Samoja sanoja, eri sanoja

En ole hirveän usein vaikuttunut Derridasta. Joskus tapahtuu kuitenkin poikkeuksia. Tuorein tämänlainen tapaus liittyy hänen différance -käsitteeseensä. Se käsittelee erilaisuutta. Sitä on kenties helpoin ymmärtää samanlaisuuden kautta. Samanlaisuus on perimmiltään toistoa. Mutta ongelmaksi tulee se, että toistamisesta huolimatta identtisyys jää usein saavuttamatta. Kielestä itse asiassa muotoutuu erojen synnyttäjä. Konteksti määrittelee termin sisältöä ja konteksti sitoo termiin merkityksiä. Käsitteet, etenkin niiden konnotaatiot, elävät. Kielestä syntyy vastakohtien kokoelma, jossa trendinä on se, että termien väliset erot korostuvat.

Tästä on hyvä hypätä synonymeihin. Koulussa opetetaan, että synonyymi tarkoittaa sitä että sanalla on sama merkitys. Denotaatioissa ei siis ole eroja, ja sanat voidaan vaihtaa toisikseen. Itse asiasas äidinkielessä usein kannustetaan siihen, että termejä käytettäisiin elävästi ja runsaasti. Eli ei jumitettaisi vakiosanoihin. Todellisuus on tätä harmaasävyisempi.

Kuulin Kata Saastamoisen gradusta. Gradu oli tehty assosiatiivisista eroista synonymiassa. Hänen päähuomionaan oli, että absoluuttiset synonyymit ovat äärimmäisen harvinaisia. Eli synonymisilläkin sanoilla on käytännössä aina eroa. Jos eroa ei ole denotaatioissa, niin konnotaatioissa ; Merkitys voi olla pinnallisesti sama, mutta niillä on tyylillinen ero. ~Esimerkiksi iso-suuri ; Iso on konnotaatioiltaan arkisempi ja viittaa konkreettisuuteen (tai vanhuuteen). Toiminta-alue on rajatumpi. Suuri on hienostuneempi ja abstraktimpi ja sillä on hyvin laaja sallittu sovellusala. Saastamoinen itse kertoi asiaa netissä seuraavalla tavalla "Napoleon oli suurmies, muttei järin iso."

Näin pelkkänä retorisena keinona esiintyvä kieleneloisuusvaatimus on itse asiassa hyvin ovelasti piilotettu viestin sisältöä koskeva vaatimus. ; Synonyymiin vaihtaminen voi muuttaa konnoataatioita ja täten viestiin vaaditaan vääristymää, pohjimmiltaan samaksi väittäminen on tässä yhteydessä ekvivokaatio -päättelyvirheeseen pakottamista. Toki tässä äidinkielen opettajan puolella on se, että monet tekevät juuri kuten itsekin teen. Eli käytän kieltä huolimattomasti ja toistossa ei ole kysymys käsitteellisestä koherenssista vaan siitä että se sana on mielessä. Ei ole mietitty onko juuri se se paras sana välittämään sen viestin.

Kuka "myrkytti" "neekerin"?

Lauri Järvilehto kirjoitti siitä miten sanojen sisällöt elävät. "Sanat eivät ole fiksattuja otuksia, jotka talletetaan pään sisällä olevaan virtuaaliseen sanakirjaan. Merkitykset sen sijaan syntyvät ja kasvavat sen mukaan miten sanoja käytetään." ... "Sanat syntyvät assosiaatioiden kautta. Kun luet kirjan vaikkapa eukaryooteista, saa omituinen sana uudenlaisen merkityksen, jota kirjan sisältö syventää. Ja kun käytät sanaa eri yhteyksissä, se herättää muistoja ja tuo mieleen monenlaisia oivalluksia" Järvilehto viittaa Jari Sarasvuohon ja siihen miten sanoja "myrkytetään" ; Esimerkiksi menestys on hyvä asia, jonka konnotaatiot ovat vääristyneet ja menestyminen nähdään itsekeskeisyydeksi. Ja nämä konnotaatiot estävät menestymisen ymmärtämisen. "Sarasvuon mukaan ‘menesyminen’ on saastunut sana; se liitetään nykyisin itsekeskeiseen oman edun tavoitteluun. Vaikka se voisi tarkoittaa hienojen juttujen tavoittelua ja tavoitteissaan onnistumista."

Sanojen sisältö on vaikea kysymys. Etenkin konnotaatiot, eli sanan merkityssisällöt, tuppaavat määrittymään hyvinkin sosiaalisesti. ; Itse asiassa kun kuulemme ensimmäisen kerran jonkin käsitteen otamme vihjeitä sanan käyttökontekstista. Tämä sisältää paitsi denotaation, sanan virallisen määritteen, myös siihen liittyviä konteksteja. Muiden käyttämänä sama termi opettaa lisää tästä kontekstista. Siksi uustermistämiset tuottavat usein ongelmia. Kun homoseksuaalit ottivat "gay" -sanan käyttöön, ideana oli irtautua vanhoista merkityksistä. Mutta kyllä ne ovat mukana seuranneet. Asenteet eivät ole muuttuneet. "gay" -sana on värittynyt herjaavaksi.

Olen melko huvittunut siitä miten liberaalissa kulttuurissa kiinnitetään valtavasti huomiota siihen että tiettyjä sanamuotoja kielletään ja toisia suositaan. Kieli kuitenkin pohjimmiltaan elää omaa elämäänsä. ; Esimerkiksi Toffler otti esiin sen, miten tämänlainen sanojen merkitysten pikamuuttuminen tehtiin 1960 -luvulla ; Kun tarkastellaan tummaihoisia, oli niin että vuosikaudet tummaihoiset amerikkalaiset pitivät "musta" -sanan käyttäjiä rasisteina. Liberaaliset valkoiset opettivat velvollisuudentuntoisesti lapsensa käyttämään sanaa "neekeri". Itse asiassa vieläpä kirjoittamaan sen "Negro" -sanan suurella alkukirjaimella jotta se olisi kohteliasta. Mutta sitten sattui niin että sopivaan poliittiseen saumaan livahti terminkäyttöön uusi konteksti. Stokely Carmichael lausui kesäkuussa 1966 mustan vallan periaatteet. Ja kuin salamaniskusta sanasta "musta" tuli mustien ja liberaalien valkoisten termi, jota lausuttiin ylpeydellä. Jonkin aikaa ilmoilla oli hämmennystä ; Moni liberaali eli epävarmuudessa kun ei tiennyt oliko kohteliasta puhua "neekereistä" vai "mustista". Meni muutama kuukausi ja "musta" oli hyvä sana ja "Negro" oli rasistinen termi.

Suomessakin on tietysti osallistuttu globaaliin keskusteluun. Ja siksi myös sanojen sisällöt kotimaassamme kiertävät. Kun aloitin kouluni meillä oli koulussa vielä "N niin kuin Neekeri" -opetustaulu. Muutama vuosi ja asia oli naurunalainen asia, jokin joka oli jotenkin noloa. Eli Suomessa "neekeri" -termi alkoi olla loukkaava vasta joskus 90 luvulla. Toki "neekeri" -termin käyttöä puolustetaan yhä monissa piireissä. Moni on tottunut sanaan eikä näe siinä sen negatiivisia konnotaatioita. Tosin tämä vihjaa siitä että heidän sisäsiittoinen kielipelinsä on irtautumassa yleisetä kulttuurista. Neekeri -termin loukkaavuutta voi toki tarkastella objektiivisesti vaikkapa miettimällä sitä että milloin termi katosi kirjakielestä tai opetusmateriaalista. Tämänlaiset virtaukset kun kertovat vahvasti sanan yleisestä tilasta. Ja lisäksi näitä voi tutkimusmielessä jäljittääkin. Aapiset ja tietosanakirjat kun hakevat neutraalit merkitykset. Tästä on taatusti se parisenkymmentä vuotta.

Tässä kohden moni "neekeri" -sanaa puolustava konservatiivi/perussuomalaishenkinen selittää että termi on liberaalin polittista peliä johon konservatiivi ei saisi mennä mukaan. Tässä kohden asia on kuitenkin ymmärretty vain puoliksi. Konnotaatiot sisältävät todellakin politiikkaa. Termien konnotaatiot sisätlävät politiikkaa. Ja juuri sen vuoksi esimerkiksi "Gay" -sana on elänyt omaa elämäänsä eikä se ole säilyttänyt positiivisia konnotaatioitaan joiden vuoksi se muutos tehtiin. Kieli ei ole mitään pysyvää ja ikuista. Siksi konservatiivi ei voi kaivaa termille oikeaa sisältöä etymologiaa penkomalla - vaikka monesti näyttääkin siltä että konservatiivi pitää sanan alkuperäistä merkitystä lukkoonlyötynä ja kaikkea muuta vääristelynä. Termit muuttuvat kontekstinsa mukaan ja konteksti on yleensä ottaen useinkin jollain tavalla poliittinen. Mutta se ei tarkoita sitä että termi jäisi muuttumatta poliittisin syin. Sillä kieli on sosiaalista. Ja poliittisuus on yksi vahvimmista puolista siitä sosiaalisuudesta joka muotoilee kieltä.

Tässä kohden yksilö usein saattaa korostaa sitä mitä hän tarkoittaa, mutta käsittääkseni jotta voi tulla mitenkään ymmärretyksi on se, että on alistuttava jonkinlaisen kielipelin alle. Wittgenstein muistuttaa siitä että merkitys on jaettava sisältö. Jos minä keksin päässäni kirjainyhdistelmiä ja määritelmiä enkä tee näistä jaettuja sisältöjä, en voi valittaa jos muut eivät ymmärrä mitä tarkoitan. "Abrek disikala monto koro sin a la mare" muuttuu hölynpölysekoilusta järkeväksi vasta jos sen muuntaa ja kääntää osaksi tunnettua kielipeliä. Jos valittaa että toinen ei ymmärrä, ei voi valitellen esiintyä väärinymmärrettynä markan primadonnana jos korostaa yksilöllisyyttään kielenkäyttäjänä. Kielipeli on jaettu ja jos ei tule ymmärretyksi, ei voi valittaa siitä että yksilöllisyyttä ei ymmärretä. Jos käyttää "neekeri" -sanaa eikä kaikista "perussuomalaisten" nurinoista huolimatta tajua että sanan käyttäminen johtaa väärinymmärryksiin ja puolustelupakkoihin, niin ei pidä itkeä. Ei tässä voi sanoa muuta kuin että "Opettele suomea".
1: Jos poliittisen puolueen henkenä on yhtenäiskulttuuri jossa korostetaan että maan tapa on maan tapa ja islamilaiset eivät ole maan tapa, joten muuttukoot tai maasta pois, niin on irvokasta leikkiä tässä jotain antiteesiä muulle politiikalleen.

Yleensä ottaen "neekeri" -sanaa tosin näytetään puolustettavaksi mielenkiintoisessa kontekstissa. Johon on karkeasti ottaen kaksi vaihtoehtoa:
1: Tilanne jossa "neekeri" -sanaa halutaan käyttää juuri sen negatiivisten konnotaatioiden vuoksi. Mutta tätä ei haluta ikään kuin myöntää joten korostetaan sitä että ei tarkoiteta mitä tarkoitetaan. Tämä on sitä että ymmärretään yleinen kielipeli ja sitä vastaan kapinoidaan muista syistä kuin kielellisistä syistä. "Neekeri" -sana tarjoaa mahdollisuuden olla rasisti ja levittää rasistisia ideoita ilman että joutuu identifioitumaan julkisesti rasistiksi.
2: Tai sitten kyseessä on jonkinlainen kansantautimainen tiettyyn alkulttuuriin jämähtänyt epidemia jossa leikitään markan primadonnaa yhdessä. Mistä päädytään kyllä miettimään sitä että keiden konnotaatiot ratkaisevat sanan "oikean" merkityksen.

Itse korostan sitä että kohteliaisuussyistä pitää käyttää sanoja joista tulee vähiten ongelmia. Kysymys on käytännöllinen. Ja se perustuu siihen että tosiasiassa kieli on yhteinen ja massojen vallan ylläpitämä kokonaisuus joka murskaa yksilön alleen ilman mitään mahdollisuutta puolustautua. Kieli ei ole yhdenkään auktoriteetin käsissä, ja kieli elää ikään kuin "lynkkauskulttuurissa" jossa merkityksillä käydään "piknikkiä". Koska neekeri -sanasta tulee aivan selvää skismaa ja "väärinkäsittämistä" - joko heittomerkeillä tai ilman - niin sitä ei pidä käyttämän ellei halua skismaa herättää. Skisman synty on tiedostettu koska sanan käyttöoikeudesta whinetetään niinkin runsaasti kuin tehdään. Joten oikein mitään kiertoteitä "N -sanan" oikeutettuun käyttöön julkisessa yleisessä keskustelussa ei ole

Onkin mielenkiintoista että tällä hetkellä neutraali "afro-amerikkalainen" voi kerätä negatiivisia konnotaatiooita ja muuttua epäkorrekteiksi. Tai sitten ne pysyvät neutraaleina kun rasistisissa yhteyksissä suositaan "Neekeri" -sanaa joko siksi että rasisti ei tunnusta rasismiaan tai koska kriittistä puolta harjoittava käyttää "Neekeri" -sanaa myöntämättä sen negatiivisia puolia. Asia on ymmärretty. Toisin kuin esimerkiksi Ranskassa, jossa kieliasioita määritellään melko autoritaarisesti. Suomessa ei yksinkertaisesti ole mitään oikeakielisyyttä määräävää ja tämän käyttöä vahtivaa erillistä tahoa, joka määrittelisi luvalliset uustermit tai julistaisi sanoja pannaan. "Suomen kielen lautakunta" on olemassa, mutta se antaa määräyksiä ja määritelmiä lievempiä suosituksia. Suosituksia voidaan sitten viedä vaikkapa "Kielitoimiston sanakirjaan", missä on vuonna 2000 sanan "neekeri" kohdalla muutos. Tätä aiempi merkintä sanalle oli "joidenkin mielestä halv.". Tämän vuoden kohdalla termi muutettiin astetta tiukempaan muotoon "us. halv." (usein halventava).

Mutta tietysti se, otetaanko nämä suositukset vastaan, on tietenkin korkeammassa - tai oikeastaan matalammissa - käsissä. Kansan massat jossa mieltymykset ja poliittisetkin aktiot myllertävät ratkaisee. Eikä koko kansan kesken välttämättä vallitse yksimielisyyttä esimerkiksi siitä, onko jokin ilmaus halventava vai ei. ; Tämä muistuttaa siitä että käytäntö ja konteksti painavat paljon. - Samoin kuin asenne jolla sanoja käytetään. Vaikka "neekeri" olisi kuinka kohtelias, niin jos sitä käyttää kusipäisesti, sitä on käytetty kusipäisesti ja se on aivan sama kuin jos se olisi rasistinen. Ja siksi sanaa "tummaihoinen" voi käyttää häijysti ja rasistisesti. Eikä tässäkään ole kysymys siitä miksi lausuja väittää tarkoittavansa. Sillä häijyys tulkitaan kokonaisuudesta jhoka ei sekään enää ole sanojansa tai yksittäisen tulkitsijansa käsissä. - Kieli on jotain jonka käyttäminen vaatii harjoitusta koko ajan ; Ihminen joka ei ota opikseen siitä että muut ymmärtävät hänet väärin joutuu viettämään aikaansa siihen että häntä ei ymmärretä. Ja joutuu viettämään aikaansa siihen että selittää mitä ei tarkoita ja mitä tarkoittaa. Ja puolustelemaan ratkaisujaan joka välissä. Tämä on työlästä.

Siksi viittaankin "Kotimaisten kielten keskuksen" joka ottaa kantaa "Neekeri" -sanan käyttöön joka otti kantaa asiaan pari vuotta sitten "Nyt kuumana hehkuvassa neekeri-keskustelussa tuo vanha epätieto nostaa taas päätään. Aika tuntuu olevan otollinen radikaalillekin suvaitsemattomuudelle.  Lyödynkin on löydettävä joku, jota lyödä. Loppujen lopuksihan tämä on hyvin yksinkertainen asia: jokainen kielenkäyttäjä voi kysyä itseltään, kannattaako käyttää sellaisia sanoja, joista tietää monien loukkaantuvan ja joiden avulla pidetään yllä esimerkiksi vihaa ja rasismia ruokkivaa ilmapiiriä. Ei kannata." On toki selvää että perussuomalaiset voivat käyttää kieleen poliittista valtaa. Mutta kun sota on hävitty, eikä kieli ole ottanut ja muuttunut, ei kenties ole syytä korostaa poliittista tappiollaoloaan kärjistämällä jo hävitystä sodasta peruskysymystä. Tälläinen on jo huonoa strategiasilmääkin.

"optimismivaje"

"Count Up" -blogissa käsiteltiin esimerkiksi armoa ja ihmisen kelpaavuutta. Apuna oli erilaiset ihmiselämän anekdootit. Itse kommentoin että näistä kasvatuskertomuksista on itselleni aina jostain syystä enimmäkseen ongelmia ; "Esimerkiksi kun joku sanoo että "olen tärkeä, olen arvokas" jostain pompahtaa välittömästi kysymys että eikö tuollainen ole sitä perisyntiä halveksivaa "suruttoman elämää"? Ja jos ei, niin vihjaako se, että vain uskon kauttako voi saada onnea ja voimia lisää? Tämä mylly ei yleensä johda mihinkään hyvään."

Mielessäni on siis selkeästi jonkinlainen automaattinen kyseenalaistusmylly joka epäilee eikä perustu luottamukseen. Tämä vie tietysti voiman tarinoiden sosiaalisesta puolesta. Kuitenkin pelkän lähdekriittisyyden ja ihmiskriittisyyden voimasta ei selkeästi ole kysymys.

Nimittäin kun Markus Kajo yritti rakentaa optimistisia maailmoja, mielikuvitukseen, huomasin että minun on ihan yrittämälläkin yrittämällä mahdotonta rakentaa sellaista. Markus Kajo ehdotti lähtökohdaksi mukavia asioita.

"Yksi kiva leikki on sellainen, että rakentelee mielessään ensin unelmiensa talon ja sitten siihen ympärille niin kivan maiseman ja niin ihanan paikan kuin vain keksii.Voi esimerkiksi ajatella, että se oma talo on hirsipuinen, jossa on jänniä torneja, erkkereitä, salakäytäviä, suloisia lasikuisteja ja katetuita parvekkeita, ja sisäpihoja joilla on puutarhoja ja pikku lampia ja suihkulähteitä, ja bambit käyskentelevät ja juovat lähteestä, ja niissä kuvitelmissa ne bambit eivät esmes koskaan piere tai sonni, vaan ovat täysin runollisia & kehkeytyneitä!"

Niin minun mielikuvissa kävi vääjäämättä karusti. Kommentoinkin suoralta kädeltä kokemukseni yrittämisestä.

"Toisilla se optimismi pelaa. Itsellä on vähän sellainen synkempi mieli. Eli vaikka yrittäisi aluksi olla positiivinen niin olisi se negatiivinen siellä kuten se sinisilmäinen jääkarhu jota ei saa ajatella mutta jota ei juuri siksi voi olla ajattelematta. Niinpä kun yritin ajatella sitä esimerkin taloa, tuli mieleeni vääjäämättä "Hiiriä ja Ihmisiä" -kirja. Siinäkin kuvitellaan talo. Siinähän on se Lenny joka on periaatteessa miltei ihan hyvä mutta yksinkertaisuutensa vuoksi hankala tyyppi. Siksipä tämän kaveri pyytää häntä katsomaan kaunista maisemaa. Että siihen laitetaan pystyyn talo jossa he ovat tämän Lennyn kanssa yhdessä elävät mukavasti. Sitten Lenny katsoo ja se ase laukeaa. Tälläisiäkin voi toki miettiä, sairaalassa. Tulee ainakin vauhdikkaampaa kun on ammuskelukohtauksia ja takaa-ajoja. Ei ole tylsää, jos bambi ei voikaan piereskellä kun on ummetus. Ei voi, kunnes painetta on riittävästi ja padot aukeavat."

Kysymys on siis karummasta ajatteluprosessoinnista. Kysymys ei ole siitä minkälaiseksi todellisuuden oletan tai siitä että generoisin mielikuvituksessa vaihtoehtoisia maailmoja. Homma vain menee niin että jos asiat ovat liian hyvin, niin minun täytyy lähteä kaivamaan esille jotain muuta. Että jokin on pakko olla pielessä. "Ei tarjoa ilmaisia lountaita edes oma mielikuvitus omissa fantasioissa" -asenteella.

Mieli vaan ikään kuin automaattisesti kaivaa negatiivisia assosiaatioita. (Ja jos yrittää olla kaivamatta niitä, niin tunnetusti siinä vaiheessa vasta etsiikin.) Tässä yleissivistys auttaa kovasti. Olen ilmeisesti lukenut ja muutoin päähäni tunkenut paljon materiaalia joissa on sellaisia leimoja kuin "Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä" -kirjassa George ampuu kaveriaan, jäniksistä pitävää hoopoa jättiä, Lennietä, päähän takaapäin samalla kun käskee tämän kuvittelemaan kivaa taloa ja jäniksiä. Tätä sitten käytät ihan varmasti kun on riittävän ahdistava asetelma. Ihan varmasti keskelle vitsiä tunget sen." Ja tallettaa nämä asiat muistin perukalle, valmiiksi korvamerkittyinä niin että ihan hyppäävät esiin heti kun on vihje asiaan liittyen.

Onneksi sentään se bambin halkeaminen voidaan nähdä koomiseksi. Pessimismi ei sentään syö huumoria maailmasta. Täysin.

Enemmän kuin mahdotonta

Hyvin usein ihmiset ajattelevat että ihmisen itsekontrolli päihittää eläimellisen mielen helpostikin. Tai tarkemmin sanoen; Ideana ihmiset hyväksyvät sen aika helposti, mutta käytännössä korostetaan itsekontrollia ja järkeistämistä. Tämä näkyy äärimmäisen vahvasti siinä miten fobioista kärsiviä yritetään usein auttaa ; Kaveri sanoo että siinä ei ole mitään vaaraa tai pelättävää. Miekkailussa joku voi esimerkiksi kysyä säpsyltä ihmiseltä loukkaantuneena, että eikö toinen luota. Tämä ei kuitenkaan ole yleensä kovinkaan toimiva ratkaisu. ; Väitelause on kenties sinänsä totta, mutta pelkääjä tai säpsy tietää asian jo valmiiksi.

Daniel Kahneman kuvaa tähän liittyvää psykologiaa kirjassa "Thinking, Fast and Slow".  Hän taustoittaa ihmisten riskinarviointiin liittyviä "lajityypillisiä vaikeuksia" ja kertoo niitä kuvastavan ja heijastavan anekdootin elämästään. (Anekdootti ei ole argumentti vaan se tuo argumentin helposti ymmärrettäväksi, korrelaatiot ovat monista kuivia ja tylsiä ja vaikeita.) Hän kuvaa tässä elämäänsä jota hän vietti Israelissa. Hän työskenteli ja asui maassa vuosien 2001 ja 2004 välillä. Sinä aikana Israelissa oli 23 itsemurhapommitusta ja 236 niihin liittyvää kuolemaa. : Kahneman korostaa, että riski joutua tälläisen iskun kohteeksi oli todella pieni verrattuna auto-onnettomuuksien määrään. Liikenteessä oli 1.3 miljoonaa bussilla ajavaa yhdessä päivässä (ja terrorit olivat jaottuneet useammalle vuodelle, eivät yhdelle päivälle!) Silti ihmiset käyttäytyivät hyvinkin pelokkaasti. Busseilla ajamista yritettiin välttää. Ja siellä olevat ihmiset yrittivät katsoa vaatteissa olevia kuhmuja ja muita missä voisi olla pommi. ; Tämä ei vielä kenties olisi ongelmallista, koska marginaalisen todennäköisyyden välttäminen pienentää riskiä. Mutta tosiasiassa ihmiset tekivät tekoja jotka lisäsivät heidän onnettomuusalttiuttaan.

Itse asiassa Kahneman itse toimi juuri tällä tavalla. "I did not have much occasion to travel on buses, as I was driwing a rented car, but I was chagrined to discover that my behavior was also affected. I found that I did not like to stop next to a bus at a red light, and I drowe away more quickly than usual when the light changes. I was ashamed of myself, because of course I know better. I knew that the risk was truly negligible, and that any effect at all of my actions would assign an inordinately high "decision weight" to a minuscule probability. In fact I was more likely to be injured in a driwing accident than by stopping near a bus." Itse asiassa bussien tarkkailu ja nopea valoista lähteminen voidaan nähdä turvallisuusriskinä, kun ympäristön tarkkailu keskittyy marginaaliseen riskiin ja tätä kautta torjuu muuta havainnointia vähemmäksi. Ja samassa yhteydessä valoista lähdetään pikaisemmin. Tämä lisää auto-onnettomuusriskiä.

Kahneman kuvaa, että tilanne ei silti muuttunut tiedostamisella ; Kahneman korostaa että intuitiivinen ja automaattinen aivojen pikaheuristiikka (system 1) on vahva ja järkevä aikaa vievä mutta laadukkaampi aivojen tiedonhakulaitos (system2) ei voi vain ohittaa sitä. "The emotional arousal is associative, automatic, and uncontrolled, and it produces an impulse for protective action. System 2 may "know" that the propability is low, but this knowledge does not eliminate the self-generated discomfort and the wish to avoid it. System 1 cannot be turned off." Tässä kohden terrorismin pelko perustuu samantapaiseen ajatteluprosessiin kuin lottovoitosta haaveilu; "Buying a ticket is immediatelly rewarded by pleasant fantasies, just as avoiding a bus was immediatelly rewarded by relief from fear. In both cases, the actual probability is inconsequential; only possibility matters."

Tästä voidaankin sitten hypähtää Pascalin vaa-an kautta teologian puolelle. Pascalhan korostaa argumentissaan juuri sitä että vaikka Jumalan olemassaolo olisi kuinka epätodennäköistä, uskominen olisi kannattavaa. Pascal tosin oli siinä määrin fiksumpi kuin Kahneman, että hän perusti laskelmansa voiton odotusarvoon. Mielenkiintoista tässä argumentissa on se, että se ei itse asiassa ole Jumalatodistus vaan varmisteluargumentti joka perustuu voiton mahdollisuuteen ei sen todennäköisyyteen. ; Luultavasti uskontoon liittyykin ainakin pieneltä osaltaan samantapainen ajattelu mikä Pascalilla oli mielessään. (Joskin Pascal itse ei ollut niitä jotka olisivat tämänlaisia argumentteja pitäneet vakuuttavina ; Hän yritti enemmänkin lähestyä maallistuneita sen ajan herrasmiehiä ajattelutavalla joka oli heille tuttu.)

Ja omalla kohdallani olen huomannut, että uskovaisten kanssa olemisessa on samantapainen ongelma kuin Kahnemanilla bussien kanssa ; Koska minulla on muutaman uskovan yksilön ja tahon kanssa ollut varsin dramaattisia vaikeuksia, on tästä tullut mahdollisuusskenaario mielessäni. Tiedän järjen tasolla, että uskovaisia on monenlaisia ja että heistä valtaosan kanssa ei ole riskiä. Mutta silti jokainen on varmistettava etukäteen. Olen siis hieman kuten Israelilaiset bussilla-ajelijat jotka ajattelivat kanssamatkustajistaan vain sitä, että onko heillä pommeja takkiensa alla. Tälläinen kyräily ei tietysti ole hyväksi sosiaalisille suhteille ja tyypillisin seuraus tästä kyräilystä onkin sosiaaliset ongelmat. Jotka taas vahvistavat vahvistusharhan kautta sitä että uskovaisten kanssa on odotettavissa ongelmia.

Hupaisinta tässä on tosiaan se, että aivan oikeasti minä tiedän että asia on näin. Systeemi 2 on varsin perillä. I know better. Se ei vain käytännössä vaikuta käytökseeni juurikaan koska en saa sammutettua Systeemi 1:tä. Siksi olenkin tavallisesti aina niiden "vakiouskisten" kanssa. Niiden jotka ovat jo kestäneet ja tottuneet tapoihini. Tavallaan yritänkin lisätä tätä puolta elämässäni - ja se johtaa siihen että hankkiudun puolitietoisesti vaikeuksiin. (Yritän siedätyshoitaa ongelmaani, kasvattaa itseäni siitä ulos.) Yritän toki hallita systeemi 2:sellani systeemi 1:sen minuun syöttämiä impulsseja, ja itse asiassa onnistun tässä yllättävän usein vähintään kohtuullisesti.  Eli yritän siedätyshoitaa ajatustapaani. Ja ajaudun siksi tilanteisiin joissa on "ruutitynnyrin henkeä". Se ei räjähdä jos ei ole kipinöitä. Mutta tämä vaatii taatusti kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta. Sillä jos uskovainen toimii yhtään (siis yhtään) väärin ja alkaa vaikkapa tungettelemaan, tilanne saattaa eskaloitua yllättävälläkin tasolla. (Ja se taas vaikuttaa vahvistusharhan kautta oletukseeni uskovaisista.) Siksi minulta fiksuinta voisi olla tilanteiden välttely. Mutta minä en tunnetusti välttele ongelmia ja pelkoja. Olen pelkuri, mutta en enää oikeastaan edes tunne paon mahdollisuutta. (Minä ajan autolla bussia päin varuiksi, jotta siellä kenties oleva terroristi kompastuu ja pommiattentaatti epäonnistuu. Mitä rohkeutta!)

Kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että minulla on hyvinkin tarkasti jakautunut suhde uskontoon. En pelkää Jumalaa tai uskontoa, vaan uskovaisia ihmisiä. Onglemia ei tule jos keskustelu on asiassa, ja perustuu argumenttikikkailuun sen sijaan että yritettäisiin lähestyä emotionaalisin tai sosiaalisin keinoin. Se, minkä uskova kenties tarkoittaa tunnelman keventäjäksi on sama kuin menisi piirroselokuvahärän eteen punainen nenäliina perstaskusta heiluen. (Oikeat härät eivät punaiseta väristä intoudu. Siksi piirroshahmo. Niillä on oma logiikkansa.) Toisin sanoen minut saa kenties kristityksi tai uskovaksi, mutta käytännössä ei minkään seurakunnan jäseneksi. Vihastuminen kertoo kognitiivisesta dissonanssista, joka vallitsevalla temperamentillani laukeaa aggressiona eikä pakona. Mutta tämä ei kerro juuri mitään suhteestani uskoon, vaan sitäkin enemmän suhteestani uskovaisiin ihmisiin. ~ Tämän seurauksena olen parempi abstraktimpana uskontobloggerina kuin kommentteihin vastaajana tai henkilökohtaisemmassa uskontokeskustelussa.

Mielle -yhtymän standardit

Töissä haimme erääseen tutkimukseen ihmisiä joiden olennaisin piirre oli "tietty sanavalmius", lähinnä se että ei juutu junnaamaan vaan osaa reagoida kohtuu nopeasti. Ideana ei ollut että olisivat sanavalmiita siinä mielessä että olisivat erityisen mielikuvituksekkaita. Sanominen sanomisen vuoksi riitti.

Tämänlaisen testaaminen onnistuu vaikka siten että käsketään ihmisen sanomaan nopeasti viisi mielleyhtymää sanasta "vihreä". Ihminen sitten vastaa. Ja jos hän ei ole sanavalmis, hänellä menee tämän kanssa aikaa. Ja jos haluaa leikkiä itseään luovempaa eikä sano heti mitä mieleen tulee vaan yrittää väkisin keksiä ovelampia, niin heti paljastuu tämä kun on hitaampi hänkin. Vastaamisessa siis nopeus oli se mitä tarkistettiin. (Harva ajattelee että kysymisen olennainen asia on olla epäoleellinen kysymys ja että se olisi silti olennainen kysymys. Ei tässä ole tavalliselle ihmiselle järkeä, mutta toista on jos on tiedemies tai huumetaiteilija.)

Itsekin mietin että miten vastaisin. Huomasin että minulla on vain standardi, mutta ei tasoa.

Esimerkiksi ensimmäisenä minulle tuli mieleen sana "omena". Se on hyvin yleinen assosiaatio vihreään. Ei tullut vihreä -sanasta ensimmäisenä mieleen sana "Irlanti" tai "Libyan suuren sosialistisen kansan arabijamahiriyan lippu". Saati että mieleen olisi tullut vaikkapa sellaista jokapäiväistä arkista käyttöesinettä kuin "kannabis". (Ei siis ole luovan taiteilijan mielikuvitus minulla, vaan tylsän byrokraatin kaavamainen mieli vailla kykyä irtiottoihin, kykenen vain oravanpyörässä ja aamuruuhkissa asuntolainaa miettimään tälläisellä mielellä.) Omena -mielleyhtymä oli itse asiassa niin vahva että minun oli lähes mahdotonta keksiä mitään muuta vihreää ja jouduin antamaan kakkosvastaukseksi standardini "Poika pelaamassa nintendoa", joka on vakiintunut tapani vastata mielleyhtymätehtäviin silloin kun mieleeni ei oikeasti tule mitään vaan minun täytyy ostaa itselleni aikaa. Tämä mielleyhtymä on hyvä koska se järkyttää vastaanottajaa ja se ei käytännössä koskaan ole se mitä tolkullinen ihminen saa näistä assosiaatiotehtivistä mieleensä.

Muut vihreä -sanat eivät ole oleellisia. Sen sijaan oleellista on se, että jos sanana olisi ollut punainen, olisi mieleni siltikin tullut sana "omena". Tämä on tavallista ja monesta omena on aivan hyvä vastaus punaiseen.

Erikoista tässä on se, että helposti sitä ajatellaan että tälläisissä sana-assosiaatioissa mielessä ikään kuin olisi jonkinlainen kirjasto käsitteistä. Että on käsite siltä miltä omena näyttää. Oleelliset piirteet ovat kriteeriattribuutteja ja muut ovat vain attribuutteja. Esimerkiksi koirassa järkevä käsite on haukkuminen koska koirat haukkuvat, toisin kuin kissat. Ja hyvin useat koirat haukkuvat. Omenan kohdalla punainen ja vihreä ei kuitenkaan ole vahva kriteeriattribuutti vaan joku heikompi ominaisuus. (Toisin kuin kannabiksella tai "Libyan suuren sosialistisen kansan arabijamahiriyan lipulla".) Se on vähän kuin sanoisi että pörröhäntäisyydestä tulisi mieleen koira koska osalla koirista on pörröinen häntä toisin kuin useilla roduista taas ei ole. (Pörröhäntäisiä oravia sen sijaan on ja se on niille osuvampi kriteeriattribuutti ja ihmisten mieliin tuleekin pörröhäntäisyydestä orava miltei aina paitsi joskus tietysti ei.)

Omenan värin kohdalla tilanne on juurikin muutoin. Ei ole punainen tai vihreä niiden kriteeriattribuutti. Värin kohdalla omena on vähän kuin luonnon liikennevalot (paitsi että ne eivät ohjaa liikennettä.) Punainen omena on siksi aivan yhtä hyvä vastaus kuin viittaisi punaiseen kahvinkeittimeen. Niitä toki on, mutta silti ihmiset eivät pidä tätä kovin hyvänä ja käyttökelpoisena mielleyhtymänä. (Mielleyhtymissä ei tietysti virallisesti muka ole vääriä vastauksia mutta sikti poika pelaamassa nintendoa ei ole kenestäkään kovin laadukas vastaus. Että jotain tasoa näihinkin odotetaan.)

Lisäksi mielessä pitäisi olla jokin ihmeellinen skitsofreeninen omena joka on samanaikaisesti punainen ja vihreä jotta siihen verraten saataisiin vastineeksi se mitä saadaan. Jos mielessä on kuva omenasta ja tämän vahvin piirre tulisi mieleen, syntysi (ehkä) vihreällä tai punaisella mielikuva omenasta mutta (ehdottomasti) ei molemmilla. Ihmeellinen värisokeusomena on kuitenkin se mitä aivan normaalinäköisillä ihmisillä mielessään. (Ja niillä joilla ei ole viherpunavärisokeutta.)

Osa uskoo että tämälainen johtuukin siitä että ihmiset eivät ajattele pohjimmiltaan määritelmien vaan skeemaverkostojen kautta. Eli ei ole lukkoon lyötyä määritelmää asioille ja kohteille, vaan kohde määrittyy aina kokonaisuuden kautta. Tällöin on järkevää sanoa että "omena" sekä punaisen että vihreän mielleyhtymäksi. (Sen sijaan tässäkään ei ole järkeä sanoa että "poika pelaamassa nintendoa". Vielä tähän täytyy saada muutos!)

Yhteyksien näkemisestä, katkeamisesta ja pätkimisestä

Uusi Suomi -palvelussa on keskusteltu ymmärtämisestä. Siellä ymmärrys määritettiin esimerkiksi seuraavalla tavalla "Mitä ymmärtäminen on? Ymmärtäminen on sitä että nähdään yhteyksiä. Niin paradoksaalista kuin se onkin, nimenomaan lapsi, joka elää maagisen kaikkivoipaisuuden maailmassaan, tavallaan ymmärtää aivan kaiken. Lapsi kokee kaiken ympärillään tapahtuvan osana itseään -- kuin olisi itse aiheuttanut kaiken." Tämänlaisessa määritelmässä on tiettyä jyhkeyttä joka sopii esimerkiksi hengelliseen ajattelukonseptiin varsin mukavasti ; Onhan hengellisen ihmisen perusnäkökantana esimerkiksi se, että näkee yhteyksiä joita esimerkiksi ateisti ei näe. Karkeimmillaan tämä on siinä miten uskovainen näkee antropomorfistisen yhteyden jota pitää osoituksena että tapahtuma on ihme. Vastapuoli näkee että takana on todennäköisyyden sisäinen vaihdunta, sattuma. Näin hengellisyys olisi ymmärtäväisempää kuin se vastapuoli.

Määritelmä ei taatusti olekaan huono. On selvä että jos maailman näkee pelkästään irtofaktoina, ei nousta ymmärtämisen tasolle. Joku knoppitietovisoissa pärjäävä voi hyvinkin soveltaa tietoa. Mutta hän ei sinänsä taitoa vaativassa toimessaan edusta välttämättä oikein minkäänlaista ymmärrystä.

Kuitenkin toisaalta erilaiset salaliittoteoriat perustuvat yhteyksien ylinäkemiseen. Samoin vainoharhainen näkee toisiinsa irrallisissa tapahtumissa yhteyksiä joita hän sitten tulkitsee. Skitsofreeninen logiikka on asioita hyvinkin kärkkäästi yhdistelevää. Ohjaamattomilla assosiaatioketjuillakaan ei yksinään yleensä synny viisautta tai ymmärrystä.

Tässä on hyvä huomata, että yhteydet jotka nähdään ovat ymmärtämisessä jollain tavalla tosia tai muutoin relevantteja yhteyksiä ; Kyseessä on aina tasapainoilu. Jukka Nieminen, toki toimiensa valossa ymmärrettävästi varsin crankin maineessa oleva rajatietokirjailija, on kuvannut haasteita esoteerisen toiminnan parissa ; Hänestä ongelmana on se, että jos on liian tiukka ei välttämättä näe todellisia yhteyksiä. Ja jos on liian kevytmielinen syntyy sitten epätodellisia yhteyksiä. Vastaavaa asennetta löytyy tietysti myös Niemisen vastapoolista, skeptikoista. Heistäkin avomielisyys on hyvä, mutta vain siinä suhteessa että ei ole niin avomielinen että aivot valuvat korvista.

Siksi ymmärrys voidaankin liittää joksikin joka on hyvin läheisessä roolissa yhtäältä viisauden että toisaalta tiedon kanssa. Ymmärrys on oleellisten yhteyksien tuntemista, ja tämä auttaa viisaudessa että on oleellista kun hankimme tietoa. (Etenkin jos olemme Quinelaisia ja esitämme että perusyksikkö ei ole havainto tai teoriasta vedetty deduktio, vaan että jokaisen havainnon ja testin perusyksikkö on teoria.)

Nietzscheläisittäin ajatellen nimittäin tilanne on se, että muistissakin tärkeintä on se, että se karsii turhat tiedot (ja vasta toiseksi tärkeintä on painaa muut talteen jälkeenpäin nostettavaksi). Tieteellinen edistys teoriatasollakin on toisaalta epäoleellisten arvioiden falsifioinnin kautta tapahtuvaa. Ilman karsintaa ollaan todellakin "lapsenomaisen ajattelun" ja "maagisen ajattelun" parissa ; Onhan esimerkiksi Boyer nähnyt uskonnollisuuden mielessä olevien perusskeemojen sekoittumisena, eli jonain jossa nimenomaan on enemmän asioiden välisten yhteyksien näkemistä kuin sen vastakohdassa. Tästä lapsenomaisuudesta voidaan sitten kasvaa viisauteen. Nietzschen maailmassa tämä tietysti tuo mukanaan sekä tuskaa ja onnellisuutta. Toisin sanoen lapsen yhteyksien näkemismaailma on turvallisuutta tarjoava tila, joka tarjoaa Schopenhauerilaisen paloturvallisen kaapin. Nietzschen mukaan tämä estää mielipahaa, mutta samalla estää todellisen onnellisuuden ja latistaa elämän yksinkertaisiksi iloiksi. (Neutraalisti voidaan jakaa onnellisuus Nietzscheläiseksi kasvamisonnellisuudeksi ja Schopenhauerilaiseksi muuttumatttomuusonnellisuudeksi.)

Tästä voidaan palata alkuperäiseen Uuden Suomen kirjoitukseen ja käyttää tässä kohden lapsivertausta. " perusturvallisuutta tarvitseva lapsi joutuukin -- vaikka vain tilapäisesti -- eroamaan vanhemmistaan, aiheuttaa pahan olon, eroahdistuksen, joka on pahinta ahdistusta jota ihminen voi kokea. Tässä tilanteessa lapsi myös kehittää ensimmäiset vaikutuskeinot -- esimerkiksi tietoisen itkun -- jolla hän yrittää estää yksin turvattomaksi jäämisen." Sitä se on muillekin. Tuntuu että suuri osa uskontokeskustleusta on sitä että uskovainen sysää ateistin harteille ajatuksen eroahdistuksesta. Heille ateisti on joku joka kärsii eroahdistusta Jumalaan. He kertovat tässä kenties enemmän "omasta lähtökitkastaan", ahdistus voi todella liittyä itse ymmärryksen kasvuprosessin käynnistymiseen. Mutta toisaalta ateistien silminnähtävä eroahdistuksen puuttuminen - he eivät yleensä ollenkaan halua takaisin uskonnon pariin koska kokevat että se on ahdistavaa- vihjaa että heissäkään ei tapahdu ymmärrystymistä; He eivät tässä kohden siis karsi enempää epäoleellisia yhteyksiä. Näin on selvää että kukaan ei kasva kyseisessä keskustelussa.

---

Kirjoittajaa maailma vituttaisi, jos se kaikki ei olisi samalla jotenkin niin huvittavaa. Ärsyttäisi jos ei olisi niin riemastuttavaa.

Aivomyrskyn taltuttajat - miten skeptismi on hyväksi luovuudelle

On tavallista että luovuus nähdään nimenomaan irrationaalisena prosessina ; Näin esimerkiksi sosiaalinen vapaa ja kritiikitön ideoiden ilmaa heittely, "brainstorming", nähdään mukavana, pehmeänä, ihmisille miellyttävänä, hauskana, innostavana, inspiroivana ja ennen kaikkea luovuutta edistävänä keinona. Skeptismi taas nähdään näköalattomana, kovana, kylmänä, ilkeänä ja robottimaisena jossa ei luovuutta ole tippaakaan, vaan kritiikkiä, moitetta ja vastustusta.

Itse asiassa niin moni on tätä mieltä että moni työpaikka pitää kokouksia jonain jossa voidaan myös "brainstormata" ja näin saada aikaan pehmeällä ja mukavalla tavalla tulosta. Luovuustyö ja kehittäminen onkin tätä kautta tiimiytettyä hyvin monessa paikassa. ~ Hyvin monessa työpaikassa ajatellaan että brainstormaus olisi inspiraation ja innovaatioiden äiti.

"The New Yorkerissa" oli artikkeli joka viittasi brainstormingiin ja siitä saatuihin tutkimustuloksiin. Ilmiö ei yksinkertaisesti lisää luovuutta ; Ihmisten intuitio brainstormingin olennaisuudesta on siis väärä. Virhe löytyy esimerkiksi taustassa olevassa oletuksessa jossa ihmiset varoisivat väärien asioiden sanomista ja olisivat ensisijassa tämän vuoksi hiljaa ; "The underlying assumption of brainstorming is that if people are scared of saying the wrong thing, they'll end up saying nothing at all." Sen sijaan aihetta koskevissa monissa tutkimuksissa onkin havaittu aivan päinvastaista "Debate and criticism do not inhibit ideas but, rather, stimulate them relative to every other condition." Nimenomaan väittely ja kriittisyys näyttääkin olevan aktivoiva voima.

Onkin hyvä katsoa asioita nimenomaan vaihteohdottomuuden silmin. Assosiaatiot ovat usein yllättävänkin stereotyyppisiä ; Ihmiset rakentavat nopeasti näkemyksiä ja ovat haluttomia muuttamaan niitä. Assosiaatiot ovat juuri tämän vuoksi helppoja ja nopeita ; Se mikä tulee ensimmäisenä mieleen ei olekaan mitenkään erityisen vaikeaa keksiä. Näin ihmiset rakentavat ennakkokäsityksiä ja niihin liittyviä mielipiteitä ja keksivät helppoja ajatuksia joissa ei ole luovuutta. Tätä ei huomata koska moni ajattelee assosiaation olevan jonkinlainen satunnaisprosessi joka iskee yhteen ties mitä tahansa. Sen sijaan kritiikki vaatii aina sitä että on eri vaihtoehtoja joita punnitaan. Kritiikin läsnäollessa on aina vaihtoehtoja - jopa pahimmassa ja destruktiivisimmassa denialismissa on mukana vaihtoehto "sanottu on totta" ja "sanottu ei ole totta" joista on ikään kuin keskusteltava. Pelkkä "koska minulle tuli idea" pitää sisällään vain yhden vaihtoehdon.

Lisäksi brainstormaukseen liittyy helposti illuusio siitä, että panos on ollut oma, vaikka tosiasiassa sitä onkin ollut vain jonkun toisen idea jota on itse tullut kompanneeksi. Näin ollen omien kehittämien ideoiden määrä onkin itse asiassa pienempi kuin miltä se stormaustilanteen jälkeen tuntuu olevan. Lisäksi on huomioitava se, että vähemmän luovat delegoivat helposti omaa vastuutaan asiasta ja ajattelevat että vaikka he eivät teekään mitään, niin ryhmä saa kuitenkin aikaan - yksin ideoidessa tyhjä lappu on selvä tappion ja epäonnistumisen merkki jota ei voi välttää. Ja vaikuttaa kuvioissa tietysti myös ryhmäpaine, jossa toisten ääneensanomat asiat automaattisesti johtavat ajattelemaan samalla tavalla. Näin ihmiset ikään kuin rajoittavat itseään vaikka mitään ääneen tulevaa kritiikkiä ei lausutakaan, tai kukaan ei edes ajattele sitä kritisoimistilanteena.

Näin ollen kritiikin puute onkin ongelmallinen. Sen huonous näkyy siinäkin että tiedetään ilmiö nimeltä wisdom of crowds, joka tuo etua asioiden tietämiseen. Kun monta ihmistä laitetaan arvioimaan asiaa, ryhmän keskiarvo voi olla yhtä hyvä tai jopa parempi kuin yksinäisen ekspertin. Koska brainstormaus ei toimi, onkin selvää että kritiikittömyys on hyvin tuhoisaa ; wisdom of crowdsin tuomat edut tuhotaan ensin ja siitä sitten jatketaaan vielä vähän huonompaan. On siis selvää että vaikka ihmisten helposti mieleen saama mielikuva brainstormingista olisi miten optimistinen tahansa, tämä ensin mieleen putkahtanut assosiaatio on väärässoleva stereotypia joka vain jostain syystä tulee erittäin epäluovasti mieleen hyvin useille.

Tämä voi selittää sitä, miten esimerkiksi salaliittoteoreetikot uskovat että monet skeptikot ovat ryhmä ihmisiä ; Ehkä huvittavin on se, kun Esa Turkulaista epäiltiin vakavasti SUPOn palkkaamaksi - mahdollisesti ryhmäksi ihmisiä - kun hän sai niin paljon aikaan. Samalla voi selittyä se, miten vaikka pseudotieteissä aina vedotaan avoimeen mieleen, niin silti on havaittavissa että keskivertoinen salaliittoteoria on yllättävän stereotyyppinen, ja se rakentuu hyvin tietynlaisella ajatustavalla yllättävänkin rajoitettujen elementtien ympärille. Ja New Ageritkin näyttävät olevan tiettyjen mielipiteiden keskittymä tavalla joka tekee heidän variointinsa yllättävän pieneksi.

Pseudotieteilijät ovat kenties oikeassa tästä heidän avomielisyydestään ja kriittisen ajattelun luonteesta. Heillä on siis tässä kohden kenties jopa osunutta itsereflektiota jossa myös vastapuoli on luokiteltu oikein. He eivät kuitenkaan ymmärrä sitä viimeistä silausta, jossa tajutaan että kriittinen ajattelu ajattelee useammalta kantilta ja testailee ja kikkailee ja pallottelee asioilla. Ja on siksi oikeasti luovempaa.

Kylläpä sitä nyt vedellään. (Vapaasti assosioiden.)

Monesti Jumalatodistusten ja joidenkin muiden asioiden kanssa vastaan tulee todistamisen työläys. Esimerkiksi ihmeparanemisanekdootteja pitäisi uskoa koska niiden todistaminen on vaikeaa, mutta tarinat itse vihjaavat että "siellä voisi olla jotain".

Tämä taas on hieman siihen tapaan miten minulle tänään kommentoitiin erään - ei uskonnollisen - teorian tiimoilta. Näkemystä rakennelleen ja ideoitaan kannattavalla henkilöllä oli näkemys. Hän itse pitää pätevänä ja perusteltuna. Jonain jonka puolesta hän aktiivisesti on tehnyt töitä. Hän korostaa usein sitä, miten tulos on ollut kovan lukemisen ja työn tulos ja siksi rationaalinen.

Selkeä todistaminen ja sen pyytäminen saa kuitenkin seuraavan kuvauksen; "Jos tuollaisen asiakokonaisuuden rakentaa vedenpitäväksi kuvaukseksi - tarvitaan rekallinen porukkaa tutkimaan." ... "Tyylini on paljolti intuitiivinen.".

Tässä kohden vastaan tulee ongelmia ; On tärkeää huomata että tieto on määritelty suhteessa perusteluun. Ilman perustelurakennetta, jonkinlaista metodologiaa, ei ole tietoa. Tietoteoria, epistemologia on sidoksissa juuri tähän. Tällöin jos ihminen selittää että todistaminen vaatisi resursseja, hän tulee samalla sanoneeksi että hänellä ei ole todisteita näkemykselleen. ~ Jos todistaminen on nykyään mahdotonta työntekijöiden tai muiden tekosyiden kautta, se tarkoittaa täsmälleen sitä että asia ei ole todistettu.

Tätä kautta voidaan vetää asioita esimerkiksi mystiikkaan ; Jos tieto on informaatiota eroavuudesta, GNOSIS ei ole tietoa. Kuitenkin mystiikkaa mielenkiintoisempi aihe tämänlaiselle lähestymistavalle on psykoanalyysi. Jos ei muuten, niin siksi että mystikot yleensä hyväksyvät tuon esittämäni lausunnon ja muistuttavat että heillä ei oikeastaan ole suhdetta "tietoon" sellaisena kuin ihmiset sen käsittävät. Psykoanalyytikot taas ovat sitä mieltä että ala on sekä tieteellinen että relevantti.

Psykoanalyysin kohdalla tilanne on toinen. Osmo Tammisalo kirjoittikin melko vähän aikaa sitten tästä aiheesta. Hän otti esille Karl Popperin fallibilistisen kritiikin psykoanalyysille ; Popperista Psykoanalyysi on epätiedettä koska sitä ei voi kumota havaintoaineistolla. "Analyytikot ovat pyrkineet ohittamaan Popperin muun muassa väittämällä, että psykoanalyysi ei edes pyri ennustamaan käyttäytymistä. Tämänkaltainen puolustelu kuitenkin epäonnistuu, sillä mikäli teorian perusteella ei voida tehdä ennustuksia, teoria ei myöskään pysty osoittamaan, miten jokin havaittu käyttäytyminen liittyy aiempiin tapahtumiin." Toisaalta ennustettavuus tarkoittaa myös paranemista. Tätä kautta tämä suojaus vie psykoanalyysiltä pohjan sekä todistettuna ilmiönä, että jonakin jota voitaisiin käyttää terapiamuotona.

Tammisalo katsoo myös viittaussuhteeseen, joka psykoanalyysillä on neurologiaan ; Esitys on, että "Neuropsykoanalyytikoiden tulisikin kertoa, minkälainen neurotieteiden saama tutkimustulos olisi ristiriidassa psykoanalyyttisten väitteiden kanssa." Tämä on yllättävän tärkeä asia muistaa. Lainaus tuottaa enemmänkin kunniaa lainauksen kohteelle. Tätä kautta psykoanalyysi joka hakee tukea neurologiasta on enemmänkin velkasuhteessa neurologiaan.

Se, mikä yhdistää mystikon ja psykoanalyytikon, sekä erilaisten teorioiden "intuitiivisten kuvaajien" lähestymistavan on vapaa assosiaatio. Tämä on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se on tavallaan oksymoroni ; Ihmiset assosioivat, mutta mielleyhtymät eivät ole itsestään kovinkaan vapaita. Niitä ei ehkä tietoisesti ja tavoitteellisesti ohjata, mutta ennakkokäsitykset vaikuttavat niihin silti melkoisen paljon. Lopputulos tuntuu tietysti itselle sopivalta, koska se sopii omiin ennakkokäsityksiin.

Filoa Sofialle

"Leonardolla oli niin harhaileva mielikuvitus, että joskus se palasi reissuiltaan matkamuistojen kanssa. Leonardon kirjat olivat täynnä nopeasti hahmoteltuja piirroksia - kissanpennuista, veden virtaamisesta, vaikutusvaltaisten Ankh-Morporkilaisten kauppiaiden vaimoista, joiden muotokuvien tekeminen oli hänen tärkein ansionlähteensä."
(Terry Pratchett, "Elävää musiikkia")

Tapanani on olla kirjoittaa blogaamisesta. Muut 99 juttua siinä välillä kun eivät ole aiheeltaan sidottuja. Tämä aihevalinta on hieman, kuten kouluaineiden määrätty aihe. Se voi lukita, mutta toisaalta sen kautta pääsee aiheenkeksimisen vaikeudesta. Voimavarat voivat keskittyä irrottelemiseen. Tämä on numero 1900.

Tätä blogia on kutsuttu jopa ihailevin sanoin. Esimerkiksi löytyy kaiken kehumisen keskellä esimerkiksi seuraava lausunto: "Sie oot sit luova immeinen." Toki minua hivelee suunnattomasti tämänlainen. Saan aina vähintään henkisen erektion kun joku kutsuu minua nerokkaanviisaaksi. Kuitenkin uskaltaisin sanoa, että paremmin minua kuvaa seuraava lausunto : "Sinä saatanan kaunainen korpikepulainen korkkiruuvijuntti et vain tajua valtiomiestason laatuproosan päälle. Ei ole tässä maassa mitään uutta. Pian omia itsetyytyväisyyspierujaan haistelevat tekstikriitikkohipit pystyttävät giljotiininsa Senaatintorille keisarin patsaan tilalle. Ja sitä pystyttäessä tulee teilläkin, arvoisat kaunakot, liekehtivä khimaira vastaan."

Kykenen perustelemaan asiaa. Otan tähän avuksi "Tieteen kuvalehti 14/2009" -lehdessä olleen jutun "Pään pitää myös irrotella" Siinä käsitellään unelmoinnin ja ajatusten lentelyn vaikutusta. Siinä valveunijärjestelmä, joka synnyttää kaikenlaista "haihattelua ja unelmointia ja päiväunia" on hyvin tärkeä asia. Se liittyy toiminnallisesti etuaivokuoreen, jossa korostuu se, minkälaisina asioita ja tapahtumia pidetään. Valveunijärjestelmä auttaa myös ajallisessa toiminnassa ; Se auttaa laittamaan asioita aikajärjestykseen. Järjestelmä pitää aivot myös valmiustilassa, josta päästään työläämpään ja energiaa kuluttavampaan ajattelun muotoon nopeasti. Tämä on tavallisen ihmisen aivotoiminnassa tärkeässä roolissa.

Autisteilla juuri tämä ilmiö ei toimi kunnolla. Lehtiartikkeli sanoo asiasta seuraavaa : "Autistit keskittyvät herkeämättä silloinkin kun he voisivat lepuuttaa aivojaan ajattelemalla jotain muuta kuin itse asiaa. Ehkä tämän omistautumisen vuoksi autistien aivot eivät saa riittävästi tilaisuuksia tunteiden ja kokemusten käsittelyyn ja heille tulee tästä syystä tarkkaavaisuus- ja vuorovaikutusongelmia." Asiassa on luonnollisesti vahvoja liitoksia elämääni. Minun vapaa assosiointini on prosessointitapa. Siinä missä moni vain antaa ajatusten juosta, minä törmäytän tietoisesti eri elementtejä. Näin ollen en oikeastaan ole aidosti luova, vaan enemmänkin lisään ajatteluprosessiini tarkoituksellisesti satunnaisia elementtejä. Olen toki tehnyt jotain tämän tapaista aina.

Suoraan sanoen ; Moni sekoittaa pakkomielteisen ja keskittyneen pakertamisen luovuuteen. Yritän kuitenkin tehdä blogaamisesta hieman vähemmän ihailtavaa, asettamalla blogauksen kontekstiin. Tämä herättää vaatimattomuutta, joka tietysti aikaansaa sielun ylevöitymistä. Ja ennen kaikkea egoilua siitä, miten vaatimaton olen.

Blogi kylähulluuden ilmenemisenä

"Mutta Leonardo oli ollut nero ja koki tämän maailman ihmeet suurella herkkyydellä, joten kirjojen marginaalit olivat täynnä tuherruksia mistä tahansa asioista, jotka askarruttivat hänen mieltään kullakin hetkellä. - valtavista vesivoimalla käyvistä piirityskoneista, jotka pystyivät kaatamaan kaupungin muurit vihollisen niskaan, uudenlaisista piiritystykeistä, jotka pumppasivat liekehtivää öljyä vihollisten päälle, ruutikäyttöisistä raketeista jotka ampuivat fosforia vihollisen ylle, sekä muista Järjen aikakauden ihmeluomuksista"
(Terry Pratchett, "Elävää musiikkia")

Hyvän lähestymistavan asiaan saa "Huutavan äänestä puistometsässä". Hänellä on kuva munkista, ja kuvateksti kertoo että Bloggaajien varhaisversioita olivat munkit ; Jo munkeillakin oli huono hiusmaku, eivätkä hekään ns. "saaneet". Ainakin se tapa, jolla minä bloggaan on juuri tämänlaista. Olen eristäytynyt, en toki munkkiluostariin koska kykenen eristäytymään ilmankin, ja sosiaalinen elämäni on yleisesti ottaen "varsin hiljaista".

Toinen bloggaajaversio voisi olla mielipidekirjoitus ; Blogikirjoittamisessa hyvin yleinen tekstintuottotapa rinnastuu varsin voimakkaasti sanomalehtien mielipidekirjoituksiin. Blogi on ikään kuin oma mielipidepalsta, jossa toimitaan itse päätoimittajana. Tässä on mukavasti valtaa, mutta Montesquieuta reflektioiden ; säätä, valvonta ja toimeenpanovalta saman ihmisen kädessä on aina hieman riskaabelia.

Eroa tulee myös kirjoitusalustan kautta. Sanomalehti ilmestyy melko harvoin. Kirjeen kirjoittaminen ja postittaminen sisältävät monta prosessia. Ja kynnys tehdä se on tätä kautta suurempi. Sen sijaan blogiin on aina helppoa nasauttaa tylyttävää ja vihaista tekstiä. Esimerkiksi omakohtaisesti uskallan sanoa että esimerkiksi moni blogijuttuni haeskelee tasapainoa jossa perustelun eleganssia horjutetaan valikoimalla kirosanoja osittain tämän vuoksi. Lehteen lähetettynä tekstissä olisi ainakin vähemmän sarkasmeja. Sanomalehti toteuttaa Montesquieuta blogia paremmin siltä osin, että siinä julkaisu arvostellaan, julkaisu on tuomiovallan ilmenemä. Toisaalta blogejen kommentointi mahdollistaa jonkinlaisen arvioinnin.

Merkitykset eivät liene olennaisia, koska sanomalehdet netissä toimivat lehden johdon valvonnassa ja niissä on samanlaiset kommentointimahdollisuudet. Bloggaaja on tätä kautta hyvinkin lähellä päätoimittajaa : Suurin erottava elementti on se, että bloggaajat eivät yleensä tienaa samanlaisia määriä kuin päätoimittajat. Siksi ei liene ihmeellistä se, että kun katsoo lehtien mielipidepalstoja, niitä kirjoittavat silti jonkinlaiset hullut jotka tuntuvat elävän todellisuudesta irrallaan.

Minunkin blogaamiseen liittyy se, joka tuntuu liittyvän kaikkiin mielipidekirjoittaviin aktiiveihin -jotka ovat usein juuri paikallisia kylähulluja joilla ei ole sananvaltaa oikein missään muualla. Suhteeni filosofiaan ja kirjoittamiseen löytyy "Apocalyptican" kappaleesta "Not strong enough" : "I'm not strong enough to stay away. / Can't run from you I just run back to you."

Hyvä, Paha ja Ruma analogia.

"In every instance where the complexity-specifcation criterion attributes design and where the underlying causal story is known (i.e., where we are not just dealing with circumstantial evidence, but where, as it were, the video camera is running and any putative designer would be caught red-handed), it turns out design actually is present; therefore, design actually is present whenever the complexity-specifcation criterion attributes design."
(William Dembski, "Specified Complexicity")

Analogioita käytetään argumentoinnin apuvälineenä melko usein. On hyödyllistä rinnastaa samanlaisia asioita yhteen, se auttaa joko ilmiöiden luonteen selittämisessä. Tai ymmärtämisessä.

On hyvä muistaa että jos analogia ei ole virheellinen ja ruvetaan tekemään arvauksia, on kyseessä aina heikko puolustus. Analogia on enemmän viite kuin todiste. Analogiapäätelmä on siis tavallaan ennuste jossa siitä että A ja B ovat analogisia piirteiden A, B ja C kohdalla ja kun B:llä on piirre X, johtaisi se arvaamaan että A:llakin on piirre X. Siksi ei olekaan ihme että usein analogioista on hyötyä kun kehitellään ajatuksia ; Tässä kohden on hyvä jos piirre X voidaan testata myös A:lta, jolloin arvaukselle saadaan empiirinen vahvistus. (Mutta analogiaa ei enää tarvita tuossa kohdassa.)

Joskus analogiat ovat huonoja. Tällöin niissä rinnastetaan asioita tavalla jotka eivät ole hyviä: Eiverrannolliset asiat rinnastetaan yhteen. Tässä on kaksi päätyyppiä:
1: Assosiaation kautta rinnastaminen. Tällöin esitetään että siitä että A:lla ja B:llä on yhteinen assosiaatio X tarkoittaisi se, että ne ovat analogisia keskenään. Mielleyhtymä ei kuitenkaan yleensä ole hyvä lähestymistapa. Se, että molemmista tulee mieleen sama asia ei tarkoita että ne olisivat ominaisuuksiltaan olennaisesti rinnastettavia.
2: Toinen tapahtuu metaforan kautta. Tällöin se, että A:lla on metafora B. Ja metaforan subjekti B on premissi C:lle johtaisi siihen että jos A pitää paikkaansa niin se tarkoittaa sitä että olisi syytä olettaa C.
3: Kolmannessa analogia levitetään ympärilleen : Siitä että A:lla ja B:llä on yhteinen kvaliteetti X & B:llä ja C:llä on yhteinen kvaliteetti Y tarkoittaisi sitä että A ja C olisivat keskenään analogisia.

David Hume ei pitänyt Paleyn analogiapohjaisesta argumentista jolla yritettiin - ja yritetään nykyäänkin - todistaa Jumalaa. "Dialogues Concerning Natural Religion" (Julkaistu vuonna 1779 - kolme vuotta Humen kuoleman jälkeen). Humesta se, että löytää yhteisiä piirteitä ei ole vakuuttavaa jos ei ole induktiivista ketjua jolla Suunnittelija liitetään piirteeseen. Vaikka piirteitä olisi useita, se ei siltikään olisi riittävää. Onhan löydettävissä epäanalogioitakin. William Dembski on esittänyt tälle vastaväitteenä, että jos jossain on analogia, täällä täytyy olla myös epäanalogia, muutenhan ei olisi samanlaisuutta vaan kaksi identtisesti samaa asiaa. Joten miten voisimme päätellä että organismi on tehty sillä että tiedämme että kello on tehty? Hän on esittänyt tähän kannanottonsa kirjansa "The Design Revolution" luvussa "Hume, Reid, and Signs of Intelligence".

Dembskin logiikka on seuraava : Sanotaan että meillä on kaksi ilmiötä. A ja B. Ne jakavat yhteisen piirteen p. Näin ollen p(A) ja p(B). Tämän lisäksi on piirre q siten että tiedämme että q(A). Emme sen sijaan tiedä onko q(B) totta. Miten voisimme päätellä että q(B)? Dembskin mielestä voimme päätellä näin jos tilanne on niin että p(X) => q(X) kaikilla tiedetyillä X:illä.

Dembskin argumentoinnissa on mielenkiintoinen tilanne : Se selvästi olettaa mitä on tarkoitettu oletettavaksi koska B täytyy tietää. Tämä on helpohkoa näyttää.
P1: Kellot on tehty.
P2: Kelloilla ja organismeilla on yhdessä toimivia osia ja monia muita piirteitä ...
P3: Emme tiedä varmasti yhtään tahoa joka esittäisi yhdessä toimivia osia etc. ilman että ne olisivat Suunniteltuja.
C: Eli organismitkin on suunniteltu.

Ongelma on itse asiassa P3:n kohdalla, jota kautta se siirtyy johtopäätökseen C. Sillä viimeisen premissin P3 sisällön pitäisi olla näin: P3: Täällä ei ole tunnettua tahoa jossa jokin esittäisi yhdessä toimivia osia ... ilman että ne olisivat suunniteltuja tai orgaanisia. Täydennys pitää tehdä, sillä P2 sisältää oletuksen siitä että organismit sisältävät yhdessä toimivia tahoja. Ja me emme tiedä ovatko organismit suunniteltuja vai eivät. Koko kysymys jota tässä ollaan ratkaisemassa johtuu juuri siitä että emme tiedä tätä ennalta.

Voi olla oikein väittää että kellojen ja ihmisten tekemien objektien kohdalla, mutta emme voi vain laajentaa sitä eteenpäin niihin asioihin, jotka ovat monilta piirteiltään hyvin erilaisia.
1: Tämä on itse asiassa kreationistien kannalta erikoinen tilanne. Sillä heille sekä analogia että epäanalogia ovat todisteita Suunnittelusta. Esimerkiksi se, että ihminen tekee jotain joka näyttää samantapaiselta kertoo heistä älyn merkeistä, analogian kautta. Mutta jos ihminen ei kykene tekemään esimerkiksi silmää, tämä on vahva epäanalogia, mutta tämäkin nähdään todisteena Jumalan kaikkikykyisyydestä. Itse asiassa jokainen kreationisti osaa luetella valtavia määriä epäanalogioita.

Ilman tätä voisimme vain tehdä päätelmiä ilman että asioita tutkitaan. Analogia itse asiassa sanookin lähinnä että organismit voivat olla suunniteltuja, mutta tämä ei ole samaa kuin päättely että ne myös ovat sitä : Loikka "voi ollasta" "kyllään" vaatii sen, että premissiksi piilotetaan johtopäätös, joka taas on kehäpäättelyä. Tämä ei ole välttämättä helppoa huomata. Mutta yritän selventää : Jos argumentti siitä että yhdessä toimivat osat ja muut vastaavat piirteet tiivistetään sanaan "kompleksi", on argumentti seuraavanlainen:

P1: (x) (kello(x) > tehty(x))
P2: (x) (kello(x) > kompleksi(x)) ja (x) (organismi(x) > kompleksi(x)).
P3: - (Ex) (tunnettu(x) ^ kompleksi (x) ^ -tehty(x)).
C: organismi(x) > tehty(x).

Tuosta voi olla selvempää huomata, että logiikka ei toimi kunnolla. Organismien kompleksisuus tiedetään varmasti, mutta ei tiedetä onko se suunniteltu vai ei. Kornia kyllä, kun annettuna ehtona on se että yksikään eisuunniteltu asia olisi kompleksi, ja kiistan alla selvitettävänä on kysymys, ovatko eliöt älyllistä alkuperää vai eivät, joudutaan lopputulos joka tapauksessa olettamaan ; Jos olet sitä mieltä että eliöt ovat suunniteltuja, ne eivät riko ennustetta. Mutta jos katsot että eliöt ovat luonnollisesti syntyneet, se tuhoaa vaatimuksen. Tältä kannalta argumentti ei sano oikeastaan mitään.
1: Itse asiassa, koko jutussa on järkeä vasta kun sitä pehmennetään "ei tiedetä" -kohdalla. Vaatimuksena on siis se, että tarkastellaan kohteita joiden syntyhistoria on tuntematon. Tätä kautta on selvää että päättely on rakenteeltaan Aukkojen Jumala. Siinä on yritetty keksiä miten "ei tiedä" saataisiin muotoon "ei ole" ilman että tätä huomattaisiin helposti.

Argumentin takana on isompi ongelma. Kun tutkitaan piirteitä, on analogisuudelle useita selitystapoja, monia vaihtoehtoja. Usein niitä käytetään siten että ne nivotaan tilannekohtaisesti, eli todistusaineisto punnitsee erot : Esimerkiksi yhteisiä piirteitä voi syntyä useaa kautta. Esimerkiksi ihmiset ovat lainanneet luonnosta useita yhteisiä piirteitä. Esimerkiksi tarranauhat on keksitty ohdakkeista. Siksi ei ole ihme, jos samanlaisia piirteitä löytyy. Samoin luonnonvakiot asettavat tiettyjä rajoja. Esimerkiksi Steven Vogelin "Kissan tassut ja katapultit" -kirja esittelee niitä rakenteita joiden on täytyttävä, jotta jokin kappale - kuten silta tai eläimen selkäranka - pysyy kasassa romahtamatta. Siksi ei ole ihme että juuri tämänlaisia piirteitä löytyy sekä silloista että selkärangoista - ja samalla selittyy konvergentti evoluutiokin, jossa eri eliöryhmät jakavat samanlaisia piirteitä, samoja asioita tehdään erilaisella perimällä. Toisin sanoen analogisuus voi johtua monesta syystä.

Dembski tietää tämän ja hän yrittääkin vahvistaa analogiaa viittaamalla spesifiin kompleksisuuteen (CSI). Siinä tätä vaihtoehtoa yritetään kiertää sillä että tässä on eliminoitu luontovaihtoehdot. Dembskin ongelmana tässä on se, että kyseessä on väite. Hänen tapansa käsitellä CSI -informaatiota on varsin erikoinen.
1: Sen tarkka ruotiminen veisi tämän jutun sivupolulle, mutta asiasta kiinnostuneet lukevat tietysti Shallitin ja Elsberryn CSI -kritiikin, josta selviää varsin vahvasti että Dembskin ongelmana on se, että hän hakee eri tilanteissa tuen näkemykselleen aivan erilaisien päättelyketjujen kautta ; Se, miten kompleksi spesifi informaatio tunnistetaan, on hyvin erilaista, systeemiä vaihdetaan aina sen mukaan mikä antaa hänen haluamansa lopputulokset. Hän käyttää eri tapoja jotka johtavat keskenään jopa päinvastaisiin tuloksiin. Tämä tarkoittaa sitä että Dembski viittaa enemmän yhteiseen assosiaatioon kuin mihinkään selvään ja yksiselitteiseen piirteeseen.

Dembskin argumentointitapaa voidaan kritisoida myös toisella tavalla. Koska harva nielee yllä olevaa, on otettava toinen asia. Dembski pitää päätelmäänsä vahvana. Sitä ei esitetä saivarteluna, vaan artumenttina joka todistaa Suunnittelun tavalla joka olisi pakko ottaa huomioon myös niiden joista eliöt ovat luonnollisia objekteja - esimerkiksi ateististen evoluution kannattajien - muuten heitä pilkataan maailmankuvaansa jämähtämisestä. Seuraava seuraa hänen logiikkaansa täysin. Tiivistän seuraavan ominaisuuslistan: atomeista koostuva, massan omaava etc. sanaksi "aineellinen". Saadaan seuraava päättelyketju:
P1: ihmiset = ainellinen
P2: ihmiset ja älykäs toimija = "Suunnittelija".
P3: Emme tiedä, että olisi jotain joka olisi "Suunnittelija" ilman että se olisi aineellinen.
C: Älykäs toimija = aineellinen

Samalla keinoin voimme tietenkin todistaa myös sen, että "Raamattu" on ihmisten kirjoittama, koska kaikki kirjat joiden syntyihistorian tiedämme, ovat ihmisten kirjoittamia. Emmekä tiedä yhtään kirjaa joka ei olisi ihmsten tekemä.

Alkuperä on tätä kautta selvä. Epäilen että tässä vaiheessa moni uskovainenkin alkaa huomaamaan aukkoja päättelyketjussa. Aikaisempi tekninen höpinä olisi ennen tätä heistä vain virheilyä. Tässä vaiheessa hekin tuntuvat tajuavan että Dembskin tapa käyttää analogiaa ei ole mitenkään "lopullinen". Paitsi silloin, kun se sopii heidän uskonnollisiin käsityksiinsä, jolloin se on voittamaton.

Eikä siinä vielä kaikki.

Dembski yksinkertaisesti asettaa vastaselityksille todella kovat vaatimukset. Itse asiassa koko hänen argumentaationsa voidaan nähdä kaavana "on olemassa erilaisia selitystapoja, toisille asetetaan mahdottoman kovat vaatimukset ja toiset päästetään kevyellä ilman empiiristä näyttöä, jolloin voimme päätellä että kevyellä päästetty on Totta." Koska kun hän puhuu eliöiden mutkikkuudesta, hän vaatii tarkkaan tiedettyä. - Kuten huomasimme, vaikka Raamattu olisi Jumalan säkenöittämä, on vaatimus niin kova että uskovainen ei kykenisi tätä uskottavasti täyttämään. Täsmälleen sama tapahtuu niiden kohdalla jotka luottavat evoluutioon : Heille asetettu ehto on teoreettisesti mahdoton tai vähintään käytännössä mahdoton toteuttaa. Asettamalla näin kovia vaatimuksia Dembski voi aina aloittaa "emme tiedä miten voisi syntyä joten on kompleksi" ja ja missä tahansa vastatilanteessa sanoa "not good enough"
1: Jos joku vaikkapa lähtisi etsimään tapoja tuottaa CSI:tä luonnollisesti, olisi ongelmana se, että jokainen vastaesimerkki on tulkittavissa "suunnittelua löytyi uskomattomasta paikasta"/"Havaitsematon äly vaikutti koejärjestelyssä". Tai sitten "väite älyllisestä alkuperästä heikkeni vahvasti". Itse asiassa juuri tästä on kysymys eliön perimän mutkikkuuden kohdalla.

Julmasti voisi karkeistaa että Dembskin vaatimustaso on niin kova, että käytännössä hän tekee Aukkojen Jumalaansa varten tilaa sille että "on hyvin perusteltua uskoa" tarkoittaa samaa kuin "emme tiedä".

Valitettavasti tämä vaatimustaso on niin kova, että älyn havaitseminen itse ei täytä sen ehtoja. Dembski yrittää tarkkana poikana kiertää toisten hänelle asettamat kovan vaatimuksen ongelmat viittaamalla Thomas Reidin Hume -kritiikkiin.

Reid nimittäin muistutti että Humelle tieto on tutkimuksen jälkeistä. Reid muistuttaa että emme suoraan havaitse älykkyyttä, vaan sen aikaansaannoksia. Reid miettii sitä, että jos havaitsemme älyä tiedon jälkeen, miten ihmeessä voimme havaita älyn ensimmäisen kerran. Humen vaatimuksilla ja ajatustasolla tämä ei onnistu. "No man ever saw wisdom, and if he does not from the marks of it, he can form no conclusions respecting anything of his fellow creature. How should I know that any of this audience have understanding? It is only by the effects of it on their conduct and behavior, and this leads me to suppose that such behavior proceeds only from understanding. But says Hume, unless you know it by experience, you know nothing of it. If this is the case, I never could know it at all. Hence it appears that whoever maintains that there is no force in the argument from final causes , denies the existence of any intelligent being but himself. He has the same evidence for wisdom and intelligence in God as in a father or brother or a friend. He infers it in both from its effects and these effects he discovers in the one as well as the other .... From marks of wisdom and intelligence in effects, a wise and intelligent cause may be inferred." Reid siis esitti että emme näe älyllisyyttä suoraan, vaan ainoastaan merkkejä siitä. Eli nähdessämme kellon oletamme kellontekijän - emmekä toisin päin. Meidän ei tarvitse siksi nähdä kun kelloa tehdään ja voimme olettaa kellontekijän.
1: Tätä voisi kritisoida siitä että itse asiassa äly on jotain joka liitetään ihmisiin. Jos yksikään ihminen ei ole tehnyt kelloa, kellot eivät ole ihmisten tekemiä emmekä liitä niihin automaattisesti tekijää. Tällöin kello vertautuu ikään kuin eläinten jälkiin ; Joko olemme (1) itse nähneet kun jänis jättää jäljen tai (2) joku luottamamme taho on nähnyt kun jänis jättää jäljen ja kirjoittanut tästä vaikkapa jäljestysoppaaseen, voimme siksi yleistää ja nähdessämme jäniksen jäljen päättelemme jäniksen. (Ja nähdessämme jäniksen emme voi päätellä jäniksen jälkeä, ennen kuin näemme jäniksen liikkeessä..)

Mutta olkaamme reiluja ja sanokaamme että tämä on hyvä. Tämän tapainen tunnistaminen on historiallisesti tarkastellen melko heikkoa : Esimerkiksi Kepler väitti että kuun suuret kraaterit olivat kuun asukkaiden tekemiä, koska isosta määrästä pieniä kraatereita ei sattumalta synny suurempia. Suuret impaktit olivat kuussa mahdollisia koska kuulla ei ollut ilmakehää.

Dembski itse asiassa pyrkii ratkaisemaan tämänlaiset "Keplerin ongelmat" ; Dembski itse korostaa sitä että analogia -argumentaation sijasta keskitytäänkin isomorfiaan. Dembskin ongelmana on se, että "tehty" ei voi tarkoittaa ominaisuusjoukkoa että koko luokan nimeä samanaikaisesti. Hän kuitenkin käyttää sitä juuri näin. CSI on ominaisuus jota kartoitetaan. Ja se on samalla isomorfisten luokan nimi.

Toki tämä on erikoista argumentaatiota, koska tavallaan keskustelun alla on se, ovatko eliöt ja koneet oleellisesti samanlaisia. Olettamalla tämä yhteys on siksi tietty pohjamaku. Ja tämä pohjamaku ei ole siinä että kaikille annettaisiin "yhtä reilu mahdollisuus". Toisia vaihtoehtoja pidetään jo alkuoletusten kohdalla oikeampana kuin toisia. Mutta unohdetaan tämä ja leikitään mukana.

Tilannetta voidaan kuvata helposti sillä, että kelloja rinnastetaan eliöihin. ; Isomofria on bijektiivistä: Kaksi systeemiä ovat isomorfisia jos ainut ero niiden välillä on terminologinen. Koska kellot on tehty, täytyy tehdyn viitata johonkin joka on myös organismeissa. Tämä antaa luvan siirtää "tehty" -sanan kellosta eliöön. Mutta kun virta kulkee kahteen suuntaan seuraa tästä sekin, että organismien itsereplikoituvuus voidaan siirtää kellojen suuntaan. Ja kellot eivät itsereplikoidu. Tämä herättää kysymyksiä siitä, miksi kellosta siirrettävä piire olisi yhtään parempi? Tätä voi perustella vain sillä että varmasti tiedämme että itsereplikoituvuus on huono, kun toisesta emme tiedä. "Emme tiedä joten voi" ei ole kovin sitova argumentti, kenekään ei ns. ole "pakko ostaa" tälläistä argumenttia. Näin ollen Dembski joutuisi poistamaan "tehdyn" kellon ominaisuuksien joukosta. ("Tehty" on joko luokan nimi tai luokan sisällä oleva piirre/ominaisuus.)

Ja vaikka suunnitteluntunnistus olisikin isomorfismiin enemmän kuin analogiaan, auki jää se kuinka voisimme huomata jos tunnistuksessa on virhe? Jopa luonnossa oleva taipumus havaita toistuvuutta voi epäonnistua. Mimicry toimii luonnossa juuri sen takia että saalistajien hahmontunnistus ei ole täydellistä vaan epäonnistuu. Tätä voi verrata taksonomiaan. Voisimme kuvitella että kaikki kalat jakavat ominaisuuden "evä". Ja että yhdenkään eievällisen ei tiedetä olevan kala. Tästä syntyy luokkamääritelmä jossa evä tarkoittaa samaa kuin kala. Jos tätä pidetään lukkoon lyötynä luokittelutilanteena, käy niin että jos jossain on evätön kala tai kala ilman evää, tätä ei huomata. Kalan määritelmä on tätä kautta muuttunut siitä miten sitä tavallisesti käytetään - ja esimerkiksi delfiinit jotka muuten määrittyisivät nisäkkäiksi ovatkin kaloja koska niillä on evät. Näin ollen sama käy Dembskinkin kohdalla. Tämä tarkoittaa yhtä asiaa: Sitä että meillä ei ole tietoa siitä, vastaako "tehty" yhtään samaa kuin mitä se normaalissa kielenkäytössä tarkoittaa. Esimerkiksi kaikki ajatukset rakentajasta, tietoisuudesta ilmiön takana ja muut vastaavat ovat vain arkikielen assosiaatioita. Kun piirre ja luokka yhdistetään Dembskin mallilla, emme oikeasti tiedä tästä asiasta. Moni voisi jopa sanoa että koko "design" sana on tämän vuoksi harhaanjohtava. Emme tiedä missä määrin jos ollenkaan siihen liittyvät asiat koskevat tätä Dembskin versiota. Se vain luokittelee, emmekä osaa sanoa tuleeko "delfiinistä kala" ja milloin. Meillä ei ole keinoa erottaa näitä "delfiinikaloja" muista. Emme voi tietää milloin teemme virheen.
1: Koska virheentunnistukselle ei ole tilaa, on Dembskin CSI - etenkin sen etsimisen ristiriitaisuudet huomioon ottaen - enemmänkin väite jostain mutkikkaasta suorasta havaitsemisesta. On aivan uskottavaa väittää että kyseessä on uskonnollisen mielen synnyttämistä assosiaatioita, joista on tehty tosiasian tilan havaitsemista. Tällä kikalla mikä tahansa ennakkoluulo ja mutu kääntyy vaivattomasti havainnoiksi ja todeksi.

Kun joku tarkasteltava kohde on spesifisti kompleksinen, kappaleella on pieni todennäköisyys syntyä sattumalta (osa kompleksi) mutta silti täyttää piirteen joka on riippumaton siitä tiedosta joka meillä on kappaleen kausaalisesta historiasta (osa spesifi). Tätä ei voi mitenkään erottaa siitä että vain hypätään johtopäätökseen. Jos meillä on kappale jonka kausaalinen historia on jotain jota emme tiedä mutta se näyttää joltain jota me tiedämme joten sen täytyy olla jotain jonka tiedämme.

Aukkojen Jumala -päättelytavassa vikana onkin juuri tämä ; Ensin sanotaan että "emme tiedä" mutta siteen sen jälkeen sanotaankin että "tiedämme".

Taikauskolla terapiaa.

Usein ennustamiseen liitetään paranormaalit selitykset. Eli esimerkiksi horoskoopit olisivat kosmista yliluonnollista järjestystä ja tähdet määräisivät elämästämme. Samoin tarot -kortit kertoisivat tosiasioita ihmisistä koska korttejen symboleissa on kyky hankkia tämä tieto maailmankaikkeudesta.

Tällöin ennustuksiin ja luokituksiin uskomisen takana nähdään tälläiset selitykset. Näin ollen on oikein puhua taikauskosta ja pseudotieteellisyydestä. Mutta on mielenkiintoista etsiä jotain hyvääkin näistä taikauskoista.

Aloitan työn hyppäämällä lyhyesti akupunktiooon. Vaihtoehtohoidoissa akupunktio liitetään kehon energiavirtoihin. Suomen lääkäreiden akupunktioyhdistys sen sijaan viittaa paljon epämääräisempään versioon : Neuloja ei laiteta tiettyihin pisteisiin. Ja hoitoa käytetään kiputiloihin. Sen tehonkin katsotaan saavan vaikutuksensa samasta, mitä käy kun vaikkapa lyö nyrkin seinään : Muut kiputilat jäävät tiedostamatta uuden ärsykkeen vuoksi. Neulat vain tuottavat vähemmän vahinkoa.
1: Tässä mielessä minä olen tavallaan toistuvasti "akupunktioterapiassa ilman piikkejä". Sen jälkeen kun aloitin käsien kovettamisharjoittelun jalkani ei ole ollut kipeänä. Nyrkkien lyöminen säkkiin aikaansaa saman aktivoitumisen.

Tämä uusi näkemys ei kuitenkaan mitenkään tue vaihtoehtohoitajien näkemystä ; Akupunktion sisältö vaihtuu. Tämä ei toki ole ainutlaatuista. Ja yllättävän usein samoilla termeillä on eri sisältöjä eri konteksteissa. Näiden sekoittaminen keskenään on ekvivokaatio. Eli jos (ja kun) vaihtoehtohoitoakupunktion kohdalla lainataan lääkäreiden akupunktion saman näköistä sanaa ja pidetään sitä samana kuin omaa, syntyy virhepäätelmä.

Samaan tapaan asiat ovat mutkikkaita myös horoskooppejen ja muiden vastaavien kohdalla. Tarot ja horoskoopit voidaan "mutkan kautta" nähdä perusteltuina apuvälineinä. Silloin niissä on järkeä - mutta ne eivät mitenkään tue perinteisiä näkemyksiä, vaan pikemminkin sanovat että "tässä termissä on järkeä vasta kun perinteisestä määrittelystä luovutaan ja sisältö vaihdetaan uuteen".

Tarot ja horoskoopit voidaan nimittäin nähdä assosiaatioiden tuottamisvälineenä, jota voidaan käyttää oman elämän ja itsen tutkimisessa.

Tällöin temppu tavallaan toimisi juuri sen kautta, joka tekee esimerkiksi horoskooppien taikaominaisuudet epäuskottaviksi. Toiminnan nimittäin takaa Forer -efekti ; Ihminen yksinkertaisesti hyväksyy persoonallisuutensa kuvauksena heppoisin perustein. Kuvaus joka on epämääräinen tulkitaan siten että se sopii itseen ja muut tulkinnat unohdetaan ja tulos näyttää tarkalta. Näin moniselitteinen ja hyvin yleispätevä lausuma tuntuu juuri itseen sopivalta. Näin tarotistunnossa saataisiinkin monimerkityksellisiä, symbolisia ja epämääräisiä tulkintoja joille asiakas sitten rakentaisi merkityksen ja sisällön mielessään. Tämä tarkoittaa sitä että tarot ja horoskoopit innostaisivat itsetutkiskeluun. Oikea tulkinta on oikea, ei siksi että taivaankappaleiden asennot tuottavat sen, vaan siksi että ihminen valitsee sopivan ja itseensä sopivan tulkinnan ja mietiskelee tätä.

Tälläisellä on taatusti ainakin terapeuttista arvoa, tai sitten kyseessä on taiteellinen inspiraatio ja luomistila. Tämä on minusta ihan sopiva perustelu vaikkapa käyttää horoskooppeja elämän suuntauksen apuna.

Ongelmaksi tässä kohdassa tulee kuitenkin se, että "tarotin terapeuttinen arvo" helposti sidotaan tarinaan. Eli Tarotille saadaan käyttötapa, - se että tämä toimii jollain tavalla tietyssä kontekstissa - antaa jotenkin luvan uskoa myös niihin taikauskoisiin tarinoihin joissa tarotissa on maagisia kykyjä. Tätä oikeutusta ei kuitenkaan tapahdu.

Esitetty toimintatapa horoskoopille ei vahvista tähtien taikaa.

Tarkkailu vaikuttaa systeemiin : Turvallisuus, kamerat ja pelko.

Tunnetusti ihmiset jotka ovat muuttamassa alueelle, jossa kiertelee koko ajan poliiseja, he ovat peloissaan. Se on sinänsä erikoista, koska jos poliiseja näkyy vähän, he tuovat turvallisuuden tunnetta. Samoin jos ihminen menee uudelle alueelle, se voi näyttää kauniilta ja mukavalta. Paitsi jos hälytysajoneuvojen äänet laitetaan mukaan. Silloin fiilikset ympäristöstä voivat muuttua. Ja kauniin puskan takaa odottaakin hyppääväksi ties mitä.

Vartijana kohtasin hieman erikoiseen mutta muuten ihan miellyttävään rouvaan, jonka tapana oli käydä kehumassa vartijoita. Miten tulee turvallinen olo kun heitä näkee. Niillä alueilla jossa vartioita tarvittiin enemmän, heihin suhtauduttiin nuivasti. Ehkä syynä on se, että "stevarit", "apinat", "kuratakit" ynnä muut "armeijaurallaan epäonnistuneet ja poliisikouluun pääsemättömät testosteronia napanneet väkivaltaiset siat joita kiinnostaa vain pamputus"¹ ärsyttävät ja ärsyyntyneet sitten lyövät toisiaankin. Tai sitten syynä on se, että vartijan näkeminen muistuttaa myös siitä minkä vuoksi heitä on palkattu.

Niin, siihen että haluavat työntää ahneen päänsä kauppakassiinne. Luottamuksen nimissä. Ihan vaan luotetaan ja sitten laitetaan kuitenkin se pää sinne kassiin.

Tähän hieman liittyen on tehty tutkimusta turvakameroista. Kokeessa oltiin arvioitu katunäkymiä. Jännittäviä asioita nousi kun kuviin laittettiin skinheadeja ja kameroita: Jos kuvanäkymässä oli pelkkä skinhead tai kamera, se ei herättänyt pelkoa. Jos molemmat olivat kuvassa, se herätti pelkoa. Turvakameroiden tehtävänä on auttaa ja palvella, mutta ne herättävät pelkoa. On mahdollista että kamera vapauttaa miettimästä sitä onko pelko kohteliasta vai ei. Toisaalta kamera voi tuoda assosiaation rikokseen, ja silloin epäilyttävää katsotaan uusin silmin. Tapahtuu siis hieman kuten kauhuelokuvien jälkeen kotiin mennessä voi tapahtua. Ympäristö on sama, maisemat ovat yhtä kauniita tai rumia kuin muinakin öinä. Mutta pahatukkatyttö tuntuu vaanivan jokaisen pensaan takana.

Sinänsähän kamerat ovat kaksijakoinen ilmiö. Ne eivät tule väliin, ne vain välittävät. Tätä kautta elävä paikalla oleva vartija suojaa konkreettisesti paremmin. Kameroiden avulla voidaan kuitenkin saada kuvaa useasta eri paikasta, jolloin voidaan siirtyä ja vähemmällä porukalla päästään "uskottavassa ajassa" useampaan paikkaan. Ja tietysti voidaan tarkistaa tilanteita uusiksi kameroista, seurata tyyppiä niin että ei tarvitse itse olla paikalla mahdollisesti näkymässä. Ja jos ei muuta, niin ottaa pätkiä talteen jotta muut osaavat kiinnittää huomiota "pärstään X ja Y" kun Herra tai Rouva Tötterström seuraavan kerran tulee hiveltämään viiden sormen alennusta.

Turvallisuuspuheen tuottamasta pelosta voidaan lähteä miettimään sellaisiakin asioita, että turvallisuuspuheeseen liittyy usein pelottelua. Esimerkiksi ylioppilaslehdessä kirjoitettiin siitä miten turvallisuuspuheeseen liittyy pelottelu. Onhan se toki taloudellisesti kätevää ensin synnyttää tarve ja sitten täyttää se. Samaa konstiahan käyttävät huumeisiin koukuttavat, tarjoavat jotta syntyy riippuvuutta. Ja ne uskovaiset, jotka tarjoavat ensin syyllisyydentunteen ja lietsovat kuolemanpelkoa ja sitten perään tarjoavat näihin tunneparannuspakettia.

Onneksi samassa lehdessä kerrottiin myös asiallisesta konfliktinhoitamisesta. Turva -alalla ei olla pelkästään pamputusmielessä, eikä ongelmia vain keksitä ja pelkoon myydä ratkaisua.

---

1 Ironinen huomautus. Jokainen duunia vähänkin tehnyt tietänee näitä virallisia määritelmiä, niihin törmää yllättävän usein. Peruserona on se, että poliisia kunnioitetaan. Vartijaa ei.

Pseudoevidentialismi.

Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken "Tiede tutkimuskohteena" kertoo kokeesta. Siinä ensin kuvaittiin sanallisesti henkilöä. Kerrottiin että hän oli nainen, että hän oli poliittisesti aktiivinen. Ja monia muita vastaavia asioita. Tämän jälkeen ihmisiltä oltiin kysytty kysymyksiä jotka viittasivat esimerkiksi kyseisen kuvatun henkilön ammattiin ja poliittiseen vakaumukseen (joita teksti ei suoraan kertonut.) Erikoista oli, että kysymyksien määrästä riippumatta erittäin usea esitti että kuvattu henkilö oli todennäköisemmin "feministi ja pankinjohtaja" kuin pelkkä "pankinjohtaja". Vaikka luettelosta poistettiin muut kysymykset kuin nuo kaksi, suosion vaihtelu pysyi yhä samana.

Syynä on tietysti se, että ihminen ei ajattele evidentiaalisesti ja kriittisen ajattelun kautta, vaan enemmänkin analogioiden kautta. Kaikki kuvatut piirteet viittasivat ominaisuuksiin joita liitetään usein feministeihin. (Jos kerrottaisiin vaikka tasa-arvoesitelmästä jonka on pitänyt kymmenvuotiaana, ja että on opiskellut naistutkimusta, on sinkku...mielikuva feminististä vahvistuisi) Koulutetutkaan ihmiset eivät osaa kovin hyvin huomata tämänkaltaisia ongelmia. Analogisuuksien ajattelu johtaa siis tässä kohden ihmiset vahvasti harhaan. He ajattelivat että jokainen feminismiin liitetty piirre antaa todistetta feminismille, ja sitä kautta väite "feministi ja pankinjohtaja" sai tukea, kun taas pelkkä "pankinjohtaja" ei saa.

Heiltä jäi tämän vuoksi huomaamatta se, että vaikka siinä oltaisiin suoraan sanottu että hän on feministi, se olisi tehnyt "pankinjohtajasta" ja "feministi ja pankinjohtajasta" yhtä todennäköisiä. Ja jos feminismi on vain "hyvä arvaus" eli kaikista kuvatuista ei tulisikaan feministejä, niin mahdollisuus olla vain pankinjohtaja on aina suurempi kuin olla sekä pankinjohtaja että feministi. Kysymys on yhdistetyistä todennäköisyyksistä.

Tämä liittyy melko vahvasti assimilaatioon. Ihmisillä kun on ennakkoasenne, joka joko on valmiina tai sitten se syötetään samalla tavalla kuin tuossa esimerkissä. Kyseessä ei tällöin ole varsinainen todiste, vaan kyse on eräänlaisesta pseudoevidenssistä. Feministeihin liitetyt kuvaukset nostivat mieleen feminismin ja sitten tästä assosiaatiosta tulee oletustila. Ja näin syntyneestä mielikuvasta oli todella vaikeaa päästä irti.

Eräänlaista "pseudoevidentialismia" on myös se, että ihmiset eivät ymmärrä erottaa teoriaa ja evidenssiä toisistaan. Deanna Kuhn tutkimusten mukaan ihmiset osaavat erottaa teorian ja sen todisteet toisissaan vain 8-30% ajasta. (Osa aiheista oli vaikeampia kuin toiset.) Ihmiset sekoittivat teorian, "voi ollan", keskustelun, vakuuttamisen, mielipiteet ja todistamisen ristiin:
1: Evidenssi sekoitettiin tunteisiin vetoamiseen esimerkiksi siinä, että kun aiheena oli rikollisuuden yhteys huonoihin oloihin ja sen todistaminen, osa asetti "todisteeksi oman elämäntarinansa" tai suunnitteli luovan filmin jossa näytettiin tarina jossa joku ajautui rappiolle. Kun heiltä kyseltiin minkälaista kritiikkiä tämä todistamistapa voisi saada, vastauksena oli ihmettely siitä että "en keksi".
2: Yleinen oli myös "en voi vakuuttaa" -asenne, jossa oli sinänsä realistinen oletus että ihmiset uskovat eri asioihin. Tämä ei kuitenkaan liity siihen että evidenssiä ei voitaisi saada: Osa ihmisistä vain on jääräpäisesti jotain mieltä todisteista huolimatta.

Kriittistä testiä, jossa on teoria, sen seuraukset ja näiden yhteys havaintoihin oli harvinainen. Esimerkiksi vastaus "otan aineiston jossa otan köyhien alueiden ja vaikeuksissa olleiden asujaimistosta otoksen ja vertailen niitä parempiosaisten alueisiin siten että heijastelen niitä rikollistilastoihin" oli harvinainen. Kriittinen ajattelu kuitenkin nojaa juuri tälle erottelulle.

Tämä tuo esiin sen, miten tarinankerronta ja tunteisiin vetoaminen toimivat. Toki tilastotkin koostuvat yksittäisistä elämäntarinoista. Mutta yksittäin kerrottuina tai painotettuina ne ovat perusluonteeltaan tunteiden kautta vakuuttavia, kun taas kriittisen testaamisen kautta ne muuttuvat intellektuaalisesti vakuuttaviksi.

Kaikki tämä liittyy siihen että olemme lapsellisia. Kaikki. (Ja tarkoitan tässä kirjaimellisesti "lasten kaltaisia", enkä mitään metaforaa jossa lapset lasketaan herjatermiksi.)

Hakkarainen, Lonka ja Lipponen esimerkiksi kertovat "Tutkiva oppiminen" -kirjassa kuinka koulussa on yleistä että oppilaat tekevät erikoisia yleistyksiä. Esimerkiksi he voivat muistaa Galileo Galilein kokeen kappaleiden pudottelusta, mutta uskoa silti että painavat esineet putoavat nopeammin. He muistavat sisällön valmista näkemystään tukien, eli he muistavat sen tuloksen väärin. He eivät muista että Galilei tiputti eripainoisia esineitä ja sai ne putoamaan samanaikaisesti, vaan muistavat että painava putoaa nopeammin. Nyt heillä on peräti Galilein koe tukenaan. Tämä liittyy tietysti käsitteellisen muutoksen ongelmaan, assimilaatio kun on ihmiselle luontaista. Todistusaineistoa pidetään joko turhana, se muistetaan väärin, tai omaksutaan se osittamalla tietoa niin että se koskee vain tiettyä kohtaa eikä muuta, ja tämänkin jälkeen tehdään vain mahdollisimman pieniä muutoksia.

Siksi lapselle maapallo on ensin levy, ja sitten pyöreys voidaan ymmärtää että maapallo on kuin kolikko. Ja tämän jälkeen voidaan miettiä että maapallo on kupla, jossa maa on pohjalla ja taivas kaartuu pallona ympärille. Ja vasta pitkän ajan päästä ymmärretään mitä maapallo tarkoittaa. Tämä on normaalia. Ja me aikuiset kuvittelemme pääsevämme tästä sekasotkusta eroon aikuisina. (Emme. Teemme tuota vain vähemmän ilmiselvästi, koska olemme jo tehneet typerimmät virheet.)

Maailma antaa.

Ihminen, joka tieteentekijäkin on, ei koskaan elä kulttuurillisessa tyhjiössä. Tätä kautta ympäröivä kulttuuri antaa vaikuttimia siihen, minkälaisia teorioita sen piirissä todennäköisemmin keksitään.

Lainaan tästä esimerkkiä "Olemisen porteilta":

"Darwin teki esimerkiksi päätelmänsä populaation yksilöiden välisestä olemassaolon taistelun Malthusin teorian pohjalta joka kuvaa orastavan kapitalismin talousjärjestelmää. Nähdäkseni tällaisessa kilpailuyhteiskunnassa on helpompaa päätyä ajattelemaan olemassaoloa taisteluna elämästä kuin toisenlaisessa yhteiskunnassa. Tämä ei tietenkään kumoa darwinistista ajattelua. Tämä tietenkin on pelkkää spekulaatiota... Kuitenkin kiinnostavaa rinnakkaisuutta darwinismin ja kehittyvän kapitalismin välillä on. Eräässä mielessä voimme ajatella Darwinin teorian historiallisen a priorin nousseen englannin yhteiskunnallisten olojen maaperästä. Mutta huom!, tämä ei kerro mitään siitä onko teoria tosi. Minusta olisi absurdia väittää Darwinin teoriaa vääräksi vain sen takia että sen esiintymisellä oli historialliset ehdot."

On toki selvää, että inspiraation syntymistä ei voida täsmälleen toisintaa, ja idean alkuperäinen lähde jää tätä kautta usein arvailuiksi ja spekulaatioiksi. Ja vaikka keksijälläkin olisi sanansa sanottavana, voi olla että tässäkin on kyseessä vain tarinointi. Kuitenkin tämä tuntuu "tietyllä tavalla uskottavalta": Darwinin kohdalla Malthusin teoria luultavasti loi assosiaatioita. "Entä jos samantapainen toimisi muualta". Tätä kautta maailmankuvalla ja kulttuuriympäristöllä on tietysti merkitystä. Se, mitä siinä on, tuottaa helpommin assosiaatioita samankaltaisempiin asioihin.

Keksijän gloorian tarttuminen.

"How Isaac Newton was not only Isaac Newton of gravity, but the Isaac Newton of alchemy and biblical studies also."

Myös uskontojen kohdalla usein nostetaan esiin puheita siitä, miten esimerkiksi Newton oli uskovainen. Tämä pitää tietenkin paikkaansa. Ja tämä ei ole yllättävää: Siihen aikaan oltiin yleisesti uskovaisia. Tätä kautta Newtonillakin oli "historialliset ehdot". Toki uskovaisuus näkyy myös teoreettisemmalla tasolla : Hänen keskeinen teologinen perustelusna koskien planeettojen kiertoratoja oli mm. se että hän uskoi että ne eivät voisi toimia pidemmän päälle, ellei Jumala kävisi ratoja aina välillä korjailemassa. Näin Jumala ei jäänyt toimettomaksi ja turhaksi. Kristillisellä maailmankuvalla on ollut taattu vaikutus.
1: Tosin tämä taustaperustelu on nykyajasta katsoen siitä erikoinen, että nykyään ei enää uskota että Jumalaa tarvitaan korjailemaan planeettojen ratoja. Newtonin aikaa on kuitenkin katsottava Newtonin ajan kautta.

Tähän ajattelutapaan liittyy kuitenkin yleinen "epäreiluuskuoppa". Se on tilanne, jossa "kruuna minä voitin - klaava sinä hävisit". Tämä on yleinen uskovaisten piirissä, ja muissa sellaisissa tahoissa jossa oikea maailmankuva nousee tärkeämmäksi kuin testaaminen :
1: "Kruuna" : Jonkun heidän pitämänsä maailmankuvan kautta inspiroidutaan teoriaan, joka tarkoittaa sitä että tämä on tuki sille että tämä maailmankuva auttaa tieteenteossa. Tässä on syynä koko maailmankuvan totuudenkaltaisuus. Tätä kautta Newtonin näkemys sopii, paitsi gravitaation todisteeksi, myös kristinuskon ja Jumalan todisteeksi.
2: "Klaava" Ja jos jonkun heidän inhoamansa maailmankuvan kautta inspiroidutaan, tätä teoriaa pidetään pahana ja huonona tieteenä. Vaikka se saisi yhtä suuren suosion kuin tuo edellinen. Ja kun tämä teoria on vaara, se nähdään osoituksena siitä, että miten turmiollinen tämä "heistä paha" maailmankuva on. Tämä näkyy erityisen vahvasti evoluutioteorian kohdalla. Mutta aina keskustelevasta tahosta riippuen myös Big Bang -teoria on yleinen dissauksen kohde. Tämän teorian suosio ei siis kerro että maailmankuva olisi mitenkään oikea tai hyvä. Jossain tapauksissa tosin voidaan "liennyttää", ja hyväksyä että tämän uuden teorian takana onkin se, että tutkija ei ollut oikea ateisti, vaan yhteiskunnan perinteet, eli kristinusko, vielä näkyvät hänessä tuon keksinnön kautta.

Moni fiksukin ihminen on tehnyt kuitenkin ylläolevan rinnastuksen. Maailmankuvasta saatu inspiraatio kertoisi jotain siitä että juuri se olisi tapa löytää uusia toimivia hypoteeseja on siis ihmiselle jotenkin erityisen intuition mukaista. Ehkä tässä on syynä se, että tiedemies glorifioidaan kauttaaltaan, ja hänen nerokkuuttaan kehutaan kaikilla alueilla vain koska "on viisas yhdessäkin". Tämä näkyy tietysti siinäkin, miten "Hän ja hän sanoi näin + siteeraus" on yleinen tapa, jolla saa asialle uskottavuutta. Tämä on tietysti kätevä kikka, koska jokainen tiedemieskin on puhunut ei omasta alastaan, ja olipa näkemyksesi sitten mikä tahansa, on lähes varmaa että löydät siteerauksia jotka on sanonut joku menestynyt tiedemies tai filosofi ja joka on ollut samaa mieltä.

Erikoista kyllä, yksi esimerkki tälläiseen illuusioon uskomisesta on Isaac Newton. Hän uskoi omaan illuusioonsa; Eikä tietenkään vähemmästä syystä kuin onnistumisiensa innoittamana. En usko että häntä ajoi niinkään itseriittoisuus, kuin konkreettiset meriitit. Kuitenkin hänen huima uransa lopahti jännittävästi. (BTW. Juuri minun ijissä. En ole toistaiseksi mullistanut mitään tiedettä. No, lohduttaudun sillä että minulla on ollut pitkä ura luuserina. Kun Mozart viisivuotiaana sävelsi, minä opettelin joko istumaan potalla tai olemaan istumatta potalla. Tai jotain muuta vastaavaa. Että pitkät perinteet minulla näiden "ikien ylittämisessä jossa moni muu on tehnyt jotain merkittävää.")

Lainaan Newtonin lopputuloksen Pierre-Gilles de Genneksen ja Jacques Badozin "Hauraat esineet" -kirjasta pätkän sivulta 163. "Mutta äkisti 27 tai 28 vuoden ikäisenä hän vaihtoi tutkimusaihetta eksyen alkemian pariin, jolle hän omisti 10 täysin hukkaan heitettyä vuotta. Tämä hävitty uhkapeli on eräs tieteen historian turhauttavimpia näytöksiä. Newtonilla oli tutkimusvälineitä, joilla Lavoisier vuosisataa myöhemmin loi perustan kemialle. Mutta Newton, ortodoksinen protestantti, joka noudatti tiukasti Pyhää Kirjaa ja Jumalan Sanaa, uskoi löytäneensä tiedon avaimet alkemian formalismista - sen rakenteista, numeroista, geometrisiin kuvioihin perustuvista luokitteluskeemoista. Tässä mielentilassa hän eksyi kuuluisan keskiaikaisen "Ruusurunon" veroiseen esoteeriseen labyrinttiin."

Newtonin hairahdus saattaa monista tuntua vahingolta ja sattumalta. Kuitenkin voi olla että Newton painottui juuri gravitaation toimivuuden kautta kohti alkemiaa ja okkultismia : Newtonin painovoimalaki ja fysiikka oli ajankuvaan verrattuna okkultistismilla sävytettyä : Hänen aikansa fysiikka kun oli kirkon perinteen mukaan aristoteelinen: Maailmassa törmäilevien hiukkasten valtakunta. Kaikenlaiset kaukovaikutukset olivat siinä täysin tuntematon käsite. Sen sijaan sen ajan okkultistisissa teoksissa oli mainintoja mystisistä vetovoimista kappaleiden välillä, pohdintoja äärimmäisen pienestä ja suuresta. On luultavaa että antoi aihetta Newtonin pohdiskeluihin aristotelisen järjestelmän ulkopuolisista käsitteistä. Tämä toi löytöjä. Ja löytöjen tekeminen sai ajattelemaan että inspiraatioimiskyvyn, ja kyvyn ajatella uudesta näkökulmasta, lisäksi se sisälsi niin ison osan totuutta, että sen kautta saadaan aikaan tosia hypoteeseja, joita tarvitsee vain testata. Tässä on siis takana ajatus siitä että empiria voidaan ottaa päätestin sijasta "sijaiseksi", kun totuus saadaan sellaisenaan maailmankuvasta. Tämä on idealismia ja rationalismia, ei empirismiä. Empirismi ja testaus on vain sen soveltamisen viimeinen niitti, jolla vakuutetaan "skeptikotkin" ja osoitetaan kanssauskovaisille että maailmankuva todellakin on hyvä.

Lyhyt mutta tärkeä huomautus joka ansaitsee oman lukumerkintänsä.

Osa taas on neutraalimpia, ja pitää tätä vain muistutuksena että kristittykin voi tehdä ihan hyvää tiedettä, jolloin kyseessä ei ole vastaava erilaisten maailmankuvien mollaamiskampanjointi. On tietenkin mielenkiintoista huomata, että monet ateistitkin pitävät hyviä tiedetuloksia saaneita ateisteja ikään kuin todisteena ateismin yleisestä oikeudellisuudesta. Käsittääkseni juuri tämä maailmankuvan totuusarvo on kuitenkin jäänyt todistamatta.

Mistä pitäisi olla kyse?

Ratkaiseva "juttu" on tietenkin siinä, että sekä Newton että Darwin tekivät hyvää tiedettä. (Joskin heistä ainakin Newtonin näkemykset on hylätty tieteessä ja korvattu paremmilla, niin hän teki sangen suositun paradigman, joka on tietysti todiste siitä että se täytti sen ajan tiedekäsityksen vaatimukset paremmin kuin erinomaisesti.) Kumpikaan heistä ei elänyt kulttuurillisessa tyhjiössä. Molempien teorioiden syntyminen ei näytä olevan irrallaan sen ajan kulttuurin tuulista. He ovat päässeet tuloksiin erilaisilla ajattelutavoilla. Hypoteeseja voidaan kuitenkin kehitellä vaikka huumeiden vaikutuksen alaisena, eikä tämä tee huumeiden käytöstä "oikeaa maailmankuvaa" - mutta ei tietenkään tee näin keksitystä toimivasta teoriasta myöskään väärää. Koska empiria on sidottu ensi sijassa testaamiseen, kun hypoteesinmuodostus taas nähdään enemmän sen luovana toimintana. Jos testaus on se, joka tekee oletetut teoriat rationaalisiksi ja sellaisiksi että niihin on syytä uskoa, on niiden kehitteleminen tieteenfilosofienkin mielestä ainakin pienen "irrationaalisen elementin sisältävä" aktio.

Luonnontieteiden kannalta olennaista on se, että mitään sosiaalista määräävää suhdetta testituloksiin ei ainakaan luonnontieteen suurissa linjoissa esiinny. Newtonilla ja Darwinilla oli kaikilla myös tiedolliset perusteet heidän teorioilleen. Tai ainakin tämän voidaan totuusteorioiden valossa osoittaa. Juuri tämä korostaa tieteen maailmankuvavapautta. Nykytieteessäkin on huippunimiä ties mistä maailmankuvista. (Toivottavasti tämä ei todista että New Age on oikeassa - heillähän "sirpale kaikesta" on se keskeinen idea!) Tämä tarkoittaa sitä että keksijänsä maailmankuvilla teorioita ei voida oikeuttaa. Ne eivät synny tästä vapaana, mutta kuitenkin juuri teorian testattavuus on pääasia, ja puheet siitä että olisi jokin yksi ja tietty maailmankuva, joka olisi pakko olla jotta voisi keksiä hyviä hypoteeseja sisältää vähintään implisiittisenä esityksen siitä että kaikki muut maailmankuvat olisivat huonoja ja niiden kannatajien päästäminen tiedemaailmaan ei ole yhtä fiksua kuin oikean maailmankuvan kannattajan.

On kuitenkin jännittävää huomata, miten että tieteen teoriat on nousseet uuden mukana. Voi olla että yksi maailmankuva toimii pitkänkin aikaa hyvin. Mutta se ei sisällä uusien näkökulmien mahdollisuutta. Ja siksi jonkin ajan päästä maailmankuvan vaihdolla voi olla juuri se "jättipotteja synnyttävä" vaikutus. Vaikka kyseessä olisi jokin niinkin outo juttu, kuin alkemia ja okkultismi. Newton oli aikaansa nähden sangen epänormaali. Vaikka hän oli sen ajan hengen mukaan vahvasti hengenmies, oli sinä aikana okkultistinen puuhastelu virallisesti kiellettyä. Alkemian harjoittaminen oli Newtonin elinaikana laitonta. Tämän puolesta kertoo sekin, kuinka monet ovat olleet useiden eri aateryhmien vaikutuksen alla. Newton oli kristitty ja okkultisti. Impetuksen kehittänyt Filoponoskin oli elämänsä aikana kristinuskon, uusplatonismin ja Egyptiläisten puolikristillisen triteistisen näkemyksen piirissä.