Keitä ne on

"Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita."
(Bertolt Brecht)

Sankareita on monenlaisia. Otan kaksi melkoisen erilaista sankarityyppiä:
1: Teräsmies on sankari, joka ei ota teoissaan riskiä. Hän tekee suuria tekoja, mutta hän on paljon tavallista kovempi. Hän ajaa aatetta, toimii hyvyyden nimessä. Hän puolustaa Amerikan kansaa ja elintapaa.
2: Batman on sankari, joka on perusluonteeltaan ihminen. Hän korvaa röntgensäteet ja supervoimat salapoliisinkyvyillä, teknisillä vempaimilla ja mustalla vyöllä. Hänellä on riski. Hän on myös melko sekaisin; Hän on kostoreissulla koska hänen vanhempansa on tapettu. Hän on sykeä ja jopa melko paha hahmo. Tai ainakin hän on liikekannalla lähinnä itsekkäistä syistä.

Yhteistä näille sankareille on oikeastaan vain hassu puku. Ja tietenin se, että molemmat heistä katsotaan vihollistensa kautta; Ilman Jokeria Batman on vain traumatisoitunut tyyppi joka pukeutuu hassusti. Teräsmieskin kohtaa lopulta Lex Luthorin ja mukaan tulee kryptoniitti, ja hänkin alkaa kohtaamaan riskiä. ; Teräsmiehen sankarityyppi kokee sarjakuvan edetessä dekonstruktion, Alkuperäisessä sankarikuvassa oli jotain, josta otettiin sen vastakohta jonka pohjalta rakennettiin sankarikuvaa uudestaan ; Tyypillinen seikkailu muuttuu "aah katsokaa ihmekykyäni" -ihmettelystä vaaroja sisältäväksi.

Sankari tekee hyviä tekoja ja toimia, mutta pelkkä hyvä teko ei riitä. Tekojen on lisäksi oltava jotenkin erityislaatuisia ; Jos hyvä teko on helppo tehdä, se ei ikään kuin ole herooista. Karkeasti sanoen, tarvitaan haaste, ja jos se on älyllinen toimija, konna, aina parempi ; Tälläinen dualistinen jännite, jossa sankaruus on konnuuden kautta ja päin vastoin, on sankaruudessa yleistä, Tähän on vaikeaa keksiä poikkeuksia; Joissain erikoistapauksissa näyttää siltä kuin dikotomiaa ei olisi, mutta monesti kahtiajako on niissäkin mukana. William Friedkinin "Manaaja" -elokuvassa näkyy vain ihmisiä ja demoni Pazuzun mahti. Kuitenkin elokuvan henki on vahvasti sellainen, että "kun Saatana on olemassa, niin Jumalankin täytyy olla." - Jos elokuvalla on sanoma, se on koko lailla tämä. Etenkin, kun myöhemmissä osissa korostuu se, että riivatuiksi joutuvat ovat potentiaalisesti erittäin hyviä. Tavoitteena on siis korruptoida hyvyys ja estää sen esiin nouseminen. Tämäkään elokuvasarja ei siis dualismia kaihda, vaikka pinnallisessa tarkkailussa siltä saattaakin näyttää.

Syitä dualismille voi olla useita:
1: Sankari ja konna ovat yleensö olennaisilta seikoiltaan vastakohtia: Se, mitä sarjakuvan tekijä pitää sankaruudelle olennaisina piirteinä näkyy tässä kohden; Sankarin olennaiset piirteet ovat vastustajassa päinvastaisia. Sankaruudelle neutraalit piirteet taas ovat sellaisia, että ne ovat sankarilla ja konnalla hyvin samankaltaisia, jolloin niiden merkityksettömyys korostuu. (Tietenkin piirteet voivat vaihdella eri sarjakuvien ja jopa saman sarjan eri tarinoiden kesken.) Vertailu ei onnistu ilman eroja, ja kun nämä kasvatetaan mahdollisimman selviksi, syntyy kahtiajakoa, dualismi taas on tämän seuraus. ~ Kun sankaruuttaan korostetaan, joudutaan korostamaan myös vastustajaa.
2: Sankarilla ei ole hyvässä yhteiskunnassa ikään kuin tarvetta. Yhteiskunnassa, jossa ei ole rikollisuutta ja jossa on helppo toimia laillisesti, ja ihmiset ovat onnellisiia, ei tarvita suuria ja vaikeita muutoksia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että sankarit ovat muutosvoima. Gotham City on ankea ja rikollinen paikka, ja Batman on muuttamassa sitä teoillaan. On hieman kuten kommunismin nousun kanssa: Kun yhteiskunnan portaat muuttuvat valtaviski: rikkailla on ja köyhillä ei, kansa nousee lopulta kapinaan. Tällöin sankari on anarkistinen vallankumoushahmo: Joko "yhden miehen kommunismia" tyyliin Batman - tai sitten vallankumousjohtaja kuten William Wallace. Tai jotain tältä väliltä, kuten Robin Hood. Sankarin rooli on rakentaa identiteettiä.
3: Sankaruudella peitetään oman arjen ankeutta. Sarjakuvan ahmija haluaa siis jonkinlaista eskapismia; Todellisuus ei tarjoa hänelle jännitystä. Esimerkiksi teräsmies ei ole niinkään muuttava, kuin ylläpitävä voima. Hän ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta. Hänen ansiostaan maa pysyy hyvänä. Tälläinen sankari on ikään kuin poliisihahmo. Hänet tarvitaan, koska muutama rikollinen anarkisti yrittää muuttaa järjestystä. Sankarin rooli on vahvistaa ja tukea identiteettiä.
4: Sankaruuden voi ymmärtää myös sitä kautta, että vastustus vahvistaa jo olevaa käsitystä. Esimerkiksi Dominic Streatfeildin "Brainwash - the secret history of mind control" -kirjassa kerrotaan, että kivulla ja rangaistuksilla voidaan aina murtaa ihminen, mutta hän ei silloin käänny puolellesi. Mitä enemmän kohdetta hakkaa, haukkuu ja nöyryyttää, sitä enemmän hän vihaa sinua ja edustamaasi asiaa. Sen sijaan esimerkiksi oikein ajoitettu terroristi-iskun tehneen taitojen kehuminen voikin yllättäen saada tämän myötämieliseksi. Kidutus ja aivopesu eivät siis synny aivan identtisen prosessin kautta. Jokeri siis vahvistaa Batmanin sankariluonnetta haasteessa - ja sarjakuvan ollessa kyseessä, lukija tietenkin kokee batmanin enemmän sankarina luettuaan sarjakuvaa. Hieman samaa löytyy tietenkin uskovaisten piiristä: Julistamisen keskeisyyttä painotetaan, koska käännytystyöhön liittyy ääneen julistamista, sekä sitä että kohtaa eri mieltä olevia. Kun julistaja kohtaa erimielisen, hän kokee sen ulkopuolisen hyökkäyksenä vakaumustaan vastaan, joka tarkoittaa likimain samaa kuin taisteleminen hyvän asian puolesta. Ja mitä erimielisempi, sen vahvemman tunteen tästä hän saa.

Tämä auttaa suhtautumaan myös oikean elämän sankareihin. Amerikkalaisten kylmän sodan viitekehyksen sankarit, astronautit, voidaan nähdä kulttuurin identiteetin rakennusaineena, pahan sputnik -tilanteen korjaamisena, - tai jopa sankareita taistelussa "tietämättömyyttä vastaan - tieteen puolesta."

Vertailut ajassa.

"Hm hm hmmm hmmm hm / Hm hm hmmm hmmm hmmm hmmm hm."
(Enya, "Bonadicea")

Katselin William Friedkinin kauhuklassikko "Manaajan". Elokuva on aikanaan ollut shokeeraava. Nyt, monta muuta kauhuelokuvaa katsottuna, se sisälsi lähinnä sellaisia kohtauksia jotka on nähty monta kertaa monissa muissa elokuvissa. Olennaista onkin ymmärtää, että Manaajan monet säikäytysefektit on kopioitu sittemmin muihin, ja tämän vuoksi alkuperäinen elokuva ei tunnu enää niiden jälkeen kovin yllättävältä. Vaikka alun perin ne temput on kopioitu juuri sen vuoksi että ne ovat säikytelleet. Itse asiassa minulla tuli elokuvan aikana mieleen lähinnä se, että riivatulla tytöllä oli vain tavallinen puberteetti. Naama kesii, mieli tekee heittää rivouksia, ja kiukkuakin riittää. (Samaan tapaan kuin Ridley Scottin "Alien" on huumoripiireissä tulkittu allegoriaksi raskaudesta ; Mahaan menee jotain, joka kasvaa siellä, ja joka lopulta tunkee tuskallisesti ulos, niin että lopputuloksena on kuolaava olento.)

Pienemmässä määrin sama on tapahtunut Gore Verbinskin "Ring" -elokuvalle. Tosin tämä on vielä sen verran tuore elokuva, että sen kopioijien keskuudessa ei vielä ole aivan yhtä hyvää tekelettä. Esimerkiksi ei ole vaikeaa nähdä, mistä "Grudge" -elokuvan tekijä Takashi Shimizu on saanut innoitetta hirviöhahmolleen. (Tässä elokuvassa ihmiset menevät taloon ja kuolevat ja lopussa on ruuhkaa. Yhdyn erään lapsen tuomioon elokuvasta. "Se ei ole pelottava, mutta sitä on hauska katsoa koska se on niin kummallinen.")

Aika on kuitenkin syönyt manaajan, ja jos se ilmestyisi nykyään nykyisen kaltaisille kauhumarkkinoille, se ei saisi mitenkään niin erikoisia arvioita, kuin mitä se sai aikanaan.

Tosiasiassa näiden elokuvien hyvyyttä voidaan mitata selvästi kahdella tavalla:
1: Suhteessa kaikkiin elokuviin, jolloin elokuvanautinto ratkaisee sen, onko elokuva hyvä vai ei. Selvästi uusilla elokuvilla on etulyöntiasemaa, jos puhutaan yleisestä elokuvanautinnosta. Ne voivat kopioida elementtejä jotka on jo keksitty ja käytetty, eikä niinkään keskeistä ole keksiä uusia kuvaustapoja ja efektejä ja juonikuvioita. Lisäksi elokuvien tekniikka on muutenkin parantunut ja hioutunut ajan kanssa, joten päästäkseen nykyiselle tasolle vanhan elokuvan tulisi olla harvinaisen nerokas.
2: Suhteessa sen valmistusaikaan, jolloin elokuva on hyvä jos se on ollut aikanaan uudistava ja hieno. Tämä itse asiassa tarkoittaa sitä, että jos sen temput olivat ensi kertaa siinä ja niitä on kopioitu, se on hyvä elokuva. Ja tämän seuraus vain on se, että itse elokuva muuttuu vähemmän yllättäväksi nykykatsojan silmin.

Hieman sama asia on tietenkin filosofian kanssa; Nykyään voi tuntua kummalliselta että ennen on vakavasti mietitty jotain kysymystä. Ne ovat silloin kuitenkin olleet uusia. Siksi keskiaikaista filosofia voi kunnioittaa - vaikka tosiasiassa he ovat elämänsä aikana lukeneet ja tienneet yllättävän vähän. He eivät kuitenkaan ole voineet käyttää valmiita temppuja, vaan he ovat joutuneet keksimään niitä. Siksi on hyvä huomata, että aivan kuten elokuvissa jonkun sittemmin kliseiseksi muodostuneen kuvaustavan keksijää voidaan arvostaa, myös filosofian piirissä on aivan samanlaiset kliseiden keksijänsä. Ja heillä on arvostus, joka heille tavallaan kuuluu. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä että varhainen filosofia olisi olennaisesti parempaa kuin nykyinen vain sen takia että Aristoteles tai Platon saavat paljon viittauksia yhä nykyäänkin.