Utilitarismi ei säästä ketään

Jos yhteiskunnallista argumentaatiota katsoo, löytyy lähes kaikkialta utilitarismia. Tämä ei ole huono tai irrationaalinen asia. On aivan järkevää lähestyä asioita tilastollisella tasolla ja tavalla jossa tavoitellaan parasta mahdollista lopputulosta sen sijaan että mietittäisiin utopianäkökulman tapaan maksimaalista onnistumista.

Utilitarismin puolesta puhuu ainakin se, että se tuntuu olevan väistämätöntä. : Epätäydellisessä maailmassa vastaan tulee ns. Arrown paradoksi (Arrow’s Impossibility Theorem) joka käsittelee sekä taloustiedettä että politiikkaa. Se osoittaa että jos vastakkain on useita tavoiteltavia hyviä asioita, ei ole täydellistä tulosta vaan lopputulos on aina kompromissi.

Toisaalta utilitarististyyppinen rakenne johon kuuluu yksilöiden uhraamista voi olla jopa väistämätöntä altruistiselle käytökselle. Eli voidaksemme toimia ylipäätään yhdessä ja yhteisönä meillä olisi oltava jonkinlainen "tavoite oikeuttaa keinot" -toimintastrategia. Ainakin evoluutiolaskelmissa on usein arvioitu altruismia ja yhteistyötä kannattavuusarvioin. Sukulaisuus helpottaa toteutumista, mutta myös lajienväliseen yhteistyöhön liittyy kehitystä joka ei ole ryhmävalintaa eikä sukulaisten tukemista. Tämä liittyy esimerkiksi tuoreeseen Science Dailyn artikkeliin. Hyönteisten välisessä yhteistyössä ei ole aina kysymys sukulaisuudesta. Christopher Hauert onkin havainnut että altruismi voi kehittyä ja että jos eisukulaisten välinen ryhmä kehittää yhteistyön ilman ryhmävalintaa, on siinä oleellinen vapaamatkustajien rankaiseminen. Ja että tämä vapaamatkustajien rankaiseminen voi kehittyä.
1: Ja että tämä kehitys ei vaadi sukulaisuutta tai ryhmävalintaa. Ja tässä onkin hyvä muistaa, että tämänlaiset ovat tarpeen koska vaikka nyt ryhmävalinta joskus toimisikin, vertaisrangaistuksen pitää syntyä pohjimmiltaan jotenkin yksilövalinnan kautta. Rankaisu maksaa, mutta se myös maksaa vaivan, joten se on adaptiivista.

Utilitarismi voidaan vetää historiallisesti vankkaan teologiseen perinteeseen. Leibniz esitti pahan ongelmaan ratkaisuksi ns. paras mahdollisista maailmoista -lähestymistavan, jossa kärsimys oikeutetaan sillä että asioiden muuttaminen millään tavalla tarkoittaisi sitä että kärsimystä olisi enemmän. Jumala kaikkivaltiaana on tietysti valinnut parhaan maailman joka voisi olla olemassa. Voisimme kuvitella laadukkaampia ja mukavampia asioita, mutta näitä ei voisi olla olemassa. Leibniz ei siis ollut optimisti vaan hän kannatti optimoimista. Näiden kahden välillä oleva ero on huikea.

Tietyssä määrin voidaan jopa sanoa että juuri pahan ongelman kautta on hyvin vaikeaa olla kristitty olematta jonkin sortin utilitaristi ; Kärsimys on olemassa, kristitty ei taatusti anna tosiasioiden haitata sitä että Jumala on olemassa, joten Jumalan ultimaattinen rakkausluonto ja kaikkivoipaisuus on jotenkin pakko selittää. Ja käytännössä kaikissa näissä ratkaisuissa jotenkin oikeutetaan pahaksi koettu kärsimys suuremman hyvän puolesta.

Yhteishyvän sisällä oleva väistämätön paha.

Mutta on hyvä miettiä mitä utilitarismin soveltaminen tarkoittaa. Otan aiheeksi rokottamisen. "Takkiraudassa" oltiin kovin pessimistisellä mielellä liikenteessä. Mahdollisesti rokotuksen vaikutuksesta oli saatu jälkivaivaksi ns. jäätynyt olkapää. Jokin joka on Takkiraudan kaltaiselle purjehtijalle - tai kaltaiselleni miekkamiehelle - hyvin kamala asia. (Siinä viedään yhtä oleellinen asia kuin monille on näkökyky. Ellei pahempaa.) Tässä kohden on hyvä huomata, että rokotteiden puolustaminen ei perustu siihen että rokotteiden sivuvaikutuksia kiistettäisiin lähtökohtaisesti. (Esimerkkiksi yhteys narkolepsiaan myönnettiin heti kun siihen liittyvä data oli esillä. Wakefieldin väitteet rokotteiden ja autismin yhteydestä taas ovat huijausta, eikä niitä sen vuoksi hyväksytä.) Rokotteisiin liittyvässä keskustelussa on vahvasti kysymys siitä että jos pelastetaan monen ihmisen terveys, on pari narkolepsiaa hyväksyttävä riski.

Influenssarokotus otettaisiin vaikka tiedettäisiin ennalta narkolepsiayhteys. Nyt ei tiedetty, mutta testeissä onkin kysymys havaittavuusrajoista. Tiedettiin että merkittävän suuruista haittaa ei voi olla. Tuntematon uhka on aina mahdollinen, mutta suuruusluokka saadaan esille. Jos riski on valtava se näkyy pienemmissä otoksissa. ; Rokoteohjelmia arvioidaan siis tilastollisesti. Näin ollen "Takkiraudan" tyyppinen post hoc -asenne on utilitaristisesta näkökulmasta tyhjää vinkumista. Sen logiikka rinnastuu jälkiviisauteen jota voi verrata lottovoittaja -ajatuskokeeseen. Joku viisas voi laskea loton voiton odotusarvon ja päätyä siihen tulokseen että lotto on tyhmyysverotusta ihmisille jotka ovat huonoja matematiikassa. Jos tämän viisaan naapuri pelaa ja sattuu voittaa hän voi heilutella pankkitilinsä isoa saldoa tämän viisaan naaman edessä ja ilkkua. Pelaamisen viisaus arvioidaan tilanteena kun pelilappu vedetään läpi, se antaa parhaan tiedon, ei absoluuttista lopputulosta. Ja naapurin ilkkuminen on tältä osin syvästi virheellistä ; Hänhän on voittanut tosiasioista huolimatta eikä niiden ansiosta.

Kuitenkin samalla on todella ikävää sanoa joka ikiselle narkolepsian rokotuksesta saaneelle että he olisivat vain hävinneet tosiasioista huolimatta. Teknisesti tämä on toki aivan totta. Syynä on reiluuden käsite. Utilitarismissa on kysymys jonkinlaisesta lotosta, jossa viattomien uhraaminen on täysin sallittua. ; Yhdistettynä talousteoriaan utilitarismi voi päätyä jopa uusliberaaliin ajatteluun jossa tunnustetaan että jokaisella pitää olla mahdollisuus onnellisuuden tavoitteluun, mutta jossa tiedetään että onnellisuuden saavuttamista ei luvata kuin harvoille. Kaikilla on mahdollisuus yrittää, ja voitot päätyvät harvoille.

Utilitarismissa onkin usein "ylhäältä päin katsova" Jumalaperspektiivi. Politiikassa ja teologiassa näkökulma on tietysti aivan pätevä. Ihmisten kanssa pyöriessä se näyttää jotenkin vääristyneeltä. Ex ante (tapahtumaa ennen) ja ex post (tapahtuman jälkeen) -ajattelussa on usein valtava psykologinen ero. Ja Jumalaperspektiivi/THL -perspektiivi ennakoi tilastollisesti.

Politiikka ja kohtaaminen ; Toisen ihmisten käsittelyä Jumalaperspektiivistä?

Poliittisessa mielessä tämä näkyy aivan kaikessa, esimerkiksi autoteiden suunnittelussa. Kun tehdään autoteitä, hirvikolareiden mahdollisuus otetaan huomioon. Valtio voi tehdä säästöjä joiden sivutuotteena on kuolema ; jos arviona on että kymmenessä vuodessa yksi tai kaksi kuolee hirvikolarissa, säästö voidaan nähdä perusteltuna. Mutta jos valtio käskisi että yhteishyvän edessä yksilöt Mikko Mallikas ja Aku Ankka on arvottu ammuttavaksi ja heidän omaisuutensa valtion kassaan siirrettävä, tätä pidettäisiin pahana vaikka kysymys olisi yhtä monesta ihmisestä ja samasta säästetystöä summasta. ; Ja jos asia viedään vielä pidemmälle, jokainen auto lisää auto-onnettomuuksien määrää. Mutta koska kuolemat ovat tilastollisia ne ovat utilitaristisessa arviossa ja ihmisten psykologiassa reiluja. Sillä uhrit eivät ole tiettyjä. Kaikilla on mahdollisuus. (Mahdollisuus murskautua nopeasti liikkuvan metallikasan alla liiskaksi kivuliaasti ja vastaanpanemattomasti.)

Tässä mielessä on hyvä muistaa Takkiraudan "machiavellismiä kenties ylikorostavasta" kulmasta. Hän näkee että yhteiskunta on väkivaltakoneisto. "Jo muinaiset roomalaiset totesivat, että jokainen valtio on iso rikollisorganisaatio. Valtion auktoriteetti ei perustu Jumalaan, ei kansalliseen yhtenäisyyteen, ei myyttiin eikä kansan antamaan mandaattiin. Valtion auktoriteetti perustuu vain ja ainoastaan väkivaltaan. Niccoló Machiavellin mukaan valtion ensisijainen tehtävä on luoda etuoikeuksia vallanpitäjille ja tästä seuraa että jokaisen vallanpitäjän tavoite on pysyä vallassa. Valtio on siis pohjimmiltaan rikollisorganisaatio, jolla on oma maa-alue." Tätä on luonnollisesti pakko liennyttää muutaman asteen verran.

Ensinnäkin Machiavellikin kirjoitti teoksen vankeudessa, ilmeisesti liehitelläkseen vallanpitäjiä oikeuttamalla heidän harjoittamansa vallankäytön. Hän ei siis välttämättä kuvannut ihannevaltiota tai edes valtion toimintaa niin laajasti kuin joskus ajatellaan. Hän kuvasi yhtä hyvin poikkeuksellisen julmaa vaihetta sinänsä julmassa historiassa. Utilitarismissa väkivalta ei ole tavoite jolla ylläpidetään valtaa. Utilitarismissa väkivalta ei ole intentionaalista, sitä päin vastoin yritetään minimoida.

Lisäksi laajentaisin Machiavellismiä muuhunkin kuin vallan kolmijakoon tai valtion suoraan legitimoimiin väkivaltakoneistoihin. Toki itsekin komppaan hieman ajatusta siitä että "... jokainen valtio ylläpitää kahta väkivaltakoneistoa. Toinen väkivaltakoneisto on sisäinen, ja sitä kutsutaan poliisiksi. Toinen on ulkoinen, ja sitä kutsutaan armeijaksi. Kolmantena koneistona on oikeuslaitos. Oikeuslaitoksen ensisijainen tehtävä on legitimoida vallanpitäjien asema ja rangaista sen uhmaajia. Tästä syystä valtaan kohdistuvia rikoksista, kuten ylinopeudesta tai veronkavalluksesta, rangaistaan erityisen ankarasti. Vasta sen toissijainen tehtävä on riitojen ratkominen ja konfliktien selvittäminen." Mutta korostaisin että suurin valta ei ole oikeasti laissa vaan käytänteissä.

De jure -taso ja de facto -taso ovat hyvinkin erilaisia. Ja laki tyypillisesti häviää - etenkin demokratioissa ja anarkioissa. Tästä mainiona esimerkkinä on
1: Lapsuuteni ajan kiistelty lainmuutos lasten kurittamisesta. Laki kielsi, mutta asiaa katsottiin kasvatuksen eikä väkivallan kautta vielä pitkään. Meillä kasvatettiin myös vitsalla, eikä tämä pilannut elämääni. Kuitenkin on hyvä huomata, että koulussa opettajat tiesivät asiasta, asiasta keskusteltiin suoraan vanhempien kanssa. Laki olisi kenties vaatinut jotain mutta käytännössä sitä ei noudatettu. Asioita katsottiin sormien läpi. Nykyisin tilanne on muuttunut tältä osin. Oikeustietoisuus oli, ja minäkin osasin uhata lastenhoitoviranomaisilla kiukuttelujeni ja uhmaikieni yhteydessä.
2: Kun olin koulussa, uskonnonopetus oli vakaumuksetonta. Kuitenkin käytännössä monella uskonnonopettajalla oli vakaumus. Ja se "lipsahteli" osalla esiin hyvinkin säännöllisesti. Koulutettavilla lapsilla ei tuohon aikaan ollut pääsyä internettiin, eikä laintuntemus ollut vahva. Kun ei ole ns. oikeustietoisuutta on aivan sama mitä oikeudet ovat. Käytänteet marssivat tällöin esillä hyvinkin vahvasti ilman mitään ongelmia niille jotka ovat lakia vastaan rikkoneet.

Tässä on huomattava että suomalaiseen eetokseen ei ole kuulunut auktoriteettien seuraaminen. Tästä helposti seuraa ajatus että vallankäyttö ei kuvaisi Suomea. Mikäli tämä mielikuva on myös tosi (olettakaamme näin), emme seuraa helposti järjestelmää tai karismaattista Johtajaa. Mutta se ei silti estä sitä että meillä on yhteiskunnassa ns. "kristilliset arvot" joihin kuuluu esimerkiksi "luterilainen työmoraali". (Joka on oikeasti väärinkäsitys, Luther oli ilon asialla kuten Jolkkonen tietää aivan oikein. Tämä ihanne on huonosta nimestään huolimatta tosi ja se riittää.) Ahkeruus on toki hyve, mutta puurtamiskulttuuri on stressaavaa. Tästä saa kuvaa vaikka tämänpäiväisestä "Metron" kolumnista. "Suomalaisessa kulttuurissa ahkeraa työntekoa on kautta historian pidetty ihanteena. Luterilaisten arvojen noudattaminen on kuitenkin jossain vaiheessa mennyt yli. Moni työssäkäyvä ajattelee, että on tärkeää suorittaa työura ikiliikkujan lailla, eläkkeellä sitten on aikaa nauttia elämästä." Jarruttaminen on vaikeaa jos ns. downshiftaamista paheksutaan.

Arhi Kuittinen viittaakin tässä mielestäni oikein. Hän kuvaa kulttuuriamme saksalaisena moralismina. "Hoitokulttuurimme on vieläkin käskevä ja nuhteleva normikulttuuri. 1800-luvun saksalaista tabu-kulttuuria. Hyvän kansalaisen, työkykyisen, synti-tabukuttuurille pelokkaksi ja tottelevaiseksi muokattu,  kelpaavan  muotti-kansalaisen valvontaa ja ohjeistusta; Miksi ei itsemurhaaja näe mahdollisuuksiaan kilpailla ja menestyä ja näyttää muille kelpaavuuttaan?" Itsemurhaa lähestytään pärjäämiskulmasta, joka kertoo siitä miten syvään uurrettu ahkeruus-pärjäämis-yrittäminen on arvostuksessa. Tässä tietenkin sekoitetaan yrittämisen ja onnistumisen suhde, ne väitetään samoiksi. Kalvinistiseen tyyliin ajatus onkin se, että kaikille annetaan mahdollisuus yrittää, ja sitten unohdetaan epäonnistumisen mahdollisuus niin, että loppujen lopuksi nähdään että jos yrittää riittävästi niin onnistuu. Näin ollen ne jotka yrittävät ja epäonnistuvat eivät ole yritäneet oikeasti ja riittävästi, joten heitä ei ikään kuin lasketa. Tämä on kritiikki-immunisoimista.

Normikulttuureihin taas liittyy usein latistamista. Esimerkiksi ateistejen moittiminen voidaan nähdä moralistisena kulttuurina jossa ajatellaan että ateismi johtaa moraaliseen rappioon. Siksi vastustaminen on oikeutettua, kokonaisuuden kannalta. Utilitarismin henki johtaakin asenteisiin jossa kiusaaminen muuttuu moraaliseksi argumentiksi. Siksi ei pidä ihmetellä jos joku aivan vilpittömin kasvoin kertoo että ei pidä kiusaamisesta, mutta että homoseksuaalien ei pidä antaa adoptoida koska heidän lapsiaan kiusattaisiin. Viattoman uhrin uhraaminen kun kuuluu oleellisena osana utilitaristista eetosta ja taustalogiikkaa.

Ja ei, en ole tässä "vain vanhoillisia konservatiiveja vastaan". Sillä vastapuolella vastaan tulee syvää moralisoivaa paheksuntaa. Tämä ei ole toki uskonnollisesta jargonista ponnistavaa, mutta molempia yhdistää utilitarismin henki jossa yhteistyö ja alamaisuusasenne johtavat siihen että ihmisten puolesta tiedetään paremmin, ja poikkeaminen on uhka. (Ja siinä missä rokotteiden kohdalla kuolemat lisääntyvät, arvojen kohdalla ei ole odotettavissa yhtä tiukkaa tappiota, joka yhtä laajasti hyväksyttäisiin eitoivottuna haittana läpi eri maailmankuvien ja maailmankatsomusten.) Arvokeskustelussa ei poliittisella tasolla ole useinkaan kysymys siitä puretaanko utilitaristinen holhouskulttuuri vaan kysymys on siitä kuka holhoaa ketäkin ja kenen arvoilla. Purkamisen kannalla ei näytä olevan kukaan.
1: En siis tavallaan ihmettele miksi joku Pasi Turunen paniikkivaahtoaa homoseksuaalisuuskysymysken kohdalla. Hän tietää että valta on murtunut, ja toiset ovat valmiita tekemään hänelle sen mitä hän on itse harjoittanut muille. Tietämäni mukaan joissain kirkoissa esimerkiksi työhönotossa on alettu suosimaan liberaaleja arvoja kannattavia pappeja koska naispappeuskysymys ja homous nähdään töiden hoitamista vaikeuttavana ja vanhoilliset papit arvoineen ongelmana. Jos se mitä mieltä olet muuttaa työpaikan saamista, on jossain jotain omituista. Vain se että monet vanhoilliset papit eivät arvoihinsa vedoten suostu tekemään töitään on se joka tekee ratkaisusta missään määrin hyväksyttävää. Tämän kulman ulkopuolella ... not so much.

Kuittinen laittaa asenteen yhteen itsemurhakulttuuriin. Tässä on vaikeaa sanoa mikä on syy ja seuraus. Kulttuurissamme on paljon itsemurhia, moralistinen latistava eetos. Osa näkee että itsemurhia pitää paheksua juuri siksi että niitä tapahtuu paljon. Eli moralismi vähentää itsemurhia verrattuna vaihtoehtoonsa. Toisaalta ne voidaan nähdä saman ilmiön eri puolina. Moralistis-paheksuvassa asenteessa yhteiskunta tekee olosuhteet joissa itsemurhariski kasvaa, ja tätä sitten yritään hillitä lisämoralisoimalla.

Jos minulta kysytään, niin itsemurhat selittyvät varmasti osittain kulttuurilla. Ja tässä mielessä taustalla tuskin on pahaa intentionaalista agendaa. Moralisoiva kulttuuri vain noudattaa utilitarismin logiikkaa. Yksilötasolla tällä Jumalaperpektiivissä oikeudenmukaiselta näyttävällä tasolla ei ole sitten oikein mitään väliä. Karkeasti ottaen jos ennen "kerettiläisiä" (ajan henkeen sopimattomia) poltettiin roviolla, nykyään ollaan moraalisempia kun "kerettiläisiä" tallataan ja latistetaan niin että he kuolevat mieluummin kuin elävät ja tekevät itsemurhan.

---

Kuvassa "teloittajan miekka", jonka teksti "ich schone niemand" muistuttaa minua eräästä haudankaivajatuttavastani joka totesi saunan päätteeksi humalassa että "haudankaivaja ei säästä ketään!" Ammattiylpeys on hyvä vetää loppuun asti.

Nörtit ja suosiokilpailu

"Psychology Today":ssa käsiteltiin koulujen sosiaalista järjestystä ja sitä miksi nörtit ovat sosiaalisesti epäsuosittuja. Kolumnisti iskee ensimmäisenä ns. antisosiaalisuusteoriaan jossa korostetaan että nörtit eivät halua olla sosiaalisia. Tämän teorian alalaji on tietysti teoria jonka mukaan nörteillä olisi väistämättä autistisia piirteitä. Huomiota keskitetään siihen että näin ei kuitenkaan ole yleensä. Eli on muitakin syitä olla nörttimäinen. "Being unpopular in school makes kids miserable, some of them so miserable that they commit suicide. Telling me that I didn't want to be popular would have seemed like telling someone dying of thirst in a desert that he didn't want a glass of water." Nörttiyttä ei siis tulisi lähestyä kuin se olisi aina jotenkin "patologista". Medikalisoitu kulttuurimme tietysti helpsoti tekee juuri näin ja kaikki poikkeava selitetään pois antamalla sille diagnoosi kyökin puolelta. Nimilappu on kuitenkin enemmän näiden diagnosoijien maailmankuvan kuin ymmärtämisen asialla. Tämä on hyvä muistutus. Teksti korostaa myös sitä että oikeasti sosiaalisuus on taito. Eli nörttiys on enemmänkin seuraus prioriteeteista. "Of course I wanted to be popular. But in fact I didn't, not enough. There was something else I wanted more: to be smart." Kirjoittaja korostaa että sosiaalisuus ja suosittuna oleminen vaatii paljon työtä ja harjoittelua. "popularity is not something you can do in your spare time." Sosiaalisuuteen on monia teitä, mutta ne kaikki vaativat työtä, pelkkä pinnallinen opportunismi ei ole selityksenä. "some kids are popular not because they're shallow or Machiavellian but because they have a winning combination of warmth, freedom from anxiety, and social grace." Kouluissa hierarkiaa ei yleensä ohjata yhteistyöllä, joten siellä kulttuuri kehittyy helposti sellaiseksi että oppilaat rakentavat oman hierarkiansa pelkästään sosiaalisilla taidoilla.

Tämänlainen ajattelu on hyvinkin oleellista. Olen itse käyttänyt hyvin samantapaista jaottelua toisin päin ; Usein, kun katsoo yleistä ignoraatiotasoa, tuntuu kuin ihmiset haluaisivat olla tyhmiä. He eivät halua. Heillä on vain toiset prioriteetit. Ja aivan kuten nörttikulttuurissa esiintyy joskus ajatus siitä että sosiaalisuus on jotain jota ei tarvitse opetella, syntyy helposti vastaava ajatus siitä että arkijärki on jotain joka riittää ja siksi amispojat voivatkin päteä nörteille elämästä vieraantuneille kirjastohiirille kaikkilla elämänalueilla. Tämä lienee jonkinlaista egoboostia ja sinällään "ihmisille lajityypillistä".

Tosin se, että työkulttuurissa korostetaan taitoa ja sekä sosiaalisuus että taidot ovat työläästi hankittavia ja harjoitettavia taitoja voidaan liittää myös siihen useita koskevaan kokemukseen jonka mukaan "pomot ovat kusipäitä". Osa heistä onkin varmasti panostanut laadukkaan taidon ja ymmärryksen hankintaan eivätkä sosiaaliseen juhlintaan. Ja näin heidän taitovalikoimansa on spesifioitunut ja jäänyt toisaalta vajaaksi.

Nenän edestä valahtaminen ja matteusvaikutus.

Itse olen taitoasioissa hyvinkin vahvasti E. Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa esittämien kulmien puolella. Hänen näkemyksensä muistuttaa hieman matteusvaikutuksena tunnettua ilmiötä. Siinä asiat tuntuvat kasautuvan. Eli jos on jotain, sitä on helpompi saada lisää. Jos jotain on vain vähän, se tuppaa vähenemään. Tämä koskee tietysti melko hyvin esimerkiksi materiaalista omaisuutta ; Opiskeluihin panostus on kallis jopa maissa joissa opetus on ilmaista. Yliopisto opintolainoineen on köyhälle "upporikasta ja rutiköyhää" -panostus jossa epäonnistuminen johtaa lopulliseen tuhoon jossa ollaan pohjalla. Rikkaalla on varaa panostaa ja epäonnistua. Samoin jos lapsella on psykologisia ongelmia, hänen on vaikeaa käsitellä kasvamisessa ja kehityksessä olevia uusia kysymyksiä. Ongelmat kasautuvat. ; Wilson ottaa tässä taitojen kehittymisessä innostusaspektin, jossa yksi tärkeimmistä innostumisen syistä on se että onnistuu edes joskus. Hyvänä oleminen kannustaa. Erot ovat aluksi pieniä, mutta eroa ei katsotakaan määrällisenä vaan suhteellisena. Ja kun keskitytään siihen missä ollaan vähän muita parempia ollaan helposti pian paljon parempia. Valtaosa taidon kasautumisesta on harjoittelussa. Mutta ihmiset eivät harjoittele (tilastollisesti tarkastellen) mitä tahansa asioita yhtä innokkaasti.
1: Tästä seuraa se erikoinen piirre, että ihmisillä ei ole mitään viulunsoittajageeniä, mutta sen sijaan jos mietitään sorminäppäryyden kaltaisia piirteitä, voidaan huomata että niiden takana on geneettistä vaikutusta. Ja niiden yhteys viulisteihin syntyy. Geneettinen ja sosiaalinen kulkevat yhdessä. Se, onko viulunsoittoammattilaiseksi päätyminen kulttuurin, kasvatuksen, vai geenien kautta on tavallaan mieletön, jo kysymys itsessään on väärä.

Näin ollen en itse asiassa ole aivan täysin samaa mieltä sen esitetyn kanssa, että nörtit välttämättä enää edes haluaisivat olla sosiaalisia. Lisäksi kärsimys voidaan nähdä kiusaamisen kanssa olevaksi lieveilmiöksi. Joku ihminen voi kiusaamalla tehdä elämästäsi helvettiä vaikka et haluaisi olla sosiaalinen. En kuitenkaan vedä tätä patologisuuslinjalle, vaan lähestyn asiaa hieman omien kokemusteni kautta. Se, mikä kuvaa lapsuuttani on ollut valtavassa taloudellisessa hierarkisuuserossa elämistä. Vanhempani olivat köyhiä, heillä oli iso asuntolaina. Asunto oli hienostoalueella Järvenpäässä. Myöhemmin menin musiikkiluokalle, joka oli eliittiluokka. Täällä enemmistö oli "pikkusormiväkeä" joita nykyään kutsuisin "kermaperseiksi" mutta silloin olin hieman kohteliaampi sanavalinnoissani.

Joku voisi ajatella että tämä herättäisi kateutta ja katkeruutta. Mutta nähdäkseni kateus ja katkeruus olivat nimenomaan keskiluokkainen ilmiö. Kaverin skeittilaudasta oltiin kateellisia jos ja vain jos itsellä olisi teoriassa varaa hankkia skeittilauta. Kun jokin asia on itselle aivan saavuttamaton, ilman sitä tulee helposti toimeen. Kateus ei siis synny pelkästään siitä että tietää mistä jää paitsi. Pitää jäädä paitsi myös varsin vähän. (Tilanne on siis hieman kuten junasta myöhästyminen, jossa se että junan ovet menevät nenän edestä kiinni ärsyttää enemmän kuin se, että tulee 10 minuuttia myöhässä.) Wilsonilaisittain ajatellen tämä on ymmärrettävissä prioriteettienvalinnan kautta. Ihminen innostuu eri asioista kuin skeittilaudasta.

Nähdäkseni varallisuus liittyy hieman myös sosiaalisuuteen, että taitoihin. On helpompi tehdä asioita jos on varakas. Varakkuus ei toki tarkoita samaa kuin sosiaalisuus. Esimerkiksi meidän "pikkusormiluokallamme" oli pankinjohtajan jälkikasvua. Yksi perheen lapsista oli hyvin sosiaalinen. Toinen oli hifistelijänörtti henkeen ja vereen. Kuitenkin varallisuus antoi mahdollisuuden esimerkiksi kutsua kavereita juhliin kotiin. Tämänlaisten bileiden järjestäminen on köyhän kukkarolle liikaa. Tässä mielessä matteusvaikutus voi vaikuttaa "moneen suuntaan". Ei ole vaikeaa nähdä että vanhempien varallisuus antoi valinnanvaraa sekä nörttiyteen että sosiaalisuuteen. Taitojen kehittäminen oli harjoittelua. Samasta syystä akateemisten perheiden lapsista on yliopisto-opiskelijoissa yliedustus ; Ajattelutapa ja lukemiskulttuuri on tuttu jo kotoa.
1: Alppilassa opettaja tönäisi oppilasta ja rehtori reagoi tekoon välittömästi, ja yhtenä syynä tähän voidaan nähdä se että lapsi oli ns. "kukkahattutätieliittien perheestä". Äiti oli ihmisoikeusaktiivi lastensuojelujärjestöstä ja kunnallisvaaliehdokas. "Etkö sä tiedä kuka mun äiti on ja ketä se tietää?" toimii jopa ääneenlausumattomasti. Sosiaalisuudessa on matteusvaikutus joka ei välttämättä riipu yhtään omista taidoista ja tekemisistä. En sano että opettajan teko oli oikea, mutta sanon että koulun reagointinopeuteen on syy. Ja se ei ole mitään asioista huolehtimista koska sama ripeys ei todellakaan koske kaikkia.

Esimerkiksi jos joku haluaa miettiä miten typerinä ihmiset tuntuvat minusta, voi miettiä miten sosiaalisesti kädettömältä moukalta minä vaikutan hänestä itsestä. (Sillä uskallan sanoa että ihmisten välillä on usein "suuruusluokiltaan ekspontentiaalisia" eroja. Joku ei vain tiedä enemmän vaan tietää asioita "tuhat kertaa enemmän". Joku ei vain käyttäydy paremmin vaan käyttäytyy "miljoona kertaa paremmin".) Priorisointierot ovat usein hyvinkin vaikuttavia. Ja tottahan toki osa on sekä fiksuja että sosiaalisia. (Sekä fiksumpia kuin minä että sosiaaisempia kuin se joka minun moukkamaisuutta kauhistelee samassa yhden ihmisen paketissa.) Yhden taidon hankkimiseen kunnolliseksi vierähtää kuitenkin se 10 000 tuntia harjoittelua, joten kovin moneen asiaan yksi ihminen ei aikuisten oikeasti taivu.
1: Joku joskus ihmettelee millä syntyy yleissivistys jolla tätä blogia kirjoitetaan. Minä sanon että sillä että en osaa kokata, vaan teen vain ruokaa. En panosta moneenkaan tämänlaiseen taitoon ja ruoka on minulle vain välttämättömyys joka hoidetaan alta pois eikä jokin jota harjoitellaan ja josta nautitaan. Kokkaaminen ja syöminen ovat minulle hyvin vieraita elämänalueita.

Se pieni ero (sosiaalisuuden ja taitojen välillä).

Näkisin että sosiaalisuudessa ja muunlaisissa taidoissa on kuitenkin yksi oleellinen ero. Sosiaalisuus on väliaikaista. Oma äitini muistutti että ei pidä leikkiä sosiaalista oppitunneilla koska välitunnit ovat sosiaalisuutta varten. Hän muistutti että lukion jälkeen - tai jo ennen sitä - kaverit ovat kadonneet ja unohtuneet. Ystävyys ja etenkin kaveruus ovatkin usein väliaikaisia yksikköjä. Ideaali sanoo että jos ystävyys ei kestä, se ei ollut ystävyyttä ollenkaan. Mutta jos näin on, on ystävyys todella harvinainen luonnonvara.

Väliaikaisuudessa on muistettava se, että sosiaalisuudessa on paljonkin vuorovaikutustaitoja joita voi kehittää, siellä on kuitenkin maineena tunnettu asia joka johtaa hyvinkin suuriin ongelmiin ; Ehkä karkeiten tämä näkyy ns. "tähdenlentojulkkisten" elämässä. Joskus suosioon noustaan ja tämä varmasti vaatiikin taitoja tai talenttia. (Ulkonäkö itsessään voi olla synnyinlahja, sen mahdollistaminen sopivalla ruokinnalla, meikkaus, pukeutuminen ja muodin seuraaminen ovat sen hiomista.) Floppaus kertoo kuitenkin että ylläpitäminen on vaikeaa, ja se että nämä "one hit wonderit" ja muut vastaavat eivät koskaan enää nouse takaisin samaan suosioon, kertoo että maineikkuus on korostetun väliaikaista. Huipulle pääsemisen lisäksi pysyäkseen paikallaan on ikään kuin juostava koko ajan eteenpäin. Sosiaalisuuta kuvaakin se, että ei ole mitään saavutettuja etuja joihin ei puututtaisi. Saavutettuja etuja voi toki käyttää jatkoetujen hankkimiseksi, mutta jos jätät asian silleen maineesi katoaa helposti. ~ Karuimmillaan  sen että sosiaalisessa elämässä taito ja harjoittelu auttavat, mutta että joskus tulee tilanne joka vie kaiken ja estää uuden nousemisen esimerkistyy kuitenkin "Tämä Päivä" -blogin kautta. Yhden illan rikoksen uhriksi joutuminen voi pilata maineen. Silloin syntyy kiusaamiskulttuuri jossa koulun vaihtaminen ei auta, koska nettiaikana maine on sekä helposti "sherlockattavissa" että ikuista.

Siinä missä esimerkiksi tiedettä ja vastaavia miettiessä voidaan mokata nolostikin argumenteissa, niin niistä seuraa kuitenkin yleensä mahdollisuus korjata virhe ja tätä kautta siirtyä eteenpäin. Tällöin opitaan. Sosiaalisessa maailmasa epäonnistuminen vie helposti jo saavutetun. Tietomäärä voi kasvaa (jos ei kumulatiivisesti niin ainakin lineaarisesti), sosiaalisuus on aivan eri tasolla riskipanostus (joka tosin yleensä panostettaessa voi kasvaa ehdottoman kumulatiivisesti ; Supertähdissä myydyt kirjat tai konserttipaikat ja levyt ... palkkaluokat ovat edeltävää lokeroa suurempia, eivätkä vain suurempia vaan kertaluokkia suurempia.)

Machiavellin "Pastori"

"Jumala on antanut meille älyn, eikä odota meidät toimivan kuin laiskoja idiootteja."
(Ros-Britt Kangas)

"Huffington Postissa" oli teksti, jossa esitettiin argumentti joka koski kahta ilmiötä, opportunismia ja kristinuskoa. (Sekä tietysti sitä miten nämä ovat yhdessä.) Perusteluna käytettiin ajatuskoetta jossa opportunistisesta filosofiastaan tunnettu Machiavelli olisikin kirjoittanut "Ruhtinaan" sijasta "Pastorin" jossa tavoitteena olisi saavuttaa mahdollisimman paljon vaikutusvaltaa uskonjulistajana. Syntyy valitettavan tuttu kuva julistajasta ja julistamisesta. Toisaalta se antaa ohjeita joissa on sinänsä järkevä tavoite ja nämä kovuudet näyttävät että tämä kovuus onkin rationaalista, eli ne eivät olekaan kohkaamista vaan niiden takana on järkeä. Näin toiminta näyttää samalla myös hieman hyväksyttävämmältä. Artikkelin pääpointti onkin juuri tämän kaksinaisuuden takana "If you read through this article and kept thinking of people who really need to hear this, you have successfully missed the point. The Bible shows that these strategies are the natural outflow of every fallen heart. I'm able to write about these strategies with ease because, regrettably, I know them from the inside. Surely you have used them too, whether on the big stage or just in a small group discussion."

Machiavellinkin ongelmana onkin se, että se ei itse asiassa ole opaskirja, vaikka se sellaisena usein nähdäänkin ja on sellaiseksi mahdollisesti jopa kirjoitettu. Se kuitenkin taantuu olemaan lähinnä vallitsevan olotilan kuvaus. Se ei opeta mitään uusia tai tehokkaampia keinoja hoitaa asioita ja ratkaista ongelmia, vaan kuvaa sitä mitä ihmiset tekivät tavallisesti ja normaalisti. Ja kun asiantilat kuvataan oppikirjamaisesti, niistä tulee rationalisointeja. Machiavellin tekstin lukenut opportunisti näkee että "noinhan minäkin olen ajatellut" ja sitten opportunismi ei enää tunnukaan asiattomalta ja itsekkäältä vaan tuntuu rationaaliselta asioidenhoidolta.

Tämänlainen ei ole oikeastaan rationaalista toimintaa jossa hyvä asia todetaan hyväksi asiaksi hyvien perustelujen kautta, vaan eihyvän asian rationalisointia jossa oma toiminta yritetään oikeuttaa hieman kyseenalaisesti. Ja tämä piirre ei tietysti ole kadonnut nykyaikana. Itse asiassa tiukempien uusliberaalien talousnäkemys on Machiavellimaista ajattelua nykypäivään sovellettuna. (Eikä siinä mitään. Minä tekisin samoin jos olisin sikarikas. Ja juuri tämä ON tämän koko opportunismikritiikin ydin.)

Samalla artikkelin kohdalta oli hyvä huomata tiukka uskonnollisuus opportunistisen strategian silmin. Se nimittäin kuvaa tätäkin. - Ja näyttää että se on inhimillistä toimintaa hyvässä ja pahassa. Olenkin seurannut ilolla keskustelua "Christians Tired of Being Mispresented" -ryhmässä joka vastustaa sekä fundamentalisteja jotka raamittavat uskonnon muiden puolesta että ateistit jotka tuppaavat uskomaan nämä fundamentalistien raamitukset. Siellä hieman äksyjä sävyjä aikaansaanut ateistin kommentti "How does one rebuild their walk with God after years of being maligned, criticized and treated like dirt by evangelicals due to being different, gay and not a clone?" otettiin asiallisena kysymyksenä. Vastauksina oli monenlaista. Esimerkiksi ehdotettiin että sitä voisi ignoroida ja olla reagoimatta mitenkään. Ehdotettiin että haettaisiin tukea muista uskonryhmistä ja saataisiin täältä tukijoukkoja. Ehdotettiin että ei kenenkään ole pakko olla kristitty vaikka itse onkin. Niiden strategiat olivat hyvin erilaisia. Perussävynä oli kuitenkin se, että oikeat mielipiteet eivät tee ihmisistä hyviä. Käytös tekee.

Kun käytös asetetaan mittariksi, moni asia muuttuu. Sillä toki käytöstä ja hyvyyttä puolustetaan myös tiukkapipoisempien uskovaisten toimesta. Hehän ajavat yhteiskunnan ja maailman asioita. Heidän tavaramerkkinään on huolipuhe, jossa pitää esimerkiksi "ajatella lapsia" (omituisesti tätä ei saa kuitenkaan tehdä vaan jos toteaa että ateistit eivät ole huonompia vanhempia ja kasvattajia, niin tästä päätelmästä tulee kohinaa, eli ilmeisesti ajattelu on kielletty ja pitää vain toistaa dogmaa) jossa yhteiskunnan uskotaan romahtavan jos heidän "perusarvoiksi" määrittelemistään asioista luovutaan. (Vaikka tämä olisi kuinka typerä kuten suvivirsi joka ei rehellisesti sanoen ole yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta tärkein asia ikinä.) Tämä on kuitenkin opportunismin kätkentää.

Kun käytös eikä ideologia ratkaisee, ei voida piiloutua minkään keskiarvon taakse. ; Kun julistaja joka käyttäytyy huonosti hakee omalle huonolle käytökselleen vedoten johonkin keskiarvoiseen, on vastaus se, että "Yes, it is possible that many use christianity in self growth. You are right if you say that christianity can help in becoming better person. But in other hand ; Obviously, you aren't one of those. So how are you doing things for your religion and stop working against it?" Tämänlainen, kieltämättä tiukkasävyinen, muistutus on tarpeen, sillä fundamentalistien "quest for convert" on saanut omituisia sävyjä. (Eikä sillä hyvällä tavalla omituisia.) Lakien kanssa toimitaan vähän miten sattuu koska Jumalan lait ovat yhteiskunnan lakeja voimakkaammat. Ja samoin voidaan ohittaa monet varsin vakiintuneet eettiset periaatteet, jopa kultainen sääntö. Tätä pahuutta ei voida piilottaa minkään kristinuskon positiivisten ominaisuuksien selän taakse. Sillä kristinuskon oikeutus on käytöksessä, joten tämänlaisten esilletuominen on vain omaa uskontoa vastaan sotimista. Kun puhutaan kulttuurista jonka kohdanneet joutuvat rakentamaan ilmiön nimeltä "Lying for Jesus" selittämään uskonmiesten käyttäytymistä ja sen taustamotivaatioita, ollaan itse asiassa fundamentalistisen kristinuskon paradoksin ytimessä. Muiden synnillisyyden vastustamisen nimissä ollaan itse aivan täysin valmita tekemään aivan helvetisti syntiä.

Opportunismissa on kysymys usein nimenomaan siitä että uskomus, tavoite, asetetaan käyttäytymisen yli. Kun ihminen tavoittelee jotain mielestään hienoa asiaa - olipa tämä rahaa, valtaa, valtakunnan pysyvyyttä, käännynnäisiä omaan uskontoon - ja päättää että tämä päämäärä pyhittää keinot. Silloin hän on lähes käytännössä jonkin sortin opportunisti.

Suvaitsevaisuudesta nihilistiseen opportunismiin

Tauno Tiusanen tiivisti aikanaan kommunismin dystopialuonteen kuvaukseen "Ainoa järjestelmä, joka yhdistää erittäin vaatimattoman elintason lähes täydelliseen ympäristökatastrofiin." Tämä näkemys oli ns. "suomettuneessa" Suomessa monelle arka paikka. Se kuitenkin muistuttaa siitä että yksityinen omistusoikeus on jotain joka selkeästi liittyy vapauteen. Yhteisomistuksessa järjestelmän hallinta on delegoitu, jolloin oman tien kulkeminen ei suju kovin helposti koska täytyy puhaltaa yhteen hiileen. Onkin tavallaan huvittavaa, että nykyään omistusoikeusasia pelaa korostetusti markkinatalouden kautta. Tämä taas on tehnyt siitä kontrolloitua. Yksityisomaisuus jonka pitäisi olla yksilönoikeus on tässä muuttunut poliittiseksi hallinnaksi. Näin ollen vapauden kannalta ongelma on sama kommunismissa ja kapitalismissa. Erona onkin se, että äärimmäisessä kapitalismissa "lyhytjänteinen elintasohakeminen - ei pelkästään mahdollisimman suuri elintaso vaan myös mahdollisimman nopeasti kasvava elintaso - yhdistyy lähes täydelliseen ympäristökatastrofiin." Ja yleensä ottaen yhteiskunta joutuukin valitsemaan, valitseeko luonnon. Toki teknologian kehitys voi parantaa hyötysuhdetta, jolloin samalla saastemäärällä saadaan aikaan enemmän inhimillistä hyvinvointia. Mutta aina jossain suhteessa ei-inhimillinen luonto on se, josta ihminen nappaa sen millä hän elää. Hyvinvointi syö aina jollain tavalla luontoa.

Tämä on tasapainoiluongelma jonka vaikeus tiivistyy liberalismin ja uusliberalismin suhteessa. Jatkumo edellisestä kappaleesta on sujuva koska molemmat ajavat taloutta nimenomaan vapauskäsitteen kautta. ; Liberaali maailmankuva ajaa pääarvonaan vapautta. Sama koskee uusliberalismia. Kuitenkin uusliberalismi on oleellisesti uudelleenmääritellyt vapauden. Ja tätä kautta uusliberalistit ovatkin "käytännössä järestään" konservatiiveja.
1: Siksi meillä onkin joukko (1) liberaalit, jotka ovat liberaaleja. (2) Konservatiivit jotka ovat konservatiiveja. (3) Uuskonservatiivit jotka ovat konservatiiveja ja (4) Uusliberaalit jotka ovat konservatiiveja. Mielestäni tämä on ideana koominen ilmiö joka ei ole tosielämässä toteutuessa oikein muuta kuin traagista.

Perinteinen liberalismihan ei ole ollut vapautta pelkän vapauden vuoksi. Siinä on yleensä jollain tavalla painotettu muitakin oikeudenmukaisuuden ideoita. Näin ollen vapautta on usein korostettu muillakin arvoilla. Toki muut arvot ovat aina olleet diskurssin ja keskustelunalaisia, eli on nähty että arvot voivat elää kulttuurin muuttuessa. Liberalismi näkee että eettinen systeemi voi jäädä ajasta jälkeen jos systeemi muuttuu ja se mikä toimi vanhassa systeemissä voi muuttua eitoimivaksi. Uusi ympäristö voi vaatia arvojärjestelmänmuutoksia. Ja se, mitä yhteiskunnan milloinkin halutaan tekevän voi myös muuttua. Liberalismissa onkin aina, vapauden lisäksi, mukana annos suunnitelmallisuutta jossa on mukana myös vivaus arvoja ja arvoneuvottelua.

Myös uusliberalismissahan ytimessä on vapaus, joka on kuvattu nimenomaan kontrollin puutteena. Eettisistä ja poliittisista seurauksista ei tarvitse välittää, koska näkymätön käsi tasapainottaa tilanteen niin että lopulta asiat tasapainottuvat hyvin. Näin ollen ideologia sallii totaalisen anarkian, nihilistisen ja opportunistisen asenteen, ja kannustaa siihen että tämänlaisia asioita ei edes haluta jarruttaa. Näin ollen näkymätön käsi johtaakin siihen, että uusliberalismi uskoo ikuiseen kasvuun suljetussa systeemissä ja luottaa siihen että systeemi jossa on positiivinen takaisinkytkentä tasaa toimintansa aina itsestään.

Uusliberalismi on tässä suhteessa kovempi järjestelmä kuin esimerkiksi Machiavellin opportunismi. Sillä Machiavelli vetosi käytännöllisyyteen ; Ruhtinaan on esimerkiksi oltava kaksinaamainen (etiikkalakien rajoittama) teeskenneltävä eettistä jotta hän saa kansansuosiota, mutta samalla tehtävä kyynisiä ja julmiakin ratkaisuja jos valtion hyvinvointi sitä vaatii. Miellyttävien asioiden naamiointi oli kätevää valtiomiestoimintaa, jossa etiikkaa kieltämättä vedetään viemäristä. Mutta tässä ei ollut kyynisyyttä ja julmuutta kyynisyyden ja julmuuden vuoksi. Rakastettuna olemisella ja vihattuna olemisella oli ruhtinaalle pragmaattiset funktiot. Kysymys on vallasta ja sen käyttämisestä keinoilla millä hyvänsä. Tarkoitus pyhitti keinot. Uusliberalismissa tarkoituksia ei kysellä ja keinot voivat olla mitä tahansa.

Kun ekologiapainotus on otettu esille, voidaankin ottaa huomioon se ongelma mikä yhdistää uusliberalistista näkymätöntä kättä ja äiti luonnon elämää ylläpitäviin voimiin uskomista. Se tarkoittaa suunnilleen sitä, mihin "Pharyngula" -blogissa ollut sarjakuva viittaa. Siinä on kuva ihmisestä joka on pahoillaan siitä että ihmiset saastuttavat. Luontoäiti sanoo että voi kuinka ihmiset ovat itsekeskeisiä. Ihminen kertoo että hän on pahoillaan siitä että on saastuttanut ja että tämä ei ollut tarkoitus. Mutta luontoäiti kertoo että tämä ei oikeastaan ole se syy, miksi hän pitää ihmisiä itsekeskeisinä. Luontoäiti kuvaa että saastutus on vain jotain jolla ihmiset muuttavat maailmaa niin että eivät itse enää voi elää siinä. (Ja toki tuhoavat kenties muitakin lajeja prosessissa) mutta huomaavat saastutuksen ongelmat siinä että he itse eivät voi elää siinä maailmassa jonkalaisiksi he ovat sen muuttaneet. Ja ajattelevat että kun he eivät voi jatkaa elämistä, muutkaan eliöt eivät voi. Luontoäiti jatkaakin siksi siihen että ihmiset ovat ajamassa lajiaan hautaan, ja että jäljellejäävät eliöt eivät tule heitä kaipaamaan.

Uusliberaali voisi huomata tässä vertauksessa vain sen että "elämä jatkuu" ; Liberaali taas näkisi tämän vastuuttomana koska normaalisti elämää elävä ihminen kuitenkin elää esimerkiksi pörssiromahduksia ja muita vastaavia. Kärsimyksen aikana elävälle ei ole kovin reilua puolustaa vetoamalla siihen että tilanne korjautuu tulevaisuudessa kunhan ei nyt vaan lähdetä häsläämään mitään korjausasioita. (Sillä se lähtee millä se on tullutkin, kenties mutta ettei mene ihmiset ja hyvinvointi siinä mukana?)

Luontoteema on jotain hyvää aloitettavaa, koska se on samanaikaisesti jotain hyvin konkreettista että monille myös vahvasti eettisesti sävyttynyttä.

Ja tästä taas päästään ponnahtamaan suoraan uuskonservatiiveihin. (En suotta laittanut heitä mukaan listalle. Tarkoituksenani oli todellakin puhua heistäkin.) Heidän uusin muotikikkansahan on "suvaitsemattomuuden suvaitseminen". Sen kohdalla voidaan sanoa että kysymys on täsmälleen samasta mitä uusliberaalit tekivät liberaaleille. Nappasivat keskeisen käsitteen ja määrittelivät sen uusiksi. Ja kun tarkemmin katsotaan, ei ole vaikeaa huomata että tämä määrittelynvaihtotapa on oleellisesti samanlainen. Ei ole vaikeaa huomata että se muutos jonka uusliberalismi teki kaupankäynnissä ja talouselämässä, on "suvaitsemattomuuden suvaitseminen" identtinen muutos arvokeskustelun alueella. Metodiikka on sama, muutos on sama, aihe vain on eri.

Tämän vuoksi ei ole mielestäni kovinkaan kaunista kannattaa "suvaitsemattomuuden suvaitsemista". Etenkään kun sen parissa vakiotemppu näyttää olevan se, että suvaitsevaisuuskulttuuri uudelleenmääritellään ja tähän uudelleenmäärittelyyn vedoten väitetään sen olevan sisäisesti ristiriitainen. Kun anarkismi, nihilismi, opportunismi ja muu vastaava määritetään suvaitsevaisuuden olennaiseksi osaksi, huomataan että arvokeskusteluun livahtaa hyveenä jokin jolla ei yleisen keskustelukentän mukaan ole eettisiä arvoja. Kun arvokeskustelun ytimeen nousee arvottomuus, jota kaupataan suvaitsevaisuuden määritelmän alle naamioituna, tiedetään että ei seuraa mitään kovin kaunista. Sitä voidaan toki toivoa että systeemin oma virheellisyys tekee sen jatkamisesta mahdotonta. Mutta valitettavasti riskinä on se, että tuhoamme itsemme tässä eheytymisprosessissa.

Yleisenä kaavana voisikin olla se, että jos jokin asia (talous, luonto, arvot) on tärkeä, asiaa kannattaa suunnitella ja niistä kannattaa keskustella. Kaiken kuuleminen ei tarkoita samaa kuin se, että ihan mitä tahansa otetaan kaikkien käyttöön. Vapautta kannattaa toki maksimoida siinä mielessä että ei hankittaisi rajoitteita joita ei ole vahvasti perusteltu tai mutkistettaisi elämää byrokratialla byrokratian vuoksi asettelemalla privileegioita tai päällekkäisiä rinnakkaisia juridisia järjestelmiä. Mutta tämä on todella eri asia kuin sanoa aivan kaikelle että "antaa mennä vaan".

Kirkon Machiavelliset juhlat

Muinaiset kreikkalaiset jakoivat arjen ja juhlan toisistaan. Samoin he eriyttivät välttämättömyyden ja sattuman. Tätä kautta juhlaan voidaan rakentaa karnevalistinen sävy, jota voi soveltaa myös nykyajassa ; Juhlaan meneminen tarkoittaa nimenomaan tavanomaisten sääntöjen sysäämistä syrjemmälle.

Tämä tuokin mieleen sen, miten monella eri tavalla juhlat voivat mennä pieleen. Juhlan pieleenmenemisen riski johtuu juuri samasta syystä, joka mahdollistaa onnistuneen juhlan. Jos juhlia sävyttää itsetarkoituksellinen tiukka aikataulutus ja ohjelmanumeroiden suorittaminen, syntyy lopputulokseksi suorittamista joka ei tunnu juhlalta. Tässä on helppoa ajautua jopa monien hääparien paniikkiin ; Vääränvärinen kukkavihko uhkaa pilata koko juhlat koska juhla on muuttunut aikataulutetuksi suoritteeksi. Oikea pilallemenemisen syy on kuitenkin jo siinä asenteessa joka pistää välittämään siitä kukkavihosta niin pilkuntarkasti. Kun asenne on tuo, on selvää että juhliin ilmestyy jotain joka pilaa sen. Kun juhlissa on monta muuttujaa, jokin niistä väistämättä seuraa tilastollista jakaumaa ja menee pieleen. - Jos kukkavihko onkin oikea, niin kenties bestmanillä onkin jalassaan urheilusukat. Tai sitten juhliin ilmestyy krapulainen tai autistinen kuokkavieras.

Näin ollen voidaankin sanoa että juhlien tekemiseen kannattaa toki panostaa, mutta pilalle menneiden yksityiskohtien nipottamislinjalle ei kannata mennä.

Kuitenkin Machiavelli kuvasi "Ruhtinaassa" sitä, miten opportunistin kannattaisi viettää juhlia. Hänelle juhlat eivät olleet hauskanpitoa tai edes näppäryyttä. Hänelle juhlissa oli kysymys hallinnasta. Juhlilla symbolisoidaan liittoumia. Juhlilla myös kuvataan statusta ; Esimerkiksi juhlan emännän tehtävänä on olla manteriere lo stato, elävä statussymboli. Samoin kuin juhlaherkkujen tehtävänä on näyttää miten hienoja eineksiä isäntä kykenee ilmaiseksi tarjoamaan. Ja tietysti jo vieraat itse ovat hyvin tärkeä statussymboli. Isäntä on niin merkittävä että tämän ja tämänkin hienotittelisen tyypin isäntä saa tulemaan ja menemään ; Isännän mahdin osoitus näkyy siinä miten se saa tyypit vaivautumaan. Juhlissa voi myös osittaa. Kun massat tanssivat voi ruhtinas tarvittaessa juonitella syrjemmällä. Tällöin erotetun ryhmän eksklusiivisuus korostuu ja juhlien keskipisteen paikkaa ei kannata etsiä silloin sieltä näkyvältä tanssilattialta. Tunteiden näyttäminen kuten itkeminen juhlissa oli tietysti right out.

Toisin sanoen Machiavellille juhlat edustivat äärimmäistä välttämättömyyttä ja ne eivät olleet irtautuminen arjesta, vaan päinvastoin arkisen puurtamisen maksimointia. Ruhtinas voi siis itse asiassa ottaa lomaa juhlimisesta eikä juhlia ottaakseen lomaa. Machiavelliset juhlat ovat ikään kuin hienoviritteistä tanssia, jossa askeleet on hyvin tarkasti mietitty - ja jossa kukkavihko on teetetty valmiiksi, ja jossa bestman hiljaisesti ja kohteliaasti tapetaan jos hän unohtaa urheilusukat jalkaansa ja jossa ovella on vartija kolkkaamassa ennakoivasti kaikki epäilyttävät satunnaiset ohikulkijat.

Nykykirkon ongelmanakin on se, että silläkin on termejä jotka viittaavat arkeen ja juhlaan. Aikaisemmin tätä korostettin arjen ja pyhän erottamisella. Arki edusti silloin tavanomaista ja normaalia. Pyhä sen sijaan oli jotain erityislaatuista. Tätä korostettiin esimerkiksi rakentamalla pröystäileviä kirkkoja joiden arkkitehtuurista koreutta ei voi olla ihailematta. Silloin korostui rituaali, joka oli ulkoinen toimitus. Kirkkoväli oli passiivinen yleisö, joka tuli katsomaan suoritetta. Heidän roolinsa oli istua penkeissä. On selvää että tämä korosti kirkon statusta. Sen johdossa oli pappeja ja muita koulutettuja ja oli selvää että luokkajako näkyi ja kuului eritoten kirkon sisällä. Ja jo se, että ihmiset saapuivat paikalle oli kirkon vallan tunnustaminen. Ja tämän vallan tunnustaminen oli itse asiassa alkanut jo kirkon rakentamisesta. Kirkollinen juhla oli siksi ilmiselvästi rituaalinomainen Machiavellinen tanssi.

Nykyisin kirkko on muuttanut henkeään ja se ei enää erota arkea ja pyhää. Se päin vastoin korostaa että Pyhän pitäisi olla arkea. Tämä voisi tietysti johtaa siihen että arjesta tulisi juhlaa. Mutta käytännössä tämänlainen irrottautuminen tarkoittaisi sitä että ihmisen pitäisi olla käytännässä Niezscheläinen yli-ihminen voidakseen tehdä näin. On selvää että osa tässä voi kenties ehkä onnistuakin jopa melko hyvin. Mutta yhtä selvää on se, että suurin valtaosa ihmisistä ei yli-ihmisyyden ihannetta seuraa - Ei kykene eikä rehellisesti sanoen edes halua. (Jopa minä, joka sitä jossain määrin yritän, en voi laskea kuuluvani tähän luokkaan. Elää omalakisesti ja jokaisen päivän omana ainutlaatuisena itsenään. Minähän yleensä paadun arjen murjotukseen jo petaamisen kohdalla.)

Niinpä onkin käynyt se, että pyhästä on tullut arkisen tuntuista. Siksi kirkkonmenotkin tuntuvat rituaalinomaiselta ja tylsältä ennaltamäärätyltä toistolta. Jokin jossa käsiohjelman nuoli näyttää milloin kuuluu seisoa. Spontaaniudelle ei anneta tilaa. Toisin sanoen kokonaisuutena on jokin jossa kirkko on yrittänyt laajentaa vaikutustaan eli kontrolliaan ihmisistä myös kirkon ulkopuolella. Mutta he ovat lähteneet tässä tielle jota ihmiset eivät halua seurata. Kirkon heikentynyttä statusta on yritetty paikata jollain joka vaatisi kovaa statusta toimiakseen. Kirkolla ei kuitenkaan ole ollut riittävästi statusta saadakseen ihmiset vaivautumaan.

Eli toisin sanoen strategia jossa kirkko on korostanut sitä miten se haluaisi merkitä ihmisille myös arjessa ja jossa se on leppoistanut ja yksinkertaistanut jumalanpalveluksiaan on ollut ongelmallinen. Sillä vaikka en usko että kirkon tyypit ovat vakavasti ja intentionaalisesti Machiavellisiä, on Machiavellin strategia laskelmointia jossa toimintamalli on strategia joka toimii riippumatta siitä onko ruhtinas ihmisenä vihattava vai rakastettava. Kenties kirkko ei ole miettinyt strategiaansa "kovin pelimiesmäisesti" ja on siksi päätynyt lepposilla sanoilla väritettyyn kovan luokan hallintaa vaativaan strategiaan. (Vaihtoehto on liian pelittava mietittäväksi.)

Nykykirkonkin machiavelliläinen juhlakäsitys tulee itse asiassa esiin poikkeustapauksissa. Koska olen elämäni varrella valehtelematta käynyt sadoissa jumalanpalveluksissa - ja useat niistä olen ollut kirkkokuoron lehtereillä - olen päässyt näkemään muutamia hyvin omituisia poikkeustapauksia joiden kontrollointi olisi hyvin vaikeaa. Otan näistä tällä kertaa esille yhden.

Erään kerran eräs kirkkokansan jäsen sai sairaskohtauksen. Kesken jumalanpalveluksen. Jeesus ei tullut häntä pelastamaan, mutta sairasauto tilattiin ensi tilassa. Kanttori jatkoi soittamistaan ja me kuorolaiset jatkoimme kappaletta. Toiminnasta irrotettiin minimimäärä tyyppejä jotka hoitivat asiaankuuluvan ambulanssin paikalle ilman että itse jumalanpalvelukseen tuli mitään häiriötä. Luultavasti toisella puolella kirkkoa olleet eivät huomanneet hirveästi mitään.

Silloin tämä toiminta tuntui asiaankuuluvalta ammattitaidolta, että homma hoidetaan häiriintymättä. Mutta ajan mittaan tämä on alkanut tuntumaan varsin omituiselta, jopa ahdistavalta. Jotenkin tuntuu että toiminnan paussittaminen olisi ollut kunnioittavampaa. En voi kuvitella miltä tuntuu saada sydänkohtaus joka merkitsee pienille lapsikuorolaisille niin paljon että he jatkavat lauluaan katkeamatta. Ja pysäyttää papin messun korkeintaan sekunnin murto-osaksi.

Tämä on osittain johtanut miettimään sitä, miten jumalanpalvelus on rituaali. Rituaali, jolle sydänkohtaus ei ole inhimillinen pysäyttävä tragedia vaan häiriö. Ei edes este vaan maksimissaan hidaste. Sen muoto oli selvästi niin loppuunlyöty että se ei käytännössä elä vaikka kirkkokansa kuolisi. Jos muoto ei jousta, miten edes teoriassa olisi tilaa sille kaksisuuntaisuudelle ja vuorovaikutukselle, joita kirkko mainostaa. Joustmattomuus näyttää, paitsi sen että kirkon jumalanpalveluksessa on kyseessä väistämättämyyden ääriversio - tiukan joustamaton Machiavellinen tanssi.

Näin ei kuitenkaan olisi pakko olla. Tämän näyttää televisio, jossa monessakin eri paikassa näytetty jumalanpalvelusrakenne näyttää spontaaneja elementtejä sisältävältä. Esimerkiksi sellaiset (roska)komediat kuin "Big Mama" näyttävät, että kirkko voi periaatteessa reagoida spontaanisti ja olla vastavuoroinen. Toki kirkonmenojen ei tarvitse olla "Blues Brothersia", mutta siihen suuntaan menemisestä voisi olla hyötyä.

Kenties jotta Pyhä tuntuisi suurimmalle osalle miltään muulta kuin tylsyydeltä, se tulisi irrottaa siitä Arjesta. Harva on niin väkevä että kykenee nielemään kokonaisvaltaista elämänmittaista juhlimista. Kirkko kuitenkin antaa teoriassa myös luvan olla heikko. Silloin saattaa olla hyvä huomioida että Pyhyyttä kykenee kenties nielemään vain määränsä verran.

Faustista hybristä vastustamassa (I got Email!)

Kari Tikkanen lähetti minulle sähköpostia, jossa oli kiinnitetty huomiota pariin lähteeseen. Aiheena oli kreationismin ja kristillisten koulujen yhteys. Alkuosiona alustan olennaisimmat osat sähköpostista. Huomiot eivät siis ole omiani, niiden esittelyä tarvitaan jotta pääsen kunnolla prosessoimaan sitä.

The m@il that the JackKari Build.

"Kristilliset koulut vs Gustafsson (YLE areena 00:34-)(ti 9.8.2011) Ajankohtainen kakkonen Vaasan kristillisessä koulussa:
Toimittaja: "Miltä osin tämän kristillisen koulun oppi poikkeaa perinteisestä peruskoulusta."
Sanna Schöning: "Meillä ei ole mitään oppia. Kristillisellä koululla ei ole mitään omaa oppia vaan meillä on samat uskonnonkirjat kuin muissakin peruskouluissa ja saman verran uskonnontunteja kuin muissa peruskouluissa." ... "Toimittaja Gustafssonilta: "Voiko opettajilla olla liian laaja maailmankatsomuksellinen piiri nykyään?"
Gustafsson: "Voiko olla liian laaja maailmankatsomus? Minun mielestäni ei. Että en pidä minään ihanteena sitä että on kovin yksiulotteinen ihmiskuva ja ihmiskäsitys. Että mieluummin haluan moniarvoisuutta."

Toisaalla hän löysi linkin, joka kuvaa koulujen opetussuunnitelmaa.

"Googlaus "Schöning evoluutio" antaa nettilöytönä linkin UUSI ELÄMÄ 5/2008 lehteen, joka on kristillisten koulujen teemanro. Siinä s.5 kappaleessa KRISTILLISEN KOULUN ARVOPOHJA Jan Cedercreutz, Suur-Helsingin srk:n kristillisen koulun rehtori, esitelmöi näin:

"Luonnontieteiden osalta Jumala ja kaikki yliluonnollinen on hylätty. Evoluutio-opin teorian mukaan kaikki on syntynyt sattuman seurauksena eikä elämällä ole syvempää tarkoitusta." .. "Kristittyinä meidän on vastattava tähän arvo-keskusteluun osoittamalla evoluutio-opin, äärihumanismin ja postmodernin ajattelun valheellisuus ja vahingollisuus." .. "Evoluutioteoriakin on kaikkea muuta kuin vesitiivis, eikä lajin muuttumista täysin toiseen ole pystytty osoittamaan kokeellisesti eikä luonnossa olevien havaintojen perusteella, vaikka Darwinin esittämää teoriaa on tutkittu jo yli sata vuotta." .. "Meidän tulisi kuitenkin nostaa näitä kysymyksiä esiin myös peruskoulumme takia, sillä nykyisellä arvotyhjiöllä ja yllämainituilla ideologioilla on tuhoisat vaikutukset koko yhteiskuntaamme, kuten Jokelan surmatyö meille kauhistuttavalla tavalla osoitti. Surmatyön tehnyt nuori oli omaksunut todeksi ideologian, joka perustui evoluutioon ja kaikkia arvoja hylkäävään nihilismiin."

"Lisäksi taulukossa 1 on luettelo jossa on "Ideologia"-sarakkeessa : naturalismi, evoluutio, humanismi, postmodernismi."

... joka oli blogissa, jonka rakensi JussiTuomo.

Ylläoleva asia on tietysti mielenkintoinen monella tavalla. Ensimmäinen koski journalistin työtä. Siinähän eletään eräänlaisessa hermeneutiikan pakossa ; Asian ymmärrys tuo kysymyksiä joihin vastaaminen täydentää kokonaisuutta. Näin kokonaisuus rakentuu kaiken siihen liittyvän tiedon kautta. Tämä näkyy siinä mitä kysytään ja mitä jätetään kysymättä:
1: Mitä kysytään : Luterilaisen kasvatuksen ja koulutuksen käyneen on luontevaa kysellä uskonnonopetuksesta, etenkin kun meillä koulu käydään eikä itse asiassa kukaan korosta sitä, miten pirusti meillä itse asiassa on uskonnonopetusta. Määrän lisäys on tuskin tarpeen ja nykyinen uskonnonopetuksen ylimäärä ajaakin taatusti kristillisten koulujen asiaa.
2: Mitä jätetään kysymättä ; On selvää että internet ja globalisaatio tuo ulkomailta vaikutteita. Itse asiassa näitä ulkomailta tulevia asioita - vaikka olisivat kuinka vanhoillisia - kutsutaan esimerkiksi "raikkaiksi tuulahduksiksi". Ulkomaan eksotiikka tekee vanhoillisestakin materiaalista "uutta ja ihmeellistä" ihan siksi että se on erilaista kuin meillä. Siksi onkin olennaista ja kiinnostavaa kysyä sellaisista asioista kuin koulun suhde kreationismiin ja evoluutioon.

Isoin huomio kiinnittyy kuitenkin siihen että vastustuslistalla on postmodernismi. Postmoderni ajattelu kun on ollut viimeisen likimain 20 vuoden aikana nimen omaan muodissa kreationistien parissa. Intelligent Design -liikkeen perustaja Johnson esitti että hän toimissaan vain dekonstruoi evoluution ja löytää sen takaa intressin jota hän kutsui darwinismiksi. Suomessa Tapio Puolimatka on korostanut eri maailmankuvien tärkeyttä ja hänkin korotaa miten evoluutioteoriaan liittyy ideologia jota hän kutsuu nimellä evolutionismi. Nämä molemmat ovat vahvasti postmoderneja lähestymistapoja ; Sekä dekontstruktio ja totuuskäsitysten maailmankuvasidonnaisuus ovat nimittäin juuri ne postmodernin ajattelun ydin. Postmodernismiin kuuluvassa relativismissa ideana on Feyerabendin henkeen ajatus että "anything goes" ; Kaikenlaisia pitää kokeilla ja antaa tilaa yrittää ja erehtyä. Moni tosin vie relativismin niin pitkälle että totuus on tyystin relativistinen. Ja tämä on osa postmodernismia, jossa kaikki maailmankuvat ovat tulkintoja ja sinänsä mielenkiintoisia mutta eivät lopullisen lukkoonlyöviä.

On hyvä huomata että tämä Intelligent Designin valloitusmarssi on itse asiassa heijastunut kaikkeen kreationismiin. Evoluutionvastustus on jo vuosia sivuuttanut tieteenfilosofian "naturalistien sisäisenä pelinä" ja siirtänyt keskustelun maailmankuviin. Siksi postmodernismin otto vastustuslistalle oli minulle yllätys. ~ Samantapainen yllätys kuin uskonnonopetuksesta kyselleelle journalistille olisi oppia että pitäisi aina muistaa kysyä homojen ja naispappien lisäksi niistä evoluutioasioistakin...

Kuitenkin asia on itse asiassa ollut ilmassa jo pidempään. Intelligent Design oli kovasti odotettu ja kompattu asia. Mutta sen lupaukset eivät oikein onnistuneet. Menestys lakituvissa - ja siinä olennaisessa opetussuunnitelmien muuttumisissa - jäivät pieniksi tai vielä olemattomammiksi. Tätä kautta nyt on selvästi alettu ottamaan irtiottoa tähän "ei riittävän oikeaoppiseen järjestelmään joka ei ole edes niin yhteiskunnallisesti käytännöllinen kuin uskottiin". Esimerkiksi Intelligent Design vs. YEC -kreationismiotteluissa alkaa olemaan erikoista henkeä ; Ensinnäkin näitä debatteja alkaa olemaan. Ja niiden jälkeen Intelligent Designpuolella joudutaan esimerkiksi pyytämään anteeksi jos kannanotot vaikkapa sattuvat tukemaan vanhaa maata tai Raamatun eikirjaimellisuutta. Tämä on nähtävissä asennemuutoshenkenä.

Monet ovat huomanneet, että Intelligent Design on itse asiassa "enemmän Machiavelliä kuin Derridaa", eli postmoderni kielenkäyttö on antanut keinon harjoittaa ideologian ajamista akateemisen kuuloisella kielellä. Kuitenkaan tätä sanapeliä ei pelata loppuun asti, ja kyseessä ei ole kaikki maailmankuvat ja keskustelu jolle halutaan tilaa. Sen sijaan ytimessä on yksi maailmankuva, josta halutaan hallitseva koska se on tosi. Näin suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus on otettu pelin vain sitä varten että oma näkemys ei ole suosittu.
1: Kreationismin vaihtostrategia on ollut järkevä kun muistetaan että kreationismi on juridista fundamentalismia. Syynä postmoderniin käännökseen on nähtävissä ainakin siten, miten kreationismin skientistishenkinen projekti epäonnistui ; Ensin valitettiin että luonnontieteet eivät tunne evoluutiota. Sitten siirryttiin huomio siihen että evoluutio on skientistinen ja naturalismia.

On hyvä huomata, että totaalista tiedevastaisuutta kreationismi ja Intelligent Design eivät ole koskaan olleet. Se on ollut pikemminkin jotain niille jotka ovat skientistejä ja haluavat että uskokin on tieteellisesti todistettua. Näin tavallinen "uskonto on aina taikauskoa" -asenne(vamma) saisi vastapainon eikä tarvitsisi valita uskon ja tieteen väliltä:
1: Kreationismi ei ole koskaan missään vaiheessa oikein hyökännyt luonnontiedettä vastaan luonnontieteen nimisenä ; Sen sijaan syytökset ovat olleet siinä että luonnontieteen metodeja sovelletaan liikaa. Intelligent Designinkin aikana suhde teknisiin tieteisiin on ollut kova. Itse asiassa hyvin suuri osa Intelligent Designin akateemisimmista kannattajista ovatkin nimen omaan insinöörejä. Tämä on hyvä muistaa, koska usein postmodernismissa insinööripuoletkin kohtaavat kritiikkiä.
2: Sekä Kreationistit että Intelligent Design ovat myös korostaneet sitä, miten kristinusko on ollut hyödyllistä luonnontieteen kehitykselle. Tästä voidaan päätellä että luonnontieteessä ongelmana nähdään vain tietyt kysymykset. Naturalismiksi ja skientismiksi luonnontiede muuttuu vain jos se hyppää ottamaan kantaa niihin asioihin jotka on "fundamentalistien" (jne.) mukaan kerrottu jo "Raamatussa" tai jos vastaus muuten hyppää alueelle jossa vastaukset on yleisesti annettu uskovaisten vastattavaksi - ja joissa luonnontiede antaa eri vastaukset kuin mitä tavallisesti on annettu.
___2.1: Nämä nimetkin on toki nähtävissä arvovallan hakemisena. Kun ihmiset arvostavat niitä tyyppejä joiden nimiä tiputellaan, saa asia ikään kuin luottamusta. Nykyaikana, kun ihmiset kovasti luottavat tieteeseen ja teknologiaan, on hyvä olla vastustamatta niitä kovasti. Se ainakin marginalisoisi liikaa, sellaisista ei tule suosittuja ja levinneitä oppeja. (Joten se, mitä näemme on tämänlaisia hyvin leviäviä oppeja. Ei välttämättä siksi että ne olisi manipulaatio mielessä mietitty sellaisiksi, vaan siksi että jos ne olisivat toisenlaisia, ne olisivat jääneet keksijänsä nettisivuille jotka eivät kiinnostaisi ketään.)

Ja tästä päästäänkin siihen miten kreationismi voidaan kuitenkin nähdä hieman eri valossa. Se, mitä kreationismi ja Intelligent Design itse asiassa tekevät, on se, että he jakavat "faustisen näkemyksen" tieteestä. Tästä voisi ottaa lähtökohdaksi Georg Henrik von Wrightin "Humanismi elämänasenteena" -teoksen. Hän kertoi miten kulttuurissamme on kolme tiedevastaista ja tiedepessimististä suurta tarinaa : Prometheus varastaa tulen jumalilta ja hänelle käy kalpaten. Raamatun kertomus syntiinlankeemuksesta nojaa hyvän ja pahan tiedon saamiseen ja tässä käy vielä enemmän kalpaten, joskin pelastusmahdollisuuden kanssa. Ja sitten on Faust, joka myy sielunsa tiedosta ja hänelle käy myös kalpaten, ilman pelastusmahdollisuutta. G.H. von Wright näki että kaikissa ytimessä on kielletyn tiedon tavoittelu, hybris, ja tämä tiedonjano on erehdys. Tarinoiden opetus on että jotkut asiat ovat sellaisia että niitä ei voi eikä saa tutkia tai sitten käy kalpaten. Faustisen tematiikan (nimenvalinnan) kautta päästään myös esimerkiksi Spengleriin. Hän kirjoitti "Länsimainen perikato" -kirjan, jossa ytimessä oli se että tiede ei tee onnelliseksi. Hän esitti että kulttuuri elää, kehittyy ja tuhoutuu faustisen hengen pakottamana. Tiedonjano ja selvittäminen ajaa lopulta tuhoon. Hän näki että nyky-yhteiskunnassa oli tuhon elementtejä ; Spengler oli huolestunut etenkin uskontojen vallan vähenemisestä ja kaupungistumisesta ; Hänestä uskonnoton kosmopoliitti elämä olisi kylmää ja tylsää. Ihmisillä olisi tekniikkaa ja mukavuuksia mutta elämä ei tuntuisi merkitykselliseltä eikä olisi oikein elämisen arvoistakaan. Nämä huolenaiheet hän näki todisteena siitä että faustisuutemme oli liiallisuutta ja perikato on siksi vääjäämätön. Ei ole kovin vaikeaa nähdä tämänlaista henkeä esimerkiksi aiemin lainattujen kristillisen koulun edustajien lausunnoista nykypäivänä.

Näin kreationistienkin kohdalta löytyy ajatusta että naturalistit ovat Faustisia. Tämä korostuu esimerkiksi silloin kun he vastaavat luonnontieteelliseen kritiikkiin selittämällä, että maailmankatsomukselliset kysymykset ovat jotain johon tiede ei saisi vaikuttaa, eikä tiede saisi niitä tutkia jotta voisi olla objektiivista ja maailmankuvavapaata. Tosiasiassa asia ei ole näin ykrinkertainen. Sillä maailmankatsomukset ovat ikävä sellaisia että niissä on usein aimo annos toiveajattelua siitä millaisena universumin haluttaisiin olevan. Näitä voidaan tutkia, ja maailmankuvavapaus tarkoittaa sitä että jos tieteelliset faktat ja totuus ovat ristiriidassa, joustaa maailmankuva ei tiede. Luonnonlait eivät kunnioita ihmisen omia toivomuksia, ja juuri tämä on sitä maailmankuvattomuutta ; Faktoja ei kumota maailmankatsomuksellisin syin.

Tällä asenteella on selitettävissä hyvin suuri osa kreationistista tiedesuhdetta. Siinä on mukana voimakas tiedevastaisuuden ilmapiiri. Mutta tämä tiedevastaisuus on hyvin spesifiä. Muutokset muotinäkemyksissä sitten tulee siinä että yritetään pelata sen hetkisen poliittisen tilanteen mukana, saada oman aatteen asema mahdollisimman hyväksi ; Suvaitsevaisuutta, relativismia ja moniarvoisuutta halutaan kun se Oma Tietty näkemys ei menesty tiedepiireissä. Mutta kuitenkin koko ajan ajatellaan että totuus ei ole relativistinen vaan Se Yksi Tietty.

Kuitenkin tällä huomiolla on myös seuraus ; Vaikka kreationismi ei itse asiassa ole pohjimmiltaan ollenkaan tiedevastaisuutta, se ilmenee ainoastaan tiedevastaisuutena. Näin se näyttäytyy hieman samassa hengessä kuin vaikkapa Terminator -elokuvat, joissa niissäkin on varoittelu faustisesta hybriksestä teknologian ja tekoälyn maailmassa. Näissä elokuvissa ei olla yleisesti teknologiavastaisia, mutta elokuvat tekeevät statementeja ainoastaan niissä kohdin missä teknologia on heistä vaarallista. Näin ollen elokuvasarjaa leimaa se, että se käytännössä ilmentää "teknologiavastaista sanomaa". Sama koskee kreationismiakin. Se ilmenee vain siinä paikassa missä se rajoittaa tieteentekoa ja kieltää tieteen tuloksia. Näin kreationismi on sen pohja -asenteistaan huolimatta käytännössä tiedevihaa.

Oma koti

"Ei muumitaloa lukita yöksi, hei muumit! / Kun hämärä hiipuu jo tähtien vyöksi, hei muumit! / Karkeloi kansa ja kunnailla soi. / Muumeilta elämää oppia voi. / Hei muumit! / Hei muumit! / Hei muumit!"
("Muumilaakson tarinoita", loppulaulu)

Kotia pidetään yleensä suojaisena paikkana. Siihen liitetään sellaisia sanoja kuin turvallisuus. Se, mikä on turvallisuuden suhde avoimuuteen onkin sitten se jossa näkemykset eroavat hyvinkin paljon.
1: Kun olin lapsi, meillä oli Järvenpäässä naapurina Ilmi -niminen mummeli. (Sittemmin edesmennyt.) Hänen kotinsa oli hyvin avoin paikka. Siellä kävi ihmisiä. Vaikka paikka olikin alueena esikaupunkia, tässä oli jotain sellaista mitä kuvataan vanhoissa maalaispitäjissä jossa kaikki tuntevat kaikki. Ovissa ei ole lukkoja ja vieraissa käydään kun kahvi- tai juoruiluhammasta alkaa kolottamaan.
2: Omalla kohdallanikin kodin turvallisuus on hyvin tärkeä asia. Mutta minä en todellakaan ole Ilmi. Minulle se kuitenkin ilmenee enemmänkin kontrollina. Kodin turvallisuus on enemmän sitä "kotini on linnani" -mallia, jossa vieraaksi pääseminen on luottamuksen osoitus ja jonkinlainen erikoisoikeus ja kunnianosoitus. Turvallisuus syntyy juuri siitä että ovet ovat lukossa ja oven takana on valtaisa määrä teräaseita sekä jonkinasteinen taito käyttää niitä. Ja halu käyttää molempia edellämainittuja tarvittaessa. Tätä voisi kutsua sensuristiseksi turvallisuudeksi.

Machiavellin "Ruhtinas" käsittelee pääasiassa sitä teemaa, onko johtajan parempi olla pelätty vai rakastettu. Kysymys on aiheellinen, koska molempia kautta voidaan rakentaa turvallisuutta. Mukaan voidaan saada myös perinteinen viisauden ja älykkyyden eroa pohdiskeleva, hieman puujalkavitsiä muistuttava, aforismi. "Älykäs selviää vaikeuksista joihin viisas ei edes joudu." Tässä minun tapani rakentaa protektiivinen koti edustaa sitä älykkyyttä ja Ilmin harjoittama ystävällinen avoimuus taas sitä viisautta.

Ylläoleva käsittelee kuitenkin etupäässä kodin utopiaa. Aina koti ei oikeasti täytä ihannetta. Tästä esimerkiksi käynee Julie Millerin countrykappale "Precious to God", joka käsittelee insestiä. "She knows it doesn't help to pretend to be asleep. / She knows that there are secrets daddies have, that little girls must keep. / But she doesn't know / Where the children go / When home is where the hurt is." Koti voi olla myös tuskan paikka.

Turvallisuuden toteutumattomuus ajaa usein ajamaan kodin utopiaa toisella tavalla.

Toki omalla kohdallani ei ole tapahtunut mitään niin radikaalia kuin tuossa laulussa. Mutta uskallan sanoa silti että tapahtui (a) kaikenlaista ja (b) riittävästi. Perusluottamus ja perusturvallisuus ovat minulle itse asiassa hieman vieraita käsitteitä. Minun perusluottamukseni on ulkoisesti rakennettu ja pönkitetty. Ideaalikodin utopian murtuminen on selkeästi ajanut minua siihen suuntaan, että protektiivinen kotikuva "on päässyt rakentumaan". Tässä mielessä olen siis utopian kyseenalaistumisen vanki. Joku voi kutsua sitä (inho)realismiksi ja joku toinen ksenofobiaksi. Molempia yhdistää se, että pelko avoimen kodin vaaroista ajaa suojelurakenteisiin ; Ero foobikko-hysteerisestä aggressioreaktiosta tai terveestä itsesuojeluvaistosta valikoituu käyttöön lähinnä pelon perustelutason kautta. (Se onko pelkoni kontekstissaan oikeutettu tai ei, en liene oikea ihminen selittämään tästä.)

Protektiivinen kotimallini selittää toisaalta myös - joistakuista kenties mittasuhteissaan omituista - reagointiani saamiini tappouhkauksiin. Tokihan minua on vartijana uhkailtu päin naamaakin. Se ikään kuin kuuluu homman oheisilmiöihin. Näihin en ole suhtautunut kovin huolestuneesti. Sen sijaan paperilappu, joka on kannettu anonyymisti ajoi mieleni hyvinkin aggressiiviseen protektiolinjaan hyvin pitkäksi aikaa. Tosiasiassa paperilappu ei lyö ketään, ja tämänlainen epäsuora toimija lähinnä osoittaa oman pelkuruutensa. Uhka ei ole kovin reaalinen, ainakaan siihen mittasuhteeseen nähden jota se aikaansai.
1: Mutta se lappupa iskikin minun mieleni heikkouksien ytimeen. Kyseessä on informaatioepäsuhta joka iskee epäturvallisuuden tunteen suoraan siihen ainoaan turvalliseen paikkaan joka minulla on. (Joka ei btw. ollut lapsuuskoti, anteeksi vaan rehellisyyteni.) Hän tietää minusta riittävästi - postimerkitön lappu pitää sisällään implikaationa implisiittisen lausuman "tiedän missä asut". Minä taas en tiedä mitään. Hän iskee kotiin.
2: Vartijaa uhkaileva sen sijaan ei iske kotiin, vaan turpaan. Ja hän ei hyökkää kimppuusi jossain jota sinulle on kuvattu turvallisena vaan jossain jonka riskaabelius on jo lähtökohtaisesti selvää. Mitään informaatioepäsuhtaa ei ole. Ja tarvittaessa voinkin joko ilmoittaa poliisille - tai kostaa henkilökohtaisemmin jos psykoosit sattuu kohdalleen - kun tekijä kerran on selvästi tiedossa asti.

Tästä oppii ainakin sen, että viemällä kodin turvan voidaan järkyttää perusturvallisuutta pahemmin. Siksi osoitteiden kertominen sekä sen luettelu että käykö lapsi vielä siellä ja siellä päiväkodissa ovat sellaisenaan uhkailijoiden käyttämiä kikkoja. Edes "tai muuten..." -lausumia ei välttämättä tarvita ja tehokkuus on taattu. Järkevästi reaktion voimakkuutta ei tarvitse tarkastella, sillä järjellä ei näiden kanssa ole hirveästi tekemistä.

Postmodernismia ilman suvaitsevaisuutta.

"Verosub is concerned more with the use and abuse of climate science by non-scientists, but even there I think he gets it wrong in associating denialism and scepticism with a postmodern outlook on the world. The contrarianism of climate sceptics and deniers has more to do with cold, hard politics, and as such it is frighteningly rational"
(Francis Sedgemore, "Climate denial: more Machiavelli than Derrida")

Fasismi on ilmiönä vaikeasti tulkittava. Yhtenä syynä on se, että fasismi ilmeni lähinnä sen kautta, mitä sen parissa vastustettiin. Tätä kautta on vaikeaa saada positiivista kuvausta ja sisältöä liikkeelle. Tämä erottaa sen natsismista jonka positiivinen piirre oli rasismi.¹ Fasistit ovat vaikeampia, koska ne lähinnä moittivat muita, joten niillä itsellään ei ollut näyttää mitään tälläisiä kannanottoja joista olisi voinut saada otteen. Natseja on helppo vastakritisoida kun tajuaa että he ovat rasisteja.

Postmodernismia pidetään aika vaikeasti lähestyttävänä. Positiiviset kuvaukset puuttuvat. Mutta sitä kuvaa kuitenkin tietynlainen suvaitsevaisuus ; Erilaisia näkemyksiä tulee esittää ja niistä keskustella. Denialismi taas on sitä, kun tästä poistetaan suvaitsevaisuus.

Tyylipuhtain denialismihan ei synny positiivisen oman tulkinnan, vaan vastaankirjoittamisen kautta. Merittävin piirre on asioiden vastustaminen.² Denialismin ytimessä on se, että jotain teoriaa vastustetaan, vaikka tämä ei ole tieteellisesti perusteltua. Syynä on se, että tätä teoriaa pidetään jotenkin epämiellyttävänä eikä sen siksi anneta olla totta. Tälläisiä kiistettäviä asioita ovat esimerkiksi se että tupakointi aikaansaa keuhkosyöpää, AIDS syntyy HI -viruksen kautta, natsien juutalaisten joukkomurhat, evoluutio, ilmastonmuutos ja monet monet muut asiat.

Kun teoria on "epämiellyttävä totuus", sitä vastaan hyökätään ilman että perustelut hyökkäämiselle olisivat kohdallaan. Denialistit ovat vastustaneet monenlaisia asioita. Niiden maalit ovat erilaisia, mutta strategioissa on paljon yhteistä. Niitä yhdistää se, että he käyttävät hyvin postmodernistista jargonia oikeuttaessaan toimintaansa. Syynä on tietysti potmodernismin suvaitsevaisuuteen olennaisesti liittyvä relativismi, joka korostaa erilaisten tulkintojen esittämistä. Sekä ajatus siitä että intressit johtavat valtapeleihin joissa joitain näkemyksiä vaiennetaan. Tästä denialistit rakentavat Galileo Gambitin, jossa itseä verrataan väärinkohdeltuihin toisinajattelijoihin, yleensä Galileo Galileihin.

Tästä on tietysti hyötyä koska esimerkiksi journalistit ottavat mielellään molemmat puolet haastatteluun, vaikka toinen puoli olisi marginaalinen ja vain toinen merkittävä. Tätä tehdään myös tiedekysymysten parissa. Näin marginaali saa paljon julkisuutta.

Kuitenkin pohjimmiltaan denialismi lähinnä käyttää postmodernia kulttuuria siksi että sillä on valtaa. Sen asenteet ovat hyvin erilaisia. Sillä denialismiin liittyy aina jonkinlainen dogmaattisuus ja ehdottomuus. Vastapuolen voittaminen korostuu. Vastapuoli on, paitsi tulkinnaltaan erilainen ja valtapeliä käyttävä, myös ehdottomasti tieteellisesti väärässä.

Denialismi on enemmän Machiavellia kuin Derridaa. Takana on intressit, tukiryhmät ja PR -työ. Postmodernia kieltä käytetään kun korostetaan omaa toisinajattelija -asemaa ja täten haetaan poliittisia pisteitä ja parannetaan omaa asemaa. Skientististä kieltä käytetään kun halutaan kritisoida vastapuolta jolloin näyttää että vastustajat ovat "objektiivisesti väärässä". Denialistit vaihtavat puheenpartta ja argumentaatiostrategiaa olennaiseti kontekstin mukaan.

Denialisteille tyypillistä on, että he penäävät Keskustelua. Jos vastapuoli argumentoi, Keskustelua ei silti ole tapahtunut. Näin voidaan esiintyä jatkuvasti vainottuna osapuolena. Mutta tyypillistä on myös että vastapuolen etiikka ja muu nollataan. Toisin sanoen, vaikka esiintymisissä suvaitsevaisuutta ja keskustelua pidetään denialistien hyveinä, käytännössä denialistit eivät ole suvaitsevaisia.³

Denialismi on postmodernismia ilman suvaitsevaisuutta ja tieteellisyyttä ilman rationaalisuutta. Itse olen haaveillut siitä että onnistuisin jotenkin yhdistämään asioiden hyvät puolet. Mutta huonojen puolten yhdistäminen näyttää olevan tässä kohden olennaisesti helpompaa.

---

1 Tässä positiivisuus ei tarkoita eettistä toivottavuutta, vaan sitä että rasismia voidaan kuvata viittaamalla käsitteeseen rasismi, joka kertoo siitä minkälaisena maailma on. Fasisteilta puuttui tämänlainen kuvaus.
2 Näin esimerkiksi perinteinen kreationismi on lähempänä normaalia pseudotiedettä ja Intelligent Design on lähempänä denialismia. Vasta ID -piirien suosiossa Doverin oikeudenkäynnin häviön jälkeen yleistynyt "evoluutiokriittisyys" on tyylipuhdasta denialismia.
3 Jos väittää että vastapuoli on älyllisesti dorka ja moraalisestikin paska, niin ei siinä voi olla kovin järkevää pohjaa millekään avoimelle keskustelulle.

Kusipäisyydestä ja katumuksesta ~ Eli siitä miten voittajan on todellakin helppo hymyillä.

"Machiavels lied more plausibly and effectively, were more inclined to engage in and to enjoy the manipulation of others, were likely to initiate and control bargaining situations and be successful in them, were much stronger and more forceful in social relations, persuading other more often and being persuaded by others less often."
(Oliver James, "Britain on the Couch", sivu 37)

Käytöstutkimusta on lähestytty hormoneja seuraamalla. Tästä yksi esimerkki on Douglas Madsen, joka teki tutkimuksen "A biochemical property relating to power seeking in humans". Tutkimuksessa mitattiin serotoniinitasoja. Tutkimuksen kohteet olivat miehiä jotka olivat opiskelemassa. Tämän lisäksi heille esitettiin haastattelukysymyksiä joiden kautta kartoitettiin sitä miten kilpailuhenkisiä ja kunnianhimoisia he olivat.

Madsen haki ryhmää, jolla oli sarjan ominaisuuksia jotka liittyvät yleisesti vallan ja mahdin tavoitteliin. Esimerkiksi näitä piirteitä olivat kilpailuvietti, voitontahto, vain pieni kiinnostus konventionaalisesta moraalista, manipulointitaidot, pienet ideologiset sitoutumiset, epäluulo muita ihmisiä kohtaan. Ihmiset ovat usein näitä paljon tai vähän, eikä kohderyhmään haettu "patologisella tasolla" olevia henkilöitä.

Näillä kilpailuhenkisillä ihmisillä oli myös korkeat serotoniinitasot. Tämän taas tiedetään liittyvän mielialaan. Kilpailu koetaan usein stressavana, joten ensialkuun voisi luulla että kilpaileminen kuluttaisi. Mutta yllättäen serotoniinitasot kertoivat he olivatkin muita epätodennäköisemmin depressiivisiä. Masennus ja ahdistus ei siis ole "alati vieraana".

Kun muistetaan että Nietzsche liitti tuskan ja onnen yhteen, tämä kohta on hänen tekstinsä kannalta mielenkiintoinen. Kilpailussahan on häviäjiä ja voittajia. Joten voitontahdossa kuuluu harjoittelua joka on tuskallista. Ja pettymystä häviön muodossa. Mutta voittajan on periaatteessa voitettava myös sympatian kautta tuleva tuska hävinneistä. Viimeisin näyttää yllä olevan valossa olevan "helppo kynnys". Muut toki tuovat mukanaan tuskaa, joten suoraan ristiriidassa tämä ei ole. Selvää on vain se, että Nietzscheläinen Übermensch ei pyöri öisin vuoteessaan miettimässä miten ihmiset ovat tallattuna. Kemia näyttää palkitsevan kilpailevaa käytöstä. Palkkiona on onnellisuus.

Toisaalta tämä on kyynisen arkijärjen mukaista. Masentuneita kilpailu ei kiinnosta. Petetyt ja jätetyt ovat onnettomia. Ja pettäjät taas usein iloitsevat voitostaan ja siitä että ovat "outsmartanneet" jonkun.

Ja tähän sopii esimerkiksi "takkiraudan" maininta "kultaisesta säännöstä" : "se, että sinä kohtelet toisia ihmisiä kuten haluaisit heidän kohtelevan sinua, ei tarkoita sitä, että he kohtelisivat sinua kuten sinä tahtoisit itseäsi kohdeltavan." Hänestä tämä torpedoi kristillistä etiikkaa. Minusta hän on vain "liian käytännöllinen". Toisia ei pidä auttaa seurauksien vuoksi vaan niistä huolimatta. Eettinen teko, joka tehdään siitä huolimatta että siitä seuraa itselle ongelmia on jo tämän elementin vuoksi arvostettava eettinen teko. Samalla se on tietenkin käytännön tasolla typerää toimintaa - sinisilmäisyyttä se on mielestäni vasta "jos ongelman tulemista ei ymmärrä".

Tavoitteena Rauha.

Useimmissa valtiossa rauhaa pidetään lopullisena tavoitteena. Sen nimissä vain usein oikeutetaan sotia. Tässä kohden on kaksi ääripäätä. Esittelen ne ensin Kiinan kautta.

Kungfutselaisuus on näistä ensimmäinen, ja varmasti tunnetumpi. Konfutse kauhistui maailman pahuudesta ja otti keskiöön eettisyyden. Hänestä koko yhteiskunnan oli noudatettava hyveitä ylemmille ja alemmilleen. Ihmisillä oli hierarkia, mutta siihen liittyi paljon vastuuta. Velvollisuus ja kunnioitus tuottaisivat hyvää ja kaunista. Kun johtaja tekee hyvää, alamaiset seuraavat mallia. Taustalla on ajatus siitä että ihminen on luonnostaan hyvä ja hyvyydestä ajautuminen vaatisi jotain erillistä voimaa. Ihmisen voi siis vain ajaa pahuuteen. Tätä ajatusta seurannut Mengtse sanoi jopa eräälle hallitsijalle neuvon. Kun tämä kysyi miten hän saisi parhaiten hyötyä alueelleen, Mengtsen kommenttina oli se, että hän ei tavoitellut hyötyä vaan sitä mikä on hyvää.

Tämän vastavoimana taas oli legalismi. Kun valtiot nahistelivat kaikista pyrinnöistä huolimatta, alkoi moni miettimään sitä että miksi pitäisi käyttäytyä rauhallisesti kun passiivisuus vain nostaa esiin kiistoja. Idean tiivisti Shang. Hän esitti että rauha saavutetaan hallinnalla. Rauhassa valtio pyrkii sotaan, ja sodan aikana se taistelee voittaakseen. Tässä poistettiin ajatus siitä että ihmiset uskoisivat esimerkistä ja että ihminen vastavuoroisesti palauttaisi saamansa hyvän tai pahan. Ihminen ei myöskään ollut pohjimiltaan hyvä, vaan typerä, pahanilkinen ja huono. Tässä valtion tärkein väline oli laki, jossa taattiin ankarat rangaistukset. Takana oli ajatus siitä, että jos pienistäkin asioista annetaan kovat tuomiot, pahoja rikoksia ei edes uskalleta tehdä. Tuloksena olisi se, että rangaistuksia ei tarvitsisi lainkaan käyttää. Johtaja olisi siis passiivinen ja kansa vapisisi pelosta ja tottelisi. Hallitsijaa alempien hyve oli tottelevaisuus ja tasapuolisuus, eli kaikkia kohdeltiin saman lain mukaan. Heidän paheitaan oli oveluus, koska se johti helposti vastustamiseen ja arvosteluun sekä liehittelyihin ja parjauksiin. Hallitsija taas oli lain personifikoituma, sen säätäjä ja sen ulkopuolella.

Legalismin saatua valtaa rakennettiin muun muassa kiinan muuri. Samanaikaisesti vanhoja käsityksiä kiellettiin. Siihen aikaan kirjoitus oli kaisloille tai silkille tehtyjä kääröjä, jotka olivat harvinaisia. Nämä tuhoamalla saatiin valta. Eräässä mielessä siis toteutui sanonta siitä että "Se joka hallitsee menneisyyttä hallitsee tulevaisuutta - joka hallitsee nykyhetkeä hallitsee menneisyyttä." Tämä muistuttaa siitä, miten totalitaarinen yhteisö saa usein aikaan isoja hankkeita. Yhtenäiskulttuuri saa tietyllä tavalla paljon aikaan. Ongelmana siinä vain on se, että yhtenäisyys saadaan karsimalla vaihtelua. Seurauksena on helposti yhteiskunnan pysähtyneisyyden tila.

Kungfutselaisia ajatuksia euroopassa on edustanut esimerkiksi Pyhä Franciscus ja Pyhä Benedictus, jotka yrittivät palauttaa kirkkoon eettiset perusasiat. Sen aikainen kirkko näytti heistä liian institutiotuneelta ja se oli heistä unohtanut kristinuskon ytimen. Vastaavia ajatuksia on tietysti euroopassakin. Legalismia edustaa melko tyylipuhtaasti Machiavelli, hänestäkin idealismi oli sysättävä syrjään, hallitsijan kannatti priorisoida valtaan, koska sillä saa asioita tapahtumaan. Tosin hän perusteli näkemystään viitaten tiedettyihin tapauksiin, hän rakensi niistä anekdootteja jotka olivat hänen argumentaationsa perusta. Shang vain esitti että asia on näin.

Kristinuskosta on tietysti vaikea tiivistää yhtä linjaa. Se ei ole yhtä yksiselitteinen kuin vaikkapa legalismi. Siinä on erilaisia valintoja, jotka ottaen päädytään hyvinkin erilaisiin tulkintoihin.
1: Kuitenkin on selvää että oppi perisynnistä ajaa sitä enemmän kohti legalismia. Siksi ei ole ihmeellistä että esimerkiksi dominionistit, fundamentalistit jotka pyrkivät muuttamaan USA:n kristilliseksi valtioksi lakiin vaikuttamalla, politiikan keinoin, korostavat miten ihminen tarvitsee ohjausta, ettei hän ajaudu pahaksi. Homoseksuaalisuuskin on valinta, johon ajautuu jos ei tiedä ja tottele Jeesusta. Siksi lakia tarvitaan heistä suojelemaan toisia.
2: Toisaalta kristinuskossa on myös oppi omastatunnosta, jossa ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Tässä taas painottuu ihmisen pohjimmainen tieto hyvästä ja pahasta. Tässä ihminen on pohjimmiltaan hyvä mutta kiusausten edessä hairahtuva.

Tämä kysymys on sinällään mielenkiintoinen. Itse pidän ihmistä "enimmäkseen harmittomana". Meillä on lauameläiminä kyky aggressioon ja yhteistyöhön. Totuus lienee siksi jossain näiden välissä.

Minun, kaikkien ja ravustajien systeemi.

"Give an man the secure possession of bleak rock, and he will turn it into a garden; Give him nine years lease of garden, and he will turn it into a desert."
(Arthur Young, "Travels")

Ihmisen hyvyyteen on ollut karkeasti kahden ääripään esityksiä. Jännittävää kyllä, nämä näkemykset liittyvät etiikan lisäksi vahvasti myös ihmisen kuvaan luonnosta ja omistamisesta. Nämä näkemykset ovat tässä jutussa keskiössä.
1: Ensimmäisen mukaan ihminen on pohjimmiltaan paha. Tällöin hän tarvitsee hallintaa ja kontrollia ollakseen hyvä. Tämä näkemys on vahvasti läsnä euroopassa, koska kristinuskossa on Augustinuksen ajoista lähtien vakaassa asemassa ollut käsitys perisynnistä, joka on ihmisen luontainen syntitila, josta voidaan parantua uskonnolla, Jumalan avulla ja uskon normiston osaavien opastuksella. Kristinusko ei tietenkään ole yksin asian kanssa. Machiavellin mielestä oli otettava huomioon että ihminen on kiero ja ikävä olento: "it must needs be taken for granted that all man are wicked." Hän kannatti opportunismia ja yksinvaltaa. Myöhemmin Thomas Hobbes esitti että ihminen olisi luontaisessa tilassaan sotatilassa, jossa heikoinkin voi tappaa kaikista vahvimman. Hobbes oli tämän johdosta kuninkaanvallan kannattaja ja hänestä ihminen pysyi kurissa vain yhteiskuntajärjestyksen avulla.
___1.1: On hyvä huomata, että tähän liittyy muun muassa Erasmus Darwinin näkemykset siitä miten luonto, ei vain ihminen toimissaan, on taistelukenttä. Tämän sävyjä taas oli vahvasti Charles Darwinin evoluutioteoriassa. Karl Marx taas esimerkiksi otti Charles Darwinin luonnonvalinnan todisteena taistelusta ja sovelsi tätä teorioissaan yhteiskuntaluokista.
2: Toisen ääripään mukaan ihminen on pohjimmiltaan ja luonnostaan hyvä. Tällöin yhteiskunta vain turmelee hänet ja tuo mukanaan ahneutta. Tätä näkemystä edustaa Jean-Jaques Rousseau, jonka näkemyksen mukaan ihminen oli luonnostaan jalo villi, luonnostaan vapaaksi syntynyt ja jota hallinto kahlitsee ja orjuuttaa ja ohjaa kohti pahuuksia. Hänestä pahuutta ei siis hallittu yhteiskunnalla, vaan hallitus oli ongelman lähde. Hänen ajatuksiaan mukailevaksi voi katsoa esimerkiksi anarkisti Pierre-Joseph Proudhon, joka sanoi omistamisesta sellaisen asian, kuin "Property is theft", eli omistaminen on varkautta.
___2.1: Tässä mukaan astuu, yllättävää kyllä, sekä ne vasemmistolaiset ajatukset joiden mukaan luonnonkansat elivät rauhassa luonnon kanssa, että itsekäs markkinatalous, jossa valvonta ja vapaakauppa ovat keskiössä. Syynä on se, että vapaata kauppaa kannattavat vastustavat valvontaa, kun taas luonnollista elämää tavoittelevat ovat mystifioineet ja romantisoineet luonnon ja näkevät ihmisen tuotannot keinotekoisena ja vetävät tähän väliin yhtäläisyysmerkit. Toisaalta kun yhteistyön ja auttavan toiminnan tutkimus on otettu evoluutioonkin mukaan, se on saanut Adam Smithläisiä sävyjä: Nehän sanovat että ihminen on luonnostaan paitsi itsekäs, myös sosiaalinenkin eläin. Tätä kautta evoluutioteoriaa käytetään molemmin puolin "aseena". (Siis ne jotka sen hyväksyvät.)

Oma näkemykseni on tässä kohden erittäin vahvasti edellisten keskelle. Olen Matt Ridleyn "Jalouden alkuperän" kannalla. Tosin en sano että näkemykseni olisi etiikkaa sanan suuressa mielessä. Se perustuu vain alkuoletukseen siitä että tavoitellaan sitä että toiminta jatkuu tulevaisuudessakin. Tässä mukaan astuu yhteismaan tragedia, joka oikeastaan liittyy siihen miten ihminen tekee asioita. Ihminen joka eläisi ilman omistusoikeutta, tuhoaisi koska muuten joku muu tekisi homman. Kyseessä on klassinen yhteismaan tragedia -tilanne. Sitä voidaan korjata hieman mestästysmailla, eli sillä että maahan ja eläimiin on omistusoikeutta. Silloin se, että ihminen ampuu riistaemon on itseltä pois. Ridleyn kirjassa on esimerkiksi ravunkalastajien tilanne: kirjallisia lakeja tai ravustusalueita ei ole. Itse asiassa koska ravut liikkuvat, kiinteä alue johtaisi siihen että suuren osan vuodesta kalastajat näkisivät nälkää kun ravut olisivat muualla. Siinä tilanne hoidettiin rakentamalla ryhmiä, joilla oli lupa toimia tietyillä rajoilla ja ehdoilla. Kun tilanne muutettiin julkiseksi kalastukseksi lain puolesta, ryöstöravustus alkoi. Toisin sanoen sekä alueellinen omistus että "yleinen kaikkien omistus" eivät toimineet. Kolmas vaihtoehto, se ravustajien oma systeemi, sen sijaan toimi.
1: Omistamaton maa on kaikkien käytettävissä, ja sen jatkuvuuden varmistaminen tuottaa työtä josta joku toinen mahdollisesti kerää hedelmät. Kommunismin kohdalla selväksi on käynyt se, miten vaikeaa kommuunissa eläminen on : Jostain syystä "free riders", eli tyypit jotka kuluttavat mutta eivät halua tuottaa, tai jotka ahnehtivat muuten muiden kustannuksella, ilmestyvät ongelmaksi. Systeemi voisi siis toimia, jos ihmisen mieli olisi toisenlainen. Mutta ei ole. Pohjimmiltaan ihmisen luonnetta ei voida vääntää ja muokata ihan miten vain.
2: Tosin suurten eläimien sukupuuttokin on osoittanut että ihminen on ylimetsästänyt, eli joskus kyvyt ovat riittäneet. Tässä takana voi olla se, että riistan omistusoikeus on usein sama kuin sen kiinni saaminen. Tällöin se, että päätät säästää jonkun riistaeläimen koska sillä on poikasia voi tarkoittaa että joku toinen heimo ampuu sen.

Jos ajatellaan heimoja joilla ei ole omistusoikeutta ja ajatellaan että löydettäisiin luonnonkansa joka eläisi tämän mukaan, tämä ei välttämättä tarkoita että nämä eivät tuhoaisi kaikkea: He eivät yleensä tuhoa luontoa koska heillä ei ole teknologiaa tehdä sitä. Vaikeus tässä on tietysti siinä, että ilmakehä ja muu "yhteinen omistus" voidaan helposti saastuttaa. Pelkkä kaupan vapautus ei siksi ole toimiva eikä aina riittävä. Täytyisi kehittää jokin "ravustajien systeemi", jolla yhteismaan tragedia torjutaan. Vasta kun tästä päästään - ja/tai niiltä osin kuin päästään - voidaan systeemi "päästää vapaalle".

Ehkä se on se "vartijan työn tekijä", joka tässä puhuu omistusoikeuden ja vastuun päälle. Tai sitten se johtuu siitä että maailma on kauppakeskus, jossa on liikaa sekä omistajia jotka tuhlaavat yhteismaan saadakseen tuotteita että myymälävarkaita, jotka eivät välitä omistusoikeudesta. Ja kun asiakkaita on liian vähän suhteessa muuhin, tarvittaisiin tietysti paljon vartijoita..

Matt Ridley nakutti "the Origins of Virtue" -kirjan sivulla 262 seuraavasti: "We are not so nasty that we need to be tamed by intrusive government, nor so nice that too much government does not bring out worst in us, both as it's empoyees as it's clients." Itse sanoisin että olemme niin hyviä, että emme tarvitse ideologiaa tuomaan sitä meille. Mutta olemme myös niin pahoja että ideologiat, komentelu, kostonhimo sekä valta tuovat meistä pahan esiin. On muistettava myös se, että "Tilaisuus tekee varkaan" ja että "lukot ovat sitä varten että rehelliset ihmiset pidetään rehellisinä."