Word sallad.

John Wilkins kirjoitti ehkä hieman epäkunnioittavaan sävyyn teologian tylsyydestä. Syynä on se, että konkreettinen mieli, joka etsii tietoa ei saa siitä kovin konkreettisia juttuja. Wilkinsin sanoin "it is rather amusing to see how theology simply lacks either the evidence or the intellectual resources to deal with science". Tässä on takana tietenkin "isompi asia". Laajempi syy on siinä, että postmodernismi on saanut suosiota ja vaikutusvaltaa monilla alueilla. Suomessakin on tämän vuoksi tapahtunut "kielellinen käänne". Enää ei etsitä tietoa vaan diskursseja ja valtapeliä. Lopputuloksessa ei tietenkään tavoitella suurta konkreettisuutta.

Teologiassa tämä ei välttämättä ole huono asia, koska sen kautta saadaan tuotettua erilaisia tulkintoja jostain tapahtumasta. Olen itsekin kirjoitellut sellaisia. Tämänkaltainen toiminta ei tietenkään ole "hedelmällistä" esimerkiksi uskovaisen kannalta, koska heille Raamatussa on tietty totuus. Tulkinnanvaraisuus tarkoittaa likimain samaa, kuin se, että Raamatun moraali nähdään mielipidekysymyksenä. Etenkin lahkoissa ja kulteissa ajatellaan kuitenkin että Raamatun sisältö on täsmällistä. Tästä syntyy tietenkin skismoja.

Auskultanteista sanasalaattivegaaneja.

Itse otin tämän aiheen käsille kuitenkin sen vuoksi, että puolisoni auskultoi. Ja siellä käytetään aikaa keskusteluun. Tässä hän on törmännyt konkreettisesti "kielelliseen käänteeseen" ja sen sävyihin. Tästä seuraa esimerkiksi se, että kun puhutaan koulukiusaamisesta käy seuraavaa. Aiheena on vaikka tilanteen ratkaiseminen. Tai sitten "leikitään opettajanhuonetta ja mietitään ratkaisuja" -skenaariota.

Ongelman ratkaisua ei suinkaan tehdä siten että opettajat simuloisivat "Google scholarin" tai lähdeaineiston käyttöä ja tutkisivat mitä koulukiusaamisesta on tutkittu. Opiskelijat eivät ole olleet niin aktiivisia että osaisivat niihin ulkomuistista vedota. Sitten joku naiivi idealisti, joka ei ole kiusannut, ole ollut kiusattavana eikä ole muutenkaan tuttu aiheen kanssa esittää jotain joka "ei ns. toimi". Jos tätä kritisoi viittaamalla tilastoihin, ei "argumentoi" vaan syyllistyy "valtapeliin". Ongelmana tässä on tietysti se, että "luonnontieteellinen selittäminen" tai asian lähestyminen tilastojen kautta nähdään pahana. Kuitenkin asia on tietynlainen ilmiö, ja jotta sen ratkaisemisesta voidaan järkevästi puhua, on tietysti keinot joille odotetaan jokin reaktio.

Tästä tulee tietysti itselleni mieleen tutkiva oppiminen, tosin ilman lähteitä.

Kun aloitin ammattikorkeakoulussa, meillä oli koneopissa tehtävä, johon vastausta ei löytynyt suoraan kirjoista. Jokaisen piti itse selvittää asia. Se oli hyvin vaativaa, mutta opettavaista kun aineistoa selattiin. Tekeminen tosin "itketti ja vitutti", kun suurimman osan ajasta ei tiennyt miten edetä, mitä pitäisi tehdä tai mistä löytää "havuja". Tämä oli "tutkivaa oppimista lähteillä". Lähteetön tutkiva oppiminen on tullut myös vastaan: Toisella opettajalla tilannetta tehtiin siten että tunnin alussa porukat jaettiin pienryhmiin, sitten tässä pienryhmässä keskusteltiin ilman lähdeaineistoa asiasta. Ja lopuksi koostettiin mitä oltiin saatu aikaiseksi. Opettaja ei kommentoinut mikä oli väärin ja mikä oli oikein. Lopputuloksena oli "jotain". Tiedoksi sitä ei voi sanoa. Se sisälsi tietynlaista ymmärtämistä, joskin sangen postmodernissa muodossaan. Se sisälsi pienryhmän ennakkoluuloasenteen aiheesta.

Tälläinen tietysti mukailee hegemonioita, tavaraa jolle pitäisi lyödä leima "sisältää: naivia idealismia ja yleisiä harhaluuloja maustettuna puhujien ennakkoluuloilla". Tälläistä pitäisi niellä varoen. Tästä se postmodernismikin "ihan oikeasti varoittaa". Mutta se on ilmeisesti olemassa vain "väärien mielipiteiden" kohdalla.

Tiivistys: Tässä tutkivassa oppimisessa ilman lähteitä ei siis ole kyseessä ei tutkiminen eikä oppiminen.

Kun kyynisyys näyttää naivismilta : Sanasalaatti pelastaa opettajan mutta jättää ongelman koulukiusaamisessa.

Koulukiusaamisen kohdalla tilanne ei tietysti ole yhtä vakava. Syynä on tietysti se, että opettajan valta on aika pientä. Naiivi idealismi on kuitenkin tilanteesta "täysin päinvastaista". Heitän mukaan omia ennakkoluulojani ja kutsun sitä vaikka ryhmässä reflektoinniksi. Siis sellaiseksi, joka rikkoo kaikkia perinteisen hyvän tieteellisen kirjoittamisen periaatteita. Sisältää subjektiivisuutta, henkilökohtaista otetta.

Peruslähtökohtani on siinä että opettaja on kuten vartija. Hänellä on tehtävä, ja aika rajalliset keinot niiden toteuttamiseksi. Korkein tavoite on olla seuraavanakin päivänä töissä. Niinpä kaikessa on panostettava siihen että opettaja itse ei joudu vastuuseen kiusaamistilanteesta. Jos tilanne vertautuu vartijaan, virhe olisi "pamputtaa liikaa" koska siitä voi joutua vaikeuksiin. Riski ei varmasti ole olematon: opettajaa varmasti helposti syyllistetään. Vanhemmat voivat soittaa kotiin, tai sitten sinitakkisille virkamiehille joilla on pillit katossa.

Tästä seuraa se, että opettajat suojaavat ensisijassa oman perseensä ja kakara on kakkossijalla. Molemmille toki annetaan ja molemmilla nähdään oikeuksia, mutta opettajakunnan oikeus on suurempi, koska opettajalla on valta -asema ja kyky valita mitä keinoja ratkaisemiseen käytetään. Opettajalta ei ole syytä olettaa ylittävän oikeuksiaan kovinkaan usein. Syynä on osittain sekin että "voitava" on ensi sijassa lain sanelemat rajat. Siksi ei yllätä että koulun reaktio on mitä on. Naivi idealismi ei ole välttämättä mitään typeryyttä, vaan jopa kaltaiseni äärimmäinen kyynismi vetää äärimmilleen laskelmoiden juuri samaan lopputulokseen

Koulun yleinen reaktiohan on "Eikö me kaikki vain voida tulla toimeen." Annas kun mietin hetken. "Ei voida!"

Aikuisenakin on henkilöitä, joista ei pidä. Koulujen tapa, ainakin kokemusteni mukaan, on se että eripuraiset laitetaan yhteen. Vanhempia informoidaan (ehkä) jälkikäteen lapulla. Koulun jälkeen käydyssä keskustelussa tehdään usein myös juridinen päätös, josta lapsi ei välttämättä edes tiedä. Tai jota ei osaa arvioida. Ja jossa opettajan kannustus voi vaikuttaa lopputulokseen valtavan paljon. (Omakohtaisen kokemuksen kohdalta uskallan sanoa että juuri näin on. Ehkä muilla on parempi onni ja vähemmän Jeesusarmon innostama opettaja joka laajentaa armon koskeman valintoja jotka eivät koske hänen omaa elämäänsä, vaan jonkun toisen.)

Eli: Koulun "kaikki mahdollinen" tarkoittaa likimain samaa kuin "tehty kaikki jotta koulun mahdollisesti juridinen vastuu on poistettu". Ikävää että itse näen näiden kahden tilan välillä eron. En näe ratkaisuna opettajien haastamisen oikeuteen, koska se on se pelko joka johtaa tähän "kyynismiin joka näyttää naivismilta".

Oopettajan roolinkuvaa on jo muutettu. Heitä ei esitetä enää tiedonkaatajina, vaan jonain muuna, tekisi mieli sanoa "jotain enemmän". Sosiaaliset ulottuvuudet ovat keskiössä. Joten tottakai opettaja on "myös" "poliisi", ellei peräti "varsinkin" sellainen. Jos auskultanteille opetetaan teoreettinen tiivistelmä ideaaliopiskelijoista, joiden parissa ei eskaloidu erilaista ennakkoluuloväkivaltaa ja sisäisiä kiistoja, sisältää skenaario jotain mitä auskultantti ei tule elämässään tarvitsemaan. Siksi ei riitä että "Jutellaan höpöjä kiusaamisesta". Esitettyjen ratkaisujen tulisi olla myös lainmukaisia ja jollain tavalla toimivia. (En odottaisi ihmeitä.)

En siis todellakaan jaksa väittää että kouluja pitäisi haastaa oikeuteen, tai että päitä pitäisi saada vadille. En usko että opettajat olisivat "ihmisiä kummempia". Eli he eivät ole mitään erityisen pahoja ja vain omaa etuaan ajattelevia. Mutta en minä heitä "aina toisen parasta joka tilanteessa ensin ajattelevia" pyhimyksiäkään. Ja jos juridinen uhka ajaa asioihin, se ajaa asioihin. Sekä hyvässä että pahassa.

Systeemi pitäisi hoitaa enemmän "vartijan ennaltaehkäisynä". Eli tärkein rooli vartijalla ei ole se, että hän kaappaa näpistelijöitä rysän päältä, vaan se että hän saa aikaan ympäristön jossa ylipäätään näpistellään vähemmän. Koulun tulisi näyttää että se ottaa ongelman vakavasti. Sitä ei sallita, eikä ongelmaa siksi voida kuitata istunnolla jossa sanotaan että "anteeksi" johon on automaattisesti vastattava "ole hyvä, saat anteeksi". Sillä tämä tarkoittaa suunnilleen sitä että opettajan tulisi realismin nimissä sanoa myös fraasi "Kiitos käynnistä, Tervetuloa uudestaan."

Sanasalaatin syöttämisyrityksiä pesutuvassa ja kuinka se ratkaistaan rupeamalla pedoksi ja lihansyöjäksi.

Ehkä tässä on oltava yhtä ilkeä, kuin mitä minä olen meidän pyykkitupamme kanssa. Minähän asun opiskelija -alueella, jossa jokaisessa talossa siis asuu opiskelija. Meillä on pyykkitupa, johon on varattava vuoro. Käytännössä opiskelijat ovat "älymystöä" ja talot ovat ensiasuntoja. Sitä huomaa miten vaikeaa on saada varauslistan kaltainen systeemi toimimaan. Vaikka "luku ja kirjoitustaito lienevät opiskelija -alueella oletusarvona" uskalletaan tehdä vaikka mitä ja pahimmillaan vedotaan neuvotteluun tilanteesta, "kohteliaana". Kohteliaisuudesta ja toisten huomioon ottamisesta on tuon tungettelun jälkeen paha puhua, kun toisen varaamalle ajalle tungetaan ja pahimmillaan kesken oleva ohjelma katkaistaan ja vain kylmästi laitetaan toisen pyykit tilalle. Olen joka kerran odottanut ja vittuillut.

Paitsi silloin kun pyykit varastettiin, jolloin selvitin missä hän asui ja kävin tämän kotoa kiroilemassa niitä kadonneita kangaskappaleita joiden pitoon lakikin kannustaa.

Ja jos toinen on pyristellyt vastaan, olen koventanut kielenkäyttöä, joskaan en äänenvolyymiä. On ihme, mitä käytösmuutoksia minun maineellani yhdistettynä minun vittumaisuuteeni saadaan aikaan. Idealistinen ja naivi neuvottelu taas vain innostaa jatkamaan samaa toimintaa. Nyt se luku- kirjoitustaitokin saattaa löytyä ja tulla opituksi kertamuistutuksella, ja tästä hyötyvät kaikki. Naivia idealismia edustavat tietysti kahdenlaiset ihmset: (1) Ne, jotka suostuvat tähän ja päätyvät "neuvottelemaan". He antavat periksi oikeuksistaan ja vapauksistaan. (2) Ikään kuin ne pyykinottajat jotka vaativat "neuvottelua" kun joku ei vain mukaudu heidän päsmäröintiinsä.

Näin tapahtuu siksi että ihmisten käytös, vaikka rakentuukin subjektiivisuuteen, on silti ennustettavaa. Tietyillä tapahtumilla on todennäköisemmin toisenlaisia seurauksia kuin toisilla. Ja tämänkaltaisiin luonnontietellinen ja tilastollinen lähestymistapa toimii. Sanasalaatti vain ylläpitää ongelmaa ja tekee siitä ehkä jotenkin "sivistyneen oloista".

---

Kuten huomaatte, sisältö, aihe, käsittelytapa ja otsikko ovat varsin yhtenevät. Poukkoilu ja hajanaisuus sävyttävät. Tässä lienee selvillä aiheen vahvuudet ja heikkoudet.