Järvenpään isä.

Isänpäivänä on aina hyvä hetki jauhaa pehmeitä. Sehän kuitenkin juhlana korostaa perhettä ja pehmeitä arvoja. Nykyään isän pitääkin olla sellainen. Ennen isät löi kirveellä ryssiä ja joi viinaa jotta oli miehiä. (Näin kertoo tarinat.)

Taivaan isästä.

Siksi, kun ollaan puhumassa pehmeitä, on paras ottaa aihepiiri jossa sitä on maksimaalisesti. Eli teologiasta. Taivaan Isähän on kristillisen kulttuurin tärkein isä. Hänestä taas saadaan tietoa Pojan kautta. Poika ikään kuin edustaa Isäänsä. Samasta asiastahan tässä on kyse, erottelua ei tarvitse tehdä.

Ja Jeesustahan pidetään leppoisana ja mukavana. Hän kulkee ihmisten keskuudessa, auttaa.

Mutta Hänessä on tietysti toinenkin puoli. Hän esimerkiksi kaataa rahanvaihtajien pöytiä, koska he tekevät kauppaa temppelissä. Tässähän Hän teki, Elina Koivistoa lainatakseni, "Hyvää syntiä", tai ainakin dekonstruoi synnin eli näytti että viha jota usein pidetään syntinä voi joskus olla hyvää ja oikeaa toimintaa. Tai oli syntinen. (Oikean tulkinnan valinta jääkööt muille ainakin nyt.) Keskiöön voisi nostaa myös Jeesuksen arroganssin ja ruikuttamisen. Tästä on paljon esimerkkejä. Esimerkiksi "Matteus 17:14-21" on seuraavaa: kaatumatautinen poika tuodaan parannettavaksi ja opetuslapset eivät saa tätä paranemaan. Jeesus valittaa siitä miten parantaminen onnistuisi jos olisi sinapinsiemenen verran uskoa. Tuo sukupolvi oli "epäuskoista ja kieroutunutta", ja Jeesus ihmetteli vihaiseen sävyyn kuinka kauan hän joutuu heitä kestämään. Jeesus on selvästi monin paikoin tuskastunut projektinsa onnistumisensa vuoksi. Hän valitti ja hänen asenteensa oli usein sellainen että se korosti sitä kuinka erinomainen Jeesus itse on ja muut eivät. Raamatussa Jeesus voi tuskastua myös siitä että hänen vertauksensa eivät tule ymmärretyiksi (Matteus 15:15-20) Tässä asenne on aika erikoinen, koska yleensä jos opettajan vertaus ei ole ymmärretty, se johtunee siitä että vertaus ei ollutkaan osuva. Jeesus taas tuskastui tyhmyydestä. Hän oli siis paitsi Suuri Auttaja, Suuri Parantaja ja Suuri Opettaja, myös Suuri Diiva.

Nämä piirteet ovat tavallaan loistavia, koska ne tekevät Jeesuksesta inhimillisen. Hänen tekonsa voi olla täydellinen ja tietonsa todellisuudesta kattavaa. (Oletan näin, joskin ihmettelen miksi Supertietäjät Jeesuksen tapaan yleensä kertovat sellaisista asioista kuten tunteista ja rakkaudesta, joita tavalliset ihmiset muutenkin puhuvat, mutta ei ratkaise Riemannin hypoteesia tai tee muuta vastaavaa, joka vaatisi mahtavaa tietämystä.) Asenne voi silti olla mitä on.

Teologisesti Jeesuksen Diivamaisuus ei ole yllätys, koska Hän edustaa Isäänsä. Vanhan Testamentin Jumala käskee, komentaa, jyrisee ja käyttäytyy muutenkin melko aggressiivisesti. Esimerkiksi maa aukeaa synnintekijöiden alta ja he kuolevat. Näin hän osoittaa että Käskyjä on syytä Totella. Jeesuksen asenne on tavallaan juuri sitä Vanhatestamentillista Jumaluutta. Ja ehkä sen vuoksi me yhdistämme tätä diiva -asennetta Jeesukseen, onhan kristillinen kulttuuri ottanut melko paljonkin etäisyyttä Vanhaan Testamenttiin.

Maan päällä kävelevistä Jumalista maan päälle.

Itseäni innostaa kuitenkin tehdä yhteyksiä ihmisiin. Minä olen isäni poika. Eräässä mielessä myös "edustan perhettä". Mikäli kasvatuksella ja/tai perimällä on vaikutusta siihen minkälainen ihminen on, on minussa tietysti jotain ainesta siltäkin suunnalta.

Ongelmana tässä on tietysti se, että minä, poika, muistutan yllättävän paljon juuri tuota yllä esittelemääni DiivaJeesusta. Mitä tämä kertoo isästä? Tiettyä samanlaisuutta on. Molemmat arvostavat lukemista ja tietämistä. Harrastuneisuus pyörii jollain tasolla historiassa - tosin eri aihepiireissä. Molemmat olemme olleet vartijoina. (Hän vuosikymmeniä kauemman rupeaman.) Voinen melko rohkeasti ja varmasti sanoa että "minun isi vetää sinun isiä turpaan". Hän siis täyttää ala-asteella olevien poikien ihanneisän roolin täydellisesti.

Tämä ei vaikuta hyvältä, sellaiselta jota haluaa isänpäivänä kertoa tai lukea? Ehkä syynä on se että alan vasta päästä vauhtiin.

Ongelmana on se, että jos "Vanhassa Testamentissa" Isä oli erilainen, ärjympi, kuin Poikansa, on tässä tapauksessa maan päällä tilanne hieman päinvastainen. Minun isilläkin on blogi, jossa hän kirjoittelee minua "pehmommin", itsensä näköisesti. (En nyt viittaa siihen neandertalilaiseen hänen blogiprofiilissaan.) Huomasin että hän kirjoitti isänpäivään liittyen omasta isästään, minun "Paapasta", joka on erityisen lempeä mies. Elämässä erilaisia asioita nähnyt, esimerkiksi omaisuuden menettänyt sodassa evakkoonpaon yhteydessä. Kodistaan korkeammalla ulkopolitiikalla rajattu. Ei kuitenkaan ole kyyninen herra. (Mistä minun pitäisi ottaa opikseni.) Taaksepäin katsoen sukupolvien lenkki näyttää vahvalta ja ilmiselvältä, mutta se on kaikkea muuta.

Ja jokainen sukupolvi on erilainen. (Eikä ihme, sallitaanhan kristinuskossakin isoja eroja Isän tähdittämän "Vanhan Testamentin" ja Pojan tähdittämän "Uuden Testamentin" välille.) Osittain erona voi olla tietysti ikäkin. Ehkä meidän suvussa arroganssi vähenee ja leppoisuus lisääntyy vanhemmiten, ihan geneettisesti. (Voinen vain toivoa.)

Minun isillä on hyvät hermot, ja Hamiltonin sääntö on ainakin minun kohdallani saanut kokea reunojen täräyttelyä. (Toista kannattaa evolutiivisesti kestää tämän säännön nojalla jos ja vain jos Hinta on pienempi kuin Etu kertaa Sukulaisuus.) Yleisesti voikin sanoa että pojasta voi päätellä asioita isästä monin paikoin "enemmän kuin luulisi", mutta toisaalla sitten "vähemmän kuin toivoisi".

---

En kuitenkaan jumaloi isääni. Sillä kokemuksieni mukaan Jumala ei "vastaa tai jeesaa". "Minun isä on parempi kuin Teidän Taivaan Isä!". (Ainakin minulle.)