Mietin asiantuntijuutta "yleisemmällä tasolla". Yhtenä syynä on tietysti se, että olen itse ns. "valmistumassa" paraikaa. (Kuin ihminen olisi joskus valmis. Mutta lapun saan. Ja koulu on siitä iloinen.) Minun on pakko yrittää jotenkin suhtautua siihen että voisin oikeasti olla joku neuvoja -asiantuntija, toista ihmistä ohjaamassa. (Maailmalla menee tässä tietysti kauemmin. Arrogantti perusluonteeni ottaa jossain vaiheessa kuitenkin vallan.)
Asiantuntija auktoriteettina.
Ennen pappi tarjosi auktoriteetin roolin. Tämä ei tietysti ollut mikään ihme. Papit olivat sivistyneitä miehiä. Nykyisin auktoriteetin paikan ovat ottaneet monenlaiset konsultit. Kaikessa on asiantuntijoita. Joka välissä kysytään vastauksia juuri tähän ongelmaan keskittyneiltä ihmisiltä. Ja joka välissä raha vaihtaa omistajaa. Asiantuntija saa aina palkkaa. Ja joku tämän maksaa.
Asiantuntijan rooli on aina ollut eräänlainen auktoriteettiasema. Sama tietysti koskee kaikkea ohjeistamista. Tätä kautta neuvomisessa on aina mukana vastuuelementti. Vallalla on sellainen taipumus. Valta vain tuntuu mukavammalta, joten sitä helposti korostetaan.
Ulkopuolinen ja sisäinen mestari.
Asiantuntijuutta on tietysti lähestytty eri tavoin eri aikoina. Asiantuntijat ovat aina tehneet duuniaan, heitä on aina kuunneltu, ja aina heitä vastaan on varmasti hieman mutistukin, ja oltu tottelemattomia ja ohjeita neuvovia. Lähinnä siihen liittyvät arvot ovat olleet hyvinkin erilaisia.
1: Esimodernina aikana moraalista lähtien asiat tulivat ulkopuolelta. Ytimessä oli totteleminen, kuuliaisuus ja tietyn roolin täyttäminen. Tähän haettiin oikeutusta muun muassa Aristoteleeltä, jonka mielestä maailmassa oli, luonnonilmiöitä myöten, tavoitteellisuutta. Hyvyys oli luonnollisen roolin täyttämistä ja jokainen asia maailmassa pyrki oman roolinsa täyttämään.
2: Modernismissa keskiöön nousi ihminen yksilönä, tietoisena ja järkevänä toimijana jolle voitiin antaa vastuuta koska tällä oli kykyjä. Hänen tehtävänään oli hakea vastaukset omasta itsestään. Tällöinkään tavoitteellisuutta ei hylätty. Se päinvastoin nousi esille korostetusti. Ihmisen tuli löytää oma tavoitteensa ja roolinsa itsestään. Auktoriteetiksi piti nostaa ennen kaikkea itsensä. Konsultoitaessa vastuu on kuulijalla.
3: Postmodernismissa taas korostetaan ideologioita. Ihminen nähdään erilaisten ideologioiden kamppailun keskiössä. Näkökulma on eräänlainen synteesi: Kulttuuri muokkaa ihmistä ja ihminen muokkaa itseään. Kaikki ei ole tietoista. Eikä kaikki ole ennustettavaa.
Työn sorjat.
Toinen jännite saadaan ottamalla keskiöön työn roolia ja sitä mikä on tavoiteltava asiantuntijuus. Voidaan ottaa vaikkapa seuraavat:
1: Kommunismissa ihmisen tärkeimmäksi ominaisuudeksi on nostettu työ. Kun työntekijää riistetään, häneltä viedään työstä nauttiminen. Myös nykymaailmassa eksperttiydestä on tehty keskeinen identiteetin väline. Sitä on mitä tekee. Suorittaminen on tärkeää. Asiantuntijan kohdalla tämä roolitus ei tietenkään ole huono. Ihminen joka hakee neuvoja tai ohjeita tekee yhteydenoton ensisijassa siksi että toinen osaa ja tekee jotain asiaa. Ei sen takia että voisi kohdata asiantuntijan ihmisenä ja yksilönä. Siihen ei tarvita palkallista linjaa.
___1.1: Olennaisena erona on kuitenkin se, että siinä missä kommunismissa työ määritti ihmisen, nykyisin työ on rooli. Työ ja vapaa -aika on erotettu toisistaan. Ihmisillä on erilaisia rooleja jotka loppuvat ja alkavat tietyn ovenavauksen yhteydessä. Asiantuntijuus on siis nykyisin hyvin tärkeä. Vapaalle vaan pitää rakentaa toinen identiteetti. Usein tämäkin sidotaan toimintaan ja suoritukseen. (Kuten: Olen miekkamies.) Työ on siksi että saadaan rahaa, jolla saadaan mitä halutaan. (Sen lisäksi että ostetaan ruokaa ja maksetaan toisille asiantuntijoille.)
2: Valistuksen ajan ihmisen tavoitteena oli yleisnero. Siihen liittyi itseoppimista. Nykyisin instituutioiden tarjoamaa oppimista korostetaan. Tavoitellaan tietyn osa -alueen hallintaa. Itseoppimista pidetään hieman epäilyttävänä.
___2.1: Tämä muutos on tietysti siitä järkevä, että tietomäärä on nykyisin valtava ja siitä olennaisen karsiminen on jo itsessään asiantuntijatehtävä. Siksi on ehkä hyvä kysyä mistä itseopiskelija tietää opiskelevansa asiaa juuri olennaisista kohdin. Vastapuolella on tietysti riskinä se, että asiantuntijoista tulee dogmaattisia vahteja, jotka ideologiansa pohjalta päättävät mitkä asiat ovat vääriä ja mitkä oikeita, jolloin tiedon tuottaminen ja hyvän tiedon määrääminen ovat samassa kädessä. Tässä on valitettavasti "vähän pakko" kilpailuttaa eksperttejä. Tietomäärä on usein liikaa jotta voitaisiin vaatia että kadunihmisellä olisi valistunut mielipide ties mistä. (Ongelmana tässä on tietysti se, miten eksperttejä estetään tekemästä "kartelleja" keskenään. Kuka vahtii vartijaa.)
___2.2: Sirpaloitumista taas korostetaan työnjaolla. Kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea. Nykyeskspertti on korostetusti spesialisti. Toki myös ennen on ollut esimerkiksi seppiä ja miekkailun opettajia, jotka ovat olleet spesialisteja. Ero onkin kenties siinä mitä on pidetty tavoiteltavana, puhutaan ihmisihanteista enemmän kuin käytännöstä. Tosin ideaalit myös ohjaavat ihmisten käyttäytymistä, ja näiden ideaalien täyttämisestä saa rapsutusta, joten täysin merkityksettömiä nekään tuskin ovat.
3: Vanhakantainen mestari on rooliltaan ensisijassa opettaja, hänellä on tieto tai taito joka pitää saada toiseen ikään kuin se olisi vettä jota kaadettaisiin oppijan korvasta sisään. Nykyinen näkemys taas pakottaa asiantuntijan pyristelemään roolistaan päivittäin. Elinikäinen oppiminen tarkoittaa elinikäistä opiskelua. "Valmistuminen" on korostetusti vain paperinjakotilaisuus, kun se on ennen ollut enemmän initiaatioriitti, jossa henkilö otetaan sisälle "tiettyyn sisäpiiriin". Asiantuntijakin on nykyisin perusluonteeltaan "kesken". Toki ennenkin asiantuntijoiden roolia on painotettu. Esimerkiksi japanissa eri dojojen mestarit saattoivat haastaa toisen dojon pitäjän kaksintaisteluun. Se pakotti harjoittelemaan joka päivä.
4: Oppimisympäristöjä katsoen asiassa on jännittävä mutkan. Ennen oli tyypillistä että oltiin oppipoikana, jolloin opetus tapahtui keskitetysti samassa ympäristössä missä varsinainenkin toiminta. Lukeminen on tietysti asiana sellainen, että se vaatii luokkatoimintaa. Samoin tiedonvälitys oli kätevä jakaa niin että yksi opettaja sanoo saman asian kerralla isolle joukolle ihmisiä, sen sijaan että olisi kaksikymmentä opettajaa, jotka sanoisivat kahdellekymmenelle oppilaalle. Tämä itse asiassa mursi asiantuntijuuden irrallisuutta: Siinä missä mestarien määrä on "vanhassa maailmassa" niukkuuselementti, kun hän voi opettaa vain hyvin muutamaa oppilasta, muutti koululaitos tätä asiaa. Nykyinen "käydään koulussa alkuoppimassa" tuo kuitenkin vanhaa oppimista mukaan sitä kautta että suuri osa oppimisesta tapahtuu työympäristössä. Oppiminen on muuttunut tätä kautta enemmän vertaisarvioinniksi ja sosiaalisuudeksi.
Jännittävin asia onkin ehkä siinä että postmodernismi muistuttaa monin paikoin esimodernia. Zygmunt Bauman esitti että nykyajan ihmisiltä viedään systemaattisesti usko omiin kykyihin. Donald Broadyn mielestä tätä tehdään jo opetus säätämällä. Pitää olla hiljaa, istua, odottaa ja suorittaa kokeita ja tehtäviä aikarajassa. Ja koko ajan pitää tehdä pitkäjännitteisiä strategiavalintoja jotka keskittyvät lopulliseen valmistumiseen sen sijaan että luettaisiin ja opittaisiin sitä mikä on kiinnostavaa. Ihmisen omat mietinnöt korvataan palveluilla. Päätökset siirretään konsulteille. Jopa parisuhteen kaatuessa mennään parisuhdeneuvojille. Tämä tarkoittaa sitä että "pappishenki" on ihanteenakin kuvioissa. Tosin nykyisin lopullinen vastuu on tietysti aina asiakkaalta, jolta ei enää odoteta samantasoista kuuliaisuutta.
Kiinnostus kuitenkin ostetaan rahalla. Siksi, jos haluaa että joku muistaa jonkun ohjeen, pyydä tältä rahaa ennen ohjeen antamista. Sen jälkeen ohje muistetaan paremmin.
Käytännön tasolla ongelmana eksperttiydessä on. Esimerkiksi maaseutuneuvonnassa neuvojan osa on vaikea. Osa haluaa suoria vastauksia. Idea on tietysti selvä: Kun pyydetään apua asiantuntijalta, odotetaan ratkaisuja. Kuitenkin neuvojia toisaalla kannustetaan pikemminkin tarjoamaan vaihtoehtoja, koulutusportaasta lähtien. Ja päsmäröinnistä tulee taatusti reagointeja myös varsinaisessa neuvontatyössä. Olen melko varma siitä että suuri osa systeemeistä on pelkkää ihannepuhetta. Ihmisen kohtaaminen on ollut olennaisilta piirteiltään samanlaista. Ainut asia mikä muuttuu, on lainsäädäntötaso. Ne käskyt ja normit jotka asiantuntijaa ohjaavat voivat muuttua. Kenties se, joka voisi muuttaa roolia on teknologia. Esimerkiksi sähköinen kommunikaatio on hyvin kliinistä ja se ajaa persoonan kauemmas. Puhelin kadottaa eleet ja ilmeet kommunikaatiosta, ja niitä ekspertti on ennen voinut hyödyttää.
Sillä asiantuntijuus on aina paitsi tiedollista hallintaa, mekaanista suoritusosaamista, korostetusti myös sosiaalista toimintaa asiakaspalvelun kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti