Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anna Karenina -periaate. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anna Karenina -periaate. Näytä kaikki tekstit

torstai 9. kesäkuuta 2016

Heimoarvoihin?

Nykyaikana puhutaan kovasti perhearvoista. Tässä on kuitenkin takana hyvin uusi perhekonsepti. Jossa on yksi heteroseksuaalinen mies, yksi vaimo ja heidän lapsensa. Perhe onkin rajattu yhteisöstä. Hyvin tiiviisti. Tämä rakenne synnyttää paljon moralismia ja sievistelyä. Tämän perhekonseptin idea on juuri toimia irrallisena kuplana suhteessa ympäristöön. Miehen tehtävä on suojella vaimoaan ja lapsiaan. Ja niin edespäin.

Perhe on aika vaikea konsepti. Siinä tuntuu pätevän ns. Anna Karenina -periaate ; Kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla, mutta kaikki onnettomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan. Perhe-elämän onnistuminen vaatii hirveästi normeja. Sillä perhesysteemi toimii jos ja vain jos nämä ehdot täyttyvät.

Perhearvot ovatkin siksi pääasiassa kieltoja. Ei saa tehdä niin tai näin. Ja tässä tilanteessa kyseessä on se, että normeja tarvitaan jotta systeemi toimii. Ja systeemin on toimittava, sillä systeemi on vallassa. Ja maailmankuva ja valtasuhde on sellainen, että jos systeemi kyseenalaistuu...

Ihmiset taas eivät kovin hyvin taivu joustamattomiin lokeroihin. Suuri osa heistä ei ole standardiin sopivia ihmisiä. Joten heille perhekonsepti sopii aika huonosti. Joku voi luonnostaan olla perheeseen sopiva ihminen ja heille perhe-elämä voi tuoda helposti onnen ja auvon. Mutta kaikki muut joutuvat sitten olemaan onnettomia omalla tavallaa. Ja on kysyttävä, että onko se oikein että he kärsivät sen vuoksi että jotkut harvat onnistuvat olemaan onnellisia silläs amalla tavallaan.

Kaiken kaikkiaan ei olekaan ihme, että perheissä on hirveästi haasteita ja vaikeuksia. Tämä näkyy siitä että jos avioerosta tehdään laillista ja mahdollista niin sitetn niitä avioeroja tulee aika paljon. Tämä viittaa siihen että hyvin moni on, kaikesta yrittämisestä huolimatta, onnettomia omalla tavallaan.

Riidat kuuluvat elämään, mutta perheessä nekin helposti esitetään perheen sisälle. Ja näin saattaa syntyä tilanne jossa on tarjolla lapsille mökötystä, riitelyä ja perheväkivaltaa. Tälläisessä konseptissa perhearvot näyttäytyvät enemmänkin ongelmana ; Suhteessa pysytään lasten vuoksi vaikka juuri näiden aikuisten ihmisten välinen dynamiikka on se joka perimmiltään eniten pilaa lasten elämää. Enemmän kuin mikään ero voi vahingoittaa.

Jos oltaisiin todella aidosti konservatiiveja niin tulisikin miettiä että olisiko perhe huonompi systeemi verrattuna heimoyhteisöön sosiaaliselta harmonialtaan. Tämä heimoihenteessa eläminen, erikoista kyllä, näyttää vastaavan monien äärimmäisen liberaalien ihmisten polkupyöräkommunistien kommuunielämistä. Moni tuntuu nauttivan tästäkin. Heimoajatuksen puolesta puhuu ainakin se, että ihminen on evolutiivisesti kehittynyt tämänlaisissa yhteisöissä kauan. Ydinperhemalli taas on melko uusi konsepti. Heimoyhteisössä on ainakin parempi todennäköisyys kasvaa rikkaalla tavalla kykeneväksi ihmiseksi ; Riittävä määrä erilaisia persoonallisuuksia luo heterogeenisen yhteisön. Yhteistyö monenlaisten ihmisten kanssa on pakote. Ydinperhemallissa on kaksi vanhempaa ja lapset saavat vanhempansa tuurilla ; Jos isä on vaikka aggressiiivinen ja äiti tunnekylmä, voi se olla aika puutteellinen kasvuympäristö.

Toki tässä on ongelmana se, että heimoidyllistä puhuttaessa puhutaan yleensä ideaalista. Ja heimon upeutta korostavat ja esimerkiksi heimojen elämää kuvaavat dokumentaristit haluavat tuoda oman sanomansa. Tai vähintään heimolaiset itse kertovat omia arvojaan. Ja nämä taas ovat samanlaisia valikoimia ja tarinoita kuin ne perheidylliä kuvaavat ihannepuheet. ; Tämä ei kuitenkaan tee heimoyhteisöstä huonommin perusteltua kuin perheyhteisöä..

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Normaali

Kun arjessa käytetään sanaa normaali, sitä voidaan käyttää positiivisessa, neutraalissa ja negatiivisessa mielessä. (Koska muita vaihtoehtoja ei tavallaan ole kun nuo otetaan esille.) Kenties on helpointa avata termiä "arjen" kautta. Monesti normaali on arkinen siinä mielessä että se on tavallinen, toistuva. Se on tällöin enemmistölle tyypillinen. Keskiarvoinen, keskiverto.

Toki voidaan ihmetellä onko normaali Montaignen tyylinen normaali. Sellainen joka vaihtuu kultturista toiseen. Hän kirjoitti siitä miten normaalista tulee normi. Jokin jossa tavallisesta ja tutusta tulee oikea tapa tehdä asioita. Tämän arkisen ja yhteiskunnan raamien toinen puoli on se, että asiasta tulee helposti tylsää.
On tavallaan erikoista että arkinen ja tavallinen on tylsää. Ihminen on ilmeisesti sen verran neofiili että totuttu, yleinen, keskiverto, enemmistöön kuuluva ei innostuta. Toisaalta marginaalit on sitten epänormaalia, outoa. Se on kiinnostavaa mutta kenties viallista.

Outoa vastaan asetettuna keskitasolla oleva voi olla positiivinen ilmaisu. Tämä riski on varmasti vahva demokraattisesti ajattelevilla. (Vaikka demokratiaa ei välttämättä tässä moitita huonona asiana.) Kun asioita päätetään joukkovoimalla, on riskinä tasapäistäminen. On ikään kuin terve ja eettinen normaali joista poikkeaminen on jotenkin sairasta. Tämä efekti ei ole vieras kulttuurissamme ; On ajateltu vaikka Platonin tapaan että ihminen on luonnostaan mielenterve ja että poikkeama normaalista tilasta johtaa siihen että ollaan sekä sairaita että outoja. Ja sitten eletään Anna Karenina -periaatteen mukaisesti ; Kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla mutta kaikki onnetomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan.

Mutta sitten on normaalijakauma. Siinä on kaksi häntää. Äärimmäiset päät ovat keskenään hyvin erilaisia. Ja usein on niin että jos vaikka katsotaan älykkyyttä niin kellokäyrässä sekä älykkäät että typerykset eivät ole normaaleja. Kenties normaaliuden terveyttä korostava varmasti näkeekin että poikkeuksellinen on helpommin sitä heikompaa päätä. Ja erityislaatuisuutta korostava näkee helpommin sen positiivisen pään. Molemmat olisivat puoliksi oikeassa. Tai oikeastaan puoliksi väärässä. Mikä sopii kuvioihin sillä puoliksi väärässä oleminen on ainakin hyvin normaalia.

Tavallinen on helposti keskinkertainen. Olisi edes tylsä, mutta on usein vaan banaali.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Kuoren rakentaminen.

"Lifestyle" -lehdet pursuavat tavaraa ja siihen liittyvää toteuttamista. Onnellisuus näyttäytyy niissä helposti ostettavana tavarana sekä tekoina, jotka voidaan ostaa. Ihminen joka hankkii kalliin lumilaudan ja ostaa itselleen lasketteluloman luksushotellissa ovat ostettavia asioita. Osittain tämä koskee jopa taitoja, koska ihminen voi kurssittaa monenlaisia asioita. Tieto ja taitokin ovat informaatiota, jota voidaan hankkia. Sivistyksen hankkiminen ei kuitenkaan onnistu. Mutta sillä ei tietysti ole väliä, koska sitä voi kuitenkin aina mukavasti treenauttaa itsensä niin, että kuulostaa älykkäältä ja henkevältä vaikka ei olisikaan.

Toisaalta, jos minun käsketään kertomaan elämäntavastani, sekin tiivistyisi helposti mekanistiseen toimintakuvaukseen. Luen, ostan kirjoja, lainaan kirjoja, heilutan miekkaa, ylläpidän hikipediaa (nauttikaa ikibanneistanne) ja muuta vastaavaa. Elämäni itse asiassa rakentuu näistä asioista. Identiteettini rakentuu tähän vahvasti. Tunnemaailmassani vain kaikenkattava nuivuuteni värittää kaiken (muun paitsi yllä olevat).

Tämä sisällön ja kuoren yhteys on vaikea asia. Sisareni kirjoitti "Vauvanukkea hoivailleen haave äitiydestä toteutui. En kuitenkaan osannut tehdä pojalleni lapsuutta, josta silloin haaveilin. Ulkoiset asiat olisivat hankittavissa. Peltiset autot, lumikelkat ja pehmeät lemmikkieläimet, mutta niilläkään en saa elämästämme lastenkirjaa. Ne voivat antaa kuvalle muodon, mutta eivät sisältöä. Saan kuvaan ripauksia rauhasta, ilosta, odotuksesta ja jännityksestä, mutta en saa niillä täytettyä koko maisemaa, vaikka haluaisinkin. Soisin hänen saavan lämmön ja pehmeyden. Lapsuuden koko sen ansaitsemalla arvollaan." Nukkeleikki on hyvinkin utooppisen ideaalisen äitiyden muodon kuvaaja. Nukke on symboli ja leikki rituaali, joka sitoo idean maailmaan. Arkielämässä ulkoiset asiat voidaan järjestää, hankkia leluja ja muuta vastaavaa. Mutta tällä ei voi koristella tai kattaa koko elämää.

Unkurissa katsottiin elokuvaa. Siinä elokuva on murtumisprosessi, jossa ytimessä on haastattelu. Alussa on muodikasta, on oikealla tavalla mielenkiintoiset ihmiset muodikkaine mielipiteineen ja asuntoineen. Matkan varrella pinta karisee, ja huomataankin että pariskunta elää rakkaudettomasti. Lopussa annetaan kuitenkin toivoa, ehkä tiedostuminen ja se, että pinta on karistettu, pakottaa kohtaamaan asian oikein. Ehkä pinnan sijasta saadaankin oikeaa rakkautta. Ehkä tässä ei tarvitse edes luopua tästä muodikkaasta talosta.

Tavara ei ole onni, ilo tai kauneus. Mutta kummasti se tavara kuitenkin voi helpottaa asiaa. Tätä paradoksia saa kenties auki Tolstoin "Anna Kareninan" kautta Siinä kun kerrotaan siitä, miten jokainen onnellinen parisuhde on onnellinen samalla tavalla, mutta jokainen onneton parisuhde on onneton omalla tavallaan. Moni asia voi mennä pieleen.

Muoti koskettaa elämässä kaikkea. Mutta tosiasiasa ehkä kovin pinnnallisuus käsittelee sitä, mistä ei saada puhua. Tämä on tietysti kuolema. Napoleonin komplekseissa oli tähän liittyvä kirja. Siinäkin kaikki rakentuu muodin ympärille. Englantilaisen gentlemannin tulee tehdä tiettyjä asioita tietyllä tavalla. Jotkin asiat ovat right out. Julkisuuskuva on oleellinen.

Kirja siirtyy pian aiheeltaan hautaamiseen, mutta ei hylkää pinnallisuutta. Keskiössä on ruumiinkaunistus, jossa kuollut vainaja puetaan, meikataan ja tehdään vaikka mitä muuta. "Jäljelle jää epämääräisen karmaiseva ja siirappinen ready-made-narratiivi "rakkaista", joille on rakennettu pinnallinen, maailmasta irralleen asetettu paratiisilehto, jonka monumentit ovat banaalia eurooppalaisen taiteen tyylikausien sekoitetta. Kaikki on falskia, epäaitoa ja kiiltokuvamaista, kuoleman glorifiointia jonkinlaisena täyttymyksenä, mutta kaikista menetyksistä ja tuskista riisuttuna." Ruumiille tehdään ties mitä toimenpiteitä, jotta totuus unohtuisi. Ja nämä palvelut ovat nimiä myöten sievisteltyjä. Aidon tunteen sijasta myydään pinnallista sievistelevää versiota, joka myydään tunteen tilalle. Näin kuolema latistuu.

Me teemme helposti kuoleman kanssa jotain samantapaista. "Penn&Tellerin" hautajaisepisodikin keskittyi juuri siihen, miten erilaista kaupallista toimintaa hautaukseen liitetään. Henki oli usein kuoleman kieltävä. Kuoleminen yritetään ikään kuin eriyttää elämänpiiristä. Jäljelle tästä pakenemisesta jää tietysti vain koristelut.

Olen vielä jotenkin tajunnut sen, miten kuolema on uskonnoissa mystinen asia ; Siinähän voidaan ajatella hengen siirtymistä toisenlaiseen todellisuuteen, joka on elossa olevalle ihmiselle tuntematon, mysteerinen ja taianomainen sekä näkymätön. Kuoleva ihminen ja tämän jälkeenjäänyt ruumis ovat kuitenkin sellaisenaan varsin tämänpuoleisia asioita. Jos tästä prosessista poistaa inhottavuudet, jäljelle jää vain tarjottava tyhjä kuori.

Nykyään jopa uskonnot ja muut vastaavat, joihin on tavattu liittää syvällisyyttä, tarjoavat ihmisille tässä yhteydessä tämän pinnallisuuden rakentamista. Ne eivät auta tuskan kanssa, vaan auttavat lakaisemaan sen maton alle. Ne tarjoavat sen valmiin narratiivin rakkaista ja ne puitteet ja koristelut.

Kuolemasta seuraava askel pimeämpään on tietysti itsemurhassa. Sen kohdalla pinnallisuus-syvällisyys -ajattelu on itse asiassa äärimmäisen kova. Sillä tekoja on joskus hyvin vaikeaa ymmärtää. Tästä hyvän kuvan saa Simon Singhin matematiikka -aiheisesta kirjasta "Fermat'n viimeinen teoreema". Se kertoo matematiikan historiaa. Esiin nousee Yutaka Taniyama (谷山 豊), japanilainen matemaatikko, jonka konjektuuri oli olennaisessaa osassa Fermat'n esittämän matemaattisen pulman ratkaisussa. Hänellä puitteet olivat kunnossa. Ura näytti olevan hyvässä kunnossa ja hän oli peräti menossa naimisiinkin. Hän aloitti itsemurhaviestinsä sanoilla "Vielä eiliseen mennessä minulla ei ollut ehdotonta aikomusta tappaa itseäni. Tosin monet ovat varmasti huomanneet, että olen viime aikoina ollut väsynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti. Mitä itsemurhani motiiviin tulee, en oikein ymmärrä sitä itsekään, mutta se ei johdu mistään tietystä tapahtumasta tai erityisestä syystä."

Vaikka onnellisuus liittyykin lujasti tuollaisiin asioihin, ja esimerkiksi epäonnistunut ura voi tehdä onnettomaksi, nostaa itsemurha nämä kysymykset oleellisesti esiin. Normaali kuoleminen ei kykene aivan samalla tasolla raaputtamaan näitä asioita, koska itsemurha on vapaaehtoinen toisin kuin muunlaiset kuolemat. Koristeltu elämä ei ole samaa kuin onnellisuus.

Osittain syynä onkin se, että onnellisuus ja hyvä elämä eivät tiivisty mihinkään mitä voidaan esittää siististi. Omistaminen, tavara, ura, avioliitto ja monet muut asiat ainoastaan liittyvät siihen, korreloivat sen kanssa. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia. Järjettömyydestä kertonee (järjettömän naivisti kuvitettu ja kornin leppeästi muotoiltu) itsemurhasivusto, josta voi lukea että "Suicidal thoughts are an involuntary affliction! We don't choose to think them. Suicidal thoughts just enter, they just come into your mind on their own. And they don't just sit idly by... Suicidal thoughts are VERY ACTIVE and have tremendous emotional power! They push you, urge you, compel you towards suicide."

Syvällisen saavuttaminen ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että pinnallinen olisi turhaa, tai että siitä täytyisi luopua. Olisi vain hyvä huomata, että jos priorisoi onnellisuutta, on syytä priorisoida siihen.

Kuvassa on Korsossa haudatun pikkueläimen hauta. Paikalliset lapset kuluttivat aikaa ja vaivaa sen eteen. Jotenkin tuntui, että tässä oli aavistus sitä, että mukana oli kuoren lisäksi jotain yllättävän aitoa. Tämä kosketti kylmää aukkoa rintaontelossani sen verran paljon, että mukana oleva voimakas kristillinen symboliikkakaan ei yhtään ärsyttänyt. Leikissä oli mukana paitsi pintatason toiminta, myös aavistus ensikertalaisuudesta. Tämän jälkeen monen lapsen kalmaneitsyys katoaa, ja ihmisten kanssa he osaavat enemmän toimia oikein ja ajatella kyynisemmin ja osaavat myös käsitellä (~torjua) negatiiviset tuntemuksensa paremmin. Naiviuden kuplan puhkeaminen, se kun pinta paljastuukin vain pinnaksi. Se on aina raju asia.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Kaikki yhden puolesta.

Jared Diamond argumentoi kirjassaan "Tykit, taudit ja teräs" siitä, että kotieläinten domestikaatiossa pätee Anna Karenina -periaate. Tällä hän tarkoittaa sitä että eläinten ominaisuuksien on oltava tietynlaisia, jotta sitä voidaan alkaa kesyttämään. Siksi kotieläimet ovat monilta piirteiltään samanlaisia (eivät toki keskenään identtisiä). Idean tähän hän otti Leo Tolstoilta, joka kirjoitti kirjassaan "Anna Karenina" seuraavasti: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia; jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Perheissäkin kun on monen asian natsattava, jotta suhde toimisi ja siksi perhe voi myös sortua monella eri tavalla. (Onnelliset perheet eivät tietenkään ole identtisiä, mutta niissä on paljon samanlaisuutta. Onneton perhe taas voi johtua siitä että toinen juo, lyö, uhraa perheen työn edelle, sosialisoi perheensä eikä käy töissä ja köyhtyy. Toisissa onnettomissa perheissä riidellään liikaa ja toisissa riitaa vältetään väkisin ja ristiriidat eivät purkaudu..)

Hieman sama asia koskee myös tiedettä. Demarkaatio -ongelma, eli tieteen rajojen tarkka määrittäminen, on toistaiseksi aihe, josta kiistellään. Silti mitä tahansa ei oteta kenestäkään demarkaatiofilosofista tieteeksi. On selvää että jotkut asiat ovat tiedettä ja toiset ovat epätiedettä. Kuitenkin ongelmallisin ei ole valkoinen ja musta. Eläinsadut ovat käytännössä miltei kaikista epätiedettä. Pseudotieteillä on tyypillisesti joitain tieteen piirteitä ja ne väittävät tältä pohjalta olevansa tieteellisiä. Niiden ainut yhteinen piirre on kuitenkin se, että ne väittävät olevansa tieteellisiä vaikka eivät ole. Muilta osin niillä ei ole pakotettua piirrettä. Ne kuitenkin yleensä yrittävät käyttää (1)tieteellistä tai siltä näyttävää notaatiota ja kielenkäyttöä, (2) vedota tutkimuksiin ja niin edespäin. Loppujen lopuksi tästä syntyy tilanne, jossa "Jokainen tiede on tieteellinen samalla tavalla, mutta jokainen epätiede on epätiedettä omalla tavallaan.":
1: Rokotevastustajat ovat kiistatta itseäänkorjaavia: Aluksi se väitti että rokotteissa vaarallisia ovat niissä olevat pienet määrät elohopeaa, jonka jälkeen vannottiin tiomersaalin vaarallisuuden nimeen. Ja nyt kun tämä on osoitettu sekä harmittomaksi että on korvattu rokotteilla joissa ei ole tiomersaalia, ne esittävät että "rokotteissa jokin on vaarallista". Selvästi se ei kuitenkaan ole itsekriittistä: Mikään mahti maailmassa ei lopeta sitä, koska sen pohjimmainen tavoite on kritisoida länsimaista lääketiedettä. Se vastustaa rokotteita itsessään, ja valitsee mitä vain "mahdollista" jotta saa kritisoida niitä.
2: Edgar Caycen esittämä teoria pyramidien rakentamisesta taas ei ole muuttunut ajan mukaan. Hänen mukaansa atlantislaiset rakensivat pyramidit telepaattisesti, ajatuksen voimalla. Hänestä se, että arkeologit eivät ole riittävän hyvin selittäneet pyramidien syntyyn tarkoittaa sitä että hänen "vaihtoehtoinen teoriansa" täytyy olla hyvä. Vaihtoehtojahan ei ole, joten toisen huonous on toisen voima. Lisäksi Caycen teoria rakentuu sen varaan että uskoo että hänen transsissa saamansa viestit ovat ylipäätään perusteltuja tiedonhankintamenetelmänä.
3: Erich von Däniken taas uskoo että muinaiset tarinat ja uskontojen kertomukset kertovat avaruusolennoista. Hän yhdistää myös Nazcan linjat avaruusalusten laskeutumispaikoiksi ja piirretyt kuvat kertovat avaruuden vierailijoista. Hän käyttää suuremmalti osin historiallista aineistoa ja tulkitsee niitä. Transseihin tiedonhankintamenetelmänä, telepatiaan tai edes taikuuteen tai yliluonnolliseen ei tarvitse uskoa, ja teknologiaselityshän rakentamisen takana on muutenkin. Tähän saadaan jopa tutkimusta, kun kaivauksista etsitään asioita jotka sitten tulkitaan avaruusolennoiksi. Avaruusolennot eivät vain selityksenä ole tieteellisiä.

Luetteloa erilaisuuksista ja samanlaisuuksista voisi jatkaa lähes loputtomiin.

Lisäksi pseudotieteet muuttuvat ajan suhteen: Esimerkiksi kreationismissa perusteltiin Raamattua ja yritettiin näin saada kristinuskosta tiedettä. Siinä oli tiukkoja kannanottoja esimerkiksi siitä että minkä ikäinen maa ja universumi ovat. Sen ongelma oli se, että se joutui taistelemaan lähes kaikkea tiedettä vastaan. Universumin ikää käsittelevästä fysiikasta geologian ajoitusmenetelmiin ja niin edes päin. Intelligent Design taas poisti nämä tiedemaailmaa vastaan olevat elementit. Lopputuloksena jäljelle ei jäänyt mitään selviä kannanottoja. Eräältä kannalta ajatellen ID on parempaa kuin kreationismi, koska kreationismin konsilienssi on miinusmerkkistä: Joudutaan korvaamaan ja poistamaan valtaisa määrä tieteen teorioita ennen kuin se saadaan hyväksyttäväksi. Toisaalta kreationismi taas on vahvempi kuin tämä "Älykäs Suunnittelu", koska siihen sisältyy selvästi ennusteita, joita tämä ei tee. Siihenhän kuuluu olennaisena juuri niitä kannanottoja siihen mitä löydetään. On löydettävä todisteita että maa ja universumi ovat nuoria ja niin edes päin. (ID on siis omalla tavallaan heikompi kuin von Dänikenin avaruusolentojen käsittely, koska Dänikenin tutkimusohjelman mukaan avaruusolentojen luonteen ja teknologian ja muun vastaavan tutkiminen ei ole mahdotonta. Sen kautta voitaisiin teoriassa saada tietoa vaikka mistä asioista. Sen ainut ongelma on, että se on toistaiseksi jäänyt subjektiivisiin tarinoiden tulkitsemiseen, joka on hienostuneimmillaan postmodernistista tarinantulkintaa.)

Mutta kuitenkin yleisesti ottaen voidaan sanoa että yksi tärkeimmistä tieteen kriteereistä on juuri tämä monisäikeisyys. On oltava monta juttua jotka kohtaavat. Ja loppupeleissä kun tiede on autonominen kokonaisuus; Tiedemaailma itse päättää mikä on tiedettä ja mikä ei ; Kenties kriittisin testi koskeekin juuri konsilienssiä. Ei niinkään ajatuksena jossa etsitään ristiriitoja tai ristiriidattomuutta. Tässä näkemyksessä korostuu se, minkä teorioiden ja tutkimusohjelmien kanssa teorioilla on yhteistyötä: Jos jotain teoriaa käytetään geologiassa ja historiassa, se on vahva. Tämä johtuu siitä että tiedemaailman näkemys voidaan nähdä Duhemin-Quinen teesin tapaan käsiteverkkona, jossa pienin yksikkö on teoria. Se, jonka muuttaminen vaikuttaa paljon kokonaisuuteen on parempi kuin se joka sopii verkkoon vain löyhästi. Karkeasti sanoen jos jokin käsite on tieteen kannalta "tutkimuksellisesti vähän sovelluksia omaava", ja sitä "käytetään vähän eri tieteiden alueella" se on turha. Teoria, joka ei tuota erilaisia tutkimustapoja eikä se ole rakentamassa muita teorioita niiden avulla (joka on aivan eri asia kuin "olla ristiriidaton kokonaisuuden kanssa".) on , jos ei suorastaan "extraordinary", surkea tai huono niin ainakin heiveröinen, heikko ja hedelmätön.

Karkeasti tämän voisi kuvata sillä, että tavallaan jopa appiukkoni "cool" autossa oleva GPS -suunnistuslaite osoittaa kuinka suhteellisuusteoria on tieteellisempi kuin Jumala: Sen olemassaolo ei toki ole Jumalaa vastaan, eikä Jumala ole ristiriidassa sen kanssa. Kuitenkin suhteellisuusteoria mahdollistaa koko apparaatin olemassaolon: GPS -paikannuksessa kun tarvitaan suhteellisuusteorian ennusteita: Esimerkiksi Newtonin mekaniikka tuottaisi eroja, eikä suunnistus onnistuisi. Esimerkiksi "Ajan lyhyt historia" kun kertoo miten GPS -paikannuksessa ja satelliittien toiminnassa joudutaan käyttämään suhteellisuusteorian tuottamia korjauksia. On siis aivan eri asia olla "arationaalinen", eli "eiristiriidassa oleva kannanotto", kuin aidosti kehittää toimintaa ja tuottaa sovelluksia.

Ja tämän konkreettisestikin vaikuttavan eron vuoksi konsilienssi merkitsee valtavasti, olematta silti mitään "pelkkää valtapeliä".

Kenties tämä on syy, miksi konsilienssiin vetoaminen ei koskaan kuulu pseudotieteiden toimintatapoihin. Ne päin vastoin vetoavat tyypillisesti siihen miten tiedemaailma vainoaa. (Mikä ei ole periaatteessa edes mahdollista koska tiedemaailma on autonominen kerho. Postmodernismissakin käsitellään erilaisia tulkintatapoja. Se tarkoittaa karkeasti sitä että senkin piirissä puhutaan siitä että samat havainnot tuottavat eri tulkintaverkoissa eri tuloksia. Mutta tämäkin tarkoittaa likimain sitä että kristinusko ei ole islaminuskoa, vaikka niissä onkin samanlaisia osia. Ne molemmat ovat uskontoja, erilaisia uskontoja. Eri uskontoja. Eikä voida sanoa onko toinen uskonto parempi uskonto kuin toinen.) Se johtuu siitä, että pseudotieteiden on vaikein täyttää tätä kriteeriä. Se johtuu siitä että konsilienssi ei niinkään ole piirre, vaan seuraus siitä että usea piirre "natsaa". Konsilienssi on siksi hyvä "pseudotieteeksi diagnosoinnin" väline. Sen ainut heikkous on "nousevat paradigmat", eli sellaiset tutkimusohjelmat jotka ovat uusia, mutta hyviä. Kuitenkaan pseudotieteilijä tai uuden paradigman kannattaja ei voi vedota tähän, koska loppujen lopuksi paradigmaa ei voida tunnistaa etukäteen. Se tunnistetaan aina jälkikäteen. Siksi esimerkiksi Einstein ei kiertänyt sitä valtavaa kritiikkiä - jonka jokainen nouseva paradigma kuten pseudotiedekin kohtaa - sanomalla että hänen näkemyksensä oli niin uusi ja nousevan hyvä. Sen sijaan hän vastasi kritiikkiin ja teki hänen teoriansa kannalta itsekriittisiä tutkimuksia, esimerkiksi auringonpimennysten yhteydessä tehdyn tutkimuksen jossa paljastui että hänen teoriansa ennusti asioita, joita vanha teoria ei ennustanut.