Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiinteät kustannukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiinteät kustannukset. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. lokakuuta 2015

Cowabunga!

Minua ja poliiseja yhdistää ainakin yksi asia. Me molemmat haluamme saada vinkkejä erityisen edullisista pizzapaikoista. "Jos näet alle kuuden euron pizzan, ilmoita poliisille. Poliisi pyrkii nyt tavoittamaan nuoria pizzansyöjiä sosiaalisessa mediassa. Pizza ei ole vitsi, vaan ensimmäinen osa poliisin harmaan talouden tehoiskua. Poliisi haluaa muistuttaa, että asiakkaalle tärkein pizzan lisuke on kuitti."

Kysymys on sinänsä kiinnostava, että esimerkiksi euron hampurilaiset eivät jostain syystä ole vastaavassa epäilyslistassa. Mikä johtunee siitä että ravintolassa paikka on kiinteä kustannus, kun taas pizzan ainekset ja muut ovat muuttuva kustannus. Tilavuokrat ovat usein ongelma yrityksille. (Näin itse asiassa kävi myös konkurssiin menneessä työpaikassani juuri.) Ja jos volyymi on riittävän suurta, niin hinta voi olla hyvin mitätön. Näin McDonald's voi myydä euron hampurilaisia (tai jotain) mutta pieni pizzapaikka ei siksi kovin uskottavasti voi pitää pientä hintaa tuotteessaan. Paitsi leikkaamalla arvonlisäverosta.

Asiassa on kuitenkin toinenkin puoli ; Miksi tehokartoitetaan alle 6€:n pizzoja eikä veroparatiiseja? Miksi ei kiinnitetä huomiota hallintarekisteriin? Miksi ei kiinnitetä huomiota holding-yhtiöihin, rakennusalaan tai muihin? Pizzerioiden lukumäärä ja kuuden euron pizzan ja pienfirmuuden yhdistelmä takaa sen, että "pizzamafia" on tuskin se taho jossa virtaavat merkittävimmät harmaan talouden rahat.

Kysymys onkin ymmärrettävissä hieman toisella tavalla. Minua ja konservatiiveja yhdistää se, että olemme molemmat konservatiiveja. Minua ja uuskonservatiiveja yhdistää myös se, että olemme jokseenkin epäluuloisia "hallitusta" kohtaan. Tämä epäluulo on ollut jokseenkin perusteltua tämän nykyisen perskusta -hallituksen aikana. Esimerkiksi jo mainitsemani hallintarekisterikysymys on säädetty, ja se on näppärä keino piilottaa omaisuutta. Eli harjoittaa harmaata taloutta. Huomio on ollut muualla joten samanaikaisesti on voitu suhmuroida jännittäviä rakenteita joista julkinen viesti on suunnilleen se, että "emme toivo että niitä käytetään harmaaseen talouteen". Toivo tuskin auttaa hirvittävästi jos rakennelma on näppärä harmaan talouden toteuttamiseen.

Ville Ranta on tuoreessa "Kirkko ja Kaupunki" -lehden pilakuvassaan lähestynyt asiaa kuvalla jossa Perussuomalaisten kansanteatteri kiinnittää huomiota maahanmuuttajiin samalla kun Sipilän ja Stubbin näköinen hahmo kääntää katsojien takataskuista rahat. "Seurassa" taas Jussi Korhonen kirjoittaa siitä miten "Sipilä hellii talousrikollisia ja veronkiertäjiä". Tämä vihjannee siitä että tunnelmani näistä veroparatiisiasioissa ovat kohtuu yleisiä.
1: Ja varmemman vakuudeksi ; Kokemukseni on se, että Sipilä pitää kilpailukyvystä niin paljon että jos jossain näkyy rahaliikennettä, hän iloiten hellii ja tukee tätä signaalia. Jopa sillon kun rahaliikenne on harmaassa taloudessa. Harmaa talouskin on taloutta ja edistää taloutta joka on taloutta ja sen lisäksi taloutta. Tämän saa kun valtiota johdetaan kuin yksilön omaa taloutta ja yritystoimintaa. Paitsi sillä erolla että harvaa yritystä johdetaan yhtä heikosti. Ja vielä harvempi kusettaa henkilökohtaista ruokakuntaansa samanlaisilla tempuilla.

Tässä kontekstissa kuuden euron pizzat on nähtävä hyvin tietyllä tavalla ; Poliisia on ohjattu siihen että esiin noussut veronkiertokeskustelu saataisiin liitettyä osaksi maahanmuuttokeskustelua. Jotta ne suuremmat suhmuroinnit jäisivät edelleen tarkastelematta.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Työttömyyskorvausta pienemmästä opintotuesta

"Kas jos veronmaksaja todellakin haluaa voittoa verovaroin järjestetystä mahdollisuudesta opiskella, pitäisi laskea vähintään sivutuotoksi kaikki se henkinen, fyysinen ja sosiaalinen "opiskelu-infra" joka kannattelee tätä opiskelua ja kouluttautumista (opiskelijoiden oman ponnistelunsa lisäksi)."
(Jarkko Lakkisto)

Kun puhutaan opintotuesta, kaikki tahot puhuvat investoinnista.
1: Opiskelijapuoli käsittelee asiaa siten että opintolaina on investointi. Opintolainan oton kannattavuus riippuu siitä paljonko palkanlisää opiskelulla saa kerrottuna sillä miten todennäköisesti saa opiskelemansa alan töitä.
2: Yhteiskunnan puolella opintoraha nähdään investointina joka halutaan saada takaisin. Kun veronmaksaja maksaa opiskelusta hän luonnollisesti haluaa nopeaa valmistumista.

Tässä on kysymys hyvin erikoisesta tilanteesta. Yhteiskunnan puolella on paineita nopeaan opiskeluun. Kuitenkin samalla se haluaa säästää opintorahassa niin että käytännössä köyhemmistä perheistä tuleva opiskelija joutuu käymään opiskelujen lisäksi töissä, esimerkiksi sen vuoksi että monissa paikoissa Etelä-Suomessa - ja itse asiassa muissakin "opiskelijakaupungeissa" - pienenkin koirankopin vuokra on suurempi kuin opintoraha. Ja tämä taas ei ainakaan lyhennä opiskeluaikaa. Niin kauan kun yhteiskunta ei ole säätänyt olosuhteita niin että opiskelija varmasti myös pääsee töihin, ei opintolaina ole mahdollisuus. Tämä johtaa helposti siihen että opiskelusta tulee jotain joka on itse asiassa mahdollista vain niille joiden vanhemmilla on rahaa maksaa lastensa opiskelu. Ei niin että vanhemmat maksaisivat yliopistolle tai ammattikorkeakoululle opintomaksuja. Vaan niin että vanhemmat maksavat ruuan tai vuokran.

Mutta on itse asiassa virhe nähdä opintorahaa investointina. Se on yhteiskunnalle nimittäin säästö. Sillä vaihtoehtona ei ole että opiskelija ei saa mitään rahaa. Sen vaihtoehtona on se, että opiskelematon ihminen on työttömyyskorvauksella. Niin kauan kuin opintotuki on pienempi kuin työttömyyskorvaus, ei itse asiassa kannattaisi rajoittaa opiskeluaikoja mitenkään?
1: Opiskeluajan säätäminen iskee etenkin koulupudokkaisiin tai niihin joiden opinnot venyvät. Kouludropout ei todellakaan siirry alansa töihin vaan työttömyyskortistoon. Jossa ei ole tulosvaatimuksia, opintopistelaskelmia. Ja jossa rahaa tulee enemmän kuin opintotuen verran.
2: Opiskelijaa kohden saadut luvut ovat siitä jännittäviä että ne ovat yllättävän suuria. Ainut mistä puhutaan on kuitenkin opintoraha. Puhutaan hirveistä summista joilla yhteiskunta tukee opiskelua. Nämä luvut ovatkin aivan oikeasti valtavia. Mutta jotenkin nämä sotketaan mukaan kun puhutaan opintorahasta nipistämisestä. Jos nuo muut luvut pelottavat niin olisi kenties syytä leikata niistä.
   2.1: Tämä on siitäkin erikoista että muut kuin opintorahaa koskevat summat ovat itse asiassa paljolti kiinteitä kustannuksia. Ja silti niiden kustannukset lasketaan "jokaista oppilasta kohden". Esimerkiksi koulutilat ja rakennukset ensin rakennetaan ja huolletaan. Jota taas on tehtävä olipa opiskelijoita miten paljon tahansa. Eli jos opiskelijoita vähennetään niin sitten opiskelijayksilöä kohden saatu summa kasvaa. Koska tässä ei säästetä vähentämällä opiskelijoita. Opiskelijamäärä iskee vain koulutusta koskeviin muuttuviin kustannuksiin. (Se onko opettajien palkat kiintä kustannus vai muuttuva kustannus riippuu luokkien täyttöasteesta. Sillä opettaja ei tee yksityisopetusta vaan opettaa luokkia. Jos luokissa on vähän ihmisiä, oppilaita voi tuottaa lisää ilman että tarvitaan uusia opettajia. Tällöin lisäoppilas on tältä osin lähes ilmainen. Mutta jos täyttöaste on hyvin suuri, johtaa lisäoppilaiden määrä siihen että ryhmiä jaetaan ja sitten tarvitaan lisää luokkatiloja ja sitten nämä pienet lisät voivat olla aivan sikakalliita.)

perjantai 23. toukokuuta 2014

Kirkon rikkaus ; ahneuskulmasta ihmisoikeusongelmiin

Kai Sadinmaa loi pienimuotoisen internetmeemin jossa hän moittii Seppo Simolaa. Kohteena on "Kirkko ja Kaupunki" -lehdessä ollut artikkeli jossa käsiteltiin kirkon rikkautta. Hän moitti kirkkoa siitä että se investoi paljon rakennuksiin, ja että kirkon tapa käyttää rahoja ei ole eettinen. Teksti on toki hyvä, mutta ajattelin prosessoida asiaa hieman itsekin. (Toki päädyn lähinnä täydentelemään kun Sadinmaa teki sen verran kokonaisvaltaista työtä.)

Simolan teesi on, että kirkko on samanaikaisesti rikas ja köyhä. "kuinka valtava kiinteistö- ja sijoitusvarallisuus kirkolla on." ... "seurakunnan rahat eivät tahdo riittää kiinteistöjen korjaukseen eivätkä edes henkilökunnan palkkojen maksuun." Simolan kulma on mielestäni viisas. Se on itse asiassa jotain jota toin esiin kun kirjoitin autiokirkoista. Kirjoitin tällöin kiinteistä kustannuksista. Kirkko on omaisuutta josta tulee kuluja. Tässä mielessä kirkkorakennukset muistuttavat autoa ; Sen omistaminen on omaisuuden kartuttamista. Mutta samalla sen huoltamisesta tulee kuluja. Huolto, tarkastukset ja tankkaaminen. Käyttämätönkin auto ruostuu pihalle jos sitä ei huolla.

Simolalla on sitten kuitenkin jotain jota sitten en pidä niin järkevänä. Simola toppuuttelee kirkkokritiikkiä selittämällä että nykytilaa ei ole osattu ennakoida. "Tänään on helppo arvostella menneitten sukupolvien tekoja. Eivät tainneet esi-isämme ymmärtää, millaiseen pinteeseen meidät saavat, kun rakensivat upeita kivi- ja puukirkkoja. Eivätpä edes muutaman vuosikymmenen takaiset helsinkiläiset kirkon päättäjät, kun rakennuttivat joka kaupunginosaan ja keskustaankin vieri viereen toinen toistansa isompia temppeleitä. Nyt ne ovat osa maisemaamme ja niistä on pidettävä huoli vaikka hampaat irvessä." Tämä näkökulma on tietysti siitä järkevä, että harva meistä on säveltäjä ja vielä harvempi ennustaja.
Mutta kuitenkin kirkon hinku panostaa rakennusinvestointeihin on jotain joka nimenomaan ei ole mitään kaukaista historiaa. Kuitenkin menneisyyden tietäminen ei näitä lahjoja vaadi, ja Seppo Simola saattaa tietää että viimeisen 10 vuoden aikana seurakuntayhtymä on investoinut kymmeniä miljoonia euroja uusiin kirkkoihin, kappeleihin ja vastaavii. Helsingin seurakuntayhtymän tiedotusjohtajana Simola tietänee, ja kenties hän kykenee muistamaan esimerkiksi 2012 valmistuneen Kampin kappelin, jonka kohdalla "nyt on käsitys, että lopulliset kustannukset mahtuvat 7,5 milj. euroon." (and counting). Sadinmaa sanookin tähän melko karusti "Helsingin seurakuntayhtymän laajamittainen uudisrakentaminen ei ole menneisyyttä vaan ihan nykypäivää. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana yhtymä on investoinut vähintään 50 miljoonaa euroa uusiin kirkkoihin, kappeleihin ja seurakunnallisiin tiloihin."

Toki Simola on oikeassa myös puhuessaan rahasta. "Kirkon rahoista heitetään kepeästi populistisia hehkutuksia. Tosi lapsellista on paheksua vaikkapa sitä, että kirkko sijoittaa rahoja osakkeisiin tai asuntoihin. Ei sitä tehdä siksi, että haluttaisiin kerätä maallista mammonaa, vaan siksi, että pystyttäisiin huolehtimaan siitä, mistä ollaan vastuussa. Esimerkiksi Helsingin seurakunnilla on yli 700 asuntoa. Osittain sijoituksina, osittain turvaamassa henkilöstön hyvinvointia, osittain siksi, että voidaan tarjota tuettua asumista niille, jotka eivät omillaan pärjää." Moni saattaa pitää markkinavoimille heittäytymistä pahana. Mutta tämän esittäminen "ongelmana" on sen tyypin utopia-ajattelua, että sitä on vaikeaa ottaa vakavasti. On selvää että kirkko voi sijoittaa. ; Kirkko joutuu toimimaan yhteiskunnassa, siis järjestelmässä ja sen puitteissa. Siksi meillä ei esimerkiksi ole kristityille, ainakaan de jure, mitään erillislakia. ; Ja toisaalta kirkko voisi tietysti myydä omaisuuttaan ja jakaa sen köyhille. Se kuitenkaan tuskin aikaansaisi pysyvää muutosta ja se ei vaikuttaisi niihin jotka ovat vaikeuksissa vasta huomenna. Emme ole tässäkään kohden säveltäjiä, saati ennustajia. Sijoitukset tuottavat myös voittoa, joten periaatteessa hyvään saadaan enemmän ja enemmän rahaa, koska raha tulee rahan luokse myös tässä asiassa.

Kuitenkin kirkko on eettinen toimija. Ja jesuiittahenkinen "tarkoitus pyhittää keinot" ei tule kysymykseen. Useinhan hyväntekeväisyystyössä kirkossa korostetaan hyvin "holistisia" näkemyksiä. Tätä henkeä löytyy esimerkiksi entisen lähetystyöntekijän blogista. "Olen vuosikausia kertonut lähetystyöstä lapsille kahden käden juttuna. Toinen käsi viittaa siihen, että lähetystyössä kerrotaan Jumalasta, toinen käsi siihen, että lähetystyössä autetaan ihmisiä. Kun nuo kaksi kättä liitetään yhteen, ne muistuttavat siitä, että lähetystyössä ollaan kavereita kaikkien kanssa eikä kertomista ja auttamista, julistusta ja palvelua voi erottaa toisistaan. Kaikki liittyy kaikkeen." Siksi kirkolla on luonnollisesti vastuuta sijoituskohteidensa valinnasta. Kysymys ei siis ole siitä saako kirkko sijoittaa, vaan siitä minkälaisia rakenteellisia, yhteiskunnallisia ja markkinavoimia ohjailevia ratkaisuja se tekee sijoittaessaan johonkin. Kirkko joka muuttaa maailmaa ja yrittää tehdä hyvää ei voi selittää että sitä saa tehdä mitä vain siksi että sillä aiotaan tehdä jotain hyviä asioita.Siksi Sadinmaa oli hyvin vahvoilla selittäessään, että "Finnwatchin teettämän selvityksen mukaan jopa kolmannes kirkon eläkerahaston sijoituksista sijaitsee veroparatiiseissa. Se tarkoittaa noin 380 miljoonaa euroa." ja "Voisimme aloittaa vaikka miettimällä mitä tekemistä kirkolla on veroparatiiseissa tai ydinasebisneksessä." Nämä huomautukset painavat paljon, sillä jos kirkkorakennuksissa on kyse miljoonista, niin kirkon eläkerahastolla on veroparatiiseissa 0.4 miljardia euroa.

Itse syytänkin Simolaa populistisesta hehkutuksesta. Hänen tekstinsä ei ole niin ansioton tai kaamea kuin monet tietämäni sitä ovat pitäneet. Mutta on hieman erikoista kuulla moitetta siitä että kirkon rahankäytön kriitikot ovat pinnallisia, kun Simola selvästi tarjoaa ensi sijassa sirkushuveja, ja leipä on kakkossijalla.

Toki Simola, populistiksi paljastuneena, saattaa rojahtaa mielellään siihen selittelyyn jossa korostetaan että kaikki me olemme syntisiä ja epätäydellisiä. Jossa armo sitten käy oikeudesta kunhan tarkoitus pyhittää keinot. Mutta toivon että ei. Sillä jos tämänlainen armonannonvaatimus alkaa ropsahtelemaan, menetetään tyystin sisältö siltä ajatukselta että "kirkko on eettinen toimija" tai väitelauseelta "kirkko tekee hyvää". Sillä jos seurausetiikka ja hyve-etiikka korvataan armolla, kirkko voisi hankkia varoja huikeisiin uskoa levittäviin stripteasekirkkoihin myymällä konetuliaseita, likaisia pommeja ja huumeita Afrikan nälänhätämaihin. Tämä rouhea ja liioitteleva esimerkki tuokoot esiin sen, että kyllä siinä epätäydellisyydessä on asteita. Ja kysymys muuttuu silloin muotoon "onko tehty paras mahdollinen". Jota voi lähestyä kätevästi miettimällä vilpittömän mielen määritelmää. On esitettävä kysymys "tiesikö hän?" ja jatkaa sitä muodossa "olisiko hänen pitänyt tietää?" Lopputulema vastuusta ja armosta ropsahtelee tätä kautta käsiin kuin itsestään. ; Vilpitön mieli ja mieletön vilppi on helppoja erottaa toisistaan. Ja tällä proseduurilla voidaan tuoda arvioita myös Seppo Simolasta.

Kirjoittajasta naispappeus ja homojen kirkkohäät ovat pieniä syitä erota kirkosta jos niiden rinnalle laitetaan sellaiset kysymykset kuin "kirkolla on paljon sijoituksia veroparatiisissa". Rahaa pystyy myös siirtämään nopeasti, joten kirkon tahtotilaa olisi nopeampi muuttaa kuin uraputkessa olevien konservatiivien prosenttiosuuksia valtatehtävissä. Jos henkenä tässä varojenkäyttökysymyksessä on "mielipiteemme eroavat tässä homokysymyksessä, naispappeusukysymyksessä jne. mutta meitä yhdistää se että kaikki toivomme että kuulut kirkkoon", niin sen pahempi kirkolle. Vaikka tuossa yllämainitussa kontekstissa siinä todella voikin olla jotain sisältöä.

tiistai 20. toukokuuta 2014

(Vähenevässä määrin) kiinteä kirkko

Tällä kirkolla olisi varaa
jaella kirkonkirouksia
Eräänä päivänä minulle esitettiin, että hautausmaallakin on enemmän vetoa kuin kirkoissa. Tapani mukaan otin tämän vertailutehtävänä. Nyt kun olen käynyt tuoreesti sekä kirkoilla että hautausmailla, huomasin että molemmat ovat suunnilleen yhtä vetäviä. Tämä ei tosin ole mikään heikkous. Sillä sekä hautausmaista että kirkoista tuli mieleen kontrasti. Suomessa sekä hautausmaita että kirkkoja yleensä hoidetaan. Kirkko pidetään siistinä ja kirkkomaata hoidetaan.

(Lisäksi hautausmaat ovat ylipäätään kaupungin rauhallisimpia paikkoja. Tosin niissä tuntuu olevan sekä kävijöitä että palkattua työvoimaa astetta enemmän kuin kirkoissa.)

Tämä kirkko on korkeintaan
asetettu kirkkokiroukseen.
Tämän kontrastina taas oli sitten Yhdistynyt Kuningaskunta, josta löytyy sekä selkeästi hoidettuja että hoitamattomia hautausmaita, että kirkkoja. Pitkä historia takaa suuren määrän monenlaisia raunioita. Jotka nekin ovat omalla tavallaan sekä kuvauksellisia että vetoavia. Suomessa ei kuitenkaan ole tarjottavaa rauniotasolla aivan vastaavalla tasolla kuin muualla. Toki esimerkiksi Pälkäneellä on "Pyhän Mikaelin" rauniokirkko.

Näissä on kaltaiseeni hyypiöön kenties vetoa jopa enemmän kuin hautausmaalla. Silti on sääli, että rakennusten huoltaminen on lopetettu ja ne on jätetty hiljakseen rappeutumaan. ; Josta päästäänkin siihen hätkähdyttävään tosiseikkaan että rauniokirkon ja hoidetun kirkon ero ei oikeastaan ole vierailijoiden määrässä. Karkeasti sanoen jos menet kirkkoon kuin kirkkoon satunnaisena arkipäivänä, siellä on hyvin hiljaista. Rapistumistasossa on eroa. (Ihminen ei toisaalta koskaan vieraile tyhjässä kirkossa, koska hän on siellä itse.) Kirkon huoltaminen onkin ns. kiinteä kustannus. Se on jotain joka pyörii koko ajan riippumatta siitä kuinka monta jäsentä kirkossa on.

Tämän jälkeen on tavallaan helppoa ymmärtää miksi kirkostaeroaminen tuppaa heijastumaan nuorisotyöhön ja lapsiin. Nämä kun edustavat muuttuvia kustannuksia. Ainut tapa jolla kirkkoinstituutio voi säästää kiinteissä kustannuksissa on se, että se myy kirkkorakennuksia ja rajaa nämä tätä kautta kirkollisverovaroilla huoltamisen ulkopuolelle.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Palvelun hinta (Tarina siitä miten kaikki maaseutuyritykset ovat suurempia kuin näyttävät)

Joskus jos on kiinnostunut yrittämisestä tai maataloudesta, joutuu ottamaan kantaa sellaiseen banaaliin asiaan kuin hinnoittelu. Taustalla vaikuttaa muun muassa se, että ammatin ja harrastuksen välillä ero on siinä, että "jääkö viivan alle voittoa vai tappiota". Ja tämä ero taas riippuu usein siitä, miten toiminta hinnoitellaan.

Usein kun puhutaan hinnoittelusta, esiin nousee ensi sijassa kysynnän ja tarjonnan laki. Tässä taustalla on ajatus siitä, että jos kysyntää on paljon, voidaan pyytää isoa hintaa koska palvelua ei saada muutoin. Tässä on takana kaksi tärkeää hinnoittelun kannalta huomioitavaa elementtiä (1) Asiakkaan maksukyky (2) Kilpailijoiden tekemä hinnoittelu.
1: Hinnan ylärajamaailmassa utooppista kattoa pitää ehdottomasti asiakkaan maksukyky. On jokin rahamäärä jonka hän voi teoreettisesti maksaa. Lompakko ei taivu isompaan. Ainakin ohjelmointifirmat näyttävät tajuavan tämän, he kun rakentavat pienyrityksille omia versioita ja isommille firmoille toisia. Ohjelmistot joista isot firmat maksavat kymmenkertaisia hintoja eivät sisällä kymmentä kertaa enemmän toimintoja, vaan niiden kohderyhmän maksukyvyn kipuraja on vain olennaisesti eri paikassa - ja siksi esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöille voidaan tarjota erityishintoja. Jos kilpailua ei ole, kannattaa helposti laittaa hinta melkoisen ylös. Jos asiakas pystyy sen maksamaan, se lähestyy ylintä hintaa joka asiasta voidaan ylipäätään saada. Tässä on tosin hyvin usein vastassa myös kolmas elementti (3) Asiakkaan palvelusta saama hyöty. Eli jos asiakas säästää palvelusi tekemällä operaatiolla vaikka 1000 euron osan ostamisen, hänelle syntyy tästä helposti säästöjä joten hänen kannattaa tehdä urakkaa melko isolla hinnalla. Tämäkin tarjoaa ylärajan jonka yli on vaikeaa kohota.
2: Hintaa alentavassa maailmassa on mukana esimerkiksi kilpailijan tekemä hinnoittelu. Jos palvelun saa halvemmalla sinne mennään helposti. Työruuhkat ja puutteellinen mainostus kuitenkin usein siirtävät osan asiakkaista tästä sivuun. Onkin hyvä huomata, että matala tarjonta johtaa myös siihen että vaikka kilpailija saa isoimman määrän urakoista, on oman toiminnan alla enemmän voittoa. Sillä isompi hinta on sellaisenaan isompaa voittoa joka siirtyy sinulle lyhentämättömänä. Näin ollen voi olla hyvinkin kannattavaa tehdä isompaa voittoa pienemmällä työmäärällä. Näin ollen rajoitteita tehdään helposti vasta kun se rajoittaa syntyvää asiakasmäärää liiaksi. Haettaessa maksimaalista voiton määrää vaikuttaa asiakkaiden määrän ja keikasta saadun voiton määrä. Tässä mukaan tulee vielä viimeinen tärkeä hinnoitteluun vaikuttava voima (4) Työn tekemiseen vaadittavat kulut. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä että koulutus ja esimerkiksi koneiden ostamisen investoinnit on pitkässä tähtäimessä saatava takaisin (niillä on takaisinmaksuaika) ja lyhyellä tähtäimellä on mietittävä sitä miten hinnoittelee oman käytetyn työn sekä etenkin työhön konkreettisesti käytetyt suoraan maksulliset resurssit kuten korjaustyön osat. Työn vaatimat resurssit määräävät käytännössä sen minimin jonka jälkeen työ väistämättä muuttuu harrastustoiminnaksi, tekipä sitä miten paljon tahansa ja olipa firman liikevaihto mitä tahansa.

Samojen asioiden luokittelu toisellakin tavalla voi myös auttaa jäsentämään kokonaisuutta: Voidaan sanoa että hinnan ehdottoman ylärajan määrää asiakkaan maksukyky ja ehdottoman alarajan työn tekemiseen vaadittavat kulut. Hintaa voi nostaa jos asiakas hyötyy paljon työstä saa työstä paljon lisätuloa tai säästöjä investoinneissa. Hintaa joudutaan alentamaan jos kilpailijan hinnoittelu on niin olennaisesti halvempaa kuin oma, että se syö asiakkaita niin paljon että voitto pienenee sen kautta enemmän kuin mitä palvelun hinnan alentamisen kautta syntyvä lisäasiakkaiden tuonti sitä kasvattaisi. Lopullinen hinta on - ehkä kartelleja ja monopoleja sekä jotain muita poikkeuksia lukuunottamatta - kaikkien elementtien välinen kompromissi. Hintaa ei koskaan lasketa vain yhdestä asiasta.

Maatalousyrityksissä tämä ei yllättävän usein toteudu. Siellä hinnoittelussa on usein vain työn tekemiseen vaadittavat kulut. Toki jossain korjausurakassa saattaa tulla hyvääkin tuntipalkkaa, kun vartin työstä saa vaikkapa 40 euroa. Kuitenkin korjaustyössä saattaa syntyä se, että jopa tuhansia maksavaa traktorinosaa voidaan käyttää vuosi lisää, joka tarkoittaa hurjaa rahallisesti asiakkaan saamaa hyötyä. ; Palvelua taatusti kannattaa käyttää kun siitä saa oman investointiin laittamansa panoksen jopa monikummenkertaisesti takaisin lyhyellä takaisinmaksuajalla. Korjaajakin voi olla tyytyväinen tuntipalkkatasolla.

Kuitenkin tosiasia on, että vaikka hinnan laittaisi kymmenkertaiseksi, asiakas saisi investointinsa moninkertaisena takaisin ja se olisi taloudellisesti kannattavaa, joten tilanne näyttää vakavalta alihinnoittelulta. Maaseudulla ei ole yleensä tarjolla isoa määrää kysyntää. Tämä rikkoo kysynnän ja tarjonnan lain sääntöä. Korjaustyössä saattaa olla isojakin tarpeita ja vain suhteellisen harva osaa kuitenkaan tehdä fiksauksia. Alihinnoittelulta näyttävää tilannetta tapahtuu kuitenkin hyvin paljon.

Se ei kuitenkaan ole typeryyttä ja markkinasilmän puutetta. Sillä maaseutuelämässä tuntuu yllättävän usein vielä ahneena nykypäivänäkin olevan jonkinlainen "piiloliikevaihto". Tämä tarkoittaa sitä että kallista puimuria lainataan naapurille eikä vuokrata. Ja toinen rassaa sen traktorin pikkurahalla koska osaa. Jos joku rupeaa kukkoilemaan korjaushinnoilla, hänen puimurinlainastaan ruvetaan vaatimaan rahaa. Kukaan ei halua tähän maksukiertoon, etenkään kun vastavuoroisuuden katkettua tilanne menee helposti siihen että kaikki muut saavat palvelua "kun halvalla saa" -meiningillä - ja vain sinä maksat. Ja jos yhteisö lähtee tähän, joudut käytännössä maksamaan kaikesta oman maksukykysi ja saamasi hyödyn mukaan, eli kalliisti. Jos toiselle tehdyt alihinnoitellut palvelukset laitettaisiin maaseutuyrityksin, niiden liikevaihto kasvaisi huomattavasti. Mutta voitot eivät tietysti olisi mitenkään isompia. Hinnastot voisivat kasvaa, mutta ne tasaisivat toisensa koska kulutkin kasvaisivat vastaavasti ja samasta syystä.

Minä näen tässä jotain kaunista ja liiketaloudellisesti järkevää samanaikaisesti. Moni kaupunkilainen tietysti tämän jälkeen pitää minua maalaisromanttisena kapitalismia vastustavana kepulaisena korkkiruuvijunttina (mikä olenkin, mutta se ei merkitse tässä).

tiistai 19. lokakuuta 2010

Ketkuilua : KiKut, MuKut ja MutKut.

Piispa Seppo Häkkinen ei pidä kirkosta eroamisboomista. Hän muistutti että "seurakuntien kirkollisveromenetykset näkyvät esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyössä." Tämä on minulle tietysti tärkeä asia, koska olen ottanut osaa varsin ahkerasti seurakuntien lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden tarjoamiin palveluihin.

Minun Kirkkoni (Ja vähän jotain ihan muuta).

Olin muun muassa seurakunnan lapsikuorossa vuosikausia, myöhään alkaneeseen äänenmurrokseen asti. Sitten olin niin vanha, että käännyin nuorisokuoron puoleen jossa olinkin aluksi naisäänenä, alttona. Josta onneksi siirryttiin astetta miehekkäämpiin äänialoihin. Kaiken kaikkiaan uskallan sanoa että moitetta seurakuntien nuorisotyöstä ei minulta saa. Heikki Ruokonen teki - ja tietääkseni tekee yhä - erittäin mallikasta työtä tällä saralla. (Terveisiä vaan hänelle.)

Lapsuuteni ja nuoruuteni kirkko oli Järvenpään kirkko. Kirkon on suunnitellut Erkki Elomaa ja kirkko valmistui vuonna 1968. Vuonna 2004 Museoviraston esitys meni läpi. Kirkko on suojeltu esimerkkinä 1960-luvun arkkitehtuurista. Minulla on siitä oikein kuvakin.Anteeksi, yleisivistymätön kuvittaja liitti tähän yhteyteen täysin asiattoman kuvan. Hän on saanut potkut nopeammin kuin hirvi puree sisarta. Tarjoamme teille pian oikean kuvan.

Järvenpään kirkko on niin puhdaslinjainen betonibrutalismin edustaja, että kirkko säännöllisesti mainitaan hääkirkkokysymyksissä naimisiinmenofoorumeilla, sävyn ja maininnan syy selvinnee kuvasta joka tässä kohden ikään kuin puhuu puolestaan. Löysin kuvan, jossa sävytykset näyttävät miten kirkko sointuu taivaan kanssa yhteen niin, että lopputulos ei voi tehdä muuta kuin johdattaa ajatukset taivallisiin asioihin. Olkaatten niin hyvät: Kirkkojen huoltoonkin kuluu rahaa. Sekin on kirkkojen tehtävä.

Kiinteät ja muuttuvat kustannukset.

Mika Sipura reagoi Häkkiseen seuraavasti : "Luulin aiemmin, että autamme tällä rahalla kirkkoa ylläpitämään kaunista ja historiallisesti arvokasta omaisuuttaan. Eilisen Iltasanomassa piispa Seppo Häkkinen kertoi kuitenkin, että pääosa rahasta käytetään lapsi- ja nuorisotyöhön, seurakuntatyöhön ja diakoniatyöhön. Palkkoihin siis."

Sipura arvostaa selvästi kirkon pysyvää rakennetta ja siihen liittyvää asiaa enemmän kuin aktiivisesti elämässä tapahtuvaa, kuorotoimintaan, vertautuvaa kuluerää, nehän ovat palveluja jotka muutkin tahot voivat tehdä.

Tämä on sinänsä hyvä ottaa huomioon, koska taloudelliset kuluerät on pruukattu jakaa kiinteisiin kustannuksiin ja muuttuviin kustannuksiin. (Tai kuten minä sanon "kikut ja mukut".) Kiinteät kustannukset ovat kirkkorakennusten kaltaisia laitoksia. Niistä tulee likimain saman verran kuluja, olipa kirkolla käyttäjiä yksi tai satatuhatta. Muuttuvat kustannukset sen sijaan riippuvat olennaisesti suosiosta. Omalta osaltani arvostan Järvenpään nuorisotyötä Järvenpään kirkkoa enemmän. Mutta kenties muualla on kirkot ja/tai seurakuntatoiminta erilaista.

Muuttuvat kustannukset tulevat halvemmaksi kirkon pienetessä, kiinteät kustannukset pysyvät ennallaan.

Molemmat nielevät rahaa. Ja siinä tärkeässä roolissa on kirkkoon kuuluvien kirkollisvero. Yhteisöverotuksen kauttakin kirkoille menee rahaa, mutta tämä on määrällisesti marginaalista. Eroaminen iskee siis loven kirkkojen rahakirstuun. Ja on selvää että leikkauksia tulee. Ja ne tuskin keskitetään johtajien palkkoihin.

Kulumaailma on hyvä muistaa. Sillä kun minunlainen kirkosta eronnut tyyppi eroaa kirkosta, liittyy siihen monenlaisia asioita. Jos erotaan kirkosta, on seurauksia. Se voi olla kuorotoiminnan loppuminen. Tai se, että kulttuurihistoriallisesti arvokas -ja jossain tapauksissa kenties ruma- talo rapistuu. Kirkon arvomaailma joutuu joskus jopa ratkaisemaan kumpi painaa enemmän.

Uskonnosta eroavan on hyvä punnita näitä asioita - Siis vaikka ehdottomasti rakastankin sitä, että maamme mainio uskonnonvapaus sallii myös typeristä ja mitättömistä syistä kirkosta eroamisen. Tällä oikeutan seuraavan pohdinnan. Se on ikään kuin vastaus annettuun "lapsilta pois" -haasteeseen. Minuta on yksinkertaisesti suoraselkäistä vastata kun kysytään.

Miksi erota laitoksesta, joka on toiminnallaan kuitenkin ollut minulle hyvä?

Aikaisempi arkkipiispa Paarma esitti että ihmiset eroavat kirkosta jotta voisivat palvoa mammonaa. Toki raha -asia on mielenkiintoinen lähtökohta, eikä täysin poissuljettu. Mutta ainakin itselläni on aivan toiset syyt. En ajatellut miten monta kuppia kahvia saisin kirkollisveron säästöllä. (Muuta epätarpeellista rahankulua minulla ei eroamiseni aikoihin ollut.) Jos kirkon jäsenyys olisi perusteltua kirkon toiminnalla, on syy lähtöön kirkon toiminnassa. Tai oikeastaan siinä että se ei ole toiminut vaikka olisi voinut.

Asian ymmärtämistä voidaan hakea Napoleonin komplekseista. Hän muistuttaa että kirkosta erotaan eettisin syin. Homokannanotto on tästä mainio esimerkki : On selvää että erosipa (1)fundamentalisti jonka mielestä kirkko sietää liikaa ja hukkaa Raamatun sisällön tai (2) homoseksuaalejen oikeuksia ajavia joista kirkko on liian tiukkapipoinen, on eroaminen kummassakin tapauksessa nimen omaan eettinen ratkaisu.

Kirkko on tyrmännyt tiukat fundamentalistit ja asiaa on lähdetty puolustamaan kirkon moniarvoisuudella. Kuitenkin asia on juuri kuten Napoleon mainitsee "kirkon "moniäänisyys" näyttäytyy siten, että konservatiivit tuomitsevat kovaan ääneen ja liberaalit nysväilevät siitä moniäänisyydestä. Keskustelutilaa ja julkisuutta voi ottaa, aikaa olisi ollut. Moniäänisyys on vain tarkoittanut käytännössä kirkon liberaalien taholta hyssyttelyä ja maton alle lakaisemista." Uskonnon piirissä on käytännössä fundamentalisteja jotka sanovat mielipiteitä ja maltillisia jotka eivät sano. "Fundamentalistit ja konservatiivit ovat johdonmukaisesti uskaltaneet ottaa keskustelutilan ja esittää mielipiteensä - miksi muilla ei ole vastaavaa tarmoa? Ilmeisesti sitä ei pidetä tärkeänä, ja tämä on - nyt useampien tuttujen keskusteluja muutamia päiviä seuranneena - merkittävä syy kirkkoa kohtaan nyt tunnettuun pettymykseen."

Aikaisemmin "suvaitsevaiston" lausunnot homoseksuaaleista olivat hyvin varovaisia, jopa vaivautuneita. Fundamentalisteilla sen sijaan oli tiukka ja selvästi muotoiltu mielipide, jonka he ovat sanoneet. Nyt "homomyönteiset" ovat sanoneet sanomisiaan ääneen, joten ne eivät ole aktiivisia vaan reaktiivisia. Ei ole sattumaa että asiat sanotaan vasta nyt, ohjelman jälkeen. Kun pöytään isketään kysymys siitä että "Miksi samaa ei esitetty kymmenen vuotta sitten ... vuosi sitten ... kuukausi sitten ... viikko sitten?" Kirkko punnaa kun on jo paskat housussa.

Aktiivisuudesta ja reaktiivisuudesta ei voida tehdä oikein muuta kuin siirtyä Elina Lepomäen kannanottoon suvaitsevaisuudesta. Lepomäki esitti että "surkuhupaisaa, että Jani Toivola päättää erota kirkosta juuri nyt, kun siellä todennäköisesti ollaan lähempänä samaa sukupuolta olevien parien siunaamisen ja/tai vihkimisen hyväksymistä kuin koskaan ennen. Pitkään hän sinnitteli jäsenenä. Jos kirkosta eroaa koko homojen vihkimisoikeutta kannattava siipi niin voi olla, ettei kirkko vihi homoja vielä kymmenenkään vuoden päästä."

Päin vastoin. Toivolan eroaminen oli lehdissä ja sai julkisuutta ja monet muut eroamaan. Tämä oli osanaan saamaan kirkossa reaktiivisen pakotteen. Massapaon jälkeen homoseksuaalien siunaaminen on lähempänä kuin koskaan, joten sitä ei kannata suhteuttaa siihen mitä se olisi ilman kirkosta eroamista. Jos kirkosta ei oltaisi erottu, ei homomyönteisiä kannanottoja olisi tullut esiin, vaan oltaisiin oltu joko homovastaisia tai hiljaisen vaivaantuneita. Eli sitä samaa, mitä aikaisemminkin.

Ja tästä päästään siihen, miten kirkosta eroaminen on tärkeää. Sillä kirkkoon kuuluminen ja äänestämällä vaikuttaminen auttaa jos ja vain jos olet fundamentalisti. Muut vaihtoehdot ovat "leppoistoa" jotka vain vaikenevat asioista. Tätä kautta asioihin ei saa haluamaansa muutosta. Eroaminen on kannanotto siihen että . Minä en katso olevani niinkään kirkosta eronnut, kuin potentiaalinen jäsen.
1: Joku on moittinut että uskonnottomalla ei saisi olla mitään roolia kirkon kritisoinnissa. Kilin kellit sanon minä. Voin esittää kannanottoja, ehtoja, joiden kautta voisin palata sen jäseneksi. Ja toisaalta kyllä minä moitin esimerkiksi islamistien ympärileikkuutapoja, vaikka tekevätkin sitä pelkästään ryhmän sisäisesti. Ja samoin kritisoivat monet fundamentalistikristitytkin. Ja ne, jotka sanovat että uskonnottoman ei pitäisi vaikuttaa kirkkoon kun eivät ole kirkon jäseniä.

Passiivisena jäsenenä en saisi kantaani reagointia. Voin äänestää passiivisuutta tai muutosta huonompaan. (Johan tässä on urheilujuhlan tuntua.)

Kirkosta eroamalla vaivautunut epämääräisyyksiä kylvävä ylhäsökin saadaan mediaan antamaan lausuntoja joissa sanotaan selviä kannanottoja. Myös niitä eifundamentalistisia. Eroamisboomi on tehnyt kirkon toiminnasta minun silmissäni hetkessä petratumpaa kuin mitä se on ollut tietääkseni ikinä.

Agnostikkona minulla ei ole kovia tunteita kirkkolaitosta kohtaan. Kirkko on minulle talo, joten näen arvon sen palvelujen ja tarjonnan kautta. Ja sitä vastaan minulla ei ole mitään. Kävisin yhä kirkkokuorossa, jos enää vain uskaltaisin ja osaisin laulaa ja jos aikaa "liikunnallisemmilta prioriteeteilta" jäisi aikaa.