Pelon mittasuhteet.

Barry Glassner on kirjoittanut kirjan, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi "The Culture of Fear ~ Why Americans Are Afraid of the Wrong Things - crime, drugs, minorities, teen moms, killer kids, mutant microbes, plane crashes, road rages & so much more." Siinä tutkitaan pelon kulttuuria, eli sitä mitten pelko esiintyy ihmisten puheissa ja diskursseissa. Samalla mietitään sitä miten nämä ovat mittasuhteissa näiden asioiden tapahtumisen määrään. Näin saadaan vahvasti esiin se, mitten ihmiset pelkäävät liikaa erikoisia asioita.

Esimerkiksi pelkäämme vieraita ihmisiä emmekä tuttuja. Vaikka oikeasti suurempi todennäköisyys on että jos joudumme murhan, raiskauksen, ryöstön tai muun rikoksen kohteeksi, tekijä on tuttu eikä tuntematon. Ihmiset pelkäävät haiden hyökkäyksiä. Mutta auto -onnettomuudet huolettavat tuskin lainkaan. Sen sijaan korostetaan miten ei olla tarpeeksi huolissaan halloweenkarkkeihin piilotetuista partateristä.
1: Ironista kyllä, autoilussa syntyy paljon onnettomuuksia. Ehkä se nopeusvalvontaa tekevä ja autoja pysäyttelevä poliisi tekee tärkeämpää juttua kuin se joka tutkii jotain pankkiryöstöä tai jo tapahtunutta murhaa. Vaikka nämä poliisit aika usein saavatkin kuulla lausuman "Eikö teillä muka ole mitään tärkeämpää tekemistä?"

Glassner korostaa että syynä on esimerkiksi media joka näyttää uutisoinnissa poikkeuksellista tavallisen sijasta, opportunistiset poliitikot, yhden asian liikkeet.. nostavat asiat esille sellaisessa määrin mitä ne eivät ansaitse. Kuuluvuus muuttuu ikään kuin tärkeäksi, ja iso metelinpito aiheesta antaa kuvan siitä että asiaa tapahtuu koko ajan. Huolen määrä ei kerrokaan massahysteriasta vaan siitä että on syytä pelätä. Pelon kulttuuri leviää sanavalinnoilla, tilastojen valikoinnilla sekä tekemällä yliyleistäviä kannanottoja asioihin. Tehoja saadaan heittämällä todistamattomia väitteitä, epäilyksen ja suojelun nimissä - pahimmillaan jopa väärennöksiä apuna käyttäen. Haluttu mielikuva saadaan kääntämällä seuraus syyksi tai ottamalla yksittäistapaus tai yksittäistapauksia ja väittämällä että tämä on laajempi ilmiö josta nuo ovat osuvia esimerkkejä. Tai viittaamalla tiettyihin ihmisryhmiin joita pelätään hieman jo valmiiksi. Tämän jälkeen systeemi ruokkii itseään.

Suurin syy on tietysti se, että olematon riski kuvitellaan suureksi.
1: Glassner ottaa esiin työpaikalla olevien murhaajapsykopaattien pelon. Tosiasiassa todennäköisyys kuolla tälläisessä on vajaat yksi kahdesta miljoonasta.
2: Media nosti esiin autoista tehdyistä ammuskeluista 1980 - 1990 -luvuilla. Tämä aikaansai paranoiaa, kun kaikki tavalliset ihmiset alkoivat pelkäämään sitä, että hekin joutuisivat kohtaamaan tällaisen kohtalon. Kuitenkaan kyseessä ei ollut tapahtuma joka olisi kaikille yhtä todennäköinen. Tosiasiassa "drive by -shooting" liittyy sosiaalisiin suhteisiin : Jos pyörit huumejengeissä ja osallistut jengisotiin ja sinulla on huumevelkoja, ja olet nuori musta mies, tapahtuma on mahdollinen. Näiden piirien ulkopuolella riski on melkoisen pieni.
3: Esimerkiksi miespuolisissa opettajissa on varmasti historian aikana ollut pedofiilejä. Mutta miesopettajien pelko on silti yllättävän voimakasta. Tämä pelko ei suinkaan suojele. Syynä on tilastomatemaattinen ilmiö, johon viittasin rodun pohjalta tehdyssä profiloinnissa: Jos meillä on jokin suuri joukko, (kuten miesopettajat), ja näistä todella pieni joukko tekee jotain vaarallista (kuten pedofiliaa), ja on olemassa toinenkin joukko (kuten naisopettajat) jotka tekevät vähemmän tuota pelättävää asiaa, käy kuitenkin helposti niin että valvonnan keskittäminen tähän enemmistöön itse asiassa lisää sen toiminnan määrää, jota ollaan varomassa. Syynä on se, että tunnistaminen ei ole aivan varmaa. False positive ja false negative ovat kuvioissa, ja keskittymisessä tarkkailu painottuu. Massahysteria voi siis, hieman yllättäen, johtaa sen pelätyn asian lisäämiseen. Siksi pelot olisi osattava laittaa oikeaan mittasuhteeseen.

Hieman kuten maataloudessa riskinarvoinnissa on aina sekä onnettomuus, sen vakavuus sekä sen todennäköisyys. Vaikka meteoriitti voisi tuhota koko tilan ja tappaa tekijät, sen varalta ei kannata tehdä toimenpiteitä koska se ei ole todennäköinen.

Nykyihmiset saattavat naureskella, miten Orson Wellesin "Maailmojen Sodasta" tekemä radiokuunnelma sai aikaan massahysteriaa ja pakokauhua vuonna 1938. Tosiasiassa elämme yhä tällaisessa maailmassa. Tietenkin erilaisia riskejä on, mutta paras tulos saadaan aikaiseksi siten että heitetään syrjään kaikki tämä "huolestuneiden" halu "vaalia, varjella ja suojella", sillä heidän kuuntelunsa voi olla jopa asiantilaa huonontava asia. Sen sijaan tulisi kohdistaa voimavarat tapahtumien todennäköisyyksien ja riskien suuruuksien arviointiin.

Sillä sanovat relativistit mitä tahansa, rikoksen pelko ja rikoksen keskeisenä pitäminen ei ole sama asia kuin se että tuota rikosta tapahtuu paljon. Ihmiset voivat "pelätä olemattomia". Toki kulttuuri rakentaa näitä pelkoja. Minuakin, paatunutta skeptikkoa, jänskättää kauhuelokuvien jälkeen pimeissä öissä kotiin tullessa. Vaikka en usko kummituksiin muuna kuin sosiaalisena konstruktiona.