maanantai 30. marraskuuta 2009

Agressiivisia uroksia ; Siitä miten kiltit pojat ovat (joskus) suosittuja.

Ihmiset helposti ajattelevat että evoluutio tarkoittaisi nimen omaan ominaisuuksien fiksoitumista kohti menevää prosessia. Eli jos jokin ominaisuus on hyödyllinen, adaptaatio, se yleistyy populaatiossa kunnes lopulta kaikilla on se. Samoin ihmiset ajattelevat että hyönteiset ovat yksinkertaisia olentoja. Samoin seksuaalinen iso lisääntyminen uroksella ajatellaan helposti olevan taistelun tulosta. Alfauros on iso soturi.

Onneksi näihin kaikkiin kohtiin löytyy yksinkertainen koe, joka pistää asioita hieman eri mittasuhteisiin.

Taustalla on se ajatus että naaras usein panostaa jälkeläisiin enemmän. Tätä kautta niiden jälkeläistuotanto on helpommin rajoitetumpaa kuin koiraalla, jonka tavoitteena olisi siis paritella mahdollisimman monen naaraan kanssa. Tästä seuraa seksuaalinen kilpailutilanne : Naaras haluaa paritella parhaiden urosten kanssa, kun taas urokset haluavat paritella mahdollisimman monen naaraan kanssa. Tästä seuraa usein erilaisia strategioita. Syynä on se, että toisen sukupuolen etu on toisen sukupuolen haitta, joten tästä syntyy "sukupuolten välistä asevarustelua". Tämä on seksuaalista antagoniaa.

Tähän soppaan iski koejärjestelyn Omar Eldakar. Juttu julkaistiin Science 6, 2009 -lehdessä nimellä "Population structure mediates sexual conflict in water striders."
Tutkimuskohteena olivat vesimittarit. (Ei ne koneet joiden kautta laskutetaan.)

Vesimittarithan ovat niitä suomessakin tuttuja veden pinnalla kuljeskelevia hyönteisiä. Ne liikkuvat vesien pinnalla jalkojensa varassa, ne ikään kävelevät vesien päällä, minkä veden pintajännitys mahdollistaa. Se voi myös hyppiä ja lentää. Ne elävät tyypillisesti pienissä löyhissä joukoissa. Ne ovat myös aika aggressiivisia olentoja ja ne löytävät saaliitaankin veden värähtelyjä seuraamana.

Eldakar otti tutkimusaiheekseen vesimittarilajin Aquarius remigis. Siinä on sukupuolten välistä kilpailua, joten se on loistava tutkimuskohde. Niiden seksuaalikäyttäytyminen on usein "raiskauksenmakuinen". Eli uros aggressiivisesti hyppää naaraan päälle. Tämä mahdollistaa sen, että muut koiraat "eivät pääse pesällä". Aggressiivisuus auttaa kiinniotossa että muiden koiraiden poisajamisessa. Osa oli kuitenkin "kilttejä kunnon miehiä". Eldakar miettikin sitä mitä tässä tilanteessa "tulee miettiä". Eli miksi ihmeessä kaikki koiraat eivät ole aggressiivisia. Jos aggressiivisuudesta on hyötyä, sen voisi luulla olevan kaikilla.

Hän tekikin testin. Hän vertaili vesimittareiden käytöstä siten että tehtiin isohko keinotekoinen lampi. Ensimmäisessä tilassa se oli avoin, eli vesimittarit voivat vaeltaa halutessaan pikkuryhmittymästä toiseen. (Nehän elivät pienikokoisissa löyhissä joukoissa eikä isoissa tiivissä parvissa.) Toisessa osasto pistettiin esteitä täyteen niin että vaeltelu ei onnistunut. Näiden välille saatiin isoja eroja.

Eldakar huomasi että naaraat eivät pitäneet ahdistelusta. Aggressiivisuus oli sille vaara ja haitta. Jos pakotiet oli suljettu naaraat jaettiin ikään kuin "nollasummapelinä". Koiraalle taistelussa oli tietyn suuruinen "palkintopotti", joka jaettiin voittajien kesken. Aggressiivisuus kannatti. Jos pakeneminen oli toisaalla, pelin henki muuttui täysin. Naaras lähti yksinkertaisesti pakoon aggressiivisia koiraita ja siirtyi niiden koiraiden pariin jotka eivät olleet aggressiivisia. Tätä kautta aggressiivisuus leikkasi voittopotista siivun pois, voitettavaa oli vähemmän. Rauhalliset koiraat pääsivät lisääntymään koska naaraat hakeutuivat niiden luo ja muodostivat tätä kautta pienen löyhän parven. Näin epäaggressiivisuus sai etua.

Näissä on tietysti optimointitasapaino. Jos olet ainut aggressiivinen, ei naaras pelästy, kun ei ole sitä kokonaan aggressiivista laumaa. Tätä kautta hyönteisillä syntyy olosuhteista riippuvainen suhdeluku. On jokin määrä aggressiivisia ja jokin määrä epäaggressiivisia koiraita. On hyvä muistaa että kannattava strategiahan riippuu sekä (1) siitä missä ollaan että (2) siitä mitä muista strategioita käyttäviä on samanaikaisesti.

Tietenkään tästä ei voida vetää hirveitä johtopäätöksiä ihmisten seksuaalisuuteen, saati seksuaalietiikkaan. Eläinmaailmasta löytyy jos jonkinlaista lisääntymisstrategiaa. Eräät punkit esimerkiksi lisääntyvät siten että koiraat siittävät sisarensa ja kuolevat. Naaraat eivät näe muita koiraita kuin veljiään ja tämän varassa on lajin seksuaalinen lisääntyminen. Vedä tästä sitten päätelmiä siitä miten insestiin pitää suhtautua!
1: Tosin tässä tarinassa voi nähdä "eettisiä piirteitä". Kiltti mies saa naisen. Aggressiivinen uros on pelottava jolta haetaan turvaa. Mutta nämä eettiset piirteet tulevat siitä että ihmisillä on tietty esinäkemys siitä minkälainen toiminta olisi ihmiseltä "soveliasta". Siksi punkkejen kohdalla ei tule samanlaista eettistä virettä, insesti tuntuu niiden kohdalla jopa hieman inhottavalta, vaikka kyseessä onkin vain punkki eikä ihminen.

Tosin on hyvä miettiä seuraavaa: Mitä sosiaalisempi ja vuorovaikutuksessa oleva eliölaji on kyseessä, sitä enemmän siinä tavallisesti esiintyy seksuaalista antagoniaa, eli tälläistä kilpailua. Ihmiset ovat suorastaan supersosiaalisia, joten on luultavaa että jännitteitä löytyy. Ei siksi ole välttämättä ihme jos "naiset ovat venuksesta ja miehet marsista". Tosin kasvatus ja kulttuuri voivat tässä vaikuttaa paljonkin. (Olipa kyseessä sitten geenien ohjaama tai koulutettu käyttäytyminen, heritabiliteetti on usein ympäristöön sidottu, eli ominaisuus ilmenee geenin kautta enemmän tai eri tavalla toisissa ympäristöissä kuin toisissa. Jopa silloin kun kyseessä on sellaiset puhtasti fyysiset asiat kuin koko.)

Täydellisyyden tavoittelu.

Täydellisyyttä pidetään ihmisten parissa arvossa. Siihen on kuitenkin suhtauduttu hyvinkin eri tavalla.

Itämaisessa perinteessä täydellisyys on ollut läsnäoleva asia. Esimerkiksi ZEN:issä ajatellaan että kukka on täydellinen kukka, ja kaunis. Kuollut kukka on täydellinen kuollut kukka, ja sellaisenaan myös kaunis. Tässä täydellisyys korostuu harmoniana. Siksi ihmisen tulisi tavoitella sitä että hän kokisi elämänsä virtaamisena täydellisyyden tilasta toiseen. Tämä voi tuntua ristiriitaiselta, mutta takana on ajatus siitä että oksa osaa olla luonnollinen ja tätä kautta harmoniassa. Ihminen sen sijaan ajautuu helposti syrjään tästä tilasta. Siksi luonnollinen ja "helppo tila" ihmiselle voi olla vaikeaa saavuttaa.
1: Itämaisesta ajattelusta tämä sopii erityisen hyvin teetaiteeseen, chadō:n (茶道). Siinä ikään kuin seremonialliesti tavoitellaan mahdollisimman harmonista teetapahtumaa. Ja äärimmilleen ritualisoituneena se myös tuntuu luonnolliselta ja helpolta. Tämä on harmonia jota tavoitellaan. Siinä käytetty chawan -kuppi (茶碗) on arvostettu ja usein hinnaltaankin kallis. Erikoista näissä kupeissa on se, että epätäydellisyydet, epäsymmetriat, virheet ja oudot muotoutumat ovat arvostettuja. Näissä kupeissa asettelukin tehdään niin että nämä virheet ovat ikään kuin näkyvällä puolella. Virheellisyys on ikään kuin viimeinen piirto.

Länsimaissa taas on ajateltu että täydellisyys on tietty harvinainen asiantila. Esimerkiksi kristinuskossa korostetaan sitä että ihminen ei voi elää täydellisesti, hän on automaattisesti syntinen ja tätä kautta puutteellinen ja velkaa Jumalalle. Äärimmilleen pelkistettynä tämä näkyykin perisynnissä.
1: Länsimaissa virhellisyydet kohdataan armon kautta. Itse asiassa kristinusko tuntuu vaativalta ja julmalta uskonnolta jossa vaaditaan paljon. Kuitenkin käytännössä se nojaa paljon armopuheeseen. Uskovaisetkin puhuvat siihen liitetyistä asioista, kuten pelastuksesta. Ja itse asiassa kun uskova puolustaa uskoaan, hän ei puolusta täydellisyydentavoittelua ja vaativaisuutta vaan korostaan sitä miten uskova saa virheellisyytensä ja vikansa anteeksi.Molemmissa perinteissä nostin tarkoituksella esiin virheellisyyden. Ja täydellisyyden. Sillä ajattelin heittää pari sanaa perfektionismista, täydellisyyden tavoittelemisesta.

Sillä tosiasiassa tekeminen on yleensä jollain tavalla onnistumista ja epäonnistumista. Perfektionistin täytyy kestää epäonnistumisia. Selviytymiseen on eri keinoja: Itämainen ihminen miettii että miten epäonnistumisessa oli sittenkin mukana jotain kaunista, ehkä yllättävääkin. Länsimainen taas ajattelee että moka on saatu anteeksi (ja ei kun kohti uusia kämmäilyjä!) Perfektionistilla onkin periaatteessa mahdollista vain kaksi tapaa:
1: Sellainen, jossa hän välttää asioiden tekemistä. Kun epäonnistuminen on paha asia, ja huonon tuotoksen synnyttäminen ikävää, on helppoa olla tekemättä mitään. Perfektionistinen laiskuus johtuu osittain epäonnistumisen pelosta, ja osin siitä että ei yleensä halua tehdä mitään huonoa maailmaa huonontamaan.
2: Harjoittelu ja tekeminen virheistä huolimatta, tavoitteena asian paremmin hoitaminen. Asioita tehdään ja virheet vain otetaan vastaan ja kestetään. Tähän liittyy harjoittelu. Itämaisessa perinteessä harjoitus on näkyvä muoto joka muistuttaa rituaalia. Tämä selittää osittain esimerkiksi samuraisotureiden jousiammunta- ja miekkailutaidot. Niistä tehtiin ikään kuin elämäntapa. Länsimaissa taas keskityttiin anteeksiantorituaaleihin ja yrittämiseen.

Perfektionismi voi näistä huolimatta aikaansaada erikoisia tilanteita. Tätä kutsutaan helposti "nipottamiseksi". Tästä yksi esimerkki on taiteita opiskelevan sisareni tapa. Hän ei suostunut ottamaan "tavallisia poseerausvalokuvia", koska jokin olosuhde ei ollut siihen sopiva. Ymmärrän tämän tavallaan itsekin. Jos joku pistäisi minut "vain heiluttamaan miekkaa sillai tavallisesti" olisi päässä yksi jos toinenkin verisuoni odottamassa ratkeamista. Eihän sitä voi tehdä tahalleen huonosti. Virheitä tulee tehtyä ilmankin. Virheitä on kohdattava mutta niistä voi pyrkiä eroon.
1: Joku voisi kuitenkin sanoa että aina ei tarvitsisi nipottaakaan. Vaikka olisi taiteilija, voi silti joskus ottaa luvan kanssa tylsän sanomattoman tavallisen kuvan tavalliseen valokuva -albumiin. Se kuva voisi silti kertoa vaikka jostain kohtaamisesta. Joku voisi sanoa siihen vedoten että "olin tuolla".

Eri lähestymistavat ovat johtaneet erilaisiin kulttuureihin. Molemmissa on mukana "tiettyä menestyneisyyttä" verrattuna moneen muuhun kulttuuriin. Tietyllä halulla parantaa asioita, hioa niitä kohti harmoniaa tai täydellisyyttä, yhdistettynä siihen että virheitä tästä huolimatta sallitaan, ovat varmasti liitoksissa tähän.
Kirjoittaja kärsii jonkinasteisesta perfektionistisista taipumuksista. Toisissa asioissa hän välttää tekemistä ylipäätään, epäonnistumisen pelossa. Toisissa taas rynnistää pakkomielteen voimin häseltämään ajatuksena että huomenna tulisi tehtyä asiat vähemmän paskasti. Tästä seuraa luonnollisesti se, että maailma näyttää ikään kuin "Seppo Rädystettynä". Asiat on luokiteltavissa sen mukaan miten "paskaa" ne ovat. Se ei ole kovin ZEN. Mutta se saa kelvata siihen asti kunnes ZEN tulee vastaan.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Seksuaaliterveyden moralismi & seksuaalitasa -arvohierarkia.

Seksuaalinen vallankumous muutti paljon asioita. Ennen sitä seksuaalikulttuuri oli tiukka. Asiaa käsiteltiin moralismin kautta, ja seksi nähtiin lähinnä lisääntymisen kautta. "Naisen piti laittaa silmät kiinni ja ajatella isänmaata." Seksuaalinäkemys oli patriarkaalinen ja heteronormatiivinen. Muunlainen seksuaalinen toteuttaminen oli jollain tavalla huonoa, olipa kyseessä sitten homoseksualisuus tai masturbaatio.

Nykyisin puhutaan seksuaaliterveydestä. Virallisesti tarkastellen nykyinen lähestymistapa eroaa vanhasta yhtä paljon, kuin poppamiehen sadetanssi meteorologin sääennustamisesta. Esimerkiksi suomalainen Ilpo Helén on sitä mieltä että aikamme seksuaalietiikkaa luonnehtii vahvasti liberalismi. Tämä on aivan totta, ainakin jos aiheena on naisten ja seksuaali vähemmistöjen oikeudet. Monenlaiset erilaiset suuntautumiset sallitaan. Sellaiset joita on ennen pidetty ehdottomasti syntisinä ja kiellettyinä.

Medikalisaatio, eli miten moralismi kitketään uudelleennimeämällä se.

Valtatyhjiöt ovat kuitenkin tässä(kin) kohden täyttyneet. Virallisesti puheissa ei olla moralisteja. Sen sijaan puhutaan seksuaaliterveydestä. Tässä mukaan tuleekin vanha kunnon medikalisaatio. Tätä arvojen lääketieteelliseen puheeseen kätkemistä on itse asiassa tehty ennenkin. Ennen sitä kohdistettiin homoseksuaaleihin. Poikkeavasta tehtiin perverssiä, poikkeavuutta, sukupuolielinten väärinkäyttöä, mielenvikaisuutta. Silloin puhetta pintapuolisesti tarkastellen näytti siltä että puhuttiin vain mielenterveydestä ilman että takana olisi tietyn uskonnollisen vakaumuksen tunkemista koko yhteiskunnan seurattavaksi. Nykyisin homoseksuaaleja ei tietenkään kohdella näin.

Medikalisaatio on yhdellä tavalla "the Oldest Trick in Book". Sen avulla voidaan ideologisia pyrintöjä piilottaa tehokkaasti. Piilottamisen jälkeen niiden esillesaamiseen tarvitaan oveluutta ja "hyvää tiedettä", joka on yleensä paljon työläämpää ja hitaampaa tehdä.
1: Esimerkiksi olen törmännyt väitteeseen että avioliittoa ei pidä sallia, koska perhe on ensi sijassa lisääntymisyksikkö. Tämä oli kuulemma "ihan biologiaa", eli mitään arvoja mukana ei ollut. Homoseksuaalisuus oli siis vain vääristymä, perversio, epäluonnollinen, epäterve ja muutenkin huono. Kun sitten esiin nostetaan se, pitääkö avioliitot rajata myös niiltä heteropareilta jotka ovat hedelmättömiä, ja vastaus ei ollutkaan "lisääntymisteorian" mukainen, oli selvää että medikalisoinnin takana oli tiettyjä arvoja.

Tätä kautta (jälleen) medikalisaatio on kikkana astunut moralisoijan rooliin. Sen kohdistumiset ovat muuttuneet. Osassa asioissa ei ole tapahtunut mitään muutosta : Käytännön suhtautuminen ja esitetty närkästys ei sisällöllisesti ole muuttunut. Vain esitystapa on. Yhtenä avainilmiönä tässä on "huolestuneisuus". Sanotaan suoraan, pelko.

Huolipuhe 1: Tytöt uhreina.

Nykyisin "paheet" eivät vie "Helvettiin", vaan "vääräksi leimattu seksuaalisuuden toteuttainen" "uhkaa seksuaalista terveyttä". Tämän määritelmä on yleisyydestään ja käytöstään huolimatta valtaosalle sitä käyttävistä "hakusessa". Kaikki puhuvat siitä mutta kukaan ei oikein osaa sanoa mitä se on. Ja silloin kun osaa, ei yleensä osaa selittää miten se eroaa vanhasta tavasta kokea moraalstista ylimielisyyttä jotain ryhmää kohtaan.

Varsinkin naiseksi kasvavista ollaan huolissaan. Susanna Paasonen onkin esittänyt että tässä on runsaasti "kolmannen persoonan" huolipuhetta. Huoli kohdistetaan aina joihinkin "toisiin ihmisiin". Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi tyttöihin kohdistetaan huolia joita nämä itse eivät koe. Ideana on siis eräänlainen säälillä toiseuttaja. Jokin ryhmä nähdään pelkästään vaarassaolevana uhrina. Tämän päälle saadaan helposti rakennettua erilaista hysteriaa.
1: Tytöt ovat tässä perinteinen huolen kohde. Ennen naisten seksuaalisuutta pelättiin ja esitettiin jopa että nainen voisi tyystin menettää mielenterveytensä seksissä. Nykyisin pelkoa esitetään hyvin samalla tavalla. Nykyisestä huolesta voisi lainata Anna Kontulaa, joka on esittänyt että jos joku nuori tai esiteini kulkee liian lyhyessä hameessa, niin häntä säälitellään heti "pornoistuvan median uhrina". Kukaan ei sen sijaan mieti että on hienoa kun hän on alkanut ymmärtämään itsensä naisena ja kokeilee siihen liittyviä asioita. Tässä kohden aika ei ole itse asiassa muuttanut mitään.
___1.1: Tavallaan onkin erikoista, että nimen omaan vanhoillisimpia arvoja liittyy juuri feminismin nimissä esitettyihin asioihin. Se kun kuitenkin esiintyy puheissaan erityisenä vapauttajana. En usko että toiminta on niinkään "koko feminismissä", koska esimerkiksi Anna Kontula on feministi. Suurta linjaa puheissa se sen sijaan pitää.

Huolipuhe 2: Pojat viettiensä orjina.

Pojatkaan eivät tietenkään ole välttyneet "huolipuheelta". Siinä missä tyttöjen mielenterveyden katsotaan järkkyvän, pojista pelätään tulevan jonkinlaisia seksuaalisia ahdistelijoita. Tytöstä pelätään tulevaa uhria, pojasta rikoksentekijää. Tässäkin kohden näkemykset sukupuolista ovat hyvin vanhakantaiset. Kristillisessä näkemyksessä naisella on seksuaalinen valta tehdä miehet hulluiksi, ja siksi hyveellinen nainen oli siveä. Tästä syntyi ihanne, neitsytkultti. Palvotaan seksuaalisuutensa kieltävää ja kätkevää.

Epätasa -arvoinen asetelma tulee esille yhteiskunnassa monella tavalla. Muistan kuinka nuorempana pelleilin internetissä. Tein samanlaisen tarinan, jossa ideana oli kertomus baari -illasta, joka päättyi seksuaaliseen kieltäytymiseen ja siihen miten toinen oli ottanut aggressiivisen asenteen ja suuttunut. Tarinat oli eri foorumeilla ja toisessa toimijana oli mies ja toisessa nainen. "Sukupuolenvaihdos" teki yllättävän ison eron reagointeihin. Jos mies suuttuu kieltäytymisestä, tämä on sika. Sen sijaan jos mies kieltäytyy, tämä rajoittaa naista ja siitä on OK suuttua, mieshän suoraan vihjaa epäattraktiivisuudesta. Toisin sanoen mies nähdään vanhakantaisesesti "aina valmiina" -ihanteen toteuttajana. Miehen on haluttava aina, joten naiselle jää rooli kieltäytyjänä tai suostujana. Tämä tarkoittaa sitä että tässä diskurssissa päätäntävalta nähdään vain naiselle kuuluvana.

Tämä ei tietenkään ole "riittävän kattava" ollakseen mikään varsinainen todiste. Mutta vastaavaa ilmiötä on oikeastikin.

Ehkä hupaisin esimerkki tästä löytyy Anna Kontulalta. "Tästä äiti varoitti" -kirjassa on kaksi kuvaa suuseksistä. Toisessa on feministien "paheksuma tapa", jossa nainen on polvillaan hoitamaassa asioita. Se edustaa alistussuhdetta. Toisessa on feministien "hyväksymä tapa", jossa mies on polvillaan. Kontulan mukaan ne, jotka ääneen ilmoittavat hyväksyvänsä ensimmäistä, pidetään eräänlaisina "feminismin rintamakarkureina". Toisin sanoen vallankäyttö sallitaan toiseen suuntaan, mutta ei toiseen suuntaan. Tämä viittaa epätasa -arvoon suhtautumisessa eri sukupuolten välillä. Kontula itse esittää että voi olla feministi ja silti pitää näistä "feministisesti epäkorrekteista" toimintamalleista ja harjoittaa niitä. Koko feminismin sallitun kenttä voidaan vapauttaa.

Poikien kohdalla yksi suurimmista "kolmannen persoonan peloista" on pornografia. Olen melko varma siitä että tässä on juuri "kolmannen yksilön" pelkoa. Pelkääjät eivät itse ole olleet pornoa katsovia poikia. Tämä on itselle vieras taho, jota pelätään. Tästä yleisin pelonaihe on ns. "porno oppikirjana" -pelko.

Pelko ei tietenkään ole sinällään asiaton. Pornografiaahan ei voi sellaisenaan soveltaa. Syykin on oikeastaan ilmiselvä: Pornoa tehdään katseltavaksi, kun taas itse toimintaa tehdään "käyttömukavuutta silmälläpitäen". Eli pornografiassa maksimoidaan näkyvyyttä. Tätä kautta mukaan valikoituu akrobaattisia ja käytännössä toimimattomia ja epäkäytännöllisiä asentoja. Kun seksiä tekee itse, sitä harvemmin miettii että näkyykö tästä mahdollisimman hyvin katselijoillle. Nimittäin jos tunne katselijoista tulisi mukaan, voisi toiminta ns. vaikeutua.

Tässä ajatellaan että raju seksi opettaa pojista rajun seksin harjoittajia. Kuitenkin ainakin omakohtaisesti suuri osa pornografiasta on ollut "vertaisviihdettä". Eli sitä on käytetty jonkinlaisen kauhistelun kohteena. Esimerkiksi yläasteella kävin erään ystäväni luona, ja siellä sitten yksi kaveri otti hartioista kiinni ja toinen laittoi päälle "Villen videoita" (Ville oli vanhempi poika, ei kaveri mutta asui "kaverin kanssa samassa talossa samana perheenä"). Sanotaan näin että tarkoituksena oli järkyttää, sitä katsottiin ensisijassa uteliaan järkytyksen kautta. Eikä kyseinen video lisännyt ainakaan minun intoa tuplapenetraatioon, jota siinä näkyi, itse asiassa päin vastoin. Voidaan jopa sanoa että tämä oli "oppimiskokemus, jossa kasvatettiin tietoisuutta haluamisestaa sitä kautta että tietää mitä ei halua." (Jolla argumentein perustellaan mm. moniarvoisuutta.)

Seksuaalitasa -arvohierarkia.

Jos tasa -arvokeskustelu olisi nimensä mukainen, tuo otsikko olisi oksymoroni. Kuitenkaan kaikkiin ei suhtauduta yhtä hyvin. Kontulan esityksen mukaan arvohierarkiassa huipulla on heteropari, ja alimpana ovat seksityöläiset. Seksityöläinen on vahvasti uhri. Kontulan näkemyksessä isoa vääntöä saikin se, että hänestä seksityöläisyys voi olla emansipatorinen valinta. Seksityöläisten alemmasta arvosta ei siis ole ristiriitaa keskustelussa. Vain ja ainoastaan siitä kuuluuko sillä olla alempi hierarkia -arvo on keskustelun alla.

Karkeasti tässä käu seuraavasti: Seksuaaliset vähemmistöt ja sukupuolet sekä toteutustavat on arvotettuja. Valtahierarkian huippu on selkeästi arvotettu heteroseksuaaliselle naiselle, tämän seksuaalista toteuttamista tuetaan ja parannetaan sekä kehitetään. Homoseksuaaleja ja lesboja suvaitaan, eli niiden olemassaolo hyväksytään, kuitenkin "hopeasijalla". Muut tahot ovat toiseutettuja. Sovinistejen puheista huolimatta pohjalla ei kuitenkaan ole heteromies, vaan seksityöläinen. Ja nimen omaan naisseksityöläinen. Mieshuorassa voidaan vielä nähdä jotain vapautta ja yritteliäisyyttä. Naishuora taas on joko uhri, hyväksikäytetty tai mielenterveydeltään horjuva. Alimpaan kastiin ei päästä siis vihalla, jota kohdistetaan seksiä ostaviin miehiin. Alimpaan kastii pääsee alistuskeinoista tehokkaimmalla, säälillä.

Porno vs. terveysvalistus.

Kuitenkin voidaan kysyä onko porno kaikesta huolimatta "niin kaukana" kuin esitetään. Ainakin tästä herää vahvoja epäilyksiä, kun esiin nostetaan seksuaalivalistus. Seksuaalivalistuksen ja käytännön välillä on valtava kuilu. Ja tämä kuilu on ensisijassa emotionaalinen. Sillä siinä missä pornografiassa on mukana naurettavia tunteisiin vetoavia -elementtejä, kuten naisen ulvovia orgasmeja jotka tulevat siitä kun mies laukeaa hänen päälleen, on seksuaalivalistus kylmän mekaanista.

Seksivalistus ei sinällään tervettä suhtautumista seksiin. Se opettaa lähinnä selviämään siihen liittyvistä ongelmista.

Koulutuksessa ylipäätään itse seksuaalisuus nähdään akti(o)kuvauksena. Sen kulku kuvataan tapahtumasarjana. Esimerkiksi seuraavaan malliin (Turunen, "Ihminen", sivu 135) "Yhdynnässä siemenneste saatetaan emättimeen. Samalla tavalla kuin monilla muilla eläimillä, tapahtumaan liittyy edeltävää rituaalinomaista käyttäytymistä. Psyykkisillä tekijöillä ja ympäristöllä on suuri vaikutus sen onnistumiselle" ..." Emättimeen viedyn siittimen edestakaiset liikkeet ylläpitävät seksuaalisia ärsykkeitä. Emättimen läpimitta pienenee tässä vaiheessa etuosasta mutta laajenee takaosasta." ... Toki tämä on asiallista tietää. Toisena aiheena aina seksin ikävät puolet ja seuraukset. Kun "mies kovalla peeniksellään" tulee, on seurauksena sukupuolitauteja ja abortti. Kondomit auttavat, mutta voivat mennä rikki. Loppuun muistetaan sanoa "seksi on iloinen asia". Tässä kohden teksti on itse asiassa hyvin lähellä sitä vanhaa moralismia. Seksi on vaaran paikka, ja seksuaaliterveys tarkoittaa sitä että välttää asian tekemistä "suunnilleen viimeiseen asti".

Kun katsoo tätä ja muistaa millaista on elää hormonihirviöistä teini -ikää, niin ei ole ihme että porno kiinnostaa enemmän. Syynä lienee tietty "toivottavuus". Pornografiassa on aika usein myös ns. "kivaa". Koulussa esitetty on kylmempää, ja se tuntuu tätä kautta eitoivotummalta. (Joka laittoman usein tarkoittaa samaa kuin "se unohdettavampi asia".)

Kontekstiin asettaminen.

Koska tässä höpisin monenlaisista näkökulmista, on lopuksi hyvä muistuttaa mitä oikein ajoin takaa koko tässä prosessissa. Tämä on erityisen tärkeää koska mainitsin ideologiat. Moni ajattelee että mikä tahansa ideologinen sävytys tai tausta tarkoittaa että "on väärässä". Näin ei tietenkään ole. Tosiasiaväitteet ovat tosiasiaväitteitä : Se, että jokin ideologia kannattaa jotain on irrelevantti piirre.

Tässä en tietenkään moiti esimerkiksi koulun seksivalistusksen asioita itsessään. On esimerkiksi hyvää tietää miten kondomi auttaa sukupuolitauteja vastaan. On hyvä tietää että on olemassa kuppa joka voi hoitamattomana "syödä aivot". Ongelma on enemmän siinä että seksistä jää sen pohjalta tunteeton sävy. Kun valistuksessa irrotetaan aihe siihen liittyvistä tunteista, jää mieleen tyhjiötä. Sillä ainakin minä en ole koskaan kyennyt näkemään omaa seksuaalista toteuttamista tunteista irrallisena. Päin vastoin, se tunnepuoli on jopa monin kerroin tärkeämpi. Kun tunneilmaisu jää viileään "Seksi on iloinen asia" -tyyppisten sloganien alle, jää tilaa. Ja juuri tässä tilassa pornografian mahdolliset riskit saavat tilaa. Kun "itse tapahtumasta" saa vain "kylmää kliinisyyttä" ja "kaupallistettua näyttävyyttä joka esittää myyvänsä tunnetta", ei olisi ihan kovin suuri ihme jos näkemykset suoritteista vääristyvät. (Tosin luulen että suurin riski tässä on se, että seksiä harjoitetaan epäkäytännöllisillä ja koomisilla tavoilla. Raiskauksen teko pornon pohjalta on sen sijaan harhaluulo. Myytti joka on ideologisista ennakkoluuloista syntynyt ja propagandasyistä levinnyt ja saanut suosiota..)

Sama koskee tietysti myös "uhripuhetta". Uhripuheella yritetään normittaa. Toisaalta kuitenkin maailma ei ole myöskään mikään riskitön paikka : Nyky -yhteiskunnassa monet asiat on tehty paitsi sallituiksi, myös sellaisiksi että niitä odotetaan. Eli siinä missä asia olisi hyvä "luvallisena", siitä tehdään nyt jotain jonka viivästyminen on "epänormaalia", jollain lailla sairasta.
1: Tästä seuraa se, että lapset kyselevät että onko heissä jokin vika kun heitä "ei 15 veenä kiinnosta". Tai "oon jo 12, ei ole vielä menkat, olenko epänormaali". (Toki ymmärrän tässä takana olevaa huolta ja epävarmuutta : Olinhan itsekin lukiossa ennen kuin äänenmurros alkoi. Ja muutenkin olin "jälkijunassa" fyysisen kehityksen rintamalla.) Minusta tärkeintä onkin se, että asiaan ei liitettäisi "kehitysvaatimuksia".

Samoin olen sitä mieltä että seksiin liittyvään kieltäytymismahdollisuuteen on suhtauduttava tiukasti. Esimerkiksi minulla tärskäytti "moraalisennärkästyksen ja kolmannen persoonan huolen" kun luin seuraavaa: "Ammattiin opiskelevista tytöistä 12 prosenttia sanoi olleensa yhdynnässä vastentahtoisesti. Lukiolaistytöillä vastaava luku oli 5 prosenttia." Huolestuttavia lukuja.
1: Joku voisi ensin luulla että olisin ajamassa jotain pakkoseksiä, jossa odotettaisiin seksiä yhä enemmän ja vähemmillä rajoitteilla. Kuitenkin olen enemmänkin ajamassa sitä että henkilökohtaisesta rajasta osattaisiin pitää "ihan itse huoli". Tässä yhteydessä korostaisin jopa sellaista "epämaskuliinista" juttua kuin "kieltäytymismahdollisuutta miehille". Miehen kieltäytymisen mukana ei saisi mennä sukupuolen edustaminen. Kieltäytyvä mies nähdään helposti kyseenalaistavassa valossa. (Mitä ajaa sekä "sovinismi" että "telaketjufeminismi". "Asiallinen feminismi" taas harvemmin.)
___1.1: Tosin tässä kohden aika näyttää tekevän asioita hyvään suuntaan. Nimittäin : "Pojista 91-94 prosenttia ja tytöistä 95-97 prosenttia kokee, että on helppoa kieltäytyä sellaisesta seksuaalikäyttäytymisestä, jota ei halua."

Lisäksi uskon että terveyskasvattajat yrittävät tehdä työnsä hyvin. Moni varmasti jopa panostaa siihen että seksi saataisiin ilmenemään muutenkin kuin "rangaistustensa kautta", negatiivisesti sävyttyneenä. (Pirun vaikeaa se kuitenkin on.) Itse asiassa painottaisinkin tässä nimen omaan syyllisyyden siirtämistä pois instituutioilta. Koulu, feminismi, sovinismi, kristinusko.. ovat toki vaikutusvaltaisia. Mutta tosiasiassa suurin vaikuttaja tässä on yhteiskunnan yleinen jutustelu.

Arvot toimivat elämässä. Harvalla on akateemista todistusta, koulutusta tai muutakaan vastaavaa. Ne eivät siis vaikuta, koska niitä ei ole edes luettu, saati sisäistetty. Siksi tälläinen instituutioihin siirtäminen on tavallaan keskustelun siirtämistä "epäolennaiseen". Demonisoivat huolipuheet ja muut vastaavat huonot asiat käydään ensi sijassa kodeissa, kaduilla, kahviloissa, työpaikoilla, nettifoorumeilla...

Opi logiikkaa Kaken ja Maken kanssa.

lauantai 28. marraskuuta 2009

Graffitit ja taidekokemus.

Unkurissa kirjoiteltiin graffiteista. Mielestäni tämä onkin hyvä aihe. Yhtenä syynä on haastavuus. Eräässä mielessä kauneutta on helppoa nähdä tietyissä asioissa. Toisissa sitä on vaikeampaa nähdä. Tietyssä mielessä syvempiä ja vaikeampia asioita onkin kauneuden näkeminen siinä mitä ensin pitää rumana. Ja kun sen vielä voidaan tuoda muillekin nähtäväksi, se on hienoa. Samaan tapaan taiteeksi asia on helppo tunnistaa elitismin ja erikoislaatuisuuden kautta, esimerkiksi valtavissa kirkkotaiteissa ja rakennuksissa.

Ehkä onkin hyvä etsiä taidetta myös arkisesta ja kauneutta rumasta.

Itse olenkin lähestynyt taidetta omassa elämässäni rakennustyömaiden kautta. Tarkemmin ottaen en pidä työskentelystä, vaan katsomisesta. Rakennustyömaa on elävä rakennelma, josta valokuvan ottaminen ei toimisi, se rikkoisi rakennustyömaan olennaisen olemuksen. Monesta ne ovat rumia, niissä on kuoppia maassa, betonitolppia ja kaikkea muuta. Talon rakenteet ovat vähän kuten ihmisen suolisto ja luut. Kauniilla missillä on sellaiset, mutta niiden levittely tuntuu silti jotenkin inhottavalta. Joku kai näkee sen kauneuden niissäkin. Minä näen sen rakennustyömaissa.
1: Tosin kauneus ei ole näissä minulle mitään funktionaalista kauneutta. Maahan torpattu paalu tukee rakenteita vasta kun sen ympärille on rakennettu. Sellaisenaan tolppa on jopa hieman kuten eri muinaisuskonnoissa olleet paalut, tolpat, pystyt kivenlohkareet ja muut vastaavat. Ne ovat sillä hetkellä maassa pystyssä ilman "sen kummempaa toimintaa". Rakennustyömaa myös kasvaa ja muuttuu koko ajan, ja tämä on minulle tärkeä asia.

Eli tästä lähdetään. Graffiteja kannattaa minusta lähestyä "haasteen kautta". Graffitit eivät ole sellaisia että ne olisivat kauniita, sovinnaisia tai elitistisiä.

Tietenkin, kun puhutaan rumien kohteiden kauneudesta, ne ovat mielenkiintoisia koska ne pistävät miettimään kauneuden rajoja yleensä. Kuitenkin ne ovat haasteita juuri siksi että niissä kauneutta on vaikeaa nähdä. Haaste syntyy tavallaan siitä että kauneutta on vähän. Eli jos jatkuvasti joudutaan miettimään rajanvetokysymyksiä, aihe ei ole helppo tai malliesimerkkimäinen.
1: Jos näen kaunista jossain rumassa, joudun helposti miettimään estetiikan yleisiä rajoja ja näin se on hyvä apuväline kauneuden mietinnässä. Mutta tosiasiassa tämä rajanvedon vaikeus on juuri siinä että "kaunis" kuvaa tarkasteltavaa kohdetta melko vähän.

Tässä hengessä, ilman mitään snobismin huntua, käärin hihat. Aloitan "valmiiksi nauretusta massa/roskaviihteestä". Juuri se on nimittäin paras ja luonnollisin tapa aloittaa tämä joyrney.

"Kaikki rakastavat Raymondia" -sarjassa oli jakso jossa Raymondin äiti valmisti patsaan. Hän yritti abstraktia, koska hän ajatteli että siinä ei tarvitse osata tehdä näköistä. Hän tekikin patsaan. Sen ongelmana oli vain se, että se sattumalta ja vahingossa näytti vaginalta. Ja tämä yhteys oli niin vahva, että kun sen mainitsi ihmiselle, tämä ei voinut nähdä sitä muuten. Tämä tietysti vaivasi Raymondia, ja sitä yritettiin peitellä. Se myytiin jopa nunnille, jotka eivät suostuneet ottamaan sitä vastaan. Teos oli tietysti myös rakkauden ja välittämisen osoitus, ja sitä käsiteltiinkin samanaikaisesti myös tämän kautta. Tästä saatiin käytännössä iso kasa vitsejä. Kun itse taiteilija huomaa asian, hän kokee pettymystä. Raymondin mukaan se oli kuitenkin ollut vain lohkare, kunnes siitä oltiin vuoltu jotain, joka aikaansai reaktioita, tunteita, keskustelua. Lopulta patsas viedään näyttelyyn. (Ja vahtimestarikin tietää miltä se näyttää.)

Tähän liittyy tietysti se kommentoimani tarina. Sehän oli alunperin reagointi siihen että minulle kerrottiin "pittoreskin paikan kuvaus". Oma elämäni on tietysti ympäristöllisesti aika kaukana tälläisestä ja annoinkin astetta karumman tarinan siitä miten vanhus moittii minua koska hihittelen graffitille "Kytät on natsipaskoja". Tämä legendaarinen Järvenpäässä ollut graffitihan oli siellä iät ja ajat. Ja tuossa tapauksessa siihen liittyi keskustelu. Taide nosti instituutiot ja järjestelmän tapetille. Teos ehkä yritti vain kritisoida, mutta nostikin useampia sävyjä. Kritiikki nähtiin ansiottomana, ja tämäkin on arvohuomio. Sen esilletuominen on taidekeskustelua sekin. Ilmaisuvapauteen ja kritisointiin kun liittyy tietysti myös lupa olla erimielinen taiteilijan kanssa.

Tavallaan seiniin sprayaaminen liittyy juuri tämänlaiseen taiteeseen.
1: Graffiti on ensisijassa sosiaalisen tilan tekemistä. Tässä korostuu rohkeus että määrä. Sosiaalisesti tagit näyttävät että "minä/mun jengi oli täällä". Ja kun se on poliisilaitoksen seinällä, se on osoitus rohkeudesta. Jos graffiti on siis taidetta, kyseessä on sosiaalinen taide.
___1.1: Tässä on ongelmana tietysti se, että myös nurkkiin kuseksiminen voidaan nähdä reviirinmerkkauksena. Jopa eläinten tapoja matkivana parodiana, joka kritisoi yhteiskunnan normeja vastaan ja antaa ihmiselle mahdollisuuden tuottaa väriä ja tuoksuja ympäristöönsä. Minäkin olen kussut nimeni lumeen. Kysymys on jälleen rajanvedosta.
2: Toisaalta graffiti on myös vandalismia. Kun piirrät poliisilaitoksen seinään, tavallaan kritisoit tätä. Taide kritisoi usein, mutta tässä vaiheessa kysymys onkin enemmän se, missä on rajat sille että toiminta on tuhoamista. Yleensä taide yhdistetään luomiseen. Tätä kautta olisi olennaisesti erilaista se, pirstooko puhelinkioskin palasiksi vai suttaako siihen "kirkkoveneen" spraymaalilla.
___2.1: Toki tässä kohden olisi hyvä muistaa että taide ei tarkoita samaa kuin oikeutus. Esimerkiksi jos Hitlerin kansanmurhia kutsuu performanssiksi, voi kenties löytää määritelmän jolla toiminta todella täyttää annetun määritteen. Mutta oikeutetuksi se ei sitä tee. Ihmisillä vain tuntuvat menevän nämä asiat ristiin. Tästä sekaannuksesta minulla onkin hieman inhottava esimerkki. Esitys oli taidetta, ja siihen liittyi eläinrääkkäyshuhu, jota taiteilija ovelasti ylläpiti, jolloin tosiasiallinen teko muuttui valtavaksi ja paisutetuksi legendaksi eläinrääkkäyksestä. Minäkin sain sähköpostia aiheesta "eläinrääkkäys ei ole taidetta."
___2.2: Toisaalta jossain menee varmasti raja siihen että "kritiikki" onkin vain oman tyytymättömyyden ja tylsyyden kohdentamatonta purkamista. Silloin töhryssä ei ole varsinaista ideaa. Silloin se ei ole kovin osuvasti kriittistä tai kantaaottavaa, koska se on hieman kuten "argumentti ilman kohdennusta".

"Unkurissa" lähdettiin toisenlaisesta taidelähestymisestä. "on ehdottomasti paikkoja, jotka suorastaan vaativat graffitia, kuten harmaat betoniseinät, sillat ja alikulkutunnelit, ratikoiden sisätilojen mausteeksikin ne vielä jossain määrin sopivat. mutta uusi maalarisukupolvi töhrii nimikirjoituksiaan yhtä sumeilematta vasta entisöityihin jugend-taloihin kuin tuliterien uudisrakennusten graniittijalustoihin ja ikkunoihin." Tämä on eräänlainen luomisen kautta lähestyminen. Tässä voidaan ottaa niin että taide on luomista. Ja tässä on paitsi itse prosessi, myös se missä se tapahtuu. Betoniseinä on sellaisenaan aika tylsä. Sillä on vain funktio vaikkapa sillankannattajana. Siihen maalaaminen voi tehdä siitä kivemman. Sen sijaan vanhan talon eteen on nähty vaivaa ja se voi sellaisenaan olla taideteos. Siksi graffiti ehkä tekee siihen päälle taidetta, mutta se myös samalla tuhoaa sen toisen taiteen pois. Tällöin graffitin tekijä iskee sensuurin piikkinsä toisen ihmisen ilmaisuvapautta vastaan. Tämä on sinänsä erikoinen argumentti että se iskee juuri siihen yleiseen puheeseen jolla graffitteja puolustetaan. Graffitin kieltäminen on "taiteenkieltämistä" ja "sensuuria" ja "ilmaisunvapauden rajoittamista". Mielestäni tämä reagointitapa pakottaa graffittipiirit joko "tunnustamaan syntinsä" ja korjaamaan tapansa tai sitten "tunnustamaan tekopyhyytensä", eli eron sanojensa ja toimintansa väliltä.
Kuva on Järvenpäästä. Kuvateksti voisi olla vaikkapa Hikipediaa lainaava. "Anarkia näkyy teokratiaa selkeämmin valtion infrastruktuurissa."

Kantapäänpurentaa.

John Pieretin blogissa käsiteltiin Kenneth Millerin "genomihaastetta". Genomihaastetta nimittäin oltiin kritisoitu. Kriitikko pyrki olemaan tiukasti kannoilla ja olemaan "terävähampainen". Kritiikki oli sinällään erityisen huonolaatuista, mutta kun näytetään miksi se oli huonoa, voidaan kuitenkin ehkä oppia jotain tieteenfilosofiasta.

"Kromosomihaasteen" ideana on osoittaa kansantajuisella esimerkillä se, miten evoluutioteoriassa taustalla oleva ajatus yhteisestä kantamuodosta on falsifioitavissa oleva väite. Eli jos tapahtuu jotain, se osoittaa että evoluutio yhteisestä kantamuodosta on yksinkertaisesti väärin. Fallibilistisen tieteenkäsityksen mukaan tieteen ja epätieteen olennainen ero on siinä että tiede on kumottavissa. Eli jos mikä tahansa havaintoaineisto voidaan sovittaa teoriaan, se ei ole tiedettä. (Vaikka se arkijärjellä ajatellen olisikin "mahdollinen" ja jopa "uskottava".)

Esitetty näkemys on hyvin suosittu. Kaikki eivät pidä falsifiointia välttämättömänä tieteellisen teorian vaatimuksena. Mutta ratkaisevaa oikeastaan onkin se, että kukaan ei pidä sitä minään haittana. Tämä on konteksti jossa Millerin argumenttia tulee esittää.

Ideana on se, että simpansseilla ja ihmisillä on eri määrä kromosomeja. Tähän kreationistitkin ovat viitanneet ahkerasti. Ihmisen 46 ja simpanssin 48 kromosomia. Eli kromosomipareja ihmisellä on yksi vähemmän. (Simpanssi 24 kromosomiparia, ihminen 23). Koska yhden kromosomin poistamisesta olisi varmasti isoja haittoja, ei se ole uskottava vaihtoehto. Siispä kromosomien pitäisi olla fuusioituneena.

Ja tämä voidaan testata. Jos ihmiseltä ei löydy sellaista kromosomia, jossa olisi kaksi simpanssin kromosomia yhdistyneenä (+ mahdollisesti hieman mutatoituneena) yhteinen kantamuoto ei ole lainkaan mahdollinen. Tämä mahdollisuus ei tietenkään riitä. Kenneth Miller korostaakin väitteen testattavuutta.

"Every chromosome has a special DNA sequence at both ends called the telomere sequence. Near the middle it has another special sequence called the centromere. If one of our chromosomes was formed by the fusion of two ancestral chromosomes, what we should be able to see is that we possess a chromosome in which telomere DNA is found in the center where it actually doesn't belong, and that the chromosome has two centromeres. So all we have to do is to look at our own genome, look at our own DNA, and see, do we have a chromosome that fits these features? We do. It's human chromosome number 2, and the evidence is unmistakable. We have two centromeres, we have telomere DNA near the center, and the genes even line up corresponding to primate chromosome numbers 12 and 13."

Luskin kommentoi että jos telomeeria ei löytyisi, se tarkoittaisi että se voisi olla deleetion kautta poistunut. Hän on tässä kohden tietysti oikeassa. Mutta tämä tarkoittaa suunnilleen samaa, kuin jos rikostutkimuksessa löydettäisiin ase, joka on oikeaa mallia, oikeaa kaliiberia, ja jonka jälki aseeseen vastaa ballistista testiä ja jossa on sama sarjanumero. Ja kun tässä tilanteessa sanotaan että "jos aseessa ei olisi sarjanumeroa". Kromosomi on kokolailla muutakin kuin pelkkä telomeeri. Geenit, sentromeerit, koodaavat geenit, muu geneettinen aines ja kaiken tämän järjestys. Tavaraa on paljon, jolloin todistusaineistoa karttuu erittäin runsaasti vaikka jokin yksi kohta puuttuisikin. Jos ihmisellä ei olisikaan kromosomia joka olisi olennaisesti samanlainen kuin simpanssien kaksi kromosomia, evoluutio on väärässä.

Luskin ei näytä tajuavan sitä että tämä testi osoittaa selvästi että yhteinen kantamuoto olisi falsifioitavissa. Hän ottaakin "voisi sopia toisenlaiseen aineistoon" -kortin. Tämä on tietysti varsinaisen asian kannalta epäolennaista, koska falsifioituvuuden kriteerinä on yksinkertaisesti se, että asian voi osoittaa vääräksi. Falsifiointi ei sisällä vertailua toiseen teoriaan. Toki usein tehdään sellaisia testejä, jossa vastakkain on kaksi teoriaa, ja jossain koeaineistossa jokin tulos falsifioi yhden teorian ja toinen tulos sen toisen teorian. Yksi testi voi siksi koetella kahtaa teoriaa. Mutta tämä ei ole välttämätöntä.

Hänen kannanottonsa on se, että vertailevaa anatomiaa voi harjoittaa sillä oletuksella että takana voi olla yhteinen Suunnittelija.
1: Toki tämä on Intelligent Designin kannattajalta varomaton huomautus, koska he kovaan ääneen kiistävät ottavansa mitään kantaa siihen mikä Suunnittelijan luonne, lukumäärä tai muut vastaavat asiat ovat.
2: Hän syyttää Milleriä siitä että tämä ignoroi vaihtoehdon että takana on Jumala. Kuitenkin hän tekee saman evoluution kohdalla. Hän viittaa ad hoc -mahdollisuuteen ja kieltää toisen vaihtoehdon. Tässä ei ole takana mitään falsifioivaa testiä.
___2.1: Vaatimus Intelligent Designin huomioonottamisesta on outo. Sillä siinä on piilo -oletus siitä että olisi jokin tunnettava mekanismi, Design, jonka vaikutukset voitaisiin ottaa huomioon. Jos tätä ei voida tehdä, takana ei ole mitään konkreettista johon tarttua. Itse asiassa voidaan jopa sanoa että Intelligent Designiä ei voi falsifioida, joten sitä ei koskaan voida eliminoida. Se ei ole vahvuus, vaikka ei mikään fallibilisti olisikaan.
___2.2: Voidaan jopa väittää että Luskin pelaa "Kruuna minä voitan, klaava sinä häviät" -peliä, joka on merkki asiattomasta toiminnasta. Nimittäin jos ihmisen kromosomisto olisi sellainen että se ei voisi syntyä evoluutiolla, sitä käytettäisiin todisteena Intelligent Designille. Tämäntapaisia argumentteja on rakennettu paljon. Eli toisin sanoen Intelligent Design ei lainkaan ennusta että vertaileva anatomia olisi pakollista. Evoluutio selittää miksi vertailevan anatomian ON PAKKO. Mutta Intelligent Design ei voi sanoa miksi Suunnittelija on PAKOTETTU noudattamaan sitä. Heille tilanne on vain "voi olla". Ja itse asiassa ihan mikä tahansa on tälläistä "voi ollaa". Tälläinen ad hoc -selitysten rakentaminen on tieteenfilosofiassa tunnettu ja aina hyvin vähän pidetty asia. (Se on vähän kuten ristiriita. Mikään tieteenfilosofinen koulukunta ei rakasta ristiriitaisia teorioita. Vaikka ovatkin kuinka erimielisiä ties mistä asioista.)
_____2.2.1: Imre Lakatoksen tieteenkäsityksessä tälläinen asioiden sovittaminen jälkikäteen on merkki huonosta ja/tai hiipuvasta tieteenteosta. Siinä rakennetaan "protective beltiä", mietitään miksi tulokset voisivat sopia, sen sijaan että tehtäisiin rohkeita riskinottoja joissa teoria joutuisi kohtaamaan haasteita, eli tiedon etsintää.

Itse asiassa tässä on takana vielä yksi tarkastelunäkökulma.

Nimittäin kun Luskin vihjaa deleetioon, hän viittaa luonnossa havaittuun prosessiin. Evoluutioteorian yksi suurimmista vahvuuksista onkin se, että luonnossa havaitut prosessit nähdään menneisyydessäkin tapahtuvina. Eli nykypäivä on menneisyyden avain. Tätä sovelletaan esimerkiksi fysiikassa. Siinä oletetaan että luonnonlait ovat tänään samat kuin eilen. (Tämä on itse asiassa alkuoletus, mutta se toimii ns. "ihmeteltävän hyvin" ja sitä pidetäänkin "hyvänä työhypoteesina".) Miller ei vain sano "yhteinen kantamuoto", vaan hän sitoo tämän luonnossa havaittuihin proesseihin. Eikä mihin tahansa prosesseihin, vaan sellaisiin joita tapahtuu juuri tämän asian tiimoilla. Geenit mutatoituvat luonnossa. Deleetioitakin tapahtuu luonnossa, tämä on havaittu asia. Tämä sitoo teorian ilmiöön, ja se on tärkeä asia.

Mitä nimittäin tapahtuu jos näin ei tehdä? Kuvitellaan että meillä on salamointia. Vastakkain on näkemys siitä että Zeus heittää salamoita, ja toinen jossa pilvet tuottavat salamoita. Ensin Zeuksen kannattaja voisi väittää että lämpö ei tiivisty mihinkään salamaan, sehän sotisi termodynamiikan toista pääsääntöä ja ties mitä vastaan. Salaman irtoaminenhan tiivistäisi lämmön tiettyyn kohtaan ja kylmentäisi koko ympäröivää pilveä. Luonnontieteen kannattaja voisi sitten muistaa että pilvi on avoin systeemi, jolloin salamointi onkin mahdollista. Ja osoittaa jännite -erot joita pilven rakenne aikaansaa. Tämän jälkeen Zeuksen kannattaja voisi sanoa että Zeus voisi tuottaa salamat tuolla tavalla. Niin voisi, mutta millä testillä Zeus sidotaan tuohon ilmiöön?

Intelligent Designin kohdalla kyse on samasta. "Rakennesuunnitelman" olettamisessa voidaan parhaimmillaan löytää jokin sääntö, kuten "isot linjat tietyllä tavalla ja yksityiskohdissa joustetaan". Tämä selittää eläimet. Tämä on peittävä laki, joka selittää ilmiön sellaisenaan. Kysymys onkin siitä, että voidaanko tämä laki ja sen olemassaolo selittää. Tämä vaatii jo erilaisen tutkimusohjelman. Pelkkä kaavan olemassaolo ei anna lupaa yhdistää siihen ad hoc -taustaselitystä. Muuten tehdään juuri sama virhe kuin tuossa Zeusesimerkissä. Jos tätä ei tehdä, voisi "Zeun ystävä" tai "Intelligent Designer -Jeesuksenystävä" voi aina vain voidaan aina vaatia "yksi askel lisää" todisteita, ad infinitum. (Mikä on jo sinällään huolestuttava merkki, merkki joka viittaa paitsi huonoon tieteeseen, myös laajemmin huonoon päättelytapaan. Epätieteellisyyden lisäksi epärationaalisuuteen.)

Tältä kannalta huomataankin että voidaan sanoa että oletetaan että kyse on tieteestä. Eli haetaan kokeellisesti testattavia teorioita ilmiölle. Selvästi evoluutio on tiedettä, koska se selittää miksi vertailu toimii - ja sitoo sen havaittuihin ja siihen liittyviin ilmiöihin. Ja tietty olosuhde peräti osoittaisi selvästi että tämä teoria olisi poistettava. Eli sen kannattaja uskaltaa tässä ottaa riskin ja peräti selviää siitä.

Kysymys onkin: Missä on sellainen testi, joka tekee luomissysteemeille saman kuin Millerin kromosomihaaste tekee yhteiselle kantamuodolle? Missä on se konkreettinen testi jolla Suunnittelu sidotaan tuohon yleiseen rakennesuunnitelmaan? Niin kauan kuin tässä ei onnistuta, ei mikään määrä kantapäänpurentaa riitä. Sillä ennen tätä ei ole mitään "kilpailevaa vaihtoehtoa", joka pitäisi ottaa huomioon. On vain tunnetun ilmiön päälle uskonnollis-fiilistelypohjalla heitetty adhoc -heitto. Joka oikeutetaan alkuolettamalla luontoon ilmiö asian pariin.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Kun enemmän on vähemmän.

"-Barbossa: "The world used to be a bigger place."
- Sparrow: "World's still the same. There's just less in it.""
(Pirates of Caribbean : At World's End)


Globalisaation myötä maailma on muuttunut pikkuriikkiseksi paikaksi. Tästä on seurannut ennen kaikkea nopeatempoisuutta.

Nyky -yhteiskunta on ennen kaikkea suoritusyhteiskunta. Suorittaminen tarkoittaa opintopisteitä, diplomeja, työtunteja. Avioliittoa, omakotitaloa, autoa ja kahta lasta. On tietenkin hyvä muistaa että itse asiassa ihmiset ovat aina tehneet paljon töitä, ja suorittamista on riittänyt. Kuitenkin ennen suoritettiin koska oli pakko, kyse oli selviämisestä. Nykyisin suoritetaan koska voidaan, ja kyse on suorittamisesta.

Kauppojen aukioloajat ovat juuri tähän aikaan sopiva kysymys. Se on tosin siitä erikoinen että se tarjoaa ihmisille vapautta käydä ostoksilla. Osan mielestä tämä tarkoittaa sitä että Pyhä kielletään ja rikotaan Raamatullisia käskyjä. Ja heille ei riitä että he jäävät itse kotiinsa kuten heidän vakaumuksensa sanoo, vaan täytyy ulottaa muihin asti. Toisten mielestä se latistaa ihmsiet kuluttajiksi 7 päivänä viikossa. En sano onko kauppojen aukiolo hyvä vai huono asia. Se vain tuo esiin sen, miten maailmassa on yhä enemmän asioita koko ajan.
1: Jos kaupat ovat auki viikonloppuisin, ostan yksinkertaisesti perjantaina vähän vähemmän. Ostan sitten lauantaina ja sunnuntaina "ne samat". Saan aukiolojen kauta saman pidemmässä ajassa. Ja hyötyliikuntaa. Tosin samalla jokin pikkukauppa voi mennä konkurssiin koska kun isot kaupat ovat kiinni viikonloppuisin, ihmiset ovat käyneet ostoksilla niissä.

Dynaaminen maailma on pieni ja koko ajan päällä. Tässä toimintavapaudet ovat tietysti maksimaaliset ja rajoitteet ovat pienimmät. Samalla vapaus näyttää tuovan todellakin suuren vastuun. Suorittamista nimittäin odotetaan. Lomallakin pitäisi muka käydä jossain. Minunkin kaverit ihmettelee kun koisin kotona ja heilun takapihalla puupalikan kanssa sen sijaan että kävisin röyhyttelemässä pilveä Intiassa.

Asian henki on myös koulutusjärjestelmässä. Puolisoni on auskultoidessaan törmännyt siihen miten koulutusjärjestelmä vaatii suorittamista. Matematiikka on nykyään soveltavampaa kuin vielä silloin "hyvinä aikoina kun käytiin koulua". Josta ei ole kauaa. Ulkomailla tilanne on jopa paha. Briteissä on henkenä "pitkiä päiviä, vaikeita läksyjä". Seurauksena on kuulemma sitä että 8 vuotiaat käyvät kuraattorilla itkemässä kun eivät enää jaksa. Samoin koulutuksessa lukion "luokattomuus" on jo minun aikana muuttanut opiskelusysteemiä. Asiaa perusteltiin opiskelun vapauksilla. Kuitenkin käytännössä tämä tarkoittaa sitä että opiskelija rakentaa oman HOPS:insa. Ja tätä tehdessä joutuu miettimään pitkän tähtäimen asioita. Ei vain kiinnostavia kursseja, vaan sen sijaan pitää valita niitä jotka hyödyttää tulevalla uralla.
1: Ja minä kun olen katunut nuoruudessa lähinnä sitä että "en silloin ja silloin koheltanut sitä ja sitä". Yleisesti ottaen on vähän sellaisia koheltamisia joita kadun. On niitäkin tietysti. (Paitsi jos vanhemmat lukee tätä, jolloin tietysti kadun ihan hemmetisti kaikenlaisia.) Toisenlaisella elämällä tietysti katuisin sitä että en lukenut. (Tai siis hei hetkinen, mites se menikään.. Englantia olisi pitänyt lukea enemmän. Ja ruotsin numerostakin olisi ollut apua yliopiston pääsykokeissa.) Koheltamista kuitenkin sallitaan yhä vähemmän. (Ja se on sääli. Ihmisiltä kielletään heidän elämänsä tärkein asia!)

Ehkä pahimmillaan tämä on ihmissuhteiden kanssa. Unkuri -blogissa tästä oltiin otettu Mika Sipuralta nasakka lainaus. (Katso kuvat!) Teemana kokolailla se, että ihmisellä on viisisataa facebook -kontaktia mutta on silti yksin. Ennen riitti että tapasi jonkun. Sosiaaliset suhteet ovat tiivistyneet. Määrä on korvannut laadun. Maailma on samanaikaisesti pienempi, siinä on enemmän. Mutta tässä kaikessa on vähemmän sisältöä. Ystävät ovat latistuneet kontakteiksi. Seurauksena syntyy sitten pinnallisia blogiketjuja joissa jäsenet paiskivat toisiaan selkään. (Ei täällä vaan!) Kaiken ylle jää Sipuranmakuisia kysymyksiä. "miksi juuri tämä blogi? Miksi kaikista tuntemattomista kirjoitustaidottomista taviksista juuri tämä on se ihana ihminen? Kumpi aloitti vastavuoroisuuden inflaatiokierteen? Kehuiko hän ensin sinun jätettäsi?"

"Ylioppilaslehdessä" tähän pienenemisen teemaan sopivassa Kyrön piirtämässä sarjakuvassa oltiin kuvattu sitä miten keltainen lehdistö yhdessä veroviraston kanssa on tuottanut ihmisten arvottamisen. Ennen asioita yritettiin arvottaa niiden sisällön kautta, eli oli ideologiaa, uskontoa tai rakkautta tai kommunismia joka väritti asiat. Nyt asia tiivistyy yhteen numeroon. "Verotettavat tulot viime vuodelta". Kyseessä ei ole pelkkä kateuskirjoitus, vaan kysymys on samanaikaisesti statuksesta. (Kateus kohdistuu aina ajatukseen siitä että toisella on jotain jota itsellä ei ole.) Jorma -hyvä ihminen saa isommat verotiedot kuin Jorma -huono ihminen. Jeesus taas on "luuseri - ei verotettavia tuloja". Sarjakuvassa oli hyvä alustuskin, jonka mukaan uskonnosta on jäänyt vain kesähäät ja politiikasta poliitikkojen kesähäät.

Syytän tästä osittain materialismia. Samanaikaisesti kuitenkin pidän materialismia mahdollisuutena, kenties jopa parhaana sellaisena. Oikein käytettynä.

Otan tässä avukseni terroristin. Theodore Kaczynski, eli tutummin "Unabomber", esitti että yhteiskunta on jäsenilleen ikävä laitos, koska se ottaa vallan tärkeissä asioissa ja antaa ihmisille vain yhdentekeviä valintoja. Merkittävät valinnat koskevat rahankäyttöä. Et voi olla esimerkiksi maksamatta veroja, tai tutustut yhteiskunnan voimankäyttöön, joko henkiseen tai fyysiseen tai mikä kauheinta seurauksena voi olla jopa lompakkoon kohdistuvaa väkivaltaa. Sen sijaan ihmisten annetaan valita uskonto, puoliso ja muut vastaavat asiat. Ne eivät yhteiskuntaa juurikaan kiinnosta, ne eivät muuta asioita.

Mielestäni materialistisen yhteiskunnan pitää tehdä näin. Ja juuri siksi että raha ja muut vastaavat asiat ovat "pinnallista ja materiaa". Niiden hoitaminen on yhteiskunnan asia, koska ne vaikuttavat kaikkiin. Se muu ... Se taas on liian tärkeää jotta sen voisi jättää pelkästään poliitikkojen käsiin!

Sen tehtävänä ei ole komentaa ihmisiä näkemään maailma rakkauden, kommunismin tai uskonnon kautta. Tämä ihmisten pitää tehdä itse. Usea ihminen vain tuntuu ajattelevan joko että (1) Jos asia on tärkeä, se pitää komentaa kaikille. Eli täytyy rakentaa yhteiskunta tämän asian pönkittämiseksi. Tätä kautta syntyy propagandan levittäjiä. (2) Jos jotain asiaa ei komenneta, se ei voi olla tärkeää ja silloin ihminen ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Tällöin valvomaton yhteiskunta joka ei tunge sisältöä, saa näissä ihmisissä aikaan sen että ihmisen olennainen tiivistyy yhteen verotietoon.

Ongelmana on tietenkin se, että henkisesti olemme yhä esimoderneja ihmisiä. Maailma vain on moderni. Moderni maailma on pienempi, ja siinä on enemmän asioita mutta vähemmän sisältöä. Jutun taika olisi siinä että ihminen tekisi sen sisällön. Hänelle annetaan tähän luomiseen kyllä materiaalia. Mutta ilmeisesti ihminen ei haluakaan luoda.
1: Eikä asiaa varmasti yhtään helpota se, että omistamista ja suorittamista pidetään tärkeimpänä asiana. Jos esimerkiksi "järkevä opiskelu" sitoo vaihtoehtoja niin että HOPS on joko tietynlainen tai olet jo valintasi vuoksi "potentiaalinen luuseri", asettaa maailma tiettyjä rajoja. Jos töiltä ei ehdi miettimään taiteita, sanoo yhteiskunta että joko olet työtön tai et mieti taiteita. Näitä rajoitteita on tietysti aina. Mutta ei niistä kaikkea voi syyttää. Vaikka mieli tekisikin. Sillä on aina mukavampaa syyttää jotakuta muuta, kuin itseä. (Tee kompromissi ja syytä peilikuvaa! Niin äiti minua käski. Sanoi että "Mene peilin eteen ja näet syyllisen".)

Eikä kartoillakaan enää ole valkoisia länttejä joista hakea seikkailua. Paikkoja joista tietää että siellä on hirviöitä.

Miten tuomita noituudesta?

"Mentalist" -televisiosarjassa oli viime viikolla tarina noidasta. Sarjan pääjuonen sijasta siitä voisi nostaa esiin sivujuonteen. Siinä noita oli kironnut kuolleen. Oli hän kironnut aikaisemminkin, mutta tällä kertaa se vain sattui toimimaan. Koska kyseessä oli USA, etsittiin murhaajaa ja putkenpätkää, ja tuollainen noituus sallittiin uskonnonvapauden nimissä.

Noituuteen suhtautuminen on kuitenkin hyvin mutkikasta. Toki jo pelkkä noituus itsessään on tuomittu pahana. Se edustaa monissa uskonnoissa kilpailevaa järjestelmää, joten on luonnollista että sitä itseään vihataan. Riippumatta siitä mitä sillä tehdään. Esimerkiksi USA:ssa on ihmisiä jotka selittävät että noituudessa temput ovat aitoja, ja niitä saadaan Saatanalta. Ne voivat vaikuttaa jopa hyviltä, mutta niissä on kieroa taikuutta takana.

Mutta jos asiaa käsitellään pelkkänä tekona, noituuden käsittely saa erikoisia piirteitä jotka esittävät kysymyksiä maailmankuvan suhteesta etiikkaan. Tämän tuo esiin Mette Södermanin kommentti: (Joka kannattaa lukea kokonaan, ja josta riivin vain osia.):
"Jos noituuteen tosi aidosti uskoo, niin noituudella tehdyt rikokset ovat luonnollisesti yhtä pahoja ja yhtä rangaistavia kuin muulla tavoin tehdyt rikokset. Noituudella tehty murha on aivan samanlainen murha kuin vaikka vasaralla tehty murha. Silloin on kyse vain samoista asioista kuin muissakin rikoksissa; mikä kelpaa todisteeksi?" ... "Jos taas noituuteen ei usko, kuten me länsimaalaiset mielellämme ajattelemme, ettemme usko, niin koko noituus on humpuukia ja siitä syyttäminen oikeusmurha ja kuvaamatonta typeryyttä."

Tässä huomataan että vaikka etiikka ei olekaan suoraan sidottavissa olemassaoloon ja tapahtumiseen, maailmankuva värittää tapahtumat hyviksi ja pahoiksi. Asiat näkyvät tätä kautta aivan erilaisilla tavoilla. Tästä saadaan erikoisia kysymyksiä.
1: Itse asiassa juuri is - ought -ongelman takia ylipäätään tarvitsee pohtia onko asia hyvä vai paha. Muutenhan tarvitsisi vain kysyä, "Tapahtuiko se", ja jos se tapahtui tiedettäisiin heti että se olisi hyvä (tai paha, jos oleminen tarkoittaa pahuutta.)

Erityisen ongelmalliseksi sen tekee tietysti se, että asiat eivät ole kovin kaukana meidän omasta elämästämme. Tai kuten Mette asian sanoo: "Katolinen kirkko (ja anglikaaninen) harrastavat manausta, jolla voi olla voimakas vaikutus, toivottavasti parantava, ainakin joihinkin psykoottisiin yksilöihin, mutta joka kokonaisuudessaan pitää yllä uskoa, että demoniset voimat ovat aivan todellisia ja uhkaavia. Niin että tällaiset Saudi-Arabia.uutiset nostavat minulla käsivarsissa karvat pystyyn. Niissä on jotakin oikeasti peloittavaa, ei vain sellaista "rättipäät ovat tyhmiä" -ajattelua"

Pelkän uskonnonvapauden kannalta asiaa ei voida lähestyä kovin hyvin. Koska jos minä keksin päästäni että vaikka kristillinen toiminta on luonteeltaan pahaa, ja varoittelen tästä, voin uskomukseeni vedoten tehdä tietysti aivan kuten USA:n evankeelikot. Eli tuomita tahon pahaksi. Jos tämän hyväksyy, asia muuttuu tietysti rangaistavaksi. Samaan tapaanhan noitavainojenkin kohdalla itse asiassa tehtiin. Varmasti takana oli paljon hyvää tarkoittaviakin ihmisiä joista noitia oli ihan oikein tuomita juuri tämän vuoksi.

Mutta jos usko riittää, minäkin voin keksiä että esimerkiksi kristityt vain luulevat palvovansa hyvyyttä, mutta oikeasti takana onkin jösses, joka on universumissa oleva paha. Hän vain näyttelee hyvää. Tätä kautta kristillinen toiminta ehkä näyttää hyvältä ja ehkä jopa näyttää toimivalta mutta... (Itse asiassa juuri näin tapahtuu USA:ssa kun demonisia voimia yhdistetään esimerkiksi wiccoihin.)

Ongelma on tietenkin mutkikas, koska tieteellinen maailmankuvakin on vain yksi maailmankuva. Jos olisikin pahoja voimia, ja niillä olisi käyttäjiä, niin eikö tämä voisi olla murhasta syytettynä?

Yksi ratkaisu voisi olla se, että täytyisi osoittaa että noita on taitava noita. Eli esimerkiksi että hän voi tappaa. Tätä voisi testata vaikka kaksoissokkokokeella. Katsotaan moniko noidan kiroamista koeryhmäläisistä kuolee ja montako verrokkia. Tällöin kysymys siirtyy maailmankuvakysymyksistä yksilön kykyyn. Tämän ongelmana on tietysti se, että jos noitia olisi, nämä tuskin vapaaehtoisesti näyttäisivät että heillä on kykyjä tehdä jotain asioita oikeasti. Toisaalta kuka haluaisi koehenkilöksi? (Minä haluaisin koehenkilöksi!)

Ehkä se valistus ja taikauskojen vastustaminen, ja uskonnollis-hengellisten aineistojen tuominen tuomioistuimeen ei sittenkään kuulosta niin pahalta. Vaikka oltaisiin erimielisiä siitä onko noituus olemassa, juuri tähän vedoten ne pitäisi jättää pois tuomioistuimesta. Kukaan ei kiistele siitä voiko metalliputkenpätkällä tappaa ihmisen. Noituus taas on enemmän "maailmankuvasta riippuva kysymys". Tämä eliminoimistapa sopisi "syytön kunnes toisin todistetaan" -periaatteeseenkin varsin hyvin.

torstai 26. marraskuuta 2009

Kehänkiertäjät.

Hermeneutiikka on tärkeä filosofinen suuntaus, jota olen käsitellyt melko vähän. Siihen liittyi mystiikasta tuttu mediumin idea. Siinä kielessä on yhteys todellisuuteen. Sitä käytettiinkin alun perin lähinnä uskonnollisen ja hengellisen tekstin tulkintaan. Myöhemmin sitä on käytetty kaikenlaisessa tulkinnassa, sen sovelluspiiri on laajentunut.

Vaikka mediumin ideana on välittäminen, tämän ottaminen sellaisenaan olisi hieman harhaanjohtavaa. Hermeneutiikkaan liittyvässä keskustelussa nimittäin keskittytään käytännössä poikkeuksetta siihen että puhutaan tulkitsemistilanteesta. Tämä on tärkeää, koska hermeneutiikan keskiössä on se, että informaatiota ei koskaan nähdä suoraan, vaan siinä on aina mukana tulkintaa. (Ja siihen on liitetty tulkintaa jo kirjoittaessa.) Eräällä tavalla voisi sanoa että maastosta puhuminen on aina jonkinlainen kartta, joka ei ole koskaan sama asia tai edes ihan samanlainen kuin itse maasto.

Tätä kautta korostuu se, että tulkinta on aina suhde, jossa merkitys ilmenee. Taustalla on siis voimakas ajatus suhteesta tulkittavan ja tulkitsijan välillä. Tämä eroaa perinteisestä loogisesta kielenkäytöstä siten että siinä pyritään objektisoimaan, jolloin henkilökohtaisuus pyritään poistamaan ja tästä pyritään irrottautumaan. (Pyritään näkemään oikeita tietoja maastosta kartalta lukien ja pyritään tuottamaan mahdollisimman yksiselitteisiä ja tarkkoja karttoja.) Puhutaankin "kalkyylistä", joka jo sanana tuo mieleen laskemisen.

Hermeneutiikan synnyttämää tulosta kutsutaan mahtipontisesti ymmärtämiseksi (verstendiung).

Hermeneuutikot katsovat että ymmärrys syntyy hermeneuuttisessa kehässä. Siinä tulkitsija ja tulkittava kohde vaikuttavat toisiinsa. Tulkitsija ja tulkinta kasvavat yhtä aikaa. Tätä kautta keskiössä on tutkijan näkökulma ja tämän suhde aiheeseen, sekä se miten aihe muuttaa tätä näkökulmaa.

Kehän idean saa hyvin esiin "tarinana". (Ja tämä kuvaustapa sopii eräällä tavalla hyvin hermeneutiikkaan.) Kun joku tutkii jotain asiaa, hän lisää tulkintaan pakosti jotain itsestään. Hänellä on ennakkokäsityksiä, tuntemattomia oletuksia ja muuta vastaavaa. Näin kohde muuttuu, siitä ilmenee vain tietty näkökulma. Saadaan vastauksia vain mitä älytään kysyä ja vastaus on vain sellainen joka voidaan ymmärtää. Tässä tulkinnassa tulkitsija saa jotain, ja tulkitsijan näkemys muuttuu. Hän huomaa jotain, ja kokee mahdollisesti jopa oivallusta. Jokin on siis muuttunut. Näin syntyy kehä, jonka ajatellaan muistuttavan ikään kuin spiraalia. Kumpikin liikkuu ja tutkimuksen jatkuessa "kehä laajenee". Hermeneutiikassa tärkeää on tajuta se, että syntytapahtumaa voidaan kuvata tämänkaltaisena prosessina, mutta ei toistaa identtisenä. "Jokaisen kehä samasta aiheesta" on erilainen. (Tosin jo aiheen rajaus on yksi kysymys, jolloin tästäkin on erilaisia kehiä ja erilaisia ymmärtämisiä.)

Samalla tavoitteena on ymmärtää alkuperäinen sanoma. Ja tämä on se outo juttu hermeneutiikassa. Tämä korostuu siinä kun puhutaan oppimisesta virheiden kautta.

Sillä hermeneuttisessa kehässä on ongelma. Eräällä tavalla se on se, että sillä ei ole jarrumiestä. Se on enemmän toisin ymmärtämistä kuin paremmin ymmärtämistä. Siinä ei nimittäin ole kriteeristöä.

Selitän tätä hieman. (Mielestäni rakenne etenee tässä järjestyksessä mukavasti pomppien.)

Lähtökohtani lähtee seuraavasta : Hermeneutiikan kannattajat moittivat aika usein analyyttistä filosofiaa. Tämä ei sinällään ole ihme, koska analyyttisen filosofian kieli on korostetusti kalkyyli, ei mediumi.
1: Kalkyylimuotoinen kieli sisältää informaatiota jos siinä on vähän tulkinnanvaraisuutta. Eli mitä pienemmän alueen kieli rajaa "kaikista vaihtoehdoista", sitä enemmän tietoa se sisältää. Symbolit ja runot sisältävät tätä kautta usein melko vähän tietoa, koska niitä voidaan tulkita todella monella tavalla. Sen sijaan tarkkarajaiset esitykset sisältävät paljon tietoa. Jos esimerkiksi jotain teoriaa voi kritisoida paljon se tarkoittaa että se kieltää asioita epätodennäköisinä tai jopa mahdottomina. Tälläisissä on paljon tietoa ; Se voi paljastua vääräksi tiedoksi. Mutta rajauksen kannalta se on informatiivinen, ja jos teoria pitää paikkaansa/pitäisi paikkaansa, sen esitys kertoisi paljon siitä mitä maailmassa tapahtuu ja mitä ei.
2: Hermeneutiikassa taas tulkintojen runsaus on arvossaan. Hermeneutiikot korostavat sitä että yksiselitteinen tieto on mahdotonta. Sen kannalta symboli tai runo sisältää paljon erilaisia tulkintoja joten sitä kautta voidaan saavuttaa paljon erilaista ymmärrystä asiasta.

Hermeneutiikoista analyyttinen kaikenkattava kieli on myös mahdottomuus, koska esimerkiksi Gödelin epätäydellisyysperiaate, eli kuuluisaa ja melko vastaanpanematonta matemaattista todistusta siitä että mitään aksiomaattista systeemiä ei voi osoittaa ristiriidattomaksi oman itsensä kautta. Tarvitaan aina lisää aksioomia, ilmaisukyvykkäämpää kieltä, jotta näin voitaisiin tehdä. Mutta kun tämä olisi aksiomaattinen systeemi, on jälleen jotain jota ei ole aksiomatisoidusti selitetty, ja tämän selittäminen taas vaatisi jälleen laajemman ja ilmaisurikkaamman kielen. Tätä kautta päädytään ikuiseen pakojuoksuun. He ovat tässä erittäin oikeassa.

Ja analyyttisellä puolella tämä (tietysti/yllättäen) myönnetään. Mutta toimitaan enemmänkin kuin matemaatikot. Hekin ovat -saman tuloksen vuoksi- myöntäneet että matematiikkaa "ei saada valmiiksi". Mikään määrä aksiomatiosintia ei tule riittämään. Tämä ei tarkoita sitä että systeemiä ei voitaisi kehittää. On vain hyväksyttävä kesken oleminen. Analyytikoistakin haave yksiselitteisyydestä on toteutumaton haave, jota vain kannattaa tavoitella. (Harva ammatti on kyennyt todistamaan että sen parissa on ikuisesti työtä tarjolla!)

Serkä hermeneutiikassa että analyyttiseesä onkin yhteistä se, että molemmissa ymmärtäminen on eräänlainen raja -arvo, jota lähestytään. Aina puuttuu jotain. Analyytikko voi miettiä aksiomatisointeja ja hermeneuutikko voi aina kulkea spiraaliaan kohti uusia ymmärtämisiä.

Mutta tästä on jo aika siirtyä siihen oppimiseen johon viittasin.

Hermeneutiikkojen korostavat sitä, miten tulkinnanvaraisuutta ei saa kieltää koska ihmien oppii vain virheiden kautta. Tätä voidaan lähestyä kahtaa kautta. Molemmissa viitataan yhteen outouteen tässä perustelussa.
1: Analyyttisessäkin filosofiassa erilaiset tulkinnat ovat tietysti tuttuja. Mutta siellä niiden paremmuuden arviointiin nähdään vaivaa. Siellä ei siis kielletä niinkään tulkintoja, kuin asetetaan niitä vertailuun. Oppimisen kannalta on saatava ideoita. Eikä tätä kielletä missään.
2: Voidaan kuitenkin vakavasti kysyä että mikä olisi "hermeneuttinen virhe". Hermeneuttinen oppiminen on nimittäin perusluonteeltaan muuttumista. Nimittäin jos puheen alla on oppiminen jossa mainitaan sana "virheet", on taustalla vihjeitä suunnasta kohti parempaa tai huonompaa. Mutta jos muuttuminen onkin sellaista että se tapahtuu "väärään suuntaan"? Koska hermeneutiikka itse perustuu tulkintojen sallimiselle, siitä olevat erilaiset tulkinnat on pakko sallia. Hermeneuuttisen kehän rakenteessa ei ole mitään varmistusta siitä että tämä etenisi kohti ymmärtämistä eikä poispäin siitä. Oppiminen huonoon suuntaan tarkoittaisi sitä että tulkitsijan maailmankuva vääristää tilanentta, ja tästä vääristymästä syntyy väärä tulkinta, joka muuttaa ihmistä kohti huonoa. Ja tätä jatketaan. Tällöin hermeneuuttinen projekti voisi aivan täysin etäännyttää koko ajan. Tähän ei ole suoraa vastausta.

Joku voisi sanoa että se, että muotoiltuja ja esitettyjä kriteerejä ei olisi ei tarkoittaisi sitä että mitään kriteerejä ei olisi.
1: Tässä päästään kuitenkin siihen että jos kriteereitä on, kieli alkaa muistuttamaan enemmän analyyttisessä filosofiasta tuttuja "käsittelysääntöjä", joita taas on tavallisesti moitittu, ja jos kritiikki niihin pätee, se on täysin sovellettavissa myös hermeneutiikkaan.
2: Toisaalta esitys "muotoilematon kriteeri" on sinällään ad hoc -esitys. Se on sama, kuin jos minä väittäisin että "minua kiusataan", ja tästä ei löytyisi mistään mitään todisteita. Päin vastoin, kaikki näyttäisi olevan ystävällistä ja asiallista. Edes kahvipöydästä ei rajattaisi ja juttuihin suhtauduttaisiin positiivisesti. Ja silti sanoisin että "kiusaavat sillei piilevästi". "Niiden kaunat ovat salaisia kaunoja". Mitä siihen nyt oikein voisi sanoa?

En siis missään suhteessa "varsinaisesti moiti" hermeneutiikkaa. Hermeneutiikan kannattajat myöntävät usein auliisti nämä asiat. Heistä asiaa pitää voida lähestyä omalla tavallaan. Ja jopa tuo virheen mahdollisuuden olemassaolo itsessään yksi näkökulma, joka voi olla uudenlainen ja mielenkiintoinen. Ja että hermeneutiikkaa itseään pitää saada lähestyä eri tavoin, myös esittämälläni tavalla. Sehän se on sen henki. Samalla sallitaan tietysti myös niiden toiminta joista se johtaa johonkin tiedon laajentumiseen. (Jos ei muuta kautta niin sitä kautta kun tulkitsee näkemykseni huonoksi. Sitten tietää ainakin sen.)

Jalostussuunnitelma: Suojelu, vaaliminen ja varjelu.

Usein jalostamisessa puheenaiheeksi nousee muuttaminen ja kehittäminen. Tästä voi helposti ajatella että koko totuus on tässä. Esiin voisi nostaa taloudellisuutta, kaupallisuutta ja muita asioita joita yhdistetään niihin paljon moitittuihin "kylmiin ja koviin arvoihin".

Kuitenkin jalostussuunnitteluun voi kuulua hyvin monenlaisia tavoitteita. : Jalostukselliseksi minkä tahansa idean tekee oikeastaan se, että niissä eläimien perimään kohdistuu jotain toiveita, maidontuotannon edistäminen tai harvinaisen rodun populaation alleelien monimuotoisuuden katoamisen estäminen ovat ehkä erilaisia tavoitteita mutta ne molemmat kohdistuvat perimään. Ideana onkin se, että tavoitteeseen päästäkseen asiat on hiottava niin että tavoite saavutetaan. Eri tavoitteita lähestytään eri keinoin. On tiedettävä mitä tehdään ja miksi tehdään. (Ja tietenkin : mitattava ja seurattava!)

Tätä kautta myös erilaisten rotujen suojelu ja suosiminen kuuluu myös osana jalostuksen miettimistä. Suojelukysymykset ovat suomessakin tärkeitä. Esiin on nostettava esimerkiksi Pelson vankilan geenipankkitoiminta, jolla näyttää aina olevan vaikeuksia. Sen tehtävänä on suomen alkuperäisrotujen geeniaineksen säilyttäminen. Asiaa perustellaan usein silläkin että sitä kautta voidaan saada arvokasta geeniainesta, jolla tuotantoa saadaan tehostettua.

Tämänkaltainen puhe tuntuu ensialkuun hieman erikoiselta. Uniikkia ja pientä säilytetään omaleimaisuutensa vuoksi, mutta kuitenkin sulauttaminen isompaan on samaan aikaan puheissa.

Säilyttämiseen voi olla useita syitä. Ja ne voivat hyödyttää erilaisia projekteja. Jos jalostus tuotantoon tuntuu erilaiselta kuin rodunsäilytys, se kuitenkin hyödyttää molempia.
1: Jos tehdään vain toista, siitä voidaan päättää myöhemmin. Jos jokin asia kannattaa kaikista ei sitä kannata lopettaa sen vuoksi että jossain muussa asiassa ollaan erimielisiä. Erimielisyydet voidaan paikata myöhemmin.
2: Vastakkain ovat tässä tapauksessa usein ideologiat. Esimerkiksi samasta sonnista saadaan useita annoksia siementä. Sillä voidaan tiineyttää useita lehmiä ja saada vasikoita. Kaikkien ei tarvitse olla samaa rotua. Näin vastakkainasettelu on usein muualla, eikä käytäntö estä molempien hyödyttämistä. (Olisihan aika halpamaista estää omaa projektia toteutumasta vain sen vuoksi että ei tykkää niistä toisista. Niin että molempien haitta olisi parempi kuin se että eläin, ja eri tahot hyötyvät..)

Tässä kohden on ehdottomasti nostettava esiin J. B. Ruane. Hän on käsitellyt kriteerejä, joiden kautta suojelupäätöksiä kannattaa tehdä tehdä. Tavoitteena on tietenkin se, että anekdoottinen, tunteisiin vetoaminen ja tarinointi ja muu vastaava jutustelu muutetaan eläimien ominaisuuksista riippuvaksi sen sijaan että keskiöön nostettaisiin ihmisten omat tunteet. (Mikä on eri asia kuin kieltää nämä tunteet. Tavallaan tämä suojelee rumia ja eisöpöjä eläimiä.) Tästä saadaan erilaisia näkökulmia aiheeseen.

Suojelua miettiessä pitääkin määritellä asiaa lajin ja rodun kautta. Rotuakin tutkittaessa on syytä tarkkailla myös lajia, johon rotu kuuluu. Tästä vain tarkkaillaan seuraavia asioita:
1: Vaarantumisen aste. Tässä arvioidaan sitä miten todennäköistä on se, että koko laji katoaa olemasta. Tämä on tärkeä näkökulma, se ei nimittäin ole pelkkää eläimen pääluvun laskemista, vaan mukaan otetaan myös muita elementtejä. Populaation vakaus nousee keskiöön. Tässä on tietysti mietittävä kahteen suuntaan : Jos laji on vakaa, se ei tarvitse erityisiä toimenpiteitä. Mutta jos se on häviämässä ja asiat on niin pahalla tolalla että tuloksia tuskin saadaan, voi olla syytä miettiä tehdäänkö asialle mitään.
2: Erityisolosuhteisiin sopeutuminen. Eri rodut sopeutuvat tiettyihin olosuhteisiin sekä luonnonvalinnan että jalostusvalinnan kautta. Tämän vuoksi on hyvä suojella paikallisia lajeja, jo senkin vuoksi että niitä voidaan sitten risteyttää muiden kanssa ja näin mahdollisesti vaikuttaa myös siihen jalostukseen, jossa keskitytään ominaisuuksien kehittämiseen eikä niiden säilyttämiseen. Pelkästään se, että rotu selviää jossain ei tarkoita että jokin muu ei voisi toimia aivan yhtä hyvin. Paremmuusjärjestys on aina suhteellista, vertailukohta on tällöin yksittäisen onnistumisprosentin sijasta se, onko onnistuminen parempaa kuin muiden.
___2.1: QTL -mappingilla (Quantitative Trait Loci) voidaan tutkia genomia ja hyvissätapauksissa jopa jopa tunnistaa yksittäisiä geenejä ja alleeleja jotka aikaansaavat tavoiteltuja etuja. Paremman sopeutuvuuden tunnistaminen vaatii kuitenkin myös vertailevaa tutkimusta.
3: Lajin tai rodun ominaisuuksien taloudelliset arvot ja potentiaalit. Tämä hyödyttää myös pienempiä rotuja, koska vaikka suurissa roduissa on tietysti suosion takana usein se, että ne ovat "varsin kelpoja", voi pienilläkin roduilla olla erityislaatuisen hyviä yksittäisiä ominaisuuksia, kuten vaikka hyvä rehuhyötysuhde (eli kuinka vähän rehusta menee haaskuuseen.) Tässäkin on tärkeää vertailla eri rotuja.
4: Lajin ja rodun ominaisuuksien uniikkius. Joillain roduilla on ainutlaatuisia ominaisuuksia, jotka voivat olla joko ruumiin toimintaa tai käytöstä. (Kuten islanninhevosen erikoinen juoksutapa, töltti) Näillä voi olla arvoa tai ne antavat mahdollisuuden hyötyyn uusissa olosuhteissa. Tai niillä voi olla arvoa ympäristöllisesti, jos vaikka jokin tietty kasvilaji elää vain tietyn lajin laiduntamalla alueella.
5: Lajiin tai rotuun liittyvät kulttuurilliset, historialliset ja sosiaaliset arvot. Tässä jollain rodulla voi olla vaikkapa symbolista arvoa. (Kuten porolla on saamelaisille merkitystä tarinoita ja perinteistä elinkeinoa myöten.) Tai sen ominaispiirteet sopivat vahvasti alueen historiaan. Tämän arvioiminen on tietysti hankalaa, mutta "vähän" - "paljon" -asteikolla tässä saadaan usein melko yhteneviä tuloksia.
6: Rodun geneettinen uniikkius. Tämä viittaa geneettiseen etäisyyteen verrattuna muihin rotuihin. Tässä korostuu ulkomuodon sijasta populaation geenit. Tälläkin on potentiaalista arvoa, koska esimerkiksi koko voi syntyä useilla eri geeneillä, jolloin variaatio tässä kautta voi auttaa sen jalostamisessakin. Vaikka itse ominaisuus, suuri koko, ei olisikaan mitenkään erityisen harvinainen rotujen ominaisuus.

Tietenkin eri tahot painottavat eri asioita ja tätä kautta saadaan mukaan annos inhimillistä arvottamista. Tämänkaltaisella työkalulla voidaan saada apua sitä kautta että puhutaan asiasta. (Puhutaan vaikkapa geneettisistä ominaisuuksista eikä siitä minkälainen pörröinen fiilis jollakulla on.) Että sitä kautta että löydetään erilaisia näkökulmia. (Suojelun puolesta voisi löytää taloudellisia tekijöitä. "Ituhippi" voisi vihata taloudellisia arvoja eikä tämä siksi tulisi mieleen. Vaikka esitettynä juuri tämä tekijä voi olla vastapuolelle hyvin, jopa erityisen, vakuuttava!)

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Pitkästäjousesta.

Usein keskiajasta tulee mieleen ritarit ja ratsut sekä miekat. Kuitenkin pitkäjousi hallitsi keskiaikaista sodankäyntiä vahvasti. Etenkin englanti käytti sitä taisteluissa menestyksekkäästi.

Britit taivuttavat mutta eivät taitu.

(Tietenkin myös lyhyempiä ja useasta materiaalista tehtyjä jousia käytettiin.) Etenkin satavuotisessa sodassa se oli Englannille valtavan merkittävä ase.
1: Tehot olivat huomattavat. Vuonna 1346 englantilaiset jousimiehet onnistuivat yhdessä taistelussa kaatamaan 11 prinssiä, 1 200 ritaria, 30 000 normaalia rivimiestä. Britit menettivät vain 100 miestä. Taistelun alussa voimasuhteet olivat 20 000 englantilaista vastaan 60 000 ranskalaista. TÄMÄ on hyvä osoitus siitä miten tehokkaasta aseesta oli kysymys.

Yhtenä syynä oli ampumanopeus. Pitkällä jousella kokenut ampuja voi ampua noin viiden sekunnin välein. Esimerkiksi jalkajousella latausajat olivat pidempiä. Ja nuoli oli tehokas: 200 metrin etäisyydeltä ammuttaessa nuoli lävistää tuuman verran tammilevyä. Täyshaarniskankin läpi nuoli kykeni menemään vielä noin sadan metrin päästä.

Englantilaisten jousi tuli luultavasti Walesista ja levisi sieltä Englantiin. Ainakin Edward I oli nähnyt sen käyttöä 1280 kun hän valloitti Walesin. Myöhemmin kuninkaat rohkaisivat jousenkäyttöön sponsoroimalla ampumakilpailuja, joissa oli hyvät palkinnot. Näin taitavia jousiampujia motivoitiin harjoittelemaan. Samoin urheilulajit kiellettiin. Sunnuntaisin ei saanut harjoittaa muuta urheilua kuin jousiammuntaa.

Jousista ja niiden rakentamisesta.

Pitkä jousi on noin kuusi jalkaa pitkä ja se on perinteisesti tehty marjakuusesta. (Tämän vuoksi marjakuusi koki suuren kannanalennuksen, kun englantilaiset saalistivat niitä jousimateriaaliksi. Sen jälkeen käytettiin muitakin puulajeja.) Nuolet olivat uleensä noin kolmen jalan mittaisia. Tammi, saarni ja koivu olivat yleisiä nuolimateriaaleja.

Yleisin pitkän housen malli on yksinkertainen jousi joka on tehty yhdestä puunpalasta. Ideana on se, että ydinpuu on ulkopuolella ja tuoreempi puuaines on takanapäin. Syynä on se, että ydinpuu on kovempaa ja kestävämpää, mutta tuore puuaines kestää puristusta ja muodon muuttamista. Joissain puissa, kuten mulperipuissa, joita käytettiin jousimateriaalina parhemman puutteessa, olivat puuainekseltaan sellaisia että vain ydinpuun käytössä "oli järkeä".

Jännitteenkesto jousessa on itse asiassa todella tärkeä asia. Ja se on yksi syy siihen miksi pitkäjousi on niin pitkä : Kun jousella jännitetään, syntyy kahdenlaisia jännitteitä. Kun se kaareutuu, jousen sisäpuoli puristuu ja ulkopuoli venyy. Kun jännettä vedetään, jänne taivuttaa jousen kaarta. Sen on taivuttava niin paljon että suorana pidettävästä jousikädestä jänne saadaan korvan lähellä olevalle jännekädelle. Kun puu taipuu, ulkopuoli venyy ja sisäpuoli puristuu. Pehmyt puu kestää puristumista ja kun jousi on pitkä, siihen saadaan hyvä voimananto nuoleen. Eikä jännite -ero jousen kaaren ulkoreunan ja sisäreunan välillä kasva niin isoksi että koko komeus katkeaisi.
1: Siksi lyhyemmät jouset pitää tehdä eri tavalla kuin pitkä jousi, koska sen pitää kestää tätä taivuttamista ja puristamista enemmän. Se menee muutoin poikki. Pitkäjousi voidaan tehdä yhdestä puusta. Lyhyessä jousessa on tavallisesti jokin sitkistävä, vetämistä kestävä aines, kuten kuituosa, ulkopuolella. Sisäpuolella on jotain puristusta kestävää, kuten sarvea tai luuta.
___1.1: Pitkäjousi oli halvempi ja helpompi tehdä juuri sen vuoksi että se voidaan tehdä yhdestä puusta. Mutta lyhyttä jousta voi käyttää hevosen selästä. Tietenkin jousenteko on kaikissa muodoissaan vaativa taito.

Jos jousesta halutaan sellainen että se ei murru, on mukana eri elementtejä. Katkeamattomuutta saadaankin kolmea kautta:
1: Tehdään vähemmän voimakas jousi.
2: Valitaan elastisempia puulajeja tai materiaaleja jotka muuten kestävät vetämistä ja puristamista paremmin.
3: Tehdään jousesta pidempi, jolloin jännite jakautuu pidemmälle matkalle. Tehoja ei tällöin tarvitse pienentää eikä puuainesta valikoida.

Materiaalien yhdistämisestä:

Komposiittijousi, jota esimerkiksi Tsingis -kaanin joukot käyttivät, olikin itse asiassa lyhyt jousi jota tarvittiin koska joukot kulkivat hevosilla. Kun ulkoreunassa oli jännettä, keskellä puuta ja sisäpinnassa sarvea saatiin jousesta sellainen että siihen saatiin isompia jännitteitä ilman että se murtuu. Samankokoinen ja samantehoinen jousi muutoin valmistettuna olisi katkennut. Ja niin pitkä jousi joka olisi yhtä voimakas taas olisi niin pitkä että sen käyttö hevosen selästä ei olisi sujunut kunnolla.

Puuta voidaan käyttää myös laminoimiseen. Silloin toisiinsa kiinitetään erilaisia puita. Eri puulajit kun kestävät eri asioita. Ulos voidaan laittaa jotain taipuisaa ja jännitettä kestävää. Hikkori tai bambu toimivat hyvin jousen ulkoreunalla koska ne kestävät vetämistä. Sisäpuolelle voidaan laittaa vaikkapa sitruunapuuta joka kestää puristamista. Japanissa käytettiin tätä lähestymistapaa. Siellä tehdyt kuuluisat yumi -jouset onkin tehty yhdistämällä bambua ja kovapuisia säleitä. Puusäleet estävät väärään suuntaan taipumisen eli tekee jousesta kestävän ja vakaan. Ja kokonaisuutena rakenne kestää ulkoreunaltaan venyttämistä ja sisäreunalta kasaanpainumista.
Kirjoittaja on luultavasti suomen huonoimpia jousiampujia. Osuu ladon seinään viiden metrin päästä, jos ladon seinä on auliilla ja nuolta päin syöksyvällä tuulella. Puuseppänäkin hän on melko onneton. Aihe on kirjoitettu sekä mielenkiinnosta että osittain nöyryysharjoitteena.

Etiikan monimielisyydestä.

Usein filosofiassa on jonkinnäköinen yksimielisyys siitä miten asioita tulee lähestyä. Yksityiskohdissa on sitten paljon vääntöä. Etiikka ei kuitenkaan ole tälläinen aihe. Siinä on erilaisia näkemyksiä joita sovelletaan irrallaan ja limittäin. Tästä syntyy paljon vääntöä.
1: Normatiivisessa etiikassa mietitään normeja joita eettinen ihminen seuraa. Siinä taustalla on ajatus siitä mihin ihmisten pitäisi uskoa kun puhutaan eettisyydestä. Toinen vaihtoehtohan olisi ottaa se, mitä ihmiset uskovat kun he puhuvat eettisyydestä. Normatiivinen etiikka on siis aina jollain tavalla ulkoa päin ohjaavaa.
___1.1: [Seurausetiikka, tarkoitusperäetiikka, seuraamusetiikka, teleologinen etiikka, konsekventialismi] on näkemys jossa tarkastellaan päämäärään keskittymistä. Teon arvo nähdään siinä minkälaisia seuraamuksia teoilla on ennakoitavissa. Keinot ja syntyvä tulos ratkaisevat sen onko asia hyvä vai ei. (Tunteista ja vaikuttimista riippumatta.) Tässä on teko ja siitä seuraa jotakin. Teosta tai sen tekemättä jättämisestä on etua tai haittaa. Samoin eri teot voivat vaikuttaa eri tavoin. Tässä katsotaan miten tämä on suhteessa eri tahoihin. Myös pitkä ja lyhytaikaiset vaikutukset ovat tärkeitä. Tämä etiikka rakentuu tiedon varaan. Jos ihminen on hyväntahtoinen mutta tyhmä, hän voi tehdä pahaa tavoitellessaan hyvää. Siksi asioiden korrelaatioiden tunteminen johtaa siihen että ihminen voi ylipäätään miettiä etiikkaa ja osata toimia eettisesti.
_____1.1.1: Luultavasti tunnetuin malli on utilitarismi, jossa tavoitellaan yleistä hyvää. Toinen mahdollinen vaihtoehto on hakea nautintoja jolloin puhutaan hedonismista. Kolmas tapa on eudaimonismi, jossa tavoitellaan mahdollisimman suurta onnellisuutta.
___1.2: [Velvollisuusetiikka, deontologia] on tapa jossa katsotaan moraalioppeja joita seurataan. Tarkastelussa ovat vaikuttimet ja velvollisuudet. Kun velvollisuus on oikea, on teko eettinen. Velvollisuusetiikka johtaa usein moralismiin, jossa tietyt ohjesäännöt niellään objektiivisina ja kyseenalaistamattomina auktoriteetteina. Jos jokin asia tuntuu olevan sitä vastaan, se on pahaa. Jos ohjenuora tuntuu tuottavan pahaa, syynä on se että tunne ohjaa epäeettiseen toimintaan. Tässä näkemyksessä korostuu yksilön arvostelukyvyttömäksi asettaminen. Moraalisen toimijan on siksi kouluttava omatuntonsa syyllistäväksi sisäisten ohjeiden antajaksi. Näitä on useita erilaisia ja erilaiset velvollisuusetiikat kilpailevatkin rajustikin keskenään. Kisaaminen on tietysti toivotonta, koska velvollisuusetiikassa asioita voidaan loppujen lopuksi tarkastella vain lakien kautta. Tämän vuoksi toisenlainen systeemi tulkitaan pahaksi automaattisesti, jos se on erilainen.
_____1.2.1: Varmasti tunnetuin on kategorinen imperatiivi. Sen mukaan teko on hyvä jos sille voidaan määrittää laki joka toimii aina.
___1.3: Hyve-etiikassa tavoitellaan jotain hyvettä. Tässä keskitytään moraalisen toimijan luonteeseen. Jos toimija on rohkea ja oikeamielinen, hän on eettinen. Toiminnan tulokset ja seuraukset eivät ole aina tärkeitä. Tavoite takana ratkaisee enemmän.
_____1.3.1: Hyvä elämä on yleinen mittari. Toinen on materiaalinen hyvinvointi sitä kautta että elintaso vaikuttaa elämänlaatuun. Aristoteleen kultaisen keskitien kulkeminen on yksi, kenties yllättävä, hyve-etiikan muoto. Sen edustaja ei ole erikoislaatuinen spesialistisankari, vaan enemmän hakee kohtuullisuutta. Tällöin hillitön toimija on paheellinen.
___1.4: Oikeuksien etiikassa pyritään siihen että ei loukata toisten oikeuksia. Oikeuksia voi olla vaikkapa vapaudet ja etuoikeudet. Vapauksissa on mukana velvollisuus. Yksilön ja yhteisän oikeudet ovat molemmat olemassa. Tässä syntyykin helposti jännitteitä, koska eri ihmiset määrittävät eri oikeuksia ja korostavat eri asioita.
2: [Deskriptiivinen etiikka, kuvaileva etiikka] kuvailee eettisiä normeja. Se voi kuvata ihmisen tai instituution eettisiä sääntöjä. Se ei tarjoa keinoja eettisiin ratkaisuihin, vaan pikemminkin tarjoaa työkaluja siihen miten etiikkaa voidaan lähteä ratkomaan. Kuvailun alla voi olla moraalikäyttäytymistä kuvaavaa tai kirjattujen sääntöjen kuvailua (jotka voivat olla eri asia, itse asiassa usein ovatkin.)
3: Metaetiikka taas miettii sitä, mitä etiikka ylipäätään on. Siinä mietitään kuvaako se tuntemuksia vai onko sen takana aitoja uskomuksia, onko etiikka objektiivista vai subjektiivista, henkilökohtaista vai jaettua, ehdotonta vai suhteellista. Samoin siinä mietitään mistä moraalinen halu pohjimmiltaan kumpuaa.
4: Soveltava etiikka taas pyrkii toimimaan enemmän kuin miettimään. Tällöin se yleensä soveltaa jotain etiikan teoreettista mallia ja miettii miten sitä voisi käyttää maailmassa eläessä ja ollessa. Tällöin mukaan astuvat kysymykset siitä miten esimerkiksi abortin kanssa tulisi toimia.

Kaiken kaikkiaan voidaan jopa sanoa, että etiikka ei nykymuodossaan tee lainkaan sitä, mitä sen usein ajatellaan tekevän. Sen parissa ei niinkään ehdottomasti ja todistetusti ja vastaanpanemattomasti vastata siihen mikä on hyvää ja pahaa. Sen sijaan se jäsentelee sitä miten ihminen arvottaa maailmaa. Periaatteellista tarkastamista voidaan käyttää enemmänkin koherentin mallin luomiseen. Eri lähtökohdista syntyy aivan erilaisia tuloksia, ja saman systeeminkin välillä tehdyt arvovalinnat ja jopa niiden pelkät arvojärjestykseen laittamiset voivat muuttaa tuloksia radikaalisti.
Ihmisille käytännössä etiikka taas on jotain ehdotonta ja komentavaa. Sillä pitää komentaa ennen kaikkea muita.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Kahden kerroksen väkeä.

Richard Dawkins on esittänyt kritiikkiä sellaiselle relativismin muodolle jossa tieteelliset väitteet nähdään vain vallankäyttönä, jossa yksi kulttuuri yrittää dominoida. Eli sitä jonka mukaan ihminen vain konstruoi asioita niin että tällä ei ole mitään suhdetta todellisuuteen. Ja tästä seuraa se, että jokin toinen kulttuuri on aivan yhtä oikeassa tai väärässä. Hän esittää että ihmiset eivät lennä maasta toiseen lentävillä matoilla, vaan lentokoneilla. Ja jos mukaan tulee lentokoneesta hyppääminen, he valitsevat laskuvarjon. Koska luonnontieteissä on tehty tiettyjä tuloksia, jotka ovat oikeampia kuin toiset eivät.

Humanistien parissa tulee itse asiassa harvoin ongelmia siinä vaiheessa, kun sanotaan että kyseessä on luonnon systematisointi. (Dawkinskin korostaa että kritiikki sopii vain rajattuun relativistien jengiin.) Ihmisen ja luonnon välisiä suhteitakin voidaan tutkia. Löytää yleistyksiä. Toki löytyy sellaisia tahoja joiden mielestä luonto on täysin arvoitus ja joista induktio täysin pätemätön, ei siis vain mahdollisesti erehtyvä, päättelyn muoto. Usein tässä viitataan induktion ongelmaan, joka on minusta tärkeä ja ohittamaton ongelma, joka pitää vain pistää oikeaan kontekstiin. Ei puhuta totuudesta vaan hyvistä arvauksista. Induktiolla voidaan tehdä virheitä, mutta ne ovat "uskottavia virheitä".

Yleisempi esitys on siinä että humanistit todella usein ja helposti rakentavat sen pohjalta maailmankuvan ja ihmiskuvan kokonaisuudessaan. Virhe tapahtuu kun tehdään seuraavaa : Maailmankuvassa on tosiasiaväitteitä, kuten se että maapallo kiertää aurinkoa. Maakeskisyyden kannattajat, joista aurinko kiertää maata, ovat silloin väärässä. Näihin liitetään sitten erilaisia moraalinäkemyksiä, ja esimerkiksi historiallisesti maakeskisyyteen liitettiin näkemys siitä että ihminen on teologisesti Jumalalle erikoisasemassa. Ja erikoisasemassa koko universumissa. Tämä näytettiin eräänlaisella "tuoteasettelulla". Nykyisin universumi nähdään valtavana ja tätä kautta korostetaan melko usein sitä miten ihminen on kokonaisuuden kannalta merkityksetön rippu. Kuitenkin moni uskoo yhä että ihmisellä on erityinen paikka Jumalalle. Maan sijainnissa ja avaruuden koossa ei siis ollutkaan "sitä merkitystä mikä siihen liitettiin". Yhteys oli keinotekoinen, keksitty.

Sama on tietysti vielä suuremmin mukana ihmiskuvassa. Esimerkiksi hulluutta on pidetty demonien riivaamisena, ja tähän on sidottu uskonnollis -eettisiä näkemyksiä. Samoin hulluus on yhdistetty eri aikoina synnin viallisuuteen, tai se on kokonaan sidottu perimään tai kokemuksiin. Tämä on tietysti vaikuttanut hoitoihin. Mutta myös siihen miten ihmisiin on suhtauduttu. Esimerkiksi homoseksuaalisuutta on nähty luonnon lisääntymismekaniikan rikkomisena. Ja tähän on sidottu ajatus Jumalan suunnitelman rikkomisesta, joka taas on sidottu syntiin ja tähän on tehty erilaisia eettisiä yhteyksiä. Samoin homoseksuaalisuus on sidottu käyttäytymiseen ja sitä on pidetty poikkeavuutena, jota on yritetty normaaliuttaa. Normaalista on tällöin tehty normi jota on yritetty palauttaa terapialla. Geeneihin sidottuna siihen taas on sidottu oikeutus, koska ihmiset ovat sitoneet geneettiseen vaikutukseen sen, että ihminen olisi syyntakeeton asiaan. En pidä ainoastakaan näistä selityksestä, en pidä niitä vakuuttavina.
1: Geneettinen yhteyshän pistetään usein "lieventäväksi asianhaaraksi". Samoin se paljon puhuttu "huono/surullinen/onneton/virikkeetön/ankea lapsuus" on kerännyt sympatiaa ja sääliä. Ja pienempiä tuomioita. Kuten Eksaktin Elämän Utopiassa mietitään, väkivaltageeni joka lisää ikävän kokemuksen vaikutusta, ei kuitenkaan välttämättä ole mikään syy luopua tuomiosta. Voidaankin ajatella että nämä "lieventävät asianhaarathan" itse asiassa vain selittävät miksi rikos on tehty, miksi rikos tältä toimijalta oli todennäköisempi kuin muunlaisilta. Ei motiivin olemassaolokaan ole syy olla tuomitsematta. Sen löytäminen sen sijaan todistaa että henkilöllä on ollut syy tehdä rikos. Siksi "soturigeenin" omistava ikävän lapsuuden kokenut voikin olla hyvä laittaa pidemmäksi aikaan telkien taakse. Jos tuomio nähdäänkin suojelun kautta.

Toisin sanoen usein humanistit eivät valita itse tieteen teoriasta, vaan siitä ideologiasta joka siihen on liimattu. Voidaan jopa sanoa että vastakkain on essentialismi ja eksistentialismi. Essentialismissa tiivistetään asioiden luonnetta. On jokin yleistettävä olemus. Eksistentialismissa ollaan enemmän sitä mieltä että mitään luonnetta ei edes ole.
1: Tästä yksi esimerkki löytyy blogistanikin. Ilmastonmuutokseen on sidottu poliittinen vihervasemmistolainen ideologinen liike. Teoriasta on tehty liike jossa tietyn toiminnan totteleminen sidotaan eettisyyteen ja se levitetään kauppakassin ostosta, matkan teosta, valaisemispäätöksistä ... aina toisiin kulttuureihin oleviin suhteisiin asti. (Auki jää vain se, pitääkö ostaa lähiruokaa vai Reilun Kaupan banaaneja.)
___1.1: Vielä mutkikkaammaksi tilanne menee vaihtoehtohoidoissa tehdyn lääketieteen kritiikin kohdalla. Niissähän näkemys rekonstruoi kasan tosiasiaväitteitä ideologian pohjalta. Malli on koko lailla seuraava : Luonnonlääkintä on hyvää ja luonnollista, luonnollisuus on hyvää, hyvä on totta. Ihmisen tutkiminen ei ole osa luontoa vaan perustuu koejärjestelmien manipulointiin, tiede ei ole osa luontoa vaan keinotekoisuutta. Lääketiede on keinotekoista eikä siksi toimi. Tämä tuo esiin sen, että tosiasiassa ongelma ei ole luonnontieteessä. Vika on siinä että ihminen konstruoi asioita yhteen. Liitos etiikkaväitteiden ja todellisuusväitteiden välillä on se olennainen ongelma. Siinä ihmiset tekevät huolimattomia virheitä.

Ei. Tämä ei johda siihen että luonnontieteitä tulisi miettiä sitä kautta miten hyvin ne toimivat ideologioina. Ideologioiden tulee sen sijaan miettiä miten ne voivat olla eettisiä kun luonnontieteen tulokset otetaan huomioon. Sillä tämä liitoskohta on humanistisen mietinnön puolella.

Kokeellinen tiede nimittäin syntyy pyrkimyksestä rajata subjektiivinen ulkopuolelle. Jäljelle jää mekanistinen metodologia. Vaikka empiriaa puhutaan "kokemusperäisenä" se itse asiassa eroaa olennaisesti arki -ihmisen kokemuksen määritelmästä. Empiria on enemmän "mittaamista". Ihmisen näkeminen ja kokeminen elämässä taas on erilaista. Tieteessä haetaan hallittua olosuhdetta jossa vain yhtä elementtiä pyritään muuttamaan, ja tästä tehdään yleistyksiä joita koetellaan. Maailmassa toistoja on vähemmän ja elementtejä enemmän. Elämässä "yritetään enemmän taaplata", tunteita ja "yleistä suttuisuutta" on mukana enemmän. (Sanoisin jopa: "Pitääkin". Nielkööt tämän vallankäytön ketä se huvittaa niellä.)

Empirian totuudet ovat luonteeltaan sellaisia että ne voivat täydentyä, ja ne toimivat vain tietyissä rajoissa ja tietyin ehdoin. Ja nämä rajat ja ehdot voivat laajentua, kutistua ja muuttua ajan mittaan. Esimerkiksi on selvää että Talidomi auttoi raskauspahoinvointiin. Kuitenkin se aikaansai myös vauvoihin pahoja kehityshäiriöitä. Ensimmäinen tiedettiin ja jälkimmäinen oli "tuntematon uhka". Samoin flogiston on kumoutunut ja sen on korvannut happiteoria. Näkemykset muuttuvat, eikä ole mitään syytä uskoa että kumoilu olisi varman taatusti mihinkään loppunut. Vaikka luonnontieteitä väitetään monomaanisiksi yleistysinnokkaiksi tiedon kahlehtijoiksi jotka ajavat universaalia yleistettävyyttä ja absoluuttista tiedon omistamista ja hallintaa, asia ei ole näin. Ja tämän pitäisi olla selvää jokaiselle yhdenkin tieteenfilosofian kurssin käyneelle.

Kumoamaton mutta koeteltu induktio on hyvä arvaamistapa. Siksi se laskuvarjo halutaan vahasiipien sijasta siinä lentokoneessa joka ei ole lentävä matto.

Esimerkiksi ei aiotuista ja tuntemattomasta ei puhuta, koska ei voida. Esimerkiksi ydinvoiman kohdalla voidaan puhua ydinjätteen riskistä koska se on havaittu. Tämä nostetaan usein esille. Kuitenkaan tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että jokin muu taho voisi tutkia näitä. Monesti transsendentin lähestymisen ystävät ajavat usein sitä että heillä on jokin suora tapa selvittää näitä asioita. Minua huvittaa ajatus jossa "toisen epäonnistuminen tarkoittaa toisen varmaa onnistumista". Tilanne vertautuu siihen kuin se tilanne että jonglööraamme ulkona ja toteutuu seuraava asiantila "Et onnistunut jonglööräämään 5 pallolla" tarkoittaisi sitä että minä onnistuisin automaattisesti pompottelemaan näitä palloja. Ei, se ei oikeasti mene niin. (Minä olen surkea jonglööri eikä sinun epäonnistumisesi aiheessa tee minusta yhtään parempaa.) Mutta transsendenttifilosofien kanssa tämänkaltaiseen ylenkatseeseen törmää toistuvasti. 1
1: Tässäkin kohden on tuotava esiin Dawkins. Hän nimittäin oli kuullut uskovaisten puhetta jossa korostetaan sitä että tiede voi vastata "miten" -kysymyksiin mutta ei "miksi" -kysymyksiin. Tämä on sinänsä totta. Kuitenkaan tämä ei tarkoita että jokin muu voisi. Jotkut kysymykset voivat olla tätä kautta mielettömiä: Niihin ei voida vastata, mutta ne ovat kuitenkin mukana. Siksi niihin on pakko reagoida. Tällöin toisen puutteesta valittava kriitikko itse selviä omasta kritiikistään.

Empiirisiä tuloksien yleistystasoja pitää miettiä. Luonnontieteissä yleisestä ei välttämättä voi vetää yksityiseen. Se, että nautojen populaation keskiarvo ja keskijakauma on tietty, ei tarkoita että tietty nauta 17681 aka "Muurikki" olisi juuri tietynlainen. Sen yksittäiset ominaisuudet voivat olla ainutlaatuiset. Sen sijaan ihmistieteissä näitä yleistyksiä voidaan tehdä turhankin helposti. Merkityksenantoprosessiin liittyy arvoja ja mietintöjä sovelluksista. Jopa kysymys siitä pitäisikö luonnontieteen jokin asia jättää selvittämättä on eettinen kysymys.

Vaikka tämä monesta voi tuntua oudolta, tasot voidaan jättää erilleen. Tätä mieltä voisi olla vaikkapa Hume, jonka näkemyksen, Humen giljotiinin, mukaan oleminen ei oikeuta. Eli siitä että jokin on olemassa ja tapahtuu ei voida suoraan sanoa pitäisikö sen tapahtua. Tämä pakottaa tekemään tutkimuksen ja arvottamaan sen merkityksen jotenkin sen ulkopuolelta.

Siinä missä Stephen Gould kannatti NoMa -periaatetta uskonnoissa, eli että uskonto ja luonnontiede ovat erillisiä ja rinnakkaisia, sopii jaotteluna tähän vielä paremmin. Sillä uskonto tekee todellisuusväitteitä esimerkiksi Jumalan olemassaolosta. Joskus ihmeistä, tai siitä mitä kidutustappoa jossain Jerusalemilaisella kummulla tapahtui 30 -luvulla. Tässä suhteessa eettisiin mietintöihin tämänkaltaisia tosiasiaväitteitä ei tehdä. Ne ovat rinnakkaisia ja limittäisiä mutta erilaisia.
1 Huvittavaa kyllä, etymologia tarjoaa tässä kohden hauskan filosofisen vitsin ja sattumuksen. Sana "mystiikka" tulee kreikan sanoista "mythein" : "kertoa tarinoita" & "myein" : "silmät kiinni". Alun perin on ajateltu että se viittaa yliaistillisiin havaintoihin, suoraan tietämiseen. (Mikä tietysti asettaa perustelemisen turhaksi asiaksi. Asioita ei perustella vaan tiedetään suoraan.) Kuitenkin voidaan sanoa että määritelmä on erityisen osuva koska sitä kautta voidaan koostaa "satuilua totuuden näkeminen kieltämällä".