Kompatibilistin haastaminen etiikalla

Ihminen haluaa olla vapaa, mutta kaikkialla hän on kahleissa. Hyvin monet näistä kahleista tuntuvat olevan pään sisäisiä. Ja monet tuntuvat vapailta mutta ulkopuolinen tarkastelija voi huomata että ne ovat hyvinkin kaavamaisia ja vaistomaisia. Joidenkin ajatusratojen lopettaminen on yhtä mahdotonta kuin on olla käskystä ajattelematta valkoisia jääkarhuja.

Kun katsomme ympäröivää maailmaa, etenkin fysiikan "makrotasoa" on asiallista puhua syy-seuraussuhteista. Ja koska syy (cause) määrää (necessitate) seurauksen (effect) ei seuraus ole vapaa. Tämä johtaa todellisuuteen jossa kalvinistin maailmassa vain Jumala on vapaa. Koska se on alkusyy jolla ei ole aiheuttavaa syytä. Meidän muiden elämään sitten voidaan viitata motiivein ja haluin jotka sitovat ja pakottavat toimintaamme. ; Siksi on luontevaa ajatella että aivotkin olisivat makrofyysinen kappale joka määrää meitä tekemään mitä sitten teemmekin. Olisimme deterministis-naturalistisina olentoina aivan yhtä kahlittuja kuin joka ikinen kalvinisti.

Tämä ajatus on etenkin klassisena aikana kiinnostanut. Luonnonlakeja ei haluttu nähdä tilastollisina vaan määräävinä. Kvanttifysiikan indeterminismi olisi ollut tuossa ilmapiirissä ei-selitys. Sattuma ei tässä rajoittuneessa näkökulmassa olekaan enää jotain jolla on matemaattiset ominaisuudet vaan selityksen vastakohta.
1: Tätä "sattuma-allergiaa" tapaa nykyään erityisesti monissa jotka eivät ajattele kovin filosofisesti. Heille sattuma ei ole selitys ja siksi heidän mieleensä ei tule se että jos joku sanoo että lotossa on voiton odotusarvo jonka mukaan lottoa ei kannata pelata. Heitä vastaan se yksi tutun tuttu joka voitti lotossa on argumentti tätä vastaan. Ja he voivat olla innostuneita niille jotka ennustavat lopputuloksia ja myyvät lottomestarikirjoja. Joissa hämmästyttävää on että nämä kirjat on kirjoitettu sen sijaan että niiden kirjoittajat vain voittaisivat lotossa ihan sikana koko ajan.

Mutta determinismin vaikutus on kuitenkin kiinnostava ja yhä nykyäänkin relevantti mietittävä. Etenkin kun maailma näyttää tiedon puolelta kallistuvan usein Eaglemanin kannattamaan suuntaan. Suuntaan jossa asioille löytyy aivojensisäisiä hyvinkin sitovia syitä. Jossa useat tapaukset viittaavat että tietyssä paikassa oleva aivokasvain herättää vastaansanomatonta ja "entisen persoonallisuuden vastaista" murhanhimoa. ; Itse edustan tässä samaa suuntausta kuin Hume. Hänestä mieli on vapaa niin kauan kuin ihminen itse päättää asiansa. Näin ollen tahto on vapaa kun se on oma. Jos mekanismi jolla vapaata tahtoa toteuttaa on deterministinen niin sitten se on.

Immanuel Kant taas oli tässä kohden erimielinen. Hänestä vaihtoehtoja tarvittiin että voitaisiin olla ollenkaan moraalisesti vastuussa. Kantin argumentti on erikoinen. ~ Hän perusti argumenttinsa siihen että:
1§ jos emme ole vapaita meillä ei ole lainkaan vastuuta. Moraalisuus siis vaatii (entail) sitä että voisimme toimia monella tavalla ja valitsemme näistä vaihtoehdoista. Tämä potentiaalisia tekoja karsiva prosessi oli hänestä tarpeen. Tai moraali tuhoutuu.
2§ Tämän jälkeen Kant  korosti jaotteluaan noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan. Fenomenaalinen maailma on yksinkertaisesti maailma siten miten me aistimme sen. Noumenaalinen taas on sitä miten maailma on olemassa itsessään (an sich) siitä huolimatta miten aistimme sen.
3§ Kantin mukaan maailma jonka koemme on kenties deterministinen mutta on kuitenkin mahdollista että noumenaalinen maailma on toisenlainen. Ja se onko meillä vapaa tahto vai ei riippuu oleellisesti siitä miten asiat perimmiltään ja syvimmiltään ovat. Ja koska noumenaalinen maailma on täysin ihmisen tiedon ulkopuolella, on ihmisellä ikään kuin tämän mahdollisuuden vuoksi riittävän hyvä syy vain uskoa moraalisuuteen.

Oma ongelmani on tietenkin siinä että olen kompatibilisti mutta tunnen jonkinlaista perverssiä viehtymystä Kantin moraaliseen malliin. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä että eettinen kalvinisti on oksymoroni. Ja esimerkiksi suuri osa ihmisistä ei ole eettisiä vain sillä että he eivät lyö toisia. Koska he eivät osaa. Itse taas olen eettinen juuri sen vuoksi että minulla on kyky, ja usein myös halu, lyödä ihmisiä. Se että minulle tulisi hyvä mieli turpaan tinttaamisesta ja voisin tintata mutta en tee tuntuu tärkeältä. Se on niitä peruskokemuksia joiden varaan sidon oman eettisyyteni. Minulla on mahdollisuus ja jopa yllykkeitä toimia epäeettisesti. Mutta valitsen toimia toisin. Tähän jännitteeseen minulla on kaksi syytä:
1: Olen kompatibilisti löyhästi. Eli en sano että vapaa tahto vaatisi determinismiä. Tai että maailma on deterministinen. Vaan että vapaa tahto ei ole ristiriidassa determinismin kanssa. Eli jos determinismi olisi totta ei se falsifioisi vapaata tahtoa.
2: Huonona puolena Kantin argumentissa on tietysti se että se on sitten perimmiltään toiveajattelua. Itse asiassa se on enemmänkin argumentti jossa kritiikki torjutaan siirtämällä se aluelle joka on määritelmällisesti tiedon ja perustellun kyseenalaistamisen tuolla puolella. (Minulle Kantin jaottelu on hyvä, mutta pidän noumenaalisia kysymyksiä vessanseinäkysymyksinä. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Elän kuin empiiriset aistikokemukset ja testailukokeet ja vastaavat olisivat perimmiltään tosia.)
   2.1: Jos katsomme että korostan kokemusmaailmaa niin oma kantani on hyvin erilainen kuin Kantin. Kantin kokemusmaailma on kahlittu. Itse taas punnitsen vaihtoehtoja ihmisten tinttaamisesta. Toki tämä voi paljastua päänisisäiseksi illuusioksi myös minun maailmani aivotutkimuksella tai muulla tieteellä. Joten minulla on empiiris-fenomenologinen ja emotionaalis-fenomenologinen maailma. Tämänlainen hiustenhalonta on joistakuista nautittavaa. Kenties he ovat pakotettuja miettimään näitä ja kirjoittamaan muka vapaan assosioinnin tuottamia oivalluksiaan blogeihinsa, kuin neurokemiallispakkomielteen sortama orja.

On kuitenkin hyvä huomata että kompatibilismin kritiikki perustuu useimmiten moraaliin. Ja nimenomaan vastuuseen. Esimerkiksi Pereboom on esitellyt kompatibilismin kritiikkiä varsin kattavasti tuottamalla erilaisia ajatuskokeita. Näissä ajatuskokeissa varioidaan erilaisia tilanteita. Ajatuskokeiden taustalla on toki kompatibilistisia malleja. Niillä kartoitetaan esimerkiksi sitä että (a) Humen tapainen ajatus siitä että jos tahto on vapaa silloin kun impulssi tulee agentin itsensä sisältä. (b) Frankfurtin ajatus siitä että tahto on vapaa jos se nojaa siihen että hänellä on suora halu asiaan, eikä siihen että hän haluaa jonkun haluamista tai hän haluaa jotain välineenä jollekin aidolle halulle. (c) Ravizzan ajatus siitä että tahto on vapaa jos ihminen on vakuuttunut päätöksestään jostain perusteista.

Ajatuskokeiden käyttö on toki kiinnostavaa. Voimme miettiä vaikka sitä että jos professori asettaa jonkun päähän laitteen joka nappia painamalla ärsyttää tiettyä aivoaluetta kuin siinä olisi aivokasvain. Aivokasvain joka saa tappamaan muita ihmisiä. Molemmissa tunteet voivat olla tekijälle hyvinkin aitoja. Toisaalta jos joku vuosia aikaisemmin manipuloi päähän ideologian ja tämä sitten ajaa ihmisen tappamaan tietyn kansanryhmän ihmisiä, niin onko vastuu tässäkään yhtään suurempi. Toisaalta jollakulla on voinut olla onneton lapsuus joka ohjaa hänet murhaajan tielle. Joku voi myös elää maailmassa jossa hän oppii egoistisen perustelumallin ja elämäntavan ja murhaa tämän vuoksi.
1: Voimme tästä saada itsereflektioon materiaalia. Ajatuskokeen miettiminen voi olla hauskaa sinällään. Esimerkiksi itselläni on hyvin vahva taipumus ajatella että "tottelin vain käskyjä" ei ole mikään vastuuvapauslauseke. Samoin jos joku tekee ideologisista syistä pahaa niin jos uskonto käskee tekemään jotain sen pahempi uskonnolle. Jos uskovainen tottelee tätä uskontoa niin sen pahempi uskovaiselle. Ja jos joku pahoinpitelee niin potkin tätä deterministisesti haaruksiin riippumatta siitä onko hänellä ollut ankea lapsuus vai ei. Mitkä kaikki ovat varmasti jossain vähemmän banaalissa versiossa yleisiä kaikille niille kompatibilistille jotka eivät ole nihilistejä.
2: Voimme koota ison kasan tämänlaisia ajatuksia ja huomata että jossain tilanteissa kompatibilistit haluavat nähdä teon vapaana ja joskus emme. Ja että tämä ei aina ole suoraan koherentti minkään yllä olevan määritelmän kanssa. Tai sitten näkemyksemme on koherentti.
3: Voimme miettiä vaikka sitä miten tämänlaisilla tilanteilla on syvällinen suhde Kantin maailmaan. Moni esimerkiksi pitää rasismia suurempana pahana kuin samanlaista syrjintää joka tehdään uskonnon vuoksi. Sillä uskonto saadaan valita, ihonväriä ei. Tämä on varmasti hyvä syy sillekin miksi homoseksuaalisuus on tärkeää saada biologiseksi jos siihen liittyviä lakeja kannattaa. Ja miksi jos sitä vastustaa uskonnollisista syistä ja poliittisin tavoittein on tärkeää korostaa miten homous on valinta josta voi eheytyä.
4: Ja voimme lähteä tällä vendettaan ja selittää että kun intuitiomme kieltävät moraalista vastuuta kaikissa tai liian useissa ylläolevissa niin sitten kompatibilismin on oltava väärässä ja maailman on oltava joko indeterministinen. Tai sitten ihmisellä on sielu joka ei ole tästä maailmasta.

Itse kuitenkin näen että kompatibilismikysymys on liiaksikin moraaliasian läpitunkema. Näen toki että jos maailman - ja ennen kaikkea mielen toiminnan - deterministisyys tai indeterministisyyskysymys ratkaistaan vahvasti jompaan kumpaan suuntaan, on selvää että se vaikuttaa syvästi moraaliteorioihin. Mutta nämä ovat seurauksia eivätkä perustaa. Moni tuntuu kaivavan asiaa väärään suuntaan. Eli näkemyksenä on jokin hyvin Kantin tapainen. Se, että moraalisuus otetaan itsestäänselvyytenä. Tämä on hyvin erikoista. Itse näen että maailma on sellainen kuin on riippumatta ihmisten toiveista. Maailma voi olla toiveidemme mukainen. Tai sitten ei. En lähde tässä halaamaan suoraan nihilismiä, mutta korostan että nihilismille on annettava mahdollisuus. Ei voida vain a priorisesti päättää että maailma on toiveajattelujemme mukainen. It is not good enough. Ja siksi Kantin temppu piilottaa vapaus mahdollisuudeksi kaiken kritiikin ulkopuolelle ei ole mikään riittävä syy olla moraalinen. (Tämä iskee mutkan takaa moneen objektiivisen moraalin malliin. Niihin joissa objektiivinen moraali on perimmiltään transsendentti.)

Tässä mielessä olenkin jopa valmis menemään niin pitkälle että kun kompatibilismin kritiikki näyttää useimmiten koostuvan juuri siitä että se on haaste moraalille ja vastuulle, niin se vihjaa että kompatibilismin kritiikki ei ole kovin hyvällä tolalla. Vapaa tahto kun ja eettinen vastuu kun ovat kuitenkin hieman eri kysymyksiä. Siksi on erikoista että kysymys vapaasta tahdosta ja determinismistä siirtyy siihen että puhutaan determinismistä ja syyllisyydestä ja vastaavista kysymyksistä.

Onko Ranskan nykyisellä kuninkaalla kaljaa?

Filosofinen monia askarruttanut
kysymys siitä onko "Ginger Ale"
(1) uutettu aidoista punapäistä
vai onko kyseessä
(2) harhaanjohtava mainonta.
Tähän ja moniin muihin vastaaviin
klassisiin kysymyksiin emme vastaa.

Filosofialla on huono maine jonain joka keskittyy saivarteluun ja turhiin epäkiinnostaviin aiheisiin. Kuitenkin tosiasiassa filosofia etsii - ja joskus kenties myös löytää - vastauksia kaikkiin ihmiskuntaa oleellisesti vaivaaviin kysymyksiin. Kuten kysymykseen siitä, että jos kaataa kuppia metsässä eikä äiti ole näkemässä, niin kuuleeko siitä siltikin?

Voidaan esimerkiksi tarkastella aivan oleellista kysymystä siitä että onko olutpullo jääkaapissa kun kaapin ovi on kiinni?

Hyvin moni uskoo että näin on. Kysymys on siitä mitä Hume sanoi induktiosta ; Jotenkin syyseuraussuhde tuntuu vahvalta, reaktiota odottaa. Näin os ostaa jääkaappiin olutta, siitä syntyy oletus että siellä on olutta. Aina kun avaa oven ja siinä on pullo samassa paikassa, niin syntyy vahva tunne että pullo on siellä aina. Katsominen tarjoaa tiedetyn joka sovelletaan eitiedettyyn.

Mutta kuitenkin, aivan kuten Hume opetti, induktio on heikko. Tosiasiassa kun ostaa pullon olutta ja avaa oven, ei siellä silloinkaan ole olutta. Aviopuoliso juo salassa. Itse saattaa tissutella olusia ja unohtaa miten monta on juonut. Ja sitten seuraa yllätys kun on ihan itse juonut olusensa. Joten kun jääkaapin ovi on kiinni, siellä monesti ei nimenomaan ole olutta. Ei edes silloin kun kaapin ovi on auki.

Tämä yllättyneisyys johtaa siihen että olut on sinulle itse asiassa hieman kuten Schrödingerin kissa ; Suljettu kaappi tarjoaa mysteerin jossa oven takana mahdollisesti sekä on että ei ole olutta, samanaikaisesti. Toki tämä ei koske oluen olemassaoloa, vaan tietoa oluesta. Mutta tämä ei lohduta jos olet nautiskellut olutta ja ehdollistunut niin että olet oluen suhteen ikään kuin Pavlovin koira. (Kissat ja koirat eivät tunnetusti sovi yhteen. Aina saduissakin kisaavat keskenään kuin viholliset.)

Berkeley opetti käytännöllisesti siitä että ei pidä luottaa olutpullojen laiskuuteen. Hänestä asiat olivat olemassa vain koska ne havaittiin. Jääkaapissa asioita ei havaita. Jos käy kaupassa ja kantaa sieltä oluen ja laittaa sen jääkaappiin, niin olettaa että kun avaa kaapin se pullo on siellä. Tietysti onkin ihan mahdollista että olut jotenkin katoaa omille teilleen ja palaa takaisin kun ovi aukeaa, vähän kuin pienet lapset jotka tekevät tuhmiaan mutta palaavat kiltisti aloilleen kun kuulevat äitinsä askeleet.  Monenlaista kieroa keksivät lapset, ja miksi eivät olutpullotkin. Jos olemassaolo on havaitsemista, jääkaapinovi on havainnoinninestäjänä olemassaolon lakkauttaja!

Berkeley tosin muistutti viisaasti että kenties Jumala kaikesta huolimatta pitää olutpullosi kurissa katsomalla sen touhuja silloinkin kun kaapin ovi on kiinni. Ne eivät katoa, lakkaa olemasta tai mene omille teilleen, koska Jumala tarkkailee niitä! Tämä ei valitettavasti selitä sitä miksi Jumala ei pidä kurissa puolisoasi joka tissuttelee kaljasi. Tai kaveriasi joka jostain syystä löytyy tyhjien kaljapullojesi kanssa vaatekaapistasi alasti kun tulet töistä yllättävän aikaisin kotiin. Onko kaverisi kaapissa kun kaapin ovi on kiinni? Vai ainoastaan silloin kun olet kotona kun ei pitäisi? Koskeeko sama rajoite olutta.

Toki on myös mahdollista ajatella olutta Platonin tapaan. Silloin olut on oikeasti vain karkea heijastus ideamaailmasta. Tällöin ideamaailmassa on jokin ikuinen kaljan idea. ("Kaljuus"?) Sitä ei voi juoda eikä myydä. Se on aina olemassa. Näin ollen voi olla että jääkaapissasi ei oikeasti ole mitään olutta, vaan karkea heijastuma oluen idesta, joka vähän Matrix -maailman hengessä vaikkapa koodataan aivoihisi kuin harha. Mutta silti siellä kaapissa voisi olla olut an ding an sich. (Tälläisen oluen kuvailu on vaikeaa, koska jos kuvailee aistihavaintoja ja ominaisuuksia ei kuvaa olutta an ding an sich. Silti "kaljuus" on jotenkin ilmiömäistä!) Tällöin ei voi sanoa muuta kuin houkutella ihmiset taloon kirkon tahi kapakan sijaan koska sielläkin on se mitä ihmiset hakevat (Jumala ja olutta) Sillai metafyysisesti.

Suurin hämmästys syntyy kuitenkin heti jos unohdetaan jääkaappi. Kun nimittäin katsomme itse olutta, voimme ottaa siitä normaalihuikkaa paljon pienempiä osasia. Ja tällöin siirrytään molekyylitasolle. Siellä ei oikeasti ole mitään oluen olemusta. Olut on pelkkä seos. Voimme ensin löytää hiilihydraatteja, sokeria, alkoholia ja monia muita orgaanisia jäänteitä. Nämäkin koostuvat pienemmistä osista kuten alkeishiukkasista (Joku on kertonut että kaikki koostuu pohjimmiltaan karkeista tai jostain vielä pienemmästä, suorastaan mikroskooppista pienemmästä.)  Olutta itsessään ei ole, on vain joukko hiukkasia jotka näyttävät oranssilta, vaikuttavat yhdessä nestemäisenä noudattaen mutkikkaita fysiikan virtauslakeja ja joka maistuu suussa. (Huonoimmassa tapauksessa kuselta.) Ja kun otat kulauksen tätä ja nielet, oluen muutenkin kyseenalainen olemassaolo päättyy taatusti.

Pragmaattisesti sanoen voidaankin sanoa että jos meiltä kysytään että onko jääkaapissa olutta kun kaapin ovi on kiinni, voidaan vastata että ainakaan jääkaapin oven avaamisen jälkeen ei ole! Ja koska jokaisen on kuitenkin oltava jossain - Mikä on mainio muistutus kaverille jos tämä löytää sinut vaimonsa kaapista alasti juomassa olutta jonka olet hakenut tämän jääkaapista silloin kun jääkaapin ovi on auki -  niin on perin todennäköistä että olut on jääkaapissa juuri silloin kun kaapin ovi on kiinni. Muutenhan se ei olisi jääkaapissa ollenkaan. Ja ainakin minä tapaan nauttia huurteiseni jääkaapinkylmänä.

Miks oon mä suruinen : Sanatonta mystiikkaa.

"Hiljaisuutta kieleksi luulin, kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin. / Etsin suuntaa suunnatonta, ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin."
(CMX, "Minne paha haudattiin")

Usein filosofit luottavat sanoihin. Niiden avulla saadaan selkeyttä maailmaan. On kuitenkin olemassa toinenkin tapa lähestyä viisautta. Tämä perinne korostaa sanojen mielettömyyttä.

Mystiikassa sanattomaksi esitettyä on tavoiteltu meditaatiossa. Usein tähän on liittynyt rauhoittuminen sekä askeesi, jonkin asteinen kieltäytyminen. (Buddhalaisuudessakin toki kannatetaan yleensä kohtuullisuutta, eikä tiukkaa nälkäkuuria, mutta hillittömyyttä siinäkään ei kannateta.)

Tämä yhdistää länsimaisen ja itämaisen meditaation. Esimerkiksi buddhalaisilla oli näkemys, jossa samsara on koettu maailma, jossa on aistittavia kappaleita, mutta tämän takana on shunyata, joka on kaiken ytimessä oleva jakamaton, ikuinen, muuttumaton, todellisuus.

Kaltaiseni euroopassa asuva, ja vahvasti eurooppalaisittain ajatteleva, hakee saman tietysti Kantilta, joka mukaan aistinelimet ottavat vastaan asioita, ja tämä on ilmiömaailma, fenomenon. Kant korosti että tämän takana asiat ovat siten kuin ne ovat (Ding an sich), eli on noumenaalinen maailma. Kantista tahto korostaa arkista maailmaa, ja tahdosta vapautuen voidaan ehkä joskus harvoin saada transsendenttia tietoa.

Kantin perinnettä jatkoi vanha murjottaja Schopenhauer. Hän korosti ihmisen egoa vangitsevana. Hänestä(kin) egosta vapautuminen vaati asketismia, kieltäytymistä. Hänestä taide kykeni tarjoamaan aitoja elämyksiä - tosin hän oli täsä kohden samalla huolissaan esimerkiksi siitä että hedelmistä tehdyt maalaukset voisivat kirvoittaa maallista tahtoa nälän kautta. Schopenhauerille estetiikka oli vapautumisen ytimessä.

Husserl ajatteli samoilla linjoilla. Hänestä emme voineet ilman ristiriitojen pelkoa keskustella kuin lebensweltistä, elämismaailmasta. Sillä tietoisuutemme ottaa, luokittelee ja jakaa asioita. Intentionaalisuus muokkaa todellisuutta. Toisia asioita pidetään tärkeinä, ja luodaan rajoja tämän intention ehdoilla. Todellisuuden ehdot voisivat olla ihan toisenlaisia. Tätä tietä jatkoi Heidegger, joka oli fenomenologian tärkeimpiä kehittäjiä. Hänellä keskiössä on dasein, täälläolo, joka viittasi yksilöllisyyteen jonka syntymä määrää ja valintamme muovaa, ja jossa raamit saadaan koska mukana on odotuksia ja muita vastaavia rajoitteita. Heidegger oli myös eräänlainen mystikko. Ei siis ihme, että esimerkiksi "Oljwnkorressa" hyvin kerrottua Merleau-Ponty on kehittänyt fenomenologiaa mystisten kokemusten tulkkina ja teologian apuvälineenä. Tämän jutun kannalta olennainen ydin mahtuu lainaukseen "Fenomenologinen asenne on kuitenkin vieras arkikokemukselle yhtä hyvin kuin tieteellisellekin kokemukselle, sillä nämä kokemusalueet ovat reflektoimattomia luonnollisen asenteen alueita. Fenomenologian tavoite onkin päästä eroon kaikesta sellaisesta kokemusta värittävästä aineksesta, joka on siihen myöhemmin tuotu. Tällaisia ovat esimerkiksi tieteelliset teoriat." Sanat hämmentävät. Kokemus olemisesta on se, joka on, ja arkikäsitys että teoretisointi ovat tavallaan vääristäviä valheita joita kerromme itsellemme niiden pohjalta.

Ehkä erikoisin, jopa hupaisin, asia on se, mitä tapahtuu kun fenomenologia muuntui eksistentialismiksi. Sillä eksistentialismi on vahvassa velassa fenomenologiselle perinteelle. Sen kannattajat ovat ainakin nykyään suorastaan yllättävän usein ateisteja - vaikka sen ensimmäisiä nimiä oli Kierkegaard, joka oli aktiivinen kristitty ja teki systeemin antaakseen itselleen luvan uskolleen. Ja jossa uskon hyppy tuntemattomaan oli oma valinta, ja lähenteli mystistä kokemusta. Eksistentialistejen perinteessä vapautumisen tunteen on kuitenkin korvannut angst. Ja ideologisen tietämisen, oikeassaolon, on korvannut vapaus.

Tämä eksistentialistien vapauden korostaminen oli itse asiassa jotain olennaisesti uutta, koska perinteisestisti mystikot ovat edustaneet usein tietäjää, jolla on jotain "enemmän", hän on "nähnyt syvemmin" ja on ollut "muita viisaampi". Jotain johon liittyy opetuslapsia joita vihitään opastuksessa itse tekemään samat löydöt. Tässä on ollut usein mukana sävyjä "kritiikki -immuniteetista" -moite ja kritiikki ovat vain maallisia sanoja, jolloin ideologiat vääristävät niiden sisältöä asian "suoran näkemisen" sijaan. Eksistentialisti sen sijaan on valinnoissaan itse. Hän saa vapauden, mutta hän voisi jakaa muille vain kahleita. Eikä hänellä ole takeita että hän on oikeassa. ("Vapaus" ei ole "oikeassa olemisen" synonyymi, ehkä siksi meillä on molemmille eri merkkijonot ja kaikki.)

Esimerkiksi oman tulkintani mukaan tämä on ymmärrettävä kuuntelemalla musiikkia. Evanescencen "Open Door" -levy käsittelee kannesta kanteen eksistentiaalisen angstin kohtaamista, laulujen aiheina on tietysti pintatasolla esimerkiksi parisuhde, sen päättyminen, syyllisyys ja mielisairaus. Ihminen on tyhjyyteen heitetty, ja tästä hän on kovin suruinen. Esimerkiksi "The Only One" kuvaa ideologian ja johtajan ja luokittelijan ja seurattavan kaipuuta, koska ilman tätä olemme "lost and bleeding". Ja "Your Star" on tulkintani mukaan eksistentiaalista yksinäisyyttä, jossa toista ei saada kohdattua. Toisaalta ymmärretään että luokitus ei auta, "Can't see your star / The mechanical lights of Lisbon frightened it away". Mutta toisaalta tulos on yksinäisyys jossa voi vain ihmetellä "How can the darkness feel so wrong?" En kuluta populaarimusiikin sanojen pyörittelyyn enemmän aikaa, vaan esitän karkeasti ja lyhyesti, että en ihmettele että eksistentialismia on käytetty näin.

Sillä ilman oikeassa olemisen antamaa mahtia "kielen kieltävän" aina käyttämä itseen syventyminen / käpertyminen voi olla kokemuksena hyvinkin ahdistavaa. Avainsanana ei ole ideologioiden tavoittelema harmonia ja perimmäisyyden kokemus, vaan äärimmäisestä individualismista syntyvä yksinäisyys, jossa maailma on kuitenkin "ihan yhtä ontto ja vähemmän perustava" kuin mystikoillakin. Omat yritemäni eri uskontokuntien teemoilla aikaansaavat joko huonon mielen tai nukahtamisen. Olipa kyse kristillisestä rukousperinteestä tai meditaatiosta. Tai shamanistisesta yritelmästä. Moni muu tosin näyttää saavan näistä jotain positiivista ja iloa ja energisyyttä lisäävää.

Uskon että he saavat varmuutta elämäänsä, oikeassaolon tunne taas on tässä keskeisessä sijassa. Kokemus antaa heille jotain, jota he näyttävät myös innolla puolustavan muita vastaan. Ja he usein kannustavat muita samanlaiseen toimintaan. Joka viittaa siihen että heidän kokemuksensa ovat olennaisesti aidompia, merkityksellisempiä ja todempia kuin muiden.

Itse olenkin kovasti "niitä jotka yrittää ymmärtää tai lähestyä asioita kielellä ja tieteellä". Analyyttinen kuiva kalkkuna. Kuitenkin luotan yhteen asiaan: Kun miekkailussa tehdään esimerkiksi Zornhau täytyy tehdä sellaisella asenteella, jossa ei ole mukana epäröintiä. Tämä onnistuu vain emotionaalisessa tilassa jota voi verrata lähinnä siihen että kun hyppäät vapaaehtoisesti ja pelottomasti lentokoneesta, on sinun luotettava laskuvarjosi toimivuuteen. Ei perustelujen kautta, vaan uskon hyppynä. En siis ole mikään täydellinen "antimystikko". Toki siinä missä moni referoi kokemustensa taakse Jumalaa tai ikuista todellisuutta, minä en sellaisiin viittaa. Kuhan huidon. Huvittavinta on tietysti se, että läheskään aina en edes voita.

---

Kirjoittaja on itsereflektionsa mukaan idealisti vain siinä määrin missä on kyyninen, eli kovasti. Ja fenomenologi ja mystikko siinä missä on ahdistunut, eli ei juurikaan. Taiteilija siellä missä on peloissaan, eli vaihtelevasti. Ja analyytikko siellä missä on hämmentynyt, eli lähes joka paikassa.

Absoluuttinen nolla (.)

"Cogito Ergo Sum"
(Rene Descartes)

Solipsistisessa katsomuksessa todellisuus on subjektiivinen. Sen mukaan emme voi tietää muuta kuin sen, että olemme. Näkemyksessä havainnot voivat olla värittyneitä. Ne voivat olla vain ajattelun tuloksia, tulkintoja. Matrix on mahdollisuus. "There is no spoon".

Tieto -opillisesti asiaa on käsitellyt George Berkeley. Hänen kehittämässään subjektiivisessa idealismissa havaitut asiat eivät ole mitään muuta kuin aistinsisällön kokoelmia, ja niiden joukkoja havaitsijan mielessä. Tämän näkemyksen mukaan teoriat selittävät ainoastaan inhimillisiä ulkoista todellisuutta koskevia kokemuksia ja tavoittelemaan tietoa siitä mikä on todellisuuden suhde niihin. Näkemyksessä fyysiset kappaleet, ominaisuudet, tapahtumat palautuvat mielen olioiksi, joista kokemamme todellisuus vasta muodostuu. Näkemyksessä on olemassa vain mieli ja mielessä olevia olentoja ; Sen mukaan vain mieli on todella olemassa, eikä aineen olemassaoloa voida todistaa objektiivisesti; Se kun jäisi vain subjektiivisten kokemusten ulkopuolelle.

Mielestäni puhtaasti solipsistinen näkemys johtaa erikoislaatuisuuksiin. Muun muassa sen vuoksi että kenenkään ei tämän jälkeen voisi väittää kärsivän harhaluulosta, siis jos harhaluulo tarkoittaisi sellaista, että uskoo sellaiseen mitä ei ole. Solipsistisen näkemyksen mukaan ainut harhaluulo, joka voi olla, on se, että kohde kuvittee, että häntä itseään ei ole. Hänellä ei pohjimmiltaan ole tietoa mistään muusta kuin siitä, että on. Tämän näkemyksen mukaan harhaluulo ei olisi esimerkiksi se, että uskoo näkymättömään tonttuun kirjoituskoneessa, koska kohde ei voi mitenkään tietää onko kirjoituskoneessa tonttua.

Samoin tultaisiin melko mielenkiintoisiin eettisiin ongelmiin, koska voisimme väittää itsellemme uusia aisteja. Solipsistisen näkemyksen mukaan on ihan perusteltua uskoa hallusinaatioihin, voimmehan aina tulkita, että huumeet avaavat uuden tavan kokea tosiasioita. Samoin voisimme olettaa itsellemme esimerkiksi aistin, jolla koemme henkeä tai Jumalaa ja väittää että saamme tämän kautta tietoa henkimaailmasta ja Herran enkeleistä. Näin esimerkiksi "runners high" -ilmiöön liittyvä subjektiivinen kokemus yhteydestä luonnon ja todellisuuden tai Jumalan kanssa muuttuvatkin "subjektiivisista tuntemuksista" "havainnoiksi". Tällä konstilla mielipide muuttuu evidenssiksi kuin käden käänteessä. Solipsistisen näkemyksen mukaan emme voi tietää ovatko hallusinaatioita näkemättömät ihmiset "sokeita" vai näkevätkö huumehörhöt harhoja. (Tässä suhteessa solipsistille varmaa on vain epävarmuus. Toki tämäkin on hieman enemmän kuin "ei mikään". Se sentään vastaa 1 kysymykseen - Tosin se samalla kieltää vastaamisen kaikkeen muuhun.)

Tästä päästään Immanuel Kantiin. Hänkin on sanonut, kokemuksemme ovat aina vain ilmiöistä kuten ne meille näyttäytyvät. Se ei siten koskaan ole olioista "Ding an Sich". Emme havaitse niitä ilman että havainnoimme niitä subjektiivisesti. Kantin mukaan olioista itsessään ei voida saada mitään objektiivista tietoa, mutta ne on kuitenkin oletettava, jotta kokemuksen mahdollisuus voitaisiin selittää ; Jotta jokin voisi ilmetä kokemuksessamme, on oltava jotakin joka ilmenee. Tämä ilmenevä ei itse kuitenkaan voi olla ilmiö, sillä se juuri tekee ilmenemisen mahdolliseksi. Sen on siis oltava olio sinänsä. Se voi olla illuusiota tai hallusinaatiota. Mutta se on jotain. On siis olemassa objektiivinen todellisuus, joka koostuu jostain joka todella on.

Seurauksena on tietysti epävarmuus, koska en voi tietää mitä oliot "ding an sich" ovat. Otan tässä vaiheessa avuksi hermeneutiikan Hermeneutiikka on keskittynyt siihen, että erilaiset yhteisöt, kuten tiedeyhteisö ja tieteenfilosofian uudet/vanhat trendit vaikuttavat siihen miten tulkitsemme ja minkälaista informaatiota saamme maailmasta.

Hermeunetiikan mukaan informaatiota ei voida käsitellä puhtaana vaan se on aina symbolisena ja esitetttynä tai sitten johonkin tiettyyn asiaan kiinnittyneenä "a priori". Tämän vuoksi aivan puhdas solipsismi on heikolla pohjalla, koska siinä ei käytännössä juurikaan käsitellä informaatiota mitenkään. Ja kun informaatio ja tieto on aina suhteessa systeemiin, voidaan sanoa että puhtaasti solipsistinen näkemys ei oikeastaan kerro meille mistään mitään. (Sen mielestä on aivan yhtä oikein väittää Jumalaa, lentävää spagettihirviötä, kitaraa ja kahvipannua olemassaoleviksi tai olemassaolemattomiksi.)

Voidaan ihan vakavasti kysyä, että mitä teemme systeemillä, joka kieltää meitä vastaamasta. Jos tavoitteena on tietäminen, voidaan tätä onneksi lähestyä muutoinkin. Likimääräisesti voisi sanoa että tämä vaatii sitä että maallikoille niin rakkaan oloinen varma "joko-tai" tietäminen muutetaan "melko varmasti - kenties - ehkä - mahdollisesti - luultavasti ei" -tiedoksi. Tiedoksi jota voidaan tarkentaa. Eli vaikka absoluuttinen tietäminen on mahdotonta, voimme edes pyrkiä lähestymään tätä.

Tämäntapaiseen voidaan päätyä hermeneutikko Wilhelm Diltheyn käsityksiä seuraamalla. Hänen mukaansa tulkinta on aina epäsuora tai välitetty ymmärrys, joka voidaan saavuttaa vain asettamalla inhimilliset ilmaisut historialliseen kontekstiinsa. Ymmärtämisessä ei ole kyse kirjoittajan alkuperäisen mielentilan ennallistamisesta, vaan teoksessa esitetyn ilmaisemisesta.

Hermaneutiikkasta kuitenkin seuraa tiedon varmentuminen ja parantuminen ; Pohdinnan jälkeen alkuperäinen tulkinta ja esiymmärrys tarkentuu. Tätä ketjua voidaan jatkaa hermeuneettisena kehänä loputtomiin, jolloin myös tietomme muuttuu ajan mittaan varmemmaksi.

Tässä tapauksessa näkemys ei eroa "niin hirveästi" perinteisemmästä empiirisestä periaatteesta. Hermeunetiikan ja postmodernismin paikkaansapitävyyden tarkistamisen periaate ei siis ole väistämättömässä ristiriidassa tiedon epävarmuuden periaatteen kanssa. Tiedon epävarmuus edellyttää sen paikkaansapitävyyden jatkuvaa tarkistamista ja arvioimista. Tätä kautta näkemys siitä, että kielellisen käänteen, hermeneutiikan ja postmodernin kriittisyyden jälkeen tiede ei voisi edistyä, on jopa hieman erikoinen.

Tieteen edistys on toki siitä "arkijärjestä poikkeavaa", että se ei enää liity "absoluuttisen totuuden hakemiseen", tai siihen että asioista tulisi saada "varmaa tietoa". Olennaista sille kuitenkin on se, että tietoa kuitenkin saadaan, toki vain suhteessa informaationkäsittelysysteemiin. (Voidaan siis sanoa että ei ole rationalismia ilman loogisia perusteita; Jos asioita kuten havaintoja tai premissejä ei käsitellä tietyistä aksioomista lähtien tietyillä säännöillä, ei ole perusteluja.) Se on vain pakotetusti tietoa jossakin tietyssä viitekehyksessä. Tässä mielessä tiedon epävarmuus vaatii perustelemaan, miten varmaa jokin tieto on ja millä edellytyksillä. Tämän seurauksena tieto on toki epävarmaa, mutta epävarmaa harmaan eri asteikolla. (Puhujan ääni feidaa pimeyteen. Tai oikeastaan valoon.) Voimme vähentää epävarmuutta ja saada tietoa, edistyä projektissamme. Peräti ikuisesti.

Toki olen suuresti erimielinen hermeneutikoiden kanssa siitä että he nostavat subjektiivisuuden
ainoaksi tekijäksi ja keskittyvät pelkkään subjektiivisen elementin tulkinnallisiin ja symbolisiin epävarmuuksiin, ja esittävät että ei ole muuta. Tältä kannalta olen "materialistinen", uskon että aineellinen maailma on olemassa täysin riippumatta minusta, havainnoistani, tai koko ihmiskunnasta. Vaikka koko ihmiskuntaa ei koskaan olisi kehittynyt tämän planeetan pinnalle, ja ensimmäinen solu olisi jättänyt syntymättä, planeetta kuitenkin olisi olemassa ja kiertäisi aurinkoa kuten nytkin. Siis objektiivnen todellisuus on tässä mielessä aina olemassa, joten viime kädessä voimme nojata siihen. Uskonnon kanssa tällä ei ole juuri mitään tekemistä, sillä tässä ei oleta minkäänlaisia, mitään yliluonnollisia tai transendetteja olentoja ja niiden olemassaoloa koskevia väitteitä.

Jos jonkun mielestä tämä näkemys on "ateistinen" eikä "agnostinen", muistutan heitä siitä että näkemykseni ei itse asiassa ole edes uskonnonvastainen : Foundationalismi eli näkemys siitä, että on olemassa perustava todellisuus, joka on olemassa minusta itsestäni riippumatta, ei ole vihamielinen uskonnolle vaan historiallisesti tulkiten asia on ollut enemmänkin päin vastoin. Välttämättömyys, järki, ikuiset ideat ja lait on usein nähty nimenomaan Jumalan asettamina. (Aivan kuten poikkeuksissa on tavattu nähdä ihmeitä.) Samoin kuin Kantin transendentalismi eli näkemys ihmisluonnon ja -kokemisen empiirisestä samuudesta ja universaaliudesta yhtäältä, tai Descartesin "sisempi silmä" joka punnitsee oikein "maailmasta välittämättä", voidaan täysin palauttaa uskontoon.

Toki näkemykseni on eräitä nimeltä mainittuja uskontojen näkemyksiä vastaan, mutta nämä ovat uskonnon erityistapauksia, eivät koko ilmiö. Ja niiden kieltäminen ei ole minulle mikään ongelma, pikemminkin päin vastoin.