(Betteridgen otsikko) Onko totalitaarinen ateismi uskonto?

Minun on helppoa muistuttaa kritittyjen pahoista teoista. Samanaikaisesti esimerkiksi Kiinassa on eristetty useita eri uskonnollisia tahoja leireille. Toisaalta esimerkiksi neuvostoliiton kommunismissa oltiin vahvasti pro-kansanmurhahenkisiä. Kansanmurhaa toteuttava elin tietoisesti ateismin asialla, jolloin ateismi on tässä tapauksessa valjastettu samoihin kauheuksiin kuin moni uskontokin maailmanhistorian aikana.

Olisi helppoa ohittaa asia ja sanoa että he toimivat oikeasti vain taloudellisen hyödyn tai pakon ajamana. Aivan kuten kristitytkin helposti kertoivat että ristiretket olivat perimmiltään taloudellisin tai muin syin tehtyjä. Tätä kautta voi tietenkin ateistikin ymmärtää uskonnollista ihmistä joka puolustaa uskontoaan vaikka sen varjolla toteutetaankin kauheuksia.

Tässä on toistuvat teema joka on syytä nostaa esiin.

Tässä tilanteessa ateisti usein esittää, että ateismia ei voi syyttää koska tässä on vain halu kontrolloida muita ihmisiä. He näkevät, että uskonto on yksi keino hallita ihmisiä, siinä yhteys totalitarismin ja uskonnon välillä. Juche-aate on niin lähellä uskontoa, kuin totalitarismi vain voi olla. Ja näin ateismin maine pelastuu. Henkenä on että ateismissa ei ole palvonnan kohdetta.
P1: Palvonta tekee uskonnon.
P2: Uskonto on antiteesissä ateismin kanssa = Ateismi ei ole uskontoa..
P3: Määritelmällisesti ateismi ottaa kantaa vain siihen että Jumalaa tai jumalia ei ole olemassa.
P4: Meillä on kuitenkin tässä esimerkkejä, joissa palvotaan tyyppejä, jotka ovat esimerkiksi totalitaristisia johtajia.

Kun nämä otetaan ja pistetään loogisiin suhteisiinsa; Näyttää siltä, että tämä viestii, että totalitaristiset johtajat ovat suoraan Jumalia jolloin ateisti ei usko heidän olemassaoloonsa. Maailma alkaa näyttämään hyvin hyvin oudolta. Tai ateisteja on hyvin vähän.

Muuten joudutaan sitten paikkaamaan korjaamalla jotain premissiä. Jos olettaa;
P1: vääräksi niin sitten palvonta voi kohdistua sellaisiin kohteisiin, jotka ovatkin maallisia palvontaa ja uskonnon määritelmää olisi muutettava sellaiseksi arkielämästä poikkeavalla tavalla, että se ei vaadi yliluonnollisia konsepteja.
P2: vääräksi niin ateismissa voikin olla ainakin joskus uskonnollista. Tällöin ateismi on uskonto saattaa olla liian yleistävä, mutta se on pakko ottaa keskustelun kohteeksi että millä edoin ja milloin se on uskontoa. Tämä pakottaa kasvattamaan juopaa ateismin ja uskonnottomuuden välille monenlaisissa analyyseissä.
P3: taas voi tarkoittaa sitä että ateismiin tuleekin paljon lisäoletuksia. Ateismi ei olekaan enää kanannotto Jumalan olemassaoloon vaan kieltää myös palvovan käyttäytymisen.
P4: taas kertoo että oikeasti nämä ihmiset eivät palvokaan kommunistisia johtajia vaan harjoittavat jotain maallista kunnioittamista, joka on vain hyvin lähellä palvomista.

Itse näen, että tässä on takana hyvin suuri ongelma. Muistetaan korjata ristiriitoja määrittelemällä asioita uusiksi. Mutta samalla on unohdettu että kun määritelmäsisältö muuttuu, niin sitten muuttuu myös sen sovellusala. Jos puhutaan uskonnosta ja palvonnasta niin silloin puhutaan hyvin tietynlaisesta suhteesta yliluonnolliseen Jumalaan tai vastaavaan. Ja se olisi tietenkin ristiriidassa ateismin kanssa. ; Haaste: Kommunistit palvovat ja ovat uskonnollisia. Mutta nyt tässä selkeästi palvotaan jotain jonka kohde ei ole Jumala. Koska muuten tätä palvontaa ei voisi määritelmällisesti tapahtua.

Vastaavanlaista termienuudistuskikkailua harrastaa mm. Jordan Peterson joka selittää että kukaan ei ole ateisti ja sitten hän määrittelee uskonnon ja Jumalan uusiksi ja pitää totutun uskonnon ja Jumalan rajat sitten kuitenkin mukana. Keskustelu kanssaan on vähän sama kuin jos ensin sanoisit, että "en usko kummituksiin" niin hän sanoisi että "kyllä sinä uskot kummituksiin koska määrittelen kummitukset ihmisen suhteeksi kuolleisiin ihmisiin ja sinä esimerkiksi muistelet kuolleita sukulaisiasi ja saatat miettiä miten he voisivat ajatella jostain tilanteesta. Esimerkiksi pahastuit kuolleen ateistin puolesta kun tämän hautajaisissa laulettiin virsiä." Tälläisiin minä olen, että "hienoa, annoitte kielellisesti oikeaoppisen ratkaisun ongelmaan jonka ainut perusta on tietenkin se, että olemme tottuneet puhumaan kummituksista ihan toisissa määritelmäsisällöistä ja sinä vähän kuin lähdet repimään uudistettuja sisältöjä vain koska muuten et saa ideologiaasi ja vetelyitäsi läpi. Hyvää jatkoa termienuudistamisprojektillenne. En katso että meillä on mitään yhteismitallista jaettavaa jos en voi tietää termipankkia ja siksi päädyn tilanteeseen jossa kuvaamani maailmankuva tulkitaan ties miksi sitä kautta että päätät muuttaa käyttämäni sanat ja tätä kautta tarkoittamani asian sisällön toiseksi. Hyvää loppuelämää."

Ideologian puolesta hirmutekeminen on helppoa koska empiirisesti voidaan havaita että hirmutekoja voidaan tehdä. Mikään "mutta entäs" ei poista mitään. Se, että muslimit vainoavat jossain ei tee muslimien vainoamisesta toisaalla mahdotonta, vähempää tai jotenkin "hyväksyttävämpää". Minusta periaatteellinen vastustus kirkolle on tehtävä juuri samasta syystä kuin Kiinalle.

Ja kyllähän sitä ymmärtää että joku puolustaa uskontoaan myös. Puolustamisen ylimeneminen on sitten se joka alkaa häirinnästä, jatkuu kiusaamiseen ja kasvaa täysivaltaiseen vainoon. Kysymys on aina rajanvedosta eikä siitä että vastakkain on kaksi ihan eri asiaa.. ; Ihminen ei ole koskaan, missään ideologiassa, kovin kaukana kauheuksista. Ja ideologia on aina ihmisen keksintö. Itse ainakin näen että vaikka ateismi olisi tosi niin se ei olisi vältätmättä mikään luonnontila. Paitsi siinä mielessä että lapsi ei synny uskontunnustus valmiina päässään.

Tässä kohden haasteena on se, että mukaan tulee ongelma; ateisti sanoo että kommunismi on kuin uskonto, Kyseessä on totalirismin uskonto, ei ateismi. Haasteena on kaksi teemaa. Ensimmäinen on skaala teismi-ateismi ja toinen on uskonto-uskonnottomuus. Miten ateismi olisi ristiriidassa totalitarismin kanssa? Esimerkiksi itse naturalistina joudun tunnustamaan että totalitarismia voidaan havaita, kokea ja tunnistaa. Naturalismi ei siis kiellä totalitarismia. Se, että uskonnoissa pitää kumartaa niin kyllä sitä voidaan ateismissakin kumarrutettaa. Minäkin voisin periaatteessa, sotatapparan minulle suomin oikeuksin, pistää sinut kumartamaan eikä se muuttuisi kannanotoksi yliluonnollisesta olennosta jolla on pääsy "strategiseen tietoosi" ja ajatuksiisi ja joka tältä pohjalta kontrolloi kuolemanjälkeisyyttäsi. Kumartamiseen tarvitaan vain tämänpuoleinen ja yliluonnollisuuden sijaan tarvitaan vain alikehittynyt tunneskaalasto.

Jonkin oppimisesta; Eli miten kulttuurikristillisyys ei viehätä kristittyjä

Ateisteista, uskonnottomista ja muista ei tykätä. Usein aika kategorisesti. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä aika monet ovat kuin minä: I am well past debate. Tämä näkyy siitä, että jos uskonnottomuudenpuolustaja on vilpitön ja uskoo ihmisten järkeen, hän usein lähtee perustelemaan miten esimerkiksi moraalinen kompassi ei vaadi teismiä. Mutta jos minulle joku tulee kertomaan että ilman Jumalaa sitä voisi vain mennä ja murhata, olen enemmän heittämässä onelinereitä siitä miten en taida uskaltaa debatoida heidän kanssaan koska jos teismi todella on ainut asia joka estää heidät murhaamasta, toivotan heille vain että valehtelevat jatkossakin itselleen, ja kovaa.

Tästä on joskus sanottu, että se on ilkeää eikä rakentavaa. Ja että jos on teisteille ystävällinen niin saattaa oppiakin jotain. Tämä on tarina siitä mitä ystävällisyydestä voi oppia. Konkretian kautta. Mitä tapahtuu jos joku onkin kulttuurikristitty tai muu sellainen joka suhtautuu suopeasti kristinuskoon. Miten häneen suhtaudutaan.

Puolisoni keskusteli netissä kristityn kanssa. Hän halusi olla sopuisa. Kun toinen kertoi kristillisestä vakaumuksestaan, puolisoni selitti että jos opetukset ovat hyviä niin miksipä ei. Kristitylle tämänlainen asetelma oli kuitenkin sellainen, että sitä ei voinut hyväksyä kristittynä. Sillä se asettaa kristillisyyden kontekstiin jossa kristinusko on vain filosofia muiden joukossa.

Hän selitti, että tilanne oli se, että;
*: Aidon merkityksen on oltava absoluuttista, riippumatta muodista tai ihmisten kulttuurisista innovaatioista. Aitoa merkitystä ei rakenneta tai keksitä. Aito Merkitys on olemassa ihmisten uskosta riippumatta.
*: Jos Jeesus oli vain ihminen, niin hän keksii kulttuurisen innovaation.
*: Josta pääteltiin eteenpäin, että: Kun niin moni ihminen uskoo Jeesukseen on Jeesus heille Aidosti Merkityksellinen. Ajatus on tietenkin siitä erikoinen, että ”merkityksen tekeminen” on tavallaan määritelty erikoisella tavalla. Ensin sanotaan että aitoa merkitystä ei voi saada vaikka suosion kautta. Mutta toisaalta aito merkitys kuitenkin tunnistetaan nimenomaan tämänlaisella käsiäänestyksellä. ; Toki tässä voi aina sanoa, että suosio signaloi merkityksestä, mutta samoilla kiemurteluilla mistä tahansa muoti-ilmiöstä joka on kulttuurinen innovaatio saadaan selitettyä Aidon Merkityksellinen.

Tämän huomioinnin jälkeen keskustelu siirtyi Lewisin trilemmaan jota kristitty piti vedenpitävänä. Puolisoni kehui että vaikka hänestä argumentti on huono, mutta hän näki että se oli kirjoitettu kauniisti ja hyvin, niin että siihen uskoi enemmän sen kauneuden kuin sen logiikan kautta. Itse en kyennyt näkemään edes sitä kauneutta ja selitin miten tähän trilemmaan uskova on paitsi väärässä, niin klassisesti tunnetuin syin väärässä, jolloin ainut kunniallinen tie asioista on kokemattomuus, esimerkiksi teini-ikäisyys tai muu kakaramaisuus. Kristitty paljastui lukion vastinetta käyväksi teiniksi. Tietenkin. Olin olettanut että keskustelukumppani olisi jotain 15 vuotta vanhempi. Minun ilmaisullani kun tapaa olemaan ikärajat ja kaikkea.

Käytän tätä nyt sitten oppiakseni tästä jotain. Ja tässä tartun ehkä hieman epätavanomaiseen asiaan Lewisin trilemmasta. Lähestyn tätä merkityksellisyyden ja viisauden kautta. Lähestyn tätä analogian kautta. En siis kumoa Lewisin trilemmaa tai osoita sen heikkouksia. Sen sijaan otan sen vahvimman osion. Ja käytän sitä hieman erikoisesti. Tästä seurannee ainakin se, että kristilliset katsojani todennäköisesti helpommin huomaavat miksi Lewisin trilemma on heikko. Ja jos eivät niin he oppinevat jotain siitä mitä skientismi voi määritelmällisesti tarkoittaa.

Meillä on kaksi tavallaan samantyylistä herraa. On Jeesus. Ja on Sokrates. Molemmat olivat eräänlaisia ajattelijoita. Molempia pidettiin eräänlaisina kansankiihottajina. Kumpikaan ei tavallaan kirjoittanut mitään sanomaansa ylös. Molemmilla oli tavallaan pari aika aggressiivista ja pömpöösiä seuraajaa, jotka kirjoittivat ylös asioita tavalla jotka haiskahtavat vähän siltä että näitä ajattelijoita käytettiin vähän niin kuin painottamaan auktoriteetillaan jotain asioita jotka olivat vähän niin kuin näiden kannattajien omia mielipiteitä. Olivatpa nämä sitten suuhunpistettyjä tai kaiken sanotun keskeltä valittuja. Molemmat tavallaan teloitettiin. Kumpaakin on tavallaan pidetty - sekä omana aikanaan että myöhemmin - hulluna, valehtelijana tai auktoriteettina.

Josta tietenkin päästään Lewisin trilemman ytimeen. Lewishän sanoi että kristuksen opetuksissa on sellainen piirre että Jeesus oli joko Hullu, Valehtelija tai Herra. Jeesus joko petti ihmiskuntaa tietoisella huijauksella jolloin hän ei ole seuraamisen arvonen, oli itsepetoksessa oleva hullu eikä arvostettava tai sitten hän oli taivaallinen ja Jumala. Lewisin argumentti oli kulttuurikristittyjä vastaan. Yksi Lewisin trilemman ydinteeseistä oli että hurskaasta joskin asenteellisesta kristitystä Lewisistä Jeesuksen dissaaminen oli luontevampaa kuin puolisoni harrastama hövelimpi suhtautuminen. Argumenttinahan Lewisin trilemma ei ole primaaristi edes jumalatodistus vaan nimenomaan tämä ”kulttuurikristillisyyden” torjuminen.

”I am trying here to prevent anyone saying the really foolish thing that people often say about Him: I'm ready to accept Jesus as a great moral teacher, but I don't accept his claim to be God. That is the one thing we must not say. A man who was merely a man and said the sort of things Jesus said would not be a great moral teacher. He would either be a lunatic — on the level with the man who says he is a poached egg — or else he would be the Devil of Hell. You must make your choice. Either this man was, and is, the Son of God, or else a madman or something worse. You can shut him up for a fool, you can spit at him and kill him as a demon or you can fall at his feet and call him Lord and God, but let us not come with any patronizing nonsense about his being a great human teacher. He has not left that open to us. He did not intend to. ... Now it seems to me obvious that He was neither a lunatic nor a fiend: and consequently, however strange or terrifying or unlikely it may seem, I have to accept the view that He was and is God.”

Tämä on hyvin kiinnostava asia koska Lewisin trilemmahan on periaatteessa mitä syvin ad hominem -tilanne. Asiat ovat tosia tai epätosia riippuen siitä kuka ne sanoo. Tämä periaatteessa tunnustaa asioita pidemmälle kuin puolisoni havaitsemat periaatteessa melko yksinkertaiset ja varsin tunnetut loogiset puutteet trilemmassa. Se nimittäin kertoo että argumentissa on kysymys auktoriteetista ja autoritaarisuudesta. Uskottavuus ei synny todistamisesta vaan Jeesuksen autorisoinnista.

Tähän yhtenä syynä on se, että Jeesus teki totuusväitteitä omasta itsestään. Lewis tuokin tämän esiin. Jeesus väitti voivansa anteeksiantaa syntejä, väitti olleensa aina olemassa ja palaavansa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Vaihtoehtona sitten on Sokrates joka sanoi avoimesti omakuvauksia. Hän korosti sitä, että hän ei mitään tiedä. Sokrates on siksi jotenkin oleellisesti mahdollisempi ottaa vakavasti juuri siksi että hän ei väittänyt itsestään mitään kovin mahtipontista.

Tämä tavallaan palauttaa mieleeni sen, miten Christopher Hitchens onkin sanonut jotain siitä miten ateismia määritellään uskoksi. Hitchensin keskustelukumppani esitti että Hitchensin pitäisi tunnustaa että hänellä on uskoa loogisiin prosesseihin. Ja piti voittona sitä miten Hitchens sanoi että logiikka on inhimillinen kontrukti ja ihmiskunnan luomus. Ja että sen vuoksi ateistit ja teistit olivat ottamassa asetelmia uskossa. Hitchensin pointti oli kuitenkin nimenomaan siinä että myös koraani ja Raamattu olivat ihmisten luomuksia. Ne vain väittivät olevansa vielä jotain enemmän.

Lewisin trilemmaan nojaavat ovat tässä tilanteessa tavallaan heikoilla koska tämä tavallaan sulkee heiltä teitä. ; Ja kun asiaa tarkemmin miettii niin ne ihmiset jotka puhuvat uskonnosta ja maailmankuvallisuudesta korostavat usein ja mielellään sitä miten kaikessa on vakaumusta ja kaikilla on erilaisia aksioomia. Ja miten tämä on itse asiassa tasa-arvoistava kulma eikä mikään sellainen jonka avulla uskonto muuttuu perustelluksi. Itse käyttäisin tämänlaisia vain viimeisenä oljenkortena koska tämä ei perustele miksi oma kanta on hyvä ja järkevä vaan miksi siihen voi siitä huolimatta uskoa että se ei ole.

Itse olen aika kauan aikaa sitten vetänyt keskustelun siihen että jos Jumala on foundaatti niin se ei ole johtopäätös. Ja itse keskustelen johtopäätöksistä. Ne ovat kiinnostavia. Siksi mielestäni esimerkiksi ne jotka kutsuvat kreationismi-evoluutioteoriaväittelyä joksikin jossa vastapuoli ”uskoo evoluutioon” niin tosiasiassa he ovat ymmärtäneet asioita vähän. Kreationisteilla Jumala toki todellakin vaikuttaa olevan perususkomus, premissi josta johdetaan muita uskomuksia samaan tapaan kuin jollain Alvin Plantingalla. Mutta evoluutioteoria on vähemmän perususkomus ja enemmän johtopäätös joka seuraa toisista uskomuksista. Sellaisista kuin ajatus siitä että on järkevää ajatella että luonnonlait ovat olleet eilen samoja kuin mitä tänään ja että huomenna on samoin. Ja näin on järkevää katsoa menneisyyden tapahtumia sen sääntöjoukon kautta mitä nykyajassa havaitaan. Ja on järkevää rakentaa kone koska sen toimintaperiaate ei muutu huomenna joksikin ihan muuksi jotenkin spontaanisti kun luonnonlait muuttuvat tyystin.

Siksi kysymykseni tapaavatkin mennä esimerkiksi parsimoniakeskeisiksi. Sellaisiksi kuin että luottaako toinen logiikkaan. Koska jos luottaa niin tosiasiassa hän usein ottaa tämän lisäksi jotain lisäuskomuksia. Ja uskonnon yksi perusongelma on juuri siinä että se on tavallaan aika pömpöösi. Se väittää aina olevansa enemmän kuin tietoa. Se vaatii ehdottomuutta. Se nojaa syvään ontologiseen väitelauseseen, ideaan ideoista. Tätä kautta uskonto on aika heikoilla. Se väittää että kaikki vaatii uskoa ja kaikki nojaa uskomuksiin. Mutta se jotenkin kuitenkin sisältää itseään koskevia väitteitä jotka tavallaan sulkevat erehtyväisyysvaihtoehtoja pois. Samalla tavalla kuin Lewis tekee trilemmassaan. Tässä korostan että puhtaasti ontologisesti ajatellen ideaalina on tällöin Totuus joka on ikuinen ja muuttumaton ja vähempi ei kelpaa Ja jos uskonnosta pitäisi luopua niin tieteen pitäisi tulla tilalle ja tarjota juuri tälläinen Totuus mitään pois leikkaamatta. Vähän kuin Absoluuttinen merkitys. Kuitenkin tiallle saattaa oikeasti tulla vain paras mahdollinen inhimillinen tieto jossa on aina erehtymisen mahdollisuus. Uskovaisen päähän mahtuu aika heikosti sellainen ajatus että Skientisti ei väitä olevansa uusi Herra vaan nimenomaan väittää tulevansa Sokrateeksi Sokrateen paikalle. Sillä jos tavoitteena on tieto niin episteemisellä tasolla oleva paras mahdollinen tieto voi muuttua vaikka joka ikinen päivä. Itse asiassa se ideaalitilanteissa usein tekeekin juuri tätä. Koska se tarkoittaa että opimme koko ajan.

Ja että niin kauan kuin Sokrates on Sokrates, se ei ole Jeesus. Ja sitä ei tarvitse torpata naurettavaksi kuunneltavana. Ainakin itse näen että tämän eron vuoksi tiedettä tulee kuunnella avoimella mielellä. Mutta uskonnon ottaminen kulttuurikristillisesti on vähintään haasteellista. Tiede voi olla olemassa ilman että se olettaa olevansa absoluuttisesti tosi. Tiede voi olla myös ainut tai paras tietämisen tapa ilman että se väittää olevansa lopullinen ja erehtymätön. Aivan kuten Sokrateskin voi olla viisain kaikista vaikka väittää että ei oikein mitään tiedäkään.

---

Viitteet:
C. S. Lewis, ”Mere Christianity” (1952) [suom. ”Tätä on kristinusko”]
”10 Times Non-Believers Arguments Blew Our Minds” [https://youtu.be/RpG9WgpKE80]

Sipilä Jumalan sijaisena

Sipilän lähettämät viestit on tuomittu kansainvälisessäkin mediassa. Tässä mielessä Sipilä on reagoinut ongelmaan ja tätä tehdessään hän on luonut uuden ongelman. Tässä kohden perusongelmana on se, että tälläinen toiminta on autoritaarista. Vertailukohdiksi tulevat melko autoritaariset hahmot kuten Silvio Berlusconi.

Mielikuvat ovat niin vahvoja että se iskee vahvasti Sipilän puolustajien nilkkaan ; Saadaan sellaisia vastauksia mitä saa vaikka "potuntervaaja" -blogin kautta. Jos YLE:n kommunistisuusmetaforalla yritetään iskeä; "Kyllä! Todellakin! Nimenomaan Venäjällähän julkisrahoitteinen media on aina ja etenkin viime vuosina kritisoinut valtaapitäviä paitsi erittäin voimakkaasti, myös tyystin epäreilusti! Ajojahti on ollut hirvittävää katseltavaa! Putin ja muut ressukat vapisevat voimattomina median säälimättömässä kuristusotteessa, kun TV-kanava ja nettisivu ja toimittaja toisensa jälkeen lataa heitä kohti täyslaidallisen. Iskua tulee iskun jälkeen! Kun Venäjän mediakarhu ärähtää, siinä Putinia viedään kuin ämpäriä tunkiolle! Ja ihan sama meininki on ollut kommunistivaltioissa kuten edesmenneessä Neuvostoliitossa, DDR:ssä ja nykyisin esim. Kiinassa. Niissähän vapaa ja riippumaton tiedonvälitys on aina ollut arvossaan ja jopa liiankin vahvassa asemassa hallitsijoihin nähden!"

Tässä kohden voidaankin nähdä että Sipilällä on tiettyjä sokeita pisteitä. Perhe ja raha. Ja uskonto. Hän onkin hyvä esimerkki siitä miten monien ihmisten kohdalla tärkeimmät asiat ovat juuri niitä joista he väistävät. Tässä kohden onkin nähtävissä että Sipilän johtajakäsitys on sidottavissa näihin vaiettaviin asioihin. Jos itse olen kirjoittanut siitä että uskonnollisissa piireissä opitaan ei-teologisia käytänteitä, ovat jotkut nähneet Sipilän taakse jopa astetta enemmän. Hänen johtajakäsityksensä on teologinen. "Kun pääministeri Juha Sipilä (kesk.) piti vuosi sitten kohutun televisiopuheensa, sen kaava noudatti luterilaisen papin saarnaa." ... "Italialaisen filosofin Giorgio Agambenin mukaan kristinusko on jättänyt perinnöksemme kaksi vallan paradigmaa: suvereniteettiin perustuvan poliittisen teologian ja jumalallisen taloudenhoidon." ... "Pääministeri Juha Sipilän suhtautumisessa valtaan kaikuvat luterilaisuuden perusopit. Kuten suomalaisille on vuosisatojen ajan opetettu, esivalta on Jumalan asettama. Sen kautta toteutuu Jumalan maailmallinen hallinta, Martti Luther on määritellyt. Tässä ajattelussa ”isä” on keskeinen hahmo, maalliset isät ovat taivaallisen isän sijaisia." ... "Agamben on väittänyt, että kolminaisuusoppi onkin ennen muuta hallinnointimekanismi. Paradigmat eroavat toisistaan yhtä paljon kuin polis, poliittinen yhteisö eroaa kodista, oikoksesta. Oikos (josta myös termi ekonomia juontaa juurensa) ei perustu demokraattiselle debatille tai läpinäkyvyydelle, vaan yksinvallalle ja välttämättömyydelle."

Nämä ovat toki tulkintoja. Mutta samantapaisia tulkintoja joita tehdään esimerkiksi kun viitataan Weberin ajatukseen siitä että uskonto luo yhteiskuntarakenteen ja jossa uskonto on oleellisen tärkeää yhteiskunnan pysyvyydelle.
1: On ihmisiä joille yhteiskuntakeskeisyys on tärkeä. Esimerkiksi postmodernilla tekotaiteella ei ole mitään arvoa jos se ei tue yhteiskuntajärjestystä. Ja siksi omia arvoja ruokkivalle ja itselle miellyttävälle kansallisromanttiselle taiteelle keksitään oikeuksia vaikka vetoamalla kansallisen yhtenäisyyden luomiseen. Sama pakkokätevöittäminen koskee/rajoittaa/glorifioi uskontoakin.

Näissä usein kuulemme sitä miten on tärkeää osata uskontoa että ymmärtää maailmaa. Vuoropuhelu, yhteiten arvojen rakentaminen... Nämä näkökulmat muistetaan kuitenkin jos ja vain jos nämä ovat hyödyllisiä. Jostain syystä uskonniollisen viitekehyksen ymmärtäminen on asiatonta militantismia jos sitä käytetään selittämään sitä miksi (teoriassa) sivistysvaltion (sanan täydessä mielessä) pääministerin suhtautuminen (periaatteessa) avoimeen tiedonvälitykseen on niin (aivan tasantarkkaan selvästi) epädemokraattinen ja autoritaarinen. Siinä vaiheessa ei saa puhua uskonnollisen viitekehyksen tarkastelusta. Koska näitä viitekehyksiä käytetään vain uskonnon komppaamiseen ja sen vallan lisäämiseen. Eihän sitä saa huomata että tällä ihanuudella on läpeensä kuppaisen ruttoinen puoli, ja että sillä on ilmentymiä joiden oikea paikka ei ole parhaassa mahdollisessa maailmassa.
1: Sipilä jossain mielessä osoittaa että pahan ongelmaan ei ole mitään ratkaisua. Voimme kuvitella valtion joka olisi olemassa ja jossa hän ei olisi pääministerinä. Kaikkivaltias kaikkihyvä Jumala on siis aika mielekkäällä tavalla kyseenalaistunut..

Sokraattinen viisaus ei ole sitä mitä sinulle on todennäköisesti kerrottu

Platonin "Sokrateen puolustuspuhe" on kenties tärkein yksittäinen lähde Sokrateen viisauskäsitykseen. Sitä kautta on tiedostettu esimerkiksi se, että Sokrates oli viisas koska tiesi että ei tiedä. Tästä on syntynyt jopa jonkinlainen nöyryysteoria siitä että viisaus eroaa tiedosta sitä kautta että viisas tietää että ei tiedä mitään. Joka esiintyy jopa siinä muodossa että viisas on se joka tietää että kaikki tieto on mahdotonta.
1: Tämä ajatus on sittemmin johtanut esimerkiksi tiukkaa agnostismia koskeviin paradokseihin. Siihen että jos sanotaan että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa niin tämä on itsessään varmaa tietoa jonka aiheena on Jumala. (Paradoksi ei koske omaa agnostismiani koska en kiistä että Jumalasta ei mitenkään voisi tietää. Sen sijaan kantani on että ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa mitään jonka avulla Jumalasta tai hänen olemassaolostaan olisi saatavilla jotain tietoa.) Koska tietoa tässä yhteydessä aika usein esitetään mahdottomana Sokrateen näkemys olisi siis sisäisesti ristiriitainen. Agnostismin paradoksi tulisi vastaan. Tämä voi tarkoittaa sitä että Sokrates olisi väärässä tai tehnyt vakavan virheen päättelyissään. Mutta tässä tapauksessa se ei tosin sano tätä. Sillä oikeasti Sokrates ei sanonut mitään tämänlaatuista.

Nämä tulkinnat Sokrateen nöyryydestä ovat kuitenkin varsin anakronistisia. Ja muutenkin sellaisia että niitä on vaikea ottaa kovin vakavasti. Siitä huolimatta niitä esitetään aika usein. Syynä on varmasti se, että nykyään aika monesti jaotellaan oppineisuus ja viisaus toisistaan erilleen.
1: Jaottelu on toki melko oleellinen ja järkevä. Itse esimerkiksi pidän siitä että Michel de Montaigne korosti että monet oppineet eivät ole viisaita. Hänestä oppineisuus koski esimerkiksi vieraita kieliä, latinaa, matematiikkaa, logiikkaa ja muita vastaavia taitoja. Viisaus taas oli taitoa elää onnellisesti ja hyveellisesti. (Joista onnellisuus on helppo tunnistaa kun se on saavutettu ja hyveellisyys taas jotain niin epämääräistä että moni uskoo aivan päinvastaisin syin saavuttaneensa sen.) Hän ei kuitenkaan ollut Sokrates.

Ihmisten olisi syytä tiedostaa että Sokrates oli ennen kaikkea hahmo joka taisteli sofisteja vastaan. Sofistit taas olivat relativisteja. Sokrateen kyselyyn perustuva sokraattinen metodi ei itse asiassa ollut hänelle lainkaan relativisoiva. Se toki voi muistuttaa sitä mitä anakronistisesti nykyään voidaan käyttää dekonstruktiossa ja siihen liittyvässä "relativisoinnissa". Mutta Sokraattinen metodi korostaa "tiedon kätilöintiä". Taustalla on teoria siitä että jokainen tosiasiassa jo tietää miten asiat ovat ja kyselemällä lähestytään ja kenties jopa saavutetaan Totuus. Tämä on antirelativistista.

Kun "Sokrateen puolustuspuhetta" katsotaan tarkemmin voidaan katsoa mitä Delfin oraakkelin luona vierailu tarkoitti. Oraakkeli kertoi että Sokrates oli viisain ihminen. Ja Sokrates otti kantaa siihen etä hän oli hämmentynyt vastauksesta koska moni viisaana tunnettu ihminen ei tullut mainituksi kun taas hän itse kiisti omaavansa moista tietoa, taitoa ja viisauta. Tämä Delfin oraakkelin tapaisen auktoriteetin kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana Sokrateen yleistä tutkimusotetta. Hän yrittää päästä ongelman juureen. Muutoinkin Sokrates oli tunnettu siitä että hän kuulusteli poliitikkoja, runoilijoita ja taitavia käsityöläisiä. Ja haastattelut paljastavat että nämä tietäjät ja taitajat esittävät yliyksinkertaistettuja tai vääriä kanannottoja. Ja huomaavat tämän itsekin. Sokrates ei relativistisesti esitä että kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia tai puolustettavia. Osa niistä on yksinkertaisesti väärin.

Sokrates ei ollut relativisti. Sen sijaan hän ei välittänyt auktoriteettiasemasta. Tiedon kätillöntinäkemyksensä kautta hän piti jokaista ihmistä järkevyyteen kykenevänä. Siksi hän saattoi kyselymetodillaan saada orjan ymmärtämään trigonometriaa. Sokrateen mukaan auktoriteettiasema ei taannut että ihminen olisi oikeassa. Se, että auktoriteetit ovat väärässä ei tarkoita että kukaan ei voisi olla oikeassa.

Sokrateen mukaan jos auktoriteetti olisi oikeassa, hän olisi oikeassa auktoriteetistaan huolimatta. Totuuteen täytyy olla peruste. Sokrates onkin siitä mielenkiintoinen hahmo että hänen filosofiassaan on epistemologian ja ontologian välisen eron siemen. Sokrates kun puhuu perustelujen tärkeydestä. Sokrateelle ihminen jolla ei ole argumentteja asiansa puolesta on oikeassa korkeintaan hyvällä tuurilla. Toisin sanoen Sokrateen esityksissä on jaoteltu erikseen tosi mielipide ja tieto. Tieto on ymmärrystä siitä miksi jokin vaihtoehto on tosi tai jokin toinen väärin. Sokrateen maailmassa intuitioon ja auktoriteettiasemaan ja kuuluisuuteen ja arkijärkeen perustuvat asiat ovat heikoilla kantimilla.

Sokrates vertaakin toden mielipiteen ja totuuden eroa kahteen Daidaloksen patsaaseen. Hänen mukaansa jos näkemys perustuu järkeen ja tietoon mahdollisista vasta-argumenteista, patsas on tuettu. Voidaan olla varmoja siitä että patsas kestää myös myrskyssä. Mutta jos patsas on vain asetettu näytteille ilman tukemista, voi näkemys kaatua seuraavaan vastaväitteeseen tai myrskyyn.

Tämänlaatuisen tiedon asettaminen oli sitä viisautta jonka esiinkaivamiseksi tarvittiin tenttaavia kysymyksiä. Sokraattinen metodi on rakenteeltaan sellainen että hän ensin kysyy että mitä jokin asia tarkoittaa. Tästä saadaan teoria. Sokrates etsii vastaesimerkin annettuun teoriaan joka demonstroi että tämä teoria oli ainakin osittain virheellinen. (Esimerkiksi jos rohkeus tarkoittaa sitä että ei peräänny taistelussa, niin rohkeutta ei voisi olla taistelukentän ulkopuolella. Tai taktinen peräytyminen ja rohkeus olisivat toisensa poissulkevia. Johon teorian antaja ei tietenkään itsekään usko.) Jotenkin tästä on sitten rakennettu relativistinen "tiedon kiistäminen on viisautta" -näkemys. Joka kertonee siitä että Sokrateen auktoriteetti on monille niin tärkeä että he ajattelevat että Sokrateen täytyy hivellä modernin ihmisen omia käsityksiä siitä mitä hän on kuullut tiedosta ja viisaudesta.

Ovatko YK:n ihmisoikeuden julistus ja EU:n ihmisoikeustuomioistuimet epädemokraattista kulttuuri-imperialismia?

EIT (Euroopan ihmisoikeustuomioistuin) on ylikansallinen tuomioistuin. Se valvoo ihmisoikeuksien toteutumista. Se suojelee Euroopan kansalaisia. On mielenkiintoinen kysymys, miten tähän pitää suhtautua. Tärkein kysymys on siinä, että miksi ylipäätään tarvitaan ylikansallista tuomioistuinta. Eivätkö yksittäiset maat voisi tehdä asiaa ilman tämänlaista laitostakin?

Kysymys on kiinnostava siitä kulmasta että britit ovat vakavasti harkinneet  irtautumista EIT:stä. Tiivistäisin asian niin että Yhdistynyt Kuningaskunta onkin itse asiassa hävinnyt joitain juttuja joita on viety EIT:hen. Maa voi haluta pitää itseään itsenäisenä EU:sta. Se voi olla raivostunut siitä PR -tappiosta mitä tämänlaiset häviöt tuovat. Se voi toisaalta olla tarpeen jos juttuja on jatkossakin käsiteltäväksi, koska maa haluaa jatkaa käytänteitään. Yhdistynyt Kuningaskunta on siitä hyvä että se on demokraattinen maa. Jos maa on kansalaisiaan tallaava teokratia, valtaosa seuraavista ongelmista katoaa ja EIT ja muut isot järjestelmät oikeuttavat itsensä koska ne hyödyttävät nimenomaan maiden kansalaisia joita sortaa ideologia ja sen tuottama infrastruktuuri ja muu rakenne. Demokraattisissa maissa korostuu kuitenkin hieman toisenlainen ongelma. Ja se on kiinnostava että relevantti esimerkiksi Suomen kannalta.

Periaatteessa ihmisoikeuksia voitaisiin valvoa maan sisällä maan omien tuomioistuinten kautta. Siksi ei tarvittaisi irtautumista ihmisoikeuksista, vaan siitä juridisesta järjestelmästä joka valvoo ihmisoikeuksia.
*: Jos mietitään tilannetta jossa ylikansallista tuomioistuinta tarvitaan, se johtuu yleensä jääviyskysymyksestä. Siitä että ihmiset ovat pettyneitä siitä miten oma maa on hoitanut asian. Tässä mielessä "maan sisäisellä tavalla hoitaminen" vaikuttaa joltain jossa on ainakin teoriassa tilaa eturistiriidalle. Jos ideana on se, että maa rikkoo kansalaisten ihmisoikeuksia jossain yleisessä mielessä tai yksittäisen kansalaisen ihmisoikeuksia jossain tietyssä tapauksessa, niin on aika omituista hoitaa asia maan sisällä. Ulkopuolinen taho on siis ikään kuin varmennin. EIT onkin antanut ratkaisuja ja tätä kautta sen olemassaolo on ymmärrettävää.
*: Toisaalta EIT on hyvin irrallinen. Voidaan esimerkiksi ajatella että maa joka on demokraattisesti valittu on legitiimi koska se on kansalaistensa valitsema. Mitä suurempi klimppi sitä enemmän taho on jokin suuri taustalla häälyvä voima.

Periaatteessa kysymys on lakia koskeva kysymys. Jos jonkin maan laki rikkoo kyseisen maan perustuslakia, se voi kumoutua tätä kautta. Mutta jos maan perustuslaki ei estä tätä, voi olla tilanne jossa tämä säädetty laki rikkoo ihmisoikeuksia vastaan. Jolloin kysymys on siitä että kenellä on perimmäinen oikeus päättää kumpi laki on voimakkaampi. Lakinäkökulma tuo vallan hyvin erikoisella tavalla ihmisoikeuksien yhteyteen. Sillä ihmisoikeudet nähdään yleisesti ottaen hyvyytenä. (Esimerkiksi minä näen ne hyvyytenä.) Kuitenkin myös demokratia ja kansalaisen oma päätäntävalta arvostetaan pitkälle. Ja tästä syntyy jännite joka on oleellinen kun mietitään sitä "poliittista karttaa" jota yritin taannoin tiivistää.

Yhdistynyt Kuningaskunta on siitä ironinen, että se on aiemmin ollut tuo EIT and beyond. Sillä on ollut siirtomaita. Nyt se sitten korostaa vahvaa itsellisyyttä. Historiallinen tarkastelu tosin muistuttaa siitä että uuskonservativismin kohdalla on jossain määrin puhuttava utopistisesta projektista, jossa konservativismi on "nietzscheläistynyt". Preferenssit ovat muuttuneet. Kompromissia on tavoiteltu pienyhteisöistä joita kuvaa epäilys jopa pahaa omaa valtiota kohtaan. Tämä asenne jossain määrin äärimmäistyy tuoreiden salaliittoteorioiden kohdalla. ; Kun ilmoilla on vahvaa oman vapauden korostamista, pienyhteisöä ja epäilystä hallitusta kohtaan, voidaan oikeasti päätyä ajatukseen jossa oman maan sisäinen sotaharjoitus on vallankumouksellista aktiota. "Peräti 32 % on sitä mieltä, että hallitus yrittää vallata Texasin. Se on erittäin yllättävä tulos, sillä tällä hetkellä hallitus hallitsee Texasia juuri sillä tavalla kuin hallitus nyt yleensä voisi hallita Texasia. Joudumme odottamaan syyskuuhun asti, jotta selviää joutuvatko nämä seitsemän osavaltiota hallituksen valtaamiksi."

Kyse ei ole vain naurun asiasta. Vaan aivan oikeasti voidaan nähdä että Teksasilaiset haluavat tehdä valkoiselle talolle jotain samaa mitä britit haluavat tehdä EIT:lle.

Kun me mietimme miksi demokraattinen valtio saa oikeutensa, se perustuu siihen että kansalaiset legitimoivat lopputuloksen. Tämä on kytköksissä siihen miksi minua ei kiinnostanut tekeekö uusi hallitus strategioita jotka ovat järkeviä, vaan siitä onko lopputulos sidoksissa äänestykseen. Jos mietimme mikä demokratiassa legitimoi, se on kansalainen. Tämä sisältää vahvan takaportin pienyhteisöllisyyteen ja itse asiassa johonkin jota voidaan kutsua "anarkismin siemeneksi". Jos kansalainen on vallassa eli vastuussa legitimointiprosessissa, hän on vallassa ja vastuussa itseään koskevista asioista. Periaatteessa voidaan leikata siivuja ja nähdä että kansalainen voi oikeuttaa pienyhteisönsä jossa valtio on byrokraattinen ja etäinen. Ja pienyhteisökin voidaan nähdä jonain "lähes kulttimaisena" joka voidaan korvata vaikka perheellä. Perimmiltään legitimointiketju menee kuitenkin siihen että yhteiskunnan perusyksikkö ei ole perhe vaan yksilö. Ja näin ollen legitimointiketjua voidaan periaatteessa mennä kansalaiseen asti. Ja tämä on jotain jota moni uuskonservatiivikin pitäisi tapainturmeluksena, moraalikatona ja anarkiana.

Keskusjohdettu, etatistinen tai byrokraattinen valta joka on hyvin kaukana ihmisten päätäntävallasta. Se ei voi oikeuttaa itseään viittaamalla yksilöiden vapauteen eli vastuuseen eli valtaan perimmäisenä legitimoijana. Miksi EIT, joka ei ole kansalaisten valitsema toimielin, olisi vahvempi auktoriteetti kuin (ainakin teoriassa/periaatteessa/ideaalitapauksessa) kansalaisten valitsema hallitus. Ja perimmiltään kysymys on siitä että se nähdään hyvyytenä. Ja tämä voidaan nähdä hyvin kiinnostavana. EIT on hyvä koska se noudattaa esimeriksi YK:n ihmisoikeusjulistusta tai jotain muuta hyvyyden standardia. Entä miksi YK:n ihmisoikeusjulistuksella ja muilla periaatteilla sitten on legitimiteetti? Koska niin on.

Perinteisesti, kuninkaanvallan aikana, ajateltiin että mahdollisuus valittaa kuninkaalle suojelee kansalaisia kuninkaan alaisten mielivallalta. Sellaiselta joka ei ollut kuninkaan määräämää mielivaltaa. Kuningas taas asetettiin kirkon tai ainakin Jumalan alaiseksi ja edustajaksi. Ja näin ollen legitimointi tuli metaetiikasta. Sillä että Jumala oli hyvyyttä. Voidaankin nähdä että, mutkan takaa, YK:n ihmisoikeusjulistus on metaeettisessä mielessä jo hyvin lähellä jonkinlaista "jumalankorviketta" tämänlaisessa systeemissä. Maallistuneena aikana päätäntävalta hyvyydessä on ihmisoikeuksissa. (Jos ihminen on kaiken mitta, ihmisoikeus on järjestelmä joka on sanonut mitanneensa ihmistä jossain määrin relevantilla tavalla. Ja legitimoi itseään tällä.) Ja tätä kautta sen kanssa painiminen johtaa esimerkiksi sen tyylisiin ongelmiin joita William Lane Craig kohtasi "God Command Theoryn" kanssa. Mistä tiedämme että YK:n ihmisoikeusjulistus on hyvyyttä eli valtansa ansainnut? Koska sillä on valta siihen. Ja sillä on valta siihen koska se on hyvyyttä. Kokonaisuus leijuu jossain määrin ilmassa.

Kuitenkin sen apua tarvitaan koska ihmiset eivät pärjää täydellisessä täysin rajoittamattomassa anarkiassa. Omien voimien loppuminen on syy ottaa yhteyttä lakimiehiin ja tuomioistuimiin. Esimerkiksi oman hallituksen voittaminen ilman apua voi olla tarpeettoman vaikeaa jos jokainen on vain "oman voiman mies". Yksilötasollakin yksilö voi hyötyä. Mutta haasteena on se, ovatko nämä esimerkit siitä että järjestelmä toimii. Vai päin vastoin osoitus siitä että nämä ovat jokin imperialistinen järjestelmä joka voi käyttää valtaansa demokraattisesti valittujen maiden yli. Se, että jokin taho voitetaan isommalla auktoriteetilla on, paitsi monessa paikassa hyvyyttä, niin kuitenkin aina myös valta-aktio.

Suurin osa yrittääkin optimoida tilannetta joihinkin eri ääripäiden välillä. Osa korostaa pienyhteisöä. Toinen valtiota. Osa pitää asiat perhepiirissä. Ja tässä on kenties värin sanoa että YK:n ihmisoikeusjulistus olisi välttämättä ääripää. Se kontrolloi ja valvoo tavoilla jotka voidaan nähdä epäinvasiivisina. Ja tässä mielessä se voi olla kompromissi. (Suoraa joka lähtee yksilöstä, kasvaa perheen kautta pienyhteisöksi, kaupungeiksi, valtioiksi, valtioiden liittoumiksi ja tästä eteenpäin, voidaan jatkaa hyvin pitkälle.)

ID ja ihmisistä viestintä

"The Skeptical Zonessa" on kiinnitetty huomiota (ID)kreationistien viestintään. Erityisesti siihen miten ihmisiä kuvataan. Esimerkiksi nousee Walter Veith. Esiin tulee miten tärkleää on että Wikipedia -artikkeleihin on esimerkiksi kirjoitettu kääntymiskertomus. Huomattavaa on että wiki mainitsee asian muodossa "his young son fell seriously ill and recovered". Tässä yhteydessä ei ole ilmeisesti kreationistien tavoitteiden mukaista korostaa sitä että tämä on "a euphemism for Veith’s claim that his son was demon oppressed or possessed." Vaikka tämä on se mitä Veithin omista sanomisista tulee esille. Toki wikipediaa voi kirjoittaa kuka tahansa. Mutta on kiinnostavaa että viestintään panostetaan. Ja eri lähteissä korostetaan mielellään eri puolia.

Keskusteluosoissa tulee sitten esiin muutakin Salvador Cordova esimerkiksi nousee puolustamaan Caroline Crockeria josta on esitetty hyvin erikoisesti muotoiltua viestintää. Hän korostaa että Crocker ei ole manipulatiivinen vaan on rehellinen. Samoin hän korostaa että Crocker ei ole opettanut asiattomasti evoluutiota. Huvittavaa onkin, että kommenteista löytyy hänen asialliseksi kutsumansa opetusmateriaali. (Jota on toki levitelty muuallakin.) Sen valossa ei voi sanoa muuta kuin että uskottavin selitys on nimenomaan se, että hän oli ensin opettanut asiattomasti ID:tä ja sitten kun häntä oli syytetty tästä hän ei halunnut vaikeuksia vaan huomiota ja valehteli tästä. ID tarvitsee marttyyreitä mutta ei rikollisia joten Cordova mielellään PR -tukee ihmistä joka ei tosiasioiden valossa niitä voi ansaita.

Lisäbonusta tulee tietenkin siitä, että Crockerin aineistossa on hauska kohta jossa ID:tä tukee tiedemies. Kommenteissa naualtaankin asia esille seuraavalla tavalla ; "I especially like the gratuitous appeal to false authority in her quoting (supposedly) “Werner von Braun (rocket scientist)”. I do wonder why the slide did not say “Werner von Braun (Nazi party member, used slave labor to make rockets that targeted civilians)”" Sillä jostain syystä ID -piireissä on tärkeää kerätä tukea ID:tä tukevista tiedemiehistä. Mutta samalla he haluavat liittää natsikytköksiä evoluutioteorian puolelle sillä jos natsit kannattavat jotain niin tämä ideologia on pahuutta ja huonoa tiedettä. Joka sitten kattaakin loput ID -piirien halusta kuvata kannattajiaan ja vastustajiaan.

Miten joskus selitystä vaatii ihminen jolle selitys olisi pahin mahdollinen asia

Kuolemanrajakokemus on siitä hauska aihe, että niiden kertojilla ilmiöön liittyy hyvin voimakas "selitäpä tuo" -henki. Joskus kokemuksen selittämisessä jopa on järkeä. Tällöin kyseessä on se, miten kokemus selitetään. Yleensä lopputuloksena on jonkinlainen "ei tarpeeksi lähellä kuollutta" -selitys. Ja tällöin selitystä pyytävä pettyy koska hän on ajatellut että selityksen pitäisi olla sellainen jossa kokemus ei olisi illusionaarinen vaan vaatisi sen että ihmisen kokemus olisi jotenkin erehtymätön. Tällöin kokemukssta totuuteen -loikka vaatiikin jonkinlaisen aivan omanlaisensa poikkeuksellisen mielentilan, järjestäirtautumiskokemuksen.

Mutta kaikkia kokemuksia ei pidä selittää tuolla tavalla. On nimittäin olemassa toinen, jopa ilmiselvempi, kuolemanrajakokemusanekdoottien lähde. Nimittäin valehtelu. Alex Malarkeyn bestsellerkirjaksi asti taipunut tarina on esimerkiksi tunnustettu valehteluksi. Kokemuksisamme lapset ovat luotettavia, mutta kuusivuotias lapsi on jotain muutakin kuin viaton olento. Hän on ihminen joka saa paljon positiivista huomiota kertomalla tämänlaisia tarinoita. Kirjoitinkin uuden suomen blogiini siitä miten näitä tarinoita ei oikeastaan edes pidä ottaa vakavasti niin kauan kuin ne ovat vain tarinoita.

Eikä tunnustaminen ole ainut mikä kiinnostaa. On kenties syytä miettiä toista klassikkoa. Suomessa melko paljon puhetta herättänyt Eben Alexanderin "Totuus Taivaasta" on innostanut monia kristittyjä. Tässä ytimeen on, luonnollisesti, nostettu henkilö. Anekdoottien kanssa tämä näyttääkin olevan standardi. Ei keskustella kertomuksen todennäköisyydestä, uskottavuudesta ja dokumentaatiosta. Alexanderista muistetaan kertoa hänen lääketieteen ammattilaisuutensa sekä se miten hyvä ja rehellinen kristitty hän on. Eli puhutaan kertojasta ihmisenä.

Erikoista onkin miten kuolemanrajakokemuksia kasetoidaan ahkerasti ja niitä puolustetaan persoonaan vedoten. Ja sitten pahastutaan jos erimielinen sitten nostaa yksilön esiin ja löytää mitä tahansa syitä sille miksi kertoja voisi valehdella. (Jotenkin on Jumalanpilkkaa moittia niitä jotka väittävät olevan hänen sanansaattajiaan. Mielestäni tässä on oleellinen kuilu jonka olemassaolon oikeaoppinen kristittykin varmasti tunnistaa ja tunnustaa. Mutta jota hän ei hyväksy näiden tarinoiden kohdalla.) Muutoinhan yksilötasoon vetoamisella ei kenties olisikaan merkitystä. Mutta kun luotettavuusasia on nostettu esille, siitä on tavallaan itse tehty relevanttia. Siksi on uskovaisten luoman uuden keskustelukentän kannalta tärkeää ja olennaista katsoa hieman Alexanderin luotettavuutta.

Voidaan esimerkiksi huomata, että lääketieteen asiantuntemus on hyvin kiinnostava. "Luke Dittrich, contributing editor at Esquire, wrote an article critical of Dr. Eben Alexander's book Proof of Heaven. Dittrich cited several malpractice lawsuits against Dr. Alexander, in some of which the allegation was that Alexander had altered medical records to cover his errors. Dittrich makes this his theme for critiquing the story of Alexander's NDE, that Alexander altered the facts of his story to make them more dramatic." Alexander jättää myös lääketieteellisesti merkittäviä detaljeja kertomatta. Koomakin oli lääkkeillä aikaansaatu kooma. Shermer onkin tähän liittyen huomauttanut, että asialle on kenties luonteva selitys. Hän ei pidä Alexanderia suoranaisena valehtelijana, hänestä Alexanderin eleet kohdatessa ovat rehellisiä ja sellaisia että hän todella uskoo kertomansa olevan totta. Shermer pitää tarinaa mielen tapana peittää aukkoja. Hänestä "evidence is proof of hallucination, not heaven." Kaikki eivät ole yhtä kannustavia. Alexanderin kannat todellisuuteen ovat nimittäin enemmän kuin tulkintavirheitä. "While Dittrich looks at legal troubles Alexander had during his time practicing neurosurgery, perhaps the most damning piece of testimony comes from a doctor who was on duty in the ER when Alexander arrived in 2008. Dr. Laura Potter explains that she "had to make the decision to just place him in a chemically induced coma." But that's not how Alexander tells it" Onkin todella kiinnostavaa miettiä miten "Alexander claims that his “cortex was completely shut down” and that his “near-death experience ... took place not while [his] cortex was malfunctioning, but while it was simply off.”" Maallikko voi tehdä tuonlaatuisen virheen. Ammattilaisuus viittaa tahallisuuteen. Shermerin Alexanderissa havaitsema rehellisyys ja avoimuus vaatii vain näyttelijäntaitoja. Se, miten ammattilainen - peräti ammattilainen jonka asiantuntemuksen suuruuteen mielellään viitataan tarinan yhteydessä luottavusta herättävänä elementtinä - voisi tehdä tuonlaatuisen virheen.

Onkin hieman ironista kuulla vaateita siitä miten näitä kokemuksia pitää selittää. Selitysten pyytäjä kun taitaa kaikista vähiten haluta kuulla sitä ilmiselvintä selitystä asiaan.

marga -riiniä (sillä ihminen ei elä pelkästä leipälävestä)

Hindulaisuudessa on pelastukseen vievän tien idea. Näitä margoja on kolme. Ne nähdään samalla riittävinä ja kaikenkattavina niin että yhtä tietä seuraamalla voi pelastua. Mutta ne kuitenkin kertovat oman osuutensa eli täydentävät toisiaan. ; Karma-marga on rituaalien suorittamisella saavutettu tie, jnana-marga on tietoon ja oivallukseen liittyvä tie ja kolmas, bhakti-marga on palvonnan tie. Kaksi ensimmäistä ovat pappiskastin erityisomaisuutta. Ne ovat elitistisiä ja nojaavat veda-kirjallisuuden hallinnalle. On taito osata suorittaa rituaalit oikealla tavalla oikeaan aikaan. Ja samoin teologian pänttääminen ja mietiskely on jotain joka ei kosketa tavallista hindulaista.

Nämä rakenteet voidaan ottaa ja siirtää miltei sellaisenaan kristinuskoon.

Toki esimerkiksi luterilaisuudessa tieto on vapaata. Mutta tässä rakenteessa näyttää olevan jotain hyvin tuttua. Evankelis-luterilaisen kirkon papit ovat sekä koulutettuja että hallitsevat rituaalivaltaa. Ja tavallinen kristitty, usein edes hyvin innokas kristitty, ei osaa keskustella teologisista argumenteista. Tyypillisin tapa on se, että he viittaavat johonkin auktoriteettiinsa ja tämän jumalatodistukseen kykenemättä keskustelemaan näiden argumenttien vahvuuksista ja heikkouksista. ; Usein heidän tiivistelmiään joutuu jopa korjaamaan asiavirheistä, eli näiden auktoriteettien argumentteja ei ole esitetty siinä muodossa missä nämä auktoriteetit itse ne esittävät. Eli näyttää olevan todellakin tärkeintä että argumentti on olemassa, ei se että se jotenkin kannattaisi omaa vakaumusta. ; Kuitenkin kirkon sakramenttien (rituaalien) tekeminen ja näiden teologisten puolten hallinta on se joka tekee uskovaisen eliitin. Rivijäsenkin pelastuu, mutta valta ja gloria kuuluu niille jotka osaavat.

Tämä on näkyvissä myös periaatteessa kouluttautumisvastaisilla liikkeillä. Jehovan Todistajat kannustavat opettelemaan lähinnä teokraattista kirjallisuutta. Sillä maailmanloppu on heille tulossa ihan pian. Ei siinä ehdi tehdä tutkintoa. Tärkeämpää on tähdätä siihen että pelastuu jonka jälkeen on iäisyys aikaa opetella. Mutta jos sinulla on jo tohtorintutkinto ja kuulut Jehovan Todistajiin, he kyllä mielellään alleviivaavat tätä arvostaen. Että tälläinen superälykäs ihminenkin on ymmärtänyt miten fiksu oppi heillä on.

Tämä huomio olkoot ikään kuin täydennyksenä eilisen, vähemmän teologisen mutta enemmän ranttaavan tekstini, teemoihin. Teologialla näyttää olevan normiuskovalle hirvittävän vähän arvoa. Papistolle sillä näyttää olevan sitäkin enemmän. Olenkin jopa hieman vinoillut siitä että kirkon tapa käyttää tiettyjä teologisesti vakiintuneita sanamuotoja viestinnässään johtuu siitä että jos tämänlaista ei tehtäisi, niin papisto kokisi etääntyneensä kirkosta.

Häijympinä päivinä vihjaan vain että kirkon halu "olla läsnä" erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa on sellaista että sitä on täysin mahdotonta erottaa "yhteiskunnan erityismandaatilta rituaalivaltaan".
1: Ihmettelen miten kirkko puhuu kovasti köyhien auttamisesta ja miten se vastustaa kaupallisuutta. Kun Suomessa kirkko on perinteisesti ollut hyvin tiiviissä yhteistyössä Koti-Uskonto-Isänmaalinjalla rikkaiden puolella. Köyhien kristittyjen on tärkeintä olla kuuliaisia kansalaisia, lopettaa köyhyydestä mariseminen ja mennä sotaan saamaan kuulaa kalloon samalla kun muitaa ehdottomasti pakkotervehtiä armeijan strategisesti tärkeimmän aselajin johtajaa, kenttäpiispaa. Ja muistaa tehdä tämä tavalla joka armeijassa korostaa valtaa. Alaisena.
2: Kari Suomalaisen "kypäräpääpappi" -hahmo muistuttaa siitä että kirkko on tukenut taloudellista eliittiä, ilmeisesti siksi että jos se ei tekisi näin sillä ei olisi julkista rituaalivaltaa. Uskonto maksaa palvelun takaisin tukemalla rikkaita ja antamalla vallassaolijoille vallassaolon oikeutuksen. Kirkko auttaa köyhiä reaktiivisesti, eli antaa rahaa yksittäisille köyhille. Mutta sen tuki rikkaalle eliitille on rakenteellista. Kirkko ei murra yhteiskuntarakenteita jotta köyhien asiat olisivat niin että harvemman tarvitsisi turvautua kirkon tarjoamaan laastariin. Nyt kirkko saa tietysti näyttää tekevänsä hyvää kun se ahkerasti tunkee laastarina paikkoihin jotka yhteiskunnan pitäisi hoitaa. Nuorisotyö, päivähoito ja perheterapia ja köyhien auttaminen ovat tässä malliesimerkkejä.
3: Onkin jännittävää että miten valtionkirkon suhde yhteiskuntarakenteiden purkamiseen ja teokraattisuuteen on hankala. Joku voisi jo tuosta ylläolevasta todeta että evankelis-luterilainen kirkko ei halua olla teokraattinen laitos. Siksi se ei voi tuoda omaa uskonnon rakennettaan yhteiskunnan rakenteeksi. Tämä kommentti on hyvin erikoinen. Sillä maallisen ja taivaallisen regimentin toimia katsellessa ei voi olla kovin vaikeaa huomata että ne kriteerit joiden mukaan maamme kirkko ei ole valtionkirkko on se että kirkko on autonomisempi kuin valtionkirkko. Sillä on siis enemmän valtaa kuin valtionkirkolla. Rituaalivallan kohdalla kirkko ei myöskään selvästi ujostele. Tässä minulla ei itse asiassa nimenomaan vaadita teokratiaa. Kirkkohan tekee muutoinkin periaatteessa maallista työtä lastenhoidon ja parisuhdeterapian parissa. Tavoilla joita en laske "teokratiata haiskahtavilta". (Valtionkirkkomme ei ehdottomasti ole teokraattinen, mutta se kyllä paikoitellen haiskahtaa siltä.) Kyllä kirkko voisi muuttaa rakenteita jotka vaikuttavat köyhyyteen. Ja tämä ei olisi teokraattista.

 Teologien ja pappien kohdalla voidaan myös kysyä että miksi se tarvitsee akateemisesti koulutetun eliitin. Tai kuten Tom Kärnä minulle ilmaisi: "Sanon vain, että kun Suomen Vapaakirkollakin on oma virallisiin yliopistoihin kuulumaton teologinen opistonsa, niin miksei Suomen evankelisluterilaisella (nykyään vielä virallisella) kirkollakin voisi olla." Siinä on erikoinen kysymys. Sillä kyllähän uskontoa voi johtaa maallikkokin. Tai uskontoon muuten vihitty.
1: Itse tosin olen huomaavinani että vapaakirkon ihmiset eivät oikein tunnu hallitsevan niitä teologisia argumenttejaan samalla filosofisella pieteetillä kuin evankelis-luterilaisen kirkon papit. Eli jossain määrin kysymys on siitä että teologia vaatii esimerkiksi loogisia taitoja jotka onnistuvat parhaiten laitoksessa jolla on tähän taitoon syvä osaaminen.
2: Toisaalta kun yhteiskunnassamme on asia sinänsä hyvin että yliopistoja ja tiedettä kunnioitetaan, on rituaalivallalle tärkeää että yliopisto jotenkin erikseen korostaa teologian arvoa. Siksi jos kirkko lopettaisi yliopiston kautta ponnistamisen, se menettäisi uskottavuuttaan tavalla joka uhkaisi sitä mikä sille on kaikista tärkeintä. Eli kirkon julkinen rituaalivalta. Mitä vähemmän autoritaarista ja elitististä gloriaa kirkolla on, sitä vaikeampi sen on sanoa vakavalla naamalla että se jotenkin tasapuolisena "kohtaa" ihmisiä ja "on läsnä" niin yhteiskunnan kansalaisten työtä varten kouluttautumiseen tähtäävässä koulussa, yhteiskunnan juridisia rajoja puolustamaan keskittyneessä armeijassa ... Sillä heti kun auktoriteettiasema ja statusero normaaliin ihmiseen purkaa, ensimmäinen asia jonka ihminen helposti tekee on kyseenalaistaminen. Kun kirkko on elitistinen se voi väittää tulevansa kansan keskuuteen. Eikä kukaan sano mitään koska sanojalla on auktoriteettia ja valtaa.

Infiltraatio

"Tiedän, että joku ilkiö pukeutuu lapseksi
ja alkaa huudella, ettei keisarilla ole vaatteita,
ja koska kukaan ei halua paljastua sokeaksi
mielipide hyväksytään mukinoitta."
(A. W. Yrjänä, "Salakirjoituksen avain")

Tuomas Aivelo kirjoitti "Tiede -lehden" blogistina siitä miten akatemiassa pitäisi suhtautua sekoileviin professoreihin. Tässä korostuu akateeminen vapaus. Professorilla on tavallaan lupa tehdä mitä huvittaa. "Kun professori on saanut vakituisen toimen hänen ei tarvitse miellyttää ketään. Emme halua professoreja, jotka toistelevat kritiikittömästi yleisiä totuuksia." Mutta tämä tarkoittaa sitä että kaikki professorit eivät ole oikeassa. "Todellisuudessa suurin osa tutkijoista, jotka ajattelevat raikkaasti ”laatikon ulkopuolella”, ovat vain yksinkertaisesti väärässä. Sama koskee myös professoreja. Tämä on hinta, jonka maksamme tieteen vapaudesta." Puolimatkan kohdalla ongelmaksi tulee kuitenkin se että professuuria käytetään maallisen vallan hankinnan välineenä. "Tilanteesta tulee kuitenkin vaikeampi kun professori vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon asemansa voimalla. Esimerkiksi Tapio Puolimatka pyrkii ohjailemaan epäilyttävällä tieteellisellä arvovallallaan lainsäädäntöä ja yleistä mielipidettä."

Tässä kohden on hyvä huomata että Puolimatka on Intelligent Designin kannattaja. Ja tämä on paitsi näkemys. Siihen liittyy muun muassa akateemisia strategioita. Jonathan Wells on ollut eräs näkyvimmistä ID -hahmoista. Hän oli liittynyt yliopistoon hyvin vankkana tavoitteenaan tuhota darwinismi. Omassa kirjeessään hän korostaa kuinka ideologialla oli häneen suuri vaikutus. "Father's words, my studies, and my prayers convinced me that I should devote my life to destroying Darwinism, just as many of my fellow Unificationists had already devoted their lives to destroying Marxism. When Father chose me (along with about a dozen other seminary graduates) to enter a Ph.D. program in 1978, I welcomed the opportunity to prepare myself for battle." Myöhemmin hän mietti akateemista maailmaa yhdessä ID -liikkeen perustajan, Phillip Johnsonin, kanssa. He päätyivät siihen että ei ole järkevää kuluttaa aikaansa debatointiin opiskeluaikana. Sillä kun vaarantaa tutkinnon. Sen sijaan kun saa Ph.D:n - ja jos mahdollista niin vielä parempaa ; professuurin - voi sitten tässä vaiheessa tulla kaapista mielipiteineen.

Toki tämän lopputuloksena on se, että ihmisellä ei ole tutkintoa siitä alasta mistä hän saarnaa. Mutta toisaalta akateeminen vapaus on jotain jolla on hyvin paljon valtaa. USA:ssa sitä puolustetaan hyvinkin tiukasti. ; Tästä kenties karkeimpana esimerkkinä on vallankaappausta koskeva tutkimus jonka Luttwak julkaisi. Hän oli tehnyt sen armeijalle. Mutta sopimuksessa olleen unohtuneen ehdon vuoksi Luttwak julkaisi tutkimuksensa julkisesti, eikä pelkästään armeijan sisäiseen käyttöön. Akateeminen vapaus ylitti tälläisessäkin tapauksessa armeijan salassapitovallan. Kyseessä on selkeästi mahtavan suuresta voimasta.

Tietääkseni Puolimatkakin edustaa nimenomaan tätä koulukuntaa. Hän on pitänyt vakaumuksensa siististi piilossa ; Toki itselläni on aiheisiin ja sanarakenteisiin nojaava, lähinnä aihetodisteita pullisteleva, teoria siitä että hän tätä ennen kirjoitteli aiheesta innokkaasti anonyymisti internettiin eräällä varsin tunnetulla kreationistinimimerkillä. (Nimim. "analyysi") Mutta omalla nimellä toimintaa alettiin tehdä suoraan ja avoimesti vasta tutkinnon jälkeen.

En tietenkään maininnut vallankaappausta tässä yhteydessä vahingossa. Wellsin ja Johnsonin infiltraatioperustainen rakenne kun on osiltaan hyvin samantapainen kuin se miten vallankaappauskin pitää toteuttaa. Soluttautuneet professorit saavatkin melkoisen vapaasti tungetella akateemisen vapauden nimissä. Tämä on tietenkin äärimmäisen maailmankuvallista ja kaikkea muuta kuin reilua toimintaa. Mutta on ymmärrettävää että kun "darwinismin"/"evolutionismin" ajateltiin sortavan ID -ihmisiä, oli tavallaan syytä keksiä vaihtoehtoisia strategioita ilman että olo tuntui aivan käsittämättömän petolliselta.

Itse asiassa ID:n infiltraatiostrategia on sen verran voimakas että se on jossain määrin vaikuttanut Chris Mooneyn mielipiteisiin. Mooney tuli aikanaan julkisuuteen "framing" -ajatuksen kanssa. Hän oli katsonut kulttuurisotaa ja katsonut että olisi jokin syy jonka vuoksi (ID)kreationistit eivät opi tiedettä. Hän pyrki lähestymään asiaa sitä kautta että teksti ja tiede täytyisi muotoilla siten että maailmankuvaa ei haasteta. Sittemmin hän on muuttanut kantaansa melko radikaalisti. Hän on esimerkisi kirjoittanut kirjan "The Republican War on Science" jossa sävynä on se että liikkeellä on nimenomaan ihmisiä joiden tehtävänä ei ole oppia vaan voittaa. Mooney kuvaa ID:n pyrkimyksiä termillä infiltraatio, soluttautuminen. Entisistä kreationisteista katsoen tärkein ero onkin kenties lähinnä siinä että ID:läiset pyrkivät saamaan jäsenikseen ja tuottamaan joukkoihinsa akateemisia "felloweja" jotka sitten käyttävät nimenomaan akateemista vapautta omien agendojensa levittämiseen.

On selvää että tarvetta on. Sillä jopa oma isäni muistaa omilta yliopistoajoiltaan sen miten ensimmäiset kreationismin aallot alkoivat nousemaan. Hän kertoi että näytti siltä että yliopistoon tulee opiskelemaan heitä. Mutta sitten he intoutuvat yrittämään tutkintoa. Osa heistä narahtaa jo ennen maisterin papereita. Osa saa maisterin paperit mutta ei sillä materiaalilla ja laadulla tohtorintutkintoja saada. Kun lähtökohta oli tämä, on kuitenkin selvää että etenkin Jonathan Wellsin suosima ajatus "turpa kiinni tutkintoon asti" -menettelystä on ollut vähintään jokseenkin toimiva.

Toki sitten toisaalta näyttää siltä että tällä hetkellä minun silmiini näyttää siltä että Puolimatka vie itseltään uskottavuutta. Hänen julkituloihinsa ja lausuntoihinsa liittyviä virheitään kaavitaan esille ja paljastuu että ne eivät ole osaavia. Yliopistokin on ilmoittanut että se ei ole yhteydessä annettuihin mielipiteisiin. "Julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua tasa-arvoiseen avioliittolakiesitykseen liittyen. Myös Jyväskylän yliopiston henkilöstön jäseniä on ollut mukana keskustelussa. Yliopisto ei rajoita työntekijöidensä perustuslaillista sananvapautta. Työntekijöiden ilmaisut eivät kuitenkaan edusta yliopiston kantaa. Toivottavaa on, että silloin kun on kyse omista mielipiteistä, esim. poliittisista tai uskonnollisista, ei tuoda esille asemaa yliopiston työntekijänä." Puolimatkan tuhoksi ja ongelmaksi näyttääkin muodustuvan hänen eniten suosimansa asia. Keskustelu, julkinen kriittinen keskustelu, jossa molemmat puolet tulevat esiin. Tämän lopputulos tosin näyttää tarkoittavan sitä että vastapuoli näyttää että Puolimatkan puoli on tieteelliseltä kannalta täyttä hevonkukkua. Jopa hänen omalla alallaan, kasvatuksen puolella, Puolimatkalla näytetään olevan tiettyjä asenteellisuuksia. Eihän tämänlaisen edessä voi oikein muuta kuin sanoa että "Puolimatka ottaa kaikkein innokkaimmin ja varmimmin kantaa sellaisilla tieteenaloilla, joiden toiminnasta ja perusteista on jatkuvasti osoittanut olevansa niin tietämätön, että asia voisi kieliä jo käsityskyvyn puutteesta. Mutta olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä". Näyttää siltä että Puolimatkan kohdalla on syytä muistuttaa siitä että oman erikoisalansa ulkopuolella professorikin on vain valistunut kansalainen. (Joskin tämä valistuneisuuskin tuntuu joskus varsin kyseenalaiselta.)

Kuinka modernisti sivistynyt filosofi joka tunnustetaan yleisesti sellaiseksi on hyvin helposti ajastaan jälkeen jäänyt...

Filosofia on oppialana ikivanha ja se nojaa hyvin vahvasti erilaisiin perinteisiin. On järkevää puhua klassikoista. Filosofin on jossain määrin syytä tuntea "antiikkisia tai muuten vaan vanhoja partoja", sellaisia kuin Aristoteles, Platon, Cicero, Augustinus, Rousseau... Kenties jopa Kant ja Hume voidaan laskea "ikivanhoihin filosofeihin" jotka on syytä tuntea. Mutta sitten kun katsotaan moderneja filosofeja. Sellaisia joiden mainitseminen herättää ihmisissä mielikuvia ja antaa namedroppaajasta sivistyneen vaikutelman, saadaan kasa "moderneja filosofeja". Kun heidät laittaa aikajanalle voidaan huomata esimerkiksi seuraavien nimien kohdalla jotain leimallista.

Toisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneet filosofit ovat suunnilleen tuoreimpia filosofeja joiden mainitseminen antaa sivistyneen vaikutelman. Tätä nuoremmat filosofit ovat tuntemattomia tai kiistanalaisia ja niihin vetoamisessa ei ole samanlaista arvovaltaa. Ollakseen moderni ja antaakseen itsestään lukeneen filosofian tuntijan vaikutelman pitää siis viitata periaatteessa ikivanhaan materiaaliin.

Kuitenkin tosiasiassa koko ajan vanhoja ajatuksia kehitellään paremmiksi ja uusia keksitään ; Jopa noissa moderneissa filosofeissa on huomattava että he ovat keksineet "kuningasajatuksensa" yleensä melko nuorina ja sitten kuluttaneet näiden kehittämisessä ja hiomisessa loppuelämänsä. (Ja modernit filosofit ovatkin järestään kuolleet, iso osa ihan vanhuuteen.)

Tässä mielessä yleissivistykseen kuuluvat filosofit ovat järestään jälkeenjäänyttä vanhaa materiaalia. Statussivistys vetoaa arvovaltaisiin klassikoihin jopa silloin kun niiden filosofioita pidetään nuorekkaina. Ne ovat nuorekkaita korkeintaan sitä kautta että keski-ikäiset ja jopa tätä vanhemmat ovat opetelleet asioita omassa nuoruudessaan yliopistossa ja tällöin nuo starat ovat olleet kuuminta hottia.

Tieteellinen maailmankuva ei ole pakettiratkaisu

Viime aikoina on puhuttu paljon vaihtoehtohoidoista. Niiden puolustaminen on tietysti typerää. Mutta niin on osa niiden vastustamisestakin. Tässä ytimessä on ajatus siitä että jos ihminen ei vaikka pidä psyykenlääkkeistä, ja suostuu syömään vain luomuparannusrehuja antibioottien ja särkylääkkeiden sijaan, niin heidän tulisi kieltäytyä myös kirurgiasta. On jopa suoraan kommentoitu että jos vaihtoehtohoitajille kävisikin onnettomuus niin heidän pitäisi pysyä periaatteissaan ja kieltäytyä ensiavusta ja kaikesta mitä konventionaalinen lääketiede kykenee.

Tätä aihepiiriä tukee myös internetmeemi, "Science Should be a Package deal / don't believe in evolution? - bad news friend, were out of antibiotics, internets & airplanes". Henkenä on siis se, että evoluutiokritiikki joutuu hylkäämään tieteen periaatteita ja siksi hänen pitäisi hylätä monia muitakin ajatuksia. Jossain määrin tämä on ymmärrettävää. Sillä tiedemaailmaa kuvaa konsilienssin ja parsimonian kaltaiset kriteerit. Ja jopa klassiset maailmankuvat korostavat koherenssia. Joten muutos yhdessä kohdassa pakottaa muuttamaan asioita jossain muuallakin. Mutta pidän tätä meemiä silti liioiteltuna.

Mutta ajatustapa on silti suosittu. Tämänlaatuisen ajattelun sävyjä on usein liikkeellä ns. lievennettynä. Silloin ollaan esimerkiksi klassikkosarjakuvassa jossa ID:n denialismia mitataan antibioottejen kohdalla. Tässä sävy on oikeansuuntainen ; Kreationistilta kysytään haluaako hän tulla lääkityksi lääkkeellä joka on tehonnut ennen antibioottiresistanttien ominaisuuksien yleistymistä. Jos ei usko evoluutioon, niin tämänlainen ajatus on periaatteessa mahdollinen. Mutta se ei kuitenkaan osu kovin hyvin kovin moneen kreationistiin. He eivät usko makroevoluutioon mutta niin kauan kuin bakteeri pysyy bakteerina he voivat selittää että hyödyllinen mutaatio ei ole "aidosti hyödyllinen". ; Tämä itse asiassa on aivan oikeasti klassista kreationismia. Esimerkiksi Lee Spetner on selittänyt siitä miten evoluutio tuhoaa informaatiota ja kaikki muutokset jotka näyttävät hyödyllisiltä tuhoavat perimmiltään kuitenkin oikeasti informaatiota. Heillä on luokka hyödyllisistä mutaatioista jotka eivät ole evoluutiota koska ne eivät ole CSI, RC tai muuten vaan informatiivisia. Ne eivät siis ole "oikealla tavalla" evoluutiota. Ja näin heillä on ad hoc -peruste kiemurrella ulos epämiellyttävistä havainnoista. Ja tietyssä määrin tämän ei pidä hämmästyttää. Sillä kreationismi on hyvin suurelta osin juuri sitä että generoidaan erilaisia ad hoc -näkemyksiä joilla suojellaan kreationistien tiettyjä perusdogmeja, mielipidesettiä joka tekee kreationisteista kreationismin.

Ja tämä huomio on oikeastaan tärkeä. Sillä sen takana on periaate joka erottaa tieteen ja uskonnon. Usein käytetään sanaa "tiedeuskoinen". Mutta tämän sanan läpi paistaa se, että ei tiedetä mitä tiede edes on. Tämän idiotian kuitenkin ymmärtää kun katsoo miten moni tekee tämänlaisia niputtavia meemejä. He vaikuttavat käyttävän tieteen tämän hetken parhaita tuloksia kuin se olisi uskonto.

Itse asiassa tämänlaiset nettimeemit kertovat siitä että niiden kertojalla on identiteetti ja maailmankuva. Ja he ikään kuin oikeuttavat tämän maailmankuvan pohjalta toimiaan. He ovat hyvää tarkoittavia. Mutta hyvää tarkoittaminen maailmankuvallisuudessa tarkoittaa vain harvoin mitään kovin kannustavaa. Sillä kun sinulla on maailmankuva, ja sen pohjalta määrittelet etiikkaa, mukaan livahtaa helposti kaikenlaista jota ei sitten voikaan perustella hirveän hyvin.

Ja siksi en pidä siitä että esimerkiksi islamilaista terrorismia selitetään vihalla. Se on oikotieratkaisu. Ajatus että negatiivinen tunne tuottaa negatiivisia tuloksia on vahvassa. Kuitenkin asian ymmärtämiseksi pitää tiedostaa että islamilainen joka lentää torniin ei halua tehdä maailmaa pahemmaksi paikaksi vaan paremmaksi paikaksi. Hän uskoo että hän nimenomaan parantaa maailmaa, ja tämä maailmanparannus oikeuttaa ne ikävät seuraukset. (Tämä on selvää jos katsoo lausuntoja joita terroristit sanovat ennen kuin tappavat itsensä. Saisivat toki tappaa itseään minun puolestani lisääkin, tosin ilman sivullisia uhrejaan.)

Itsemurhaterroristi on tässä mielessä utilitaristi. Utilitaristi joka uskoo Pascalin vaakaan, jossa pienikin todennäköisyys ikuisesta paratiisista ja muuta äärettömästä tekee kannattavaksi kaikki äärelliset uhraukset joita ei ikuisesti kestävä fysikaalinen maailma pitää sisällään. (Koska ikuisuus nähdään vain sen ulkopuolella.) He ovat enemmänkin ideologiassaan täysin koherentisti olevia idiootteja joiden kiinnostus ei ole siinä että he selvittäisivät miten maailma toimii vaan siinä miten yliluonnollisen väitetään toimivan.

Ja mitä tarkoittaa se, että tiede on erilainen kuin uskonto?

No ensinnäkin juuri sitä että tiede EI ole pakettiratkaisu. Tiede ei ole myöskään konsensus. Itse asiassa jos katsoo maailmassa olevia valideja ja hyviä vallitsevan norsunluutornitieteen teorioita, niin niitä ei kuvaa läpitunkeva koherenttius. Niitä ei kuvaa mikään niin pömpöösi kuin "ultimaattinen totuus". Se on enemmän kuin Syksy Räsänen tuoreessa haastattelussa. Otsikko esittää "maailmankuvapakettikuvaa" ("Syksy Räsänen tietää, millainen on maailmankaikkeus... Kosmologi Syksy Räsänen tutkii työkseen maailmankaikkeuden rakennetta ja osaa jopa vastata kysymykseen: "mikä on elämän tarkoitus?") joka taas paistaa poissaolollaan itse tekstistä (""Mutta tieteessä monista asioista voi sanoa, että jos ne ovat totta, se olisi valtava läpimurto", Räsänen sanoo vaatimattomasti. Entä uskooko hän olevansa oikeassa? "En usko enkä luule, että tämä on oikea selitys. Mutta se on mahdollinen selitys. Ja vaikka se olisi väärin, täytyy ensin selvittää, että näin on", Räsänen miettii.")

Sam Harris on kuvannut tätä siten että hänestä uskonto on jotain jossa ytimeen nostetaan se että tiedetään ja ollaan varmoja jopa silloin kun ei olla. Ja hän korostaa että tieteellisissä konfrensseissa sen sijaan käytetään hirvittävästi varovaisia termejä. Että oletetaan että yleisössä on fiksumpia. Ja tehdään vastaavia manöövereitä. Sillä tiedemaailmassa ilman nöyryyttä seuraa nöyryytys. Kritiikki kun on pöydällä. Uskonnossa tämänlaista pidetään epäsopuisana ja ylpeilevänä. Siellä uskotaan vahvemmin auktoriteettiin. Siihen että pastori on hyvä koska hän on oppinut mies.

Tiede ei ole pakettiratkaisu. Tai jos on, se on huonoa tiedettä.

Tiede eroaa uskonnosta nimenomaan niin että se ei nimenomaan ole pakettiratkaisu. Sen ideana on juuri falsifioituvuuden periaate ja vastaavat itsekriittisyyskoneistot. Joka tarkoittaa juuri sitä että sinun ei ole pakko hylätä kaikkea jotta voit kritisoida yhtä kohtaa. ; Tieteen perusidea on itse asiassa se, että melko moneen asiaan löytyy vaihtoehtoisia selityksiä. Ja ne ovat keskenään ristiriitaisia. Ja ne ovat silti tiedettä kaikki.

Esimerkiksi jos fyysikko kyseenalaistaa jonkun aerodynaamisen lain, hänen ei oleteta luopuvan lentokoneista vaan antavan selityksen joka selittää vanhat mallit että jotain jota nyt ei tiedetä. Kenties kaavoissa olikin jotain auki. Kenties ilmailutiede voi jatkossa oppia tekemään parempia lentokoneita juuri sen vuoksi että nyt tämä uusi kaava selittääkin asiat paremmin. Tiedemies toki nauretaan pellolle jos hän propellihattuilee jostain maailmankuvista ja uskonnoista sen sijaan että tekisi kokeita ilmalla ja vaikka lentokoneden prototyypeillä.

Ei yksinkertaisesti ole mitään tiedekerettiläisiä. Siinä on vain näkemyksiä joita esitetään metodiikalla. Tai sitten ei esitetä jolloin se on pseudotiedettä. Moni voi nähdä että tämä olisi käsiterunkkausta. Jotain joka on sama asia eri nimellä. Että tiedepoliisi kutsuu kerettiläisiä eri nimellä. Mutta ero on oleellinen.

Tätä voi esittää vatsahaavaa koskevalla teorialla. Aikaisemmin ajateltiin että ihmisen vatsahapot ovat väkeviä. Ihan siksi että ne ovat. Vatsahaava nähtiin siksi jonain jossa ihmisen vatsaa suojaava limakalvo ei rakentunut oikein. Stressi ja jokin muu heikensi tätä ja sitten happo pääsi läpi. Vatsassa ei sen sijaan ajateltu olevan bakteereita. Tämä oli ymmärrettävää koska vatsahapot ovat väkeviä. Sittemmin kuitenkin opittiin että vatsahaava liittyy nimenomaan vatsassa oleviin bakteereihin ja ennen kaikkea niihin kantoihin joita ihmisillä vatsassaan on tai ei ole. Näin vatsahaavaa voitiin hoitaa antibiooteilla. Tätä ennen aiheesta keskusteltiin. Eikä suinkaan esitetty että kun vallitseva teoria on että vatsassa ei ole bakteereita niin jos olet asiasta erimielinen niin sitten sinä et saisi syödä antibiootteja jotka nekin on keksitty lääketieteellä. Tämän jälkeen vanha teoria falsifioitiin ja sen uudelleenlämmittäminen on oikeastaan aivan turhaa. Vanha konsensus heitettiin roskiin tavalla jossa uudelleen henkiin herääminen on äärimmäisen epätodennäköistä.

Ja tämä on se ero. Esimerkiksi kreationistien ongelma on se, että he ovat idiootteja. Ei se, että he ovat kerettiläisiä tai esittävät poikkeavia näkemyksiä tieteestä. Itse asiassa kreationistien sokeus näkyy siinä miten innolla he ovat fiksoituneet maailmankuvan käsitteeseen. Heille kaikessa on kysymys pakettiratkaisuiden välisestä kiistasta. He eivät näe oleellista eroa tieteellisten paradigmojen ja kulttuurisodan välille. Ja tämä johtuu kenties siitä että he eivät ole tekemässä tiedettä vaan puolustamassa omaa mielipidepakettiratkaisuaan. Ja luulevat että kaikki muutkin tekevät näin. He ovat idiootteja. Mutta heidän puolestaan on sanottava se, että aivan liian moni muu ihminen on idiootti sellaisella tavalla että kreationistien "tiedeuskoisia" koskeva perverssi tiedekuva kuvaa heidän tapaansa ajatella ja olla.

Kreationistit eivät tutki. He eivät "löydä bakteereita vatsaontelosta" vaan selittävät siitä miten tämänlaisten tulosten vaatiminen on maailmankuvallista ja että heidän koko juttunsa on se, että tämänlaiseen naturalismiin ei tartuta. Ja sitten he palaavat selittämään sitä miten kaikki on yhtä fucking maailmankuvien pakettiratkaisua.

Uskonto on pakettiratkaisu. Tai jos ei ole, se on huonoa uskontoa.

Uskonto sen sijaan on pakettiratkaisu ja oikeastaan Uskonnon jopa pitäisi olla pakettiratkaisu. Sillä jos uskot että universumi on Jumalan luoma ja uskot Jumalan olevan hyvä. Ja sitten uskot että Jeesus saa viestinsä Jumalalta ja että Jeesus on henkeyttänyt ajatuksia "Raamattuun" niin nimenomaan se mitä pitäisi tämän jälkeen tehdä on rakentaa tästä oppi jossa on nippu asioita jotka tekevät kristityn. Sitä on ikään kuin uskottava kaikki mitä Jeesus on sanonut. Sillä systeemistä tulee kokonaisuus, pakettiratkaisu, josta ei ihanteiden mukaan voi valita mitä vaan osia haluaa milloinkin seurata. Että on otettava kaikki ja tunnustettava että jos kokonaisuutta ei seuraa niin on syntinen.

Siksi uskonnon perusluonne onkin ollut se, että se nimenomaan hakee pysyviä ja ikuisia periaatteita ja yrittää puolustaa niitä. Koska jos se ei ole pakettiratkaisu, se muuttuu jotenkin hölmöksi. Tämä hölmöys näkyy osittain siinä miten uskonnoissa uskotaan objektiiviseen totuuteen joka on sama tänään ja eilen, mutta silti niissä normeissa esiintyy ajatuksia siitä että osa kielloista on vanhanaikaisia. Että ne tapahtuivat eri kulttuurissa ja eri olosuhteissa. Jolloin ne ovatkin kulttuurirelativistisia. Uskonto näyttää hassulta osittain juuri siksi että käytännössä jokainen uskovainen rakentaa pakettiratkaisua ja sitten viuhtoo toisissa kohden käsiään että ei tuota, siihen uskottiin eilen ei tänään enää, asian esiintuominen ei ole enää ajankohtaista. Syynä on tietysti se, että kulttuuri elää ja arvot muuttuvat. Mutta uskonto ei halua luopua nimestä koska nimi on se joka sitoo sen perinteeseen. Ja perinen on tunnetusti ikuisuuden hieman kieroutunut serkku.

Ja koska uskonto on pakettiratkaisu - plus käsienviuhdontaa jossa pakettiratkaisutavasta ei luovuta paitsi hieman epätyydyttävien poikkeuksien kohdalla - sen parissa on todellakin nimenomaan luontevaa ajatella että jos et usko kolmiyhteiseen Jumalaan niin et sitten enää voi oikein olla kristittykään. (Joka on se argumentti jolla Jehovan Todistajia ei lasketa kunnon kristilliseen perinteeseen vaan irrotetaan teologien luokitelmissa hyvin kauas muista kristillisistä suuntauksista. Mikä muuten tarkoittaa sitä että kristinuskossa on kerettiläisiä. Termiä vain halutaan jostain syystä välttää virallisessa uskontopuheessa jossa korostetaan suvaitsevaisuutta ja vastaavia. Kenties siksi että kerettiläisyys vie mielen väkivaltaan. Ja väkivaltaa vääräoppisille ei nykyään harrasteta.) Tästä hyvänä esimerkkinä toimii uskontunnustus. Se on pakettiratkaisu. Dogmilista joka määrittelee mitä kristillisyys tarkoittaa. Ja siinä suositellaan että otetaan koko paketti tai ei kutsuta itseä kristityksi. (Ja jos näin ei tehdä, se jollain tavalla lakkaa olemasta uskontoideologia ja muuttuu epämääräiseksi uskontoinstituutiksi jossa on maksavia jäseniä.) Ja koska opit ja tieto ovat pysyviä, tulee tiedon hallitsijoista enemmän auktoriteetteja. Pastoreilta todellakin kysytään tietoa koska he ovat oppineita miehiä.

Ja tosiasiassa jo se, että näihin vanhatestamentillisiin kohtiin joudutaan reagoimaan kertoo siitä että uskonto nimenomaan on pakettiratkaisu. Sillä jos tieteessä kumotaan vanha teoria, siihen ei tarvitse palata. Koska ei ole mitään Pyhää Kirjaa josta pitäisi luntata että mikä kuuluu pakettiin, ei esimerkiksi flogistonteoria ole mikään tieteilijälle nolo asia johon pitäisi palata reagoimaan. "Raamattuun" sen sijaan on painettu monia jakeita joihin on pakko reagoida koska kristitty nyt kuitenkin kaikesta huolimatta pitää tätä kirjaa arvossa. Käsien heiluttelu tältäosin demonstroi miten reaktiopakko näihin asioihin säilyy. Ja niistä tulee selitysten jälkeenkin lähinnä jotain noloja yksityiskohtia tai sitten epämääräisiä mielipidekysymyksiä. Ei jotain jossa olisi "edistytty-hylätty-jatkettu eteenpäin". Koska kysymys on paketista.

Moni tietysti hakee joustavuutta. Että on jopa väärin että uskonto nähdään jonain joka ei muutu. Mutta jos fundamentalistit ovat dogmaattisia ääliöitä jotka eivät kykene joustamaan niin cherry picking rusinat pullasta -taktiikalla on jotenkin oleellisesti huonoa uskontoa. Tekosyyt ovat tekosyitä. On toki selvää että uskontoinstituutio ja uskontoperinne on kaikkea muuta kuin ikuinen ja pysyvä. Historiatieteellisesti ja sosiologisesti uskonto nykyään eroaa varmasti hirvittävästikin alkuseurakunnan menosta. (Joka on se syy miksi noitavainoista ei pidä välittää liian paljoa; Historia ei ole kristinuskon nykyhetki. Saat puolestani olla erimielinen, sinä noidanpolttelija.) Mutta tämä ajattelutapa onkin sitten tiedettä joka koskee uskontoa. Ei uskontoa. Monella nämä kaksi asiaa menevät sekaisin.
1: Kenties samoista syistä kuin moni sekoittaa sen että Raamattu olisi uskottava kun siinä on nimeltämainittu oikeita historiallisia henkilöitä ja paikkoja. Monen mukaan kristinusko ja juutalaisuus ovat hyviä uskontoja koska niissä viitataan juutalaisten historiaan sen sijaan että viitattaisiin abstrakteihin myyttisiin kertomuksiin joissa ei ole historiankirjoitusydintä. Mutta tosiasiassa kummitusjuttukaan ei muutu todeksi sillä että sen kertoo ensimmäisessä persoonassa ja "minä" -muotoisessa tarinassa. Ero on olemassa.

Moni ajattelee että moderni usko on niin paljon parempaa koska siinä on hylätty jotkut nolot "vanhatestamentilliset totuudet" vaikkapa siitä kenet pitää kivittää ja ketä ei. Toisaalla Vanhan Testamentin oppeja kunnioitetaan silloin kun ne sopivat nykyaikaan. Ja homojen suhtautuminen on sitten jotain joka jakaa mielipiteitä. Tämä joustavuus ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin kriittisyys jossa ollaan valmiita falsifioimaan oppeja. Tai se, että kyseessä ei olisi pakettiratkaisu. Itse asiassa käsienheiluttelu jota moderni uskonto hakee ei tee siitä minun silmissäni pehmeää. Se ei tuhoa törkeästi käyttäytyvää vanhatestamentillista maailmaa. Se mökeltää epämääräisyyksiä ja tuhoaa samalla ajatuksen siitä mitä uskonto on. Toki ymmärrän että tässä yritetään vaikuttaa lempeiltä, eettisiltä ja asioita monelta kantilta katsovia. Mutta kun huomaa että se luopuu uskonnon perusasioista mutta ei muutu tieteeksi, se ei näytä kunnioitettavalta vaan hölmöltä. Itse asiassa vielä hölmömmältä kuin se kreationistien systeemi.

Eli

Usein selitetään että tiede ja usko eivät ole ristiriidassa. Ne itse asiassa harvemmin ovat. Tiede on sen sijaan usein ristiriidassa maailmankuvien kanssa. Ja uskonnollinen maailmankuva on tässä yksi maailmankuva jonka kanssa voidaan olla. Järjestäytynyt oppikokonaisuus joka ei kerro maailmasta ei pidä sisällään soveltamista. Itse asiassa jos uskonto (a) Kertoo universumin synnystä se tekee kannanoton joka voi päätyä olemaan falsifioitunut teoria. (b) Tai esittää toimintaohjeita siitä miten pitää käyttäytyä ja samalla paljastaa mitkä lopputulokset ovat toivottavia ja eivät ole se esittää syy-seuraussuhteita jotka voidaan testata. Jos lopputulos ei seuraa ohjeista, yhteys kumoutuu maailmassa olevan tieteellisen luonteen kautta. Ja se voi päätyä falsifioiduksi teoriaksi vaikka se onkin jollain tavalla vahvasti etiikkaa.

Sellainen uskonto joka ei voisi olla ristiriidassa tieteen kanssa olisi tyhjä. Sen mukaan ei ymmärtäisi maailmaa ja sen mukaan ei voisi toimia maailmassa. Usko ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. Mutta uskonopit sitten. Voi pojat että ne paitsi voivat olla niin myös useimmiten nimenomaan ovatkin.

Kuitenkin on väärin sanoa että tiede olisi maailmankuva. Se ei ole samanlainen kuin uskonto. Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin se, jonka varassa joudumme menemään väkisinkin esimerkiksi arvokeskustelussa. Ja tämä on itse asiassa hyvin vapausasteinen. Moni saattaa ajatella että nuoren maan kreationistit eivät olisi tieteellisen maailmankuvan kannattajia. Ihan siksi että heidän maailmankuvansa on pakettiratkaisu. Pakettiratkaisu jossa joudutaan heittämään alkuaineiden atomien ominaisuudetkin helvettiin koska muutoin radiohiiliajoitusargumentit muuttuisivat roskaksi. Pakettiratkaisu jossa evoluution lisäksi joudutaan ottamaan kantaa hyvin laajakirjoisesti erilaisiin aiheisiin jotta kokonaisuus olisi mahdollinen. Kuitenkin heidän maailmankuvansa on yleensä jossain määrin tiedettä arvostava. Jopa enemmän kuin monilla "ei evidentialisteilla" jotka ovat niin humanistisia että voivat halveksua luonnontieteitä kylminä ja kovina. He ovat usein insinöörejä. Ja tätä kautta heillä on jonkinlainen suhde soveltaviin luonnontieteisiin. Joten heidän maailmankuvansa on pikkuriikkisen tieteellisen maailmankuvan mukainen. Ja tieteellisyys ja uskottavuus ja arvostettavuus riippuu siksi hyvin vahvasti siitä mistä aiheesta he puhuvat.

Kreationismi ei toki muutu uskottavaksi. Se ei ole kerettiläistä tiedettä vaan paskasti tehtyä eiedistyvää ja eitutkivaa tiedettä. Sen tutkimusohjelma ei ponnistele eteenpäin. Se ei tee tutkimuslöytöjä. Se ei ole paskaa siksi että se eroaa tieteen konsensuksesta. Vaan siitä että sitä ei tehdä hyvin vaan sitä tehdään päin persettä. Ja itse asiassa se on uskontoa siksi että sitä tehdään niin päin persettä sen takia että kaiken takana on laaja mielipidesetti joka otetaan pakettiratkaisuna. Ja jos yhdestä osasta luopuu niin on evoltuionsitisatanistikommunistimädättäjä ja muutenkin kerettiläinen. (Minkä William Dembski paljasti nostaessaan esiin kysymyksen Nooan tulvan historialisuudesta. Hän kohtasi kovaa savustusta koska ajatteli että kenties Nooan tulva ei olisikaan historialinen tapahtuma. Virallisesti ID ei ota kantaa tälläisiin mutta käytännössä ottaa.)

Aasin tuntija

Hannu Lauerma kirjoitti tuoreesti "Turun Sanomiin". Hänen kommenttinsa koski masennuslääkkeitä. "Kriitikkona esiintyneellä psykologilla ei ole farmakologista koulutusta tai työkokemusta, eikä ainoaakaan tietokannoista löytyvää tieteellistä julkaisua. Itse otettu rooli asiantuntijana oli linjassa sen kanssa, että asianomainen on esiintynyt myös psykoterapiakouluttajana olematta edes psykoterapeutti. Kannanotot vakaviin asioihin olisi edelleen syytä varata niille, joiden koulutus, työkokemus ja tieteellinen ura tukevat tällaista tehtävää. Asenteellisten populaarijulkaisujen tai yksittäisten tunnuslukujen siteeraaminen ei tee asiantuntijaksi."

Moni on älähtänyt sitä miten Lauerman kommentti on hyvin lähellä auktoriteettiin vetoamista. Eli sitä, että kun sanojalla on väärä tutkinto, hänen lausuntonsa sisältö on väärä. Varovaisesti asiaa on kommentoitu esimerkiksi seuraavalla tavalla "asiaa kommentoitiin internetissä" "Lauerman kommentti on ihan hyvä, tosin vähän liippaa jo läheltä argumentaatiovirhettä bashatessaan psykologia. On totta, että psykologi ei ole farmakologisen hoidon asiantuntija ja voi olla että nimenomaiselta psykologilta puuttuu pätevyys aihetta kommentoida, mutta se on kyllä hiukan jo vaarallinen lähtökohta että ainoastaan aiheeseen pätevöitynyt tutkija saisi jotain aiheesta sanoa. Toki varsinkin lääketieteessä ja ravitsemuksessa asiat ovat usein niin monisyisiä, että niihin riittävällä tavalla perehtyminen käytännössä edellyttää alan koulutusta ja tutkijan uraa, mutta ei tätä voida minään yleisvaatimuksena pitää asiasta keskusteluun osallistumiselle. Samalla perusteella voisi esittää, että fysioterapeutilla ei ole asiaa kommentoida tuki- ja liikuntaelinsairauksien ei-operatiivista hoitoa koska hän ei ole ortopedi."

Toki Lauerman tekstiä lähemmin tarkasteleva huomaa, että tosiasiassa siinä on metodiin liittyvää argumentointia. Psyykenlääkkeeiden placebotehon suuruus osataan esimerkiksi kontekstoida. Ja tiivistys "MERKITTÄVIN UNOHTUNUT seikka on se, että masennuslääkkeiden teho on voimakkain vakavissa depressioissa, joissa puhe ei ehkä edes tavoita potilasta. Sama koskee anestesiassa annettavaa aivojen sähköhoitoa. Kuta lievempi masennus, sitä vähäisempi ero on lumelääkkeen ja masennuslääkkeen välillä – ymmärrettävästi." Ja tätä kautta siinä on sisällään argumentteja. Jotka ovat sen tyyppisiä että niitä ei välttämättä helposti tiedosta argumenteiksi koska niihin ei ole livautettu tutkijan nimeä ja lähdeviitettä. Mutta tämänlaatuiset ovat sitä asiasisältöä. Joka sitten ammattilaiskeskustelussa viitteistetään tarkemmin.

Tämä on esimerkki joka on nykyään hyvin tärkeä.

Kirjoitin aikaisemmin talenttilaarista. Tai oikeastaan siitä, että nykyään nerous nähdään jonain jota tehdään ikään kuin luonnostaan. Ja tätä korostaa ns. älykkyysosamääräpuhe. Aivan oikeasti moni ajattelee että älykkyysosamäärä on jotenkin relevantti. Esimerkiksi kun puhuttiin siitä miten autisti on laitettu keräämään ostoskärryjä, saattaa uutisointi olla että jos on 180 älykkyysosamäärä niin on hukkahommaa. Tosiasiassa se voi olla hukkahommaa. Mutta jos ja vain jos älykkyysosamäärää käytetään johonkin. Itse sanoisin jopa että jos jonkun älykkyysosamäärä on 75 ja hänellä on taito jota hän ei käytä, niin se on hukkahommaa.

Voidaan nähdä että auktoriteettiin vetoaminen on helppo huomata nykyaikana. Lauerman tekstissä se vilahtaa vaikka se ei tavallaan ole läsnä. Ihmiset ovat tässä kohden hyvin tarkkoja. Mutta samalla unohtuu että auktoriteettiin vetoamisen taustalogiikka on siinä että argumentit painavat, ei se kuka ne sanoo. Ja tässä hengessä antiautoritarismi tai antielitismi ei tee näkemyksestä kriittistä tai tuoretta tai laadukasta tai totta. Auktoriteetti ei siis tosiaankaan paina, ei toisinajattelijuudella tai kapinallisuudellakaan saada mitään perusteltua uskottavuutta. Ja siksi moni lakkaa näkemästä eroa.

Moni ihminen ajattelee, ikään kuin "Good Will Hunting" -elokuvan hengessä, että osaaminen on lahja. Että yliopiston siivooja tekee ajatteluvälipalana MIT:n kovia tehtäviä, koska se on hänen synnyinlahjansa ; Ja tosiasiassa tieteen historia tunteekin huippuosaajia jotka ovat peräisin karuista oloista. Valitettava virhe joka tästä vain tehdään on se että moni ikään kuin liittää joko itsensä tai jonkun johon luottaa ja jota pitää fiksuna tähän lokeroon. Ja näin ei usein ole. On kenties riskinä sekoittaa akateeminen tutkinto suoraan asiantuntijuudeksi. Mutta moni sekoittaa formaalin tutkinnon ja osaamisen niin syvästi että tämän jälkeen siivoojista tulee syvien totuuksien tuntijan.

Valotan asiaa toisella esimerkillä.

Olin imarreltu että tulin mainituksi Tom Kärnän blogissa. Hän kuvasi minua käsitteellä "Ehdotin kerran keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntijalle ja kristinuskon kriitikolle Tuomo "Squirrel" Hämäläiselle miehen blogin lukijakommenteissa Spartacus-sarjan arvostelemista. Hän ei ollut ikinä katsonut sarjaa, mutta hienoiseksi yllätyksekseni otti välittömästi vaarin ehdotuksestani ja kävi läpi videomateriaalia sarjasta, minkä perusteella kirjoitti sitten varsin syvällekäyvän tekstin aiheesta." Toisaalta en sitten oikein voinut olla moittimatta sanavalintaa. Että "asiantuntija". Tom Kärnä toki voi käyttää termistä eri sisältöä kuin itse. Mutta silti moitin tästä sanasta. "Kriittisenä miehenä keskitän huomiota siihen että en ole "keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija" vaan ainoastaan olen tehnyt sitä aika paljon."  Ja Kärnä kiistämättä käyttikin eri kriteeriä termilleen kuin itse. Hän määrittelee käsitteen seuraavasti "Olet kuitenkin enemmän keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija kuin 99,96 prosenttia tai enemmän jotain suomalaisista." Oma kriteerini taas tiivistyi enemmänkin muotoon ""Asiantuntijan" ja "hyvän amatöörin" ero on mielessäni siinä että hyvä amatööri on lukenut monta kirjaa aiheesta kun taas asiantuntija on tuottanut sellaisen tai sellaisia itse, sellaisia jotka muut asiantuntijat sitten arvostavat vielä."

En tiedä mihin Kärnän prosenttiarvio perustuu. (Etenkin tilanteessa jossa kehumisen arvoisin asia on hänen pitkämielisyytensä. Kristitty joka toistuvasti lukee minun blogia. Eikä ole sikaillut minulle takaisin kertaakaan. Eikä ole provosoitunut. Miettikää!) Mutta rehellisesti sanoen se ei tunnu mahdottomalta, joskin optimistiselta. Se tarkoittaisi että Suomessa olisi noin 2 500 ihmistä jotka osaavat tämän spesifin asian minua paremmin. (Korostan sanaa spesifi, koska taitotasoni ei tee minusta kovaa, vaan aiheen harvinaisuus.) Mutta nähdäkseni tämä ei ole kovin paljoa. Sillä "kokemuksen opettamana nyrkkisääntönä" on se, että noin ahkeraa ja pänttäävää 40 työtuntia harkittujen lähteiden kanssa tuottaa osaamistason jolla pystyy ällistyttämään suurinta osaa ihmisistä. Tuon alan asiantuntijat ja aktiiviharrastajat toki näkevät heti että tuo esitetty on aivan alkeita.

Eikä siinä oikeastaan kaikki. Jos hakisin tältä pohjalta analogiaa joka mielestäni erottaa asiantuntijan innokkaasta harrastelijasta on kyky luoda jotain aivan uusia asioita ja syventää muiden tietoa. Itse kykenen korkeintaan selittämään asioita auki. Ja tämä tekee minusta amatöörin. Sillä tosiasiassa monet taidot ovat hieman kuten ristisanatehtävät / sanaristikot ; Niitä voi olla vaikea ratkoa, mutta niiden tekeminen on vielä askeleen verran vaikeampaa kuin niiden ratkaiseminen. (Ensimmäisen kerran vuorelle kiipeäminen ansaitsee tunnustuksen, sillä ennen tätä ei olla aivan varmoja onko se mahdollista. Seuraavilla on jo helpompaa kun he voivat esimerkiksi selvittää mitä reittiä aiemmat ovat käyttäneet.)

Samoin on helppoa lukea kirjoja. Niiden tekeminen on vaikeaa. Tieteen edistyvyyden takana oleva salaisuus on siinä että Einstein demonstroi miten vaikeaa jokin asia on keksiä. Keksimisen jälkeen kyseessä on enää muistaminen, joka on kenties työlästä mutta kuitenkin paljon vähemmän työlästä kuin pyörän keksiminen uudestaan. Ja siksi valtava määrä tutkijoita on sitten altistettu Einsteinin teorialle. (Ja he ovat kehittäneet sitä eteenpäin. Suhteellisuusteorian parissa tiedetään nyt enemmän kuin Einstein tiesi. Vaikka hänen aikanaan vain muutama hassu ihminen ymmärsi sitä! Tämä on se kehittämisen takana oleva salaisuus ja asiantuntijuuden koko sisältö.)

Toki tätä eroa on vaikeaa arki-ihmisen ymmärtää. He voivat sekoittaa jopa lukutaidon ja intuition yhdistelmän "syvyydeksi". He esimerkiksi näkevät että jo se, että ihminen luontoa seuratessaan alkaa näkemään yhteyksiä on jotain joka itsessään on samanlaista yhteyksien näkemistä kuin vaikka Jumalan kokeminen. Että samaa tiedostamista se on kaikki. Se oleellinen ero joka prosessissa on on kuitenkin kehittäminen ja testaaminen. Tämä on vielä jotain muutakin kuin tarkkuutta. Ja tässä kohden nojaa mielestäni syvin innokkaan amatöörin ja aidon asiantuntijan välinen ero.

Mieleni tekisi demonstroida tätä Päiviö Latvuksen kautta. Hän ei toki puhunut asiantuntijuudesta vaan luonnontieteen kehittämisestä. Mutta tätä kautta filosofi voi kuitenkin rakentaa analogian tähän aiheeseen. (Sillä, kuten huomaatte, tämä on mitä filosofit tässä kontekstissa tekevät!) Hän kun ihmetteli sitä miten monissa kulttuureissa on filosofeja, siis ihmisiä jotka näkevät yhteyksiä. Mutta niin harvassa tiedettä. Ero on varmasti aika lähellä tätä mainitsemaani paikkaa. Sillä se näyttää olevan useilla pullonkaulana. Itse asiassa hyvin moni ei edes osaa nähdä eroa hyvän osaajan ja asiantuntijan välillä. Joten on ymmärrettävää jos moni kulttuuri ei sitä keksi. Ja siksi filosofin ja tieteentekijän välillä on se ero että filosofin asioiden yhdistelemisestä puuttuu (a) tarkkuus (b) teorian itsekriittisyys (c) näkemysten koettelu vaihtoehtoja kohtaan (d) pyrkimys muuttaa oppia ja kehittää sitä eteenpäin sen sijaan että todistetaan sitä mikä jo valmiiksi "tiedetään todeksi" ja halutaan sellaiseksi todistaa.

Ja tämä on sääli. Sillä minä olen lukenut paljon Lauerman kirjoja ja muita kirjoituksia. Olisi tavallaan sääli jos minut sekoitettaisiin häneen. Sillä silloin kunnia menisi aivan väärään paikkaan. Minulle. Samoin se, että olen vuosia lukenut erilaisia miekkailukirjoja ja jutellut meheviä paloja kun humalaiset asiantuntijat kertovat anekdootteja historiasta. Se, että blogini sitten lainaa tätä tarinaa puolen vuoden päästä siten että lähteitä on liitetty päälle.

Ei toki sillä, että pitäisin jotenkin nöyrästi kynttilää vakan alla, se ei sopisi perusluonteeseenikaan. Se mitä teen on tavallaan jännää ja hienoa. Mutta asiantuntijuutta? Fuck no! Minä olen korkeintaan aasin tuntija. Tai jonkin hevoseläimen