hyvinkin joustavasti" pienestäkin vihjeestä.

Ja vihjailun taidon Valkee osaa. ; Itse asiassa yritys on aikaisemmin uutisoinut Opettaja -lehdessä ja iltalehdessä. Niissä uutisena on ollut jokin jota on kutsuttu tutkimukseksi. Nykyisin Valkee joutuu sitten jo maksamaan mainoksistaan. Tämänlainen tuotesijoittelu ei toki ole laitonta, mutta ei se kovin eettistä tai tieteellistä tai perusteltua ole. ~ Valkeen tapa siivota menneisyyttään muistuttaakin sitä uudelleenkirjoittamisprojektia joka on tuttua ID -kriitikoille. "Uncommon Descent" on tunnettu blogina jonne ilmestyy 404 -erroreita ja joiden artikkelit muokkautuvat heti jos vaikeuksia alkaa näkymään. Ja sitten väitetään että näissä ei ole koskaan sellaista ollutkaan. (Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellista lapsuutta. Luulin että menneisyys on pysyvä, mutta pseudotieteissä historian uudelleenkirjoittaminen on osa prosessia. Esimerkiksi Leisolan tapa tulkita menneisyyttä on hupaisa niille, jotka ovat aikanaan asiaa seuranneet.)

Miksi tällä on väliä?

Valkee tuotti varsin egoistisen pläjäyksen. Se ei korosta laitetta jonain jonka myyminen on laillista, vaan jonain joka on tieteellistä. "Valkee taitaa olla maailman ainoa tieteellinen keksintö, josta jokaisella on mielipide. Se murtaa raja-aitoja tuomalla tieteen suoraan kuluttajille ja ilmeisesti juuri siksi ärsyttää. Valkee ärsyttää niin paljon, että riitely on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Huhut ja kuulopuheet ovat muuttuneet faktoiksi fiksuillakin ihmisillä. En tiedä toista pienyritystä, jonka kimpussa on suuri määrä kokopäivätoimiselta tuntuvia kriitikoita. Nämä ihmiset soittavat omalla ajallaan Valkeesta kirjoittaville toimittajille ja kertovat nimettöminä, että Valkee on huijaus. Vastaavaa fanaattisuutta ei saa osakseen maailmanluokan brändeista edes Apple."

Kieltämättä Valkee onkin saanut paljon kritiikkiä. Mutta "kriitikoillamme ei ole elämää" ei ole sellaista argmentaatiota jota tieteellisesti perusteleva taho argumentoi. (Nimettömyyssyytös on sitten mielenkiintoinen. Valkee -kritiikkiä on nimittäin tehty paljon aivan nimellä ja tiedän Valkeen edustajien keskustelleen näiden kanssa. Nimet tiedetään jopa niin hyvin että tilaisuuksiin tulee kutsuja, joita Valkeen käyttämä nimekäs mainostoimisto antaa. Ilman nimitietoja kriitikko ei voisi tämänlaisia saada. Sanotaan näin, että tiedän ahkerimpien Valkee -kriitikoiden nimet, eikä minun tarvitse mainita niitä ääneen koska Valkeen edustajat itsekin tietävät ne.) Karkeasti sanoen ad hominem ei ole argumentti. ~ Tahtoisinkin korostaa, että tosiasiassa kritiikkiä syntyy melko vahvasti juuri eitoimivien laitteiden kohdalla. Valkeen kanssa rinnalle pääseekin varmasti esimerkiksi sellainen laite kuin "power balance" joka myi itseään holografisena tasapainorannekkeena. Aiheeseen kommentointi kuului menneinä vuosina skeptikoiden vakiotervehdyksiin. Mutta kenties tämä ei ole se jota Valkee haluaa tässä nostaa esille ; Power Balance oli nimittäin huijausta. Ja sen kohdalla kyse ei sentään ollut nosebosta vaan placebosta.

Olen korostanut tarkoituksella Valkeen juridista puolta. Sillä tässä se myy itseään tiedekysymyksenä. Tämä on metodia, tulosten arviointia ja vastaavaa. Tämä tehdään tulosten jälkeen. Pseudotieteet toki toimivat aivan tyypillisesti toisin päin ; Niissä tehdään ensin kirja ja tuote ja sitten yritetään keksiä presuppositionistisesti miten tämä kirja ja tuote sitten ovat oikeassa. On kuitenkin tavallaan reilua käsitellä Valkeeta innovaationa, sillä minun kannaltani on yksi ja hailee onko tuote vai tulos ensin, kunhan tulokset ovat tieteellisesti valideja ja tiedekorttia heilutellaan vasta tulosten jälkeen. - Ennen vertaisarviointia sanottaisiin että "tuote on tutkimuksessa" ja "kiinnostava" ; En tosin usko että Valkee haluaa korostaa että "tulkaa meidän koekaniineiksi, teemme ihmiskokeita teillä ja masennusongelmallanne". Joka on se väistämätön seuraus.

Kun Valkee esittää lausunnossaan että "Vaatii todella paljon sanoa, etteivät kaksi 74-92% hoitovasteen todentanutta kaamosmasennustutkimusta, kaksoissokkoutettu ahdistustutkimus ja kontrolloitu kognitiivisen suorituskyvyn tutkimus osoittaisi, että Valkeeta käyttävällä ihmisellä tapahtuu mielialan parantumista." Ei aineistoon tutustunut tieteenteon mekanismeista edes jonkin verran hallitseva voi sanoa oikein muuta kuin että vaati todella paljon myös pitää mielessä, miten vihjata toimivuudesta, tieteellisyydestä ja vastaavasta ilman että suoraan korostaa että mieliala voi laitteen kanssa parantua lumevaikutuksen verran tai jopa vähemmän kuin sen verran. Ja tehdä tämän ilman että joku juristi nappaa hihasta valheelliseen mainontaan vedoten. Mutta mikä tahansa onnistuu henkilöltä jolle Valviran vakavahenkinen aktiivinen väliintulo tulkitaan rakentavaksi keskusteluksi.

Valkee myy itseään jonain joka on enemmän kuin laillinen. Se myy itseään ratkaisuna merkittävään ongelmaan, väittää olevansa innovatiivinen ja eettinen. Ja se käyttää sellaisia sanoja kuin "tieteellinen aihe" koskien itse laitetta. Sen kohdalla pääosa uskottavuudesta näyttää kuitenkin rakentuvan viestinnästä. Valkee on panostanut esimerkiksi blogikriitikoihin reagoimiseen. Siksi kun Valkee moittii kriitikoitaan sanomalla että "Valkeen kriitikot kannattaisi värvätä minkä tahansa markkinointitoimiston palvelukseen, koska mediatyö on todella taitavaa ja tehokasta." on vähän kaksinainen olo. Eikä pelkästään siksi että Valkee itse käyttää nykyään hyvin nimekästä ja varmasti varsin hintavaa viestintätoimistoa kaikessa viestinnässään. Sillä ensin mieleen tulee ironia, siitä miten retoriikkaan panostanut syyttää empiristejä retorikoiksi. Mutta sitten toisaalta tulee mieleen se, että koira koiran tuntee. Tekisi miltei mieli laittaa Hakemuksia markkinointitoimistoihin. CV:seen laitettaisiin jotain sellaista kuin "Valkee (Suomalainen innovatiivinen lääketieteellinen vientiyritys) suosittelee". Luultavasti työhaastattelija ei osaisi kuitenkaan arvostaa vitsiä.

Siksi on kenties parasta totella Valkeen kehoitusta. Sehän moittii sitä että valtaisat skeptikkomassat piinaavat pienyritystä. Ja että ulkomailla viestintä on jotenkin parempaa. Onhan se. Valkeeta kuvataan ylentävästi "It sounds like they had the devices on the assembly line before they had the research to back them. This is at the very least irresponsible and at worst, an intentional scam." Kyllä siinä on parempi ja uskottavampi muotoilu kuin mitä puolustuspuheista kumpuaa ihmiseltä joka saa ihan konkreettista rahaa tuolla innovaatiollaan.

En ole edes ostanut Valkeeta, ja silti minulla on sen vuoksi masentuneempi olo. ; Suomella on vain harvoja valtteja. Tieteellisyys ja laadukas koulutus antavat meillä maana brändiä innovatiivisena mutta fiksuna kansana, joka osaa paitsi olla insinöörimäisen tuottelias, myös kehittää hauskoja mobiilipelejä. Valkeen kritiikki on nähdäkseni jotain joka on tarpeen ihan jo tämän maineen ylläpitämisen vuoksi. ; Emme halua että maan seuraava innovatiivinen vientituote on jokin Power Balancen jalanjäljissä temmeltävä uskomushoitolaite. ; Tokihan emme halua että Nigerialaiskirjeen kaltainen termi kehitetään ihan maatamme varten. Ja tokihan emme halua unohtaa että legendaarinen ensimmäinen ponzi -huijaus tehtiin innovatiivisella ulkomaankaupalla, joka oli peräti hyvin menestynyt jonkin aikaa. Ja josta tuli sitten suuria ongelmia hyvin monille ihmisille.

Semanttis-pragmaattisella tasolla ilmenevä ylenmääräisen leksikaalis-syntaktisen kielellisyyden ongelma

Kuulemiemme kannanottojen mukaan tilastolliselta frekvenssiltä ylimitoitettu määrä ihmisistä on taipuvaisia ottamaan yhteyttä kanssaeläjiinsä ja lajikumppaneihinsa soveltamalla tarpeettoman monimutkaisia lauserakenteita.

Näiden ihmisten lauseet ovat konstruktioita, joiden ymmärtämistä vaikeuttavat pitkät ja määrältään runsaat sivulauseet, joissa saatetaan soveltaa rinnakkain anglismeja, sivistyssanoja, jargonia yhdessä sen varsin ärsyttävän ja ymmärrettävälle kielelle vieraan tavan kanssa, jossa yksinkertainen predikaatin abstraktisubstantiivi korvataan merkitykseltään kalpean verbin liitolla niin, että puheessa vilisee tällöin valtava määrä etymologialtaan valtavan koulutustason vaativia tai taustaltaan muutoin vain epämääräisiä abstraktisubstantiiveja, samalla kun vain muutama verbi toimii, niin sanoakseni, lauseen selkärankana.

Monesta tämänlaatuisten lausehirviöiden vaikeaselkoisuus on niiden lausujalle kunniaksi, sivistyksen merkki. On erikoista, että neron merkiksi nähdään se, että ymmärrettävän puheen tuottaminen ylittää taidot. Että surkean kielellisen ilmaisun taitojen lopputuloksena ihminen, jonka kognitiiviset kyvyt ovat sen verran rajoittuneet, että hän ei osaa edes ilmaista itseään selvästi, kykenisi jotenkin uskottavasti suoriutumaan sujuvasti tätä mainittua ymmärrettävyysseikkaa haastavammista älyllisistä suoritteista. ; Kun ei tälläisestä sekamelskasepustuksesta saa mitään irti ilman äidinkielenopettajien, juristien, ylioppilastutkintojen sensorien, ammattifilosofien ja Päivi Räsäsen sanojen parhain päin vääntelyyn erikoistuneen eksegeetikon apua, niin eihän ihminen edes voi tietää, että siinä epäselvältä horinalta kuulostavissa sanomisissa on mitään järkeä!

Onhan ihan mahdollista että neron sijasta käsillä on tyyppi joka kärsii pahanlaatuisesta dysfasiasta joka on vain ottanut snobistisen muodon! Jos olisi, niin ei mistään voisi tietää! Neroksi luultuhan saattaa olla päästään ihan pilipali. Pilipalius kyllä selittäisi monta asiaa sofistikoituneesta filosofiasta, sekä ennenkin siitä asenneilmapiriistä joka vallitsee siinä sosiologis-ideologisessa liikehdinnässä joka rahoittaa näiden sofistikoituneiden filosofien elämisen, sen sijaan että kannustaisi yhteiskuntaa tekemään sen mikä sen kenties tulisi tehdä, eli suuntaamaan nämä lausuntarajoitteiset ihmiset hoitoon, eheytykseen tai muuhun vastaavaan korjaavaan tukitoimeen joka avustaa näitä erilaisia oppijoita kohti rakentavampia kommunikaation muotoja.

Going meta

Sue Magazine(6/2012):ssa oli kolumni tietämättömyyden syleilemisestä. Aiheena on Stephen Fryn suhde tietämättömyyteen. "Vaikka aiemmin kirjassaan Fry pohtii tietämättömyyden olevan vain tekosyy laiskuudelle, jostain syystä tässä tapauksessa hän antaa synninpäästön itselleen ja opiskelijatovereilleen. Kaikkea maailman kirjallisuutta ei vain yksinkertaisesti ehdi kahlata läpi, hän kirjoittaa." ... "On parempi tietää monesta asiasta vähän ja yhdestä kaikki tarvittava, Fry kirjoittaa kirjassaan. Ohjenuoransa avulla hän kertoo naamioituneensa opiskeluvuosiensa ajan älykkäämmäksi kuin hän oikeasti tuolloin oli."

On mielenkiintoista miten Fry itse asiassa minun silmissäni määrittelee itse asiassa pohjimmiltaan fiksuuden huijaukseksi. Eli hän ei minusta suinkaan osoita että olisi erityisen tyhmä tehdessään tämänlaisen tunnustamisen. Mielestäni oman rajallisuuden tunnustaminen on viisauden alku. Ja useimmat fiksut ihmiset ovat nimenomaan ja juuri kuten Fryn kuvauksessa. He ovat spesialisteja jollain yhdellä alueella ja osaavat yleisluonteisesti muita. Nykykulttuurissa tarvitaan spesialisteja, ei enää eletä renessanssiaikoja jolloin vielä oli mahdollista olla kaikkien alojen huipulla oleva yleisnero. Kaltaiseni äärimmäiset generalistit jotka osaavat vähän kaikesta ovat itse asiassa varsin turhia nykymaailmassa.

Fryn näkemys on tärkeä, sillä usein älykkyydestä on hyvin yksinkertainen näkemys. Sitä pidetään knoppitietona. Saadakseen uskottavuutta historian osaajana pitää osata vuosilukuja ja nimiä. Ollakseen katutasolla uskottava filosofiassa pitää kyetä ennen kaikkea name droppaamaan kuuluisia nimiä. Kuitenkin suurin osa tiedosta on nimenomaan sitä että mennään metatasolle. Fry ei siis suinkaan riko sivistyskuvaa, vaan itse asiassa noudattaa sitä äärimmilleen. Ja rikkoo tätä kautta tämän sivistymättömien tason oletukset. Tämänlainen knoppiyleissivistys on kuitenkin nimenomaan sitä mitä Sue -lehdessäkin kerrottiin "Yleissivistys on monille älykkyyden mittari, ja luettu tieto merkki halusta osata ja ymmärtää asioita - tai ainakin tietää niistä mahdollisimman paljon. Tieto on monelle osa yhteiskunnallista hierarkiaa: mitä enemmän tiedät, sitä älykkäämpi ihminen olet." ... "Jos ilmoittaa, ettei halua tietää tai ottaa selvää jostain asiasta siksi, ettei kyseinen asia vain yksinkertaisesti kiinnosta, saa osakseen halveksuvia katseita ja putoaa automaattisesti alempaan älykkyysluokkaan." Fryllä onkin mahdollisuus nimenomaan sivistyneenä ihmisenä arvokas tilaisuus näyttää tämänlaisen knoppitietotason onttous.

Samalla Fry valitettavasti muistuttaa että minunkaltaisten generalistien kohdalla edessä on erittäin suuria vaikeuksia. Minullakin on ollut Fryn tapaan ilo ja onni liikkua aina itseäni viisaampien seurassa. (Lukiokaverini ovat kaikki jotain akateemisia tyyppejä, olen siis porukan virallinen luuseri kun olen vain ammattikorkean käynyt "pieni kandiparka".) Olen aina ollut generalisti joten olen tietyllä tavalla huijannut kaikkia, näyttänyt sivistyneemmältä kuin olen näyttämällä pelkkää yleistä lukeneisuutta.

Näen vain yhden tavan oikeuttaa tämänlaisen tilanteen. Se on metatasolle siirtyminen. Generalisteja tarvitaan vain ja ainoastaan siellä missä vaaditaan lateraalista ajattelua. Tämä tuottaa uusia, tosin mahdollisesti huonojakin, ajatuksia ja keinoja. Tämä ei toki toimi jos halutaan tehdä huipputiedettä. Mutta sen sijaan jos aiheena on skeptikkona oleminen ja pseudotieteiden kanssa puuhaaminen, on generalistina oleminen nimenomaan se, mikä antaa usein parhaan mahdollisen tuloksen.

Tähän on kaksi syytä.
1: Pseudotieteet pitävät siitä että aihe siirretään alueelle jossa keskustlija on huono. Näin ollen jos kreationisti keskustelee ammattifyysikon kanssa, hän välttää termodynamiikka -termiä ja puhuu jostain aivan muusta aiheesta. Heistä biologien kanssa on mukavaa puhua astrofysiikasta. Toisin päin kävisikin hassusti. Näin ollen tilanne on yleensä se, että jos alat pärjäämään keskustelussa, pseudotieteilijä vaihtaa välittömästi aihetta. Gish Gallopissa onkin taustahenkenä juuri se, että heitetään kaikenlaista hyvin erilaista tavaraa ja toivotaan että edes yksi menee läpi. Ja sitten keskitytään vain tähän.
2: Rehellisesti sanoen pseudotieteilijät ovat harvemmin niin hyviä kuin he ja heidän aateveljensä uskovat. Kun he viittaavat nimeen he eivät luo viittaussuhdetta argumenttiin tai tutkimukseen jonka oikeellisuustarkistuksessa nimi on apuna saati että odottaisivat ja toivoisivat että tätä tarkitussuhdetta testattaisiin ja katsottaisiin onko se tosi ja onko siihen viitattu oikeassa kontekstissa. He viittaavat name dropillaan pelkästään auktoriteettiin jonka uskovat tuovan karismaa asialle jolloin tarkistusta ei tarvita. Tekninen kieli on vain ad Tecnobabblea joka tekee asiasta vaikean kuuloista ja tuo tätä kautta uskottavuutta samalla tavalla kuin "hokkuspokkuksen" hokeminen niille markkinoiden silmänkääntäjille jotka haluavat puoskarilta ja hujarilta näyttämisen sijaan näyttää aidoilta maagikoilta, velhoilta ja poppamiehiltä. Heidän kanssaan toimiessa spesialistius on usein sitä että olet varustanut itsesi IT -tykillä vaikka pelkkä luodikko riittäisi. Siinä missä tieteenalan kärjessä oleminen on sitä että keskittyy ikään kuin olemaan hyvä joko nyrkkeilyssä, karatessa tai judossa, ja tavoittelevat kultamitalia tässä koska kaikissa ei voi menestyä, on generalistina oleminen sitä että pärjää niille luusereille jotka käyttää mitä sattuu kenties vähän karatelta, toisinaan judolta ja joskus nyrkkeilyltä näyttävää.

Toki generalistinen strategia voi toimia vakavamminkin otettavissa aiheissa. Tällöin keskittyminen tapahtuu kuitenkin yleensä yhteen oppialaan. (Useinhan spesialistit ovat erikoistuneet oppialan kapeaan sektoriin.)

Tänään luin arvioinnin Philipsen kirjoittamasta "God in age of Science?" nimisestä kirjasta. Sen ideana ei ole se klassinen, eli että otetaan yksittäinen teologinen argumentti tai sen alaluokka kuten fundamentalistmi tai kreationismi syyniin ja moititaan tätä. Sen sijaan se lähestyy teologiaa metatasolla. Se sen sijaan katsoo alaa kokonaisuutena, katsoo minkälaisia erilaisia teologisia näkemyksiä Jumalasta on ja tekee näistä erilaisista Jumalanäkemyksistä "päätöspuun". Eli kartoittaa missä kohden tehdään kannanottoja mihinkin suuntaan. Ja sitten kirja tutkii sitä että miten ihmiset valitsevat missäkin päätöspuun vaiheessa. Ja vasta sitten se argumentoi jokaisen tässä jakautuvan puun oksan kohdalla eteenpäin. Eli ensin kirjassa kartoitetaan teologian Jumalakäsitykset ja sitten se katsoo onko niissä järkeä ja järjettömät eliminoiden jäljelle jää sitten se mikä on säilyttämisen arvoista (jos tästä prosessita sitten selviää yhtään mitään läpi mikä on sekin mahdollista.) ;  "One of the interesting structural features of the book is how Philipse organises the chapters around the strategic choices faced by the modern theist. As he sees it, these choices arrange themselves along the nodes and branches of a decision tree. At the first node, the believer faces a dilemma. They must ask themselves whether the proposition "God exists" has a truth value or not. That is to say, they must ask whether they are cognitivists or non-cognitivists about God's existence. If they are cognitivists (as most are) they face a second dilemma: do they think their belief in God is justified on evidential or non-evidential grounds? If they opt for non-evidentialism, they end-up with Plantinga-esque reformed epistemology. If they opt for evidentialism, they face a further dilemma: is the justifying evidence to be drawn from revelational texts, such as the bible, or is it to be drawn from empirical observations of the natural world (Natural Theology)?"

Lähestymistapa on vaikea ja vaatii ehdottomasti generalistia. Ja tämänlaiset teot ovat tärkeitä koska lopputuloksena on itse asiassa koko aihetta koskeva yleiskatsaus, jossa eri oppialat ja vaihtoehdot kuvataan ja näin saadaan laaja yleiskuva. Ja voidaan oikeasti tehdä relevantteja päätelmiä esimerkiksi koko jumalakysymyksen mielekkyydestä ja tämän mielekkyyden ehdoista. - Ja samalla erilaisia teologisia näkemyksiä estetään kiemurtelemasta oksalta toiselle ja vaihtamasta argumenttia lennosta, jos joku yrittää kikkailla vaihtamalla aihetta, jos joku tämänlaiseen saivartelukikkailuun vaikka yrittää lähteä. Strategia siis myös sulkee pakotiet saivartelija-kieroilijoilta.

Näkökanta on siksi ilmeisen hedelmällinen. Kirjan lopputulos näyttää siltä että jumalatodistuspuoli ei ole modernissa maailmassa kovinkaan vahvoilla. Tätä lopputulosta ei voitaisi saavuttaa uskottavasti oikein millään muulla strategialla. Sillä muutoin edessä on aina se, miten Jumala on epämääräinen ja vaikeasti määriteltävissä. Päätöspuun oksien ja näiden eliminoinnin kautta juuri tämänlaiset onglemat saadaan ammuttua alas.

En ole vielä lukenut tätä kirjaa, mutta jos se todella onnistuu siinä mitä se väittää, se on luultavasti hyvin voimakas isku agnostismille. Rehellisesti sanoen ajatus hirvittää hieman, mutta tämä kirja on kuitenkin tulossa lukulistalleni. Vähintään se on lukemisen ja kritiikin arvoinen.

Olennainen epäolennaisesta

Usein ihmiset ajautuvat argumentoinnissa epäolennaisuuteen. Klassisen argumentaation kannalta sivuraiteille ajautuminen on olkiukko, eli argumentaatiovirhe. Tätä kautta sanominen voidaan lähinnä ohittaa irrelevanttina typerihtimisenä ; Kuitenkin monesti sosiologisesti olkiukossa on järkeä. Se nimittäin kertoo olkiukonrakentajan tausta-asenteista ja maailmankuvasta.

Tämä on oleellista etenkin jos keskustelun alla on pseudotieteet tai denialismi. Niiden kohdalla kun on tavallitsa että maailmankuva on yksi ja sanoma toinen ; koko ajatus pseudotieteestä nimittäin perustuu siihen että jokin joka ei ole tiedettä yrittää naamioida itsensä sellaiseksi jonkinlaisella kielenkäytöllä ja teknisellä jargonilla. Argumentum ad Technobabblen kautta oma maailmankuvan käsitteet yritetään sovittaa hienostuneeseen kielenkäyttöön ja tätä kautta siihen syntyy vääristymiä. Kun jossain siis havaitaan olkiukko, voi olla mielenkiintoista tutkia miksi se tehdään.

Toki jo olkiukkoargumentin huomaaminen itsessään riittää osoittamaan että asia on huonosti perusteltu. Mutta jos mietitään miksi kyseinen henkilö on tehnyt tämän virheen, saadaan teosta usein ymmärretty - toki tässä on usein vähän sama kuin rikosten kanssa. Se, että saadaan selitys tekoon ei välttämättä tee siitä oikeutettua tekoa.

Otan esimerkiksi olkiukosta Tapio Puolimatkan "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirjassa sivulla 42 tekemän virheen. Tässä hän reagoi Kokon ja  Bargumin kansanomaiseksi tarkoitettuun evoluutiokirjaan "Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä". Kirja esittelee amatsoninmollikalat, lajin jossa on vain naaraita. Koska lisääntyminen tässä mallissa olisi muuten vaikeaa, se parittelee lähisukuisen lajin kanssa. Tämän johdosta lähilajitkin kärsivät, ja vaikeuttaa sekä lähilajin että amatsoninmollikalan itsensä tulevaisuutta. Kirja esittää tilanteen sivulla 224 sanoilla "Onhan kerrassaan älytöntä, että laji näin rajoittaa esiintymisensä muiden mollien kanssa samoille alueille, kun täydellisestä emansipoituneesta itsenäisyydestä ei puuttuisi kuin pienen ykslönkehityssignaalin muokkaaminen." Tässä muistutetaan siitä että lisääntyminen voitaisiin järjestää kauempana ja pienin muutoksin niin että laji ei tarvitsisi "geenien ryöstöä lajirajan laitamilta". Evoluutio siis selittää sekä sen miksi tämä lähilaji on lähellä, että muut ongelmat. Jumala voisi tietysti korjata tämänlaisen ja muokata etäisyyttä pidemmäksi ja yksilönkehitystä niin että ongelmaa ei olisi. Näin lähilaji ei olisi ongelmissa. Tapio Puolimatka vääntää asiasta kuitenkin omituisen heteronormatiivisen feminisminvastaisen retorisen kysymyksen (em. sivulla 42) "Tiedämmekö siis, ettei Jumalaa voi olla olemassa, koska hän ei amatsoninmollin lisääntymistä suunnitellessaan ole toteuttanut yhtä länsimaisen yhteiskunnan keskeistä arvoa, täydellisen emansipoitunutta itsenäisyyttä?" Omituisuus on huomattu "Mitä uusateismi on?" -kirjassa, joka huomauttaa olkiukkoluonteetsa (s. 189) "Näin professori ja tieteentekijä liimautuu kansanomaisen tietokirjan värikkääksi tarkoitettuun kielikuvaan sen sijaan, että kävisi argumentin ytimeen: siihen, miksi älykäs suunnittelija ei ole tehnyt amatsoninmollien lisääntymistapaa sellaiseksi, ettei laji tuhoaisi itse itseltään elinmahdollisuutta." Se, mikä kirjassa oli esimerkki evoluutiosta joka ilmenee joskus tämänlaisen lajiutumisen ja ekologisen loukun tapaan, on Puolimatkalle pelkkä eettinen ongelma.

Tarkalleen ottaen Puolimatka näki tässä pahan ongelman arugmentin joka oli väärin arvotettu. Puolimatkan maailmassa heteronormatiivisuus päin vastoin todistaa kristillisestä Jumalasta. Hänen mukaansa argumentti amatsoninmollikaloista olisi pahan ongelman argumentti "huonosta suunnittelusta", jossa vedotaan länsimaiseen arvokäsitykseen eikä siksi onnistuta todistamaan että Jumala olisi moraaliton. Jos argumentti voitaisiin nähdä pahan ongelman kautta, se olisi pikemminkin argumentti inkompetentin Jumalan puolesta. Mutta se oli oikasti hieman enemmän.

Tämä muistuttaa siitä että Intelligent Designin parissa on aina toitotettu siitä että Suunnittelijan puutteellisuus ei ole ongelma sille. Näin ollen inkompetenssilla ja pahuudella ei olisi sen kannalta mitään merkitystä. Kuitenkin näyttää siltä että
1: ID:n kannattajat ovat skeemoittuneet nimenomaan ylitunnistamaan pahan ongelmaan viittaavaa argumentaatiota sielläkin missä sitä ei ole. Kuten aiemmin blogaamani Valtaojan esimerkki ja sen käsittelyni muistuttaa, usein virheisiin vetoavan evoluutioargumentaation tapana on pikemminkin todistaa evoluution vähittäisyydestä kuin toimia suorana pahan ongelman esimerkkinä. Kuitenkin argumentit nähdään aina vain pahan ongelmana, ja tämän pohjalta niitä olkiukotetan Puolimatkan esimerkin tapaisesti kerrasta toiseen vuodesta toiseen
2: ID:n kannattajat myös yrittävät aina mahdollisimman usein paikata argumentin ja selittää miten se ei ole aidosti merkittävä esimerkki pahan ongelmasta. Toki jo Puolimatkan yritelmä voidaan nähdä tämänlaisena yrityksenä. [Tosin se on tässä harvinaisen huono koska se siirtää keskustelun inkompetenssista arvoihin; Sen sijaan että selittäisi funktionaalisuuden erinomaisuuden puolesta hän kertoo että feministinen emansipaatio ei ole välttämättä hyvyyttä.] Hienompi, paremmin tehty ja hienostuneempi esimerki tästä on Pekka Reinikaisen kirjassa "Darwin vai Älykäs Suunnitelma"  toistuvat (omituiset ja virheelliset) silmää koskevat esittelyt, jossa toisto vahvistaa että argumentaatiointoa pahan ongelman paikkaamiseen näyttää päinvastoin olevan paljon. ID -läiset miettivät ratkaisua näihin pahan ongelmiin äärimmäisen paljon, joten selkeästi pahan ongelma on jollain tavalla ID -läisille erityisen relevantti. [Reinikainen on siis selityksissään teknisempi ja taitavampi kuin Puolimatka. Hän on väärässä, mutta hän on huomattavasti vähemmän väärässä ja huomattavasti paremmin perustellen väärässä.]

Se, että argumentaatio halutaan puoliväkisin redusoida pahan ongelmaksi ja se, että pahan ongelmaksi redusoimisen jälkeen ei tulkita että kritiikki on irrelevanttia, vaan jatketaan siihen että selitetään miksi kyseessä ei olisi esimerkki pahan ongelmasta kertoo siitä että vaikka argumentatiivisesti pahan ongelma ei liity olennaisesti ID:seen, se kuitenkin liittyy sosiologisesti ID:n rakenteeseen erityisen olennaisesti. Näin ollen pahan ongelma -ilmiöön tarttuminen on sitä mistä aikaisemmin puhuin kun käsittelin taustojen ymmärtämisen ja pintatason jankkaamis-kinaamiseen jäämisen eroja.

Ensinnäkin on hyvä miettiä miksi Pahan ongelmaa ylihavaitaan eli nähdään sielläkin missä sitä ei suoraan ole. Tämä johtuu nimenomaan siitä että Intelligent Design on pseudotieteellisenä projektina eräänlainen konvertterin kautta tekstiä tuottava koneisto - Taustalla oleva mekanismi on se, että kaikkien pseudotieteiden ytimessä oleva "käsitteiden vallankaappaus" johtaa laajamittaisesti yhteensovittamattomuusongelmiin. Siinä yksi maailmankuva yritetään kuvata sen termejen välittämiseen sopimattoman maailmankuvan termillä josta seuraa käsittämisvaikeuksia, sisällönvääristymiä ja epämääräistymistä sekä sitä että peruskäsitteiden taustamääritelmät muuttuvat hyvin laajasti. Näin Intelligent Designin sosiologian ytimessä oleva kristillinen maailmankuva on siinä vain esitetty teknisellä kielellä, ja tieteen käsitteet eivät ole aivan 1:1 -yhteensopivat tämän kristillisen maailmankuvan käsitteiden kautta. Näin ollen kun ID -läinen tuottaa tekstiä, hän ikään kuin yrittää kääntää uskonnollisen maailmankuvan tieteellisille termeille. Ja koska termit eivät ole aivan yhteensopivia, viesti vääristyy matkalla hieman. Kannattajat osaavat kuitenkin lukea riittävän joustavasti ja armeliaasti, joten kun heillä on tiedossa oman maailmankuvan sisältö, he osaavat tulkita monitulkintaisesemmasta ja vääristyneestä tekstistä sen ytimen. Valitettavasti tämä joustava lukutapa koskee myös muuta tieteellistä kieltä ja näin kun ID -läinen lukee evolutionistien tekstiä, hän ei itse asiassa lue mitä nämä tarkoittavat vaan hänen mielensä vääntää senkin sen maailmankuvallisen kristillisen konvertterin läpi. Ja koska lukeminen on joustavaa ja vääristymiä korjaavaa, tässä syntyy lähes väistämättä tulkintavirheitä.

Reagointi-into kertoo että Pahan ongelman esilletuominen kertoo siitä että ID -liikkeessä kyseessä on uskonto ja de facto nimenomaan kristinusko. ID -argumentaatiossa pahan ongelma tuottaa kristitylle kriisin. Sillä vaikka Suunnittelija, jos se on vaikkapa avaruusolento, voi tuottaa virhellisyyksiä. Kukaan ei lähde kumoamaan raelilaisten ID -teorioita pahan ongelmalla koska avaruusolennot ovat teknisesti eteviä mutta eivät erehtymättömiä. Kuitenkin kun ID selittää usein klassiesti slogania "ID ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan. Se sanoo vain että takana on älyä joka voi olla kristinuskon Jumala." (Esimerkissä ei muuten koskaan toisteta mitään muuta uskontoa. Koska ID on "kristillisen kreationismin troijan hevonen" on selvää että tämä ei ole sattumaa, vaan taktinen strateginen suunnitelma. Voi olla kuvaa uskonnonvapautta mutta kristinuskon Jumala toimii muistutuksena omille piireille.) Jos pahan ongelma iskee sisään, se tuhoaa kaikki Jumalat jotka ovat hyviä ja kaikkivaltiaita. Näin ollen ID joutuisi sisäisen älykkyyden vuoksi rajaamaan että "ID ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan, joskin olemme eliminoineet muutamia vaihtohtoja ja yksi niistä on kristinuskon Jumala. Suunnittelija on siis jotain muuta." Ja tämä muuttaa pahan ongelmaan reagoimisen oleelliseksi. ID menettäisi sosiologisen ytimensä ja tätä kautta koko vaikutusvaltansa jos se tunnustaisi koskaan missään että Pahan ongelma olisi oleellisesti esillä. Pahan ongelman esilletuominen nostaa siksi ID -läisille esiin kumouksen siihen sloganin "joka voi olla kristinuskon Jumala" -kohtaan ja tämä tuottaa sille valtavia vaikeuksia.

Näin Pahan ongelmaan reagoiminen kertoo hyvin oleelisia asioita Intelligent Designistä. Oikeastaan jos ei haluta tarkastella sitä, onko ID tieteellisesti koherentti ja haluttaisiin vain tarkastella sitä onko tässä manipulaatioon ja valehteluun sortuva menettely (joka yrittää esimerkiksi ajaa tieteellistä totuutta kyseenalaisin menetelmin) olisi tämä huomio oikeastaan jo yksistään riittävä vihjaamaan siitä että tässä liikkeessä standardina on sanoa yhtä ja toimia toista. Tämä yksistään näyttää että Intelligent Designin kannattajilla on ns. ketunhäntä kainalossa.

Nyökkäilijät (On kirjoitettu)

Sain edelliseen blogaukseeni seuraavanlaisen kommentin. "Lapsuudenkodissani uskonasioista liiemmälti kyseleminen saati kyseenalaistaminen oli ehdottomasti kielletty. Ja moni riviuskovainen saattaakin suorastaan pelätä akateemista keskustelua, jossa väitteet pitäisi perustella. Silloin joutuisi ajattelemaan ITSE, eikä toistelemaan valmiita mantroja. Mun nähdäkseni näiden johtavienkin uskisten argumentointi perustuu lähinnä vastapuolen sekoittamiseen, muinaisten kielikuvien viljelyyn, paisutteluun ja yleiseen jeesusteluun ja loppupeleissä ihan mihin vaan dramatiikkaan, jotta päästään POIS itse aiheesta. Koska eihän siinä mitään järkeä olekaan - heidänkään mielestä. Muuten siitä katoaisi se uskon aspekti kokonaan."

Tämä asennemaailma sopii osaan uskovaisista. Kutsun heitä "nyökkäilijöiksi". Heitä näkee jos käy erilaisissa uskontohenkisissä luennointitilaisuuksissa. Ja heidät erottaa jo ulkonäöltään ja käytökseltään. Etologin silmä voisi sanoa että konkreettinen fyysinen nyökkäily on sosiaalinen signaali joka kertoo samanaikaisesti omasta vakaumuksesta, ryhmään kuulumisesta että asenteesta keskusteluun ja yhteisöön. (Tässä asenne on ns. "alamaisuus" ja asenne kaksisuuntaiseen akateemissävyiseen asioita ruotivaan keskusteluun on ns. "olematon".)

Vaikka blogini onkin uskontokritiikkiä pullollaan, en yleisesti ottaen suhtaudu nyökkäilijöihin kovinkaan negatiivisesti. Yleensä kohdistan vaivannäköni joko "kiivailijoihin" (yleensä miehiä) tai joskus harvemmin "rescue rangereihin" (yleensä naisia). Nämä ihmiset ovat uskonhierarkiassa hieman arvostetumpien uskovaisten joukossa. Heillä itse asiassa on hieman taitoja ja kiinnostustakin. (En siis väitä että "uskikset on tyhmiä ja/tai asennevammaisia".)

Keskityn siksi selkeästi vain osaan uskovaiskenttää, syy on se, että en yksinkertaisesti nauti puolustuskyvyttömien ja epäaggressiivisten tyyppien hakkaamisesta.  Lisäksi yritän kannattaa "tuttumiehen" periaatetta, jossa keskustelua ei ajeta siihen että voitetaan siksi että itse osaa kikkailla paremmin logiikalla ja yleissivistyksellä. "Vastustaja pitää aina jollain tavalla kalibroida" jotta tilanne olisi lähtökohtaisesti reilu. Toki nyökkäilijät ovat usein innokkaasti toistamassa kuulemaansa ja itse asiassa internet on pullollaan nimenomaan heidän asioihin tunkemisiaan. (Ihan siksi että heitä on paljon. Taitavammat ovat vähemmistöä. Ja lähetyskäsky innostaa jokaista.) Ja tässä määrin olen joskus ottanut heitäkin käsittelyyn. Usein syynä on vahinko. He nimittäin ovat huonoja mutta toisaalta he imitoivat hyviä, joten kahden kolmen lauseen ajan voit pitää heitä järkevinä ihmisinä.

Kuitenkin nyökkäilijöissä on yksi piirre joka on tieteenfilosofisesti mielenkiintoinen. Se ei liity sosiologiaan tai hierarkiaan, vaan lähdekritiikkiin ja lähteiden käyttämiseen. (Ja siihen että nämä liittyvät toisiinsa mutta eivät ole sama asia.)

Tämän vuoksi heissä ikään kuin konkretisoituu se, että lukeneisuus ja oppineisuus ovat eri asioita myös silloin kun se käytetty lukeneisuus on vähäistä. Kun näille ihmisille sanoo "Think about it" se tarkoittaa samaa kuin (a) seuraa ennakkoluulojasi ja vakaumuksiasi äläkä missään tapauksessa kyseenalaista niitä, falsifiointi ja muu kriittisyysvaatimus on vaan jotain naturalistien turhaa pälätystä tai (b) opettele aikaisemmin sanomani erityisen tarkasti ulkoa ja toista sitä usein.
Koko ilmiön taustalla on se, että missä tahansa uskonyhteisössä suurin osa ihmisistä ei ole harjaantunut apologetiikkaan, teologiaan tai rationaaliseen ajatteluun. He ovat tässä mielessä "älyllisesti kolhoja", eli he eivät ajattele abstraktisti, ja ovat intellektuaalisilta ominaisuuksiltaan askeettisia. Eivätkä he oikeastaan edes tavoittele muuta.

Tämän yleisasenteen seurauksena nyökkäilijöiden suhde esitettyyn materiaaliin on pinnallista. He itse asiassa osaavat yleensä toistaa joitakin argumentteja mutta ne ovat heillä jääneet pelkäksi toistetuksi litanjaksi joka on opeteltu ulkoa, joten keskustelu asiasta ei onnistu. Litanja toki riittää silloin kun vastapuoli ei pistä hanttiin. (Eikä se yleensä pistä sillä tavallisen ihmisen argumentaatiotaidot ovat järkyttävällä tasolla. He osaavat toki tehdä sellaisia minun kykyni ylittäviä ihmeellisiä akrobaattisia suoritteita kuten suunnitella neljän hengen lomamatkoja ja ajaa autoa.)

Kun "nyökkäilijä" menee esitelmätilaisuuteen hän ei suinkaan mene miettimään argumenttien pätevyystasoa. He nyökyttelevät jos argumentaatio on oikeaoppista ja sen esittäjä on "professori se ja se". Kun professori sanoo, lausunnon logiikan sääntöjen noudattaminen on heistä jo arvioitu ja jos se on oikeaoppinen se on Tosi. Lopputulos ei siksi voi olla muuta kuin ulkoaopettelemisen arvoinen. "Nyökkäilijät" tallettavat lausuntoja muistiinsa toistettavaksi, koska he sekä pitävät sisällöstä että luottavat niiden esittäjään. On selvää että tämänlainen ihminen voi levitellä erilaisia kivoja sanojakin sisältäviä lausuntoja internettiin mutta he eivät kykene käsittelemään lausuntoihin kohdistunutta kritiikkiä. Miten voisivatkaan kun jos heidän eteensä tungetaan logiikan sääntöjen arviointitehtäviä, tai vaikkapa vain mekaanisenoloisia totuustauluntäyttämistehtävä, he ovat tilanteessa hämmennyksissä ja pihalla. Tämä tarkoittaa sitä että arviointeja ei edes halutessa voitaisi arvioida niiden logiikan pätevyyden kautta. Kun ei ole edes minimaalisia taitoja ei voi tehdä arviointiakaan niiden kautta. Siksi "nyökkäilijöiden" ytimessä on ehdoton luottamus lausujan oikeassaoloon.

Itse asiassa heillä luottamus korvaa lähdekritiikin.

Tosin lähdekritiikin soveltaminen on ylipäätään yllättävän omituista. Esimerkiksi suositteena on usein ajaa asiat primaarilähteen kautta. Eli pitäisi aina mennä alkuperäiseen lähteeseen. Näin ei kuitenkaan aina tehdä. Kenties noloin proseduuri jota käytetään yllättävän usein on "oikoa". Eli jos käyttämäsi lähde viittaa johonkin lähteeseen, luotat että tämä käyttämäsi lähde on lainannut sitä oikein ja vain laitat alkuperäisen teoksen lähteeksi. Umberto Econ kirjoittama kirja joka kouluttaa akateemisen tekstin kirjoittamiseen mainitseekin kirjallisuushistoriassa tapahtuneen mutkan jossa valtaosa ihmisistä lainasi teosta väärin koska kukaan ei jaksanut etsiä alkuperäistä teosta ja luotti vain siihen että tätä oli lainattu oikein. Kun lainatut lähteet olivat referee -teoksia (tieteilijöiden hyväksyttävän hyviksi arvioimia) ja moni muukin lähde viittasi samaan, oli tilannetta tietysti vaikeaa huomata. Vain harva akateemikkokaan näki tarpeelliseksi etsiä harvinaista alkuperäisteosta vain siksi että tarkistaisi jonkin asian jota kaikki oppikirjat opettivat ja toistivat samanlaisina.

Usein kommentoidaan jotakin lähdettä joka kommentoi toista lähdettä. Esimerkiksi ammattikorkeakoulussa juuri kukaan ei viittaa primaarilähteisiin vaan lähteinä käytetään kirjoja joiden lähteet voivat olla jopa tuntemattomia. Primaarilähteiden etsiminen on usein vaikeaa ja mahdotonta, joten luottamus laitetaan kirjoihin jotka on arvioitu hyviksi kirjoiksi alan asiantuntijoiden toimesta. Näin ollen lähdekritiikki tiivistyy esimerkiksi nyrkkisäännöksi jonka kuulun hoitoalan puolella käytetyksi ; "Käyttäkää lähteitä, mutta harkinnalla. Käyttäkää maalaisjärkeä - älkääkä lainatko mitään Tohtoritolosia." Yllättävän monelle koko lähdekritiikin idea hämärtyy tässä prosessissa. Lähde muuttuu usein auktoriteetiksi ja riittää että "on kirjoitettu".

Primaarilähteen käyttämisen varmistamisessa on kuitenkin perushenkenä se, että väitteiden oikeellisuus on periaatteessa mahdollista tarkistaa. Tämä voi tarkoittaa sitä että aina ei ole edes tarpeen mennä primaarilähteelle asti ; Usein riittääkin että saadaan riittävä luotettavuustaso. Jokin taso, jossa kriittinen vastarannankiiski voi esimerkiksi rakentaa koejärjestelmän ja testata että toteutuuko väitetty lopputulos. ; Useimmiten tämä periaatteessa riittää. (Esimerkiksi periaatteessa minä voisin rakentaa hiukkaskiihdyttimen ja tehdä toistoja joistain kokeista. Paitsi että minulla ei ole rahaa. Tämä ei tieteen kannalta oikeastaan ole lähteen ongelma vaan minun lompakkoni ongelma.)

Valitettavasti moni on etääntynyt siitä ajatuksesta että lähdekritiikki on tarkistamisen väylä. Se on jostain syystä muuttunut monien silmissä pelkäksi lausunnon auktoritarisoimiseksi. Kun joku on sanonut jotain, se on yht'äkkiä parempi lausunto kuin jos itse sanoisit niin. (Paitsi jos olet tarpeeksi kuuluisa ja fanitettu.) Se on sama kuin jos joku viittasi historiassa nasaaliäänellä sormi ylöspäin vispaten että "ON KIRJOITETTU!"

Siksi kun "nyökkäilijä" mainitsee nimiä jotka ovat sanoneet asioita he käytännössä harjoittavat name droppingia jolla he rakentavat auktoriteettiin vetoamista. Heillä ei ole lähdekritiikkiä, heillä on pelkästään lähteitä. Valitettavasti edes ammattikorkeakoulussa ei ratkaise pelkkä lähdelistan pituus, vaan tarvitaan lisäksi hyviä lähteitä ja olennaisia lähteitä ja varmoja lähteitä. Sekä ennen kaikkea niiden hyvää käsittelyä.

Ilman omaa arvioivaa ja  luovaa panosta ei ole (a) ammattitaitoista (b) filosofista (c) rationaaliseen keskustleluun perustuvaa asioiden punnitsemista joita taas vaaditaan aitoon keskustelemiseen asioista. Ilman tätä lausunto on korvattavissa äänitallenteella jossa äänitetään suoraa sitä heidän lähdettään. Näissä taas on sellainen hyvä puoli, että ne eivät nuku, niitä voi ladata nettiin jossa tuhannet voivat kuunnella niitä. Eikä taustalla pyörivä YouTuben -videoformaatteja pyörittävä algoritmi yritä napata itselleen kunniaa taitavuudestaan keskustelussa tai näe että hänellä olisi suuresti roolia tai merkitystä osallistumisessa. Ja vaadi että häntä pitää kunnioittaa ja kuunnella. YouTube -videoissa on play, paussi, ja sivun sulkeminen jotka takaavat sen että voit kuunnella juuri sen mitä haluat milloin haluat ja missä haluat.

On epäselvää selviäisikö ihmisnyökkäilijän uskontokeskustelu "Turingin testissä". On epäselvää voitaisiinko heidät korvata jollain puppulausegeneraattorin kaltaisella taktisia lauseita täyteen kopioiduilla algoritmeilla jotka reagoivat lähinnä joihinkin asiasanoihin osaamatta ollenkaan arvioida sitä konteksia jossa nämä asiasanat on esitetty.

Kerro kerro kuvastin (ken on maassa kauhehin)

Nykysuomessa ollaan yleisesti melko avoimia. Asioista puhutaan. Kuitenkin on vielä olemassa aiheita, joita yleensä vältetään. Jos minun olisi valittava yksi yleinen ja tärkeä mutta vaiettu tabu, se olisi ehdottomasti kaverin puolisoon ihastuminen. Tämä on nimittäin jotain johtaa yleensä totaaliseen koko asiasta vaikenemiseen. Usein seurauksena on voimakkaita sisäisiä omantunnon kanssa painiskeluja joita ei voi jakaa muiden kanssa. Tämä tekee siitä raskaamman. ~ Yksin asiasta tuleekin paljon raskaampi kuin mitä asia olisi muutoin.

Tämä on tärkeä huomio esimerkiksi siltä kannalta, että monen mielestä homoseksuaaleihin tulisi suhtautua DADT (Don't Ask, Don't Tell) -strategialla. Eli että toisen homoudesta ei kysytä eikä siitä kerrota. Vaikenemispakko on kuitenkin hyvin voimakas ja julma asia. - Sitä voisi suoraan verrata siihen että uskonvakaumuksesta ääneen lausuminen kiellettäisiin totaalisti. (Nythän sitä rajoittavat ns. hyvä tavat mutta totaalikiellossa se ei ole.) Uskontojen kohdalla tämä on huomattu ja siksi uskonnonvapauteen kuuluu ihmisoikeusjulistuksenkin mukaan lupa tunnustaa uskontoa. Se ei siis ole vain jotain joka tapahtuu "kotona neljän seinän sisällä".

Tämänlaiset raskausseikat on osattu ottaa huomioon varmaan aina. Siksi esimerkiksi katolinen kirkko tarjoaakin rippiä, vastaamaan tähän tarpeeseen. Ja jos otetaan avuksi esimerkiksi Hallamaan eksistentialistinen lähestymistapa voidaan sanoa että uskonto tarjoaa mahdollisuuden itsereflektioon ilman yksinäisyydentunnetta. (Olipa Jumala sitten mukana tässä vai ei.) Tämä sopii mukavasti yhteen Pascal Boyerin näkemyksen mukaan jossa uskonto on luonteeltaan sosiaalinen ; Uskomus muuttuu uskonnoksi vasta kun mukaan tulee sosiaalinen elementti ; Palvonnan kohteeksi ja moraalinormien valvojaksi päästään vasta kun kohteelle annetaan pääsy strategiseen tietoon. Eli johonkin, jossa on kysymys "sosiaalisesti nolosta salaisuudesta", kuten vaikkapa ihastumisesta kaverin puolisoon.

Tällä taas on suora yhteys aikaisemmin kirjoittamaani. Kun kirjoitin uskonnon antropomorfisesta luonteesta tein sen vastareaktiona näkemykseen jonka mukaan kristinusko ei ole antropomorfistinen. Antropomorfismi nähtiin taikauskona josta kristinusko oli kaukana. Tässä perusteluna oli se, että kristinuskon viisaat ovat aina määritelleet Jumalaa esimerkiksi alkusyyn kaltaisin konseptein. Tämän vuoksi antropomorfistinen näkökanta uskontokritiikissä nähtiin epäoleelliseksi ja jopa vääräksi.

Kuitenkin kun katsotaan uskontoa, on selvä huomio että ylläoleva argumentti antoi teologian suurille ajattelijoille auktoriteetin Jumalan ja uskonnon määrittelyssä. Kuitenkin suhde uskontoon voidaan nähdä myös siten että uskovat uskovat jostain syistä ja teologien onnistuminen on sitä, että he onnistuvat ottamaan tästä oleelliset piirteet Jumalamäärittelyynsä. Kun Boyerin lähestymistapa perustuu nimenomaan siihen että tutkitaan uskovaisten psykologiaa, on selvä että sen sosiaalinen luonne kertookin varsin selvästi että klassisen teologian Jumalakäsitteiden ja uskovaisten todella kannattamien kohteiden välillä oleva ero on huikea. Tämä ero voidaan nähdä teologien tappioksi. Kun teologin JUmalamääritelmä eroaa uskon kohteesta, voidaan sanoa että teologi on tehnyt jotain väärin. Toinen vaihtoehto olisi syyttää uskovaisia harhaopista.

Harhaoppisuuskulma tuo asiaan huomiona uuden kulman. Nimittäin uskontohistorian viisaat ovat järestään katolisia. Katolisuuteen kuuluukin oikeaoppisuuden korostaminen. Luterilaiset taas korostavat uskoa, joka on luonteeltaan henkilökohtaisempi. Näin ollen Boyerin ha Hallamaan reagoinnit sopivat paremmin luterilaiseen asenneympäristöön.

Luterilaisessa kulttuurissakin toki vedotaan usein filosofian suurten teologien ajattelukonsepteihin. Mutta niillä on varsin eriskummallinen suhde siihen. On nimittäin niin että uskovaisilta ei tentata näitä argumentteja. Nämä argumentit kiinnostavat vain teologeja ja teologiasta kiinnostuneita jotka edustavat marginaalia uskovaisista. Kuitenkin teologiset määritelmät ovat esillä hyvin usein kun uskova on torppaamassa uskontokritiikkiä.

Jostain syystä henki on se, että uskovaisen usko ei ole uskontoa vaan uskoa. Tämä tarkoittaa sitä, että uskovaisen ei tarvitse opetella teologiaa. Riittää että uskoo, käyttäytyy oikein ja "osaa pari taktista oikeaa mielipidettä abortista ja homoista". Uskova voi olla uskova ja ylpeä älyllisyydestään koska on osa suurta älyllistä kulttuuria, vaikka ei sitä itse ole tentannutkaan. Kuitenkin kun joku on ateisti, uskonnossa ei olekaan kysymys vakaumuksesta, vaan jostain josta on argumentoitava. Ateisti ei voi olla "älyllisesti ylpeä ateisti" ennen kuin hän on torpannut suuren määrän teologista saivartelua. ~ Tämä asenteissa oleva kuilu näkyy erityisen vahvasti luterilaisessa ateismintorppaamisessa, mutta eritoten niissä fundamentalistisissa suuntauksissa joissa nähdään että oma vakaumus ei ole uskontoa vaan uskoa. Niissä kohden on selvää että kun vastaan noustaan, niin onkin yht'äkkiä käsiteltävä dogmeja joiden oikeus tarkistetaan "Raamatusta" omantunnon sijasta.

Katolisessa kulttuurissa dogma on tietysti tärkeä hierarkian ylläpitäjä ja se jäsentää katolisen uskonelämän. Ja tämän vuoksi valtaosa klassisen teologian Jumalamääritteistä onkin katolisten tekemiä. Luterilaisuudessa tässä määrittely-hierarkisoinnissa ei ole äljellä uskonelämän kannalta ratkaisevaa sisältöä.

Teologisella puheella onkin luterilaisessa kulttuurissa likimain vain yksi funktio. Uskontokritiikin häivyttäminen ; Uskonnollinen kieli on siansaksaa luterilaisuudessa vain siksi että voidaan saavuttaa niitä etuja joita Argumentum ad Technobabblella saadaan. Eli vaikeat sanat ja saivartelevat kielet
1: Antavat kuvan älykkyydestä ja uskonelämän totuusvoimasta vaikka umalatodistukset eivät olekaan ainakaan toistaiseksi onnistuneet olemaan tieteellisiä todisteita, sellaisia että ne olisi pakko ottaa tosissaan. Ne vain määrittelevät Jumalan olemassaolevaksi. Hienot sanat tuovat karismaa ja saivartelun vaikeus säikyttää ja hiljentää. Näin työtä ei ikään kuin ole helppo edes aloittaa.
2: Se sitoo kriitikon pitkäksi aikaa käsittelemään asiaa, kun argumentti on ensin opeteltava, sitten se on opeteltava niin hyvin että siinä olevat heikkoudet löytää ja sitten on vielä esilletuomisen krirjoittamistyö.
3: Ja ennen kaikkea teologiakikkailu on red herring -argumentti jolla voidaan siirtää oleellinen uskontokritiikki syrjään. Kun uskontokritiikki suututtaa, on kätevää jos keskustelunaiheen saa kaikesta uskonelämän kannalta oleellisesta syrjään. Uskontokritiikki joka "ohjataan sivuun" käsittelemään uskon kannalta irrelevantteja konsepteja ei enää keskustella siitä mikä on uskonnossa ja uskossa heikkoa ja huonoa, ja kun keskustelu on irrelevantissa ei haittaa vaikka teologisten käsitteiden kritiikki onnistuisikin. Murskaannuttuaankin argumentti ei haittaa, tulos ei vaikuttaisi normaalin uskovan ajattelutapaan mitenkään.

Voidaankin jopa sanoa että teologiapuheen tuominen uskonnottomien vastustamisessa esille on kinaan pakottamista. Tämä taas on sosiaalisen hankaluuden tuottamista. Tämä taas tarkoitaa sitä, että käytännössä uskonnottomuus ilmenee uskontokeskustelussa homojen DADT -asennoitumiseen tai kaverin puolisoon ihastumiseen verrattavissa olevina "noloina tilanteina". Tämän jälkeen jos uskovainen sanoo että uskonnottomien elämä on ikävää, se voi olla jopa mahdollista. Mutta vika ei ole uskonnottomuudessa vaan näissä kiusaajauskovaisissa.

Joku voi tietysti loukkaantua tästä kiusaajaksi kutsumisesta. Mutta kysymys on juuri siitä. Sillä vaikka uskovaiset usein itse määrittelevätkin kiusaamisensa asialliseksi kutsumalla sitä "keskusteluksi", on kohtaaminen yleensä luonteeltaan jollain tavoin yksisuuntaista. Eli uskovainen ei aseta itseään reilusti samaan asemaan kohteensa kanssa. Tämä oikeutus perustuu yleensä ainakin johonkin seuraavista (ellei useampaan):
1: Uskonnottomuus nähdään Jumalavihana. Tällöin on tietysti asiallista puhua uskonnosta. Usko Jumalaanhan on olemassa ja viha on vain liennytettävä. Näin rakennetaan rauhaa.
2: Uskonnottomuus nähdään uskontovihana. Tällöin yritetään manata esiin salaisuuksia. Tätä ei kutsuta nokan toisten asioihin tunkemisena tai sosiaalipornoiluna, vaan auttamisena. Tässä yritetään selittää miten viha kohdistuu vain (a) uskovaiseen joka on vääräoppinen tai (b) uskontoon, konsepteihin jotka eritetään eroon uskosta joka taas on se pääasia. (Kuten tästä blogauksesta lukien voi huomata tämä on hassua koska oikeaoppisuus on dogmaa ja tosiasiassa uskontokysymys on teologian ja muunkin kohdalla nimenomaan uskontoa.)
3: Ihminen nähdään homo religiosus -olentona josta uskonto on automaattisesti kiinnostava ja tärkeä aihe. Tällöin määritellään tilanne kuitenkin sellaiseksi että oletetaan että uskonnoton ei olisi etääntynyt uskosta juuri siksi että koko juttu ei kiinnosta niin pätkääkään. Kun uskonasiat ovat tärkeitä ja kiinnostavia niistä pitää tietysti puhua eikä erityislupia tarvita kun kaikki ovat kiinnostuneita.

Näissä kaikissa on se yksi perusvika, että ne ovat väärässä. Usea uskonnoton ei välitä uskonnosta. Sitä vain hierotaan heidän naamaansa pakosta. Toki moni uskonnoton on kiinnostunut uskonnosta ja teologiasta. He kuitenkin pyytävät ja tutustuvat itse. Ja sitten osa on sellaisia kuin minä. En pidä uskontoa kiinnostavana enkä teologiaa tärkeänä. Mutta kun kohtaan kiusaajan, en kohtaa häntä ainakaan kunnioituksella. Siksi uskonto muuttuu sosiaalisesti tärkeäksi. (Teologian esilletuominen on ensisijassa kinanrakentamista ja sosiaalisen esteen rakentamista, jonka seurauksena uskonnoton olisi helposti hiljaa. Eli siinä vihonviimeisen viheliäisessä tilassa.) Kun minua lyödään argumentilla, arvioin sen ja kritisoin sitä. Jos argumentit eivät ole tieteellisiä todisteita, pilkkaan niitä koska ne ovat minulle irrelevantteja. Ja koska argumentin esittäjä on pitänyt niitä relevantteina, pilkkaan heidän arviointikyvyttömyyttään. Tällä sosiaalisella rajoitteella on vain yksi funktio. Shut the fuck up! Ja tämä ei ole totaalikielto. Se ei kohtaa automaattisesti kaikkia jotka keskustelevat uskonnosta ja pitävät sitä tärkeänä. Se kothaa automaattisesti niitä jotka yrittävät hieroa sitä minun naamaani.

Kaikki me olemme liberaaleja/konservatiiveja?

Stephen Law on tunnettu modernin ajan liberaali filosofi. Hän on esimerkiksi käsitellyt koulutusta ja liberaaliutta kirjassaan "The War For Children's Minds". Siihen liittyen hänen sivuillaan on linkki äänitteeseen, joka on luonnonomainen tiviistelmä tästä kirjasta. Tämä kuvastanee varsin hyvin modernin liberalismin sisältöä. Ytimessä on allaoleva määrittely.

Law jakaa kasvatuksen ja yhteiskunnan autoritaarisiin ja liberaaleihin lähestymistapoihin. Autoritäärisissä yhteiskunnissa on eräänlaisia asiantuntija-auktoriteetteja moraalissa. He voivat esittää argumentaationkaltaista todistusaineistoa näkemykselleen mutta näiden hienous on vain sitä varten että ihmiset ottavat ne tosissaan. Yhteiskunnan jäsenten oletetaan kumartavan viisautta ja argumentaatio ja logiikkakin ovat tätä kautta enemmän retoriikan kuin todistamisen keino ; Argumentun ad technobabblellahan tarkoitetaan sitä että teksti on symbolien kautta mystistä, vaikeaa ja tätä kautta uskottavaa. - Tämä on vastakohtainen sen kanssa mitä liberaali maailma tekee. Eli jokaisen yksilön tulee saada luoda itse omat näkemyksensä ja moraalilauselmansa.

Myöhemmin videossaan Law muun muassa selittää että liberalismi ei tätä kautta tarkoitakaan esimerkiksi sitä että lapset pitäisi kasvattaa vapaasti. Hän korostaa että kasvatuksessa on joskus perusteltua käyttää kuria, nuhteluita ja muita rajoitteita. Liberaali ei siis tarkoita hänen maailmassaan samaa kuin postmoderni (jolle ei ole jätetty tilaa tässä kohden, koska Law keskittää huomionsa tiettyihin ongelmiin toisten ongelmien yli. Osa näkee tämän priorisointina, toiset taas sinä että Law on uskonnonvastustajana yksiniittinen, eli hän moittii vain yhtä tahoa maailmankuvallisista syistä. Nähdäkseni nämä syyt voidaan yhdistää, ne eivät ole toisiaan poissulkevia.)

Ylläoleva määritelmä on toki liberaaliutta kuvaava. Siinä on kuitenkin yksi ongelma ; Nykyajan konservatiivit, etenkin "oikeistolaiset denialistikonservatiivit" ovat tunnetusti anti-intellektuelleja individualisteja. He epäilevät instituutioita, kuten hallitusta ja tiedelaitosta. Nämä nähdään norsunluutornissa tehtävinä. He ovatkin tältä osin hyvinkin liberaaleja. Samoin konservatiivisuus noin laajemminin täyttää yleensä ottaen Lawin liberaaliuden määritelmän. Esimerkiksi Intelligent Designin perustaja - yleisesti ottaen konservatiiviudesta puhuttaessa jopa arkkikonservatiivina pidettävä - Phillip Johnson on näkemyksineen selvästi liberaali "Lawin määritelmässä".

Toisin sanoen Lawin määritelmän ongelma on siinä että se käsittelee uskontoa lähinnä objektiivisen moraalin teologian kautta. Tämä toki kuvaa yhtä piirrettä konservativismissa, mutta tosiasiassa konservatiiviuden individuaalit piirteet ovat sellaisia, että Lawin määritelmä ei sitten oikein osu heihin muualla. Law toki kiertää tätä puhumalla pelkästään moraaliarvoista. Näin denialistinen liberaalius on Lawin määritelmissä "vääränlaista liberaaliutta". ; Ja vaikka konservatiivit toki ovatkin objektiivisen moraalin kannattajia, niin heilläkin ongelmana on usein se, että vaikka moraali on objektiivinen, se ei ilmene ihmisille ilmsielvänä. Näin ollen moraalikysymyksistäkin debatoidaan usein. Jos abortti ja jotkut muut tietyt medianäkyvyyttä saavat mielipiteet karsitaan pois, niin itse asiassa hyvinkin monisäikeistä. ~ Esimerkiksi fantasiakirjallisuudesta ollaan hyvin erimielisiä. Toiset kannattavat sitä oikeaoppisuuden apuvälineenä ja toiset vastustavat sitä oikeaoppisuuden nimissä siitä että se lajityyppinä edustaa kerettiläisyyttä. Yksilö on siksi "lopullinen valitsija". Hänen on toki valittava mielipide, mutta näkemyserot takaavat sen, että hän voi valita miten päin tahansa, oman arviointinsa perusteella.

Vastaava ongelma löytyy toki konservatiivipuolelta. He haluavat esittää olevansa nimenomaan modernissa ajassa eläviä. Siksi he haluavat yleisesti ottaen etääntyä mielikuvasta jossa konservatiivius tarkoittaa muutosvastarintaa, perinteisiin vetoamista, auktoriteettiin vetoamista ja muuta vastaavaa. Siksi he mielellään puhuvatkin pragmaattisuudesta. He eivät omien sanojensa mukaan vastusta innovaatiota itsessään, vaan sitä että innovaatio olisi itseisarvo. Tämän vuoksi heidän muutosvastarintansa määritellään "poliittisesti korrektisti" vaikkapa iskulausemuotoon "jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä".

Tämä on toki ansiokas määritelmä, mutta sen ongelmana on se, että eivät liberaalitkaan kannata innovaatioita innovaation vuoksi, vaan kannattavat hyödyllisiä innovaatioita ja haitallisista etääntymistä. Siksi konservatiivien "virallinen määritelmä" osuu myös heihin.

Kysymys onkin nimenomaan siitä että kaikki haluavat pitää mikä on hyödyllistä ja mukavaa, hylätä epätoimivan ja inhottavan. Ja ottaa käyttöön mikä on hyödyllistä ja mukavaa. Siitä mitä nämä sitten tarkoittavat ollaan erimielisiä. Ja karkeasti ero löytyy siitä että konservatiivi uskoo että perinteen pysyvyys on tae siitä että sen takana on jotain toimivaa ja mukavaa. Ja liberaali kannattaa yksilön omaa mieltä joka tarkoittaa sitä että peritneitä vastaankin voidaan olla ja että moni perinteistä on ylimääräisiä ja turhia jäänteitä joita kannatetaan perinteiden auktoriteetilla ja että innovointi tässä kohden olisi hyödyllistä. ;Ja näin piilosta löytyvätkin klassiset määritelmät joissa on kysymys siitä että liberaalit kannattavat valistushenkistä ajattelua, logiikkaa, tiedettä ja kannattavat utopioita eli sitä että tulevaisuus ensin kuvitellaan ja sitten sitä tavoitellaan. Ja konservatiivit ovat muutosvastarintaisia joista yhteiskunnan toiminnat eivät säily jos niistä ei ole hyötyä. (Konservatiivin maailmassa on niin että jos kysyntää ei ole, tarjonta lakkaa itsestään. Liberaalin maailmassa on niin että mainosmies luo utopian mieleen ja sitten tämä tarjonnan esilletuonti rakentaa itsessään kysynnän.)

Ongelmana onkin se, että liberaalien ja konservatiivien omaan itseen kohdistuvat määritelmät eivät ole "vain määritelmiä". Ne halutaan luoda muotoon jota mahdollisimman moni kannattaa sellaisessa muodossa. Tätä kautta saadaan itselle suosiota. Ja kun itsensä määritellään tätä kautta, implisiittisesti vastustajat saadaan siihen päinvastaiseen muottiin. Kuitenkin tosiasiassa juuri kaikkia miellyttävät määritelmät ovat sellaisia että oikeasti se määritelmä kuvaa myös sitä vihollista.

Nykyaikana liberaaliuden ja konservatiiviuden muotit ovatkin niin hämärät ja perverssit että käsitteet ovat pikkuhiljaa menettämässä kaikkea merkitystään. Ne ilmenevät vain tiettyinä yksittäisinä mielipidekomboina. Niitä vastustetaan ja puolustetaan samoilla argumenteilla. Kaikki pitävät vapaudesta ja kammoavat auktoriteetteja. Kaikki arvostavat teknologiaa ja tieteellisiä saavutuksia. Kukaan ei kannata muutosta muutoksen vuoksi. On vain ikävää jos filosofitkin muuttuvat poliitikoiksi. Kannattaisin mukavien määritelmien ja järjestelmänmuutospolitiikan sijasta sitä että kehitettäisiin osuvia ja kuvaavia määritelmiä jotka todella kohdistuisivat ns. kriteeriattribuutteihin. Eli joihin keskittymällä voitaisiin erottaa toisistaan ne käsiteltävät termit (sellaiset kuin tässä kohden termit "konservativismi" ja "liberalismi"). Nyt kuvataan vain attribuutteja jotka yleisinhimillisyydessään kuvaavat molempia. Tämä on toki suosionhankinnan kannalta kätevää. Mutta se muuttaa keskustelun merkityksettömyys-hevonpaskabingo-bullsshit -sekoiluksi. Ontoksi, sisällyksettömäksi, analyysikyvyttömäksi.

Matematiikka ei ole mystiikkaa, eikä paria muutakaan asiaa

Yllättävän usein ihmiset käsittelevät matematiikkaa erikoisesti ; Tässä tavassa keskiössä on se, että mystiikka käsittelee abstrakteja symboleja ja yrittää näin saavuttaa jotain ikuista ja kestävää ja matematiikka käsittelee abstrakteja symboleja ja yrittää näin saavuttaa jotain ikuista ja kestävää. Näkemys on ymmärrettävissä myös sitä kautta että monesti käy niin että jos matematiikkaa esittää graafisessa muodossa, syntyy jotain kaunista ja esteettistä, mikä taas selvästi kuuluu myös mystiikan alaan.

Kuitenkin, valitettavasti, ne yhteydet loppuvat tähän ; Matematiikan ja mystiikan välillä on oleellisia epäanalogioita. Ne tuhoavat valtaosan matematiikan "mystiikalle tarjoamien palvelusten" voimasta. "Matematiikan lumo on vääränlaista", ainakin mystikoiden kannalta.

Pahimmillaan matematiikansävyisiä sanoja käytetään niin että ne eivät ole matematiikkaa ollenkaan. "Worst math is not math at all.", jolloin voidaan joko sanoa että koko ilmaisu on vain sivistyssanojen sanahelinää ; Ad technobabblea jossa matemaattinen ilmaus liitetään asiaan (a) tavalla jossa ei ole matemaattista kaavaa (b) kaavaa on käytetty väärin tai (c) matematiikkaa on käytetty oikein mutta se on liitetty "Lewis implicationilla" asiaan joka ei tähän kaavaan mitenkään liity, jolloin matematiikka voi olla eksaktia mutta sitä yritetään käyttää vertauksena joka tekee sen lopputuloksesta kaikkea muuta kuin yhtä eksaktin.

(Matemaatikko) Shallit kirjoittelee aiheeseen liittyen olennaisesti, ottaen esiin (teologi) W L. Craigin ajatukset äärettömästä. Tämän viestin kommenteista löytyykin mainio muistutus "What I tell students is that if some aspect of mathematics appears to be paradoxical, like a Zen koan, then it is because you haven't learned enough about what is being said, or the statement is not correctly presented." Vertauksessa on yleensä ottaen perusongelmana eri vertauskuvien tasojen sekoittaminen keskenään ; Sekoitus on periaatteessa sama kuin mitä Kleinin pullon ZEN -elämäntapafilosofialle kävi. Toisin sanoen se on enemmän tunnustuksena siitä että abstraktion ja realismin sekoittuminen käsiteviidakossa on mystikon ongelmana. Arkisemmin tämä tapahtuu silloin kun ihminen vaikka samastumisen ja tarinaan heittäytymisen syvyyden vuoksi sekoittaa sadun tositapahtumaksi, fakta ja fiktio menevät sekaisin tavalla jolla se ei enää ole mitenkään hyväksyttävissä. (Vaikka paikoin faktan ja fiktion erottaminen voi olla itse asiassa vaikeaa, niin se ei tarkoita että ei olisi selviä tapauksia joissa on selvästi eri asioista.)

Toki Shallit näyttää että Craigin virhe on kuitenkin astetta erilainen. Craig ei vetoa paradoksiin itsessään, vaan selittää että äärettömän paradoksaalisuus kertoo että se on jossain yhteyksissä jotain johon ei saa viitata. Craig ei siis näe "mystikkojen tapaan" paradoksia ajattelua uomistaan avaavana ja irtauttavana voimana, positiivisena asiana. Craigille se on negatiivinen asia. Shallit kuitenkin näyttää että (a) Matematiika konseptissa äärettömän ollessa kyseessä Craig sekoittaa keskenään yksittäistapaukset jolloin yksittäinen kohta ei ole määritelty, väittää tätä määrittelemättömyyttä samaksi kuin ristiriitaisuus. Ja yleistää näistä liikaa ikään kuin koko aiheeseen. Näin esimerkiksi nollalla jakamisen tulos ei ole määritelty ei taroita että jakolaskut olisivat ristiriitaisia. (b) Samoin Craig kieltää fysikaalisen äärettömyyden mahdollisuuden vaikka fysiikassa tämäkn konsepti on eslvästi käytössä. Craig antaa siis vääriä rajoitteita. (Craig puolustautui syyttämällä ignoraatiosta, mutta hän puhui enemmänkin omasta puolestaan.)

Toki voidaan ottaa esiin myös kolmas tapa jolla matematiikkaa käytetään usein väärin. Tämä on tavallista silloin kun matematiikkaa kuvataan sanallisesti. Transkriptioon syntyy usein omituisia virheitä. Shallitin toinen (tai kolmas, riippuu vähän näkökulmasta ja ilmoitustavasta ja laatuvaatimuksista) blogaus antaa tästä hauskan esimerkin. Siellä puhutaan pelkästään satunnaisuudesta ja todennäköisyyksistä ja niiden suhteesta toisiinsa. Kuitenkin, kuten kommentteja lukien (jälleen) opimme, pelkästään (pitkähköstä) joukosta sanallisia kuvauksia voidaan löytää virhe ; "confusing the conditional probabilities P(AIB) and P(BIA)". Tällöin matematiikkaa käytetään yksinkertaisesti väärin ja laskuvirheistä tehdään argumentti.

Kaltevasti pinnalla

Lueskelin Wikipediassa Kleinin pullosta. Sen englanninkielisellä keskustelusivulla vastaani tuli jotain jota ei kenties osaisi odottaa wikipediassa, joka ei aja "omaa tutkimusta". Kommentointipuolella on tietysti vapaampi henki, ja tämä on sekä hyvä että huono asia.

Siellä nimittäin kerrotaan miten kommentoija kokee Kleinin pullon ja Möbiuksen nauhan tärkeäksi medintointiapuvälineeksi. "excellent meditative devices, a bit like Zen koans" Teksti on hyvin pitkä ja kiinnostuneet voivat lukea sitä itse. Ideana on se, että kleinin pullo on ainutlaatuinen vertauskuva "The Sphere for a long time was a symbolic figure of Totality; but a Sphere actually presupposes two incommensurable surfaces. The Moebius Loop and the Klein Bottle are far more itneresting and useful symbols for Totality (or Unity, Oneness)." ja että tämä on apuväline joka selvittää vanhan ZEN -filosofiassa vastaan tulevan ongelman ykseyden ja moneuden suhteesta. "age-old 'problem' of the relationship between 'one and many' requires that difference is possible. How do you get One to self-differentiate?" Kleinin pullo opettaakin meille sitten esimerkiksi suhteen transsendenttiin.

Tämä voisi tietysti olla mielenkiintoinen itsessään, mutta tässä vertauskuvassa esitetään olevan enemmän "So, you can say that the KB and ML are 'symbols'; but they are something more than that. They are 'analogies' or 'analogues', in a rather deep sense. There is something about the 'logic' of their definition which seems to correspond (co-respond) very neatly and nicely with the structure of experience that I am far too briefly indicating here." Ja tämä syvempi analogia kertoo totuuden ihmisyydestä "from the spatiotemporally localised-limited perspective of an 'embodied being', it appears (for reasons I won't go into here) to be inherently demarcated into two divided domains: the 'internal' and the 'external', concepts which often are superimposed upon the 'mental' and the 'physical', the 'private' and the 'public', and so on." Ja että tällä on takana jo paljonkin fenomenologista tukea. "From my point of view, this is a 'theory' that has a good deal of experimental (phenomenological) proof, already."

Tämänlaisen systeemin ongelmana on tietysti se, että siinä hypellään tasolta toiselle.
1: Siinä käsitellään matemaattista abstraktiota, ja sitten selitetään että fysikaalinen maailma on juuri tämänlainen. Tämä on mielivaltainen hyppy, koska topologisia konsepteja on hyvinkin erilaisia.
2: Siinä katsotaan kleinin pullon sisä- ja ulkopuolen määrittelyeron vaikeutta ja selitetään että tämä vaikeusero olisi yleistettävissä. Vaikka tosiasiassa toisilla topologisilla konsepteilla on toisenlainen tila ; Pallolla on kaksi pintaa ja sen kohdalla on myös järkevä sisä- ja ulkopuolen ero.
3: Siinä hypellään näkökulmien vertauskuvan ja mallintavan vertauskuvan välillä etenkin silloin kun abstraktiolta hypätään sosiaaliseen kulttuuriin. Siinä taso on selvästi samanaikaisesti näkökulmien vertauskuva joka selventää että yksityisen ja poliittisen erottaminen tosistaan on usein vaikeaa (mikä onkin totta) ja samalla tämä tasomaisuus nähdään ikään kuin asian luonteena ja jonain joka olennaisesti myös kuvaa tämän sosiaalisuuden rakennetta (mikä taas jää todistamatta).

En ole oikein koskaan ymmärtänyt näitä kuvauksia joissa jokin vertaus joka tekee asiasta muistettavan muuttuukin ikään kuin matkan varrella konkreettiseksi. Vertaus muistisääntönä ja oppimisvälineenä sekoitetaan tässä käytänteessä samaksi asiaksi kuin vertauksen konkreettisuus ; Jos asia opitaan ja voidaan selittää helposti muistettavasti, se ei ole sama kuin asian "perimmäinen luonne".

Näissä tuntuukin usein olevan takana se, että jos ideologialla on jokin monimutkainen ja ylitsepääsemätön vaikeus, he ottavat konseptin jonka avulla tätä ongelmaa voidaan väistää. Ja näin päästään siihen että todellisuus mukailee Kleinin pulloa koska Kleinin pullo tarjoaa kätevän keinon joka poistaa intuitiivisen arkikielen tasolla tunteen ongelmasta. Kleinin pulloa ei siis havaita yhteensopivaksi todellisuuden kanssa, vaan koska jo valmiiksi todeksi päätetty maailmankuva pitää sisällään vaikeuksia joihin Kleinin pullo tarjoaa jonkinlaisen ratkaisun, on sen oltava sama kuin osuva todellisuuden kuvaus.
1: Tämä on tavallaan vielä mutkan verran hauskempaa ; Koska sisäpuoli ja ulkopuoli on Kleinin pullossa intuitiivisesti ongelmallinen (matemaattisesti se ei ole paradoksaalinen tai ongelmallinen ollenkaan, se ei ole paradoksi matematiikassa vaan suhteessa arkiajatteluun), niin yhden ja monen välinen ero olisi samanlainen epäintuitiivinen ongelma eikä jotain joka nyt vaan tulee nimenomaan analyyttisen ajattelun kohdalla vastaan.

Tosin mystiikan kohdalla tässä tuntuu olevan innostus termeihin termejen vuoksi. Kleinin pullo ei itse asiassa ole kovin intuitiivisia ongelmia purkava esimerkki koska se on itsessään varsin omituinen. Sitä ei esimerkiksi voida tehdä kunnolla kolmiulotteisena kappaleena, vaan siitä tehdään ikään kuin "likiarvoja". Se "ei mahdu" kolmiulotteiseen maailmaan. Siihen liittyviä matemaattisia sanoja voi kuitenkin käyttää uskottavuudentuomisvälineenä.

Mutta fenomenologisessa analyysissähän onkin kysymys kokemuksesta ja fiilistelystä. On aina mukavaa kun joku tarjoaa meditaatiotyökalun jonka ydin on siinä että todellisuus on jotain koska siihen saadaan fiiliksiä. Tässä vain aina tuntuu unohtuvan se, että fenomenologit korostivat sitä että mallintamiset ja vastaavat sitovat ajattelua, johtavat kokemuksen välineelliseen mekaniikkaan olemassaolon sijasta. Ja itse asiassa Kleinin pulloesimerkkimmekin voidaan nähdä tämänlaiseksi pinnallistamiseksi.

Arvoitukseksi on lisäksi jäänyt se, miten tämänlaisten ajatusleikkien avulla kasvetaan ihmisenä. Mutta oppiipahan siinä sivussa matematiikkaa kuitenkin.

Kaavoitusalueella on ruuhkaa

En ole tässä blogissani hirveästi kommentoinut Richard Swinburnen argumentteja. Häneen kuitenkin usein viitataan, ja nimi on taatusti uskovaisten piirien kanssa tekemisissä olleille tuttu.

Toki syynä tähän laiminlyöntiin on ollut se, että:
1: Tosiasiassa en ole kohdannut siihen että Swinburnen argumentteja olisi käytetty. Pikemminkin viitataan siihen että Swinburnella on argumentti joka on matemaattinen. Joskus mainitaan nimeltä Bayesin kaava. Mutta tätä argumenttia ei esitellä. Tämä johtuu siitä että valtaosa keskustelevistakin uskovaisista on varsin laiskaa. He tykkäävät delegoida ; Heille näyttää usein riittävän argumentiksi name drop ; Se, että joku akateemisen tittelin omaava henkilö on sanonut jotain Jumalan puolesta on pääasia. Argumentin sisältö ja sen ymmärtäminen saati argumentin oikeellisuus on sen sijaan heille vähemmän kiinnostavaa. Näin ollen jäljelle jää usein vain auktoriteettiin vetoaminen, jossa mainitaan nimi ja sitten vaan luotetaan tähän koska hänellä on mainetta ja hän on tehnyt kirjoja. Pahat kielet sanovat että syynä on se, että uskovaiset eivät osaa ; He vain hämääntyvät teknohöpinän edessä. Itse positiivisena ihmisenä ajattelen samastumiskokemuksen kautta ja viittaan siihen että mahdollisuus on ihan laiskuudessa. On ymmärrettävää jos on fiksu eikä kunnioita minua, eikä siksi jaksa argumentoida ja vääntää asiasta. Itseen kohdistuva kusipäinen halveksunta on helpompi tunnetila sietää kuin ajatus ignoraatio-tyhmyydestä.
2: Matematiikka on itsessään abstraktio, joten matemaattinen todistaminen on itsessään jokin joka ei ole kiinnitetty epistemologiaan. Tässä mielessä puhtaasti matemaattinen lauseke ei välttämättä kerro mitään todellisuudesta. Matemaattinen todistus ilman sitomista tieteeseen ei ole minusta yksinkertaisesti kovin kiinnostavaa sellaisenaan.
3: Kokemukseni mukaan todennäköisyyslaskelma jumalatodistuksessa on samaa kuin epäonnistunut mielivaltainen kikkailu. Tässä on yleensä kahdentyyppisiä virheitä. (1) Kaavaan heitetään mielivaltaiset todennäköisyydet. Bayesin kaavassahan ongelmana on se, että se selittää konseptina sen, miten premissit ovat sidoksissa johtopäätökseen. Siksi kaavasta saadaan ulos ihmeellisiäkin tuloksia. (2) Tai sitten laskelmissa ohitetaan maailman kontingentti luonne, ja luonto näytetään determinismiin pakotettuna. Nämä päätelmät ovat niin typeriä & toistuvia, että en oikeastaan jaksa nähdä vaivaa ennen kuin joku osoittaa että heidän argumenttinsa ylittää tämän "tyhmyyden absoluuttisen nollapisteen".
4: Olen kuitenkin painottunut Intelligent Design -tyyppiseen ajattelun tutustumiseen, joten todennäköisyyslaskelmat jotka ovat todella Jumalatodistuksia eivätkä pelkkää denialistista epävarmuudenkylvöä niiden päälle joista ei pidetä - joka taas on minimitaso jotta asiaa voidaan kutsua Jumalatodistukseksi in first place - on aina tehtävä jonkinlainen kalkulaatio joka vaatii sen, että määritellään ja sanotaan jotain tästä Jumala-Suunnittelijasta. Näin ollen ID -argumentaatio olisi suoraan ristiriidassa näiden arvioiden kanssa ; Yksinkertaisesti voidakseen ottaa lähtötilaksi Pr(eIh&k) jossa h on teismiä, täytyy h:n sisältöä määritellä ennen kuin arvio voidaan todella tehdä. (Tämä toki sotii myös monia transsendentteja Jumalakäsityksiä vastaan, mutta tämä ei ole tässä nyt niin oleellista.)

Kuitenkin tosiasia on, että Swinburnen laskelmat on hyvä miettiä. Swinburnen perusideana on se, että hän yrittää arvioida Jumalauskon rationaalisuuden todennäköisyyttä. Hän haluaa luonnollisesti saada arviolle suuren luvun. Koska jos Jumalan todennäköisyys on 0.01 (1%) se tuskin estää ihmistä uskomasta, mutta tämänlaisella pienellä todennäköisyydellä ei olisi käännyttämisvoimaa. Suurella todennäköisyydellä voidaan vedota että Jumala on todennäköisempi kun vaihtoehtonsa, jolloin Jumalauskosta tulee paitsi jotain johon voi uskoa, myös likimain sama asia kuin velvollisuus. (1% arviolla olisi itse asiassa likimain älyllinen velvollisuus olla ateisti.)

Tässä Swinburne käyttää Bayesin kaavaa, jossa h on teismin todennäköisyys ja jossa e on tietty empirinen aineisto ja k on taustallaolevien oletuksien näyttö. Näin syntyy kaava ; Pr(hIe&k) = Pr(eIh&k) Pr(hIk) / Pr(eIk) Tämä lähtökohta ei tietysti ole ollenkaan huono, kunhan e ei ole mielivaltainen vaan asiaankuuluvat asiat. Ja niiden kokoluokat on arvioitu niin että niitä ei ole vain valittu.
-> Tämän jälkeen Swinburne arvioi että kaavassa Pr(eIh&k) = 0.5.
-> Sitten Swinburne ottaa ytimeksi h:n ja e:n luontaisen todennäköisyyden /(intrinsic probability) joka yksinkertaisesti tarkoittaa todennäköisyyttä joka on riippumaton siitä mitä ihmiset tietävät, uskovat tai havaitsevat tai muistavat. Swinburnen mukaan h:n todennäköisyys ja Pr(hIk) on paljon suurempi kuin vastaava e tai Pr(eIk). Hänen mukaansa h on yksinkertaisempi ja että yksinkertaisemmalla hypoteesilla on suurempi todennäköisyys. (Jostain syystä ID:n kannattajat eivät kritisoi Swinburnea koskaan tästä ratkaisusta, vaan moni heistä kunnioittaa valtavasti tätä päättelyketjua. Vaikka kun muistamme miten he vastustavat tämänlaista priorisointia ennakko-oletuksien täyttämäksi esimerkiksi Humen ihmeiden kohdalla. Tämän valossa minun täytyy tietysti olla varovainen jos kiistän Swinburnen tulokset. Kasvatan tässä siis itseeni kohdistuvia panoksia. Mutta mitäpä sitä ei tekisi jos samalla saa huomautella muita...)
-> Loppupäätelmä on, että Jumala on yksinkertainen, kun taas evidenssiaineisto on kompleksista. Jos luvut olisivat toisinpäin, kompleksilla yritettäisiin selittää yksinkertaista, joka tekisi Jumalasta huonon selityksen. Näin päin on siksi ymmärrettävää että argumenttia käytetään nimellä "Jumalatodistus" ; Jos yksinkertainen selittää kompleksista, on tieteellisen selittämisen kannalta hyvä asia. Kunhan vaan oletetaan todennäköisyys ja kompleksisuus ovat "nuoralla toisiinsa sidottuja" ; Todennäköinen on yksinkertaista ja yksinkertainen todennäköistä. Ja tässä kohden "ei pitäisi olla hirveästi nokan koputtamista".

Tämä ei, kenties hieman yllättäen, näytä ollenkaan hassummalta tavalta laskeskella. Swinburne selvästi kiertää kaikki ne naurettavat virheet joihin viittasin aiemmin. Tämä kertoo siitä että kannustan ihmisiä jatkossa argumentoimaan aidosti sen sijaan että viittaavat epämääräisesti konsepteihin joiden väärinkäyttö ja raiskaaminen ovat olleet tylsistymiseen asti toistuvia käytänteitä. Sillä joskus konsepteja voidaan käyttää periaatteessa hyvin. Olo tuntuu peräti luottavaiselta. Kunnes muistaa sen tärkeän varoituksen.
Mutta valitettavasti Swinburnen kriitikot ovat seuloneet hänen argumenttejaan tarkemmin;

Esimerkiksi entinen apologeetta (käännynnäinen) Jeremy Gwiazda on arvioinut hänen laskelmiaan. Hän arvioi Swinburnen kompleksisuutta. Hän ottaa arviossaan esiin useamman vaihtoehtoisen todennäköisyyden jotka ovat samaa mallia kuin Swinburnella. (intrinsic probability) Tässä konseptissa kuitenkin vertaillaan eri teorioiden todennäköisyyksiä ja näin saadaan erilainen kompleksisuusarvio(complexity quotient) jota käytetään yleisesti kun vertaillaan miten mutkikkaita teoriat ovat verrattuna toisiinsa. Tässä spesifit teoriat ovat yleisesti ottaen epätodennäköisempiä kuin ylimalkaisemmat ja moniosaiset teoriat ovat kompleksisempia kuin yksiosaiset. Kun vertailu tiivistyy, saadaan tuloksia joita voidaan modifioida mukaan Swinburnenkin käyttämään kaavaan Pr (hIe&k) = Pr(eIh&k) Pr(hIk) / Pr (eIk). Koska kaikkien todennäköisyyksien arvo on 0 ja 1 välillä. Tämä tarkoittaa sitä että maksimiarvo kummallakin puolella on korkeintaan 1. Jos Pr(eIh&k) = ½ seuraa siitä että 1 ≥ ½*Pr(hIk)/Pr(eIk). Kun yhtälö sievennetään (molemmat puolet *2 jolloin yhtälön suhdeluvut pysyvät samoina) on lopputulos Pr(hIk)/Pr(eIk)≤2

Tämä käsittelytapa johtaa siihen että Jumala olisi 2 kertaa kompleksisempi ja epätodennäköisempi kuin se todistusaineisto jota Swinburne haluaisi todistaa. Jumala ei siis olisi selitys vaan jokin johon viittaaminen suurentaisi arvoitusta sen sijaan että vastaisi siihen. Tämä arvio johtaa siihen että Swinburnen puheessa kompleksiisuus ja yksinkertaisuus näyttävät pikemminkin mielivaltaisilta sanoilta. Kun jotain puolet mutkikkaampaa selitetään mutkikkaaksi ja tätä kompleksisempaa Jumalaa pidetään yksinkertaisena, on selvää että argumentissa on vakavia vikoja.

On oikeastaan ikävää että en ole oikein matemaattisen abstraktin todistamisen ystävä. Sillä näillä tuloksin olisin velvollinen olemaan ateisti. Mutta koska arvioinnissa on "vain arvattu se 0.5", niin olisin halukas olemaan vetämättä tämänlaisia johtopäätöksiä liian pikaisesti.

Asiaa ei tietysti auta sekään, että Swinburnen eräs avainväitteistä on että h eli todennäköisyys (intrinsic probability) teismille Pr(hIk) on suuri koska Jumala on yksinkertaisin mahdollinen olento ja perustelee tätä sillä että Jumala määritelmällisesti pitää sisällään ominaisuuksia jotka ovat suuruudeltaan äärettömiä. Swinburnen mukaan esimerkiksi Jumalan vapaus, tieto ja mahto ovat äärettömiä. Swinburne vetoaa tässä voimakkaasti siihen että sekä nollat että äärettömät ovat luonteeltaan yksinkertaisia, kun taas suuret luvut ovat kompleksisia. Gwiazda on peräti argumentoinut että ainakin fysiikassa äärettömien tunkeminen on ollut fyysikoista usein todiste siitä että kaavassa on jotain piilotettuja mutkikkuuksia. Näin Swinburnen laskelmat nojaavat muihinkin kannaottoihin jotka ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä. Kaikkivoipaisuuden äärettömyys voi siksi olla varsin perustellusti yksinkertaisuuden sijaan kompelsinen rasite joka tarkoittaa samaa kuin äärettömän suuri kompleksisuus ja epätodennäköisyys. Tämä vaihtoehto johtaa tietysti vielä pienempään todennäköisyyteen kuin tuossa yllä mainittu. Tuossa yllämainittuun päästään siis lähinnä ns. filosofisen armeliaisuuden kautta. (Itse en ole edes kovin halukas antamaan tilaa tämänlaisille.)