Toulminin metodi

Usein nettiväittelyissä ei käännytetä ketään. Ihmiset heittävät onelinereitä joissa on usein annettu lähinnä muutamia tosiasioita, tuntemuksia, arvostelmia ja muita vastaavia asioita. Niitä ei usein jäsennetä ja strukturoida mitenkään. Ja sitten niitä heitetään kasa ja toivotaan että vastapuoli vakuuttuu. Usein tässä tulee väärinymmärryksiä ja olkiukotteluja. Ihan sen vuoksi että usein on hyvinkin hämärää että miten niistä annetuista faktoista niin väistämättä päädytään juuri siihen johtopäätökseen mihin on päädytty. Sanoja ei ole kertonut riittävästi relevanttia informaatiota kontekstista. Ja ihmiset täyttävät nämä aukot jollain. Esimerkiksi oletuksilla argumentin konteksteista ja sanojan motiiveista.

Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)

Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.

Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.

Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.

Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.

Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.

Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.

Sija antaa sopua ; Ymmärtämisestä ja sen rajoista.

Yllättävän usein törmää tilanteeseen jossa joku selittää vankasti että "hän ei voi ymmärtää miten joku voi olla jotain tiettyä mieltä jostain". Henkilö ei siis ymmärrä miten joku voi kannattaa aborttia, homojen avioliittoa, kreationismia tai skeptistä aatetta. Mielipiteet valikoituvat yksittäistapauksen mukaan, mutta asenne on joka tapauksessa sama.

Se on hyvin erikoinen. Koska sanan pintatasolla tunnustetaan että jotain ei ymmärretä. Se, mitä tällä yritetään kuitenkin sanoa on suunnilleen se, että tämä asia on niin ilmiselvä että ihminen tietää että tästä ei voi olla erimielinen. Kaiken kaikkiaan tässä asenteessa ei yleensä viitsitä tutustua vastapuolen argumentteihin, saati seulomaan irti sitä mikä niissä on virheellistä. Joten tietämättömyys on se minkä näistä ääliöistä saa lopultakin irti. On ällistyttävää miten sanojen rakenteet vastaavat sitä viestiä mitä sanoma jakaa. Mutta miten se tästä huolimatta ei vastaa viestijän intentioita ja käy tässä välissä "jossain".

Tämä johtaa tiedostamiseen.

Valistusajan jälkeen muodissa tuntuu olevan sapere aude -ideaali jossa korostetaan tiedostamista. Perusasenne nykyään niin skientisti-skeptikkojen kuin relativisti-postmodernistien parissa on usein se, että on syytä ymmärtää vastapuolta, kuunnella heitä ja tätä kautta ihmisistä tulee myös sopuisampia. Tiedostaminen korostaa jotain yleisinhimillistä. Viestintä poistaa juuri ylläolevaa dogmaattista itseriitoista ajattelua ja korostaa että olemme kaikki ihmisiä. Ihmiset myös oppisivat argumentoinnissa ja muuttaisivat mieltään.

Jossain määrin tämä on perusteltua. Jos mietitään vaikka "Tiede" -lehden kirjoitusta siitä miten 20 minuutin keskustelu voi saada ihmiset muuttamaan mielipiteitään homoista. Tämä ei ole yllättävää. Se on sitä tutkimusperinnettä jossa voidaan huomata että ihmisten kannat aborttiin muuttuvat lievemmäksi jos he joutuvat seuraamaan tilannetta jossa joku heidän tuntemansa ihminen on tehnyt sellaisen. Tämä korostaa tiettyä sopuisuutta ja luo ajatusta siitä että äksyily on asioiden tuntemattomuutta. Ja alkuun laittamani ääliötyyppi näyttää viittaavan siihen suuntaan että kysymys on juurikin tästä.

Voidaan ajatella että ymmärtäminen todellakin korjaa tilanteita vaikka sellaisten asioiden vuoksi että aborttikysymyksessä on erimielisyys itse prosessista. Mutta tämän lisäksi kysymys on myös siitä että abortissa puolustus ja vastustus käsittelevät aivan eri aihetta. Ollaan paitsi erimielisiä niin myös erimielisiä siitä mistä ollaan erimielisiä. "..the pro-life students rated the value of human life as particularly important, but they underestimated how much pro-choice students also recognised the importance of this issue. By contrast, pro-choice students accurately predicted how strongly pro-lifers felt about the value of human life, but underestimated how much they also recognised the importance of women’s rights. In other words, the two groups were disagreeing about what they disagreed about, with each group tending to believe it was their own core values that were the key source of conflict."

Kysymys ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Ytimessä on ns. contact hypothesis. Tämä on Gordon Allportin nimiin laitettu ajatus siitä että eri ryhmien eläminen yhdessä onnistuu parhaiten törmäyttämällä heidän kulttuureja yhteen niin että ne kohtaavat toisensa. Toisin sanoen monikulttuurisuus ei tule onnistumaan jos ihmiset poteroituvat omiin asuinalueisiinsa eivätkä tapaa toisiaan. Tälläisessä syntyy vain kyräilyä. Tähän suuntaan itse asiassa onkin melko paljon viitteitä. Esimerkiksi tuo homoavioliittoihin liittyvä mielipide-ero osoittaa että ihminen on helposti sopuisampi jos hän kohtaa ihmisiä.

Kuitenkaan tätä ei saa liiaksi sekoittaa vastapuolen kannan ymmärtämiseen. Se on enemmänkin sitä minkä vuoksi uskovainen tulee erimielisyyksistään huolimatta helposti toimeen seurakunnassa. Uskovaiset ymmärtävät yleensä seurakuntatoimintaan osallistumisen merkityksen. Kokouksiin, jumalanpalveluksiin tai muihin tilaisuuksiin on heistä tärkeää osallistua yhdessä. Yhteislaulu, yhdessä marssiminen ja muut vastaavat keinot ovat sosiaalisia tapoja, eivät suinkaan ole argumentatiivista. Niiden kautta ei opita ymmärtämään ideologiaa kovinkaan syvällisesti.
1: Päin vastoin, jumalanpalvelukset ja niiden saarnat ovat sen oloisia että ne tehdään älyllisesti kaikkein heikompitasoisimpien ehdoilla. Papit ovat akateemisesti koulutettuja fiksuja ihmisiä, he pystyisivät parempaan jos yrittäisivät ja haluaisivat. Tämä yksinkertaisuus, se että lapsi ja tyhmäkin ymmärtävät ja sopivat mukaan, voi olla heillä jopa ihanteena. Se ei ole läpeensä huono asia.

Kuitenkin jo asian wikipedia-artikkeli kertoo lisää. Sen oleellisen. Toimiakseen kohtaamisen täytyy olla tiettyjen reunaehtojen mukaista. Kontakti lisää sopuisuutta jos ja vain jos siinä on; (1) Tasa-arvoinen tilanne (Equal status). Eli molemmat osapuolet sitoutuvat tasapuolisesti tilanteeseen. (2) Yhteiset tavoitteet (Common goals), eli ryhmät jakavat yhteisen aiheen ja tavoitteen jota kohden he pyrkivät. Molemmat haluavat tätä samaa asiaa. (3) Kilpailun puute ja tarve yhteistyöhön eri ryhmien kanssa (Intergroup cooperation). (4) Auktoriteettien, lain ja tapojen tulee tukea yhteistyötä (Support of authorities). (5) Lisäksi kohtaamisen tulee olla henkilökohtaista. Ei muodollista vaan vapaamuotoista (Personal Interaction).

Tämän vuoksi esimerkiksi koulussa yhdessä laulettu "Suvivirsi" on repivä. Se sisältää aina taistelullisen elementin siitä että "kenen kulttuuri on Suomalaisuudelle ja yhteiselämälle tärkeämpi". Näin ollen se repii joka ikinen vuosi. Samoin julistajien voi olla vaikeaa ymmärtää että se että he kertovat omaa näkemystään ja toinen on läsnä ei ole sosiaalista. Se, että kysyy "oletko kuullut Jeesuksesta" jossa vastaajan vastaus ei muuta omaa käytöstä vaan on vain icebreaker jolla oikeutetaan oma jutustelu omasta asiasta ei ole tehokasta. Kuten ei myöskään keskusradiosta tuleva kuulutus tai aamunavaus. Jopa kirkon jumalanpalvelus on vain tilaisuus, koska ne ovat keskusjohdettua istumaan menemistä ja pystyyn nousemista. (Tekisivät edes punnerruksia!)

Suoraan sanoen suurin osa "kohtaamisista" ovatkin sellaisia että niissä viitataan ihanteisiin ja ihmisluonteen piirteisiin jotka ovat Allportin contact hypothesis -näkemysten eetoksella, mutta eivät ole liikenteessä sen reunaehdoilla. Joka tarkoittaa sitä että konfliktit todennäköisesti kasvavat. Monikulttuurisuuden onnistuminen onkin tältä osin hyvin vaikeaa. ; Kun arvokeskustelu on usein riitelyä, on selvää että tämä kohtaaminen ei ainakaan paranna suhteita. Kun tiedostaa miten "hompanssit" ja "persut" tappelevat "mamujen", "mokuttajien" ja "suvakkien" kanssa, voi ymmärtää että skismat kasvavat hyvinkin helposti. Ja ne kasvavat nimenomaan siinä että kohdataan toinen ihminen aidoimmillaan ja tavalla jossa tämä nimenomaan setvii hyvinkin juurevasti ja peruspremissejä myöten omia näkemyksiään. Panu Höglund on vuosia kinannut perussuomalaisten kanssa. Ja häneltä saadaan ihastuttavia lausuntoja, kuten "Minä voin elää vain jos persu ei voi. Näin yksinkertaista se on." ja "Hyvää uutta vuotta toivottaa Paljastettu kaikille kunnon ihmisille. Ja teille maahanmuuttokriitikoille ja sellaisten hännystelijöille: paskaa uutta vuotta, ja olkoon se viimeisenne." Skismaattisen suhteen tavallaan kuitenkin ... ymmärtää.

Sosiaalisuus ja sisältö.

Melko monilla ystävällisyys ja fiksuus kulkevat käsi kädessä. Tämä on kannustettava tavoite. Se on myös tavoite joka ei ole sisäisesti ristiriitainen tai mahdoton. Kusipäisen neron myytti on virheellinen stereotyyppi. Hieman kuten ajatus siitä että kaunis nainen olisi tyhmä. Tai että ruma tyyppi olisi jotenkin väistämättömästi sisäisesti kaunis. Ei ole hyvä ajatella että "jokin kompensoi aina". Tästä nimenomaan ei ole kysymys. Liian moni teeskentelee älykästä olemalla ilkeä.

Tätä mielevän älykkään sivistyneen mielikuvaa kuitenkin kenties korostetaan liiaksi tässä asiassa. Ajatellaan että jos suvaitsee toista niin ymmärtää hänen perusteitaan. Kysymys ei kuitenkaan ole mistään älyllisestä oppisisällön ymmärtämisestä vaan sosiaalisuudesta. Sosiaalinen ihminen on sosiaalinen. Sosiaalinen toimeentuleminen ja tieto toisen maailmankuvasta ja ideologian oppisisällöistä eivät ole sama asia. Eikä se sosiaalistuminenkaan mikään ilmiselvyys ole ; Itse asiassa on jopa nähty että ikävät kokemukset vaikuttavat vahvastikin etäännyttävästi. Joten kontakti voi todella myös lisätä suvaitsemattomuutta. Itse asiassa negatiiviset kohtaamiset vaikuttavat etäännyttävämmin kuin mitä kohteliaat ja asialliset kontaktit rakentavat. Tässä kohden hyvyys voi voittaa vain jos asialliset kontaktit ovat paljon yleisempiä.
1: Ja tämän vuoksi yhteislaulettu "Suvivirsi" voi todellakin etäännyttää uskonnosta etääntyneitä entistä kauemmas. Se on minusta hauska syy pitää laulu mukana. Kristityt iloitsevat kun se lauletaan. Ja sen laulaminen kuitenkin ajaa nimenomaan ateistien asiaa.

Suvaitsevaisuuden kohdalla on lisäksi syytä muistaa se, että ihmisten kääntäminen asia-argumenteilla on hyvin vaikeaa. Olen usein puuttunut juuri tähän puoleen. En kannata valistushenkistä ajatusta jossa ihmiset korjaavat uskomuksiaan älykkäästi ja asianmukaisesti kritiikin ja uuden tiedon edessä. Chris Mooney on kuitenkin tässä kohden siitä mielenkiintoinen mainittava, että hän aikaisemmin kannatti vahvasti ns. framing -näkemystä. Hänestä tieteestä piti kertoa vastaanottajan maailmankuva huomioiden ja konflikteja vältellen. Hän ajatteli että tätä kautta ihmiset saataisiin paremmin hyväksymään ja oppimaan tieteitä. Pseudotieteiden kannattajia ei saanut pelotella ja haukkua poteroihinsa. Mooney ajatteli että näin esimerkiksi evoluutioteorian opettaminen saataisiin parannettua. Sittemmin Mooney on muuttanut havaintojen edessä mieltään. Kenties ihan sen vuoksi että sosiaalisuus ei ole asiatietojen pänttäämistä ja ymmärtämistä.

---

Kirjoittaja tykkää haukkua ihmisiä ääliöiksi. Mutta hän yrittää panostaa siihen että hän ymmärtää vastapuolen ideologian, idean ja perusargumentit. Ja etsii niistä puutteita ja moittii ääliöksi tämän ymmärtämisen kautta. Jos hän ei voi ymmärtää miten joku kannattaa jotain asiaa, se kertoo hänelle lähinnä siitä että psykologia tai kyseinen ideologia on jäänyt vieraaksi.

Oravan Tao ; Mikä on ei-kannattavan blogaamiseni salaisuus?

Blogaaminen voi teoriassa olla taloudellisesti kannattavaa. Osa suosittujen blogien pitäjistä ohjeistaakin tähän. Nämä ovat periaatteessa hyviä. Kuten ohjeita siitä että pitää kirjoittaa aiheesta johon on omaa näkemystä että ei tarvitse pumpata aiheita lukijoilta. Päivitysrytmiikastakin saa tehtyä periaatteessa taiteenlajin. Kuitenkin näissä helposti unohtuu että ollakseen taloudellisesti menestynyt, blogi tarvitsee muutakin. Sen on valittava suositut aiheet. Ja lisäksi sen on kirjoitettava aiheista jotka on helppo tuotteistaa. Siksi elämäntapablogit ja muotiblogit ovat hyviä.

Minä taas kirjoitan hyvin taloudellisesti ei-kannattavaa blogia.

Sellaista joka noudattaa lähinnä yhtä annettua ohjetta. Sitä omaan persoonaan nojaamista. Se ei kuitenkaan ole kovin suosiota lisäävä tekijä. Sillä vaikka kaikki suosituimmat blogit olisivatkin persoonavetoisia, niin minun persoonani ei ole sitä tyyppiä joka on kovin kannattava. Moni ajattelee että ärsyttävyys vetää, mutta tosiasiassa se vain ärsyttää. Provosoituminen ei ole innostumista.

Asiaa voidaan lähestyä Jukka Hankamäen huomioilla. Hän on katsonut "Uuden Suomen" menestyneitä blogauksia. Ja tässä hänkin panostaa aiheeseen. "Pikainen sisällönanalyysi osoittaa, että suosituimpiin päätyy todennäköisimmin silloin, kun ottaa kantaa johonkin kolmesta asiasta: 1. Homoseksuaalisuuteen 2. Uskontoon 3. Perussuomalaisuuteen Nämä kiihottavat kansaa." Tässä kohden toimin jossain määrin oikein. Mutta Hankamäellä on vähemmän ilmiselvä lisähuomio joka on mielestäni vielä oleellisempi "Lyhyen ajan suositumpien joukossa pysyy, kun puolustaa tai edustaa homoseksuaalisuutta, arvostelee kristinuskoa (tai kehuu islamia) ja kritisoi perussuomalaisuutta. Julkisuuden kirjoitukselle takaa tällöin tuomitsevien kommenttien runsaus. Mukilointi on kuitenkin pian tehty. Pitkäaikaisesti listalla pysyy, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, puolustaa kristillisiä arvoja ja kehuu perussuomalaisten menestystä, toisin sanoen on patakonservatiivi. Julkisuuden varmistaa tällöin mielipiteiden kanavoituminen poliittiseksi kannatukseksi, joka on yleensäkin pitempiaikaista."

Tämä on hyvin kiinnostava huomio sikäli että se vihjaa siihen että aiheen lisäksi oikeat mielipiteet ratkaisevat. Syynä on osittain se, että yleistä mielipidettä kirjoittavia on paljon. Ja vähemmistöä - tai poliittisesti epäkorrektimmaksi miellettyä - näkemystä vastaan syntyy pysyvämpi asiakaskunta. Sillä kun omaa kantaa edustaa vain muutama, samanmieliset kokoontuvat. Ja pääsee myös samalla vahvemmin vihollisen silmätikuksi.

Tässä kohden on hyvä huomata että minun ongelmani on tietty linjattomuus. Minulla on itse asiassa tarkemmin katsoen hyvin tavanomaisia mielipiteitä. Olen enemmänkin persoonaltani ja ilmiasultani ekstreemi. Näkemykseni ovat hyvinkin valtavirtaisia. Ja tämä näkyy tekstien luvussa. Blogausten luetuksitulluuden suuruusluokka ei ole mitenkään vakio. En tiedä kuinka monta nollaa lukijamäärässä on. (Ja tämä tietysti koskee numeroita, joskin sen voi ymmärtää myös lukijoitani halveksuvaksi sanaleikiksi.) Olen kuitenkin liian satunnainen suhteessa poliittisessa keskustelussa vedettyihin linjoihin. En ole kaiken kaikkiaan riittävän "puolella" ja "vastaan". Ja kirjoitan satunnaisistakin aiheista joten minulta tuskin tulee koherentisti ja tasaisesti sellaista aineistoa jolla voisi luoda viholliskuvaa tai samanmielisten joukkoa. Lisäksi tapani reagoida kommentointiin on varsin etäännyttävä.

Itse asiassa mitä tarkemmin asiaa katson, yllättääkin enemmänkin se että miten lukijoita on sekin määrä mitä on.

Olen tullut siihen tulokseen että lukijoita on yksinkertaisesti sen vuoksi että olen blogienkirjoittamiselle hieman samaa mitä Nicholas Cage on elokuvanäyttelylle. Let's face it. Nicholas Cage on hullu. Hän tekee tempauksia, ottaa omituisia rooleja, näyttelee ne hyvin omintakeisesti. Nichlolas Cage ei tee sitä mitä elokuvanäyttelijän olisi hyvä tehdä. Eli ottaa osaa vain hyviin elokuviin ja saada itselle nimeä, mainetta ja Oscareita. Tai jotka jotenkin muuten edistävät uraa. Vaikkapa antamalla kuvan siitä että henkilö on luottonäyttelijä juuri tietynlaisiin rooleihin, jolloin ei toki pääse arvostetuksi ja tulee leimatuksi yksipuoliseksi näyttelijäksi, mutta joka kuitenkin takaa vakaan leivän.

Nicholas Cage ei kuitenkaan nimenomaan tee näin. Hän on omalla tavallaan hyvin menestynyt. Mutta hänen menestystään kuvaa hyvin vahvasti se, että hän ei aina onnistu. Itse asiassa hän näyttää onnistuvan yllättävän harvoin, mutta menestyvän tästä huolimatta. On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi hän valitsee niitä rooleja kuin valitsee. Mutta selvää on että hän kuitenkin aina heittäytyy näihin rooleihin. Kyseessä ei ole edes maineentavoittelu. Cagen tempauksista puuttuu tarkoitushakuisuus. Osa julkkiksista hakee medianäkyvyyttä leikkaamalla tukkaansa, ottamalla silikonirintoja, ottamalla niitä pois, lihomalla, laihduttamalla tai tekemällä jotain extreemiä.

Mutta Nicholas Cage tuntuu tekevän ... no sitä mitä hän tuppaa tekemäänkin ... jostain muusta syystä. Siinä missä monien julkkisten vastaavat tempaukset tuntuvat typerehtimiseltä, pinnalliselta menokulttuurilta tai laskelmoiduilta mediasuosiotempuilta. Cage vaikuttaa sen sijaan jotenkin toteuttavan itseään näiden ylilyövien tai vain strategisesti huonojen peliliikkeidensä kautta. Hän tekee niitä paitsi siksi että voi, niin myös siksi että hän jotenkin ilmentää itseään näiden kautta. Jossain mielessä hän on eläin.

Mutta ei sillä pinnallisella tavalla. Vaan enemmän jollain sellaisella joka kenties lähestyy Zhuangzin taolaista ajattelua. Tämä kiinalainen filosofi kun korosti luonnollisuutta hyvin erikoisella tavalla. Sellaisella joka ei tuo mieleen länsimaisessa mielessä helposti syntyvään assosiaatiota rauhasta ja harmoniasta. Vaan jossa korostuu se, miten tieto on suurta ja ihmisen käsityskyky pieni mutta olemassaoleva. Zhuangzi käytti myös ahkerasti erilaisia shokkitaktiikoita ja huumoria. Sellaisia jotka harvemmin osuvat yhteen tärkeän filosofian mielikuvan, saati itämaisen filosofian, kanssa. Tämä räväkkyys johti seimerkiksi siihen että väittely ja riitely olivat Zhuangzin argumentoidessa toisiaan lähellä. Häntä pidetään jopa anarkistisen ajattelun historian kannalta merkittävänä hahmona.

En tavallisesti nosta omaa häntääni, mutta tässä kohden uskaltaisin sanoa että jos en kenties ole yhtä rohkean autenttinen kuin Cage tai yhtä merkittävä ajattelija kuin Zhuangzi, niin kuitenkin tämä tietty eilaskelmoitu luonnollinen hulluus meidän välillämme on analogista. (En muuten usko että kukaan meistä kolmesta mainitusta olisi osannut kaavoittaa itseään johonkin korkeampaan ideaaliin joka jäsentäisi jokaisen toimintamme. Emme ole autenttisia sillä että tiedämme mitä olemme, vaan tavallaan juuri sillä että emme tiedä. Paljastamme ikään kuin mysteeriä itsellemmekin samalla kun muut joutuvat ... no, enimmäkseen elämään tekojemme seurausten kanssa.) Siksi täällä ei vierailla nautiskellen miellyttävästä persoonasta, mutta ei kuitenkaan kohdella aivan täysin pellenäkään. Suunnilleen siksi minulla on enemmän kuin yksi lukija (itseni).

Muutenhan tämä blogi olisikin ihan paska.

Löysää ettania ~ eli kiinnostava sosiologinen havainto työyhteisön viikonloppuun valmistautumisessa

Työpaikallamme oli tunnelmaa, viikonlopputunnelmaa. Tätä tunnelmaa on hyvä katsoa yläpuolelta, ikään kuin kärpäsperspektiivistä tai sivustakatsojan silmin.

Tarkastelemaan voidaan lähteä heti kun valitaan sopiva notaatio esim seuraavaan tapaan: A, B, C... ovat toimijoita joihin liitetään funktioita a,b,c... ja näin rakennetaan argumentteja. Sulkuihin () laitettu on argumentti mistä purnataan ja hakasulkeisiin [] laitettu argumentti on sellainen mistä ei purnata.

A[x] = ”Tarvitsen nuuskaa” B(A(x)) = ”Ethän sinä ole nikotiiniriippuvainen”, A[B(A(x)] [x]) = ”Viihdekäytän”. Jatkossa tutkittaessa B:n premissejä An dispositioita voitaisiin tutkia diskursseja kun ollaan viidennellä kierroksella, eli funktiolla A(B(y)) sijoittamalla siihen A:n purnaus ilmaisesta ruotsin risteilystä (y) joka hän on antanut B:lle ja jota hän vaatii takaisin koska B suojelee A:n terveyttä eikä suostu ostamaan nuuskaa. B(A[y]) B(A(x)). Etenkään kun lahjaristeily on jo käytetty. B(y). A kieltää tämän vaikutuksen koska lahja on annettu ja velka on velka. A(z) Sitä kautta funktion A[x] voidaan katsoa olevan oikeutettu vastavuoroisuudella jossa A(y) rinnastaa viihteen B[[A(x)] [x]) ja täten oikeuttaa kompensatioperiaatteen [z]. B viittaa moraaliseen periaatteeseen jossa lahja ei ole velkaa tuottava (z). Tämän jälkeen A viittaa siihen että B valehtelee käytetystä y joten hän voi hakea käyttämättömän lahjan takaisin joka palauttaa velkaa koskevan premissin [z]. B viittaa että A on väärässä (y). Tähän viitannee myös mainittu koprofiilinen yleisilmaus jonka painokas sisältö lähestynee muotoa B(A(z,y,x)). A toistaa väitteensä y käyttämättömyydestä [y]. B jatkaa viittaamalla siihen että A vakoilee toisen papereita ja lahjakortin käyttöä jonka tarjoama viesti logiikan mukaan olisi [y]. Loppuosa painuu varsin epätäsmällisiin ilmaisuihin joiden vaikutus funktioon A[x] ja sitä kautta funktioon B(A(x)) voidaan ottaa huomioon ett' B pitämä funktiota A(B(A[y])) funktion B(A(z,y,x)) parametrina kun A kiistää tämän A(B(A(z,y,x))). Tätä toistetaan eri muodoissaan uusin sanoin. B(A(B(A(z,y,x)))). A(B(A(B(A(z,y,x))))). Näennäisestä monotoniasta huolimatta sulkumerkit lähestyvät ääretöntä.

Väittelyn kenties huomattavin piirre on siinä, että yleisesti tämäntyyppisiin keskusteluihin kuuluva maksamisen periaate loisti poissaolollaan. Raha ei siis määrännyt tämän keskustelun kulkua. Tämä kertoo joko siitä että maksamiseen liittyy implisiittisiä käytänteitä tai siitä että raha edusti osallistujille sopimuksen yksityiskohtia kun taas tässä päästiin vasta siihen syntyykö koko sopimusta. Tämä sävytti asian vahvasti eettiseksi. Suuremmat periaatteet ikään kuin nostettiin ytimeen ja mainitut yksityiskohdat alistettiin ikään kuin hyvin suurten ja eeppisten linjojen sätkynukeiksi.

Näin itse varsinainen aihe, nuuska, oli ikään kuin detalji vaikka oikeasti oli selvää että keskustelu käytiin siitä painaako sosiaalinen velka ja hauskan haluaminen enemmän kuin se, että toisen ihmisen hyvinvointia halutaan ylläpitää eikä haluta osallistua tämän hyvinvointia huonontavaan toimintaan.; Näin ollen esille nousi esimerkiksi seuraavia suuria teemoja:
*: Kun puhutaan vastavuoroisuudesta, niin missä määrin reiluuden käsite muuttaa lahjan lahjukseksi. Ja tämä tematiikka päättää sen missä vaiheessa vastavuoroisuus muuttuu velvollisuudeksi.
*: Missä määrin terveys on ihmisen oma asia ja missä määrin on jopa velvollisuus moralisoida. Kysymys oli triviaalissa mielessä myös omistusoikeuden jatkumisesta. Tämä käsittelee muun muassa sitä voiko lahjan jossain olosuhteissa ottaa takaisin.

Kysymykset ovat selvästi suuria ja filosofisia. Kenties tämän vuoksi argumentit isketään varsin varhain pöytään ja sen jälkeen asiat tilanteet muuttuvat inttämiseksi jossa kaikki lausuttu kuitenkin ikään kuin kulkee mukana.

Filosofit pähkinätyörintamalla

Joskus on lyötävä hanskat tiskiin,
jotta saa jotain kirjoitettua.

Himasen filosofoinnin kohdalla on realisoitunut varsin vahvasti käsitys kohtuullisesta palkkiosta. Tämä kysymys on jossain määrin byrokraattinen. Mutta se on myös jossain määrin sidoksissa siihen, mitä yhteiskunnallista tarvetta filosofialla on. (Raha on jonkinlainen yhteiskunnallinen luottamuksen, työn tuottaman arvon lisääntymisen, ja vallan väline, joka ei mittaa mitään abstraktia absoluuttista arvoa ja merkitystä.)

Filosofeja pidetään haihattelijoina ja vähintän varttihulluina. Heidän alansa on ikään kuin niin abstrakti että se ei ole enää tieteitä tai edes erikoisissa sfääreissä oleva amatematiikkaa. Monille se on peräti uskonnosta seuraava askel. (Joskus alas, joskus ylös.) Tämä on jossain määrin ymmärrettävää. Joskus kuulee jopa sanottavan, että filosofia on tieteiden äiti joka ikään kuin yrittää hankkia gloriaa lastensa saavutusten kautta. Eli kun asia on riittävän kehittynyt muuttuakseen tieteeksi, se ei enää ole filosofiaa. Näin filosofia ikään kuin määrittyy haihatteluksi joka redusoituisi kahteen pääluokkaan;
1: "Pähkinöiden parissa puuhasteluksi". Tällöin puuhastellaan ikään kuin abtraktien kielipelillisten ongelmien kanssa jossa semanttinen pilkunviilaus ja triviaalinomainen käsittely kohtaavat toisensa tasolla jossa saadaan tuloksia.
2: "Nutjob -puuhasteluksi" jossa liikutaan isoilla vaihteilla enemmän tai vähemmän haihatellen hyvinkin epätriviaaleja asioita hyvinkin vahvoin kannanotoin.
+ : Jaottelu on itse asiassa filosofisesti relevantti. Kohteliaammin muotoiltuna voidaan sanoa, että karkeimmillaan erottelu näkyy siinä miten Wittgensteinin ihanteena oli filosofia joka ratkaisi pulmia (puzzles). Karl Popper taas katsoi että filosofian tehtävänä oli itse asiassa ponnistaa asioihin muunakin kuin kielipelinä ja silloin on ratkaistava ongelmia (problems).

Koska tämä sattuu olemaan 4200 blogipostaukseni, näin lannistavaa alkua tarvitaan lähinnä siihen kysymykseen "miksi vaivautua?". Miksi ei vain lyödä hanskoja tiskiin ja tehdä jotain jota tekemällä luvassa olisi enemmän tuloksia ja kunnioitusta. ; Nähdäkseni filosofiasta on jotain hyötyä. Otan tässä asiakaslähtöisen näkökulman. Jos katsotaan mitä ihmiset ovat pyytäneet minulta blogaamisee liittyen, voidaan huomata, että kenties voin motivoida itseni vastaavaan pähkinöillä jongleeraamiseen keskittyvään sekoiluun seuraavankin pakkomielteisen sadan tekstipurskauksen ajaksi.

Filosofi ; Hired Mercenary - en garde!

Minulta on pyydetty argumenttianalyysiä facebookissa käytyyn perheriitaan. Tämä on tietysti lähtökohtaisesti hyvin erikoinen, kovin henkilökohtainen, palvelus jota ei "jostain syystä" haluttu blogimaailmaan. Projektissa oli mielestäni kovin mielenkiintoinen Michel Montaignen ihanteenmukainen henki. Hänelle filosofia oli viisautta. Ja viisautta ei haeta latinan kielen pänttäämisellä. Montaignen ihanteen henki paistoi hänen henkilökohtaisessa kirjastossaan. Montaigne maalautti kirjastonsa kattopalkkeihin aforismeja. Lähteet olivat sen ajan akateemisen maailman huippuklassikoita ; Mukaan pääsivät niin Raamattu, kuin Plinius kuin Sofokleskin. Kaikkien valittujen termien sävy korostaa, ei epäonnistumista vaan riittämättömyyttä. Esimerkiksi hänen valitsemansa sitaatti Saarnaajan kirjasta on käännetty muotoon "Vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän käsitä."

Montaignen maailmassa oppineisuus johti juuri alkuun laittamiini latistaviin ja lannistaviin teemoihin. Hän esimerkiksi moitti Ciceroa siitä, että hänen pätevyytensä oli johtanut ylenkatseeseen. Oppinut elää viheliäisyydessä. Ja miten vieraantuneita heidän kysymyksensä ovat oikeasta elämästä jota ihmiset elävät. Näin heille jää osa-alueita elämästä aivan vieraaksi. Lisäksi hän liitti, aikansa lääketieteen näkemysten mukaan, oppineisuuden surullisuuteen ja ahdistukseen. Montaignea voidaan pitää jonkinlaisen "norsunluutorni" -moitteen esikehittelijänä. Siksi Montaignen maailmassa ei ole välttämättä relevanttia osata kääntää sujuvasti latinasta, mutta sen sijaan voi olla oleellista osata lohduttaa ystävää jolla on erektiohäiriö ilman että asia olisi yhtä kiusallisuutta.

Projektin sinänsä kunnioitettavasta taustoituksesta huolimatta en lähtenyt riitelyprojektiin. Sillä tosiasiassa olisin voinut lähinnä (a) katsoa minkälaisiin maailmankuviin argumentit ovat liitoksissa (b) ovatko riidan kannanotot henkilön yksilötasola koherentit (c) käydäänkö riita yhteisestä pohjasta, vai onko kysymys maailmankuvien välisestä kiistasta. (+) Näiden pohjalta olisin voinut sitten koostaa ajatuksen siitä onko toinen sortunut ristiriitoihin ja siten argumentoinut huonosti, onko riitely ratkaistavaa mallia vai vaatiiko se kannanottoja erilaisiin maailmankuviin ja kenties jopa heittää eettisyyteen ja tieteellisyyteen liittyviä uskottavuusarvioita siitä ovatko käytetyt maailmankuvat lähtökohtaisesti taikauskoa ja fuulaa.

Tästä ei ole yleensä hyötyä, koska riita on "tyhjiössä". Sen aikana viitataan usein eri aikoihin ja tapahtumiin joista ei ole tietoa. Ja riidat ovat yleensä eettisiä. Niissä sorrutaan eri premisseihin joihin on sitouduttu. Filosofi voi kenties parhaimmillaan argumentoida näitä hoopoiksi premisseiski, mutta lausunto tuskin johtaa mielipiteen muuttumiseen vaan ihmisen nykytiedon mukainen psykologia ennakoi että lopputulos on useammin sitä, että filosofi itse on puolueellinen. ; Siksi en suoraan kieltätynyt vaan "harhautin" keskustelun sivuraiteelle tavalla jossa viesti tuli selväksi.

Vastaavaa on toki tapahtunut muissakin asioissa. Minun on ihan oikeasti uskottu olevan kykenevä antamaan mielipiteitä tai ratkaisuja ihmisten henkilökohtaisten elämänvaiheiden ohjailuun. Esimerkiksi "kun olet niin lukenut" niin moni uskoo että filosofia avaisi oikean ratkaisun siihen pitäisikö esimerkiksi mennä kolmansille treffeille jonkun tietyn ihmisen kanssa. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat apua tämänlaisissa tilanteissa jotka ovat vaikeita, mutta ei ole ymmärrettävää että he ovat valmiita heittäytymään varttihullun ohjailtavaksi sen sijaan että päättäisivät itse. Jo tämä on niin sairasta, että en ota tämänkaltaisiin projekteihin kantaa.

Lisäksi minulta on joskus pyydetty kantaa tiettyihin aiheisiin. Ne ovat olleet ajankohtaisia tai kysyjän ideologiaan sidoksissa ; Joko kysymys on jotain jossa haetaan tukea omalle identiteetille keskeiselle asialle. Tai kysymys on ollut siitä, että jokin väärän identiteetin asia koetaan ongelmana. Joskus ne ovat olleet ilmiselvästi kysymykseksi muotoiltuja haasteita. Se on ollut kysymykseksi naamioitua käännyttämistä.

Näihin en yleensä suhtaudu kovin mukavasti, koska miksi minä tekisin töitä toisten puolesta jos päähenkenäni olisi enemmän aktivoida ihmisiä - vaikka ärsyttämällä ja vittuiluprovosoimisella jos tarve näin on - oikeasti miettiä asioita itse. (Eikä vain miettiä miksi oma mielipide on oikeassa ja koota tämän ympärille kokonaisuutta.) Joskus olen tosin kirjoittanut näistä aiheista. Omasta mielestäni siksi, että olen muutoinkin kiinostunut asiasta. En koe olevani "Kysy mitä vain - me vastaamme mitä vain" -palvelu. Ja jos on, olen jossain määrin alipalkattu.

Kolmas mitä minulta on haluttu on "jonkinlainen seura". Näiden takana on ihmisiä joista minun persoonani on mielenkiintoinen, mutta joilla tuntuu enemmänkin olevan jonkinlainen maine armoitettuina toisinajattelijoina. Tai joiden motiivit ovat vieraat. Ihmettelen, mutta en toki pahastu, jos joku pitää minua aidosti mielenkiintoisena. Mutta jos ideana on se, että minun pitäisi tulla jonnekin, kysymyksen tulee olla minun motivoinnistani. Minua ei motivoi tavata selkääntaputtelijaa vain siksi että hän on selkääntaputtelija. He saisivat perustella mitä minä saan tulemisellani. Sen sijaan että perustelisivat mitä he saavat siitä.
1: Tuntemattomia ihmisiä! Ihmisistä vieraantuneelle ja jossain määrin paranoidille ja aggressiiviselle ja rippusen antisosiaaliselle tyypille! Ilmeisesti persoonani on kiinnostava lähinnä heille jotka eivät tunne persoonaani. Se taas on ymmärrettävää. Ja se jossain määrin pahastuttaa mieleni. Mutta mitäs olen tämänlainen.

Näissä kohden olen harjoittanut periaatetta jota eräs historiantutkija on minulle esittänyt hyväksi nyrkkisäännöksi. (Historiantutkijat joutuvat usein kohtaamaan kaikenlaisia "omaehtoisia ajattelijoita" jotka fundeeraavat yksinään että "tuo minun lähellä oleva kivikasa on pakosti muinainen kuningashauta" -tyyppisiä asioita.) Jos huuhaatyyppi lupaa tarjota oluen tai pizzan tai mitä muuta vastaavaa, niin mukaan ei pidä mennä koskaan. Sillä se on hyvin epäilyttävää. ; Käytännössä tilanne menee seuraavaan ; "Kun on ottanut sen kaljan, niin pian alkaa soimaan puhelin ja ovikello. Tyyppi selittää miten hyvä hän on ollut ja tarjonnut ilmaiseksi sitä sun tätä. Että vastapalvelukseksi ystävälle kun niin hyviä kavereita ollaan. Joskus nimeäsi aletaan mainitsemaan häen asiaansa tuntevana ja tukevana. Lahjan ja lahjuksen ajatukset on sen verran sekoittuneet, että ei ole anteliaisuudesta annettu kalja. Ketunhäntä on kainalossa."

Tästä ei tainnut tulla kummoista motivointitekstiä. Ehkä filosofian arvo ei olekaan yleisessä tai yhteiskunnallisessa hyödyssä. Kenties kysymys on hieman sama kuin skeptikkoudesta kiinnostumisessa. Monelle on hyvin vaikeaa ymmärtää skeptisyyttä koska (a) Se on moukkamaista naureskelua jossa on kysymys suvaitsemattomuudesta kun sen ytimessä ei ole relativistinen kaikkien maailmankuvien välinen tasa-arvo. (b) Se on ilkeää koska siinä nauretaan tyhmille mentaalitapauksille jotka tulisi ikään kuin laittaa vammaisdiskurssin piiriin. (c) Miksi pitäisi olla kiinnostunut tyhmistä asioista. Jos jo heti ensivilkaisulla näkee, että joku on idiootti ja ääliö, niin miksi ihmeessä haluaisi pilata ihmisoptimisminsa ja elämänsä siihen että tutustuu tarkoituksellisesti idioottien ja ääliöiden mielen sisältöön vain saadakseen tietää tarkasti millä tavalla hän on idiootti ja ääliö.

Itselleni nämä kaikki lähtökohdat ovat jossain määrin uskottavia ja ymmärretäviä - jopa tosia - argumentteja. Mutta eksistentiaalisesti ne kaikki ovat triviaaleja. En huuda hulluille, vaan annan mahdollisuuden. Tämä on motivoivaa ja kenties jopa humaania.

Hanskojen tiskiin laittamisen jälkeen voi kääriä hihat
saadakseen ajankulua sillä välillä kun tiskikone tiskaa hanskat puhtaiksi.

Riitelyä arvoista ja faktoista

Ei ole tavatonta kohdata uskovaista joka selittää, että uskonto on oleellista yhteiskunnan pysyvyydelle, koska se takaa samanmielisyyttä. Näin teemana on, että kristityt eivät riitele keskenään ainakaan etiikasta. Tämänlainen ajatus on helppo ymmärtää lähinnä jos uskonto tarkoittaisi jotain kulttimaista ja dogmaattista. Jotain, joka siis määrää etiikan ja sen oikeat mielipiteet hyvinkin tarkasti. Tämänlaista mallia ajava yhteiskunta olisi teokratia.

Käytännössä se, mitä olen kristittyjen parista oppinut, on se, että etiikasta tapellaan nimenomaan hyvinkin paljon. Näiden puolustuksia haetaan toki "Raamatusta", mutta tämä ei tarkoita kovin syvää koherenssia näkemyksissä. Mutta historia näyttää että orjuutta on puolustettu sekä vastustettu "Raamattuun" vedoten. Myös fundamentalisteja ja kristillisiä suuntauksilla on tunnetusti napit vastakkain. Vaikka molemmat ajavat samaa Pyhää Kirjaa perustallaan, niin esimerkiksi adventistit pitävät katolista kirkkoa porttokirkkona. ; Syvästi fundamentalismiin jäsenensä ajavana liikkeenä adventisteilla toki on vahva ajatus siitä jos "Raamattua" ei tulkitse heidän tavallaan, ei ole kristitty ollenkaan.

Tämä adventistien mallin mukainen kristinopin uudelleenmäärittely tai hyvin tiukka määrittely johtaa siihen, että kristillisyys olisi toteutuessaan yhä teokraattisempaa. Käytännössä hyvin moni kristillisenä pidetty valtio ei nimenomaan aja tämänlaista tiukkapipoista mallia. Ja näiden kaltaisten yksilöiden voimalla voidaan sanoa että "länsimainen kulttuuri on kristillinen" tai että "olemme historiallisen yhteiskuntakokeilun avulla saaneet hyviä tuloksia kristillisyydestä". Jos ajattelee konservatiivisen perusfilosofian mukaan, että menneisyydestä voidaan oppia, on valittava eiteokraattinen kristinuskon malli. ; Molempia ei voi saada, (1) fundamentalistista koheesiomallia ja (2) hyväksi ja menestyksekkääksi koeteltua länsimaista menestyskulttuuria jonka menestysvalttikorttina on kristinusko.

Toki tässä voidaan yrittää puolustaa kristinuskon riitelyä vähentävää voimaa sillä, että jos kaikki hakevat etiikan "Raamatusta", ei siinä riidellä enää etiikasta vaan faktoista. Tämänlainen saivartelu on mielenkiintoista, mutta se ei sovi psykologiaamme. Ihminen vihaa asioita jotka ovat hänen maailmankuvaansa vastaan, ja pitää tieteellisiäkin faktoja kyseenalaisina maailmankuvallisia agendoina. Tämä on "jokaikisen pseudotieteen toimimisen takana oleva moottori". ; "Practical Ethics" ottikin tämän juuri tuoreesti esille. Faktoista ei saa riitaa. Mutta koska kristityt tuppaavat riitelemään - esimerkiksi tällä hetkellä siitä miten lestadiolaisia pitäisi kohdella kun heidän yhteisönsä pedofiilien piilottelu esivallalta on tullut esille - kyseessä ei siis ole vain riitelyä faktoista. ; Se otti esimerkiksi aborttikeskustelun, joka on aihe joka vahvasti jakaa kristittyjä. "One could argue that the abortion debate in the United States is similarly fueled by a disputed ‘fact’: whether or not a fetus is a person. We can all agree that it is wrong to kill a person unjustifiably, just as Americans and jihadists can both agree that retaliation is justified if you are attacked. We just disagree about a ‘fact of the case’. But the key point is that this disputed ‘fact’ hinges on what it means to be a ‘person,’ an inherently normative concept: its definition cannot but be value-based."

Kuinka tasa-arvo on joskus pakko vetää vessasta

Kirjoitin aiemmin vessanpöntönkannen oikeasta asennosta. Sain siihen Lopullisen Ratkaisun. Tämä objektiivinen totuus oli hieman "laatikon ulkopuolelta", sillä terveysnäkökulmasta vessan kansilla pitäisi leikkiä paljon nykyistä enemmän. Tuoreessa Crackedin artikkelissa referoitiin siihen miten asiaa on ratkaistu toisesta näkökulmasta. Tässä Jay Pil Choin hakemassa ratkaisussa kysymys on "laiskuuden maksimoinnista", ei terveysnäkökulmasta kuten minun kohdallani. Tämä näkökulma on tietysti yleensä se, joka nostaa tämän vessanpöntönkansikeskustelun kinaan arjessa. Tämä ratkaisu on "laatikon sisältä" ja hyvin oikeaoppinen.

V(male)_DOWN = -(1-σa/[1-σ])*(ac_m)

V(female)_DOWN = [-σa/(1-σ)]*(2c_m)

Kaavassa on oletettu se, että molemmat istuvat ulostamassa, mutta virtsatessa miehet seisovat kun taas naiset istuvat. Karkeasti tästä syntyy tilanne, jossa kannen ylösnostaminen häiritsee joskus kaikkia ja useammin naisia kuin miehiä, mutta sen alhaalle jättäminen häiritsee vain miehiä. Tässä kohden onkin tarjolla kaksi vaihtoehtoa ; Utilitaristinen ratkaisu jossa haetaan suurinta yhteistä hyvää. Ja ratkaisu jossa haetaan suurinta tasa-arvoa. Nämä ovat eri asia ; Kysymys on siitä että lasketaanko häiriintymisen määriä, vai sitä mikä haittaa yhtä paljon naisia kuin miehiä.

Choi on lähtenyt ratkaisussaan utilitaristiselle tielle. ; Tässä arviossa on huomioitava se, että ihmiset virtsaavat useammin kuin paskovat. Näin ollen jos naisten tilastollinen määrä on tietyssä suhteessa miesten määrään (ja mahdollisimman suuri), kansi pysyy kiinni. Ja jos miesten määrä ylittää tietyn suhdeluvun, on kannen syytä pysyä auki. Karkeasti sanoen jos naisten määrä on suurempi tai yhtä suuri kuin miesten, kansi pysyy kiinni, muutoin se pysyy auki.

En tietysti ottanut tätä esille pelkästään saadakseni vessahuumoria. (Toki joku voisi olettaa että minulla olisi kammottava anaalifiksaatio tai freudilaisittain anaalivaiheeseen jämähtäminen, kun esimerkiksi pengon mitä kreationistit ovat milloinkin sanoneet. Ymmärrän tämän tulkinnan.) Kysymys on siitä, että jossain tilanteissa tasa-arvo ei ole hyvä käsite kun katsotaan yhteistä hyvää ja yleistä hyvää.

Vessankansiesimerkki on selvä, koska se ei ole intentionaalisesti sukupuolittunut kysymys, mutta se on silti sukupuoleen sidottu ongelma. Se on nollasummapeli jossa kansi joko on auki tai kiinni. Ongelmaan on monia ratkaisuja, joista tasa-arvo on huono sekä utilitaristisen ETTÄ terveysnäkökulman mukaan. Ja se on selvästi valtapeliin liitoksissa oleva kysymys - ja pikkuriitojen klassinen aihe. ; Ja lisäksi se on arvokeskustelullisesti kätevä, koska se nostaa esille tavallisuudesta poikkeavan kulman. Tässä kysymyksessä naisten kannattaa ohittaa vähemmistöt, ja korostaa utilitarismia, yhteishyvää ja vastaavia ja korostaa lukumäärävaltaa jossa tasamääräkin on naisten puolella. Miesten taas kannattaa vedota tasa-arvoon ja vähemmistöjen suojeluun. Tätä kulmaa tarvitaan koska usein tasa-arvokeskustelussa jo valinta siitä että tasa-arvokulma on oleellinen on itsessään intresseiltään äärimmäisen sukupuolittunut. Jos ottaisin jokin toisen aiheen, naiset eivät tunnistaisi tätä. Nyt minulla on sentään pieni toivo saada joku feministinainen ymmärtämään että tasa-arvo on joskus sitä että pilataan asiat siltä jolla on paremmin, sen sijaan että se olisi aina sitä että heikomman asemaa parannettaisiin tuhoamatta mitään muilta.

Voidaan siis katsoa että:
* Oma ratkaisumallini maksimoi kiusan viittaamalla korkeampaan periaatteeseen kuin se, mistä vessankansikeskustelussa riidellään. Koko ajan pitäisi nostella kantta. Toisaalta luultavasti tämä on se funktio jonka vuoksi ne kannet on kehitetty ja minkä vuoksi ne ovat pöntöissä. Muille se isompi kansi on lähinnä ornamentti. Aika monessa talossa sen voisi luultavasti teipata "auki" -asentoon, ja vasta siivotessa sen teippikiinnityksen huomaisi. Mielestäni tämä on oikea vastaus. Ja se on se vastaus jota vessankansiriitelijät eivät halua kuulla.
* Choin nerokas mukavuusnäkökulman maksimointia tarkasteleva (utilitaristis-hedonistinen) ratkaisu tarjoaa yleisen mukavuuden näkökulman. Siinä selkeästi "sorretaan vähemmistöä", koska lukumäärä on se joka ratkaisee sen mikä on oikea vessanpöntönkannen asento. ; Erikoitsa kyllä Choin laskelma osoittaa sen jonka jokainen dinkkuperheen nainen on aina tiennyt. Eli sen, että mies on väärässä tässä vessakinassa.
* Tasa-arvoisin ratkaisu, jossa otettaisiin vähemmistötkin huomioon, johtaa siihen että meidän tulisi pitää kantta aina auki ; Tämä ei keskitä kiusaa tiettyyn ihmisryhmään ja jakaa kärsimyksen mahdollisimman tasaisesti. Se samalla kuitenkin myös lisää kiusaantumisten kokonaismäärää huomattavasti heti jos naisia on saman verran tai enemmän kuin miehiä - ja mitä enemmän työpaikalla on naisia, sitä enemmän näin tapahtuu. Mutta se olisi jakautunut tasaisimmin sukupuolten välille. Erikoista kyllä, miesten kannattaa ajaa tätä ratkaisua riippumatta siitä ovatko he enemmistössä tai vähemmistössä. Naiset ovat tässä siis intresseiltään epätasa-arvoisia ja miehet tasa-arvoisia.

Modernissa keskustelussa aika monesti korostetaan sitä että valta ei ole nollasummapeli. Monesti se ei olekaan. Näihin tilanteisiin ratkaisut voidaan hankkia ilman että siitä väistämättä tulee tämänlaisia konflikteja. Kuitenkin vessanpöntönkansiesimerkki näyttää, että monet aivan yksinkertaiset ja arkiset kinat ovat luonteeltaan nimenomaan nollasummapelisiä. Tasa-arvokeskustelussa tätä nollasummaisuutta ei kuitenkaan oikein hyväksytä vaihtoehtona. Korostetaan vain, että Foucaultin mukaan valta ei ole nollasummapelikysymys ja että siksi ei pidä miettiä vessanpöntön kansikysymystäkään nollasummapelin kautta. Tämä on, rehellisesti sanoen, hyvin häiritsevää.

Vessanrenkaat (j'accuse!)

Arkielämässä ihmiset riitelevät usein pikkuasioista. Syynä on tietysti se, että ne kasaantuvat. Puoliso havermmin syyllistyy murhiin ja muihin vastaaviin, joten riitelyn syyt ovat melkoisen usein "mitättömyyksiä". Klassinen riitelynaihe on vessanpöntön kansien asemointi. Tarkalleen ottaen se, onko kansi ylhäällä vai alhaalla. Tämä on niin klassinen että aiheesta olisi syytä käydä jonkinlainen le grande debate.

Tässä asemoinnissa on varmasti sukupuolittunut näkemys. Esimerkiksi minä miehenä olen vahvasti sitä mieltä että kansi kannattaa pitää ylhäällä. Syy on tietysti itse virtsaamisen aktio ja siihen liittyvä tähtääminen. Jos renkas on ylhäällä räiskeet menevät posliinille. Ne toki pyyhitään olipa muovi tai posliini, mutta muovi on jokin johon on pakko istua. Posliini on hyvä siksi että sitä ei tarvitse totaalidesinfioida joka ikisen virsallakäymisen jälkeen ja siisteys pysyy silti säällisenä. Toki muovirengas on alhaalla silloin kun kyseessä ovat ulostusasiat, mutta ainakin itse virtsaan useammin kuin paskon. (Päässäni on ekstrasäiliöt molemmille tarpeille joten käyn harvemmin kuin luulisi).

Miehenä olen "kansi ylös" -ihmisiä. Ja tätä kantaa edustaa myös Markus Kajo. Ainakin kun kyseessä on ventovieraan saastaama julkinen WC, toisten jälkiä ei ole aina mukava siivota. "Jos olen kiireessä, niin en välttämättä edes pyyhi rengasta, nostan sen vain paperi käden suojana ylös ja teen asiani. Ja tarkoituksella jätän renkaan ylös, jotta mahdollinen naisvieras ei ensin istu ja sitten vasta havaitse rengasta märäksi. Sitten pesaisen käteni, avaan oven kahvan käsipapereilla (miestenvessan kahvat ovat tutkimusten mukaan äärettömän paljon saastaisempia kuin naistenvessojen kahvat. En ole bakteerikammoinen mutta en myöskään hinkua kätellä kenenkään virtsaa erityisemmin.)" ... "Joku saattaa ihmetellä, että enkö muka koskaan itse virtsaa renkaan päälle. En. Minä nostan sen ylös. Ja jos niin kävisi, että kohdistus heittää, niin sen verran myötätuntoa minulla muita ihmisiä kohtaan on, että jälkeni siivoan sen verran kunnolla, ettei varmaan olisi nokan koputtamista kellään."

Naiset taas istuvat aina. (Uskoisin, toivoisin. Vaihtoehdot olisivat liian hirvittäviä ajateltavaksi.) Heille on varmasti epäkäytännöllistä jos he menevät asioilleen ajattelematta ja istuvat paljaalle kylmälle posliinille. Posliinihan on kylmä koska sen eristysominaisuudet ovat olennaisesti erilaiset kuin muovilla. Tämän takia muovirengas on heistä hyvä olla jo valmiiksi alhaalla. Näin naisten ei tietysti tarvitse myöskään nostella ja laskella sitä kantta, tämä osa jää miehelle. (Näin WC -käyttäytyminen on tietyllä tavalla pakosti epäsymmetristä työntekoa joka määräytyy sukupuolen mukaan. Ja koska kaikki haluavat olla laiskoja, he tietysti tappelevat näinkin pienestä työmäärästä. Kyseessä on selvästi ns. periaatekysymys.)

Asiaa voi tietysti lähestyä vielä yhtä kautta. WC:n vetäminen on nimittäin jokin joka ikään kuin pistää ilmaan pärskeitä. Vedettäessä molempien WC:n kansien olisi oltava kiinni. Esimerkiksi huippulääketieteellinen julkaisu nimeltä Iltalehti kertoo että "Vessan vetäminen kansi auki voi aiheuttaa bakteeriryöpyn leviämistä ilmaan ja lisätä tautien leviämistä." ... "Kun kansi oli kiinni, bakteeria ei ollut pöntön pinnoilla. Sitä vastoin kansi auki bakteeria oli niin vesisäiliössä, istuimella kuin lattialla." Terveysnäkökulma muistuttaakin siitä, että tosiasiassa kansikeskustelu on vakava aihe. Se on pieni ja arkinen, mutta sillä on kuitenkin merkitystä ihmisten terveydelle (ja kenties jopa hengelle). WC kun on yksi merkittävimmistä terveyttä edistäneistä inventioista. "Kirkon ulkomaanavun" puolella hommissa opin sen verran, että huussin arvo esimerkiksi afrikan katastrofitilanteissa on erityisen merkittävä asia. Kansiaihe ei ole näin niin pikkumainen, kuin alussa korostin.

Näin ollen ehdotankin "oikeaoppisen ja parhaan WC -käyttäytymisen strategian. Sen mukaan "yhden kannenasennon taktiikka", joka tässä on yllä esitetty, on yksinkertaisesti väärä. Tässä epäsymmetrisyys sukupuolen mukaan puuttuu, joskin kaikki joutuvat nostamaan tai laskemaan kantta enemmän kuin aikaisemmin ; Strategia on se, että kansi on vedettäessä kiinni. Näin kansi on aina kiinni kun joku tulee vessaan. Näin asiointi alkaa aina kannennostolla. Jos tarve on istumisasia (olipa sitten mies tai nais), niin nostaa vain ylemmän kannen. Ja jos tarve on seisomisasia (olipa sitten mies ja toivon mukaan ei nainen), niin nostaa sitten molemmat kannet. Asioinnin jälkeen kansi laitetaan taas kiinni ja vasta sitten vedetään.

Joka toimii muuten, on ehdottomasti väärässä. Ja koska asia on yhteiskunnallinen tasa-arvokysymys, on siihen suhtauduttava koko siihen liittyvällä vakavuudella.

---

Pienet asiat ovat isoja asioita. Mutta pikkuhädät eivät ole isoja hätiä.

Julistuksellisuutta kouluihin?

John Pieret kertoi siitä, miten "Brookside Baptist Church" yritti saada 10 käskyä luokkahuoneisiin. Koska amerikoissa sekularismi, kirkon ja valtion erottaminen, on hyvin voimakasta, tämä on tietysti hieman arkaluonteinen ja ongelmallinen asia. Eräs kreationismin voimanannon takana onkin nimenomaan se, että uskonnollista opettamista ei sallita kouluissa ja moni haluaisi koulusta vakaumuksellisemman ; Kun tiukka kreationismi ei mene läpi, tehtiin "Scientific Creationism" joka oli eri asia kuin vanha kreationismi. Ja kun tämä tie meni poikki, kehitettiin Intelligent Design jonka kerrottiin olevan eri asia kuin "Scientific Creationism". Brookside Baptist Church kuvasikin omia asenteitaan seuraavalla tavalla "We're not wanting to do anything to get the county in trouble," Medley said. "We're not trying to do anything that is not peaceful. If this doesn't work, there are other ways we can do it." Lainrikkominen ei siis ole itsessään takana, vaan uskonnollisella linjamalla on yksinkertaisesti selkeä kouluopetuksen luonnetta koskeva tavoite, ja loput ovat vain sitä että yritetään keksiä sellainen strategia jolla tämä tietty agenda saadaan läpi. Näin kokeillaan esimerkiksi sitä löytyykö erilaisia lakien porsaanreikiä ja mikä on se raja joka juuri ja juuri onnistuu.

Tämän asenteen ydin on yleinen ja sen tiukin raamitus löytyy "Wedge -strategiasta" jossa ideana oli se, että ID saisi jalansijaa pikku hiljaa. Kiilaamalla keskustelukenttään olisi lopputulos lopulta se, että yhteiskunta, mukaanlukien taiteet, saatasiin vapaaksi ateismista, jota Wedge mainitsi tuhoisaksi maailmankuvaksi joka oli yhteiskunnassa vallitsevin turmelluksen lähde. Tässä lopputilaa ei voitu tietenkään saavuttaa heti, vaan tähän haettiin muutosta iskemällä pikku hiljaa. Suunnitelmassa oli saavuttaa suosio vuosien aikana, pikku hiljaa ja vaiheittain.

Siksi ei pidä yllättyä jos asiasta nostetaan esille joitain ideoita jotka eivät, selkeästi, ole kovin hyviä, järkeviä tai rakentavia. Aihe on yksinkertaisesti sellainen, että vaikka julistus kouluissa kiellettäisiin ties missä muodoissaan, se ei koskaan ole julistavuutta kouluun haluaville muuta kuin väliaikainen tappio. He hakevat tilannetta jossa he voittavat kerran, mutta jossa lukuisatkaan hävityt oikeusjutut omalla puolella ovat pelkkä hidaste, irrelevantti päätös jonka irrelevanttius keksitään kehittämällä jokin uusi idea.

Tämä kuvaa hyvin voimakkaasti USA:an kreationismikeskustelua. Suomeen tätä ei yhtä helposti liittäisi, sillä Suomessa on tunnetusti uskonnonopetusta. Itse asiassa maassamme uskonnonopetuksee on panostettu ja sitä on määrällisesti "vain ihan helvetisti" verrattuna muihin tärkeiksi nähtäviin aineisiin. Kuitenkin maamme uskonnonopetuksessa on piirre, joka tekee Amerikkavertauksestani osuvan. Maassamme ei sallita vakaumuksellista, julistavaa, uskonnonopetusta.
1: Toki esimerkiksi omien kokemusteni puolelta tiedän että opettjilta lipsahtelee vakaumuksellisiakin asioita yllättävänkin paljon eikä tähän oikeasti puututa, eikä tästä oikeasti tule uskonnonopettajille vaikeuksia. Syynä on tietysti se, että vaikka juridiikka sanoo tietynlaisen mallin ei opettaja väistämättä seuraa sitä, ja kun oppilailta puuttuu oikeustietoisuus tässä aiheessa eivät he välttämättä tiedä että tässä tempussa on jotain laitonta. Ja koulukin siirtää ylilyönnit yksittäisiksi vahingoiksi tai siirtää asian vain nuhteluksi, jolloin asia ikään kuin käsitellään pois tieltä ilman että oikeastaan mikään muuttuu - paitsi valittajan uskonnonnumero ja muut arviot joita tälläinen kieliminen varmasti alentaa. Eli kyseessä on hyvin suurelta osin "kuollut kirjain", mutta teoriassa jos tunneilla olisi oikeustietoinen oppilas, ongelmia voisi tulla. Kenties uusateismin nousu onkin tältä osin voinut jopa tarkentaa opettajia ja vähentänyt lipsauttelua, koska riskit ovat konkreettisemmat kuin minun opiskeluaikoinani.

Ilkka Pyysiäisen "Jumalaa ei ole" -kirja nostaakin tässä kohden esiin sen, että Suomessakin halutaan saada julistuksellisuutta kouluun ; Nykyinen uskonnonopetuksen strategia kun on sellainen että se näyttää loukkaavan hyvin monia. Uskonnottomat eivät näe hyvänä sitä että heidät pakotetaan keskittymään yhteen uskontoon, siihen jota eivät koe tärkeänä itselleen ja johon heillä on jo valmiiksi antipatioita. Ja monet dogmeistaan tarkemmat uskovaiset näkevät että uskonnonopetus ilman vakaumusta ja sydämen uskon mukaantuomista on pinnallista ja alistuu historianpänttäämiseksi, jolloin kyse ei tavallaan enää ole "uskontouskonnosta" ollenkaan.

Pyysiäisen mukaan tätä yritetään kiertää Suomessa soveltamalla keskustelu -sanan ympärille asetettua diskurssia. Pyysiäinen ottaa luvussa "Kunnioitettava vakaumus" esiin Komulaisen näkemyksen dialogista. Virallisesti katsoen Komulaisen puhe on kaunista ja monikulttuurista ja mainitsee esimerkiksi että "oppilaat uskontokunnasta riippumatta kokoontuisivat yhteen oppiakseen toinen toisiltaan." ja tämä nähdään "uskonto voimavarana, jonka avulla tulevia sukupolvia voidaan valmistaa vuoropuheluun." Pyysiäinen korostaa kuitenkin sitä, että tosiasiassa debatointiin keskittyvällä strategialla saadaan aikaan riitelyä, joka ei todellakaan paranna moniarvoisuutta. "Miten ihmeessä lapsia voidaan valmistaa vuoropuheluun opettamalla heille juuri sitä - siis uskontoa -, joka jyrkimmin erottaa eri ryhmiä toisistaan? Komulaiselle uskonto on lääke siihen vaivaan jonka se on itse aiheuttanut! Ilman uskontoa ei olisi tarvetta "vuoropuheluun" erilaisten uskomusten välillä vaan ihmiset voisivat kohdata toisensa ihmisinä. Miten voimme nähdä toisemme ihmisinä niin kauan kuin meitä kahlitsee uskonnon rautainen pakkopaita, joka pakottaa erottamaan "meidät" "heistä" jonkin mielikuvituksellisen opin pohjalta?" Pyysiäisen lausunto voi ensivilkaisulla tuntua erikoiselta, jopa tiukalta ja jopa uskonnonvastaiselta. Kuitenkin Pyysiäinen ei selvästi ole ajamassa uskonnon totaalikieltoa. Pyysiäinen huomauttaakin selvästi siitä että kun eri maailmankatsomukset nostetaan keskustelemaan, on selvää että kyseessä ei ole dialogia vaan riitelyä. "Siihen voin toki mielihyvin yhtyä, että tarvitsemme uskontojen "kriittistä lukutaitoa". Epäilen vain, että Komulainen tarkoittaa tällä jotain muuta kuin minä, sillä tuskin uskonnonopetuksen puolustaja on vaatimassa uskontokritiikkiä kouluun."

Pyysiäisen kannasta voidaankin johtaa siihen, että kun opettajia ei saada vakaumukselliseksi, niin sitten oppilaista tehdään sellaisia. Toisin sanoen "oman maailmankuvan esittelyllä ja sen puolustamisella argumentaation keinoin" saadaan aikaan sitä että koulussa olisi aktiivista ja julistuksellista opetusta. Keskustelukenttä on monestakin syystä painottunut siten, että on selvää että "tasapuolisena" esitetty keskustelukenttä syrjii nimenomaan uskonnottomia joilla on muutenkin vaikeaa saada itselleen hyväksyntää:
1: Ja evankeliointiin keskittyvät aktiivisemmat uskontorintamat ovat luonnollisesti tämänlaisen kannalta, koska se on vähän kuin koulu antaisi hyvää harjoitusta siihen julistustehtävään jota näissä uskonsuuntauksissa kehotetaan. Keskustelun takana on siis enemmänkin lähetyskäsky, tai tarkemmin käännytyskäsky. Tätä tukee tietysti sekin, että tosiasiassa uskovaiset treenaavat lapsiaan jo aivan pienestä asti. Esimerkiksi tuntemani lastenhoitajat ovat kertoneet miten Jehovan Todistajien lapset miettivät oppikysymyksiä ja kertovat niitä muillekin lapsille. Vanhemmat ajavat ja treenaavat käännytystyöhön, joten jos takana on tämänlaisen aktiivisemman linjan kasvatti, hän on hyvin voimakkaasti treenatumpi kuin vastapuolen tyypit. Tällä on varmasti vaikutusta, ja tämä julistuksellinen lisäsärmä on varmasti mietitty kun strategiaa on alettu miettimään.
2: Takana ei siis selvästi ole sitä että mukaan saadaan uskontokritiikkiä, vaan se että uskontokriitikot saadaan jyrätä jo lapsina sillä että lapsia on "uskontolinjan fanaattisuuden vuoksi" treenattu vuosikymmeniä heittämään ihmeellisiä asioita termodynamiikasta iänmääritykseen - termejä joita julistajat eivät itsekään osaa, vaan kyse on papukaijamaisesta toistamisesta, jossa pohjana on kliseinen denialistinen tiedevääristely. Mutta kun kohtaava ei ole edes kuullut koululaisena näistä asioista, saati että olisivat opetelleet alojen metodologian, eivät he tietysti ole varustettuja tämänlaista kritiikkiä vastaan.
3: Onkin selvää, että keskustelukenttä on uskontoaiheesse muutenkin valmiiksi painottunut tavalla jossa vallitseva kulttuuri puolustaa jo perustaltaan uskontoa ja moittii uskonnottomuutta ; Uskonnonvapaus ikään kuin antaa luvan uskoa Jumalaan ja ateistit nähdään loukkaavina ja uskontokritiikki nähdään loukkaavana. Näin ollen perustalla on monivaiheinen tuplastandardi joka keskustelutilanteessa puolustaa uskovaista. Uskovaisella ei ole todistuksen taakkaa, eli hän on ikään kuin standardisti vahvemmassa asemassa. Ja uskontokriitikolla on lausunnoissaan kovennetut kohteliaisuusvaatimukset, hänen täytyy ottaa voimakkaammin vastapuolen vakaumus huomioon ja varoa sanojaan, jolloin tuo vaadittu perustelu lisäksi vaikeutuu.

Vastaavaa eri maailmankuvien keskusteluun nojaavaa asennetta ajetaan tiukasti uskonnollisissa piireissä enemmänkin. Esimerkiksi kasvatustieteen professori Tapio Puolimatkalle tämä on suorastaan hänen perusideansa. Ajatus kypsästä ja molemminpuolisesta keskustelusta voisikin olla teoriassa hyvä idea. Sitä kautta koulussa ateisti ja uskovainen keskustelisivat ja uskontokritiikkiä saataisiin kouluun. Kuitenkin tämänlainen kypsyys on harvinaista, enkä puhu tässä pelkästään koululaisista vaan myös aikuisista.

Esimerkiksi Puolimatka on itse tästä hyvä esimerkki. Hän ei kykene reiluun ja tasapuoliseen keskusteluun edes aikuisena. Hän on kuitenkin odottamassa sitä lapsilta ja teini-ikäisiltä. Moni uskovainen toki puolustaa häntä tiukasti suvaitsevaisena monikulttuurisuuden kannattajana - ja samaa retoriikkaa hän harjoittaa itsekin. Tässä peruargumentaationa on Puolimatkan monessa paikoin harjoittama ns. postmodernistisen maailmankuvan rakenteellinen ajaminen. Tämän argumentin voi tiivistää esimerkiksi kommenttiin "Nk. kiilastrategian yhdistäminen Puolimatkan teksteihin ja kannanottoihin on nähdäkseni hieman maalailevaa ja ymmärtämätöntä. Kirjojen eräs ansio on juuri se, että ne kannustavat tieteenharjoituksen maailmankatsomullisten taustojen tiedostukseen." Ongelmana on kuitenkin se, että:
1: Puolimatka on sisäisesti todella todella ristiriitainen. Hän harrastaa postmodernia diskurssia vain silloin kun sillä ajetaan uskonnon vapautta. Muutoin hänen perusteologiansa on lähtökohdiltaan maailmankuvia eriarvoistavaa. Hän nojaa esimerkiksi Plantingan (kehäpäätelmälliseen) warrant -argumentaatioon, jonka pohjalta hän esittää että evoluutio kumoaa naturalismin. "Avaimia Raamattuun":in -"Usko, tiede ja Raamattu" -haastattelussa Puolimatka kuvaa tätä kaikkea muuta kuin ateismille lisätilaa keskusteluun pyytäen "Meillä on syntynyt filosofiassa aika voimakas suuntaus, jonka mukaan me emme pysty luottamaan järkeen ja havaintoihin ellemme me ensin usko, että järki ja havainto ovat kaikkitietävän kaikkivaltiaan jumalan luomusta. Tällainen filosofi kuin Alvin Plantinga on esittänyt argumentin naturalismia vastaan, jonka mukaan evoluutioteoria kumoaa ateismin. Toisin sanoen ateisti joutuu välttämättä uskomaan, että hänen järkensä on kehittynyt ilman järjellistä ohjausta, eikä hänellä ole syytä voi luottaa järkeensä, eikä sen tuottamiin uskomuksiin." Eli ateisti joka uskoo evoluutioon ei hänestä voi olla rationaalinen ihminen.
2: Kun katsotaan mitä herra laukoo "Tiede, usko ja evoluutio" -kirjassaan, ei ole vaikeaa huomata että hän harjoittaa laajasti ns. natsikorttia. Esimerkiksi pahat kielet viittaavat kirjan sivulle 25 jossa esitetään että. "Adolf Hitler uskoi saavansa oikeutuksen teoilleen darwinistisesta evolutiosta. Hän sanoi: Jos emme kunnioittaisi luonnonlakia ja pakottaisi tahtoamme vahvemman oikeudella, tulisi päivä, jolloin villieläimet jälleen söisivät meitä - sitten hyönteiset söisivät villieläimet ja lopulta ei olisi olemassa muuta kuin mikrobeja. Taistelun kautta eliitit jatkuvasti uudistuvat. Valinnan laki oikeuttaa tämän jatkuvan taistelun sallimalla sopivimpien eloonjäämisen. Kristinusko on kapinaa luonnonlakia vastaan, protestia luontoa vastaan." (Mikä on omituista kun muistetaan luonnollisuus ja sen rooli kristillisessä objektiivisessa moraalissa ja siinä että esimerkiksi tae perustuu siihen että ihmisen luonnollinen aistimaailma on Jumalasta ja jumalallisen erhetymätöntä, mutta näin hän sanoo.)Kun lisäksi huomioidaan että Puolimatkan "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" sisältää sen verran rajua ja häijyä tekstiä Enqvististä, että on selvää, että hän ei itsekään onnistu olemaan neutraali eri maailmankuvien hyväksyjä joka näkee toisen kannan ja omansa ja synnyttää tästä rakentavan kohtaamisen erimielisyyksistä huolimatta. Hän selvästi argumentoi kaikkea muuta kuin suvaitsevaisesti, että "naturalismi" (on hänelle evoluutioteoriaan uskomista ja ateismia) on sekä väärässä että moraaliton. Tältä lähtökohdilta on selvää, että samanlaisen tasapuolisen keskustelukentän hakeminen on suoraan ristiriidassa tämän argumentaation kanssa. Koska on selvää että professoriksi ei päästä ristiriitaista maailmankuvaa heittämällä, on syytä olettaa että takana ovat maailmankuvalliset syyt.
3: Lisäksi on huomioitava, että Puolimatkan kanssa erimieltä olleet luennoissa debattivastustajina esiintyneet ovat olleet Puolimatkaan hyvin pettyneitä. Esimerkiksi Jussi K. Niemelä peruutti debattinsa "Savonlinnan suureen uskontokeskustelu II":en koska koki että debattijärjestelyt olivat epäreilut ja että häntä ei oltu tähän valmisteltu. Kritiikkiin ei annettu tarpeeksi aikaa, ja saatu kritiikki ohitettiin myöhemmissä tilaisuuksissa totaalisti, jolloin keskustelu ei edennyt. Kun pettymys purkautui siihen että vastadebatointi olisi niin epämieluisaa että oli pakko olla palaamatta - kun läsnäolo tiivistyy lähinnä siihen että Puolimatka saa kuuluisan mediahahmon sulan hattuunsa ja tätä kautta kuvan vakavasti otettavana on poisjääminen tälläisestä statusnuken asemasta tietysti ymmärrettävä. Puolimatkan piirit syyllistivät kuitenkin Niemelän aika voimakkaasti, häntä pidettiin lupauksenpettäjänä - vaikka hän koki että sopimus purkautui koska Puolimatka ei antanut mitä antoi ymmärtää jolloin sopimusrike tuntuu omituiselta syytteeltä. Ja muutenkin tätä ratkaisua moitittiin sulkusilmäisenä, vaikka tämä kritiikki nostaakin esiin vain sen tosiasian että Puolimatkan piirit halusivat mieluummin pakottaa aikuisen juridisesti täysivaltaisen ihmisen keskustelemaan heidän epäreiluilla ehdoillaan julkisesti isojen massojen edessä kuin kunnioittamaan toisen kokemusta epäreiluudestaan ja sen panostamiseen että tehdyt virheet korjataan tulevaisuudessa tyystin. (Ilman tunnustusta ei tietysti tule korjaustakaan, joten tila jämähtää eikä virheistä opita.) Ainoaksi puolustukseksi käytännön surkeista puitteista oli vetoaminen intentioon, sisäinen sydän tavoitteli tasapuolisuutta. Valitettavasti tämänlainen on tyhjää puhetta; Se on hieman sama kuin lakituvassa kuultu "olen syytön" jota sanovat sekä syylliset että syyttömät. Puitteet paljastavat että jos tasapuolisuutta tavoiteltiin, niin sitä ei ainakaan osattu saavuttaa. Kykenemättömyys toisen asemaan asettumiseen ja toisen lähtökohtiin mukautumiseen ovat aika selvät. Puolimatkalle onkin hyvin vaikeaa löytää puolustajaa joka olisi keskustellut hänen kanssaan erimielisyyslähtökohdasta. Tämä kertoo omalta osaltaan melko paljon siitä, miten tasapuolinen Puolimatka on. Jos vain yhden, peräti harvinaisen tiukasti fundamentalistis-kristillisen tai kristillisen dogmatiikan sävyttämäm maailmankuvan sävyttämät ihmiset, kykenevät näkemään Puolimatkan reiluna ja järkevänä ja asiallisena keskustelukumppanina, on selvää että hän ei ole kovinkaan uskottavasti sellainen. Tämä ei kenties olisi muuten tärkeää, mutta kun Puolimatkan tärkeimpinä PR -teeseinä on maailmankuvien ymmärtäminen, suvaitsevaisuus ja keskustelu, on käytännön kontrasti jotain joka näyttää että tämä sanahelinä on vain pintaa ; Kaksoisstandardi sanojen ja tekojen välillä sen sijaan kertoo kaiken oleellisen reiluudesta ja asennemaailmasta -ja etenkin niiden puutteesta.
4: Kun tässä kohden otetaan huomioon Puolimatkan erittäin voimakas vakaumus, muuttuu kokonaisuus konsistentiksi ; Hänellä on agenda jota hän yrittää toteuttaa. Siksi Wedge -strategia - johon ID -n perustaja Johnsson nimenomaan liitti tärkeään ja oleelliseen rooliin postmodernistisen evoluutioteorian dekonstruoinnin, eli taustaoletusten esilletuomisen, muuttuu Kiila -strategiasta etääntyminen omituiseksi jos sitä yritetään nähdä minään muuna kuin retorisena kikkailuna ; Nyky -yhteiskunnassa ei kannata olla sortaja ja syrjijä, vaan sen sijaan kannattaa kikkailla ongelmat maton alle ja yrittää määritellä suvaitsevaisuus itselle sopivasti aina tilanteen mukaan. Tässä syntyy tietysti kaksoisstandardeja, joiden merkit olenkin Puolimatkan kohdalla yllä esilletuonut. Se, että Puolimatka on lisäksi voimakas ID:n puolustaja, joka kirjoissaan lainaa "Discovery Instituten" jäseniä, kuten Beheä, on selvää että hän ei voi kovin uskottavasti etääntyä Discovery Instituten sisäisestä suunnitelmasta, eli edellämainitusta Wedge -strategiasta/Kiila -strategiasta.
5: Maailmankuvien taustaoletusten penkominen on itsessään hyvin kyseenalaisesti käytetty metodi, jossa puolueellisuus naamioidaan. Omalle maailmankuvalle tehty perusoletuslistaus on koherentisointinäyte joka näyttää avoimuuden ja tutkimuksen runsauden. Muille sen näyttäminen paljastaa maailmankuvan oletuksenvaraisuuden ja mielivallan. Kikka "tarkoitushakuisuudettomasta avoimuudesta" ja "vain kysymisestä" tällä tavalla ovatkin kreationistien vakiojärjestelyä (tavalla jossa ironista on se, että heikkous on tunnettu, mutta sitä käytetään jostain syystä vain silloin kun sitä kohdistetaan vastapuoleen, ja oman itsen kohdalla vakuutetaan pelkkää viattomuutta.) Se, mitä kreationisti sanoo "harhauskon tunnistamiseksi" saa ID -läisillä (metodin muuttumatta) uuden nimen ja sitä vain lähestytään teologisen kielen sijasta postmodernistien kielellä ja dekonstruktion käsittein. Jos Puolimatka haluaa erkautua kiilasta, joka on yritys saada julistuksellistuutta vähittäin ja joka sanoo "ei täällä ID -leirissä olla kreationismia", hän ei kyllä kovin hyvin onnistu tässä. Itse asiassa hän noudattaa tätä kreationistien esillepanemaa strategiaa ja kaavaa niin täydellisesti että juuri minkään muun asian takanaolo näyttää erittäin epätodennäköiseltä.
+: Puolustautuminen jo tehtyjen virheiden jälkeen on kummaisaa. Vainoamisesta ei voi puhua, se vaikuttaa todistusaineiston edessä samaa kuin ilmselvin syin murhasta tuomittu syyttäisi ajojahdista vain siksi että muut eivät enää tehtyjen todisteiden valossa kykene näkemään hänen syyttömyyttään. Ratkaisu on jo tehty, ja se on tehty todisteiden valossa ja vertauksen murhaajan kannattaisi miettiä sitä, että olisiko tehnyt niitä temppujaan in first place ; Jos olisi tehnyt niin todistusaineisto olisi toisenlainen eikä syytteitäkään tietenkään olisi. Tämä näyttää unohtuvan Puolimatkan reiluuden puolustajilta, ja he voivatkin heittää retorisia kysymyksiä siitä millä olisi syytä muuttaa mieltä ja uskoa että Puolimatka hakee tasapuolisuutta.

Tästä epäreilusta ja asenteellisesta katsannosta ei kuitenkaan voi syyttää Puolimatkaa. Sillä tämänlainen suuttuminen, juhmurointi, junttaaminen, saivartelukikkailu ja narsistisen hymyn takaa sivistyssanoilla heitetyt massamurhaajiin rinnastamiset, ja yleinen fixideé jonka kautta kaikki asiat tulkitaan yksisilmäisesti kykenemättä tämän jälkeen näkemään muita vaihtoehtoja järkevinä on yleisinhimillistä - niin yleisinhimillistä että keskustelun vaatima kypsyystaso ei onnistu käytännössä kuin harvalta aikuiseltakaan ihmiseltä, saati että koululaisena sellaiset saataisiin molemmille puolille samanaikaisesti keskustelemaan.

Kun puhutaan omasta maailmankuvasta, nousee esiin se, että "tämä ja tämä on minulle arvokas". Kun tästä sitten nostetaan riitaa, on selvää että tässä kyseenalaistuu koko ihmisen oma maailmankuva. Tämä taas tarkoittaa kognitiivisen dissonanssitilanteen syntyä. Joka kulminoituu erittäin helposti ahdistukseen ja vihaan. Etenkin kun esimerkiksi Jehovan Todistajien kohdalla osaamistaso yhdistyy siihen että keskustelija käytännössä edustaa koko ideologiaa. Häviö on siis symboli suuremmasta, kysymys on siitä että koko oma ryhmä ikään kuin häviää oman epäonnistumisen takia - ja siksi esimerkiksi Jehovan Todistajien kanssa erimielisyys tuottaa yleisesti ottaen ongelmia. Häviö on erittäin raskas, koska kysymys on oman epäonnistumisen ja mahdollisesti väärän mielipiteen lisäksi siitä että on tullut pettäneeksi koko alakulttuurin ja vaikuttanut sen arvostukseen hyvinkin laajasti. Sitä on häviönsä vuoksi pettänyt seurakunnan ja Jumalankin.

Lisäksi keskustelussa oman kannan esilletuominen on identifiointimerkki. Se auttaa tunnistamaan eri alakulttuuri toisistaan. Näin aiheutuu helposti ihmisen leimautumista. Kunnioituksen sijasta syntyy tiettyjen ihmisten välttelyä ja jopa kiusaamista. Eri alakulttuurit ikään kuin nivoutuvat yhteen. Lisäksi argumentaatiomaailma yksipuolistuu, kun keskusteluissa tavallaan leimaudutaan vahvemmin tietyn maailmankuvan sisään. Kun eri leirit luodaan, leirit vahvistavat omaa imagoaan ja tästä seuraa näkemysten monotonisoitumista ja kilpailuhenkistymistä.

Sama on tietysti muidenkin julistuksellisten tahojen kanssa ; Voimakas vakaumus tarkoittaa sitä että erimielinen kohdataan siten, että toisen sanomasta mietitään vain sitä, miksi tuo argumentti oli väärässä. Kysymys muuttuu "kumpi voittaa" -henkiseksi. Ei keskusteluksi vaan riidaksi.

Tämä on itse asiassa niin ilmiselvää, että voidaan sanoa että asian pitäisi olla tiedossa. Siksi kun koulutukseen halutaan "dialogia jossa jokainen saa esittää kantansa ja jossa kaikkia kuunnellaan ja jossa saa ihan itse harkita ihan itse muuttaako mieltään" tiedän että lausuja todennäköisesti tarkoittaa "haluan yksisilmäisiä dogmaattisia julistajia kouluun jotta saadaan murrettua harhaoppiset joka on heikompi maailmankuva kun sen kannattajat tässä häviävät ja muuttavat mieltään". Kun oikeasti tämänlaisessa dialogissa taipuu vain se joka on valmis taipumaan, eli se vähemmän fanaattinen ja joustavampi. ~Uskontokeskustleu onkin minusta sellainen aihe, että siihen ei saisi pakottaa yhtään ketään koskaan missään. Se sopii taistelunhaluisille, kovanahkaisille, stressiä sietäville ja pilkalle herjalle ja uhkauksille lähes immuunille henkilöille. Ja jotka tekevät sitä vapaaehtoisesti ja näiden ominaisuuksien avulla haluavat tehdä sitä toisenakin päivänä.

Näitä strategioitakin näyttää yhdistävän se, että niidenkin kohdalla asenne näyttää olevan se, että on selvä tavoite julistuksellisesta uskonnonopetuksesta koulussa. ja jota haetaan sillä tavalla että esitetään että ollaan rauhantahtoisia ja lainkuuliaisia. Mutta jossa yritetään aina löytää keino mikä tahansa jotta tämä tietty tavoite saataisiin läpi. Olisi kenties niin että uskontokeskustelukenttä olisi suvaitsevaisempi jos "riidanhaluisia haastajia" ja aggressiivista uskontoboostausta ei tungettaisi esiin yleisesti ottaen siinä määrin missä sitä tehdään. Vakaumuksellinen keskustelu on kulttuurissamme hyvin voimakasta, ja tässä sävynä on usein vain ja ainoastaan vastapuolen murskaaminen "tyhmäksi ja pahaksi". Tämä ei ole rakentavaa, eikä se voi olla rakentavaa. Ja kun metsä tunnetusti vastaa miten sinne huudetaan, on dialogisävyinen oman maailmankuvan puolustaminen erimielistä vastaan sama kuin "minä ja minun koko uskonyhteisö" jota suojellaan "vihollisen harhaoppisia hyökkäyksiä vastaan".

Dialogikeskeisyydessä haetaan voimaa asioista jotka yleisesti koetaan positiivisina. Tämän vaikutuksen sitten esitetään siirtyvän vakka aiheessa ei olisikaan niitä jotka antavat näille sanoille niiden positiivisen voiman. Asia on vähän sama, kuin koulujen uskontopakko-osallistuttamisella ; Esimerkiksi koulun kirkko, todistustenjakotilaisuuksien virret ja uskonnonopetukseen liittäminen vanhempien eikä oppilaan vakaumuksen pohjalta ovat jotain jota perustellaan sopeuttamisella ja tutustuttamisella ja yhteydellä. Ajatellaan että kun näkee miten uskovaiset ovat kivoja ja miten uskonto on heille riemun lähde saisi kohtelemaan heitä asiallisemmin. Kuitenkin käytännössä on helppoa huomata että näistä elementeistä on tullut suuria - asioiden tuntimäärään nähden jopa ylisuuria - symboleita. Pakottaminen ei selvästi johda yhteyteen ja suvaitsevaisuuteen vaan vihaan, jonka oikeuttajaksi nämä yhtenäisyyttä ja yhteisyyttä korostavat positiivisesti kaupatut asiat ovat keskutleussa selvästi muuttuneet.

Tätä ei ole vaikeaa ymmärtää, sillä pakko-osallistuttamisessa on hieman sellaista henkeä, että jos joku haluaisi esimerkiksi parantaa homoseksuaaleihin suhtautumista vähemmän syrjiväksi, ei osallistuttaminen ja näkeminen olisi hyvä ratkaisu. Suvaitsevaisuus ei taatusti paranisi jos SETA sitouttaisi lapset pakolliseen homoseksuaaliseen aktiin tai jos heterot pakotettaisiin katsomaan homomyönteisiä tarinoita ja homopornoa. Nämä koetaan vastemielisenä, ja näiden esittely ja osallistuttamispakottaminen lisäisi tätä vastemielisyyttä. Täsmälleen sama toteutuu uskonnonkin kohdalla. Siinä mielessä tuskin mikään asia ajaa yhtä lujasti uskonnottomien asiaa "noin laajemmassa mielessä" kuin kevätjuhlan suvivirsi. Se on symbolina jo jotain joka toimii erittäin hyvänä etäännyttäjänä uskonnosta.
1: Tämä ei ole mielestäni syy laittaa sitä kouluopetukseen. Sillä uskontodebatitikin taatusti tiivistäisivät uskonnottomien rivejä. He alkaisivat treenaamaan ja treenauttamaan lapsiaan jo pienestä pitäen omilla argumenteillaan. Fanaattisuus vastustajissa pakottaisi valmistautumiseen ja on selvää että näin myös tapahtuisi. Tämä ei yksinkertaisesti toimi. Suvivirsi on tästä hauska esimerkki, että Jehovan Todistajathan ovat saaneet erivapauksia uskontoasioihin osallistmisesta aktivisminsa takia. Muut eivät vapautuksia saa, koska eivät ole yhtä fanaattisia vakaumuksensa kanssa ; Tämä opettaa sen, että suvivirsi hakee yhtenäiskulttuuria, johon pakko-osallistutaan ellei heittäydy fanaattiseksi. Jos et pidä siitä, pitää siis heittäytyä fanaattiseksi. Tämä ei rakenna rauhaa ja monikulttuurista yhteisymmärrystä vaan heikentää sitä.

Siksi en voikaan olla lainaamatta Pieretin reagointia alussa mainitsemaani 10 -käskyn strategiaan. "Oh, wait! I think I know ... you can post the 10 Commandments in your church or in your home and then everyone can be "peaceful" without your sneaking around for other ways to "do" it." Rauha ja suvaitsevaisuus kasvaa kun tämänlaiset ihmsiet pysyvät poissa ilman että yritävät keksiä mitä ihmeellisimpiä ja retorisilla kaunopuheilla kätkettyjä strategioitaan agendansa ajamiseen. Sillä tämänlaiset julistajat lietsovat lähinnä erimielisyyttä ja vihaa, ja heidän ainut voimansa on se, että he yrittävät tämän riidan vähentäviä kohdella ilkeästi sanomalla "ette hyväksy keskustelua". Kysymys ei kuitenkaan ole keskustelun arvostamisesta, vaan keskustelun reunahedoista, jotka uskontoaiheessa ovat erityisen huolestuttavat, ja tekevät sen tavalla joka oikeasti vie järkevän oikeutuksen käyttää sellaisia positiivissävytteisiä sanoja kuin "keskustelu", "kommunikaatio", "ymmärtäminen" - ja etenkin "rauhaarakentava".

---

Tämä blogi keskustelee omasta maailmankuvasta, etsii sille perusteluja ja käy dialogia sekä debattia myös uskontoaiheesta. Uskoisitteko löytävänne montakin uskovaista ihmistä, joiden mielestä tämän blogin kaltaisen sisällön tuominen osaksi kouluelämää on todella se, mikä kasvattaa sopuisuutta ja rauhaa? Ne syyt jotka he keksivät syiksi tehdä esto minun blogilleni kouluissa ovat ne syyt joilla minä heitän koko "dialogin kautta julistuksellisuutta kouluihin" -näkökulman syrjään. Sillä olen vakaasti sitä mieltä että jos tämä blogi olisi mukana kouluopetuksessa ja kasvatuskeskustelussa, niin kyseinen koulu olisi arvoiltaan perverssi, kieroutunut, sairas. Tämä blogi on selvästi sellainen että sinne pitää tulla omasta halusta jossa on aina mahdollisuutena lähteä pois koskaan palaamatta.

En tykkää, ja metelöin siitä, joten sinä laitat turvan kiinni ja annat minun saada mitä haluan?

Erimielisyydet ovat usein raskaita kokemuksia. Se, että toisella on eri mielipide, johtaa helposti riitaan. Siksi tarvitaankin rauhanrakentajia, sellaisia sillanrakentajia jotka ymmärtävät että aroista aiheista puhumiseen on hyvä käyttää diplomaattisuutta. Tämä on periaatteessa kaunis ajatuksena ; Diplomatia voi periaatteessa toimia retorisena muistutuksena, että jos saman asian voi sanoa kauniisti tai rumasti, niin valitsee sen kauniisti. Näin asiaa ei tarvitse muuttaa, vaan se paketti missä sen tarjoaa. Tämä ei ole argumentatiivinen heikenne tai vahvike. Se on vain sitä että argumenttissa mietitään sen eettinenkin ulottuvuus.

Ongelmatilanteetkin ovat selviä välttäminen itsetarkoituksellisesti kun johtaa siihen että puhutaan niistä asioista (a) joista ollaan samaa mieltä ja niistä jotka (b) ovat merkitykseltään pieniä. Tästä saa hyvän esimerkin juuri nyt vellovasta homoseksuaalikeskustelusta. Molemmat puolet katsovat ajavansa hyvyyttä ; Toinen puhuu oikeuksista ja vapauksista. Toinen puoli Jumalallisista velvollisuuksista. On selvää että mihin ratkaisuun päädytäänkin, toinen ottaa sen pahasti.

Diplomaattinen puhe koetaan retorisena leprtetlynä, koska aihe on tärkeä ja olennainen. Ihminen kokee vain että diplomaattinen selitys on vain yritys maalata musta valkoiseksi kielikikkailuilla. Tämä aiheuttaa inhoa, sillä diplomaattinen puhe alkaa tuntumaan manipuloinnilta jossa huomio siirtyy asiasta siihen esitystapaan. Näin käy helposti. Diplomatiaa korostava voi kauhistua siitä että on provosoinut kiukun esiin näissä manipulaatiota kokeneissa ja korjaa asian vaikenemalla. Tällöin arasta asiasta tulee tabu. Diplomaatti ei sitten vain puhu siitä.

Diplomatian ylikorostamisen kohdalla on hyvä muistaa että monilla - toivoakseni mahdollisimman monilla - ihmisillä on vakaumuksia ja mielipiteitä jotka ovat heille maailmaa rakentavia. Joskus he ovat niitä ärsyttäviä melskaajia. Mutta toisinaan heistä tulee myös sankareita jotka nostavat kätensä ja toimivat aktiivisesti pahaa vastaan. On uskallettava toimia ja puhua. Vaikka se koettaisiin provokatiivisena ja ilkeänä.

Juuri tämän eron tajuamisen ongelma näyttää olevan tämän hetken kirkon isoin ja olennaisin ongelma. Homoseksuaaleja vastustava puoli ei välitä diplomatiasta koska heitä kiinnostaa (oppi)sisältö. He kannattavat sen seuraamista ja taistelevat sen edestä minkä näkevät oikeaksi. Heidän vastapoolinaan ei ole kirkon sisällä homoseksuaalejen puolella olevaa aktiivisuutta, vastapuoli korostaa sitä suvaitsevaisuutta eikä tee mitään. Valtionkirkkomme väittää ihan oikeasti tällä hetkellä olevansa kirkko kaikille ja kaikille mielipiteille. Kuitenkin vaihtoehtotarjonta kirkon sisällä on joko fundamentalismia tai sitä että suvaitaan fundamentalistien oikeutta ja lakaistaan erimielisyys maton alle, asiaksi josta ei voi puhua ollenkaan. Tämän jälkeen ihmetellään että kansa eriytyy kirkosta. Sen sisällä on kuitenkin puhetta vain yhdenlaisille ihmisille.

Keskustelua ei synny kun on vain yksi ääni ja se hiljaisuus. Ei ole ihme jos se yksi ääni tämän jälkeen näyttäytyy kaikkien, myös niiden hiljaisten, äänenä. Kun näin käy, älkää syyttäkö yleisöä siitä että he eivät näe ja kuule! Do something, you fools!

Toki ymmärrän että Jeesus puhui kaikkea nöyristä maan pienistä ja hiljaisista. Mutta mikäli muistan mitään hänen kiivaudestaan temppelimyyjäisissä, hän ei tarkoittanut varmaan tämänlaista hiljaisuutta.

Konfrontaatio (apologia pro vita sua)

"Rakastan sanoja ja nasevia sanontoja. Hymyilen ilkeilylle, kunhan se ei kohdistu minuun eikä läheisiini. Miksiköhän? Valinnoillani palkitsen pahinta pahista. Peittyykö asia sanataituruuden koristekuvioihin? Ei kai minua vain manipuloida näin? Mistä ne koulukiusaajat ja työpaikkakiusaajat oikein syntyvät? Mistä syntyy perheväkivalta, toisen nujertaminen sanoin ja teoin. Kuinka moni kostaa sen, minkä kohteeksi itse on joutunut?"
("Count Up", "vahvojen ihmisten maa")

Viime päivinä perheessäni on ollut oleellisesti pinnalla aihe siitä mitä kannattaa sanoa ääneen tai kirjoittaa julkisesti. Aiheesta on käyty puheluja, joiden on mitä ilmeisemmin luultu olevan kaukopuheluja, ja on siksi haluttu säästää kantoaaltojen näkemää vaivaa käyttämällä omia äänentuottovälineitä tehostetusti. Ihme ja kumma, kirjoitus ei kuitenkaan ollut minun. Ja minun silmissäni se ei ollut edes erityisen paha tai provokatiivinen. Siinä tosin mainittiin pari epämiellyttävää totuutta. (Katso kuvat!)
1: Tapaus oli minusta kaiken kaikkiaan ihmeellinen, kun siinä missä vaikenemisen suosittelijan pitäisi mennä itseensä ja viimeistään herätä siihen mikä vastuu hänen teoillaan on ollut vaikutusta asioihin. Sen sijaan hän suuttui ja koki itsensä uhrina.

Aihe on tietysti omalta kohdaltani tärkeä, koska (1) kirjoitan paljon (2) blogiani luetaan minusta määrällisesti hämmästyttävän paljon, joten yleisöäkin on jonkin verran ja (3) kirjoitan aina väliin kaikenlaista nillitystäkin, jossa ei ole omaa elämääkään ja muita siihen liittyviä ihmisiäkään eroteltu. (Katso kuvat!)

Tätä kautta mukaan astuu ainakin jonkinasteinen kohteliaisuussensuuri. Siinä sensuuripyrkimyksille tyypillinen suojeludiskurssi heijastuu tiettyihin arvoihin. Sensuurin oikeuttamistahan puolustetaan aina siten että siinä pidetään yllä ja suojellaan joitain arvokkaita asioita. Tämä ei ole sama kuin oikeutus jättää mainitsematta jotain. Mutta joskus se on oikeutus - ellei peräti eettinen velvollisuus - jättää mainitsematta jotain.
1: Minä taas en ole kovin hyvä siinä että jättäisin mainitsematta jotain. Päin vastoin, jos joku pyytää tai vaatii minua hiljentymään, se on minulle sama kuin provokaatio mainita juuri näitä asioita entistäkin enemmän. Tästä seuraa se, että olen sellainen destruktiivinen ja provokatiivinen hahmo, kuin olen. Tässä päässä odottaa yleensä kusipäisyys. Sensuurin puolella muiden ihmisten tallaaminen on toisenlaista.

Blogikirjoittelun ongelmana on kuitenkin tietty epäsuoruus. Siinä vältetään suora konfrontaatio tilanteessa. Kohtaamisen sijasta tämä ongelman esilletuominen näyttäytyy suunnilleen samasa kontekstissa kuin selkäänpuukotus. Jos kommentointi on avointa, tilanne on vähemmän paha. Mutta se ei poistu silti täysin, koska keskustelu ei ole enää kahdenkeskinen, vaan kyseessä on itse asiassa yleisöitetty riita. Se on samanlainen riita, kuin mitä täällä Keravan kerrostaloissa kuulostaa olevan. Siis sellaisia joissa riitelyn sanat kuulevat muutkin asukkaat. Mutta niissä ei sentään ole nimeä alla ja ne eivät jää ikuisesti bittiavaruuteen luettaviksi.
1: Kaikesta huolimatta itse harrastan selkäänpuukottajahenkeä, vaikka toisaalta kannatankin suoran kohtaamisen tietä. Ainakin juuri tässä tapauksessa tilanne kun ei voi mennä siten että kissa nostetaan pöydälle ja siitä käytäisiin keskustelua. Kun reilu peli on asenteet oikein rakentamalla estetty, jäljelle jää vain likainen peli. Jonka senkin toki osaan. Siinäkin tosin on vaikeaa kokea mitään onnistumisen iloa, koska siinä on tavallaan astunut sen toisen ihmisen pelisääntöihin. Niihin joita ei voi hyväksyä.

Taikana ei tietysti ole arvorelativismi, jossa kaiken pitäisi olla julkista. Tietyllä tavalla yksityisyys on arvo sinänsä. Seksikohkaamisista ei välttämättä tarvitse kertoa kaikille - vaikka "Seiska" maksaisi. Onkin vaikeaa etsiä se raja, jossa on hyvää ja sopivaa kirjoittaa, milloin se on "terapeuttisesti hyväksyttävää", milloin mennään harmaan alueella mutaisiin alueisiin. Ja milloin on iso no-no. Itse en ole keksinyt mitään absoluuttista neuvoa tähän kohtaan. Sillä sanat eivät voi tappaa tai murjoa polvilumpioita. Mutta ne voivat kenties tehdä jotain pahempaa.

---

Kuva on irtileikattu yksityiskohta Aleksanteri II patsaasta joka on Senaatintorilla. Kuvan hahmo ei ole Aleksanteri II. Se kuvaa Suomineitoa ja leijonaa. Otsikon latinan saa avattua lukemalla "Unkuria". Tai laajalla klassisella tyylillä hienostuneella yleissivistyksellä.