Descartesin demoni falsifiointiloukussa

"One of my favourite philosophical razor cut's off so much stuff it's not even called razor. It's called Newton's Flaming Laser Sword ; And it states : If something can not be settled by experiment, then it's not worthy of debate."
(Michael Stevens, "Did The Past Really Happen?")

Descartesin luultavasti merkittävin ja vaikuttavin huomio on ollut cogito -oivallus. Joka liittyy siihen mitä hänestä yleensä muistetaan. Slogan. "Cogito ergo sum." Descartesin tähän liittyvä ajatus koskee kuitenkin vähemmän varmaa tietämistä ja enemmän sitä että hän keksi että lähes kaikkea voidaan epäillä. Sen jälkeen tärkeäksi onkin katsottu että tähän haasteeseen pitäisi voida jotenkin vastata. Että pitäisi jotenkin voida tietää muutakin kuin solipsismilta maistuva ajatus oman itsen olemassaolosta. Itse asiassa jopa Descartes yritti juuri tätä. Hän yritti varmentaa kaiken tietämänsä. Ikään kuin rakentaen todistukset varman tiedon varaan.

Tämä haaste on tietenkin kiinnostava. Se on ollut haaste Descartesia seuranneille rationalisteille. Nykyään haaste asetetaan lähinnä empiristeille. Haasteena on että skeptismi täytyisi osoittaa vääräksi. Joka vaatisi jonkinlaisen loogisen positivismin palauttamista. Mutta jossain määrin haaste on erikoinen. Sillä kysymyksessä on eräässä mielessä paradoksi. Descartes nimittäin lähti siitä mitä ajattelimme tietävämme ja päätyvät niistä siihen että emme tiedä. Usein nämä jännitteet osoittavat arkijärkemme ja todellisuuden välisiä eroja. Jotka voidaan ottaa varsin helposti empiristille malliksi tietystä nöyryydestä.

Mutta jos esimerkiksi loogista rakennelmaa käytetään peruselurakenteessa ja sitten osoitetaan että logiikka ei ole pätevää, päädytään hyvin omituiseen tilanteeseen. : Se on hieman kuin aikaparadoksi jossa henkilö rakentaa aseen ja matkustaa menneisyyteen ampumaan itsensä tällä samalla asella ennen kuin ehtii valmistaa edellämainittua asetta. Tosin ilman aikamatkustusta, asetta ja itseä. Jäljelle jää jossain mielessä vain ajatus. : Kun meillä on loogiikkapohjainen argumentti joka asettaa skeptismiä logiikan toiminnalle, toimiiko tämä argumentti. Jos toimii, tiedämme että emme tiedä. Mutta epäilystä on tie ulos. Jos ei, niin ehkä tietäisimme siltikin.

Nämä ovat häiritseviä. Mutta.

Niistä seuraa tavallaan se kysymys että onko niiden asettama haaste sittenkään niin suuri? Itse esitän että eivät välttämättä. Kaiken kaikkiaan haasteena on se, että moni vaatii melko voimakasta onnistumista;

Suuri osa ongelmista muuttuukin itse asiassa kysymyksiksi siitä että kun eri luottamiemme intuitioiden välillä on jännite, niin mikä on väärässä. Osa luottaa itseensä niin kovasti että pitää tiedettä vääränä. Osalla taas systemaattinen kokeellinen lähestymistapa paljastaa että olemme erehtyväisiä emmekä kovin jumalallisia tietoinemme. ; Hämmentävää on kuitenkin se, että jos emme ole luotettavia ajattelijoita niin miten ihmeessä onnistumme tieteessä. Samoin kuin se että jos olemme niin virheettömiä ajattelijoita niin miksi tiedemiehet tekevät niin usein lipsahduksia että intuitiomme näyttävät tyhmiltä.
1: Mitkä ovat ne harvemmin esiintuodut probleemat. Sillä yleensä ihmiset vahvistavat omaa näkemystään omilla premisseillään ja vastapuolta kumotaan omien premissien kautta. Mutta tarkalleen ottaen nämä vähemmän käytetyt strategiat ovat helposti relevantimpia. Ne tarkistavat sitä onko ihminen ajatuksissaan johdonmukainen. Hume kannatti vahvasti ajatusta jossa ihmisen omat suosikkipremissit valjastetaan aseiksi joilla tämän ihmisen omia kannanottoja osoitettaisiin vääräksi. Tämä on ihastuttavaa. Ja kun katsomme Descartesin skeptisiä argumentteja, hän tekee juuri tätä. Niistä tosin seuraa usein paradokseja. Koska ongelmia ei joko haluta korjata. Tai sitten niitä ei edes voida korjata.

Kaksi suurta linjaa suhtautua ongelmaan.

Asiaa voidaan itse asiassa miettiä sitä kautta mitä Roderick Chisholm on ajatellut. Hän esitti että tieteenfilosofian suurin haaste on siinä että meillä on kaksi kysymystä. On kysymys siitä mitkä uskomukset ovat hyvin perusteltuja. Ja toinen sitä millä ehdoilla uskomuksemme ovat oikeutettuja. Tavalliselle ihmiselle samaa sisältöä toistavat lauseet hämmentävät pilkkua viilaavia tieteenfilosofeja ; Tiedon ala ja tiedon kriteeri eivät ole aivan sama asia. (Tosin niistä keskustellessa voi huomata miten hämäräksi kaikki menee.) ~ Sisältö muuttuu kyllä ymmärrettäväksi kun huomaa että Chisholm huomasi että kysymykset ovat toisiinsa nivoutuneita. Voidaan sanoa että on kaksi tapaa suhtautua asiaan; (a) On ihmisiä jotka uskovat metodiin. Heillä on ehtoja joiden kautta erotetaan hyvä tieto huonosta. Ja tätä kautta he voivat selvittää mikä on oikeutettujen tietojen ala. (b) On ihmisiä jotka uskovat siihen että heillä on, ikään kuin ilmiselviöinä, asioita jotka ovat selvästi tosia ja näitä tarkastelemalla he voivat löytää niitä yhdistäviä tekijöitä. Jota kautta he saavat kriteerit.

Näiden suhde tiedon epäilyyn on hyvin erilainen. Metodia noudattaville kysymys skeptisyydestä on aluksi auki. Vasta kun katsotaan miten hyvin asiat selviävät tai eivät selviä, voidaan huomata onko tiedoissamme jännitteitä. Sen sijaan niille jotka tietävät varmuuksia ovat helpommin kaikkea epäilyä vastaan. Descartesin kaiken todistamisen metodikin voidaan laskea tähän joukkoon. Mielenkiintoista on että kumpikaan ei suinkaan murru näiden epäilyjen alle.
1: Hieman ärsyttävää on sen sijaan huomata, että pseudotieteilijät, etenkin parapsykologit, usein heiluttavat tiede-epäilyjä. Mutta he ovat selvästi sitä ihmisryhmää joka vaatii antiepäilyä. Sitä ihmisryhmää joka tietää että heillä on luotettava tapa nähdä tulevaisuuteen tai ihmisten auroihin tai toisiin todellisuuksiin. Descartesin haaste puree heihin kovemmin kuin skientistiseen skeptikkoon. Joten heidän voisi olla tarpeen välttää näitä ilmeisen vahvasti suosimiaan argumentteja.

Oma tapani eroaa hieman molemmista.

Koska olen Quinen kannattaja olen valmis heittämään kysymysmerkin pois näppäimistöstäni ja korvaamaan sen eksistenssikvanttorilla. Tämä on röyhkeää epäilyä tavalla jossa epäilyn pointeille annetaan kaikki valta ja sitten se jätetään röyhäämään omaan yksinäisyyteensä.

Hänen kantansa on holistinen, mutta jossain määrin pragmatismin makuinen. Hänellä tiede on keino varmistaa missä määrin humala haittaa muistiamme, ja tätä kautta me voimme saada kokonaisuuden jossa asiat tukevat toisiaan. Ja tässä maailmassa me haemme tietoa ja saamme kokemuksia. Ja jaamme asioita toistemme kanssa. Tämä taso on syytä säilyttää ja siksi ajatukset siitä olemmeko aivoja maljassa muuttuvat jollain tasolla irrelevanteiksi.

Näkökulmaa on tietenkin kohteliasta avata hieman tarkemmin. Voidaan lähteä siitä että jostain syystä ihmiselle on luontevaa hakea vahvistusta. Luultavasti tarve tähän on psykologinen. Ja tätä kautta syntyy esimerkiksi vahvistusharha. Jo Sokrates halusi että perustelut ovat "vedenpitäviä". Tämä varmuuslinjama on jossain määrin murtunut positivismin kritiikkiin. Karl Popperin iskut etenkin induktion saralla ovat johtaneet siihen että verifikationismi on jotain jota ei oikeastaan puhtaassa muodossaan edes tapahdu. Hän korvasi todistamisen falsifioinnilla. On oltava testejä joiden avulla oma teoria voitaisiin haastaa ja kumota. Ja vasta kun teoria selviää tälläisistä testeistä se saa evidenssiä ja muuttuu vahvemmaksi, korroboroituu.

Quinen tiedeverkko on koherenssia hakeva. Ja tässä tilanteessa on hyvä tiedostaa että on olemassa kahta päätyyppiä olla koherentti. On verifikaatiolta hitusen maistuvaa positiivista koherenssia jossa asia saa tukea muilta asioilta. Ja negatiivista koherenssia joka perustuu korroboroitumiseen. Quine käyttää molempia. Ja tavalla jossa "ristiriidattomuus" on tavallaan "vain minimitila". Tätä parempaan on parasta päästä.
1: Positiivista puolta ajaa konsilienssin tyylinen ajatus. Tieteenalat hyödyttävät toisiaan. Ja jos jokin lainaa joltakulta muulta niin tämä lainattu vahvistuu. On katsottava kuinka hedelmällinen tutkimusohjelma on ja miten paljon se auttaa muita tieteenaloja. (Usein lainaamista näytetään käyttävän toisin päin. Eli sitaatti ikään kuin yrittää lainata auktoriteettia ja arvovaltaa lainatulta. Joka on sekin varmasti psykologista sillä tavalla joka johtaa auktoriteetteihin ja perinteisiin vetoamiseen.)
2: Ja jos katsotaan Duhemin-Quinen teesiä on selvä että mukana on falsifioiva elementti. Sen mukaanhan ristiriitatilanteessa jotain on korjattava. Ja tämä korjaaminen on tehtävä tavalla joka luo vähiten muutoksia kokonaisuuteen. Eli heikoimmat lenkit, ne tieteenalat joita muut lainaavat vähiten ja jotka eivät ole ahkeria hedelmällisiä tutkimusohjelmia saavat mennä.

En minä "levitoi",
 vaan lennätän itseäni
vetämällä itseni ilmaan
omista kengännauhoistani.

Tämä kaikki tietysti latistaa "kommunikatiiviseksi tiedoksi" joka voi koskea vaikka Matrix -maailmaa. Eli jos olemme kytkettynä tämänlaiseen maailmaan, tutkisimme vain miten tämä algoritmisto meille asioita ilmentää. Osa vaatii tätä suurempaa varmuutta. Malli kuvantaa tietojamme jotka taas ovat enemmän meidän kuin maailman. Ontologia muuttuu tässä mielessä saavuttamattomaksi illuusioksi. Skeptismi on totta, mutta tavalla josta ei tarvitse välittää. Kriitikoista tämä tuntuu ikävältä, koska heistä ideana on juuri Totuus isolla ja lopullisella teellä. (Luultavasti kello viiden teellä. Mutta heille on vastassa vain sielun pitkä ja pimeä teehetki.)

Mutta tämä voidaan periaatteessa tehdä. Sillä jos mietimme mikä on se voima joka tekee Descartesin epäilystä niin tehokasta, niin voimme sanoa että sen syvin vahvuus on siinä että se samanaikaisesti vetoaa tunteisiimme ja vaatii kumoamista. Mutta samalla se asettuu kaiken falsifioinnin yläpuolelle. Emme me voi koetella ja falsifioda että onko kaikki kokemamme jokin ovela demoni-illuusio. Emme voi falsifioida sitäkään että menneisyys on olemassa, että mielemme eivät ole syntyneet viime torstaina. Ja juuri tämä "emme voi" tekee näistä asioista jotain jota ei voi kumota. Mutta ne ovat luonteeltaan sellaisia että emme me niitä voi suoraan havaitakaan. ; Matrixin näkee kun irtautuu siitä. Demonin illuusion voi tietää jos on herännyt aivona maljasta. Mutta meillä ei ole tietoa tai taitoa tehdä tätä jos tämänlaiset harhaskenaariot ovat todella ontologisesti tosia.

Mutta tässä onkin sitten se niiden kahlittavuus. Koska ne ovat falsifioimattomissa, niistä ei oikeastaan tarvitse lainkaan välittää. Ne ovat haasteita jotka ovat tutkimisen kannalta irrelevantteja. Ainut mikä niihin luo merkitystä on emotionaalinen vaade siitä että me jotenkin syvällisesti olisimme pakotettuja ymmärtämään ja hallitsemaan perimmäinen syvin totuus ilman pienintäkään epävarmuutta. Monen maailmankuva peräti nojautuu sen varaan että heillä on tämänlainen varmuus.

Olenko minä rikollinen?

Rikollisuus on ilmiö, jota yleensä selitetään. Syyt voivat vaihdella yhteiskunnallisista rakenteista psykologisten henkilökohtaisten ominaisuuksien kautta ideologioihin. ; Näin toimii vaikkapa Zimbardo viittasi "Lusifer -efektiin" jossa tietyissä ehdoin aivan psykologisesti tavallinen ihminen voi tehdä kauhutekoja. Tai psykoanalyysin ystävä joka korostaa että rikollisuuden syynä on traumaattinen kokemus lapsena. Näissä yhteistä on se, että rikollisuuteen viitataan jonain joka on ikään kuin kaikkien tiedossa.

Kuitenkin tarkemmin katsoen rikollisuudesta on monia erilaisia määritelmiä.

Rikollisuutta tarkastellessa jopa se, mikä on rikollista vaihtelee ajassa ja paikassa. Nykyään ihmiset kauhistelevat islamia pedofiliauskontona koska profeetta Muhammad meni tytön kanssa naimisiin. Siihen aikaan se oli kuitenkin tavallista - itse asiassa Shakespearen "Romeo ja Julia" kertoo siitä miten nuorina kristillisissäkin kulttuureissa on menty naimisiin. - Ja onhan "Raamatun" Mariakin Jeesuksen saadessaan nuori, häntä voitaisiin nykyään kauhistella siveettömänä teiniäitinä. Samoin nykyään kristitytkin ovat vieraantuneet jumalanpilkasta tuomitsemisesta, mutta ennen se on ollut hyvin vakava rikos.

Tämän vuoksi kriminologit voivatkin hylätä kulttuurirelativistisen mallin (tai legaalisen mallin, jossa rikos määritetään lainvastaiseksi teoksi jota yhteisön enemmistö paheksuu). Tällöin huomio siirtyy lainsäädännöstä muualle. Rikollisuus ei tällöin enää olekaan lain rikkomista, vaan määrittyy vaikka sitä kautta että katsotaan minkälaisia psykologisia piirteitä raiskaajilla on, ja miten raiskaamiset ilmenevät rikostilastoissa. Ytimenä ei tällöin ole se, onko raiskaaminen laitonta. (Tämä näkökulma on toki selvempi jossain sellaisissa aiheissa jotka ovat aiemmin olleet laillisia ja jotka nykyään ovat laittomia. Kenties pitäisikin siksi puhua aviopuolison väkisinmakaamisesta ja sen jakautumisesta.)

Kun rikoksen määritelmässä poiketaan lain rikkomisen kautta tarkastelusta, määrittyy laajasti katsoen uusiksi. Kyseessä ei olekaan juridinen lakimiesten jatkumo, vaan sen sijaan viitataan psykologiaan. On puhuttava kriminaalipsykologiasta, joka sitten viittaa esimerkiksi "antisosiaaliseen käytökseen". ; Lakiin tuijottamista pidetään relativistisena, ja antisosiaalisuuden kohdalla universaalius toteutuu paremmin, tosin sen hintana tuppaa olemaan käsitteiden epämääräistyminen. (Jota ei paranna se, että psykologia on poikkeuksien tiede.)

Tämä taas voi johtaa erikoisiin tilanteisiin. Otan tästä esimerkiksi Jaana Haapasalon "Kriminaalipsykologia" -teoksen esittämän mallin. Siinä rikos ja rikollisuus jaetaan erilleen. (s. 28) "Rikos on rajattu tapahtuma, joka edellyttää tiettyjä oloja, kohteen, tietynlaista toimintaa, tilaisuutta ja mahdollisesti rikoskumppaneita ja uhreja, tai joukko tällaisia tapahtumia. Rikollisuus sitä vastoin viittaa yksilöllisiin eroihin taipumuksessa tehdä rikollisia tekoja." Tästä seuraa esimerkiksi se, että rikollisuus ei tarkoita rikoksia ; Yksilön lisäksi tarvitaan olosuhteita. Rikosten esiintyminen ei siis ole se tapa jolla arvioidaan rikollisuutta. Tämä arvioidaan psykologisesti. Voi jopa olla, että yksilön rikollisuus pysyy vakiona vaikka hänen tekemänsä rikokset vähenevät.

Tässä kohden voi olla valaisevaa ottaa esille ns. SAVRY:n riskitekijöitä ja suojaavia tekijöitä tarkasteleva arviointimenetelmä joka ennustaa rikosten tekemistä tulevaisuudessa. (s. 102). Siinä on pitkähkö lista erilaisia piirteitä. Ne ovat kohtuullisen yksiselitteisiä (malliin "vanhemman rikollisuus" ja "itsetuhoyritykset", "heikko koulumenestys".). Mallissa nämä on kategorisoitu luokkiin "kehityshistoria" (10 kpl), "sosiaalisen ympäristön tekijät" (6 kpl), "yksilölliset tekijät" (8 kpl) ja "suojaavat tekijät" (5 kpl).

Näiden kokonaisuudesta sitten saadaan ennuste. Joka omalla kohdallani on erikoinen, ja varsin pessimistinen. (4/10, 4/6, 6/8, 3/5) Merkillepantavaa on se, että jos eri piirteet luokittelee sitä kautta miten yhteiskunnallisia asiat ovat, korostuvat jo noista luvuista saatavat vihjeet. Nyrkkisääntö on, että mitä lähempänä itseäni asia on, sitä suurempi ongelma se on. Yhteiskunta ei siis ole minun kohdallani riskitekijä, sosiaaliset suhteeni mutkistavat asioitani - ja olen suunnilleen oman itseni pahin vihollinen. (Jopa suojaavista piirteistä vain 1 on sidoksissa itseeni ja muut 2 muiden kärsivällisyyteen.) Olen siis varsin potentiaalinen rikoksentekijä.

Kysymys onkin se, että tarkoittaako tämä että olen rikollinen? Asia on hieman hankala. Jo ensimmäisenä ajatuksena on se, että rikollisuus jopa Haapasalon määritelmissä. Sillä annettu rikollisuuden määritelmä viittaa ontologiaan. SAVRY taas on epistemologiaa, ennuste joka yrittää selvittää ja viitata ontologiseen rikollisuuteeni kuitenkaan olematta aivan sama asia. Tämä on kuitenkin jossain määrin saivartelua - epistemologia sikälimikäli se on validia nimenomaan kertoo ja vihjaa jotain oleellista ja relevanttia siitä ontologiasta. Tässä mielessä olisin siis rikollinen. Vaikka en koskaan tekisi rikosta.

Ylläoleva ajattelutapa on jotain jossa on kenties parasta katsoa asiaa kylmän filosofisesti.

Klassisesti filosofiassa määritelmiin on liittynyt attribuutteja, ominaisuuksia. Nämä nähdään kuitenkin hyvin helposti pysyviksi. Koska tosielämässä vain läski ja kreationistien tyhmyys ovat ikuisia, on usein tarpeen käsitellä ominaisuuksia dispositioina. Dispositiot ovat yksinkertaisesti sanoen ominaisuuksia, jotka liittävät kantajiinsa kykyjä tai taipumuksia käyttäytyä tietyillä tavoin tietyissä olosuhteissa ; Niitä tarkastellaan sellaisilla käsitteillä kuin "omaaminen", "ilmeneminen" ja "toteutuminen". Tämä voi olla mekaanista, kuten särkyvyyden käsitteen läpikäymistä. Se voi olla hyvinkin persoonallista kuten huumorintaju. Tässä mielessä Haapasalon käyttämä määritelmä rikollisuudesta on hyvin tyylipuhdas dispositionaalinen ominaisuus.

Dispositio on jotain jota on vastustettu aina. Jo Aristoteles joutui reagoimaan ns. megaralaisuuteen. Siinä dispositioiden reaalisuutta ei hyväksytty. Näin esimerkiksi jos rakensi taloa, kykeni rakentamaan taloa. Silloin kun oli tupakkatauolla, kykeni vain vetelehtimään. Ei siinä mikään talo rakentunut. Aristoteles irtautui tämänlaisesta ajattelusta ja hänen maailmassaan aktuaalinen ja potentiaalinen ovatkin molemmat oleellisia käsitteitä. (Olemassa vs. eiolemassa -jaottelu onkin dikotominen, potentiaalinen on tavallaan molempia.)

Dispositionaalinen ajattelu on pienemmässä määrin "kerettiläistä" myös kaikissa deterministisissä malleissa ; Näissä maailmoissa asiat tapahtuvat eikä vaihtoehtoja ole. Ilman vaihtoehtoja ei ole mietintää miksi tietty asiantila toteutuu ja toinen ei. Ja näin dispositio kuvaa helposti enemmän ihmisen epätietoisuutta kuin todellisuutta ; Arjen kannalta dispositioita voisi siis kaikesta huolimatta soveltaa. (Ja jos ei voisikaan, niin olisi kai deterministisesti kohtalon pakottamana tekemässä niin joka tapauksessa.) Toisaalta jos mietimme kohtaloa, se itsessään voisi kuitenkin olla jotain joka ilmenisi dispositiona joka on aktuaalinen. Fortunan isku voi olla satunnainen ja yllättävä. Se vain ilmentää itsensä jossain hetkessä.
1: Determinismi ei ole kovin suosittua nykyisin. Sitä kuitenkin löytää kalvinistisesta teologiasta. Siinä ihmisen perimmäinen vapaa tahto kiistetään, koska se sotisi liikaa Jumalan suvereeniutta vastaan. ; Tämä ei toki estä monia vähemmän fiksuja kalvinisteja soveltamaan pahan ongelman ratkaisuksi sitä, että Jumala on antanut meille vapaan tahdon, jota hän ei kalvinistisen teologian mukaan ole antanut.. Mutta ei tästä tämän enempää.

Dispositio on usein esitetty empiristeille epämukavaksi. Sillä siinä käsitellään vaihtoehtoja jotka eivät koskaan realisoidu. Kuitenkin Petri Ylikosken kirjoitus "Dispositioiden ontologia ja selittäminen" (minusta klassikko jo syntyessään) käyttää dispositioita tavalla jonka empiristikin taatusti hyväksyy. (Koska empirismi on kuitenkin etääntynyt verifikationismista.) Ja itse asiassa nostin rikollisuusteeman esille siksi, että siinä on jotain hyvin lajityypillistä sellaisella tavalla joka on monista humanisteista ikävää ; Dispositiossa ihminen lokeroidaan ja käsitteellistetään, jopa leimataan ja käytetään luokitelmia ikään kuin kuvauksina jossa "tilastoissa näkyvä mahdollisuus rikolliseen käytökseen" muuntuu yksilön pysyväksi ominaisuudeksi "on taipumuksiltaan rikollinen".

Esimerkiksi itse olen hyvinkin tuomitseva koulukiusaamisesta. Olen jopa niitä jotka lanseeraavat lausuntoja malliin "ei ole mitään entisiä koulukiusaajia". Tämä viittaa siihen että koulukiusaaminen olisi heidän ominaisuutensa, vaikka he eivät koulukiusaisi tai työpaikkakiusaisi ketään. Vihjaan siis että koulukiusaaminen olisi näiden ihmisten dispositionaalinen ominaisuus, korkeintaan piilossa, mutta alati olemassa.

Tämä samantapainen stereotypiointi on luultavasti myös takana niillä jotka korostavat että islam olisi pedofiliauskonto. Ja siksi islamkritiikki voidaan jopa kokea epämiellyttävänä. Sillä siinä missä kristinuskoa haukkuvat ateistit usein pilkkaavat Jumalaa julmaksi ja Raamattua epäloogisiksi. Moite koskee siis uskovaisia vain epäsuorasti. Pedofiiliuskonnon kaltainen käsite sen on helposti jokaiselle islaminuskoiselle lausunto, että juuri häntä yksilönä loukataan henkilökohtaisesti pedofiiliksi. Tätä vastaan on tietysti vaikeaa taistella, koska se ei ole mitenkään loogisesti ristiriitainen.

Mutta jos ominaisuus on dispositio, ei syytökseltä ole helppoa puolustautua. Sitä voidaan sanoa että jokainen islaminuskoinen on taipuvainen pedofiliaan ja että tämä ei vain aina aktualisoidu. Joku voisi pitää tämänlaista "loogista koherenssia" huonona vedoten vaikkapa falsifiointiperiaatteen puuttumiseen.

Kuitenkin toisaalta sekä islaminuskoisten maahanmuuttajien kriitikot - jonka alakulttuurissa on omituinen segmentti joka puheissaan puhuu usein siitä että maahanmuuttajien tulee tehdä töitä, mutta palaavat sitten islamiin jonka rinnastavat hyvin vahvasti lähinnä ihonväriin kautta tunnistettavaksi piirteeksi - viittaavat korrelaatioihin rikostilastoissa. Samoin Haapasalon kirjassa oleva malli perustuu yhteyksiin jotka lienevät hyvinkin tieteellisesti valideja. Tilastolliset ilmiöt taas voidaan falsifioida, ei yhdellä mittaustuloksella, mutta mittausaineiston tasolla sitä voidaan hyvinkin heikentää, jopa kumoutumiseen asti. Näin ollen

Niin, olenko minä rikollinen vai herjaanko minä vain itseäni? Sen kun tietäisi!

a posteriori -Jumala

Olen usein kritisoinut erilaisia jumalatodistuksia. Tämä on varmasti herättänyt monissa tuntemuksia siitä että olisin jotenkin erityisesti jotain - jos en suoranaisesti ateisti niin vähintään ateistismielinen. ; Syynä jumalatodistusvastaisuuteeni on kuitenkin enemmänkin koko aihe ; Ateismi näyttäytyy yleisesti ottaen reaktiivisena eikä se itse asiassa luo varsinaisia jumalattomuustodistuksia. Se itse asiassa kuluttaa aikaansa lähinnä yksittäisten jumalateorioiden kumoamiseen.

Yleisin työkalu joka ateisteilla on, on "evidentialismi tai ei mitään" -asenne. Tässä nojataan tavallisesti a posteriori -päättelyihin jossa apriorisuus unohdetaan. Ja yleisesti ottaen tässä yhteydessä ja nykyaikana a posteriorisuus ei nojaa verifikationismiin. Ateistisessa linjamassa a posteriorisuus tarkoittaakin yksinkertaisesti sitä, että he yrittävät kumota Jumalan olemassaoloa vetoamalla maailmassa oleviin tosisasioihin.¹

Ateistinen ajatteluprosessi onkin jumalatodistusten kohdalla nähtävissä seuraavalla kaavalla:
Premissi 1. Jos Jumala on olemassa, voisimme odottaa tapahtumatilaa X.²
Premissi 2. X ei toteudu.
->; Jumala ei ole olemassa

Tämä argumentti on malliltaan deduktiota modus tollens. Tämä on itsessään täydelliesn validia argumentaatiota. Ongelmana tässä on kuitenkin se, että mitä tapahtuu jos ateisti käsketään puolustamaan premissiä 1;

Jos otamme Jumalan määritelmän tarkempaan käsittelyyn voimme nimittäin huomata, että klassinen teologia tuntee sellaisen Jumalamallin jossa Jumala on välttämätön olento. Eli jos Jumala mahdollisesti on olemassa, se on myös aidosti olemassa.³ Jos otetaan tästä määritelmästä pomppaus, huomataan että voidaan ottaa esille jopa sellainen tilanne jossa ei oleteta edes sitä että Jumalan olemassaolo olisi loogisesti mahdollinen. Sen sijaan otan pelkän välttämättömän olennon määritelmän ja otan seuraavat lähtökohdat ; (+) Jos a posteriori -argumentti on hyvä, on käytettävissä jotain lähtökohtia jotka sisältävät tietoa siitä mikä on mahdollista ja eimahdollista. (+) Tästä seuraa se, että johtopäätös nojautuu näihin oletuksiin. (+) Jotta johtopäätös olisi tosi, on näiden mahdollisen ja eimahdollisen määritteiden oltava Jumalaan osuvia.
1: Jos tämän jälkeen huomaamme että ollakseen todistettu mahdollisuuksien nimissä, on oltava mahdollinen maailma tai läpikäytävä skenaario jossa oletetaan että jos Jumala olisi olemassa, tästä olisi seurauksia. Jos oletamme että Jumalaa ei ole olemassa, tämä johtaa sihen että tämä skenaario vaatii mahdottoman maailman läpikäymistä.
2: Ja koska yhdenlainen Jumala on välttämätön olento, on skenaario eräänlainen mahdollinen maailma joten Jumala on todellinen. Jos Jumala on aktuaalisesti olemassa, niin silloin aposteriorisen päätelmän premissi 1 tai premissi 2 on virheellinen jolloin argumentti jää tyhjän päälle.
3: Jos taas Jumala oletetaan mahdottomaksi, muuttuu ateismi "triviaalisti todeksi". Ongelmana tässä kohden on kuitenkin se, että tällöin Jumalan mahdollisuus oletetaan apriorisesti joka taas on kovasti sitä vastaan että ateistit pitävät a posteriorisesta päättelystä eivätkä pidä esimerkiksi siitä että teologit määrittelevät Jumalaa apriorisin argumentein. Ateistit joutuvat siis tekemään saman.
-> Eli toisin sanoen ateistit joutuvat joko tekemään ehdollisen tilan jossa jotain määritellään apriorisesti mahdottomaksi, jolloin he tekevät presuppositionistista question peggingiä. Tai sitten a posteriori -argumentaatiossa ajaudutaan ongelmalliseen tilanteeseen.

Joku voisi tietysti kysyä vakavasti, että mitä tuo ylläoleva argumentti oikein tarkoittaa noin arkikielisesti. Tämä onkin erittäin oleellinen kysymys ; Lähtökohtanani ei siis ole että ateistejen täytyisi olettaa että Jumala olisi mahdollinen tai mahdoton, vaan että ollakseen millään tavalla osuva olisi ateistejen annettava perusteluja jotka antavat meille jotain syitä jonka vuoksi heidän a posteriori -perustelujensa lähtökohdat olisivat osuvia.⁴ Peruskysymys palaakin siihen kysymykseen, että a priori oletetut lähtökohdathan voivat olla vääriä. Ja jos asialle halutaan perusteluja ateisti joutuu viittaamaan Jumalakonseptiin. Jos ateisti esittää että hänen päätelmänsä johtuvat koherentista konseptualisoidusta ja relevantista Jumalasta, hän ottaa kantaa siihen minkälainen Jumala on. Koska ateistejen todellisuudessa ei ole Jumalaa, tämä kannanotto on "jossain määrin vain aivan helvetin absurdi". Jos ateisti kykenisi analysoimaan Jumalan, hän joutuisi tunnustamaan että Jumala olisi mahdollinen. Ja koska Jumalia on monenlaisia ja niihin kaikkiin voidaan liittää "välttämättömän olennon" lisäoletus, tämä tekisi tästä kyseisestä jumalakonseptista mahdollisen. Ja jos ateisti haluaa kiertää tämän ongelman, hän joutuu viittaamaan siihen että koko Jumala on hänen premisseissään absurdi. Silloin mahdollisten maailmojen tulkinta olisi counterpossible ateistin maailmankuvalle. Ja silloin ateisti joutuu tunnustamaan että hän tekee apriorisen kannanoton Jumalan olemassaolosta.

Olennaisin asia on tietysti miettiä, mitä tämä tarkoittaa. Olen nähnyt miten tämäntapaista todistusasennetta on käytetty jopa siihen että ateistit oletetaan automaattisesti väärässoleviksi tai harhaisiksi ja että tästä seuraisi se, että Jumalausko olisi rationaalisempi ja varmemmalla pohjalla. Pidän tätä tulkintaa varsin omituisena ja liian pitkälle vietynä.

Ateisteja voitaisiin puolustaa siten, että tässä perustelussa käytetään hyvin erilaisia määrittelyjä termille "välttämätön" ja "mahdollinen". Samoin "Jumala" käsitetään määritelmällisesti määriteltynä ja määrittelemättömänä. Tämä on hyvin olennainen lähtökohta, josta seuraa ainakin seuraavia asioita:
1: Jumala on määritelty mahdolliseksi tai mahdottomaksi loogisella tasolla. On nimittäin mahdollista olettaa että Jumala olisi aktuaalisena olentona mahdoton, mutta voisimme silti miettiä sen metafyysisiä luonteita. Näin käy esimerkiksi jokaisen kumotun luonnontieteellisen teorian kanssa. Esimerkiksi kun meillä on teoria flogistonteoriasta, ja huomaamme että se ei toteudu, tiedämme että flogistonteoria on väärä. Tämä vaatii toki sen miettimistä että flogiston tapahtuisi jossain mahdollisessa maailmassa, mutta tällä ei suinkaan johdeta mitään päätelmiä siitä että flogistonin olemassaolemisen kiistäjä olisi kumouksissaan jotenkin väärässä. Tällä tavalla ateisti voi relevantisti kumota yksittäisiä Jumalateorioita hyvinkin laajasti.
2: Olennaista on se, että tässä ei käsitellä Jumalateoriaa itsessään, vaan koko argumentti nojaa sen varaan että Jumala olisi mahdolliseti nimenomaan "välttämätön olento". Ateisti voi olettaa että Jumala voisi olla aivan minkä muunlainen kuin "välttämätön olento". Tämä muuttaa ateistisen apriorisen ajattelun hyvin paljon marginaalisemmaksi kuin mitä alunperin näytti. Tässä ei suinkaan oleteta Jumalaa mahdottomaksi, vaan pikemminkin estetään yksi attribuutti.
3: Jos on metafyysisesti mahdollista että olento on metafyysisesti välttämätön, silloin olento on aktuaalinen. Mutta jos näkökannat tästä on rajoitettu siten että rationaalinen mahdollisuus nähdään eri asiana kuin todellisuutta (eli järki ja rationaalisuus kuvaa esimerkiksi inhimillisen tietämis/kuvittelukyvyn rajoja eikä ole itsessään todellisuuden/olemassaolon rajat). Tällöin on todellakin mahdollista tutkia jopa välttämättömän olentojen seuraamuksia ilman että tästä johdetaan implikaatioita kunnolliseen olemassaoloon.⁵

Oma tulkintani tästä tilanteesta onkin itse asiassa erikoinen. Pidän agnostikkona sekä ateisteja että teistejä väärässäolevina;
1: Ateistit eivät suinkaan kumoa Jumalaa, vaan he kumoavat yksittäisiä sosiaalisia Jumalakonsepteja. Toisin sanoen he eivät nojaudu mihinkään oikeasti olemassaolevaan Jumalailmiöön ja sen teoreettiseen malliin, vaan tarttuvat yksittäisiin esitettyihin Jumala -argumentteihin. Näin ollen ateistit voivat kumota yksittäisiä Jumalia, mutta itse Jumalakäsitys laajassa mielessä jää heidän otteensa ulkopuolelle. - Tilanne on väärä täsmälleen samasta syystä kuin esimerkiksi kaikkien luonnollisten syiden kautta syntymisen eliminointi joissain kreationistien jumalatodistuksissa ; On aivan helvetin eri asia kumota yksittäinen teoria, tai vain yksi vallitseva teoria ja väittää että tämän relevanttiuden vuoksi voitaisiin sanoa kaikki muut teoriat kumotuiksi. Ei voida kumota joka ikistä teoriaa koska se vaatisi myös niiden kumoamista jota ei ole vielä keksitty ja eliminoitu. Tämänlainen "yhdestä kumoamisesta/muutaman kumoamisesta kaiken kumoamiseen" on yksinkertaisesti väärä dikotomia ja hirvittävää yliloikkaamista.
2: Välttämättömän olennon loogiset piirteet johtavat siihen että teistejen vaatimukset siitä että ateistien olisi jotenkin pakko todistaa Jumala olemassaolemattomaksi on mieletön, mahdoton vaatimus. Päin vastoin, teistit sortuvat petitio principii -tilanteeseen jossa he haluavat kieltää ateistisen todellisuuden mahdollisuuden rajaamalla sen ulos määrittelemällä todellisuus a priorisesti sellaiseksi että se rakentuu sellaiseksi. Näin ollen esimerkiksi "välttämättömä olennon" määritelmä on keino tökrösti piilottaa tämä sisäinen kehäisyys (se on mielivaltaisesti päätetty määritelmällinen ominaisuus johtopäätöksen vuoksi) ja johon viittaamalla rakennetaan mahdottomia vaatimuksia (impossible expectations) vastapuolelle. Kun punnitaan sitä onko jokin asia jotenkin vai ei, pitäisi pelikentän aidosti sallia molemmat mietteet. Tämä ei tarkoita edes sitä että kieltäisin tämän ominaisuuden Jumalalta. Toki haluan antaa uskovaisille mahdollisuuden puolustaa Jumalaa joka on välttämätön olento. Argumenttini onkin hyvin nöyrä tässä kohden ja se sanoo yksinekrtaisesti sen, että kun tämänlaisen piirteen kohdalla universaalin negaation todistaminen a posteriorisesti muuttuu mahdottomaksi, ja tämän kanssa painiessa kysymys muuttuu aprioriseksi väittämis-määrittelemis-inttämiseksi, on tämänlaisten piirteiden lisääminen Jumalaan mahdolllista jos ja vain jos tätä ominaisuutta onnistutaan todistamaan aposteriorisesti. Teistinen teoria jossa ei tehdä tätä on "triviaalisti tosi" ; Toisin sanoen vaikka "välttämätön olento" näyttää olevan monille uskovaisille lempilapsi johon viittaamalla ateistejen mieltymys a posterioriseen ajatteluun halutaan tehdä naurunalaiseksi, tässä kuitenkin tosiasiassa jätetään tilaa sille tulkinnalle jonka mukaan valtaosa Jumalatodistuksista perustuu nimenomaan todistamisen trivialisoimiseen. A posterioriseen ajatteluun mieltyvä ei siis suinkaan joudu luopumaan näkemyksestään, vaan päinvastoin voikin nähdä teologian entistäkin typerämpänä, nähdä sen mielivaltaisena toimintana jossa ylpeillään ignoraatiolla ja halutaan kieltää ignoraation vaihtoehto suoralta kädeltä määrittelemällä todellisuus itselle miellyttävästi "vain koska halutaan" ja esittäjällä on asenteensa tukena pelkästään riittävästi härskiä mielivaltaisuutta.⁶

Ateistit siis kumoavat epätriviaaleja yksittäisiä teorioita. Teistit taas rakentelevat triviaaleja ilmaan rakennettuja häkkyröitä joissa ei ole kunnollisia perusteluja vaan joissa ikään kuin yritetään "nostaa itsensä itse itseään hiuksista vetäen suosta". Loppupäätelmä on siis se, että valtaosa teologisesta keskustelusta on enemmän kuin väärässä. Se on turhaa. Se, millä tavalla turhaa teologinen vääntö on, riippuukin sitten siitä oletko ateisti vai teisti.

---

1 Fakta on luettavissa tässä hyvin laveassa merkityksessä ; Esimerkiksi pahan ongelma viittaa siihen kuin maailmassa olisi olemassa pahuutta. Laveassa mielessä tämä on ateistisessa argumentaatiossa "moraalinen fakta".
2 X voi tarkoittaa myös että jotain ei tapahdu. Olkaamme tässä joustavia lyhytsanaisuuden nimissä.
3 Tämä muistuttaa logiikaltaan niitä kvanttifysiikan monimaailmatulkintaan johtavia päättelyitä joissa jokainen mahdollinen tila toteutuu jossain ja joka ratkaisee esimerkiksi antrooppisen periaatteen ilman Jumalaa. Tämän miettiminen liittyy mielenkiintoisella tavalla tähän aiheeseen, mutta kehoitan ihmisiä miettimään tätä kotonaan koska en blogaa ainakaan tähän blogaukseen tästä aiheesta.
4 Muistutan että tämä on ehdottomasti otettava ateistejen kohdalla huomioon ; He joutuvat tekemään tämän koska he yleisesti ottaen haluavat puhua siitä mitä evidenssiä Jumalasta on eivätkä siitä onko Jumala loogisesti mahdollinen jossain puhtaasti rationalistisessa maailmassa.
5 Kari Enqvist viittasi tähän debatissaan Craigin kanssa. Tämän merkitys näytti jäävän huomiotta.
6 Kirjoittaja suosittelee, että ateistit ottaisivat lähtökohdakseen sen, että Jumala voisi olla "vältettävä olento" joka määrittyy siten että jos voi olla että se ei ole olemassa, se ei myöskään ole olemassa. Uskovaiset voivat sitten ihmetellä että miten tämä muka eroaa siitä että tällä lähtökohdin Jumalan olemassaolokysymys määritellään suoraan ja lähtökohtaisesti 100% tai 0%. Siinähän ihmettelevät kun heiltä vaaditaan 100% lähtöoletusta siitä että Jumala on ilman että annetaan tilaa "mahdollista vai ei" -puheelle. Ihmettelisivät nimittäin syystä. Ja tämä ei kuitenkaan jostain ihmeen syystä tule heille mieleen kun puhutaan Jumalatodistuksista.

Vahvistus.

"Konservativismi on evoluutiota revoluution sijaan. Sinä annat sille olkiukkomaisesti taantumuksellisen sisällön."
(Ironmistress)

"Takkiraudassa" kirjoitettu Konservativismin määrittely on herättänyt melko ahkerasti keskustelua. Mielestäni se onkin aika hyvä esitys, joka kannattaa kannattaa lukea kokonaan. Se nimittäin laajentaa konservativismin käsitteitä ja ryöpyttää luutuneimpia käsityksiä siitä. Ja se tekee tätä ihan kohtuullisen hyvin ja selkeästi.

Takkirauta korostaa sitä että konservativismissa toimivuus on tärkeämpää kuin ideologia, totuus tai kauneus. Tämän takana on montaa ajatusta. (1) perinne on kulttuurievoluutiossa testattua, kun taas uudet ideat eivät ole koeteltuja, eli perinteet on vindikoitu ~ osoitettu oikeaksi kokemuksen kautta. Koska maailma on kompleksinen, kannattaa luottaa siihen mitä jo tiedetään, sen sijaan että tekisi induktiolla teoreettisia käsityksiä yhteiskunnan toiminnasta. (2) Jokainen on individualistinen oman onnensa seppä. Tämä tarkoittaa vapautta olla sellainen kuin itse haluaa. Ja vapaudesta seuraa vastuuta. (3) Omaisuus on peräisin menneestä ja matkalla tulevaisuuteen.

Tämä korostaa sitä että se kuva mikä on yleensä konservativismista on tavallaan "vääräoppista". Itselleni tuli välittömästi mieleen vertaus rivikristityn ja aggressiivisen lahkolaisen kanssa. Erot ovat yhtä suuret. - Konservativismista ihmisten mieleen tulee taantumuksellisuus ja nostalgia menneisyyttä kohtaan jossa ei ole elänyt, jota värittää haikailu menneisiin kulta -aikoihin josta kuvitellaan että kaikki oli silloin paremmin. - Toki esimerkiksi usea aggressiivinen uskovainen on nimen omaan konservatiivi, joka sanoo kantansa ääneen. Mutta samoin on moni fundamentalistikin mielestään uskovainen, joka sanoo kantansa ääneen. Tämän pohjalta tehty yleistys pitäisi kuitenkin tehdä melko varovaisesti. Konservatismi on tätä kautta ajateltua mielekkäämpi.

Tähän liittyy kuitenkin muutamia huomioita. Yritän lähestyä asiaa luonnontieteellisen tieteenfilosofian kautta, jolloin tulos tietysti näyttää monista hieman kummalliselta. (Lisäksi tilan vuoksi säästän useiden termien selittämisen auki tällä kertaa astetta vähemmälle. Sori. ):
1: Vindikoinnin ongelmana on se, että sen mukaan maailma on kompleksinen, mallintamisen sijasta on keskityttävä muuhun. On osattava sanoa mikä on vaikuttanut mihinkin. Takkiraudan mielestä kunnon konservatiivi ei kannata menneisyydessä olevia tuhoisia asioita, ja ne jotka ovat aikaansaaneet hyviä asioita on säilytettävä. Tämä vaatii todellisuuden mallintamista, syyseuraussuhteiden ymmärtämistä. Nimittäin vindikointi tieteenfilosofiassa on korostetusti verifikationismia, ja menneen tuhoisien hylkääminen on modus tollens -ajattelua mallia falsifikationismi. Tätä kautta konservativismi kuvaa itsensä prosessina, jossa katsotaan menneisyyteen ja siellä on erilaisia asioita jotka vaikuttavat joko haluttavalla tai eitoivottavalla tavalla, ja ensimmäiset erotetaan jälkimmäisestä. Tämä vaatii "teoriaa ja testiä". Jos maailma on todella kompleksinen, voi käydä helposti niin että asiat ovat muuttuneet jostain syystä, mutta edistykseksi kutsutaan muuta. Ilman mallintamista ja teoriaa siitä mikä johtaa mihinkin ei voida sanoa esimerkiksi että "Konservativismi ei ole ahdasmielisyyttä. Ahdasmielisyys liittyy autoritaarisuuteen ja etatismiin (valtiouskovaisuuteen) tai kiihkouskonnollisuuteen, ja menneisyydessä on ollut paljon asioita, jotka eivät ole toimineet tai ovat toimiessaan tuottaneet hyvin tuhoisia tuloksia." Toisin sanoen mallintamiset ja syy-seuraukset on helposti nimetty vain käytännöllisyydeksi ilman teoriaa. Mutta sen taakse on kätkeytynyt piilo -oletuksia, mallintavia syyseurausoletuksia, joissa oletetaan menneisyysaineistosta sekä syy-yhteys, että se että tilanne on nyt olennaisesti samanlainen, eikä muuta tätä yhteyttä. Riskinä tässä on se, että yhteydet on ymmärretty väärin - ja toisaalta tämä tarjoaa herkullisen tilanteen niille joilla on jokin "tietty suosikki -idea", jolle he haluvat tukea millä tavalla tahansa. Tämä antaa tilaa kirsikanpoiminnalle ja ideologiselle pelille, koska koko ideologinen sitoumus onnistutaan ikään kuin kätkemään "menneisyyden tosiasioihin", faktat, metodi ja taustaselitys sekoitetaan keskenään ja näin tätä voidaan tehdä.
2: Konservatiivi elää perinteestä, mutta hylkää sen konservatiivien kohdalla: Se ikään kuin koko ajan uudistaa itseään. Tämän ymmärtämisessä auttaa "tiedemiehen" kommentti: "Konservatismiin ei kuulu lasten hakkaaminen ja naisen alistaminen? No ei kuulu, koska konservatiivien arkkiviholliset eli "edistykselliset" ovat taistelleet näitä vastaan ja yhteiskunta on hyväksynyt, että naista ei alisteta ja lapsia hakata. Konservatismiin ei kuulu aateliston etuoikeudet? Ei kuulu, koska ne on verissä päin konservatiiveja vastaan taistellen viety pois." Konservatismi on pakotetusti ja korostetusti muutosvastarintaa. Se ei sisällä mitään parantavaa voimaa, se ei muuta asioita paremmaksi. Se säilyttää vain sen hyvän mitä on. Kehitys on tätä kautta aina utooppisten ideologisten nysvien tehtävä, ja he joutuvat aina taistelemaan konservatiiveja vastaan. Mielestäni tämä ei ole pelkkä ongelma konservatiiveille, vaan myös sen voima. Utooppiseen ja maailmaa muuttavaan keskittyvät ideologiset haihattelijat voivat olla tuhoisiakin: Tätä kautta voidaan sanoa että uudistava ja ideoiva taho on ikään kuin hypoteesinmuodostusta, ja konservatiivi taas edustaa vaatimusta testiin ja vertaisarviointiin. Siinä missä utoopikot ovat tehneet hyviä muutoksia (joita muutaman voi lukea vaikka tiedemiehen lainauksesta), ne ovat synnyttäneet uusia paradigmoja. Konservatiivit ovat sitten ne joukot tiedemiehiä, jotka ylläpitävät paradigmaa, ja jotka eivät pidä siitä että puhutaan siitä miten flogistonia puolustettiin ennen tieteen nimissä, kun joku esittää että "tähänkin on tieteenä ennen uskotto, hahhah hassunkurista." Tieteenfilosofiassa on vaikeaa sanoa "kumpi on parempi". Politiikassa jostain syystä ollaan tiukempia.
3: Pragmaattisuus on tietysti hyvä sana. Käytäntö on tietysti hienoa. Mutta tässä on aina piilossa teoria siitä mikä on toivottavaa. Asioilla on siis vaikutus kohti jotain. Ja tämä on aina jonkinlainen utopia, ajatus unelmayhteiskunnasta. Tätä kautta ideologinen sisältö ikään kuin implisiittisesti liitetään asioihin. Toimivuus on tavoitteeseen ja takaisku siihen että tätä mennään kauemmas. Is-Ought -ongelma toimii politiikassakin.

Kuitenkin periaatteessa ajatus siitä että rusinat poimitaan pullasta on periaatteessa ihan hyvä. Ongelmana on vain se, että usein konservatiivit ovatkin juuri sellaisia, joita tulee ensiksi mieleen. He poimivat kirsikoita (cherry picking) historiasta, ja pelkkä oman lempiajatuksen olemassaolo aikana on heistä osoitus oman lempiajatuksen toimivuudesta. Ja tämän vuoksi taantumuksellinen konservatiivi on paljon tavattu ihmistyyppi. Tätä kautta voidaan palata alun vertaukseen : Uskovaisuuden käsittely rajaamalla fundamentalismi pois jättää olennaisen elementin uskonnon ymmärtämisessä. Ja aivan samoin käy jos "vanhoilliset konservatiivit" jätetään käsittelemättä. Se, että tukee jotain ryhmittymää sillä että jättää epäsuotuisat edustajat ulkopuolelle "irrelevantteina" ja "vääräuskoisena" on tietysti helppo tapaa kiillottaa omaa kilpeä. Mutta se on kuitenkin eräänlaista huijaamista, joka on enemmän PR -temppu joka häivyttää asioiden ymmärtämistä sen sijaan että parantaisi sitä.

---

Kirjoittaja on konservatiivimpi kuin moni myöntää. Ja vähemmän liberaali kuin monet luulevat. Pettyneet ovat kutsuneet häntä muun muassa nimellä "pseudoliberaali", jossa on implisiittisenä esitys siitä että esittäisin jotain liberaalia. Hän elää siinä kummallisessa käsityksessä, että jos kulttuurista todella puhutaan "evoluutiona", olisi hyvä viedä metafora loppuun asti ~ Muistettava että evoluutiossa on sekä luonnonvalinta että mutaatiot. Mutaatioita on tuhoisia ja edullisia. Pelkkä muutos ei kuitenkaan tuota hyvää. Ja luonnonvalinta itsessään ei tuota mitään adaptaatioita, se ei ole niiden ilmestymisen syy vaan niiden säilymisen syy. Evoluutiossa korostetusti molempia tarvitaan. Entä politiikassa?

Se on vain teoriaa.

"Theories are only verified hypotheses, verified by more or less numerous facts. Those verified by the most facts are the best, but even then they are never final, never to be absolutely believed."
(Claude Bernard, "Introduction to the Study of Experimental Medicine".)

Teoria. Siinä on sana, joka on kenties keskeisin silloin, kun puhutaan tieteestä. Ja kun sen kimppuun hyökätään. Karkeasti voisi sanoa että teoriat ovat näkemyksiä joita on vahvistettu useilla faktoilla. Ne teoriat, joita on vahvistettu useimmilla faktoilla ovat parhaita. Ne eivät kuitenkaan koskaan ole lopullisia. Käsitettä on -tietenkin- käsitelty erittäin monella tavalla.

Itse asiassa tieteenfilosofiassa on joskus (ei aina) vaikea vetää rajaa edes hypoteesin ja teorian välille, koska hypoteesi voi eri kontekstissa tarkoittaa mitä tahansa arvausta(quess) aavistusta(hunch) tai intuitiota(intuitio). Näiden lisäksi hypoteesi on myös teoriasta johdettava yksittäistapausennuste, jonka paikkaansapitävyys voidaan tarkistaa. Se voi olla myös jokin, jota ei testata, vaan jolla testataan teorioita, jolloin hypoteesi on teoriasta deduktiivisesti vedetty seuraus, jonka tulokset määräävät sen onko teoria uskottava vai heikkeneekö vai peräti kumoutuuko se. Hypoteesi voi tietysti olla myös testaamaton teoria, ja tässä määritelmässä erot ovat enää harmaan sävyjä. (Mikä ei tarkoita sitä että ne olisivat sama asia. Yön ja päivän välillä on iltahämärä, mutta se ei tarkoita että yötä ja päivää ei voitaisi erottaa toisistaan lainkaan.)

Teoria on joka tapauksessa asetettu tärkeäksi nimen omaan luonnontieteessä. Siinä teoria on "tietämyksen ylin porras", se selittää aineiston, joka ilman teoriaa olisi vain kasa opeteltavia knoppeja tai pahimmillaan vain kasa järjestäytymättömiä mittaustuloksia. Ilman teoriaa maailmasta voitaisiin ehkä tietää, kerätä, opetella ja omistaa kasa eksakteja mittaustuloksia, mutta ei ymmärtää yhtään mitään niistä. Toisin sanoen, teorian määritelmästä on tullut tärkein asia, jolla määritetään se, mitä ja minkälaista tiede on ja millaista sen pitäisi olla. Tämä tieteen ja epätieteen erottaminen toisistaan, eli demarkaatio -ongelma kulkee mukana. Sen vuoksi on vaikeaa puhua pelkästä teoriasta puhumatta tieteestä ja toisin päin. (Ja siksi tästä jutusta tuli kammottavan pitkä.)

Siksi on syytä pompahtaa takaisin teoriaan, samalla tulee kirjoiteltua jotain tieteestäkin. Joka on siitä ikävä puheenaihe, että sen kohdalla "tietämättömyys antaa erittäin paljon luultavaa."

Tietenkään tieteilijät eivät aina ole puhuneet teorioista, vaikka he ovatkin käyttäneet niitä.
Varhaisista tieteentekijöistä Francis Bacon edusti näkemystä, jossa teoriat olivat itse asiassa pahasta. Hänestä ihmisellä piti olla avoin mieli, ja sitten hänen piti mennä luontoon ja kerätä aineistoa, järjestää se ja tehdä tästä järjestyksestä päätelmiä. Bacon ei koskaan antanut arvoa matemaattisille menetelmille tai tieteellisille teorioille vaan arvosteli esimerkiksi Nikolaus Kopernikuksen aurinkokeskistä mallia spekulatiivisuudesta. Valitettavasti tämä ei ole mahdollista, koska jos esimerkiksi menen metsään lajittelemaan kasveja, minulla täytyy olla teoria siitä mitä kasvit ovat, ja myös siitä millä tavalla niitä järjestellään. Onko kriteerinä muoto, väri vai muut vastaavat asiat. Jos muodostan kokonaisuusjoukon eri kasvilajeista, minä en voikaan siksi vain mennä avomielisesti ulos ja sanoa että "nuo ovat valkovuokkoja". Sillä muodostan tämän joukon jostain ulkoisista seikoista, nämä ovat teorioita. Ilman teoriaa ei siis synny sitä järjestystä, josta se teoria tulisi vetää.

Tämä näkemys muuttuikin sellaiseksi, jossa teorioiden pakollisuus hyväksyttiin. Tosin sanaa teoria ei silti käytetty. Puhuttiin esimerkiksi luonnonlaeista tai ilmiöistä. Joskus se on vain matemaattinen malli, kuten esimerkiksi Galilein aurinkokeskinen esitys, tai Newtonin gravitaatiomalli, joka kertoo ainoastaan miten ilmiöt tapahtuvat, ilman että taustalla on mitään mekanismia sille, miksi näin tapahtuu. Useimmiten teoria on kuitenkin malli, joka nojaa siihen, että taustalla on jokin mekanismi ja oikea fysikaalinen objekti, joka aikaansaa tapahtuman. Toisaalta teoria tarkoittaa arkikielessä suunnilleen samaa, kuin arvaus. Ja joskus teoriaa käytetään sellaisessa muodossa, jossa se on vain kasa testaamattomia arvauksia. Esimerkiksi luonnonlaeista puhuttaessa taustalla on ajatus ilmiöstä, joka induktiivisesti liittää faktat yhteen, tavalla jota voidaan koetella empiirisesti. Kun filosofiset esitykset muuttuivat yhä kielipohjaisemmiksi ja formulointia alettiin vaatimaan, teoriasta tuli analyyttisen lähestymistavan keskeinen, kenties jopa keskeisin, käsite. Tosin esimerkiksi marxismissa asetettiin usein vastakkain teoria (theoria) ja käytäntö (praxis), jolloin teoria määrittyi joksikin joka on jossain suhteessa epäkäytännöllistä. Fysiikassa teorioiden ei enää tarvitse olla edes yhtä kaavaa, sillä teoria käsitti joukon lakeja ja hypoteeseja, jotka olivat koherentteja, eksakteja, koeteltuja, hyväksyttyjä ja jotka selittivät havaintoja ja sopivat niihen. Esimerkiksi Einsteinin suhteellisuusteoria sai suosiota eniten sen vuoksi että se kattoi useimmat "selitysdomainit". Newtoninkin teoria muuttui vain erityistapaukseksi sen sisällä, ja tämän lisäksi vielä lisäsivät tarkkuutta ja täsmällisyyttä Newtonin näkemysten esittämiin ilmiöihin.

Carl Hempel kehitti "hypoteettis deduktiivisen selittämisen" (Deductive-Nomological Model of explanation) eli "peittävän lain mallin" Tämä keskittyy siihen, kuinka laista tehdään ennusteita yksittäistapauksista. Tässä teoriasta vedetään yleistyksiä. Tässä keskeistä oli se, että aluksi on jokin teoria, jolla än teoria selittämään ja ennustamaan ilmiöitä. Tämän jälkeen teoriasta johdetaan testattavia hypoteeseja eli oletuksia ja lopuksi testataan hypoteeseja eli tehdään empiirinen, ei pelkkään mietiskelyyn, perustuva koe jolla katsotaan mitä käy. Tätä voidaan käyttää myös käänteisessä muodossa (josta minä muistan sen miksi se laki on peittävä.) : Eli jos voit muodostaa lainkaltaisen yleistyksen, joka yhdessä tietyn alkutilan ja rajojen sisällä tuottaa kaikki tapahtumat jotka on talletettu, silloin voit selittää havaitut asiat teorialla. Tietenkin voi käydä myös niin että usea eri yleistys kattaa havainnot, jolloin paras teoria on se joka peittää useimmat havainnot. Historiatieteissä "tulevaisuuden ennustaminen" ei tietenkään ole välttämättä mahdollista, mutta historiatieteetkin voivat ennustaa. Sillä menneisyydestä voidaan löytää uutta aineistoa, jota voidaan soveltaa malliin. Havainnot eivät tietenkään tapahdu muotoilun jälkeen, vaan ainoastaan tulevat tietoomme tämän jälkeen. Näin jopa historiatieteissä voidaan tehdä ennusteita. Ja joissain tapauksissa voimme vaihdella eri selitysmenetelmiä ja tuottaa aineistosta teorian, jota testataankin uudella aineistolla. Näin jopa historiallisesta aineistosta muodostetuista näkemyksistä voidaan tehdä teorioita, jotka ennustavat tulevaisuutta. Analyyttinen filosofia on jatkanut ajatusten kehittämistä koko ajan, ja jatkavat sitä yhä. He ovat tuottaneet erilaisia näkemyksiä: Esimerkiksi Stegmüller tuotti näkemyksen, jota kutsui strukturalismiksi (joka on aivan eri asia kuin se mannermaisten filosofien strukturalismi.) Tässä näkemyksessä teoriat on muutettu ajatusjoukoiksi, jotka ovat ainakin osittain aksiomaattisia systeemeitä. (Jos sitä ei voi laskea tai muutoin logiikalla käsitellä rationaalisesti, mitä siitä muka ymmärtää?) Mainittavia näkemyksiä ovat myös Frederick Suppen näkemys jossa tiede ja teoriat ovat joukko malleja joilla on semanttiset rakenteet, joita käytetään hypoteettis -deduktiiviseen tapaan, mutta lisäsivät että malli oli kelpaamaton selitykseksi kunnes sen viitekehys oli selitetty. Toisin sanoen teorian tarkoitus ja sisältö oli se, että se selitti myös sen alueen, missä ja millä ehdoin se pätee. Laajemmin voitaisiin sanoa että tämän kaltaista lähestymistapaa kannattaa moni eri koulukuntaa, joissa olennaista on se, että ytimessä on peittävän lain malli tai hypoteettis-deduktiivinen malli, jossa selitys on vastaus tiettyyn kysymykseen, joka esitetään tietyltä kontekstilta. Uusimmat näkemykset ovat esimerkiksi James Woodwardin esitys (2000 -luvun alkupuolelta), joissa ainakin joidenkin selitysten on annettava kausaalinen selitys sille kuinka lopputulos on tuotettu.

Karl Popper määritteli teorian hieman tästä poikkeavalla tavalla: Hänelle toteutunut ennuste antoi tukea, korroboroi, teoriaa. Mutta vain jos testi oli aidosti kriittinen siten, että jos jokin tietty mittaustulos tulisi, teoria olisikin väärä. Näin esimerkiksi maan vetovoimaa koskeva teoria olisi arvokas vain, koska voimme tehdä testin ja tiputella eri tiheyksisiä kappaleita tietyissä olosuhteissa ja jos tiili huoneessani lentäisikin ylöspäin, se kumoaisi, falsifioisi, maan vetovoimateorian. Koska tiili ei koskaan nouse, kertoo siitä että teoria on uskottava. Mutta jo seuraava tiili kaiken muuttaa voi. Kenties useimmiten teorianmäärittelystä puhuttaessa nykyään törmätään käsitteeseen fallibilismi. (Osa on jopa sitä mieltä että tämä on kaikki mitä tarvitsee tietää. Toki tämä käsite on erittäin näppärä ja sen arvoa ei voi aliarvioida, mutta tämä ei tarkoita että siinä olisi koko totuus.) Tämä tarkoittaa sitä, että aikaisemmin tieteessä ja tieteenfilosofiassa kannatettiin näkemystä, jossa teoriat saivat tukea, ne verifioitiin. Popper osoitti että tämä näkemys oli hataralla pohjalla, koska teoria perustuu aina induktioon, jossa siis yleistetään yleisiä sääntöjä yksittäistapauksista. Tämä taas toi esiin vanhan kunnon "induktion ongelman", joka on tärkeä osa David Humen elämäntyötä. Popper osoitti että universaalilakeja ei voida rajata rajallisesta määrästä havaintoja luotettavasti. Hän määrittikin teorian uusiksi, ei joksikin joka todistetaan, vaan joksikin joka saa tukea havainnoista korroboroituu. Hänen määritelmänsä teorialle oli seuraava: "universal statements ... nets cast to catch what we call ‘the world’: to rationalize, to explain, and to master it." Eli Popperille(kin) teoriat selittivät tapahtumia suorittamalla deduktion jostain universaalista yleistyssäännöstä ja lähtötilanteesta, jotka kuvataan kun tapahtumaa seurataan, vaikka suhtautumistapa näihin olikin aika radikaali.

Tämä fallibilismia eli falsifikationismia kritisoitiin ja muutettiin eteenpäin. Keskeisin haasteista oli Duhemin-Quinen teesi, jossa osoitettiin että tieteentekijä voi muuttaa mitä vain, jotta saa tilanteen sopimaan, eikä ole tietoa siitä mitä pitäisi muuttaa. Esimerkiksi jos hypoteesi johtuu alkutilasta, voidaan alkutilan arvoista olettaa virhemittaus, jolloin väärä tulos johtuukin siitä että hypoteesinmuodostuksessa ennuste on rakennettu eri tilasta kuin mitä on testattu.

Imre Lakatos taas johti teorioiden näkemystä eri suuntaan. Hänelle että teoriat -ja tätä kautta tiedekin- koostuu lopupeleistä tutkimusohjelmista. Tämä taas tarkoittaa sitä, että tieteellinen teoria on jokin ydinteoria tai tutkimushypoteesi tai sen joukko, johon liittyviä ilmiöitä tutkitaan tarkasti ja eksaktisti. Tätä ydintä suojellaan, se toimii tutkimuksen lähteenä. Lakatos siis korosti sitä, että jos ei ole tutkimusta, ei ole tiedettä. "Publish or perish" , kuten jotkut asian julmasti sanovat. Lakatosin näkemys erosi yllättävän paljon Duhemin ja Quinen näkemyksistä, koska siinä missä heidän näkemyksissän koko tiedeverkko on käsittelyssä, ja vaikka siinä on vahvempia kohtia, ydinteorioita, nekin ovat kritiikin alla, Lakatoksella on jokin ydin, joka on suojattuna ja siihen kohdistuva kritiikki käännetään aina siten että se ei tuhoudu. Päättämällä esimerkiksi teorian reunaehdot ja toiminta -alueen uusiksi. Ja että itse asiassa kaikilla teorioilla on näitä suojattuja ytimiä. Lakatoksen näkemyksessä tutkimusohjelma lakkaa olemasta, ja teoria katoaa tieteestä, jos se ei tuota tehokkaasti tutkimusta. Lakatoksen mukaan tutkimusohjelma voi olla staattinen tai progressiivinen. Jos se on staattinen, sen tutkimusalueet eivät laajene, tai ne peräti kutistuvat. Progressiivinen tutkimus taas kertoo aktiivisesta tutkimusohjelmasta. Eli jos luonnosta löytyykin uudenlaisia ilmiöitä, joiden tutkimiseen ohjelmaa voidaan jotenkin käyttää, se on kehittyvää.

Teorioihin tarjottiin myös toisenlaista lähestymistapaa. Niiden analyyttisen lähestymisen lisäksi niitä voidaan tarkastella sosiaalisina ilmiöinä, jotka tapahtuvat tiedeyhteisössä.

Thomas Kuhn kehitti historiallisen tutkimuksensa kautta sen, "mitä tiede on käytännössä". Hän oli siis tieteelle kuin ornitologi linnuille. Hän tutki sitä miten tieteessä näkemykset vaihtuivat. Tuloksena ei siksi suinkaan ollut teoreettinen malli, joka kertoisi siitä minkälainen teorian rakenne on, tai että millä lailla selittäminen toimii. Se ei edes kertonut sitä, millaista tieteen tulisi olla. Se vain kertoi, että käytännössä tiedemaailma on historiassa toiminut noin. Tulokset olivat erikoisia, koska niissä havaittiin että on tietynlaisia paradigmoja, joista tiedemaailma pitää kiinni kunnes ne korvataan toisilla selitysmalleilla. Siksi tieteessä tapahtuu eräänlaisia "vallankumouksia". Vallankumoukset eivät vieläpä suinkaan tapahdu siten että erimieliset vakuutetaan näkemyksen paremmuudesta, vaan sillä että vanhan näkemyksen edustajat eivät saa seuraajia seuraavan sukupolven tieteilijöistä: Vaihdos on tästä huolimatta kuitenkin usein yllättävän nopea, eikä vähittäinen. Ja niinä aikoina kun teoriassa ei ole vallanvaihtoa, tiede tutkii käytännössä vain "parhaalla sen omistamalla selitysmallilla", joka tietysti on se, mitä useimmat kannattavat. "Science is what scientist's do when they say they are doing science." Kuhnin näkemyksistä on tehty myös ylitulkintoja, joiden mukaan teoriat ovat kokonaisia maailmankuvia, jotka vaihtuvat. Ja kiistan aikana on voimakas incommensurability, yhteismitattomuudesta johtuva yhensovittamattomuus ja vertailtavuuden puute. Eli tilanne jossa eri termit ja selitysmetodit eivät ole vertailukelpoisia ja keskustelu niiden välillä on mahdotonta. Tämä näkemys ei kuitenkaan enää vastaa historiantutkimuksen esitystä, sillä siirryttäessä Newtonista Einsteiniin tulokset olivat hyvinkin vertailukelpoisia, Einsteinin teoriahan sai suosiota juuri siksi että Newtonin näkemys kitistyi sen yksityiskohdaksi. Lisäksi esimerkiksi Ernest Nagel taas korosti teorioiden redusoitavuutta, sitä että se on selitettävissä fysiikan laajennuksena, tai "näkökulmana siihen". Eli että teoria lähestyy ongelmaa tavalla, joka voitaisiin periaatteessa johtaa lopulta fysikaaliseksi kuvaukseksi. Tällöin tieteillä olisi yksi kenttä, jonka kautta se selittäisi. Tieteiden välillä ei siksi ollut esteitä, ja oppialaerot olivat vain näennäisiä. Kaikki tekivät samaa tiedettä, ainoastaan eri näkökulmista.

Sosiologiassa asiaa tietysti lähestytään hieman eri tasolta. Esimerkiksi Bruno Latour kannattaa konstruktivismiä, jonka mukaan tieteelliset teiroat on rakennettu sosiaalisin ja poliittisin syin puolustamaan tieteen status quoa. Tässä näkemyksessä ei niinkään tutkita sitä minkälaisia selitysmalleja selittämisessä voidaan käyttää, vaan ne noudattavat Michel Foucaultin, Jacques Derridan ja muiden mannermaisten filosofien mallia, jossa teorioita käsitellään sosiaalisina ilmiöinä ja ideologioina. Niissä teorian sisältö on merkittävää vain sitä kautta että sen avulla voidaan tunnistaa missä tämä ideologia on esillä. (Voidaan siksi sanoa että jos tieteentekijöitä kiinnostaa se, miten saataisiin aikaan hyvää limsaa, mannermaisessa filosofiassa kiinnostaa se, miten voidaan tunnistaa että pullossa on Coca -Colaa.) Tämä ei siksi oikeastaan tarjoa mitään kriteeristöä sille, mikä on "bullshittiä", epäpätevää, väärää. Jos tästä voitaisiin johonkin vetää johtopäätös, niin siihen että tiede on käsiäänestyskysymys. Ja jos mannermaiset filosofit itse eivät saa suosiota, ei heidän kannattaisi viitata mihinkään valtakysymykseen, koska siitähän heidän omassa pyrkimyksissäänkin on heidän mukaansa kysymys. (He ikään kuin yrittävät korvata Coca-Colan Pepsi maxilla sanomalla että Coca Cola on vain yhtiö, joka tarkoittaa sitä että heitä ei pohjimmiltaan kiinnosta limsan maku vaan hyvä tuotto ja kassavirta, huomaamatta että myös Pepsi on kaupallinen yritys.)

Kenties erikoisin, ja sekä analyyttisen että mannermaisen ajattelun elementtejä sisältävä, eikä ihan kumpaankaan soveltuva, on Paul Feyerabendin ehdottoma äärimmäinen metodologinen anarkismi, relativismi, joka sallii tieteilijöitä lähtemään mistä tahansa teorianmuodostuksesta ja teorisointitavasta. Vaikka astrologiasta ja käsistäennustamisesta. Hän kuitenkin keskittyi etenkin tieteenteon sosiaaliseen ja poliittiseen puoleen, eikä selitysvoiman tavoitteluun. Toisaalta hänenkään mallinsa ei tarkoittanut irrationalismia, koska hänen esityksensä korosti sitä, että hypoteesinmuodostus voi tulla vaikka pilvessä. Hypoteesit voitiin myös testata millä tahansa metodilla läpi, kunhan tätä mallia noudatettiin. Hän siis vain esitti, ettei voida esittää mitään yhtä, tiettyä johdonmukaista säännöstöä, jota olisi pakko noudattaa tieteeteossa. Hänestä tälläinen monistinen, eli "yhden oikean selitysmallin" johdonmukaisen seuraamisen vaatimus voi tukahduttaa tieteen kehityksen, koska jos jo hyväksytyn tieteen kanssa ristiriitaiset teoriat on hylättävä, mitään aidosti uutta ei voi esittää. Hän ehdottikin että astrologia ja epätieteet olisi asetettava tieteen kanssa samanarvoisiksi keskustelukumppaneiksi, koska ei voida sanoa kumpi olisi parempi menetelmä. Tietenkin pseudotieteilijät ovat olleet tästä innoissaan. Tosin heiltä on tainnut jäädä huomamatta se, että yksi, tietty on eri asia kuin ei mitään. Sillä jos tämä kohta unohdetaan, Feyerabend olisi sortunut irrationalismiin, jossa mistään ei voida missään olosuhteissa tai missään kontekstissa tai missään kalkyylissä sanoa mitään.