Saatana : Metallimusiikkia ja roolipelejä.

Uusimmassa ylioppilaslehdessä oli artikkeli black metallista. Se oltiin tehty haastattelemalla black metallisteja. Juttu on lehtihaastatteluksi pitkä, mutta otan siitä yhden kohdan lainaukseen: "Vandalismia tapahtui ympäri Suomen. Kirkon omaisuuden tuhoamisesta tuli lähes muodikasta, ja vaikka kaikilla tapauksilla ei ollut yhteyttä black metaliin, usein ne linkitettiin genreen tavalla tai toisella. Jos sen ajan mediaa olisi uskonut, oli saatananpalvonta Suomen merkittävimpiä sosiaalisia ongelmia 1990-luvun puolivälin jälkeen.
Julkisuuteen haluttiin myyviä kommentaattoreita ja niitä kaivettiin hurmosuskovaisten puolelta. Nuorisoevankelista Riku Rinteen, saarnaaja Leo Mellerin ja opettaja Keijo Ahorinnan lisäksi mediatilaa saivat "saatananpalvonnasta selviytyneet" Aki Jääskeläinen ja Päivi Niemi. Suojelupoliisi otti black metal -piirit tarkkailuunsa.
Mediajulkisuus johti genren piirien hajoamiseen. "Black metal -tyyppien omissa riveissä tuli hirveä hinku alkaa selitellä, miten jonkun Päivi Niemen ja Keijo Ahorinnan jutut ovat ihan paskanjauhantaa, vaikka niistä suurin osa oli ihan totta. Se oli niin naurettavaa. Samaan aikaan haluttiin olla sekä salonkikelpoisia että niin pahoja kuin mahdollista", Werwolf muistelee.
Nyt hautakivien kaatamiset ovat kutistuneet sanomalehtien alareunojen yksipalstaisiksi uutisiksi. Se on ollut osittain tarkoituksellista, sillä Norjassa huomattiin jo 1990-luvulla huomion vain lietsovan muita kirkonhäpäisijöitä. Vaikka mediakohu on vaiennut, eivät hyökkäykset kirkkoa vastaan ole loppuneet."

Lainaus tuotti ainakin minulle nostalgisen olon. En ole koskaan ollut black metallisti. (En itse asiassa edes osaa luokitella metallimusiikinlajeja toisistaan.) Tuossa nousee tietenkin esille se, miten jokin musiikintyyli voi tehdä alakulttuurin. Ja miten alakulttuuri voi olla jakautunut. Werwolf muistuttaa uskovaista fundamentalismia esittäessään että "salonkikelpoisuutta" tavoittelevat olivat epäaitoja. On kuitenkin selvää että Werwolfin sisäpiiriin esitetyt kritiikit sopivat. Jopa niin hyvin että tästä ollaan tietyllä tapaa ylpeitä tai se ainakin ääneen mainitaan.

Ulkopiiriin sopiminen on sitten oma lukunsa. Sillä black metallin kritiikki on osa laajempaa ilmiötä, saatanapaniikkia. Siitä suurin osa on liioittelua ja ylenmääräistä pelkoa.

"Michelle Remembers" -kirja 1980 -luvulla sai melko suurta suosiota ja näkyvyyttä. Siinä esitettiin lapsen joutuneet saatanallisten rituaalien kohteeksi. Tämä sai tietyt kristilliset kohderyhmät aktivoitumaan. Niin kristilliset psykoterapeutit, eksorsistit kuin muut vastaavat ryhmät ryhtyivät Jumalan Sotureiksi. (Ei minua Soturina olo haittaa, eikä oikeastaan se Jumalakaan. Mutta yhdistelmässä on jotain sairasta.) Tilanne oli pääosin salaliittoteorioihin perustuvaa asiaa. (Esimerkiksi valemuistojen rakentamiseen perustunut tapaus on aikaisemminkin ollut kirjoitteluni kohteena.) Jan Guilloun kirjaa jossa on noitavainojen esittelyä josta hän jatkoi modernissa Ruotsissa tapahtuneeseen hysteriaan olemattomista rikoksista, ei voi jättää tässä kohden mainitsematta.

Kuinka asiasta hypätään syyllistämiseen henkilökohtaiseen ärpytykseen? Tekemällä ideologisesti värittynyt loikka roolipelien maailmaan.

Suomessa etenkin helluntailaisten parissa asia sai eriskummallisen käänteen. Syynä oli se, että heidän ideologinen sotajoukkonsa USA:n puolella päätti että D&D on saatananpalvontaa. Tämä näkemys sai suosiota. Perustelut olivat usein analogisia. Esimerkiksi käytettyjen noppien muodot rinnastettiin okkultismiin. Tämä riitti. Koska fundamentalististen kristittyjen mielestä noituus ja velhous on saatanalta voimien pyytämistä, se tarkoittaa sitä että pelaaminen kannustaa saatananpalvontaan. Muita vaihtoehtoja ei heistä ole. Tämä sitten levisi Suomeen. Suomen kannalta roolipelaamisen saatananpalvontalinkittämiseen on jopa löydettävissä aikajanataulukko. 1980 -luvun lopulta eteenpäin roolipelaaminen on joutunut kovasti vastaamaan saatananpalvontasyytöksiin. Kovimmillaan se oli 1990 -luvulla.

Ehkä erikoisin tapaus oli "Pulling Trophy List", jota leviteltiin "tutkimuksen" nimellä : Siinä listasssa oli ihmisiä jotka olivat (1) pelanneet D&D:tä - eli yhtä tiettyä roolipelisysteemiä ja (2) tehneet itsemurhan. Kasaan saatiin peräti kymmenkunta nimeä. Motiivien ja tilanteiden rekonstruointi tällä tavalla on tietysti kyseenalaista. Minäkin tiedän henkilöitä jotka ovat (1) tehneet itsemurhan ja (2) ovat olleet kristittyjä..

Ilmiön synnyttäjä oli Patricia Pulling, jonka lapsi pelasi roolipelejä ja teki itsemurhan.

1980 -luvulta lähtöisin oleva "B.A.D.D." ("Bothered About Dungeons & Dragons") nosti esille roolipelaavien nuorten itsemurhat. Se oli perussävyltään fundamentalistikristillinen. Sen pääsyytös oli että roolipelaaminen aikaansai murhia, itsemurhia, huumeiden käyttöä ja tietysti saatananpalvontaa. Syynä oli se, että todellisuudentaju hämärtyy. Eli fantasiaa ja realismia ei osata erottaa toisistaan : "It appears that a significant amount of youngsters are having difficulty with separating fantasy from reality. Or in other instances, their role playing has modified their behaviour to the extent that they react in real life situations in the same fashion that they would react in a gaming situation. This is not always obvious or apparent to the suspect. The personality change is so subtle that in some cases the role player is unaware of any behaviour or personality changes."

Vaikka Pulling on ehkä kaikista voimakkaimmin liitetty roolipelien vastustamiseen, oli hän itse asiassa kuitenkin melko lievä tapaus. Hän oli toki näkyvä hahmo ja syynä siihen että toiminta otti vauhtia. Aivan kuten Guilloun kirjassa ollut noitavainoesimerkkikin lähti pienestä, joka sitten muuttui vaiheittain massahysteriaksi.

Tästä on suomeksi melko hyvä käsittely. Pulling ei ole sellainen vainoaja mitä häneen on yhdistetty roolipelaajien parissa. Kirja on toki sellainen että se voidaan melko helposti väärintulkita. (Sama koskenee tätä blogiakin.) Tulkintavirhe on kuitenkin vahvasti mukana siinä miten kirja vaikutti "maailmassa", ja etenkin kirjan suomennoksessa se on konkreettisena läsnä. Suomennos oli niin asenteellinen, että roolipelaajien näkemys Pullingin roolista on ymmärrettävä. "Pullingin pelastus" lisääkin tässä kohden vastuuta väärinymmärryksistä Suomessa nimen omaan hänen kirjansa kääntäjän niskaan.

Pullingin tapana oli "ylireagoida" itsemurhariskiin. Eli ottaa vakavasti itsemurhan uhka. Tähän taas kannustetaan nykyäänkin, kenties liiankin kärkkäästi ja väärissä asioissa. Mutta henki on olennaisesti sama. Takana ei siis ollut niinkään roolipelien vastustus kuin huoli. Huolta kenties liioiteltiin, mutta yhteys roolipelin ja saatananpalvonnan välille ei alun perin esitetty automaattisina vaihtoehtoina. Kysymys oli enemmänkin siitä onko pelaaminen riski pakkomielteenä. Toki tätä tuettiin amatöörin innolla. Ja väärillä tilastoillakin.

Sen sijaan kaikki eivät toimineet yhtä fiksusti. Tulkinnat ns. "menivät käsille".

"Kuva ja Sana" käänsi kirjan ilmeisesti tutustumatta varsinaiseen roolipelien terminologiaan. Esimerkiksi "character" on käännetty pelaajahahmon sijasta "henkilöksi". Muutenkin käännös on hämärtänyt sen, mitä tapahtuu pelissä ja sen ulkopuolella. Tätä kautta pelin sisällä tapahtuva rituaali jossa seisotaan ympyrän sisällä muuttuu tulkinnaksi ulkoisesta ympyräksi jossa pelaajat todella tekevät okkultistisia juttuja. Ja se, että pelinjohtaja voi halutessaan tuhota pelaajahahmot muuttuu siksi että pelaajat antavat oman konkreettisen elämänsä pelinjohtajan valtaan sen sijaan että pelinjohtaja vain tappaisi kuvitteellisen hahmon, jonka jälkeen pelaaja itse vain rakentaisi uuden hahmon. Kun tämän ymmärtää, konteksti muuttuu täysin. Asiaa ei tietenkään auta yhtään se, että "Kuva ja Sana" ymppäsi käännöksen alkuun osion, jossa käsiteltiin saatananpalvontaa Suomessa. Marja Rantanen liitti mukaan jopa lööppejä saatananpalvonnasta ja ohjeita siitä miten rukouksella voi poistaa pahoja henkiä. (Tässä ollaankin tosi vahvasti todellisuudessa kiinni. Ymmärtäähän sen että tämän tasoiset henkilöt ovat tarkkoja siitä että todellisuuskäsitykseen ei tule mitään kummallisia taikauskoja!)

Siinä missä Pulling ei suinkaan esittänyt että roolipelit automaattisesti tappaisivat pelaajat ohjaamalla nämä itsemurhaan tai olisivat saatananpalvontaa, suomeen tullessaan yhtä varovaisia ei oltu. Ja syy oli selvä. Asia sai hysterian hengen USA:Ssa ja roolipelien ja saatananpalvonnan yhteys yhdistettiin kirjaan jo ENNEN kuin sitä ryhdyttiin kääntämään. Tämä konteksti väritti kääntäjän mieltä, ja luultavasti aikaansai sen että se ylipäätään käännettiin

David Waldron kirjoittamasta läpikäynnistä selviää varsin hyvin että aihe herätti massahysterian tunnuspiirteet täyttävää liikehdintää USA:ssa.

Roolipelien vastustaminen sai aikaan moraalisen paniikin, joukkohysteriaan. Se täytti Cohenin ehdot siten, että siinä ensinnäkin ulkopuolinen väritti sisäpiirin tietyillä väitteillä joita sisäpiiri ei hyväksynyt. Toinen piirre on se, että ilmiö sai voimaa ennen kaikkea kuuluvuudesta. Vetoaminen vaikuttaviin poliitikkoihin ja muu vastaava aktiivisuus sekä tietyn piirin parissa saatu suosio olivat leviämisen syy, akateeminen maailma ei ottanut sitä vakavasti.

Sen sijaan väitettyjä yhteyksiä ei todistettu. Ei tehty tutkimuksia jossa vertaillaan roolipelaajien koko porukkaa ja heidän itsemurhiensa määrää muihin, esimerkiksi kristillisiin vastaaviin ryhmiin. Tästä seurasi sensuroimisia "varmuuden vuoksi". Ja huvittavaa kyllä, sensuuri tietenkin vahvisti käsityksiä siitä että takana on oikeasti jotain vaarallista.

Juttu sai eriskummallisen käänteen, kun kriminologistit tarttuivat kuvioihin. Esimerkiksi Robert Hicks huomasi että suurin osa todisteita oli lehtileikkeitä. Niissä ei ollut päiväystä, paikkaa eikä yksityiskohtia. Myös tilastoilla oltiin leikitty vääristelevästi.

Tässä vaiheessa tilanne otti suorastaan koomisia sävyjä. "700 club" ja muut vastaavat, BADDia komppaavat ja tästä eteenpäin jatkavat, tahot esittivät että roolipelit olivat astetta enemmän kuin tähän asti oltiin ajateltu. Ne olivat itsessään aina saatananpalvontariitti. Sen esitettiin, ilman sen kummempia lääketieteellisiä todisteita, aiheuttavan skitsofreniaa. Samoin esitettiin että roolipelaaminen aikaansaa lykantropiaa ja vampyyreiksi muuttumista. (Eli niiden pelaajat muuttuvat oikeasti ihmissusiksi ja vampyyreiksi! Tämä riski täytyy tietysti ottaa erityisen vakavasti huomioon!) Nämä erikoisuudet rajasivat ilmiön niin että siitä tuli täysin sisäpiirin juttu, jota ei enää massamedioissa tai muualla katsottu vakavasti. Täytyy olla "todella syvällä" näkemyksessä jotta niitä voitaisiin ottaa vakavasti.

Itse asiassa Waldronin jutusta selviää sekin, että roolipelaajat kohtasivat vainoa. Aggressiivisuuteen heitä vastaan kannustettiin. Jopa sitä että roolipelaajilta ei löydy pahaa materiaalia voitiin korvata sillä että "totuus tuodaan esiin väärennöksellä", eli livauttamalla pelitiloihin vaikkapa huumeita, saatanallista tai okkulttista materiaalia tai vastaavaa, josta heidät sitten "narautetaan". Kristillisistä piireistä peräisin olevat kohtasivat tämän tietysti vahviten. Heitä voitiin eristää koteihinsa ja katkaista sosiaalisia yhteyksiä. Heitä voitiin helpoiten pilkata.

Itse asiassa juttu ampuikin kristittyjä omaan nilkaan. Waldronin artikkelista on pakko ottaa kommentti: "The most obvious impact of the RPG moral panic is widespread hostility to Christianity, presented as a bigoted, oppressive and violent religion. Gary Pellino in his article on prejudice within the gaming community argues that the response by gamers to Christians, particularly committed or conservative Christians, is akin to the comments reserved in mainstream society for Nazis." Eli vihailu syyttömiä kohtaan, joka peräti paisui uskomattomiin väitteisiin ja mittasuhteisiin, sai aikaan sen että monet alkoivat näkemään kristinuskon ilmiönä jossa syyttömiä syytetään erilaisuuden vuoksi. Ja syylliseksi tuomitaan keinotekoisella ja väärennetyllä todistusaineistolla. Syyllinen valitaan ja sitten vain rakenentaan väkisin todisteita sille miten tämä voisi olla syyllinen. Ja syyttömyyttä ei edes oteta harkintaan.

Toki se, että koko kristinusko ilmiönä rinnastetaan on itse asiassa aivan sama virhe. Pitäisi katsoa että syylliset saavat ansionsa mukaan, mutta syyttömät eivät saisi syyllisten ansioiden mukaan, vaan oman ansionsa.

Hupaisinta tässä on kuitenkin tiettyjen piirien toiminta. Nimittäin saatanapaniikki ei ollut mikään pieni ilmiö. Ulkopuolinen ei siitä varmasti ole päässyt osalliseksi. Kuitenkin esimerkiksi minun puolisoni on ollut vuosia roolipelaaja, ja hänen vanhempansa muun muassa saivat kotiinsa soittoja, "varoituksia" ja "huolta" siitä miten toiminta ajaa saatananpalvontaan. Nyttemmin samat tahot kieltävät että mitään oli tapahtunutkaan.

Minun on helpompi ymmärtää niitä jotka ottavat moraalisen paniikin ja vetävät hernettä nenään ja hilluvat huolestuneina. Sitten erehtyvät ja pyytävät anteeksi tekojaan tai muuten osoittavat olevansa pahoillaan asiasta. Minun on helppo ymmärtää myös niitä jotka ottavat huolen, eivät ole riittävän älykkäitä, tai ovat liian hermostuneita tai uskossa miettiäkseen tilannetta rationaalisesti. Ja jotka tämän pohjalta yhä tänäkin päivänä valittavat aiheesta esimerkiksi "Harry Potterin" kohdalla. Mutta niitä jotka osallistuivat meteliin ja joiden tiedän nimeä ja osoitetta myöten osallistuneen toimintaan, ja jotka nyt ovat kuin eivät olisi mitään koskaan tehneetkään vaan olisivat aina olleet rationaalisia ja ystävällisiä. Heitä minä en ymmärrä. (Sylkisin heidän kasvoilleen. Mutta en voi, sillä sylkeni saastuisi.)

Kuitenkin tässä kohden suurin osa vain vaikeni. Nykyisin on itse asiassa aika vaikeaa törmätä "roolipelaaminen on saatananpalvontaa" -syytöksiin. Toki etsimällä löytää, ja kaivamalla saa aiheen piiristä mutaa. Mutta ennen oli vaikeaa olla törmäämättä. Piti nähdä vaivaa että reaktioita ei kohtaisi. Tätä vaiennutta porukkaa joka on ehkä hieman hämillään äänekkyydestään on varmasti melko runsaasti.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa että:

Esimerkiksi Black Metallin kohdalla ainakin minusta näyttää siltä että sen sisäpiiriä on kohdeltu ns. "asiallisesti". Tästä on kuitenkin yleistetty liikaa, ja tuloksena on asiaton logiikkaloikka ja ponnistus. Pohjimmiltaan tämä syyllistäminen on identtinen sen kanssa että väittäisi että jokainen islamilainen on terroristi siksi että tietyt islamilaiset ryhmät ovat terroristeja. Keskustelu vain helposti siirtyy siihen että sen sijaan että rajaamista mietittäisiin, pitäisi kriitikon ottaa naurettavia positioita, joka vertautuu siihen että esittäisi että terrorismia ei olisi tai että kukaan islamilainen ei koskaan missään ikinä ole terroristi. Kysymys on edelleen siitä onko kyseessä "laaja uskonto", vai onko kyse harvinaisemmasta lieveilmiöstä, jota voi hyvin kuvata nimellä "järjestäytymättömät yksittäistapaukset". En siis väitä että blackmetallistien sisäpiirissä ei saataisi porukkapisteitä hautakivien kaatamisesta, Ylioppilaslehden haastattelujen pohjalta se näyttää jopa todennäköiseltä. Mutta se yleistäminen pitäisi tehdä perustellusti.

Suomen ongelma oli se, että roolipelipaniikki rantautui black metallin kanssa "liian yhtäaikaisesti". Se sai aikaan melko erikoisia sävyjä. Siinä kuitenkin oppii huomaamaan sen, miten suomessa on nykyään tahoja jotka esiintyvät rakkaudellisuuden ja totuuden nimissä, mutta jotka ovat valmiita äärimmäiseen vihapuheeseen valheellisen evidenssin nojalla. Rakkaus, joka näyttää ja kuulostaa vihalta. Se on se erityispiirre, joka (suomalaisessa) fundamentalismissa ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä.