Monikulttuurisuuden lähestymisestä

On mielestäni hyvä huomata, että kun puhutaan monikulttuurisuudesta, näyttää olevan enemmänkin niin että kaikki jossain määrin kannattavat monokulttuuria. Monikulttuurisuuden kriitikot korostavat kulttuurien erojen olennaisuutta. Ja tällöin käy niin, että he korostavat sitä että ihmiset eri kulttuureissa ovat oleellisesti erilaisia. Monikulttuurisuuden takaa taas löytyy usein yleishumanistisia ajatuksia siitä että ihmisillä olisikin jokin yhdistävä perusta.

Itse lähestyisin tätä Peircen kuvaamalla semiotiikalla; Peirce jakoi kohteet ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Monikulttuurisuuden kannalta nämä kohteet voidaan jossain määrin asettaa erilaisiin hierarkioihin.
1: Ikoni on yksinkertaista symboliikkaa. Merkki muistuttaa kohdettaan. Viitaussuhde on suoraan siten että ominaisuudet ovat samanlaisia. Esimerkiksi jos piirretään yksinkertainen kalliopiirros hirvestä, ihmiset ymmärtävät että kyse on hirvestä vain katsomallas itä. Ikonot näyttävät luonnollisilta ja ne ovat ymmärrettäviä.
2: Tätä kompleksisempi on indeksi. Se viittaa johonkin kohteeseen jonkin syy-seuraussuhteen kautta. Tämä tarvitsee usein jonkinlaisen kontekstin. Tämän tason mutkikkuus näkyy hyvin itseäni viime aikoina kiinnostaneesta/askarruttaneesta ongelmasta, käsitteellisen analyysin kömmähdyksistä, jossa näyttää siltä että kontekstiin ollaan jämähdetty ja indeksiä kohdellaan kuin ikonia. Tai sitten kontekstiin ollaan jämähdetty eikä ymmärretä että samalla ilmiöllä tai sanamuodolla voi olla monia erilaisia syy-yhteyksiä joten ne vaativat kontekstin. Indeksin kohdalla viitattu objekti kuitenkin on välttämättä olemassa ja indeksi liittyy objektiin jonakin tosiasiana niin että on olemassa konkreettinen ilmiö tai muu yhteys.
3: Symbolilla ei välttämättä ole todellisuusvastinetta. Se voi olla mielikuvitusta. Ja monessa kulttuurissa erilaiset symbolit on vain sovittu. Esimerkiksi se, että leijona symbolisoi vaakunassa Suomea on vain valittu. Kuva voisi olla jotain muutakin, mutta se ei vaan satu olemaan koska on toisin sovittu.

Voidaan ajatella että jos ollaan yleishumanisteja voidaan vaikka tehdä vertailevaa uskontotiedettä ja huomata että monissa uskonnoissa on itse asiassa samoja perusarvoja. Niiden tärkeysjärjestyksessä on eroja, mutta niiden perushenki on sama. Tämä viittaa siihen että niillä on jokin syvempi yhteinen tekijä. Ne siis joko eivät ole vain symboleja. Tai jos ovat niin ne ihmispsykologian vuoksi ovat kuin ne olisivat jotain konkreettisempaa, vaikkapa ikoneja. Tässä mielessä homo religiosus -ihmiskuva on helppoa liittää yleishumanismiin. Ihmiet uskovat Jumalaan ja sitovat uskontoon samanlaisia arvoja joten ei tarvitse riidellä.

Mielestäni monikulttuurisuuskysymys voidaan tätä kautta palauttaa vanhaan tekstiini jossa kuvasin sitä miten Frasier Cranen tapa hoitaa kultturellisti asiat monikulttuuriudessa perustuu siihen että puhutaan keveistä asioista. Tämä viittaa siihen että kulttuurisia asioita voidaan pitää yllä hyvinkin monenlaisia niissä tilanteissa joissa ne ovat symboleja asioille joita pidetään monissa kulttuureissa yhteiskunnan tasolla melko mitättöminä. Näin näistä ei tule riitaa.

Toisin sanoen monikulttuurisuus olettaa että erimielisyydet ovat enimmäkseen symbolien tasolla. Perusarvot ja yleishumanistiset periaatteet olisivat vaikka meihin evoluution ohjaamaa altruismia. En pidä tätä teoriaa kovin huonona.

Silti mieleen tulee "Unabomber" Ted Kaczynskin näkemys jossa korostuu se, että tosiasiassa yhteiskunnat ovat valtakoneistoja jotka sallivat ihmisille vapauksia mitättömissä asioissa. Jos haluat olla juutalainen tai kristitty, se ei kiinnosta yhteiskuntaa. Mutta yritäpä jättää verosi maksamatta niin johan kiinnostaa.

Voidaankin sanoa että on tavallaan erikoista että moni monikulttuurisuuden kannattaja vastustaa hyvinkin syvästi evoluutiopsykologiaa. (Syynä on eksistentialismin ajatukset perimmäisestä vapaudesta, fenomenologiset ajatukset siitä että jokainen lokero jolla ihmistä määritellään on vankila, astetta relativistisempien ajatukset siitä että ihmiset ovat konstrukteja eli perimmiltään kokonaan symbolisia...) Se olisi varsin joutuisaa sovittaa heidän malliinsa.

Se ei tosin yllätä että moni monikulttuurisuuden vastustaja korostaa enemmän kulttuurievoluutiota. Heidän tulee torjua ajatus siitä että ihmisissä olisi lajityypillisesti vaikka sellaista altruistista käytöstä joita monet evoluutiopsykologiset mallit ennustavat. (Osa heistä on myös suoraan sanoen kreationisteja tai kreationistihenkisiä ja korostavat oman kulttuurinsa ja uskontonsa erinomaisuutta. Samalla kun leikkivät hassusti sitä että se muka olisi enemmän kuin jokin symboli.)

Toki mukaan mahtuu niitäkin jotka hyväksyvät evoluutiopsykologian mutta jotka vastustavat monikulttuurisuutta. He kuitenkin edustavat hyvin vanhahtavaa toien maailmansodan jälkeistä evoluutioajattelua joka korostaa vain taistelua. Heidän kuvaansa voi pitää liian simplistisenä. He ovat koherentteja siinä mielessä että jos ihminen on paha ja kulttuuri kasa symboleja, on rauhanomaisuus nojaamassa illuusioille. Uskonto voi tällöin olla renessanssiajan ateistien tapaan jopa "valehtelua joka pitää rahvaan kansan kurissa", jossa ateismi on kenties totta mutta sopii vain harvalle, älylliselle totuuttarkastavalle eliitille. (Uskomiseen uskomiseen kykeene toki teistikin.) Valitettavasti heidän koherenttiutensa ei oikein vakuuta koska heidän kuvansa itse tieteenalasta on jäänyt ajastaan jälkeen.

Indeksi

Jalostamisessa pyritään valitsemaan parhaita eläimiä. Tämä taas täytyy voida arvioida jotenkin. Perinteisesti tätä on tehty siten, että on valikoitu yksilöitä, joiden jonkun ominaisuuden tulos ylittää tietyn rajan. Monen ominaisuuden kanssa on voitu toimia siten, että joko monen ominaisuuden on ylitettävä jokin raja, tai sitten on riittänyt että yksi ominaisuus on ollut riittävän hyvä. Näissä tulee tietysti erilaisia edistymisvauhteja. Samoin montaa ominaisuutta on voitu lähestyä sitä kautta, että ensin on jalostettu yhtä ominaisuutta ja sitten sen jälkeen vaihdettu keskittyminen toiseen ominaisuuteen.

Näiden lisäksi on indeksit. Ne ovat tärkeitä menettelytapoja. Ideksien periaate on se, että ominaisuuksille annetaan painoarvo. Ja kun nämä lasketaan yhteen, saadaan tulos jota käytetään arvioinnissa. Näin ominaisuuden laatu ja määrä saavat tietynlaisen kokonaisarvon:
I=b₁(X₁-μ_X1)+b₂(X₂-μ_X2)+...+b_N(X_N-μ_XN)* b = painoarvo, johon vaikuttaa (1) ominaisuuden haluttavuus, esimerkiksi sen antama taloudellinen hyöty, eli kuinka tärkeää kehittäminen on (2) ominaisuuden heritabiliteetti eli se, kuinka lujasti se on geeneihin sidottua, vähän geeneihin sidottua ei kannata kehittää yhtä lujasti vaikka se olisi muuten tärkeäkin (3) ominaisuuden arviointivarmuus, eli kuinka luotettava arvio on, mahdollisesti epäluotettavia tuloksia ei kannata pistää keskiöön (4) geneettiset korrelaatiot eli minkä geenien kanssa se kuuluu yhteen (5) fenotyyppiset ominaisuudet, eli mihin ulkoisiin ominaisuuksiin se on kytköksissä.
* X_? = Tarkasteltavan ominaisuuden nro:? mitattu tulos
* μ_X? = Miten ominaisuus X? on suhteessa verrokkipopulaatioon, eli keskiarvoon.

Toisin sanoen indeksissä korostuu tavoite, kuten politiikka ja talous, ja niiden määrittämät tavoitteet sekä genetiikka. Samalla voidaan jalostaa montaa ominaisuutta kerralla siten että edistyminen on mahdollisimman nopeaa.

Indeksien kannalta ongelmallisena on tietenkin se, että jalostus vie aikaa. Siksi esimerkiksi lyhytaikainen maatalouspolitiikan muutos tai kuluttajien muoti -ilmiö voi vaikuttaa kukkaroon, ja siihen liittyvä ominaisuus on geeneihin vahvastikin sidottu, mutta sitä ei silti jalosteta, koska kyseinen politiikan vaikutus kestää liian lyhyen aikaa. Siksi indeksien osuvuuden kannalta pitäisi voida ennustaa politiikan muutoksia. Lisäksi tässä käy sellaisia erikoisia asioita, että jos indeksin laskennassa oleva politiikka muuttuu, saman eläimen genetiikka ei muutu, mutta sen geenejen arvoa kuvaava indeksi muuttuu. Tavallaan näin pitääkin olla, mutta tavallaan se on hieman erikoista. Jos politiikan arvioinnissa ja kuluttajan kulutustottumuksien arvioinnissa onnistutaan kohtuu hyvin pitkällä tähtäimellä, ongelmia tämän suhteen ei kuitenkaan ole.

Kun arvioita tehdään vielä syntymättömille jälkeläisille (Siinä missä "I" kuvaa valmista indeksiä, ennusteiden ylle yleensä liitetään "hattu" [^], eli jos puhutaan koko indeksin ennusteesta, merkitään "î"), on tärkeää kuinka hyvin ennuste pitää paikkaansa. Tässä on kolmea vaihtoehtoa: (1) se on harhaton, jolloin siinä voi olla paljon hajontaa, mutta niiden keskiarvo on kuitenkin hyvä. (2) harhainen tulos taas on hajonnaltaan pieni. Tulokset keskittyvät, mutta niissä on kuitenkin jokin vika keskiarvon kohdalla, jolloin keskiarvo on systemaattisesti väärin. (3) täydellinen taas on hajonnaltaan pieni että keskiarvoltaan oikea.

Yleensä tulosta tarkennetaan ottamalla enemmän tuloksia, mittaamalla tarkemmin, ottamalla käyttöön sukulaisten tiedot eli sukulaismatriisien käyttö sekä parantamalla mittaamisen luotettavuutta sekä korjaamalla systemaattisia virheitä.

Kun eläinten jalostusarvoja käsitellään, siinä eläinten arvokkuutta tuotannolle täytyy voida arvioida. Melko usein tarvetta on myös tilalta toiselle siirtämiseen. Kun toimitaan yhden tilan sisällä, paremmuusjärjestys on tietenkin selvä. Riittää että halutut ominaisuudet laitetaan "kellokäyrälle", eli katsotaan miten ominaisuudet eroavat ja katsotaan myös kuinka paljon ne eroavat.

Kuitenkin, kun tilan eläimet laitetaan absoluuttisiksi poikkeamiksi ja suhteellisiksi prosenttiosuuksiksi, tilalta toiselle vertailu häiriintyy: Esimerkiksi epärehellinen tapa olisi ottaa tilalle tahallaan muutama oikein huono eläin. Niiden käyttäminen laskisi keskiarvoa, jolloin parhaimmat eläimet näyttäisivät paremmilta: Ne ovatkin nyt enemmän keskitasoa parempia, ja niiden suhteellinen paremmuuskin nousee. Toinen vanha menettely oli saada jälkeläisarvostelu näyttämään paremmalta siten, että lehmälle valittiin vain huippusonneja. Näin sen vasikat näyttivät keskivertoa paremmilta, jolloin lehmä näytti hieman paremmalta kuin mitä se oli.

Sukulaisuusmatriisin käyttö estää tämänkaltaista toimintaa: Jälkeläisten tasossa otetaan myös sonnin jälkeläisten keskiarvo huomioon, ja monet muut sukulaisuussuhteet painotettuna siinä suhteessa, miten ne ovat geneettisesti sukulaisia. Näin kaikki eläimen sukulaisuussuhteet saadaan esille. C.R. Henderson kehittikin 1972 BLP -menetelmän. Hänen mukaansa se oli paras (Best) lineaarinen (Linear) ennusteeksi (Prediction), koska se johdetaan maksimoimaan indeksin ja todellisten arvojen välinen korrelaatio. Samalla se minimoi ennustetun jalostusarvon ja saavutetun jalostusarvon välisen eron. BLP:ssä perushavaintona käytetään mittauksia, jotka ottavat huomioon monia systemaattisia häiriötekijöitä.

Lineaarinen menetelmä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että havaintoja kuvaava tilastollinen malli rakennetaan siten, että se muodostuu tekijöistä, jotka yhteenlaskien saadaan lopullinen tulos.

Henderson suositteli käytännön arviointiin astetta mutkikkaampaa BLUP -menettelyä. Harhattomuus (Unbiased) merkintä tuli siitä, että havaintoja korjattiin niihin liittyvien ympäristötekijöiden suhteen. Harhattomuus BLUP:in kohdalla tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että indeksien odotusarvo, eli keskiarvo, on sama kuin jalostusarvojenkin. Käytännössä tämä tehdään hyödyntämällä erilaisia käsittelyjä ympäristötekijöiden suhteen. Tämä toteutuu vain jos systemaattiset tekijät voidaan selvittää. Jos tätä ei voida tehdä, ennuste ei ole harhaton, koska yksittäisen eläimen jalostusarvo riippuu myös osittain siitä ympäristöstä (karja, tila, ruokinta etc.) jossa se elää.
1: Käytännössä harhattomuus varmistetaan : Jos ajatellaan että polveutumisennusteet ovat keskimäärin samat, kuin eläimen lopullinen tuotos, voidaan ennuste - toteutuneisuus -tarkastelulla nähdä kuinka tarkasti ennusteet osuvat oikeaan. Samalla arvosteluvarmuutta voidaan tarkistaa; Siihen vaikuttavat yleensä (1) Aineiston määrä, missä suurempi määrä informaatiota antaa paremman tuloksen. (2) periytymisasteen suuruudessta ja tietorakenteista. Jälkeläisarvostelujen arvosteluvarmuus riippuu yleensä tehollisesta tytärmäärästä, eli alkuperäisestä tytärmäärästä vähennetään ympäristövaikutusten määrittämiseen vaadittavien tytärten määrä.

Se on suoran vertailun menetelmä, koska informaatio eläinten paremmuusjärjestyksestä verrataan ympäristötekijöiden kanssa vertaamalla karjojen sisällä vaikuttavia ympäristötasojen muutoksia. BLUP erosi yksinkertaisista valintaindekseistä, koska indeksi perustuu kesiarvoista laskettuihibn suhteellisiin tuotoksiin, kun siinä taas ympäristövaikutukset arvioidaan ottamalla jalostusarvojen vaikutus huomioon. Henderson kehitti arvioon sekamalliyhtälöihin perustuvan ratkaisun, joka salli suuremman aineiston käytön:
Y=Xb+Zu+eb=vektori tuntemattomista ympäristövaikutuksista.
u=vektori jalostusarvoista.
X ja Z taas ovat matriisimalleja, joiden avulla yhdistetään havainnot oikeisiin ympäristöarvoihin ja jalostusarvoihin.

Eli yksinkertaisesti sanoen BLUP:issa lasketaan jalostusarvot valintaindeksikaavalla laskemalla havainnoista, joita on korjattu ympäristötekijöillä. Tämän ymmärtämisessä on tärkeää, että jalostusarvojen kovarianssi saadaan eläinten välisen sukulaisuuden kautta. (G= A σ²_u)
Sukulaisuusmatriisin laskeminen olisi yleisesti vaikeaa, mutta laskemiseen tarvitaan vain sen käänteismatriisi, jonka laskeminen on helpompaa. Yleensä BLUP -laskennassa ikään kuin automaattisesti otetaan sukulaisuusmatriisit mukaan käsittelyyn. Kuitenkin pelkän perintisen indeksin pohjalta arvostelua voidaan tehdä. Syynä on luultavasti se, että BLUP -arvostelun yksi yleisimmistä käytännön sovelluksista on yksilö eli eläinmalli, jossa tuotoksen tehneen eläimen oma jalostusarvo on mukana arvostelussa, ja tämän käyttö on mahdollista vain jos ottaa mukaan eläinten väliset sukulaisuudet.

Tilastollinen malli on kuitenkin erikoistapaus yleisemmästä mallista, jossa havainnot voivat olla eri ominaisuuksista samoilta tai eri eläimiltä. Monen ominaisuuden mallit mahdollistavat eri ominaisuuksille erilaisten heritabiliteetit ja varianssit antavia tuloksia. MT-BLUP -mallissa on otettu huomioon myös ominaisuuksien välisiä perinnöllisiä ja ympäristöllisiä yhteyksiä. Tämä parantaa arvosteluvarmuutta, koska geenien yhteisvaikutustakin tulee otettua huomioon. Usein arvostelumenetelmien kehittelyssä yritetään kaikkien ominaisuuksien käsittely MT -BLUP -mallilla, koska valinta yhdessä ominaisuudessa voi vaikuttaa muualle, ja se johtaa arvosteluvirheeseen toisaalla. Esimerkiksi jos hyvät emakot karsitaan emakkosikalasta ensimmäisen poikimisen jälkeen, kertyisi poikimavälistä havaintoja vain niille sioille, joilla on hyvä hedelmällisyys. Kun tämä yhteys otetaan huomioon, kuten MT-BLUPissa tehdään, voidaan ottaa huomioon yhteydet ja saada oikeat arvot. Toinen menetelmän antama etu on se, että kokonaisjalostusarvon määritys on helppoa kun yhteydet on otettu huomioon jo niiden arvoa laskettaessa. Monen ominaisuuden arvostelut ovat kuitenkin laskennallisesti työläitä; Jos lasketaan kahta ominaisuutta kerralla, laskentatehoa vaaditaan jo kolminkertainen määrä. Toinen ongelma on korrelaatioiden selvittämisen puutteet. Virhe tässä arvioinnissa vie luotettavuutta lopputuloksesta.

Suomalainen naudanjalostus.

Suomessa on pidetty nautakarjaa likimain 2000 vuotta. 1500 -luvulta lähtien kartanoihin alettiin tuomaan eläimiä. Jalostamista on varmasti harjoitettu melko pitkään - tai jos ei muuten, niin eläimet ovat domestikoituneet epäsuorasti kotieläimiksi; Esimerkiksi pahan luonteiset tai huonorakenteiset eläimet on tapettu muita helpommin ja hyvät ja helpot tuottajat ovat eläneet pidempään, joten varsinaista intentiota eli jalostustavoitteita ei tarvita, jotta jotain kehitystä tapahtuisi.

1800 -luvulla Suomessa aloitettiin varsinainen tavoitteellinen jalostustyö. Tämä tietenkin tehostaa jalostusta ja ennen kaikkea suunnan yksityiskohdat ovat enemmän ihmisten hallittavissa. Kun aikaisemmin eläinten annettiin siitä keskenään miten mielivät (mitäpä sitä jalostamista opetella, kun ei sikaa kuitenkaan saada lukemaan sitä kirjaa), nyt alettiin korostamaan sitä, että vanhempien valinnalla on suuri merkitys jälkeläisiin.
1: Ensimmäinen jalostuksen teoria, jota suomessa käytettiin oli rotukonstanssioppi eli rotupuhtausoppi. Sen mukaan rodut olivat valmiita, itse luonnon ilmiöitä, ja nämä olivat sisäisesti tasalaatuisia. Hyvä karja ei ollut sekarotuista, vaan nimen omaan rotupuhtautta tuli vaalia. (Vaikka esimerkiksi Hitlerin arjalaisuutta korostavaa rotunäkemystä ja eugeniikkaa usein yhdistetään nimen omaan evoluutioteoriaan, tämä yhteys on kuitenkin vahvempi nimen omaan näihin "esidarwiniaanisiin" näkemyksiin.) Maatiaiskarjan yhtenäisiin ominaisuuksiin ei uskottu, ja maatalous keskittyikin puhtaiden eli opin mukaan hyvien rotujen tuontiin ulkomailta. Tähän liittyen vuonna 1845 senaatti päätti jopa, että ayrshire -karjaa tuotaisiin Skotlannista ja Ruotsista.
2: Toinen jalostusteoria joka kehitettiin saksassa 1860 -luvulla, ja joka sieltä sitten saapui pienellä viiveellä Suomeenkin, oli individuaalipotenssioppi, jossa periytymiskyvyn ajateltiin olevan yksilöllinen ominaisuus. Se taas lisäsi kiinnostusta risteyttämiseen. 1800 -luvun lopussa tämä näkyi Suomessa siten, että tänne tuotiin sikarotuja eri maista, kuten Englannista, Tanskasta ja Saksasta. Etenkin yorkshire -sikoja risteytettiin maatiaisrotujen kanssa.
3: Tärkeä vertailuvuosi on luonnollisesti Charles Darwinin "Lajien synty", jonka 1. painos ensimmäisenä päivänään loppuunmyytiin vuonna 1859. Evolutiivinen näkemys jalostamisessa toi sen olennaisen muutoksen, että karjan laadun parantamiseen luotettiin enemmän. Vanhassa näkemyksessä keskityttiin enemmän huonontumisen ehkäisemiseen, ja tämän ajateltiin johtavan karjan potentiaalin paranemiseen tiettyyn perinnölliseen tai rodulliseen laatuun asti.

Tähän toimintaan liittyi sonnien yhteiskäyttö. Tämä nähtiin tärkeäksi, koska hyvät sonnit haluttiin mukaan laajemmin. Näin pienetkin tilat pääsivät parantamaan tuloksiaan. Toisin sanoen urosvalinnan edut huomattiin: Kun lehmä voi saada vain muutaman vasikan, ei sonnilla ole vaikeuksia levittää ominaisuuksiaan laajemmallekin. Tästä kehittyi sonniyhdistyksiä, joita rekisteröitiin 1880 -luvulla.

1898 senaatti myönsi määrärahaa karjanäyttelyihin. Niitä pidettiin vuoden sisään kolme kappaletta. Niiden piirissä levitettiin ideaa jalostamisesta, sen periaatteista. Samalla täsmennettiin rotujen ominaisuuksia ja arvioitiin eläinten muotoa ja painoa. Näyttelyt olivat tärkeitä innostajia ja niiden pohjalta syntyi karjanjalostusyhdistyksiä. Aluksi rotuja olivat maatiaiskarja, joka jaettiin kolmeen tyyppiin, Itäsuomenkarjaan, Länsisuomen karjaan ja Pohjoissuomen karjaan. Lisäksi oli ulkomaalainen ayrshire. Aluksi niiden tärkeimmät asiat olivat kantakirjaus, ja luonnollisesti tähän liittyvä rodun ulkomuoto ja rakennestandardien tekeminen, jotta voitiin sanoa että nauta täytti ne ehdot jotka rodulla oli. Esimerkiksi Itä-Suomen karjanjalostusyhdistys (ISK) kantakirjasi itäsuomenkarjan ja se määritteli rodun seuraavasti: "pyrittävä keskikokoiseen, karvaltaan hallavan punaiseen tai hallavan ja valkoisen kirjavaan, selväpiirteisesti lypsytyyliseen ja hienorakenteiseen lypsyeläimeen." Rotu standardisoitui niin nopeasti, että rodun tuotanto -ominaisuudet kärsivät koska tiukka valinta keskittyi muoto -ominaisuuksiin, mikä johtaa helposti ominaisuuksien nopeaan katoamiseen muissa asioissa.

Aluksi eri rotujen parissa toimittiin erikseen, mutta ajan kanssa yhteistyölle alettiin näkemään arvoa, ja 1923 asiaa mietittiin erityisessä yhteistyöelimessä. 1946 syntyi Suomen Karjanjalostusyhdistys (SK) ja 1951 toiminta oltiin saatu hanskattua niin että karjanjalostusyhdistysten toiminnat kokonaan yhdistyivät. Aluksi yhdistettiin eri rotujen eri rotujen kantakirjat. (Tässä vaiheessa sonnivalinnoissa alettiin suosimaan suurikokoista ja hyvätuotoksista ayrshireä ja länsisuomen karjaa, ja karja laitumella alkoikin laajasti katsoen "näyttämään ruskeasävyiseltä".)

1962 mustavalkeaa friisiläislehmää alettiin tuomaan maahan kunnolla. Aikaisemminkin rodusta oli toki yksittäisiä kokeiluja: Ensimmäinen oli ollut jo 1800 -luvulla. SK otti tämänkin rodun suojiinsa. Lisäksi kun maidontuottajat keskittyivät tuotospuoleen, kävi niin että friisiläistä ristetytettiin paljon, jotta saataisiin lisää maidon ja lihantuotanto -ominaisuuksia. Kantakirjaan pistettiin tarpeen vuoksi puhtaiden rotujen lisäksi risteytyseläinten osasto. Friisiläinen nauta suomenkarjan osuus putosi rutkasti, noin puolesta sinne 5% korville. Suomen kotieläinjalostusyhdistys(SKJY) - joka muutti myöhemmin nimensä Suomen kotieläinjalostusosuuskunnaksi - laajensi yhteistyötä, jolloin naudan ja sianjalostuksen käsittely yhdistettiin.

Lihantuotantoon keskityttiin 1951, kun liharotuisia nautoja alettiin tuoda maahan, ensimmäinen rotu oli aberdeen angus jota seurasi hereford (1959), lukuisia rotuja tuotiin maahan pikku hiljaa, esimerkiksi minusta kivan näköinen blonde d'aquitaine vasta 1990 -luvulla. Liharodut yhdistyivät/liittyivät erityisen Suomen Lihakarjayhdistyksen alle vuodesta 1969 eteenpäin. Se aloitti lihakarjan ominaisuuksien tarkkailun vuonna 1974. Tämä toiminta liittyi SKJY:hyn vuonna 1982.

Merkittäviä muutoksia jalostukseen syntyi keinosiemennyksen tiimoilla. Se esiteltiin maassa 1936 ja Helsingin Yliopisto testaili sitä laajassa kokeessa vuonna 1945. Se havaittiin hyväksi. Keinosiitosyhdistyksiä perusteltiin melko pian tämän jälkeen. Muutama niistä oli niin laajoja että niillä oli oma sonniasema. 1948 perustettiin Keinosiemennysyhdistysten liitto (SKYL) ja seuraavana vuonna valtio sääti keinosiemennyssonnien ominaisuusvaatimuksia. Tämä konsti yleistyi nopeasti ja lähestulkoon kaikki naudat keinosiemennettiin jo vuonna 1969.

Karjan ominaisuuksien tarkkailu on tärkeä osa jalostamista, koska vain sitä mitä mittaa voi jalostaa. Siksi Tanskalaisten maaiman ensimmäinen tarkkailuyhdistys, vuonna 1895 oli merkittävä. Suomessa tarkkailussa oli aluksi lähinnä suuria karjoja. 1920 -luvulla tarkkailun piirissä oli ehkä viidennes karjasta. Suosio alkoi vasta 1970 -luvulla ja 1995 vuonna 70% lehmistä oli tarkkailun piirissä. Koska jalostustavoitteet siirtyvät tuotantotavoitteiden ja lainsäädösten ja ihmisten kulutustottumusten mukana, on tärkeää kiinnittää huomiota siihen mitä ominaisuuksia jalostetaan. Siksi alusta pitäen kiinnitettiin jonkin verran huomiota nimen omaan maidontuotanto -ominaisuuksiin; Karjan taloudellinen kannattavuus riippui niistä. Tuotantotaipumukset, sopeutuminen hoitoon terveys ja muut vastaavat asiat nähtiin tärkeänä. Kiinnostuksen kohteena oli se, että ominaisuus kattoi hoitamisen vaivan ja ruokintakustannukset. Aluksi tarkkailtiin vain lehmiä, koska ne tuottivat maitoa. Myöhemmin alettiin tarkkailemaan myös sonnejen "geenien maidontuotoskykyä" niiden jälkeläisten kautta. Tarkkailun arvo syntyy siitä että huono lypsäjä voidaan karsia ämpärituntumalla, mutta keskiarvon kohdalla on suurin osa yksilöistä joten tässä kohdassa tarkentamalla tuloksia saadaan kehitettyä parhaitten ilman että karjasta valtaosaa pistetään lihoiksi, mikä taas pitkässä linjassa pienentää karjan kokoa.
1: Pääpaino oli aluksi ulkomuodossa, pääasiassa syy oli se että perinnöllisyyden teoriaa tunnettiin melko huonosti. Kuitenkin tuotos periaatteessa kiinnosti ja tuotostietoja kirjattiin ylös. Lehmien tuotokset ilmoitettiin voikiloina, ei maitona tai lihana. 1910 -luvulla painotus keskittyi maidon rasvapitoisuuteen, jonka tuli luonnollisesti olla korkea. (Nykyisin tätä ei arvosteta samaan tapaan.) Samana vuonna kiinnostus myös rehuhyötysuhdetta kohtaan kasvoi: Katsottiin paljonko voirasvaa syntyi rehusta. 1908 lehmille asetettiin rasvatuotos ja maidon rasvapitoisuusvaatimuksia, sonnejen kohdalla 1918 kiinnostuttiin sen jälkeläisten rasvantuotannosta.
2: Ulkomuotokeskeisyys lopahti 1920 -luvulla, kun tutkimuksissa huomattiin että sarvien pituus tai vedinten pituus ja muut vastaavat ominaisuudet eivät suoraan sano tuottaako nauta hyvin vai ei. Alkoi ominaisuuksien tarkastelu: lypsykauden pituuden(1920 -luvun loppupuoli) tarkkailu oli ensimmäinen. Lehmien kestävyys alkoi kiinnostamaan 1930 -luvulla, jolloin 50 -tonnin luokka syntyivät, eli alettiin palkitsemaan nautoja jotka olivat tuottaneet riittävästi (Jalostuksen edistymisestä puhuu omaa kieltään se, että nykyisin on "satatonnareita"). Maidon valkuaispitoisuus alkoi kiinnostamaan 1940 -luvulla. 1950 -luvulta lähtien rasvapitoisuutta on pyritty pienentämään. 1960 -luvulla kiinnostuttiin lihantuottokyvystä ; kasvunopeutta ja lihaksikkuutta. Lypsettävyys ja karkearehun syöntikyky, poikimisen helppous, laitumenkäyttökyky ja monet muut ovat tarkkailussa ja niiden suhteen olennaista onkin lähinnä se, miten tavoitteet sopivat myös tulevaisuudessa ja muuttuvassa maailmassa. Kestäviä tavoitteiksi on yleisesti katsottu rehustukseen liittyvät asiat.
3: Aluksi ominaisuuksia arvioitiin tietämättä niiden heritabiliteettia ja arvosteluvarmuutta. Jalostus oli fenotyyppiin perustuvaa. Koska genetiikalla on osuutensa ulkonäössä tämä oli toki aivan eri asia kuin satunnainen pariuttaminen, mutta ympäristötekijät toivat siihen häiriötä. Etenkin keinosiemennyksen yleistyminen pakotti kuitenkin miettimään genetiikan laatua. Vasta 1950 -luvulla suomessa opittiin testaamaan genotyyppejä, ja tässä vaiheessa jalostuksessa otettiin huomioon se, että kannatti keskittyä niihin ominaisuuksiin joilla on korkea heritabiliteetti: Jos ominaisuus määräytyy suuresti genetiikan kautta ja vain vähän ympäristötekijöistä, niihin keskittyminen tuo varmempaa, hallittavampaa ja nopeampaa tulosta pienemmällä valintapaineella. 1974 vuonna otettiin käyttöön indeksit, jotka olivat yhteenvetoja monen eri ominaisuuden valinnasta. Tärkein indeksi tuolloin oli lehmäindeksi. 1983 siirryttiin suoraan vertailuun ja BLUP -arviointi astui mukaan kuvioihin. (Se kehitettiin 1981 ja silloin sille annettiin suomalainen nimi NASTA (Nasevin Arvio Sonnin Todellisesta Arvosta) ja silloin sen laskemisessa keskityttiin tyttärien ensikkotuotoksiin.)
___3.1: Aluksi vaikeutena oli se, että koska indeksit saatiin vasta melko vanhoille sonneille, kävi niin että lehmät haluttiin risteyttää vanhojen sonnien kanssa. Tämä taas johti siihen että nuoret sonnit, joilta haluttiin saada indeksit, olivat epäedullisessa asemassa, ja toisekseen se hidasti jalostuksen nopeutta, koska sukupolven välinen aika kasvoi. Tämän vuoksi karjaa jaettiin osiin: Paras 1/5 jalostettiin parhailla sonneilla, 2/3 keskinkertaisimmat nuorsonneilla, lopuille huonoimmille taas laitettiin liharotuisia sonneja tai lihantuotto -ominaisuuksiltaan hyviä sonneja. Toinen ongelma sonnivalinnasta joka tehostui keinosiemennyksen myötä oli piilevät letaalit ominaisuudet tai viat: Yksi sonni vaikutti laajasti. Siksi näiden kartoitus muuttui tärkeäksi, koska ne nopeasti muutoin voisivat yleistyä karjoihin. Ja tämä tarkoittaisi sitä että piilevät ominaisuudet myös näkyisivät usein; Harvinainen resessiivinen haitta ei yleensä näy päälle päin, yleinen taas haittaa melkoisen usein.

Mielestäni erikoinen kehä liittyykin sukusiitokseen: Alussa panostettiin rotupuhtauteen; Puhdasrotuisuus mitattiin sukupolvina ja rodun ulkopuolelta ei "haettu tavaraa". Sukusiitosta käytettiin tarkoituksellisesti. Ajateltiin että lähisukulainen on huippulehmän paras kumppani. Myöhemmin karjaa risteytettiin mutta keinosiemennys toi mukanaan aivan samaa keskittymisvaaraa, mitä rotupuhtauteen keskittyminen tuo mukanaan. Tosin ryhmäjalostuksella tätä voidaan pienentää; 1960 -luvulla kokeiltiin sukusiitosta pienentävää ryhmittelyä ayrshire -karjalla. Karja jaettiin ryhmiin ja sonnien emät ja isät valittiin samasta luokasta, kun taas lehmien vanhemmat valittiin kiertoperiaatteella eri ryhmistä. Ryhmäjalostusta käytettiin, mutta siitä luovuttiin kun valinta heikentyi kun jokainen sonniasema halusi joka ryhmästä oman yksilön ja toisaalta osa ryhmistä satunnaisista syistä supistui pieneksi. Nykyisin karjassa voidaan ajatella lisäksi myös heteroosin vaikutusta kun sonneja valitaan; Heteroosi perustuu siihen että jos jostain geenistä on eri kromosomeissa eri alleeleja, tulos on parempi kuin näillä yksinään. "Kokonaisuus on näillä hieman enemmän kuin osansa". Vaikka heteroosi sinällään ei periydy se kannattaa ottaa huomioon, koska tässä yksilön ominaisuudet paranevat.

Otsikko

Kun puhutaan erilaisista käsitteistä jotka liittyvät esimerkiksi informaatioon tai taiteeseen - tai ylipäätään havaitsemiseen - niitä voidaan käsitellä eri tavoin. Eri käsittelytapojen luokittelun teki Charles S. Peirce. Hänestä tapoja olivat:
1: Ikoni, joka tarkoitti sitä että kohde muistuttaa kuvaamaansa kohdetta. Olennainen analogisuus mallin ja kohteen välillä. Viittauksen kohteen ei tarvitse olla oikeasti olemassa. Esimerkiksi Ikonit Jeesuksesta ovat ikoneja myös tässä mielessä, vaikka Jeesusta ei olisi ollut olemassa tai vaikka hän olisi aito historian henkilö, mutta näyttänyt kovasti erilaiselta.
2: Indeksi, jossa kuvalla on suora kytkös kohteeseen. Viittauskohta on aina olemassa. Klisee sanoo että "Savu on tulen indeksi." Samoin valokuva on kohteen indeksi. Indeksin ei kuitenkaan tarvitse olla objektiivinen tai subjektioista vapaa; Esimerkiksi luontodokumenteissa on valittu kuvakulma, ja kuvauskohteet eivät ole mitä vain, vaan esimerkiksi leijonat saavat kirjaimellisesti leijonanosan. Samoin leijonan hyökkäykset ja parittelut ovat kuvatumpia kuin mitä ne oikeasti ovat. Ja näitä hyökkäyksiäkin nopeutetaan tai hidastetaan riippuen siitä mitä kuvaaja haluaa sanoa. (Yleensä luontodokumentit ovat moraalisia kannanottoja luonnonsuojeluun. Itse asiassa siitä harvinaisia, että niissä jätetään tyypillisesti dokumenttiohjelmien ja journaliikan hyvät tavat, eli erimielisten kannat kuulematta.)
3: Symboli, joka on täysin sopimuksenvarainen yhteys. Esimerkiksi jos käytetään merkkiyhdistelmää "kamera", ei esimerkiksi pikselikasalla tai mustekynäkirjainjono ole samanlainen kuin kamera. Merkitys on sovittu. (Esimerkiksi kun näin liikennemerkin joka kuvasi kokoontumista, kyseessä oli selvästi symbolista, koska ihmettelin että miksi keskellä on viisihenkinen perhe ja reunoilla neljä karatemiestä.)

Itselleni tämä kaikki tietysti liittyy olennaisesti valokuvaamiseen. En ole mikään hyvä - mutta sitäkin innokkaampi - kameran kanssa huitoja, ja kuvaan melko paljon luontoa. Kuvien objektiivisuustaso vaihtelee. Osa ei pidä niitä "aitoina" luontokuvina, koska niissä kuvataan pääasiassa kaupunkiympäristön ja talousmetsien ilmiöitä. Lisäksi en kuvaa tähtiä tai kovin paljoa hyönteisiäkään, koska niiden kuvaaminen vaatisi tarkemman kameran ja taidon. Keskityn tiettyihin aiheisiin. Osa voisi pitää tätä "epäobjektiivisuutena". Olen kuitenkin sitä mieltä, että sama koskee filosofiaakin. Esimerkiksi viiksien suhdetta moraaliin on tutkittu vähemmän kuin tappamisen tai väkivallan oikeutuksia. Esimerkiksi Aristoteleeltä on lähtöisin näkemys, jonka mukaan luonnollinen on hyvää. Viiksien kohdalla emme tiedä mikä on ihmiselle luontaisinta. Ihminen käyttää yleensä vaatteita, ja tätä on pidetty ihmiselle luontaisena. Miten tämä kaikki sopii sitten yhteen viiksivahan kanssa on jäänyt käsittelemättä. Stalinilla oli viikset, Hitlerillä oli viikset - ja toisaalta myös Super Mariolla on viikset. Jostain syytä tämä vain suoralta kädeltä tuomitaan irrelevantiksi ja esimerkiksi aatteellisuus merkitykselliseksi. Filosofiassakin selvästi käytetään kuvakulmia.

Kenties korneinta on, että en näe tässä itse asiassa mitään varsinaista vikaa.

Kenties siksi olen valmis hyväksymään sen, että kuvani tulkitaan "ei_luontokuviksi" yhtä tai "dokumentaarisia luontokuvia", vaan kuvaavat ainoastaan subjektiivisia mieltymyksiäni lähiympäristössäni. Ne ovat taidetta, eivätkä kuvaa objektiivisesti ympäristöään. (Ja luultavasti ne ovat laadultaan vielä aika huonoa taidetta.) Niillä on kuitenki indeksinen suhde todellisuuteen. Taiteellinen tulkinnallisuus ja objektiivisuus eivät ole sellaisia että voisi olla vain toista. Voidaan sanoa että toinen vallitsee täysin toisessa päässä ja toinen toisessa päässä harmaan valööriä. Käytännössä kaikessa on vähän subjektiivusuutta ja vähän objektiivisuutta. Ja voimme pyrkiä kohti sitä mitä sitten haluammekin.