Otsikkoteksti voi ensilukemalta tuntua ilkeältä.
Mutta se itse asiassa on tosiasia, jonka myöntävät kaikki. Uskonnot käyttävät mielikuvia, tarinoita. Uskonnollisessa käytössä on aina runsaasti symboleita ja vertauksia. Monia asioita jotka ovat luonteeltaan erittäin tulkinnanvaraisia.
Teologian harjoittamista ei voida koetella kovin järkevästi : Sen vuoksi että relaatiota oikean tulkinnan kohdalla ei voida tehdä. Ei esimerkiksi voida kokeilla ja tehdä erilaisien tulkintojen mukaan ja sitten katsoa ketkä pelastuvat. Tietoa tästä ei ole saatavilla, joten se mitä jää jäljelle on tulkinta. Siksi ei ole ihme, että sen käytössä on erilaisia "sanaleikkejä". Tähän on kaksi selitystapaa.
Kiltti tapa:
Kielenkäytön sekavuudelle on siitä että se käsittelee ihmisen sisäistä maailmaa. Kieli taas on rakentunut käsittelemään ulkoista todellisuutta (Kyky sanoa jaettavasti "Iik, tuolla puskassa on leijona!" on kiistämättä hyödyllinen taito.) Kun kieli käsittelee ensisijaisesti arkista ja nähtävää joudutaan kokemuksia kuvaamaan symbolisesti, arkitodellisuuteen yhdistettyjen analogioiden kautta.
Ihmisten normaalikielessä abstrakteinta on tunnemaailma. Ja tunteetkaan eivät riitä ja jotain arkikokemuksen ulkopuolista käsitellään: "Jumala on rakkaus" on lauseena vertaus arkikokemukseen, ja ihmisen omiin kokemuksiin ja tätä kautta rakennettavaan samastumiseen. (Joskaan ei puskassa olevaan leijonaan. Mutta siitäkin on hyötyä. Samastumisen kautta tietyt lauseet voivat auttaa vaikka lisääntymispuuhissa.)
Ja koska Jumalaa ei osata eristää hiukkaskiihdyttimessä, tämän ilmiön luonteen luonnontieteellinen koettelu on "jäänyt pois".
Siksi kiltti ja ystävällinen reagointitapa siihen että uskonto on siansaksaa on reagointi siihen että se on "runollista", ja tätä kautta parhaimmillaan hyvinkin elähdyttävää. Tässä uskonto on siis "parhaimmillaan erinomaista taidetta".
Ilkeämpi tapa.
Paul Hesse ja moni muu ovat astetta jyrkempiä. Heistä uskonnollisen symboliikan tarkoitus on jakaa: Uskon ymmärtäminen vaatii ryhmään kuulumisen ja sitoutumisen, ja keskeistä onkin se että erotetaan "me" ja "muut". Ja saadaan estettyä vertaileva kriittinen ajatuksenvaihto näiden välillä. Ulospäin on siksi mahdollista vain julistussuhde. Kenties tätä ei ole tehty tarkoituksella, mutta muunlaiset uskonnot eivät ole pysyneet kasassa, ja hajonnut instituutio ei ole instituutio. Emme näe muunlaisia koska ne ovat tuhoutuneet.
1: Symbolit ovat tärkeitä koska uskovaisille opin pitää olla "tyhmimmän mukaan", eli niiden täytyy olla niin yksinkertaisia että ihmisen tyhmyys ei estä häntä kuulumasta joukkoon. Kuitenkin kielen tulisi olla ulkopuoliselle käsittämätöntä. Symboli toimii koska se on samanaikaisesti sisäpiirille yksinkertainen analogian lähde, muistisääntö, joka auttaa pääsemään sisälle kuvioihin. Ulkopuoliselle symbolin merkitys taas on vieras ja he eivät tätä kautta pääse sisälle systeemiin. (Systeemi on siksi olennaisesti sama kuin keskiaikaisen miekkailun merkeversejen rooli.)
2: Rituaalien avulla tehdään vahvistamista, jolla uskontoon vihkiytetään. Rituaalin toistaminen ja osallistuminen muuttaa ihmisen asennoitumista. Niiden tarkoituksena on vahvistaa kyseenalaistamatonta hyväksyntää: Symbolien epämääräisyys takaa kritiikin vaikeuden ja toisaalta niihin liittyy tunnesidos, joka auttaa vahvistamaan tunnetta siitä että tunne siitä miten "sisäpuoli ja hyvä" ja "ulkopuoli ja paha" syntyy. Tätä kautta uskonnosta tulee etiikanharjoittamista, ja ne peräti rinnastetaan "uskovien sisäpiirissä" niin vahvasti että ilman ensimmäistä ei ole jälkimmäistä.
3: Monimutkaiset opinrakentamiset ovat elitismiä. Ne tekevät ylempiarvoisiksi. Niiden kautta pyritään myös luomaan laaja ja systemaattinen oppi, jota voidaan siirtää. Tämä tapahtuu yleensä vasta kun uskonto on niin laaja, että sen systematisoinnille on tarvetta. Pienemmissä uskonnoissahan on erilaisia yksityistoimijoita. Järjestelmällinen uskonto taas rakentuu sille ajatukselle että ihminen voi mennä mihin tahansa instituutioon ja saada samankaltaista palvelua. Että ei tarvitse mennä juuri tietyn papin luokse. Mitä monimutkaisempi rakennelma on, sitä enemmän uskon johtajisto erottautuu. Tavallista uskovaa ja arjen uskonharjoittamista nämä rakennelmat eivät kosketa. Toistaalta tämäkin on eriyttävä menetelmä, koska nyt kuka tahansa ei voi kritisoida uskontoa. Jos kritisoiminen ja ymmärtäminen vaatii 10 vuoden opiskelua, ei uskonto enää helposti kohtaa "vakavaa kritiikkiä": Jos joku vaikka tekeekin sen ihmeteon että opettelee opin ja löytää siitä vakaviakin puutteita ja virheitä, tämän ääneenlausuminen ei välity riviuskovalle vaan jää eliitin sisäiseksi jutteluksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti