Tämä syntyi siitä, että juttelin kirjallisuudesta, ja kanssaeläjä huomasi että dissaan itsehoito -oppaita. Heräsi kysymys siitä, että miksi toiseutan nämä? Eikö fundamentalismikristityt ja New Agelaiset olisi riittävästi? Mistä tuo kaikki kiukku kumpuaa?
Kaupoissa on tarjolla monenlaisia itsehoitokirjoja. Niitä kirjoittavat varmasti kovasti epäitsekkäät kirjailijat, koska he tarjoavat keinoja joilla voisi pärjätä elinkeinoelämässä ja jakavat ne muiden käyttöön sen sijaan että antaisivat niiden tuomat edut omaan käyttöönsä. Tosin nämä ovat tietenkin niin hyvä bisnes, että on vaikeaa sanoa, onko viisaampaa myydä kirjoja vai noudattaa omaa neuvoa, etenkin jos ohjeet ovat vähän vajavaisia. Tätä kautta itsekasvukirjat rinnastuvat niihin "näin voitat lotossa" -kirjoihin, joiden kirjoittajat kirjoittavat kirjoja sen sijaan että lottoaisivat. Toki minäkin osaan antaa muutamia ohjeita lotonpeluuseen: Kun kaikilla riveillä on yhtä suuret voittomahdollisuudet, kannattaa panostaa sellaisiin riveihin joita kukaan muu ei ole pelannut niin että voitto ei mene jakoon. Tämä taas tarkoittaa sitä että suosittelen että sen sijaan että laitat syntymäpäivistäsi rivin vetämään, annat sen R -kioskin automaatin arpoa sen rivin. Tällöin syntyy satunnainen rivi ja olisi aika epätodennäköistä että se osuisi juuri "suositulle alueelle".
Itse asiassa kehittämiskirjoissa on sama asia. Ei ole sellaista yleispätevää kaikille sopivaa ohjetta, joka tuottaisi kaikki tavoitteet kaikilla, tai edes auttaisi pääsemään niissä lähemmäs. Siksi kirjoissa tarjotut keinot tuntuvat yksioikoiselta. Hengellisyys toimii ehkä joillakuilla, mutta minulla se ei selvästi toimi (been there done that ; Yrityksen määrästä ei ainakaan voida syyttää.) Toisin sanoen, niin kummalliselta kuin se minun sanomana kuulostaakin, ne ovat selvästi liian reduktionistisia. Ne ajattelevat että jokin asia tekee ihmisen elämästä hyvän ja kehitys tapahtuu tätä asiaa kasvattamalla. Yhden asian puute johtaa huonoon elämään.
Minulla on tullut vastaan kirjoja, joissa hengellisyys pelastaa, "out of box -ajattelu" pelastaa, sosiaalinen verkostuminen pelastaa... En siis väitä, että olisi aivan väärin lukea näitä kirjoja. Jos esimerkiksi "näin hankit menestystä ja vaikutusvaltaa" ovat niitä asioita, joita tavoittelet, niin silloin tätä käsittelevä itsehoito -opas voi ehkä jopa tarjota ratkaisuja. (Kunhan kirja ei ole vain myynnin vuoksi kirjoitettu. Sitäkin varmasti tapahtuu.) Mutta en usko että on mitään taikaluotia.
Siis, niinpä järkyttävää kuin se minun sanomana onkin, itsehoitokirjoista
1: tavoitteenmuodostus on käsitelty puutteellisesti. Tämä tarkoittaa sitä että odotetaan että ihmiset haluavat tiettyjä asioita.
2: Tavoitteen saavutuskeinot on yksinkertaistettuja. Tämä tarkoittaa sitä että odotetaan että se menetelmä joka ehkä toimii joillakin toimisikin kaikilla tai useimmilla.
Toisin sanoen ei voida sanoa että päämääräsuuntautuneisuutta ei olisi. Kirjoissa on mukana teleologisia piirteitä reduktionistisuuden lisäksi. Ilman sitähän olisi niin että olisi vain muutosta muutoksen vuoksi. Päämäärät ovatkin välttämättömiä, jotta osataan suunnata toimintaa ja voidaan ylipäätään sanoa että mitä kohti sitä ollaan kasvamassa ja kehittymissä. Ja reduktiotakin tarvitaan, koska se tarjoaa konkreettisia keinoja joilla voidaan varmistaa että päämäärää kohti ollaan menossa. Ilman välineitä päämäärä on melko saavuttamaton asia. Tarvitaan siis päämäärä ja keino. Ja kirjat antavat aina kyllä molemmat.
Ongelma onkin kohdentamisessa. Niissä on vain "yksi maali ja yksi ase, jolla siihen ammutaan." Analogiani on tarkoituksellisen aggressiivinen.
Sitten aloitan pelleilyn asian tiimoilla. Jos minut tänään nyt pistettäisiin kirjoittamaan itsehoito -opas, vaikka aseella uhaten, mistä sitten lähtisin kehittelemään sitä? Puskasta on helppo huutaa. "Tee itte parempi" on joskus ihan asiallinen kommentti. Voi olla että "maito on hapanta", mutta tosiasiassahan itsekasvua kaipaavat vain ne, jotka ovat elämäänsä jollain tavalla tyytymättömiä.
Mielestäni tähän ongelmaan on olemassa ratkaisua. Tarvitaan jokin tapa valita päämäärä joustavasti yksilöön. Lisäksi tarvitaan itsetuntemusta. Itsetuntemusta voidaan saada ainakin seuraavilla tavoilla:
1: Itsepresentaatioon keskittyminen, eli omien ajatusten ja tunteiden tarkkailu.
2: Sosiaalinen vuorovaikutus, kommunikaatio, eli muilta kysyminen. Tämä on hieman yllättäen tehokas väline esimerkiksi omien tunteiden kartottamiseen.
3: Omaa ajattelua painottavien kysymysten käyttäminen. Esimerkiksi sanalistat tai kysymykset voivat ohjata asioihin, joita ei muuten tulisi mieleen ja tämä laajentaa itsetarkkailun alueita.
Tietenkin jos henkilö on esimerkiksi ujo tai epäsosiaalinen, hän ei voi kysyä muilta, ainakaan aluksi.
Se, mitä näillä keinoilla voitaisiin kartoittaa on ainakin omat vahvuus ja heikkousalueet. Tämä voidaan sovittaa sekä mekaanisiin taitoihin, ajatteluun, sosiaalisiin taitoihin tai vaikkapa pyykkäämiseen. Tässä kohdassa on mietittävä mitkä asiat ovat relevantteja ja mitkä eivät. Tässä on selvää yksilöllisyyttä ; Toisesta on hyvä osata taitoja ja osa pitää niitä itselleen turhina. Sitten tarvitsisi vain valita se, miten suhtautuu vahvuuksiin ja heikkouksiin: Osa haluaa poistaa heikkouksia, kun taas osa haluaa olla ekspertti, joka taas vaatii yleensä kohdentamista. Tällöin heikkouksia on yleensä jossain muualla. Tässä on ehkä minun kyynisyyttä, mutta tosiasia taitaa olla aika lailla tämä. Kaikkea ei voi saada. Mutta jotain voi. Ja olisi kiva, jos se on sitä mitä pitää relevanttina. Tässä kohden on hyvä muistaa että Aristoteles sanoi että jokaisen ihmisen luonnollinen päämäärä on onnellisuus. Tällöin hyvä elämä tulee onnellisuuden kautta. Moni saattaa pitää tätä hyvänä, mutta itse sallisin tilaa myös Nietzscheläiselle ajattelulle, jossa hyvä elämä tulee siitä että tehdään ja kehitytään, mikä taas tarkoittaa verta, hikeä ja kyyneliä. Hyvä elämä sisältää siis pakosti myös onnettomia asioita. Toisin sanoen onnellisuusfiksaatioon ei ole mitään syytä. Vaikka itsehoito -oppaissa se onkin aina "juuri se lähestymisnäkökulma". Toki tämä ei tarkoita että onnellisuus olisi huono maali. Se ei ole vain ainut.
Tässä tarvitaan kuitenkin myös kipupisteiden kartoittamista. Itse olen hämmentänyt ihmisiä kysymällä heiltä seuraavaa kysymystä: "Mainitse kansanryhmä jonka katoaminen ei haittaisi ketään." Tämän jälkeen voi saada selville miten vaikeaa vastaaminen on, ja keitä lopulta valitaan ja miksi.
1: Jos kansanryhmän katoamista vältellään tuhoamiseen viittaamalla, tämä viittaa esimerkiksi tiettyyn, aggressiiviseen tapaan, ajatella. Se kertoo mitä "kansanryhmän katoaminen" tarkoittaa. Tarkemmalla keskustelulla selviää onko "ateistien katoaminen" kaasukammiojonoa, tyhjiin taikomista siten että niitä ei ole koskaan ollut eikä koko aatetta keksitty vai vaikkapa kristityksi kääntymistä. (Kunhan toinen on autuaan tietämätön että mitä ajan takaa. Jos hän tietää että hänellä on vaihtoehtoja, hän todennäköisesti kusettaa. Nimittäin itseään.)
2: Ja ennen kaikkea selviää se, minkä tahon henkilö on toiseuttanut. Tästä esimerkkinä on uskovainen, joka vihaa ateisteja tai evolutionisteja. Hän on tällöin toiseuttanut nämä, he ovat hänelle täysin toinen, erilainen, jotain jota hän itse ei ole. Oikeasti olennainen asia tässä kohden ei ole itse kysymys Jumalan tai evoluution olemassaolosta. Kyse on aina siitä mitä arvoja(ought) henkilö on liittänyt siihen toisen olemassaolokannanottoon (is) väitteeseen, sekä siitä mitä arvoja(ought) hän on liittänyt siihen omaan näkemykseensä (is) jota toinen on jotenkin halveeraamassa.
Tämä tuo vähintään esiin sen, mitä asioita hän pitää tärkeänä. Suoraan kysymällä asiasta ei saa selvää. Siksi esimerkiksi sofia -testissä minua kiinnostaa myös se, kenen ajattelua oma näkemys edusti vähän. Se kertoo minkä edessä hän todennäköisesti on "toinen". Tämän jälkeen olisi mielenkiintoista vain kysyä "miksi". Tämä on hyvä keino, koska sekä sympatiat että vihantunteet kohdistuvat aina jostain syystä johonkin. Ingoraatioon ei sen sijaan välttämättä ole sen kummempaa syytä.
Toinen mikä itseäni kiinnostaa on "kanan päivä" -ilmiöiden selvittäminen. Tässä ideana on se, että aivan kuten Humen kanaesimerkissä kana luuli että isännän kävely tarkoittaa siemeniä, koska siten universumi on aina näyttäytynyt sille, on väärin koska eräs päivä isäntä tuleekin kirveen kanssa. Näin kanan universumi muuttuu. Jokainen ihminen on varmasti muuttunut jollain tavalla. Se, mitä, miten nopeasti ja miksi tämä muutos on koettu ovat mielenkiintoisia asioita, jotka avaavat erilaisia kysymyksiä. Lisäksi tärkeää on se elämäntilanne, eli mekanismi, jolla tämä muutos on tapahtunut. Koska henkilö kertoo asian, se on luultavasti jokin tärkeä. Minä en esimerkiksi kertoisi siitä kuinka joskus luulin jotain minulle turhaa asiaa jostain historian henkilöstä, vaikka tämä virhe korjattiin ja elän sen kanssa.
Itsetuntemuksen ongelma on tietysti se, että siinä on selvillä vasta se, mitä on.
1: Mutta "toiseus" kartoittaa myös arvoja, joita voidaan käyttää apuna kun mietitään mitä halutaan. Että mikä on se "jotain" jota halutaan. Se luultavasti liittyy tärkeinä pitämiin asioihin. Toisaalta kipupisteiden paikat tiedetään, joten jos ne ovat tavoitteen saavuttamisen tiellä, niiden parantaminen luultavasti tarjoaa hedelmällisimmän maperän. Jos ne taas ovat irrelevanteilla alueilla ne voidaan vain hyväksyäkin ja jättää ne silleen. Tiedämmepähän sen että ne ovat siellä. Ei kai sitä rupeakaan välttämättä aina tarvitse tökkiä.
2: Ja "kanan päivä" kartoittaa sitä, miten henkilön tapa muuttaa itseään on. Selvästi hän on muuttunut jotenkin, koska hänellä on jotain näkemyksen tai luulon vaihtumisia elämässään. Se, onko muutos tapahtunut miten, vihjaa siihen miten asiaa voi ainakin kokeilla lähteä lähestymään. Se kertoo siitä onko hän hidas puurtaja, toimimalla, lukemalla vai meditaatiolla asioita muuttava, vai tarvitseeko hän tukiryhmää.
Ei hitto, ehkä niiden itsehoito -oppaiden kirjoittaminen ei sittenkään ole niin helppoa. Voit kokeilla samaa haastetta vaikka itse. Tee itte parempi!
Itse asiassa jo se että tämän haasteen vastaaminen voi olla itsensä tuntemiskysymys. Se, minkälaisen itsehoito -oppaan henkilö kirjoittaa kertoo siitä mitä hän haluaa elämästään. Jos korostat menestystä ja vaikutusvaltaa, pidät niistä itse. Tämän pohjalta itse olen paatunut individualisti, josta passiivinen muuttumattomuus ja päämäärättömyys ovat ensisijaiset itsekasvun esteet. Lisäksi on jonkinlainen fiksaatio negatiiiviseen ; Siihen mitä vihaa, mikä on ikävää korostuu sen yleisen "mistä pidät" -asioiden kautta. Arvot saadaan sekä hyvässä että pahassa. Toisten puolesta sanomista pidetään pahana, mikä kertoo kenties siitä että en usko että ymmärrämme toisiamme kovinkaan kattavasti näissä asioissa. Lisäksi itseni tuntien tässä heijastuu jonkinasteinen kusetetuksi tulemisen pelko: Itselle yksi kauheimmista asioista on se, että hyvä myydäänkin valheella ja näin minut saadaan mukaan johonkin valheelliseen tai pahaan asiaan ... Onko tämä nyt sitten haasteeseen vastaaminen potenssissa kaksi?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsepresentaatio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsepresentaatio. Näytä kaikki tekstit
tiistai 31. maaliskuuta 2009
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Opiskelijakämppä.
Käväisin aamun synkeinä tunteina särkypäivystyksessä, jossa nykivät hampaan irti. Tuon parin minuutin rupeaman aikana opin, että vaikka tietää joidenkin asioiden olevan epärationaalisia, niitä ei saa silti pois. Jos järki ja tunteet ovat vastakkain, tunteet voittavat lyhyellä tähtäimellä. Uskon kuitenkin että järki voittaa pitkällä tähtäimellä, jos siihen panostaa. Tunteet kun ovat sinällään "semirationaalisia", että vaikka niitä ei voi täysin kuolettaa, ne voi "totuttaa".
Esimerkiksi minulla tuli lapsena kammo kärpäsiin. Syynä oli luultavasti maamehiläispesään astumisen seurausta. Yhdistin pörriäiset kärpäsiin. Itse asiassa pääsin pelosta eroon vasta raskaimman kautta, agrologikoulun käytännön harjoittelussa, jossa kärpäsiä riitti. Joku voisi ihmetellä miksi kärpäskammoinen aloittaa maaseutualan. Siksi että voi. Tämän yksityiskohdan ymmärtäminen kertoo jotain olennaista minusta.
Tullessani kotiinpäin, mieleeni tuli jostakin voimakas halu lueskella romaaneja. En yleensä lue kertomakirjallisuutta. Nyt päätin kuitenkin ottaa Dostojevskin "Kellariloukko" -kirjan esiin. Olen lukenut sen, kuten muunkin venäläisen kirjallisuuden jota on yllättävän paljon tullut tavailtua, melko kauan aikaa sitten. Tästä kirjasta löytyi lausahdus:
""Hah -haa!! Mutta lopultahan te näin ollen löydätte nautintoa jopa hammassärystä!" te huudatte nauraen. Entä sitten? Minä vastaan teille. Kyllä hammassäryssäkin on nautintoa. Hampaitani särki kerran kokonaisen kuukauden ajan, joten tiedän, että on. Tällöin ei tietystikään kärsitä ääneti, vaan valitetaan; mutta nuo valitukset eivät ole vilpittömiä, nuo valitukset ovat vahingoniloisia ja vahingonilossa piileekin koko salaisuus. Noista valituksista juuri kuvastuu kärsivän ihmisen nautinto; ellei hän tuntisi nautintoa, ei hän valittaisi. Tästä on hyvä esimerkki, hyvä herrasväki, ja minä aion selvittää sitä lähemmin Noista valituksista ilmenee koko kipunne itsetietoisuuttanne alentava tarkoituksettomuus, luonnon koko lainmukaisuus, josta ette piittaa vähääkään, mutta josta te kuitenkin kärsitte vaikka luonto ei kärsi. Tulee esiin tietoisuus siitä, että teillä ei ole vihollista, mutta te kärsitte silti kipua; Tietoisuus siitä että te ja kaikenlaiset lääkärit olette täysin hampaidenne orjia; että jos joku tahtoo, niin hammassärkynne lakkaa, mutta jos hän ei halua, niin särkynne jatkuu vielä vaikkapa kolme kuukautta, ja vihdoin, että ellette sittenkään vielä alistu, ja esitätte vastalauseitanne, niin silloin voitte lohdutukseksenne vain antaa raippoja itsellenne tai lyödä nyrkkinne verille seinään, eikä mitään muuta. No niin, juuri näistä tuntemattoman tekijän aiheuttamista verisistä loukkauksista, tästä pilkasta juuri saakin alkunsa nautinto, joka joskus saavuttaa korkeimman hekuman."
(Fjodor Dostojevski, "Kellariloukko".)
Voi olla, että takana on esitietoinen ajattelu, jossa hammassärky täytti ajatusmaailman niin, että siitä täytyy blogissakin valittaa. Tämän vuoksi en tietenkään halua lukea sellaista kirjaa jossa ei olisi hammassärystä. Kyseessä voi tietysti olla myös sattuma. Tai se, että aikaisemmalla viikolla komediasarja "Konttorissa" oli tietovisajakso, jossa kyseisen romaanin nimi vilahti. Tai näiden yhdistelmä.
Kirjan idea sopii itse asiassa filosofiablogiin melko hyvin. Toki Dostojevski on kirjailija, eikä akateemikko. Mutta hänellä oli joitain kannanottoja ja näkemyksiä elämään. Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäinen on filosofista sekasotkua, jolla Dostojevski ilmeisesti yrittää korostaa sitä, miten kirjan kertojahahmon ajattelu ei ole jalostanut häntä, vaan on tehnyt hänestä "systemaattisella tavalla sekaisin olevan". Siinä keskeisintä on kuitenkin ihmisluokitus, jossa on jonkin verran järkeä. Lähestyn tätä, tapani mukaan, "positiivisen kautta".
1: Dostojevskin ensimmäinen ihmistyyppi on "toimenmies". Tämä ihmistyyppi on maanläheinen, käytännöllinen, harkitsevat toimenihminen. He ovat ratkaisukeskeisiä: On jokin jota halutaan aikaiseksi, ja asioilla on merkitystä tämän suhteen. He myöntävät logiikan rajoitukset eivätkä yritä kiertää niitä. Heille looginen seinä on seinä, joka kannattaa kiertää. He ovat toimeliaita siksi, että he ovat kirjan kertojahahmon mukaan "tyhmiä ja rajoitettuja". Heille tavoitettavissa oleva on tärkeää.
2: Kakkostyypin ihmistä taas edustaa "itsetutkistelija". Tämä edustaa modernia ihmistyyppiä, joka tietää liikaa ja pohtii asioiden syy- ja seuraussuhteita, ja jos tätä ei ole tarjolla, he harjoittavat itsereflektiota, itsetutkimista, itsepresentaatiota joka on hankalaa koska (1) tarkkailu muuttaa itsen toimintaa eli tarkkailtavaa kohdetta ja (2) vaikka osa salaisuuksista kerrotaan lähimmille, osa vain itselle, on myös sellaisia salaisuuksia joita ei kerrota edes itselle. Heille muurit ovat väliaikaisia ja niitä voidaan yrittää poistaa. Heille päämäärän tavoittelu on tärkeämpää kuin lopputulos: He ovat kuin shakinpelaajia, joille itse pelaamisen prosessi on tärkeämpi ja opeteltavampi asia, kuin itse voittaminen. Tämä on omiaan lamauttamaan toimintakyvyn. Lopputuloksen saavuttaminen olisi tälle itse asiassa kammottavaa, koska silloin systeemi olisi valmis. Tavoittamattomissa oleva on tärkein. Kirjan päähenkilö, antisankari, edustaa tätä tyyppiä. Hän ei hoidata maksasairauttaan, ja asuu surkeassa kellariloukossa ilman mainittavia sosiaalisia suhteita.
Toinen merkittävä piirre on se, että sivistys vain laajentaa ihmisten tunneskaalaa, ei tee siitä välttämättä rauhanomaisempaa. Väkivaltaisimmat voivat olla kaikista rationaalisimpia.۞
Kirjan toinen osa olikin eräänlainen komediallinen farssi, joka käsittelee sosiaalista peliä. Hän halveksii heitä, mutta pyrkii heidän seuraansa. Toisaalta kuvitellut herjat lentelevät suuntaan ja toiseen. Luutavaa on, että suuri osa, ellei kaikki niistä johtuvat vain sekapäisen kertojahahmon suorittamasta projektiosta: Hän tulkitsee muita itsensä kautta, näkee omat virheensä muissa ja olettaa tässä tapauksessa että muut halveksivat ja haluavat muita samaan tapaan kuin hän itse halveksii. Tämä aikaansaa assosiaatioita Emmanuel Lévinasin suuntaan: "Ihmisen todellinen olemus näyttäytyy hänen kasvoissaan, joissa hän on äärimmäisen toinen." Dostojevski kun tuntuu olevan samanaikaisesti sekä täysin samaa mieltä että täysin ristiriidassa tämän lausuman kautta. Farssi päättyy siihen että päähenkilö herää prostituoidun, Liisan۩, vierestä.
Tästä alkaa kirjan kolmas osa, joka käsittelee prostituutiota. Ja rakkautta. Tietenkin tunne-järki ja ihmistyyppiluokitteluja käyttäen. Valitettavasti kun ollaan Venäjän kirjallisuudessa, tiedetään että tässä ei voi käydä hyvin. Pääenkilö yrittää tietysti yrittää puhua prostituoidulle järkeä. Vaikka järjestä ei ole kysymys. Tämä taas herää siitä, että hän kertoo kuinka häntä on kunnioitettu, näyttää ihailevaa kirjettä. Sankari antaa osoitteensa, mutta pelkää että prostituoitu tulisi vierailulle, koska hän kuitenkin asuu kellariloukossa ja sen näyttäminen olisi häpeä. Hän toisalta samanaikaisesti myös fantasioi sankaruudesta ja rakkaudesta tämän kansa. Ja tämä on ihmiselle aivan normaalia. Me emme ole konsistentteja vaan epätäsmällisiä ja sisäisesti ristiriitaisia.
"Liisa tulee taloon", ja koska tiedämme kertojan olevan enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantuneen, lopputulos voi olla vain katastrofi. On itkua, naintia ja hammasten kiristelyä ja lopulta Liisa painuu lumisateeseen ottamatta vastaan rahoja, joita hänelle tyrkytetään "korvaukseksi". Sekä järki että tunne jäävät tyydyttymättä. Vain rakkaus ja prostituutio ovat pysyvää. Vaikka miten kävisi, jää hekuma, joka syntyy häpeästä.
۞ Tästä käytetään esimerkkinä Amerikkaa, joka kirjoittamisen aikana oli väkivaltaisen sisällissodan alla. Se edusti eräänlaista väkivallan huipentumaa. Tämä on mielenkiintoista, koska nykyisin Amerikka on edelleen melkoisen sotainen maa, mutta se toimii lähinnä "rauhaa levittäen", korjaten virheitä jotka "eivät historiallisesti katsoen niin kauan aikaa sitten" olivat sen omia piirteitä.
۩ Siihen aikaan suuri osa Pietarin prostituoiduista oli suomalaisia. Nyt on sitten saatu kulttuurivaihdon kautta omia takaisin Helsingissä. Tosin kirjan Liisa on venäläinen. Toinen jännittävä yksityiskohta on se, että 15 -vuotiasta pidettiin täysikasvuisena. Vaikka siihen aikaan murrosikä tuli myöhemmin kuin nykyään.
Esimerkiksi minulla tuli lapsena kammo kärpäsiin. Syynä oli luultavasti maamehiläispesään astumisen seurausta. Yhdistin pörriäiset kärpäsiin. Itse asiassa pääsin pelosta eroon vasta raskaimman kautta, agrologikoulun käytännön harjoittelussa, jossa kärpäsiä riitti. Joku voisi ihmetellä miksi kärpäskammoinen aloittaa maaseutualan. Siksi että voi. Tämän yksityiskohdan ymmärtäminen kertoo jotain olennaista minusta.
Tullessani kotiinpäin, mieleeni tuli jostakin voimakas halu lueskella romaaneja. En yleensä lue kertomakirjallisuutta. Nyt päätin kuitenkin ottaa Dostojevskin "Kellariloukko" -kirjan esiin. Olen lukenut sen, kuten muunkin venäläisen kirjallisuuden jota on yllättävän paljon tullut tavailtua, melko kauan aikaa sitten. Tästä kirjasta löytyi lausahdus:
""Hah -haa!! Mutta lopultahan te näin ollen löydätte nautintoa jopa hammassärystä!" te huudatte nauraen. Entä sitten? Minä vastaan teille. Kyllä hammassäryssäkin on nautintoa. Hampaitani särki kerran kokonaisen kuukauden ajan, joten tiedän, että on. Tällöin ei tietystikään kärsitä ääneti, vaan valitetaan; mutta nuo valitukset eivät ole vilpittömiä, nuo valitukset ovat vahingoniloisia ja vahingonilossa piileekin koko salaisuus. Noista valituksista juuri kuvastuu kärsivän ihmisen nautinto; ellei hän tuntisi nautintoa, ei hän valittaisi. Tästä on hyvä esimerkki, hyvä herrasväki, ja minä aion selvittää sitä lähemmin Noista valituksista ilmenee koko kipunne itsetietoisuuttanne alentava tarkoituksettomuus, luonnon koko lainmukaisuus, josta ette piittaa vähääkään, mutta josta te kuitenkin kärsitte vaikka luonto ei kärsi. Tulee esiin tietoisuus siitä, että teillä ei ole vihollista, mutta te kärsitte silti kipua; Tietoisuus siitä että te ja kaikenlaiset lääkärit olette täysin hampaidenne orjia; että jos joku tahtoo, niin hammassärkynne lakkaa, mutta jos hän ei halua, niin särkynne jatkuu vielä vaikkapa kolme kuukautta, ja vihdoin, että ellette sittenkään vielä alistu, ja esitätte vastalauseitanne, niin silloin voitte lohdutukseksenne vain antaa raippoja itsellenne tai lyödä nyrkkinne verille seinään, eikä mitään muuta. No niin, juuri näistä tuntemattoman tekijän aiheuttamista verisistä loukkauksista, tästä pilkasta juuri saakin alkunsa nautinto, joka joskus saavuttaa korkeimman hekuman."
(Fjodor Dostojevski, "Kellariloukko".)
Voi olla, että takana on esitietoinen ajattelu, jossa hammassärky täytti ajatusmaailman niin, että siitä täytyy blogissakin valittaa. Tämän vuoksi en tietenkään halua lukea sellaista kirjaa jossa ei olisi hammassärystä. Kyseessä voi tietysti olla myös sattuma. Tai se, että aikaisemmalla viikolla komediasarja "Konttorissa" oli tietovisajakso, jossa kyseisen romaanin nimi vilahti. Tai näiden yhdistelmä.
Kirjan idea sopii itse asiassa filosofiablogiin melko hyvin. Toki Dostojevski on kirjailija, eikä akateemikko. Mutta hänellä oli joitain kannanottoja ja näkemyksiä elämään. Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäinen on filosofista sekasotkua, jolla Dostojevski ilmeisesti yrittää korostaa sitä, miten kirjan kertojahahmon ajattelu ei ole jalostanut häntä, vaan on tehnyt hänestä "systemaattisella tavalla sekaisin olevan". Siinä keskeisintä on kuitenkin ihmisluokitus, jossa on jonkin verran järkeä. Lähestyn tätä, tapani mukaan, "positiivisen kautta".
1: Dostojevskin ensimmäinen ihmistyyppi on "toimenmies". Tämä ihmistyyppi on maanläheinen, käytännöllinen, harkitsevat toimenihminen. He ovat ratkaisukeskeisiä: On jokin jota halutaan aikaiseksi, ja asioilla on merkitystä tämän suhteen. He myöntävät logiikan rajoitukset eivätkä yritä kiertää niitä. Heille looginen seinä on seinä, joka kannattaa kiertää. He ovat toimeliaita siksi, että he ovat kirjan kertojahahmon mukaan "tyhmiä ja rajoitettuja". Heille tavoitettavissa oleva on tärkeää.
2: Kakkostyypin ihmistä taas edustaa "itsetutkistelija". Tämä edustaa modernia ihmistyyppiä, joka tietää liikaa ja pohtii asioiden syy- ja seuraussuhteita, ja jos tätä ei ole tarjolla, he harjoittavat itsereflektiota, itsetutkimista, itsepresentaatiota joka on hankalaa koska (1) tarkkailu muuttaa itsen toimintaa eli tarkkailtavaa kohdetta ja (2) vaikka osa salaisuuksista kerrotaan lähimmille, osa vain itselle, on myös sellaisia salaisuuksia joita ei kerrota edes itselle. Heille muurit ovat väliaikaisia ja niitä voidaan yrittää poistaa. Heille päämäärän tavoittelu on tärkeämpää kuin lopputulos: He ovat kuin shakinpelaajia, joille itse pelaamisen prosessi on tärkeämpi ja opeteltavampi asia, kuin itse voittaminen. Tämä on omiaan lamauttamaan toimintakyvyn. Lopputuloksen saavuttaminen olisi tälle itse asiassa kammottavaa, koska silloin systeemi olisi valmis. Tavoittamattomissa oleva on tärkein. Kirjan päähenkilö, antisankari, edustaa tätä tyyppiä. Hän ei hoidata maksasairauttaan, ja asuu surkeassa kellariloukossa ilman mainittavia sosiaalisia suhteita.
Toinen merkittävä piirre on se, että sivistys vain laajentaa ihmisten tunneskaalaa, ei tee siitä välttämättä rauhanomaisempaa. Väkivaltaisimmat voivat olla kaikista rationaalisimpia.۞
Kirjan toinen osa olikin eräänlainen komediallinen farssi, joka käsittelee sosiaalista peliä. Hän halveksii heitä, mutta pyrkii heidän seuraansa. Toisaalta kuvitellut herjat lentelevät suuntaan ja toiseen. Luutavaa on, että suuri osa, ellei kaikki niistä johtuvat vain sekapäisen kertojahahmon suorittamasta projektiosta: Hän tulkitsee muita itsensä kautta, näkee omat virheensä muissa ja olettaa tässä tapauksessa että muut halveksivat ja haluavat muita samaan tapaan kuin hän itse halveksii. Tämä aikaansaa assosiaatioita Emmanuel Lévinasin suuntaan: "Ihmisen todellinen olemus näyttäytyy hänen kasvoissaan, joissa hän on äärimmäisen toinen." Dostojevski kun tuntuu olevan samanaikaisesti sekä täysin samaa mieltä että täysin ristiriidassa tämän lausuman kautta. Farssi päättyy siihen että päähenkilö herää prostituoidun, Liisan۩, vierestä.
Tästä alkaa kirjan kolmas osa, joka käsittelee prostituutiota. Ja rakkautta. Tietenkin tunne-järki ja ihmistyyppiluokitteluja käyttäen. Valitettavasti kun ollaan Venäjän kirjallisuudessa, tiedetään että tässä ei voi käydä hyvin. Pääenkilö yrittää tietysti yrittää puhua prostituoidulle järkeä. Vaikka järjestä ei ole kysymys. Tämä taas herää siitä, että hän kertoo kuinka häntä on kunnioitettu, näyttää ihailevaa kirjettä. Sankari antaa osoitteensa, mutta pelkää että prostituoitu tulisi vierailulle, koska hän kuitenkin asuu kellariloukossa ja sen näyttäminen olisi häpeä. Hän toisalta samanaikaisesti myös fantasioi sankaruudesta ja rakkaudesta tämän kansa. Ja tämä on ihmiselle aivan normaalia. Me emme ole konsistentteja vaan epätäsmällisiä ja sisäisesti ristiriitaisia.
"Liisa tulee taloon", ja koska tiedämme kertojan olevan enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantuneen, lopputulos voi olla vain katastrofi. On itkua, naintia ja hammasten kiristelyä ja lopulta Liisa painuu lumisateeseen ottamatta vastaan rahoja, joita hänelle tyrkytetään "korvaukseksi". Sekä järki että tunne jäävät tyydyttymättä. Vain rakkaus ja prostituutio ovat pysyvää. Vaikka miten kävisi, jää hekuma, joka syntyy häpeästä.
۞ Tästä käytetään esimerkkinä Amerikkaa, joka kirjoittamisen aikana oli väkivaltaisen sisällissodan alla. Se edusti eräänlaista väkivallan huipentumaa. Tämä on mielenkiintoista, koska nykyisin Amerikka on edelleen melkoisen sotainen maa, mutta se toimii lähinnä "rauhaa levittäen", korjaten virheitä jotka "eivät historiallisesti katsoen niin kauan aikaa sitten" olivat sen omia piirteitä.
۩ Siihen aikaan suuri osa Pietarin prostituoiduista oli suomalaisia. Nyt on sitten saatu kulttuurivaihdon kautta omia takaisin Helsingissä. Tosin kirjan Liisa on venäläinen. Toinen jännittävä yksityiskohta on se, että 15 -vuotiasta pidettiin täysikasvuisena. Vaikka siihen aikaan murrosikä tuli myöhemmin kuin nykyään.
tiistai 2. joulukuuta 2008
Tiedetty ≠ Tiedostettu.
Introspektio tai itsetarkkailu on psykologinen tiedonhankintamenetelmä, jossa tutkittava kertoo itse omista ajatuksistaan, haluistaan, tuntemuksistaan ja aistimuksistaan. Toinen vaihtoehto on ekstrospektio, jossa tarkastellaan itsen ulkopuolella olevia asioita. Jännittävää kyllä, ihmiset kyllä tiedostavat sellaisia asioita, joista he eivät ole tietoisia. Toisin sanoen kaikki asiat eivät one introspektion saavutettavissa; Ne ovat itsepresentaation ulkopuolella. Näitä asioita voidaan tutkia, ja tämä tarkoittaa sitä, että joissain asioissa tutkija voi löytää ajattelustamme piirteitä, joista itse emme voi tietää. Emme tavallamme ole ajattelumme ylimpiä auktoriteetteja; Toki lievemmin sanoen voisi sanoa että tilanne vertautuu siihen, että lääkäri tietää paremmin ruumiimme parhaan sairastilanteessa kuin me itse.
Tässä kohden otan esiin pari esimerkkiä. Naotsugu Tsuchiya loi menetelmän, jota kutsutaan nimellä continuous flash suppression, jossa kuva saadaan piiloon tietoisesta mielestä. Sen toiminta perustuu siihen, että ihmisen mieli turtuu: Jos asia jatkuu, se katoaa tietoisesta mielestä. Siksi, kun ihmisen toiselle silmälle näytetään pysyvää kuvaa esimerkiksi vihaisesta naamasta, ja toiselle syötetään satunnaisia kuvioita, käy niin, että ihminen ei enää huomaa koko naamaa. Tutkimukset näyttivät että näin juuri tapahtuu.
Toisin sanoen hän kehitti menetelmän, jossa emme näe asiaa vaikka katsomme siihen.
Sheng He ja hänen oppilaansa Yi Jiang taas jatkoivat tämän ilmiön tutkimista ja huomasivat 2006 julkaistussa tutkimuksessaan "A Gender- and Sexual Orientation-Dependent Spatial Attentional Effect of Invisible Images." Siinä he näyttivät koehenkilöille tälläisiä pysäytys-vilkutus -kuvia, jossa liikkumaton kuva oli alastonkuva ja toinen oli häiriötä. Ihmiset eivät osanneet sanoa mitä kuvia he katsoivat. Mutta he reagoivat. Koehenkilöt oltiin jaoteltu sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen mukaan. Verrokkina oli henkilöitä, joille näytettiin molemmille silmille häiriötä.
1: Heteroseksuaaliset miehet kokivat lievää vastustusta jos heille "näytettiin" alastonta miehen kuvaa ja olivat myötämielisiä "piilotettua naiskauneutta" kohtaan.
2: Heteroseksuaaliset naiset eivät näyttäneet säännönmukaisesti vastustavan alastomia naisia, mutta sen sijaan alastomat miehet saivat myötämielisyyttä.
3: Homoseksuaalit miehet taas toimivat melko lailla samalla tavalla kuin heteroseksuaalit naiset.
Jännittävää tässä oli se, että koehenkilöt eivät osanneet introspektiossa sanoa mitä he katsoivat ja he kuitenkin reagoivat siihen. Reagointimme riippuukin paljolti eitiedostettujen toimintatapojen tekemästä käsittelystä. Pelkästään se, mikä suodattuu niiden läpi introspektion ulkopuolelle ei ole se, mikä ohjaa toimintaamme ja reagointiamme, saamme vasteita vaikka emme osaa sanoa miksi. Voimme jopa oppia tekemään asioita tälläisen reagoinnin kautta. Paljon pelanneen pelurin kannataa siksi luottaa vaistoonsa pelissä. (Minun, kokemattoman pelurin, taas ei kannata, intuitio itsessään ei vielä merkitse mitään, vaan ainoastaan koulittu intuitio.)
Yksinkertaisesti : Toisaalla emme ole niin rationaalisia, kuin annamme itsellemme ymmärtää, mutta toisaalla olemme rationaalisempia kuin luulemme olevamme.
Tässä kohden otan esiin pari esimerkkiä. Naotsugu Tsuchiya loi menetelmän, jota kutsutaan nimellä continuous flash suppression, jossa kuva saadaan piiloon tietoisesta mielestä. Sen toiminta perustuu siihen, että ihmisen mieli turtuu: Jos asia jatkuu, se katoaa tietoisesta mielestä. Siksi, kun ihmisen toiselle silmälle näytetään pysyvää kuvaa esimerkiksi vihaisesta naamasta, ja toiselle syötetään satunnaisia kuvioita, käy niin, että ihminen ei enää huomaa koko naamaa. Tutkimukset näyttivät että näin juuri tapahtuu.
Toisin sanoen hän kehitti menetelmän, jossa emme näe asiaa vaikka katsomme siihen.
Sheng He ja hänen oppilaansa Yi Jiang taas jatkoivat tämän ilmiön tutkimista ja huomasivat 2006 julkaistussa tutkimuksessaan "A Gender- and Sexual Orientation-Dependent Spatial Attentional Effect of Invisible Images." Siinä he näyttivät koehenkilöille tälläisiä pysäytys-vilkutus -kuvia, jossa liikkumaton kuva oli alastonkuva ja toinen oli häiriötä. Ihmiset eivät osanneet sanoa mitä kuvia he katsoivat. Mutta he reagoivat. Koehenkilöt oltiin jaoteltu sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen mukaan. Verrokkina oli henkilöitä, joille näytettiin molemmille silmille häiriötä.
1: Heteroseksuaaliset miehet kokivat lievää vastustusta jos heille "näytettiin" alastonta miehen kuvaa ja olivat myötämielisiä "piilotettua naiskauneutta" kohtaan.
2: Heteroseksuaaliset naiset eivät näyttäneet säännönmukaisesti vastustavan alastomia naisia, mutta sen sijaan alastomat miehet saivat myötämielisyyttä.
3: Homoseksuaalit miehet taas toimivat melko lailla samalla tavalla kuin heteroseksuaalit naiset.
Jännittävää tässä oli se, että koehenkilöt eivät osanneet introspektiossa sanoa mitä he katsoivat ja he kuitenkin reagoivat siihen. Reagointimme riippuukin paljolti eitiedostettujen toimintatapojen tekemästä käsittelystä. Pelkästään se, mikä suodattuu niiden läpi introspektion ulkopuolelle ei ole se, mikä ohjaa toimintaamme ja reagointiamme, saamme vasteita vaikka emme osaa sanoa miksi. Voimme jopa oppia tekemään asioita tälläisen reagoinnin kautta. Paljon pelanneen pelurin kannataa siksi luottaa vaistoonsa pelissä. (Minun, kokemattoman pelurin, taas ei kannata, intuitio itsessään ei vielä merkitse mitään, vaan ainoastaan koulittu intuitio.)
Yksinkertaisesti : Toisaalla emme ole niin rationaalisia, kuin annamme itsellemme ymmärtää, mutta toisaalla olemme rationaalisempia kuin luulemme olevamme.
perjantai 4. heinäkuuta 2008
Sekaisin kuin kaksi korttipakkaa.
"Yliluonnollinen maailma avautuu, kun fysikaalinen, biologinen ja psykologinen ydintieto sekaantuvat. Silloin ihminen voi uskoa, että ajatuksella on fyysistä voimaa (psykokinesia), ajatus liikkuu autonomisesti (telepatia), eloton elää (verta vuotava Madonna), elävä on tajuinen (animismi), hyvä ja paha ovat numerossa (13), energia ja voima elävät (Chi, Feng shui), energia ja henki parantavat (henkiparannus), planeetoilla on tietoa, elävää, henkistä energiaa ja voimaa (astrologia), psyykellä on itsenäinen olemassaolo (henget, jumalat, meediot, spiritismi), joka on hyvä tai paha (paholaiset, demonit, riivaajat; enkelit, jumalat) ja että tapahtumilla on tarkoitus (Piispa Leo tsunamista: "Ehkä Jumalan tahto oli yhdistää ihmisiä.")."
(Risto K. Järvinen, "Älä usko kaikkeen mitä ajattelet", Skeptikko 1/2008)
Juttua on itse asiassa jo alustettu aikaisemmin blogissani. Tuolloin aiheenani olivat Havaitseminen ja harjoitellun ja synnynnäisen välinen ero.
David Hume mukaan ihmiset saivat kaikki käsityksensä aistihavainnoista. Hänen mukaansa mielikuvituskin vain värittelee ja yhdistelee jo havaittuja asioita. Toisin sanoen hän tyrmäsi ideamaailman tai puhtaan rationaalisen tiedon, joka vain olisi jossain saatavilla puhtaasti rationaalisesti. Hänen mukaansa eräs vääriä mielikuvia tuottava idea oli yhdistettyä eli kompleksi idea, on uskomusyhdistelmä, jonka osat on havaittu, mutta joiden yhdistelmää ei ole havaittu. Olemme nähneet siipiä, olemme nähneet hevosia mutta emme ole nähneet pegasoksia. Tälläisissä tapauksissa mielemme vain yhdistää nämä havaitut ajatukset yhteen väärin.
Hieman vastaavanlaista argumentaatiota on harjoittanut myös Pascal Boyer esitti kirjassaan "Ja ihminen loi jumalat" että ihmisen mieli koostuu erilaisista skeemoista, joiden pohjalta he jäsentävät todellisuutta. Tämä onkin tehtävänä melkoisen mutkikas. Hän viittaa aivotutkimuksen, kognitiotieteen tuottamiin havaintoihin, joiden mukaan ihmisen mielessä on valmiina erilaisia ratkaisupaketteja: Esimerkiksi kasvojen tunnistus on automaatio, ja jos tietty osa aivoista vaurioituu, tämä muille synnynnäinen ominaisuus on "lost forever": Hän nosti esiin esimerkin, jonka mukaan eräs mies ei tunnistanut henkilöitä toisistaan kasvojen perusteella automaattisesti, joten hän joutui ajattelemaan vaivaa nähden ihmisiä. Hän erotti ne muista ihmisisetä erilaisten yksityiskohtien kautta. Boyerin mukaan tunnistamme automaattisesti ja kulttuurisidonnaisesti koneet ja eläimet erilaisiksi: Esimerkiksi kun lapsi tai aikuinen näkee esineen, hän miettii sitä miten se toimii -ja hänen aivonsakin aktivoituvat alueilta jotka on liitetty toimintojen selvittämiseen- ja eläinten kohdalla aktivoituvat erilaiset alueet. Boyerin mukaan uskonnolliset näkemykset koostuvat siitä että näitä skeemoja sekoitetaan. Eli esineille annetaan inhimillisiä piirteitä, luonnolle annetaan inhimillisyyttä, kiveen tai kantoon yhdistetään eläimellisiä ominaisuuksia ja niin edes päin. Jos ajatus on sekava, se ei ole kiinnostava, ja jos se on skeeman mukainen, se ei ole yllättävä. Uskonnollinen ajatus on siksi juuri tietynlainen. Boyerin mukaan nämä rajaa sen minkälaisia uskontoja on ; Eri kulttuureissa samoihin muotoihin annetaan eri sisältöjä. Kirjassa onkin tästä kulttuurieroista mainio kohta, kun Boyer kertoo keskustelustaan erään kristityn kanssa. Boyer puhelee afrikan uskonnoista, ja kristitty kertoo miten vaatiikin työtä selvittää miten ihmiset uskovat niin hulluihin asioihin. Kuitenkin myös kristinusko sopii Boyerin ominaisuusluokitukseen. (Isyys ja rakkaus ja muut inhimilliset liitetään "kosmiseen" kohteeseen joka ei ole ihminen.)
Vastaavaa näkemystä on edustanut myös suomalainen Marjaana Lindeman. Hän korostaa että yksilön älykkyys, koulutus tai muut vastavat asiat eivät selitä uskontoa: Uskovaisissa on toisin sanoen sama määrä älykkäitä ja tyhmiä kuin eiuskovaisissakin. Lindeman korostaa -Boyerin tapaan- synnynnäisiä valmiuksia tiettyjen asioiden omaksumiseen ilman opetusta tai hyvin vähällä opetuksella- kasvojen tunnistaminenkin on automaatio, jonka vauva oppii tietyssä iässä. (Ja kun murrosiässä alamme ihastumaan ja "seukkaamaan", edustammeko todella jotain "vapautta"? Kyseessä on vastaavanlainen aikaan sidottu synnynnäinen oppimisasia, joka opitaan melko pienellä harjoituksella - susilapset osoittavat että seksuaalisuuden synty kuitenkin vaatii ihmiskontakteja. "Luonto ehkä vetää tikanpojan puuhun", mutta ei ihmistä seksuaalisuuteen.) Lindeman kutsuu tätä alasidonnaiseksi ydintiedoksi. Lindemanin mukaan yliluonnolliset uskomukset ja uskonnolliset kokemukset syntyvät juuri siitä kun eri ydintietojen osiot sekoitetaan keskenään, jolloin lopputuloksessa on elementtejä kahdesta tai useammasta eri systeemistä.
Samalla selviää miksi uskontoja ja uskomuksia on niin monta erilaista. Kombinaatioita on "älyttömän monta". Esimerkiksi yhdestä voisi mainita antropomorfismin, eli eläimen inhimillistämisen. Itse syyllistyin siihen tänään, kun ruokatunnilla menin rauhoittelemaan pientä pelkuripossua. Menin istumaan sen karsinaan ja juttelin sille, ja rapsuttelin sitä kun se tuli lähelle. Juttelin sille suomen kielellä siitä, kuinka siat ovat hassuja, kun pelkäävät ihmisiä vierotettuina porsaina, vaikka silloin ihmiset vain tuovat niille ruokaa ja virikkeitä ja juttelevat niille. Ja sitten kun sika on iso ja teuraskokoinen, ne ovat parhaita kavereita kun ollaan aina rapsittu. Juttelin Humen kanasta ja siitä kuinka Sartre ei selvästi tehnyt eksistentiaalisen tuskan käsitettä sioille. Lopetin legendaariseen lauseeseen. "Ei maailma siis ole noin kauhea. Tai no, itse asiassa olette aivan oikeassa: Elämä on perseestä, mutta onneksi siihen tottuu. Tosin sitten se jo loppuu." Tuon viimeisen kuulivat jo työkaveritkin. Mutta muutenhan juttu meni possulta yli ymmärryksen. (Sille riitti vain rauhallinen ääntely ja se että en ollut uhkaava, enkä väkisin mennyt paijailemaan vaan hoidin homman rauhallisesti.) Ihmisenkaltaistin eläimen, ydintietoni siis sekaantui.
Lindeman yhdistää skeemojen sekoittamisen estämisen ja hallinnan eli kognitiivisen inhibition etuotsalohkoon, ja esittää että tässä on suuria synnynnäisiä eroja. ; Tätä muistuttava näkemys on se, että Baron-Cohenin mukaanhan tietty prosenttiosuus ihmiskunnasta ajattelee luonnostaan systematisoiden ja osa on keskittynyt ihmissuhteisiin ja osa yliluonnolliseen. Baron-Cohenin mukaan tässä on korrelaatiota sukupuolen kanssa; Hänestä miehet olisivat synnynnäisesti keskimäärin kiinnostuneempia kausaatiosta ja naiset ihmissuhteista. Vastaavia ajatuksia on esittänyt myös Päiviö Latvus, joka korostaa sitä että miehet ajattelevat enemmän deduktiivisesti ja naiset induktiivisesti. (Näiden kohdalla on vain muistettava että ei ole syytä tehdä keskiarvosta yleistystä: On myös naisia jotka ajattelevat "miesmäisesti" ja toisin päin.)
Lindemann ja Boyer siis hyväksyvät Humen kompleksin idean, mutta hylkäävät sen syyn. Kaikki tieto ei olekaan havainnoista opittua. Boyer korostaakin, että skeemoihin liittyvät asiat ovat itsepresentaation ulkopuolella; Toisin sanoen ihminen ei voi tietää tarkasti miten hän toimi kun hän havaitsee vaikka esineen tai kokee uskonnollisen kokemuksen: Tämä vaatii tutkimusta samaan tapaan kuin ihminen ei tiedä kaikkia sisäelimiensä aktivoitumisia itse, vaan asiat täytyy tarkkailla koneellisesti; Tutkija tarvitaan vaikka mieli ja suolisto ovat tietenkin kokijan omia. Lindemannin mukaan erilaisiin "taikauskoihin" luottavien kognitiivinen inhibitio on heikko ja skeptikoilla se taas on vahva. Tämä taas johtaa siihen että skeptikoilla tiedostamaton skeema ei nouse hallitsemaan tietoisuutta, jolloin omaa intuitiota myös pystytään käsittelemään rationaalisesti. He pääsevät siis hieman lähemmäksi. Tästä näkökannasta ei siis ole lainkaan ihmeellistä, että nimen omaan skeptisyydestään tunnettu Hume pääsi lähelle mielen ja mielikuvituksen toimintaa. Samalla selviää, miksi "hän ei päässyt loppuun asti" : Hume oli selvittämässä nojatuolista käsin asioita, joiden selvittäminen ei onnistu ilman tieteellistä materiaalia - jota hänen aikaanaan ei vielä ollut tarjolla.
Lindeman, kuten minäkin korostaa sitä, että olisi kuitenkin väärin jakaa ajattelu "oikeaan" ja "väärään". Ne ovat pikemminkin erilaisia.
(Risto K. Järvinen, "Älä usko kaikkeen mitä ajattelet", Skeptikko 1/2008)
Juttua on itse asiassa jo alustettu aikaisemmin blogissani. Tuolloin aiheenani olivat Havaitseminen ja harjoitellun ja synnynnäisen välinen ero.
David Hume mukaan ihmiset saivat kaikki käsityksensä aistihavainnoista. Hänen mukaansa mielikuvituskin vain värittelee ja yhdistelee jo havaittuja asioita. Toisin sanoen hän tyrmäsi ideamaailman tai puhtaan rationaalisen tiedon, joka vain olisi jossain saatavilla puhtaasti rationaalisesti. Hänen mukaansa eräs vääriä mielikuvia tuottava idea oli yhdistettyä eli kompleksi idea, on uskomusyhdistelmä, jonka osat on havaittu, mutta joiden yhdistelmää ei ole havaittu. Olemme nähneet siipiä, olemme nähneet hevosia mutta emme ole nähneet pegasoksia. Tälläisissä tapauksissa mielemme vain yhdistää nämä havaitut ajatukset yhteen väärin.
Hieman vastaavanlaista argumentaatiota on harjoittanut myös Pascal Boyer esitti kirjassaan "Ja ihminen loi jumalat" että ihmisen mieli koostuu erilaisista skeemoista, joiden pohjalta he jäsentävät todellisuutta. Tämä onkin tehtävänä melkoisen mutkikas. Hän viittaa aivotutkimuksen, kognitiotieteen tuottamiin havaintoihin, joiden mukaan ihmisen mielessä on valmiina erilaisia ratkaisupaketteja: Esimerkiksi kasvojen tunnistus on automaatio, ja jos tietty osa aivoista vaurioituu, tämä muille synnynnäinen ominaisuus on "lost forever": Hän nosti esiin esimerkin, jonka mukaan eräs mies ei tunnistanut henkilöitä toisistaan kasvojen perusteella automaattisesti, joten hän joutui ajattelemaan vaivaa nähden ihmisiä. Hän erotti ne muista ihmisisetä erilaisten yksityiskohtien kautta. Boyerin mukaan tunnistamme automaattisesti ja kulttuurisidonnaisesti koneet ja eläimet erilaisiksi: Esimerkiksi kun lapsi tai aikuinen näkee esineen, hän miettii sitä miten se toimii -ja hänen aivonsakin aktivoituvat alueilta jotka on liitetty toimintojen selvittämiseen- ja eläinten kohdalla aktivoituvat erilaiset alueet. Boyerin mukaan uskonnolliset näkemykset koostuvat siitä että näitä skeemoja sekoitetaan. Eli esineille annetaan inhimillisiä piirteitä, luonnolle annetaan inhimillisyyttä, kiveen tai kantoon yhdistetään eläimellisiä ominaisuuksia ja niin edes päin. Jos ajatus on sekava, se ei ole kiinnostava, ja jos se on skeeman mukainen, se ei ole yllättävä. Uskonnollinen ajatus on siksi juuri tietynlainen. Boyerin mukaan nämä rajaa sen minkälaisia uskontoja on ; Eri kulttuureissa samoihin muotoihin annetaan eri sisältöjä. Kirjassa onkin tästä kulttuurieroista mainio kohta, kun Boyer kertoo keskustelustaan erään kristityn kanssa. Boyer puhelee afrikan uskonnoista, ja kristitty kertoo miten vaatiikin työtä selvittää miten ihmiset uskovat niin hulluihin asioihin. Kuitenkin myös kristinusko sopii Boyerin ominaisuusluokitukseen. (Isyys ja rakkaus ja muut inhimilliset liitetään "kosmiseen" kohteeseen joka ei ole ihminen.)
Vastaavaa näkemystä on edustanut myös suomalainen Marjaana Lindeman. Hän korostaa että yksilön älykkyys, koulutus tai muut vastavat asiat eivät selitä uskontoa: Uskovaisissa on toisin sanoen sama määrä älykkäitä ja tyhmiä kuin eiuskovaisissakin. Lindeman korostaa -Boyerin tapaan- synnynnäisiä valmiuksia tiettyjen asioiden omaksumiseen ilman opetusta tai hyvin vähällä opetuksella- kasvojen tunnistaminenkin on automaatio, jonka vauva oppii tietyssä iässä. (Ja kun murrosiässä alamme ihastumaan ja "seukkaamaan", edustammeko todella jotain "vapautta"? Kyseessä on vastaavanlainen aikaan sidottu synnynnäinen oppimisasia, joka opitaan melko pienellä harjoituksella - susilapset osoittavat että seksuaalisuuden synty kuitenkin vaatii ihmiskontakteja. "Luonto ehkä vetää tikanpojan puuhun", mutta ei ihmistä seksuaalisuuteen.) Lindeman kutsuu tätä alasidonnaiseksi ydintiedoksi. Lindemanin mukaan yliluonnolliset uskomukset ja uskonnolliset kokemukset syntyvät juuri siitä kun eri ydintietojen osiot sekoitetaan keskenään, jolloin lopputuloksessa on elementtejä kahdesta tai useammasta eri systeemistä.
Samalla selviää miksi uskontoja ja uskomuksia on niin monta erilaista. Kombinaatioita on "älyttömän monta". Esimerkiksi yhdestä voisi mainita antropomorfismin, eli eläimen inhimillistämisen. Itse syyllistyin siihen tänään, kun ruokatunnilla menin rauhoittelemaan pientä pelkuripossua. Menin istumaan sen karsinaan ja juttelin sille, ja rapsuttelin sitä kun se tuli lähelle. Juttelin sille suomen kielellä siitä, kuinka siat ovat hassuja, kun pelkäävät ihmisiä vierotettuina porsaina, vaikka silloin ihmiset vain tuovat niille ruokaa ja virikkeitä ja juttelevat niille. Ja sitten kun sika on iso ja teuraskokoinen, ne ovat parhaita kavereita kun ollaan aina rapsittu. Juttelin Humen kanasta ja siitä kuinka Sartre ei selvästi tehnyt eksistentiaalisen tuskan käsitettä sioille. Lopetin legendaariseen lauseeseen. "Ei maailma siis ole noin kauhea. Tai no, itse asiassa olette aivan oikeassa: Elämä on perseestä, mutta onneksi siihen tottuu. Tosin sitten se jo loppuu." Tuon viimeisen kuulivat jo työkaveritkin. Mutta muutenhan juttu meni possulta yli ymmärryksen. (Sille riitti vain rauhallinen ääntely ja se että en ollut uhkaava, enkä väkisin mennyt paijailemaan vaan hoidin homman rauhallisesti.) Ihmisenkaltaistin eläimen, ydintietoni siis sekaantui.
Lindeman yhdistää skeemojen sekoittamisen estämisen ja hallinnan eli kognitiivisen inhibition etuotsalohkoon, ja esittää että tässä on suuria synnynnäisiä eroja. ; Tätä muistuttava näkemys on se, että Baron-Cohenin mukaanhan tietty prosenttiosuus ihmiskunnasta ajattelee luonnostaan systematisoiden ja osa on keskittynyt ihmissuhteisiin ja osa yliluonnolliseen. Baron-Cohenin mukaan tässä on korrelaatiota sukupuolen kanssa; Hänestä miehet olisivat synnynnäisesti keskimäärin kiinnostuneempia kausaatiosta ja naiset ihmissuhteista. Vastaavia ajatuksia on esittänyt myös Päiviö Latvus, joka korostaa sitä että miehet ajattelevat enemmän deduktiivisesti ja naiset induktiivisesti. (Näiden kohdalla on vain muistettava että ei ole syytä tehdä keskiarvosta yleistystä: On myös naisia jotka ajattelevat "miesmäisesti" ja toisin päin.)
Lindemann ja Boyer siis hyväksyvät Humen kompleksin idean, mutta hylkäävät sen syyn. Kaikki tieto ei olekaan havainnoista opittua. Boyer korostaakin, että skeemoihin liittyvät asiat ovat itsepresentaation ulkopuolella; Toisin sanoen ihminen ei voi tietää tarkasti miten hän toimi kun hän havaitsee vaikka esineen tai kokee uskonnollisen kokemuksen: Tämä vaatii tutkimusta samaan tapaan kuin ihminen ei tiedä kaikkia sisäelimiensä aktivoitumisia itse, vaan asiat täytyy tarkkailla koneellisesti; Tutkija tarvitaan vaikka mieli ja suolisto ovat tietenkin kokijan omia. Lindemannin mukaan erilaisiin "taikauskoihin" luottavien kognitiivinen inhibitio on heikko ja skeptikoilla se taas on vahva. Tämä taas johtaa siihen että skeptikoilla tiedostamaton skeema ei nouse hallitsemaan tietoisuutta, jolloin omaa intuitiota myös pystytään käsittelemään rationaalisesti. He pääsevät siis hieman lähemmäksi. Tästä näkökannasta ei siis ole lainkaan ihmeellistä, että nimen omaan skeptisyydestään tunnettu Hume pääsi lähelle mielen ja mielikuvituksen toimintaa. Samalla selviää, miksi "hän ei päässyt loppuun asti" : Hume oli selvittämässä nojatuolista käsin asioita, joiden selvittäminen ei onnistu ilman tieteellistä materiaalia - jota hänen aikaanaan ei vielä ollut tarjolla.
Lindeman, kuten minäkin korostaa sitä, että olisi kuitenkin väärin jakaa ajattelu "oikeaan" ja "väärään". Ne ovat pikemminkin erilaisia.
tiistai 25. maaliskuuta 2008
Harjoiteltua ja synnynnäistä.
Meinasin tänään nukahtaa junassa. Siinä puolitajuttomuuden vallitessa junan äänet muuttuivat, ne kuulostivat aivan tuulelta. Siitä mieleeni nousi se, kuinka automaattista äänien tunnistaminen itse asiassa on. Kun kuulen auton, tiedän että se on auto. Samoin hävittäjälentokoneen ja helikopterin erottaa toisistaan pelkän äänen perusteella, näkemättä koko härveliä. Samoin kuin näen kahvinkeittimen, en suinkaan tietoisesti ajattele että "ominaisuuskokonaisuus X joten kahvinkeitin".
Näissä esimerkeissä tunnistaminen on automaatio. Mutta tämä ei tarkoita sitä että se ei olisi harjoiteltu:
Jos esimerkiksi veisin ääninauhan, jossa on junan ääniä alkuasukkaille, jotka eivät koskaan ole nähneet junaa, he luultavasti yhdistäisivät äänet johonkin heille tuttuun. Todennäköisesti heillekin juna olisi tuulta. Helikopteri voisi kuulostaa erikoisen pedon murinalta tai vaikka jonkin erikoisen sammakon kurnutukselta. He eivät voisi tunnistaa laiteta äänen perusteella, koska eivät ole laitetta nähneetkään.
Taloustieteen opettajani Jukka Korhonen korostaa lintuharrastustaan, sitä kuinka lintobongari oppii tunnistamaan lintuja automaattisesti, miettimättä. Sama on tietysti tullut tunnetuksi myös miekkailun puolelta. Aluksi esimerkiksi otteenvaihtoa miettii kovasti, mutta nykyisin itsellä suurin ongelma on siinä, että kun se pitää jollekulle näyttää, pitää miettiä että miten sen tulikaan tehneeksi. (Käy kuin sadun tuhatjalkaiselle, joka tanssi taitavasti kunnes kateellinen taho kysyi missä järjestyksessä tämä liikutti jalkojaan. Sotkuhan siinä oli seurauksena)
Samanlaisia automaatioita voidaan opetella aika paljon. Jopa kitaransoiton opettajani aikanaan korosti että harjoittelu oli tärkeää, jotta tietyt asiat "menisivät selkäytimeen". (Mikä ilmeisesti viittaa reflekseihin.)
Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa taas kerrotaan erilaisista synnynnäisistä skeemoista. Ihminen luokittelee erilaisia asioita automaattisesti, nämä reagoinnit ovat itsepresentaation ulkopuolella, eli emme voi itsetarkastelulla lähestyä niitä (vaan niiden esiintuomiseen tarvitaan esimerkiksi aivokuvausta.) Esimerkiksi kasvojen tunnistaminen on automaattista, synnynnäistä. Kirjassa kerrotaan jopa leesioista, aivotoiminnan häiriöistä, jotka synnynnäisesti estävät kasvojen tunnistamisen. (Toki henkilö voi opetella yksityiskohtia koska vika ei ole varsinaisessa näkemisessä, tämä on kuitenkin aina vaivalloista verrattuna automaattiseen tunnistamiseen.) Samoin jos näemme että jokin kappale on lentämässä meille silmiin tai jos laitamme käden hellan levylle, syntyy automaattisesti silmien sulkeminen ja käden pois vetäminen (todellakin selkäytimestä.)
Mielestäni synnynnäinen ja harjoiteltu kohtaavat erikoisen hyvin eräässä pähkinätyypissä. Se on se "lastenlehtien suosikki", eli "etsi eroavaisuuksia". Siinä vierekkäin on kaksi kuvaa, joissa on pieniä eroja, joita pitää etsiä. Kun kuvat ovat vierekkäin, niitä on joskus melko haastavakin etsiä. Tämä taito voidaan kuitenkin oppia todella hyvin. Taitava erojen etsijä löytää eroja kadehdittavaa tahtia. Mutta siltikin yksinkertaisin tapa ratkaista näitä on joko skannata kuvat tai ottaa niistä kuvankaappaus tietokoneen "print screen" -nappulaa painaen, ja tekemällä kuvista GIF -animaation, jossa kuvat vaihtuvat "päällekkäin", esimerkiksi sekunnin tai puolen sekunnin välein. Pikselinkin kokoiset erot löytyvät, eikä tähän tarvita harjoittelua. Tämä on pinnallisesti katsoen erikoista, koska molemmissa haku perustuu redundanssiin, toisteisuuteen. Ei suinkaan ole pakotetttua, että päällekkäin asettelu olisi helpompi tapa, sillä jos kuvat ovat vain vierekkäin, ne ovat molemmat näkyvissä samanaikaisesti. Päällekkäin menevissä kuvissa vain toinen on kerralla näkyvissä. (Ilmeisesti meidän on ollut, esimerkiksi saalistajien huomaamisen kannalta, elintärkeämpää nähdä miten asiat muuttuvat, eli miten esim. pensaan lehdet liikkuvat, mikä vaatii paljon tietoa siitä miten ne olivat hetki sitten. Samasta syystä tärkeä jääkärin maastoutumistemppu on liikkumattomaksi painautuminen. Vaikka pusikkoa ei löytyisi, se on jo itsessään piiloutumista helpottava.)
Tämän lisäksi on muistettava, että usein arvaamme väärin. Monilla ihmisillä on luuloja siitä, kuinka he esimerkiksi tietävät lottonumeroita jollain systeemillä ennalta. Bingossa työskennellessäni siellä taas oli asiakkaana ihan järkevä ja mukava ihminen, joka oli aivan varma että "1 -kulmalapuilla ei voi voittaa". (Perustelu: Hän oli pelannut 20 vuotta, ei koskaan ollut voittanut sellaisella lapulla. Tosin oli kuulemma osannut välttää niitä alusta asti, joten ei ole koskaan edes pelannut sellaisella.) Toisaalta myös erilaisista deluusoista kärsivillä on erikoisia käsityksiä, joita he itse pitävät aivan varmoina.
Lisäksi monet ihmiset kokevat näkevänsä salattua tietoa "vaistonvaraisesti", automaattisest, tavalla jota he eivät voi selittää. He kutsuvat näitä värähtelyihin mukautumiseksi, Jumalan tuntemiseksi tai yhteydeksi luonnon kanssa. Tai Ki -voimaksi. Tälle käsitykselle ominaista on se, että se sisältää jotain esoteerista tai mystistä tietoa, jotain kokemusmaailman ulkopuolelta virtaavaa tietoa.
Voidaan siis sanoa että se, mitä kutsumme intuitiostamme on:
1: vaistoja
____1.1: Synnynnäisiä reflekesjä, joihin ei tarvita aivotoimintaa(käden vetäminen kuumalta hellan levyltä.)
____1.2: Synnynnäisiä aivotoiminnan mekaniikkaa (Kasvojen tunnistus)
2: opittua
____2.1: Harjoiteltua rutiinia (erilaisten mekaanisten suoritteiden toistaminen, kahvinkeittimen tunnistaminen ulkonäöltä)
____2.2: Harjoiteltua ajattelutapaa (asiantuntemus, joka antaa eräänlaista joustovoimaa, taito ratkaista uusia ongelmia vanhoilla keinoilla.)
3: luuloa
____3.1: Arvausta
____3.2: Mielenhäiriötä
4: esoteriaa.
____4.1: Synnynnäistä taitoa. (Synnynnäinen kyky ennustaa.)
____4.2: Salaista oppia (Noituus, joissa opettaja - oppilassuhde.)
Jotta voisimme puhua intuitiosta järkevästi, meidän tulisi jotenkin kyetä erottamaan yksi toisesta ja kolmannesta. Ja monen mielestä neljäskin tulisi ottaa huomioon. Joka tapauksessa pelkästä intuitiosta puhuminen on melko tyhjää, mikäli tuota analyysiä ei voida tehdä. Sillä näiden luokkien sisällöt eroavat toisistaan loppupeleissä erittäin paljon. Vaikka näennäisesti samanlaisen termin alle tiivistyvätkin.
Näissä esimerkeissä tunnistaminen on automaatio. Mutta tämä ei tarkoita sitä että se ei olisi harjoiteltu:
Jos esimerkiksi veisin ääninauhan, jossa on junan ääniä alkuasukkaille, jotka eivät koskaan ole nähneet junaa, he luultavasti yhdistäisivät äänet johonkin heille tuttuun. Todennäköisesti heillekin juna olisi tuulta. Helikopteri voisi kuulostaa erikoisen pedon murinalta tai vaikka jonkin erikoisen sammakon kurnutukselta. He eivät voisi tunnistaa laiteta äänen perusteella, koska eivät ole laitetta nähneetkään.
Taloustieteen opettajani Jukka Korhonen korostaa lintuharrastustaan, sitä kuinka lintobongari oppii tunnistamaan lintuja automaattisesti, miettimättä. Sama on tietysti tullut tunnetuksi myös miekkailun puolelta. Aluksi esimerkiksi otteenvaihtoa miettii kovasti, mutta nykyisin itsellä suurin ongelma on siinä, että kun se pitää jollekulle näyttää, pitää miettiä että miten sen tulikaan tehneeksi. (Käy kuin sadun tuhatjalkaiselle, joka tanssi taitavasti kunnes kateellinen taho kysyi missä järjestyksessä tämä liikutti jalkojaan. Sotkuhan siinä oli seurauksena)
Samanlaisia automaatioita voidaan opetella aika paljon. Jopa kitaransoiton opettajani aikanaan korosti että harjoittelu oli tärkeää, jotta tietyt asiat "menisivät selkäytimeen". (Mikä ilmeisesti viittaa reflekseihin.)
Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa taas kerrotaan erilaisista synnynnäisistä skeemoista. Ihminen luokittelee erilaisia asioita automaattisesti, nämä reagoinnit ovat itsepresentaation ulkopuolella, eli emme voi itsetarkastelulla lähestyä niitä (vaan niiden esiintuomiseen tarvitaan esimerkiksi aivokuvausta.) Esimerkiksi kasvojen tunnistaminen on automaattista, synnynnäistä. Kirjassa kerrotaan jopa leesioista, aivotoiminnan häiriöistä, jotka synnynnäisesti estävät kasvojen tunnistamisen. (Toki henkilö voi opetella yksityiskohtia koska vika ei ole varsinaisessa näkemisessä, tämä on kuitenkin aina vaivalloista verrattuna automaattiseen tunnistamiseen.) Samoin jos näemme että jokin kappale on lentämässä meille silmiin tai jos laitamme käden hellan levylle, syntyy automaattisesti silmien sulkeminen ja käden pois vetäminen (todellakin selkäytimestä.)
Mielestäni synnynnäinen ja harjoiteltu kohtaavat erikoisen hyvin eräässä pähkinätyypissä. Se on se "lastenlehtien suosikki", eli "etsi eroavaisuuksia". Siinä vierekkäin on kaksi kuvaa, joissa on pieniä eroja, joita pitää etsiä. Kun kuvat ovat vierekkäin, niitä on joskus melko haastavakin etsiä. Tämä taito voidaan kuitenkin oppia todella hyvin. Taitava erojen etsijä löytää eroja kadehdittavaa tahtia. Mutta siltikin yksinkertaisin tapa ratkaista näitä on joko skannata kuvat tai ottaa niistä kuvankaappaus tietokoneen "print screen" -nappulaa painaen, ja tekemällä kuvista GIF -animaation, jossa kuvat vaihtuvat "päällekkäin", esimerkiksi sekunnin tai puolen sekunnin välein. Pikselinkin kokoiset erot löytyvät, eikä tähän tarvita harjoittelua. Tämä on pinnallisesti katsoen erikoista, koska molemmissa haku perustuu redundanssiin, toisteisuuteen. Ei suinkaan ole pakotetttua, että päällekkäin asettelu olisi helpompi tapa, sillä jos kuvat ovat vain vierekkäin, ne ovat molemmat näkyvissä samanaikaisesti. Päällekkäin menevissä kuvissa vain toinen on kerralla näkyvissä. (Ilmeisesti meidän on ollut, esimerkiksi saalistajien huomaamisen kannalta, elintärkeämpää nähdä miten asiat muuttuvat, eli miten esim. pensaan lehdet liikkuvat, mikä vaatii paljon tietoa siitä miten ne olivat hetki sitten. Samasta syystä tärkeä jääkärin maastoutumistemppu on liikkumattomaksi painautuminen. Vaikka pusikkoa ei löytyisi, se on jo itsessään piiloutumista helpottava.)
Tämän lisäksi on muistettava, että usein arvaamme väärin. Monilla ihmisillä on luuloja siitä, kuinka he esimerkiksi tietävät lottonumeroita jollain systeemillä ennalta. Bingossa työskennellessäni siellä taas oli asiakkaana ihan järkevä ja mukava ihminen, joka oli aivan varma että "1 -kulmalapuilla ei voi voittaa". (Perustelu: Hän oli pelannut 20 vuotta, ei koskaan ollut voittanut sellaisella lapulla. Tosin oli kuulemma osannut välttää niitä alusta asti, joten ei ole koskaan edes pelannut sellaisella.) Toisaalta myös erilaisista deluusoista kärsivillä on erikoisia käsityksiä, joita he itse pitävät aivan varmoina.
Lisäksi monet ihmiset kokevat näkevänsä salattua tietoa "vaistonvaraisesti", automaattisest, tavalla jota he eivät voi selittää. He kutsuvat näitä värähtelyihin mukautumiseksi, Jumalan tuntemiseksi tai yhteydeksi luonnon kanssa. Tai Ki -voimaksi. Tälle käsitykselle ominaista on se, että se sisältää jotain esoteerista tai mystistä tietoa, jotain kokemusmaailman ulkopuolelta virtaavaa tietoa.
Voidaan siis sanoa että se, mitä kutsumme intuitiostamme on:
1: vaistoja
____1.1: Synnynnäisiä reflekesjä, joihin ei tarvita aivotoimintaa(käden vetäminen kuumalta hellan levyltä.)
____1.2: Synnynnäisiä aivotoiminnan mekaniikkaa (Kasvojen tunnistus)
2: opittua
____2.1: Harjoiteltua rutiinia (erilaisten mekaanisten suoritteiden toistaminen, kahvinkeittimen tunnistaminen ulkonäöltä)
____2.2: Harjoiteltua ajattelutapaa (asiantuntemus, joka antaa eräänlaista joustovoimaa, taito ratkaista uusia ongelmia vanhoilla keinoilla.)
3: luuloa
____3.1: Arvausta
____3.2: Mielenhäiriötä
4: esoteriaa.
____4.1: Synnynnäistä taitoa. (Synnynnäinen kyky ennustaa.)
____4.2: Salaista oppia (Noituus, joissa opettaja - oppilassuhde.)
Jotta voisimme puhua intuitiosta järkevästi, meidän tulisi jotenkin kyetä erottamaan yksi toisesta ja kolmannesta. Ja monen mielestä neljäskin tulisi ottaa huomioon. Joka tapauksessa pelkästä intuitiosta puhuminen on melko tyhjää, mikäli tuota analyysiä ei voida tehdä. Sillä näiden luokkien sisällöt eroavat toisistaan loppupeleissä erittäin paljon. Vaikka näennäisesti samanlaisen termin alle tiivistyvätkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)