Mistä tunnet sä rakastetun?

Rakkauden kohdalla korostetaan usein ideaalia jossa rakkaus on ehdotonta. Tästä esimerkiksi voidaan antaa äidinrakkaus joka kestää sen että hänen lapsensa on sarjamurhaaja. Romanttisessa rakkaudessa "rakastetaan sellaisena kuin on". Ja tätä vilpittömyyttä jossain määrin jopa myydään kouluissa. Tosielämässä tätä ihannetta tulee vastaan harvemmin oikeasti. Mutta tämä on kuitenkin se miten asioita lähestytään ihanteissa.

Ystävien kanssa tilanne on selvästi oleellisesti erilaista ; Se on ehdollista. Sitä lauletaan miten ystävän tunnistaa tietyistä piirteistä. Ja muutenkin ystävyydelle annetaan kriteereitä. Esimerkiksi Aristoteles määritteli että ystävyys vaati jonkinlaista samankaltaisuutta (kuten yhteisiä kiinnostuksen aueita, arvoja tai huolenaiheita), aitoutta (autenttisuutta, itsen rehellistä ilmaisua) ja samantasoisuutta.

Rakastetuille tämänlaisten ehtojen antamista ei jostain syystä pidetä asiallisena. Vaikka tosiasiassa me kaikki teemme jossain määrin tätäkin rakastettujemme kanssa.

Raiskaus ja "suostumuspuhe"

Sain aiempaan kirjoitelmaani palauteta facebookissa. (Kenties/ilmeisesti hän ei voi kommentoida bloggerin kautta.) Kirjoitin tässä useassa romanttisessa komediassa esiintyvästä tilanteesta jossa nukkuva mies sidotaan kiinni ja sitten tämän kanssa harjoitetaan seksiä.

Kommentin sisältö oli tälle näkemykselle hyvin kriittinen. Yritän tiivistää sisältöä, en suoraan lainaten mutta sisältöä reilusti ja mielestäni mahdollisimman samalla sisällöllä kertoen.

Ydinviestinä oli se, että tosiasiassa kuvattu ei ole raiskaamista. Sellainen ei kuulemma kuulu genreen ja naiset kokevat kaikenlaisen raiskaamisen vastenmielisenä eikä naisten suosimassa eroottis-romanttisessa yhteydessä sitä kautta voi olla raiskaamista;
1: Tilannetta ei edellä väkivaltaa ja uhkaa jonka avulla uhrin tahto murretaan ja otetaan hallintaan. Tämä poikkeaa paljon niistä kohtauksista joissa mies raiskaa naista, niissä on usein pitkällinenkin aggressiovaihe joka romanttisista komedioista puuttuu täysin.
2: Toisaalta tilanteista ei koskaan ole mitään traumaattisia seurauksia. Elokuvissa seksin jälkeen miehet voivat hyvin ja ovat iloisia. Tämäkin eroaa vahvasti siitä miten naisia elokuvissa raiskataan. Itkuisuus luo ilmapiiriä ja raiskausta voidaan jopa kostaa (usein miehen voimalla).
3: "Raiskaavat" naiset ovat seksikkäitä.

Tässä kommentissa on paljon hyvää. Ensinnä voidaan sanoa että olen hyvinkin samaa mieltä siitä että raiskauksia todella kuvataan eri tavalla - tämä eroavaisuus oli jopa yksi blogitekstini ydinmehuja ; On sitten tulkintakysymys haluaako tätä alleviivata kulttuurina jossa väheksytään miehen raiskaamista niin että se ei edes ole "oikeaa raiskaamista" vai ei. Erot ovat selkeitä. (Ylioppilaslehden linkin kautta voi huomata että erot ovat itse asiassa vielä suurempia jos esimerkit valitaan vähän valikoidemmin ; Hyvin samantapainen tapahtumakuvaus on draamaa naisella ja komediaa miehellä.)

Toisaalta tässä muistuu mieleen se että kenties totuttu raiskauksen määritelmä on hieman omituinen. Kommentoijani moittikin että olin liiaksi "kolmannen aallon feministi" raiskausmääritelmäni kanssa. Hän on tässä siinä mielessä tarkkanäköinen että näkemys on todellakin jotain jota on tottunut kuulemaan kolmannen aallon feministeiltä ; Hehän määrittelevät että raiskaus on seksuaalinen kanssakäyminen johon ei ole suostuttu.

Ja tässä on todellakin uhkana se, että toiminnaltaan hyvin erilaiset tapahtumat nähdään raiskauksena. (Ilmiö on relevantti siinä mielessä että esimerkiksi "koulukiusaaminen" on kärsinyt käsitteenä inflaation siksi että se koskee kaikenlaista käytöstä ivallisesta käytöksestä törkeään pahoinpitelyyn. Lopputulos on se että sana "kuluu käytössä". Ja tilanteet helposti tulkitaan sen keveimmän kautta. Vakavan kiusaamisen kohdannut tuskin kovin hyvin katselee niitä joiden kovaa huutamat koulukiusauskokemukset ovat hyvinkin pikkumaisia.)

Tässä kohden voidaankin sanoa että kun kriitikkoni sanoi että romanttisissa komedioissa ei raiskata miehiä hän itse asiassa sanoi että hän ei pidä käytetystä raiskauksen määritelmästä ; On selvää että määritelmällisesti romanttisten komedioiden seksuaaliset aktiot ovat tahdonvastaista seksiä. Mutta hyvin harva kokee ne raiskauksiksi - ja siksi romanttisia komedioita katsotaankin ilman että niistä tulee paha mieli.
1: Kun minulle sanotaan "ei ole raiskaus" en ole toki vakuuttunut täysin koska selvästi se aika vakiintuneella määritelmillä on raiskaus. On hyvä ymmärtää missä kontekstissa asia on tai ei ole raiskaus. Raiskaus on jossain määrin määritelmä, ja sidoksissa määritelmiin. Näin ollen tilanne ei ole ihan niin yksikoikoinen kuin kriitikkoni ilmitoi.

Tämä "näin tämä koetaan" -tilanne on haastava.

Tämänlainen perusteluavaruudesto menee helposti yli. "No True Scotsman" -argumenttivirheen henki voi olla vahvana. Kun esimerkiksi puhutaan "raiskauskulttuurista" vastaan tulee helposti seksuaalista väkivaltaa vähätteleviä kulmia jossa tuntuvat korostuvan sellaiset tilanteet joita ei pidetä kunnon raiskauksina ja sitten tässä halutaan mukana viedä aikamoinen määrä muitakin tilanteita.

Tästä hyvänä esimerkkinä on se miten takavuosina Suomessakin oli voimassa omituinen lainsäädäntö jossa avioliitossa raiskaaminen ei ollut de jure ikään kuin "oikea kunnon raiskaus". Avioliitossa tapahtuva raiskaus ei ollut rikollista sinällään, teko voitiin kuitenkin viedä oikeuteen jos sitä edelsi pahoinpitely tai tilanne johon voitiin soveltaa pakottamista koskevien rikoslain säännösten soveltamista.

Esimerkiksi perinteistä avioliitossa raiskauksen mahdottomuutta voitiin perustaa sillä että raiskauksen todistaminen olisi vaikeaa ilman todisteita väkivallasta. Ja että avioliitto sellaisenaan oli sopimus siitä, että siihen jotenkin liittyi se, että aviopuolisot päättävät seksistä keskenään ja tuntevat toisensa. Ja abortin ja avioeron perusteluvaatimuksetkin tuottivat tässä ongelmia. Raiskauksen olemassaolon pelättiin kannustavan väärinkäytöksiin, kuten kiristämiseen, laittomaan aborttiin ja avioliiton perusteettomalle purkamiseen. Eli koska koska joku saattaa perättömästi syyttää raiskauksesta haluttiin pyyhkiä koko konteksti pois niin että avioliitossa ei voitaisi raiskata.

Tässä sisällössä on jotain jonka puolustamiseen saattaa törmätä vaikka hommafoorumilla. Ja sävynä on jotain samaa kuin saamassani kritiikissä. ; Huomio tahtoo siirtymään raiskauksesta siihen liitoksissa oleviin pahoinpitelyn suuntiin.

Onneksi kriitikkoni ei kuitenkaan ollut ihan tätä sorttia.

Hän korosti enemmänkin tilannetajua. (Joka on siitä huono asia että se ei kovin helposti tiivisty kriteeriattribuutteihin.) Tässä mielessä hän korosti että joissain tilanteissa on katsottava odotettavissa olevia seurauksia. ; Näin ollen romanttisissa komedioissa olevien miesten sitominen unessa ei ole raiskaus jos mies vaikuttaa sellaiselta että hän itse asiassa haluaisi harrastaa seksiä. Samoin jos seksuaaliaktin aikana herätään elokuvassa tajuntaan eikä sanota eitä, voidaan nähdä että tilanne tuskin on raiskaus. Ja jos tilanteen jälkeen ei ole seurauksia ja näin on voitu ennakoida, tilanne ei ole ns. "kunnollinen raiskaus".

Tässä kulmassa on toisin sanoen korostettu astetta enemmän kieltäytymättömyyttä kuin suostumusta. Ja jossain mielessä on myönnettävä että pidän tästä lähestymistavasta. Tai vähintään ymmärrän miksi siinä voi olla viisautta. (Eli lähestyn asiaa omien orgasmieni kautta.);
1: Olen itse esimerkiksi ollut tilanteessa jossa olen nukkunut seksin jälkeistä syvää väsynyttä unta yhdessä naisen kanssa. Ja sitten olen herännyt siihen kun ilman lupaa sukuelimeni on otettu imentään. On melko selvää että tässä olen ollut tiedottomassa tilassa eikä suostumustani ole kysytty. Mutta tilanne ei tuntunut raiskaukselta vaan ihanalta. Ja tilanteen aloittajalla oli hyvät syyt uskoa että tilanne oli näin. (Eli kyseessä ei ollut vain onnekas arvaus jossa lopputulos sattui olemaan miellyttävä. Ja että tekijä olisi voinut syyllistyä raiskaukseen ikään kuin vain siksi että minulla on mielivaltaa.)
2: Toisaalta olen ollut hullussa elämässäni sellaisessakin tilanteessa jossa minulla oli tilaisuus seksuaaliseen kanssakäymiseen tilanteessa jossa minulla ei ollut kondomeja. Tilanne meni sillä tavalla että nainen hyväili käsillään elintäni ja kun olin melkoisen kiihottunut hän lopetti tyydyttämisen ja ilmaisi että haluaisi minut sisääni. Hän piti tässä taukoja ja palasi asialle. Ilmiselvä logiikka oli se, että kiihottamalla tarpeeksi suostuisin johonkin johon en muuten ollut halukas. Tätä ei tapahtunut hirveän pitkään ja tässäkään ei toki mielestäni tapahtunut raiskausta. Mutta jos tämä tilanne olisi jatkunut kauemmin kuin se teki, olisi tilanteesta saattanut rakentua sellainen. Vaikka periaatteessa tässä minulta itse asiassa "pumpattiin" suostumusta tavalla jossa oli manipulatiivisia sävyjä. Eli kolmannen aallon feminismin suostumusperiaate joutuu vähintään kovaan "suostumuksen" määrittelyyn, jossa osa tulkinnoista sanoo että tilanne ei ole raiskaus ja vain osa niistä pitää tilannetta raiskauksena.

Terveen järjen käyttäminen tälläisissä tilanteissa on kuitenkin vaikeaa. Selvää on että ulkoinen tapahtumakuvaus sitomisesta ja muusta prosessista ei ole välttämättä riittävä. On katsottava kontekstia ja tekemisen tapaa. Suostumuskin on monitulkintainen käsite ja on selvää että nukkuvalta minulta asiallinen ja ei-raiskaudellinen suihinottaminen vaatii esimerkiksi sen että tunnemme ja olemme muutenkin oletettavasti seksuaalisuhteeseen rinnastettavassa hyväntahtoisessa "tilassa". (Eli esimerkiksi juhlissa exää ei saa mennä vaan imuttamaan vaikka olisitte kuinka usein puuhastelleet aiemmin.)

Loppukaneetti;

Kun puhutaan raiskauksesta on aina katsottava tekoa ja kontekstia. Ja kun puhutaan raiskauksesta on todellakin katsottava missä määrittein syyttäjä asian lausuu. Voidaan nähdä että suostumattomuus voi olla liian epämääräinen ja mukaan on liitettävä puolustautumisen estäminen ja muu valta ; Esimerkiksi mahdollisuus kieltäytymiseen tilanteen jo alettua voi olla "keventävä asianhaara" silloin kun seksiä harrastetaan "tiedottomassa tilassa olevan kanssa". (Joka kuulostaa kieltämättä sanajonona aika pahalta ellei ole lukenut edeltä sitä suihinottoskenaariotani.)

Jossain määrin pragmatismi on tarpeen. Ihmisten odotettavissa olevat intentiot ja mahdollisuus kieltäytyä ja sanoa "ei" tilanteen alettua voivat olla tärkeämpiä kuin suora "kyllän" saaminen. Ja toisaalta "kyllän" kanssa tilanne ei ole niinikään selvä. Esimerkiksi joku voi pyytää että saa herätä seksiin. Tämä on varmasti lupa joka tekee unessa olevan kanssa sekstaamisesta ei-raiskauksen. Mutta tämä ei ole varmasti lupa tehdä sitä missä tahansa tulevaisuudessa, vaikka parisuhdetilanteen muututtua.)

Tässä tilanteessa mukana on paljon kaikenlaista. Asenne ja ilmapiiri merkitsevät. Itse asiassa jopa ulkonäkö voi oikeasti vaikuttaa tässä kontekstissa ; Jos moni vähän sovinismiin vivahtava mies korostaa että seksuaalinen häirintä on jotain joka on mielivaltaista koska se iskee rumiin miehiin useammin kuin kauniisiin, on syytä huomata että suostumus ei vaadi muuta kuin suostumuksen. Ja suostumus on autonomisen ihmisen päätös, sellainen joka ilman jatkoperustelutarvetta on eräänlaista mielivaltaa. Mutta se on kuitekin ihan validi syy kieltäytyä. Toisin sanoen voidaan oikeasti olla tilanteessa jossa oma ulkonäkösi saattaa toimia arviona siihen onko tilanne kohteesta toivottava ja haluttava vai ei. Näin siitä huolimatta että ulkonäkö on pinnallinen tai tyhmä syy. Niin se on kuitenkin tässä kohden syy. ; Älä siis yksinkertaisesti kouri ketään sellaisia ihmisiä joiden voidaan olettaa olevan vastahankaisia siihen. Vasta jos sinulla on hyvät syyt uskoa toisin voit toimia toisin.

En silti sanoisi että "kolmannen aallon feministien" määritelmä olisi susihuono. Se on yleinen ja kohtuullisen hyvä. Kaikkia erikoistilanteita se ei tosin kata kovin yksiselitteisellä tavalla. En silti sanoisi että romanttisissa komedioissa ei missään tapauksessa tapahtuisi raiskauksia. Ja jossain mielessä ne kuuluvat genreen. ; Toki jossain muussa viitekehyksessä nämä eivät ole "kunnon raiskauksia" tai "lainkaan raiskauksia". Mutta on aika yksisilmäistä jumittaa määritelmiin tällä tavalla kovin tiukasti. Kyllä sanojan sisältöä kannattaa lähestyä sitä kautta mitä määritelmiä hän käyttää ja kontekstoida sisällön merkitys tätä kautta. On totta että "raiskaus" voi merkitä vähemmän jos määritelmä on niin lievä että se kattaa myös romanttisten komedioiden sidottujen miesten kohtalot. Ja jos kriteerit ovat tiukemmat raiskaus on automaattisesti todella merkityksellinen ja huomattavasti vakavampi asia.

Toisaalta suostumuksen käsite on tällä hetkellä niin yleinen että sitä voidaan pitää ehdottomasti relevanttina lähestymistapana. Käsitettä on käytetty niin vapauden, sopimusetiikan kuin muunkin vastaavan ilmiön kautta. Monia miellyttää tarkastella ihmisiä autonomisina toimijoina joiden tahto merkitsee. Toisaalta tämä käsite on kenties niinkin vallitseva että vaaditaan hyvää filosofista silmää kyseenalaistamaan tämän määritelmän ehdottomuus. Ja tässä mielessä on kenties sopivaa sanoa jyrkästi että "ei ole raiskaus" kun liian moni ottaa käsitteen sellaisenaan ja pitää sen soveltamisesta saatavia johtopäätöksiä ehdottomasti tosina.

Jos päätelmä vaikuttaa oudolta, on aina syytä miettiä miksi se on outo. Onko tässä itsellä omituinen asenne jossa raiskaus ei olekaan kovin iso asia kun se tapahtuu miehille romanttisen komedian kontekstissa. Vai onko syynä se että määritelmä on itse asiassa huono koska se ei kuvaa tarkasteltavaa kohdetta. Näin filosofia toimii.

Elokuvat ja seksuaaliväkivalta

Olen tiedostanut saman minkä suurin osa ihmisistä ; Viihteessä käytetään tehokeinona paljon niin seksiä kuin väkivaltaakin. Tässä kohden olen itse ihmetellyt sitä miten väkivaltaa on paljon enemmän kuin seksiä. Ja lisäksi olen lokeroinut mielessäni seksin ja väkivallan "toisistaan erikseen".

Olen toisaalta ollut myös hyvin turtunut etenkin väkivaltaan. Viihde on täynnä "mies ampuu miehen", "mies puukottaa miestä" ja "mies hakkaa miestä" -tyylistä väkivaltaa. Jossa motiivina on itsepuolustus tai taistelu. ; Näiden kohdalla on vähän se, että toisaalta idealisoitu ja epätosi fantasiaväkivalta ei ole usein raakaa mutta sen saattaa pelätä "vieraannuttavan todellisuudesta" lietsoen esimerkiksi patrioottien soturimyyttiä ja luo ajatusta siitä että vaikkapa asian puolesta kuoleminen ei olekaan niin kovin kauhea asia. Toisaalta raaka väkivalta on jotain joka on kauhistuttavaa ja jossain mielessä korostaa sitä mitä väkivalta on oikeasti. Toisaalta näissä on pelkona sitä että tässä lietsotaan ja mässäillään. Että tämä ei olekaan kasvattavaa vaan julmuuteen totuttavaa kuvastoa.

Nuorena olin tässä suhteessa immersiivisempi ja jossain mielessä inhimillisempi ; Jossain määrin tämä on johtanut siihen että ennen koin elokuvia ja tähän liittyi voimakkaampi "jos se onkin totta" -kokemus. Näin aikuisena sitä näkee asioita helpommin "se on vain elokuvaa" -hengessä ja tämä tiedostaminen tavallaan rikkoo jotain. Olen turtunut väkivaltaan, sitä on tullut nähtyä. Joten tässä tavallaan päästään siihen että jos kovin moni on kuten minä, niin miksi väkivaltaa käytetään? Siksi että sen uskotaan toimivan. Vai siksi että sitä itse asiassa rankennetaan eli efektiä saataisiin sillä että väkivallalla hekumoidaan enemmän ja haetaan yhä kauheampia tapoja harjoittaa väkivaltaa.

Ja tästä päästään tavallaan siihen pääasiaan.

Minulla oli tavallaan hyvin stimuloiva keskustelu elokuvissa olevista raiskauskohtauksista. Itselleni raiskauskohtaukset olivat hyvin vahvasti lokeroituneet nimenomaan yleiseen väkivallan teemaan. Tämä on tietenkin siitä erikoista, että tässä on esillä viihteessä käytetty seksin ja väkivallan yhteys.

Raiskaushan on lisäksi jotain johon voidaan liittää paljon erilaisia merkityksiä. Raiskauksessa ihana asia, kuten seksuaalisuus tai ihan puhdas hedonistinen naiminen, otetaan ja murjotaan pilalle. Siinä puututaan autonomiaan, tehdään väkivaltaa ja isketään kaikkiin niihin merkityksiin joita ihminen liittää seksuaalisuuteen. Lisäksi raiskauteen liittyy raskauden mahdollisuus sellaisella tavalla jota miehen voi olla vaikeaa ymmärtää. Tai joka ei välttämättä mene edes herkkätunteisimman miehen kokemuksellisuuteen mitenkään täysin.

Tässä mielessä monelle naiselle raiskauskohtaus onkin varmasti ja taatusti enemmän kuin "yksi väkivallan muoto". Siinä on heille jotain spesiaalia joka ylittää muun väkivallan. ; Tässä mielessä naiselle yleisimmän raiskaustyypin (mies raiskaa naisen) katsominen saattaakin rinnastua johonkin sellaiseen jota itse joudun hakemaan jostain Lars von Trierin "Antikristuksesta" ; Trier on elokuvaan laittanut kohtauksen jossa nainen murskaa miehen kivekset ja raiskaa miehen tämän jälkeen. Minulle tässä kastraatiossa oli kysymys "jostain enemmästä kuin väkivallasta". Vaikka jossain teknisessä mielessä tämä on tietenkin aivan oikeaoppisesti yksi väkivallan alakategoria. Väkivalta on laajempi kategoria kuin kastraatio. Mutta kastraatiossa on jotain aivan erityisiä merkityksiä joita ei löydä väkivallan muista alatyypeistä. (Hieman kuten jokainen eläinyksilö on uniikki vaikka ne luokittuvat johonkin lajiin. Ja useilla eläinlajeilla on piirteitä joita ei löydä muista eläinlajeista.)

Elokuvien raiskaus-sukupuolikontekstit.

Näitä raiskauskohtauksia on melko monessa elokuvassa. Ne eivät ole yhtä yleisiä kuin muu väkivalta. Mutta ne ovat hyvin yleisiä. Tässä kohden otan tarkastelunäkökulmaksi raiskaajan ja raiskatun sukupuolen. En määrittele tässä ryhmäseksiin liittyviä asioita (osittain siksi että teksti on jo nyt hämmentävä ja pitkä, ja toisaalta mieleeni ei tullut esimerkiksi aseteltavaa raiskauskohtausta joka viitteistäisi sitä mitä niistä sitten haluaisin sanoa.)

Mies raiskaa naisen / Nainen joutuu miehen raiskaamaksi.

Ja niitä löytyy yllättävän "kevytmaineisissakin" elokuvissa. Katsoimme lukiossa 1986 tehdyn elokuvan "Luolakarhun klaani" ("The Clan of the Cave Bear"). Siinä tapahtuu raiskaus. Kohtaus on toki hyvin erilainen verrattuna Auelin kirjaan. Ja se on tätä tavallaan melko huolestuttavassa valossa. Kun itse kirjassa negatiivisesti kuvatusta raiskauksesta seuraa raskaus, elokuvassa on luotu erillinen hahmo joka sitten  yritetään keventää jonkinlaiseksi romanttiseksi partneriksi. Kuitenkaan raiskausta ei ole muutettu rakasteluksi. Elokuvakäsikirjoittajan kynä ja kuvaustapa ja asenteet yrittävät kuitenkin jotenkin luoda kuvan siitä että tämä raiskaus olisi muka enemmän jotain "yllätysseksin harrastamista". Tämä on tehty melko vetoavasti sillä 1990 -luvun teiniluokassa kuului hihittelyä. Historianopettajamme elokuvanjälkeinen lausunto siitä että teknisesti kohtaus oli raiskaus oli tässä mielessä tärkeä ja opettavainen ; Hän peräti kysyi että keiden mielestä raiskaus on jotenkin hauska tai koominen asia. Kukaan ei nostanut kättään. Vähintään joku oli kuitenkin hihitellyt, kuten itse kunkin korvat olivat voineet rekisteröidä.

Vastaavaa toki toistuu muissakin elokuvissa. Ja monesti raiskauksilla mässäillään eikä kevennetä. Näissä kohden on joskus vaikeaa ymmärtää miksi niitä tehdään ; Onko raiskaus niin erityislaatuinen että sillä alleviivataan raiskaajan sadistisuutta ja luodaan tunneyhteyttä? Vai onko tämänlainen oikeasti jonkinlaista sadistista väkivaltapornoa tai siihen verrattavissa olevaa aineistoa. (Nähdäkseni elokuvat ovat totta ja jos katsoo näyteltyä väkivaltapornoa jotta ei oikeasti harrastaisi väkivaltapornoa niin sitten tämä vähintään täytyisi tunnustaa itselleen ja kenties ääneenkin. Tunnustaa että tämä on patologista.)

Tässä kohden on selvää että pelkkä kohtausten lukumäärä on kiinnostava; Toisaalta se voi heijastella sitä asiaa että raiskauksissa rikos on tilastollisesti usein sellainen että nimenomaan miehet raiskaavat naisia. Elokuvat tässä mielessä kuvaavat sitä mitä maailma on. Mutta samalla joku saattaa nähdä että tämä itse asiassa ylläpitää tai kenties jopa rakentaa jonkinlaista raiskauskulttuuria. Jossa vahvistetaan assosiaatiota miehen ja raiskaamisen välillä ja johon liittyy joko ajatukseen tottumisen tai lietsomisen tunnelmaa. (Vaikka tietenkään suurin osa miehistä ei raiskaa juuri kenenkään mielestä.)

Nainen raiskaa miehen/Mies joutuu naisen raiskaamaksi

Monesti raiskauskohtaukset tuovat mieleen väkivaltaisen elokuvan. Näin usein onkin. Usein raiskattava nainen voi olla pelastettava uhri, passiivinen ja avuton. Jonka miessankari sitten pelastaa viime hetkellä. Jopa hyvin vanhakantaisissa elokuvissa joku Jean-Paul Belmondon näyttelemä sankari tulee paikalle heti kunhan paha veitsellä leikkivä on leikitellyt niin että elokuvan katsoja on päässyt odottamaan tissien vilahtamista. Raiskaajille tapaa käydä huonosti.

Tässä mielessä edellämainitsemani "Luolakarhun klaani" olikin hyvin poikkeuksellinen elokuva. Sillä siinä toistuu asenne ja teema joka on hyvin vahva raiskaushenkisissä ei-väkivaltaisissa elokuvissa. Romanttisissa komedioissa raiskatuksi tuleva mies on itse asiassa klisee. Sitä katsoo jotain sellaisia elokuvia kuin "Kuokkavieraat" ("Wedding Crashers") ja vastaavat, voi huomata että on hyvin tavallista että nukkuvan miehen luo tunkeutuminen, tämän sitominen ja ilman lupaa yhtyminen nähdään lähinnä romanttiseksi tempuksi josta seuraa romanttisen komedian erikoinen "pääpalkinto", pysyvä tai potentiaalisesti pysyvä rakkausparisuhde ja perhe-elämä.

Jokainen mies on nähnyt näitä eikä niistä pahastuta. Kuvaamistavalla saa tehtyä paljon. Uskoisin että jos kuvasto ja kuvaustapa olisi toisenlainen, moni  voisikin järkyttyä. Tässä on tietenkin taustalla sellainen erikoinen harhaluulo että kaikki miehet haluavat koko ajan seksiä. Tai että he haluavat seksiä kenen tahansa kanssa. Moni nainen näkee näissä kohtauksissa jotain vapautunutta, että naisen seksuaalisuus voi olla sellainen että he rikkovat normeja. Ja näin hekään eivät kiinnitä huomiota siihen pikkuasiaan että teknisesti nainen voi olla aktiivisesti seksuaalinen ja haluava olento ilman että raiskaa ketään prosessissa. (Tämän uskallan sanoa ihan omakohtaisten kokemusten kautta.) Näissä elokuvissa autonomia ja vallankäyttö sekoittuvat ja elokuvan kuvaamistapa helpottaa tämän kategoriavirheen tekemistä.
1: Itselleni, näin sadomasokismin jonkinlaisena ystävänä tämä ero on kuitenkin aika selvä. Minulle on aika oleellista se kuka minut mihinkin milloinkin sitoo. Ja jos ero on jollekulle jossain vaikeasti kuviteltavissa olevassa vaihtoehtoisessa maailmassa vaikeaa ja hän tämän pohjalta lähtee leikkimään vapautunutta niin oikeuslaitos kyllä osaa selittää käsite-eroja myös vaihtoehtotodellisuustasoa vaativan typerille.

Tässä mielessä ei kuitenkaan ole ihmeteltävää miten elämme maailmassa jossa on niin että jos jossain joku naisopettaja harrastaa seksiä alaikäisen oppilaan kanssa, selitetään heti jossain provokatiivisessa nettimeemissä siitä miten lapsen ei pitäisi haastaa oikeuteen vaan olla tyytyväinen. Ja toisaalta miten aika yleisesti esiintyy lausuntoja joiden mukaan miestä ei edes voisi raiskata koska miehen tulee haluta jotta hänellä seisoo.

Mies raiskaa miehen/Mies joutuu miehen raiskaamaksi.

Näitä kohtauksia on hyvin hyvin vähän. Tarantinon "Pulp Fiction" on ainut elokuva joka minulle tulee tässä mieleen. (Monessa muussa kategoriassa on helppo keksiä moniakin vaihtoehtoja. Ongelma on että minkä niistä valitsee, voi katsoa "mistä syntyy paras tarina". Tässä tätä vaihtoehtoa ei ole.) Edes tässä kohtausta ei näytetä loppuun. Raiskausta ei näytetä ja tähän saattaa syntyä jopa komediallinen vivahde ; Tässä kohden klassisin esimerkki on "Syvä joki" ("Deliverance"), elokuva jota en ole itse nähnyt. Siinä on ilmeisesti varsin tarkkaan kuvattu raiskauskohtaus jota pidetään erityisen rankkana katsottavana. Kohtaukseen liittyy kohu. (Tarantinon mainittu kohtaus ei käsittääkseni nostattanut juuri mitään missään.)

Jossain mielessä on erikoista että tämänlaisia kohtauksia on niin vähän. Tässä kohden joku voisi viitata erilaisiin yli- ja aliedustuksiin ja monipuolistaa sitä miten raiskauksia kuvataan. Toisaalta olen melko varma että tämä näkökulma saataisiin varsin helposti lietsomaan homovastaisuutta ; Nämä kohtaukset napsahtavat sen verran vahvasti siihen maailmaan jossa "huolissaan olevat heteromiehet" ovat ahdistuneita siitä että joku "homo raiskaa heidät saunassa" (niin kuin tälläisiä oikeasti tapahtuisi jossain edes mainittavia lukumääriä) tai joita ahdistaa se, että joku homo saunassa katsoo heidän takamustaan.
1: "You wish" sanoisi tähän joku vähän täräkämpi homoseksuelli. Onkin jännittävää miten homomiehen katseen ahdistavuutta ja imartelevuutta ei osata kontekstoida siihen miten joku nainen kokee jonkun miehen vastaavat himon sävytttämät katseet. Eihän jokainen heteronainen halua seksiä jokaisen heteromiehen kanssa aivan kuten jokainen heteromies ei halua seksiä jokaisen heteronaisen kanssa. Tässä on mielestäni jotain jota pitää hakea jostain.

Nainen raiskaa naisen/Nainen joutuu naisen raiskaamaksi

Mieleeni ei tule mitään. Google tarjoaa pornoa. Tämä on mielestäni erikoista. Ilmeisesti naiseen tai naiseuteen ei liitetä mielikuvia joita sitten putkahtaisi mieleen fantasiaa kirjoittaville. Kenties tosimaailman väkivaltarakenne heijastuu tässä siten että ei ole mitään mieleentulevaa kuvattavaa todellisuutta.

Sanna Ukkola vihaa perinteistä kristillistä avioliittoa.

William Hogarthin maalaus "Marriage à-la-mode" ("Avioliittosopimus") kuvaa naimisiinmenoa. Maalaus kertoo tarinaa. 1740 -luvulla tämänlainen satiirius oli rohkeaa. Nykykatsoja ei välttämättä edes huomaa maalauksessa mitään omituista. Maalauksen tarina kuvaa ahneutta. Ylhäiset herrasmiehet tekevät keskenään sopimuksia. Itse avioituvat ignoroivat toisiaan. Sulhasen kaulassa on jälkiä joita voidaan arvioida kupan synnyttämäksi. Morsian taas on kiinnostuneempi hakkailusta lakimiehen kanssa.

Tämä on tietenkin satiirinen lähestyminen perinteiselle kristilliselle avioliitolle jota on harrastettu kristittyjen ollessa valtakulttuuri. Tässä kritiikki kohdistuu ennen kaikkea sovitulle avioliitolle. Sovitulle avioliitolle joka on määritelmällisesti avioliitto, jonka osapuolet on määrännyt yhteen jokin ulkopuolinen taho, tavallisesti naimisiinmenevien puolisojen vanhemmat lasten suostumuksella. Pakkoavioliitto tarkoittaa liittoa jossa morsiamen ja sulhasen mielipiteistä ei välitetä. ; Näiden välillä on aste -ero.

Nykyään on yleistä että molemmista edellämainituista avioliitoista ei noin yleisesti ottaen pidetä.

Tosin siitä on vielä jäänteitä. Jotka tuntuvat olevan mukana erityisesti kristillisissä piireissä. ; Ainut itse tietämäni sovitun avioliiton makuinen tapahtuma on liittynyt siihen kun eräs nainen hommautui raskaaksi. Koska abortti oli syntiä, oli vaihtoehtona toisen osapuolen suostuttelu avioliittoon. Tämä ei ollut suoraa pakottamista, sen sijaan kysymys oli enemmänkin "vapaaehtoisesta pakosta". ; On selvää että kristillinen siveysetiikka, abortinkielto ja mahdollisesti vielä kaupan päälle oleva negatiivinen suhtautuminen ehkäisyyn tuottavat satoaan.

Toisaalta sovitun avioliiton sävyjä voidaan nähdä muutenkin kaikessa "haulikkohäissä". Ja siinä miten osa ihmisistä kokee hyveellisenä sen, että "isä ikään kuin vahtii haulikon kanssa tyttärensä kosijoita". Vanhempien suostumus ja tahto on näissä selvästi se ensimmäinen. Tätä myydään suojelulla ja lapsen parhaalla. Mitkä tosin ovat suosittuja selityksiä kaikissa sovituissa avioliitoissa.

Sanna Ukkola näkee sovittuja avioliittoja hieman muualla.

Ukkolan mielestä rakkaudesta on viime aikoina tehty kyyninen vitsi. Tässä hän nostaa esille pinnallisen televisioviihteen.Tässä hänellä on vähän sellainen sävy jossa median tehtävänä on kaataa passiivisten ihmisten päähän tietoa ja asenteita. Ja tätä kautta media ikään kuin määrittelee ihmisten mielipiteet.

Itse näen että jos televisiosta ei tule ohjelmaa joka Ukkolaa viehättää, niin hän saa sitten olla katsomatta sellaista. Tosi -TV:tä pääsee hyvin karkuun - esimerkiksi itse törmään siihen hyvin harvakseltaan. Tässä mielessä voidaan sanoa että jos asia ärsyttää niin "ei se nyt mikään kristinusko ole" - sitä kun ei oikein tahdo pakoon päästä edes yrittämällä. Sanon asian tällä tavalla koska Ukkola itse muotoilee asioita hyvin asenteellisesti. Se, että hän osaa sanoa "kyyninen" tai "rappeuttava" on ikään kuin argumentti. Itse näen että kyseessä on enemmän horse laugh -argumentaatiovirhe. (Jos osaa esittää vain statementeja argumentoinnin sijaan on suurempi riski ihmisten sivistykselle ja sen turmeltumiselle kuin mikään Tosi-TV ikinä.)

On huomattavaa että hän moittii monia hyvin erilaisia formaatteja.

Otan käsittelyyn kaksi Ukkolan esitystä jotka ovat minusta hyviä ääripäitä. Tämä on valaisevaa koska Ukkola puhuu melko geneerisesti lajityypin ohjelmista. Kuitenkin niiden erot ovat niin oleellisia, että ne tulisi ottaa huomioon astettakin analyyttisemmässä lähestymistavassa.

"Vastikään alkoi Kiss Bang Love -deittiohjelma, jossa "todellista rakkautta" etsitään "aistien varassa". Kiusallisessa ja epämukavassa formaatissa parisuhdetta haetaan suutelemalla, lääppimällä ja kopeloimalla kymmentä tuntematonta silmät sidottuina."

Tässä on selvästi kysymys ensi-ihastuksesta ja sen muodostumisesta. Näkökulma ei ole sovittu avioliitto. Tämä itse asiassa vastaa hämmentävän suuren osan mielikuvia. Olen kuullut hyvin paljon kertomuksia "rakkaudesta ensisilmäyksellä". Kieltämättä aina näitä kuullessani oloni on suunnilleen sama kuin Ukkolalla. Eli näen että ei siinä ole oikeasti rakastuttu toiseen kun ei tätä ole vielä tunnettu. Että kivat tissit sinä näit. Näiden kautta on päädytty nopeastikin avioliittoon. (Ja jos tämänlaiselle antaa periksi niin voi päätyä haulikkoavioliittoon jos sattuu olemaan väärissä kristillisissä skeneissä.) Mielestäni romanttinen ensisilmäyksellä rakastuminen onkin kyyninen vitsi. Ja varmasti syynä siihen että moni ei kestä vaikeuksia parisuhteessaan. Odotuksissa pettyminen johtaa varmasti avioeroihinkin.

Nämä avioliitot ja seurustelut ovat liitoksissa osallistujien omaan tahtoon. Ja jos näitä ei voida kunnioittaa, niin kuka sitten on se päättävä ja holhoava taho joka päättää näiden ihmisten puolesta miten mennä naimisiin? Näitä pikaihastumisia on kyllä tullut nähtyä. Ja niitä usein myydään romanttisilla tarinoilla ja kristillisellä etiikalla. Silloinkin kun häävieraille on ilmiselvää että tässä ollaan menossa karikkoon.

Onhan Suomessa toki harrastettu avioliittoja joihin on kuulunut kristillinen rippikoulunkäyntivelvollisuus. Onko Ukkola sitten se joka sanoo että näin ei saa tehdä? Tämä kysymys on relevantti sillä Ukkolan toinen esimerkki pakottaa häntä vastaamaan tietyllä tavalla.

"Kiss Bang Love tulee samoilta tekijöiltä, jotka ovat vastuussa ehkä kaikkien aikojen tökeröimmästä deittiformaatista Ensitreffit alttarilla. Siinä parisuhdeasiantuntijoiden valitsemat, toisilleen täysin ventovieraat ihmiset menevät keskenään naimisiin ensitreffeillään tv-katsojien ja tuotantoyhtiön iloksi. Treffit järjestetään alttarilla ja seremoniamestarina toimii vihkijä. "Tuntemattoman ihmisen kanssa naimisiin meneminenhän on äärettömän jännittävää. Se on tosi innostavaa", hehkuttaa tirkistelyohjelman kolmannen tuotantokauden asiantuntija. Vai niin. Järjestettyjä avioliittoja näkee joissakin maissa, enkä ole kovin monien kuullut hehkuttavan niitä "jännittävinä" tai "innostavina"."

Ukkola on siinä mielessä oikeassa että kyseessä on määritelmällisesti sovittu avioliitto. Toki osallistujat tekevät tämän omasta tahdostaan jo ilmoittautumalla ohjelmaan. Mutta tämä tekee siitä lähinnä "ei pakkoavioliiton". Laajempaan sovittuun avioliittoon se sen sijaan osuu.

"Aikoinaan hääpäivän ajateltiin olevan jokaisen nuoren unelmien täyttymys, jolloin ystävien ja sukulaisten edessä annetaan lupaus yhteisestä loppuelämästä. Kyyninen tv-formaatti onnistuu banalisoimaan avioliiton ja tekemään siitä irvokasta viihdettä. Se tekee naimisiinmenosta vitsin, avioliitosta absurdin sosiaalisen kokeen, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman paljon massia formaatin tuottajille. Samaan aikaan kun tuotantoyhtiö tekee avioliitosta pilkkaa, homot taistelevat oikeudestaan päästä naimisiin samalla tavalla kuin heterot. Mutta mitä merkitystä koko avioliittoinstituutiolla kohta enää on, kun se voidaan solmia huvin vuoksi katsojien viihdyttämiseksi ventovieraan kanssa?"

Ukkola viitannee itselleni tuntemattomiin aikoihin. En näe tässä pilkkaa. Toki saatan pilkata sitä että tälläisten formaattien kieltäminen tarkoittaa sitä että Ukkolan kaltaiset moralistit pääsevät mestaroimaan että kuka saa ja ei saa mennä naimisiin ja mitä avioliitto saa tarkoittaa yksilöille itselleen. Ikään kuin aikuinen ihminen ei saisi myös sössiä omaa elämäänsä.

Kenties tässä on kysymys siitä että aika harva oikeasti on sitoutunut vanhoihin kristillisiin moralistiisiin normistoihin joissa joku ulkopuolinen tulee sanomaan parin itsensä puolesta että mitä he tekevät. Ikävää toki on että tämä vapautuminen tarkoittaa sitä että sitä ikään kuin vapaaehtoisesti hypätään sovittuun avioliittoon. Tähänkin tosin liittyy koukku. Romantiikka on käytännössä aina jonkinlainen kyyninen vitsi. Vitsi joka myy vapautta ja valintaa mutta tosiasiassa tarjoaa kahleita ja pakotteita. Jotka yleensä tulevat itsen ulkopuolelta, eikä vain siitä parisuhteessa olevalta kumppanilta.

Siksi Ukkola puolustaa perinteisiä avioliittokäsityksiä. Hän unohtaa tässä lähinnä sen mitä perinteet tarkoittavat. Kun hän heittää että "Keinotekoiset tv-formaatit riisuvat rakkaudesta ja kahden ihmisen parisuhteesta kaiken kauneuden, mikä niissä voisi olla. Ne tekevät rakkauden etsimisestä surullista ja epätoivoista hapuilua." niin repeän. Sillä tosiasiassa rakkauden hakeminen on tätä. Tai on parhaimmillaan ja aidoimmillaan tätä.

Maallisia ratkaisuja hengellisiin ongelmiin. (Saako niitä tarjota?)

Kirjoitin "hikipediaan" tekstin anglikaanisesta kirkosta. Tässä yhteydessä viittaan siihen lähinnä sen vuoksi että se on mahtava instituutio. Ja se on alkuperältään hassu. (Tai "heterosaatioiva", kuten tekstissä vihjasin.) Jos esimerkiksi protestanttius on syntynyt Lutherin ja vastaavien teologisista mielipiteistä, on anglikaanisen kirkon syntytapa tunnetusti maallisempi. (Huomaa teologisesti vakuuttava Anne Boleynin syväänuurrettu kaula-aukko.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten instituutio ei tarvitse syvällistä tai vakuuttavaa teologista taustaa ollakseen merkittävä uskonto. Kysymys ei tavallaan ole lainkaan teologiasta. Tämä on kiinnostavaa koska hyvin usein keskustelu kääntyy teologiaan. Sekä kristityt että ateistit lähestyvät uskontoa teologian kautta.

Raamattu ei ohjaa kristittyjä.

Toki jotkut, kuten Samuli Suonpää kirjoittavat siitä miten tosiasiassa "Raamattu" ei juurikaan ohjaa uskovaisia. Ja että usein teologiset iskulauseet ovat käytössä lähinnä silloin kun perimmäisiä vakaumuksia ei oikein kehdata sanoa ääneen. Tämä on toki huomattavissa vaikka siitä miten uskonsuuntausten kannat eri asioihin elävät ja muuttuvat ajan mukana. Vaikkapa siten että evankeelinen kristillisyys lähti siitä että vastustettiin segregaation purkamista ja abortti taas oli jotain josta ei välitetty ja nykyään abortinvastustus on tärkeää ja rasismi ja segregaatio taas ovat jotain josta evankeeliset kristityt syyttävät vihollisiaan evolutionisteja jopa siten että nämä evolutionistit nähdään näiden ilmiöiden taakse myös menneisyydessä.

Mutta nämä herättävät helposti ärsyyntymistä niistä joissa kysymys on opista. Ja tätä tarvitaan koska se tarkoittaa että uskonto on intellektuellia. Järkevien rationaalisten ihmisten hommaa. Muun ajaminen koetaan loukkauksena ja vääränä näkökulmana jolla vähätellään uskontoa.

Ateistit "kaappaamassa" "uskon syvintä sisältöä".

Alain de Botton on kirjoittanut kokonaisen kirjan siitä miten uskonto oikeastaan viittaa ihan muihin asioihin. Ja että ateistin pitäisi ottaa uskonto vakavasti ja itse asiassa muuttua jossain määrin uskonnonkaltaiseksi. Tosin kyseessä ei tavallaan ole uskonnonkaltaisuus vaan se, että uskonnot ovat ratkoneet tiettyjä asioita ja prosessissa ottaneet nämä asiat sisäänsä. Ne eivät ole sellaisenaan teismiä vaan ovat yleisinhimillisiä. Ja tätä kautta uskonnon yksityisoikeus pitää purkaa samalla kun näitä asioita arvostaa uskonnoissa.

Kirjan nimi on "Religion for Atheists". Hän kirjoittaa teoksessa esimerkiksi siitä miten ateistit ovat jostain syystä aina olleet kirjakeskeisiä. Hänellä on kokonainen luku aiheesta "books vs. institutions". Jossa hän toteaa että ateistit ovat pitkään tuottaneet kirjoja. Joissa esimerkiksi mietitään hyvinkin syvällisesti haudasta nousemisen tai neitseestä syntymisen irrationaalisuutta. Mutta kuinka kirjat ovat aina olleet marginaalisesti leviäviä ja itse asiassa melko vähän ihmisiä muuttavia. Uskonto sen sijaan nappaa itselleen tilaa yhteisestä ajasta. Rakentaa instituutioita. Laulattaa ihmisiä yhdessä. Tässä kontekstissa instituution synty ei vaadi sen parempaa argumentaatiota kuin Anne Boleynin syväänuurretun kaula-aukon.

Uskovaiset itsekin vastustavat usein instituutioita, nimellisesti. Romantiikan aatevirtaukset ovat olleet vallitsevia ja tämän vuoksi uskovaisetkin yrittävät korostaa sitä miten ei-valtaapitävää uskonto oikeasti perimmiltään ja oikeasti on. Samoin valistuksen hengessä on haluttu korostaa uskonnon rationaalisuutta ja järkevyyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka runokirjojen voidaan nähdä vetoavan niihin kauneuden ja eksistentiaalisten tarpeiden kirjoon jolla uskontoa puolustetaan, niin tosiasiassa tämänlaiset sielun tarpeet ovat jotain jotka eivät ole onnistuneet tuottamaan suuria kekoja rahaa muuta kuin uskontojen ja itseapuoppaiden kohdalla. Syynä on se, että niissä institutionaalisuus on mukana mutta niitä kutsutaan toisilla nimillä. Kuten sosiaalisuuden tai yhteisöllisyyden.

Enkä maininnut itseapuoppaita vahingossa. Ne ovat sekulaari vastine uskonnolle. Niissä psykohöpinä on jotain joka antaa rationaalista oikeutusta toiminnalle joka on tuttua uskovaisten keskinäisistä kahvikekkereistä. Alain de Bottoin kuvaakin kirjassaan sitä miten juuri tämänlaiseen pitäisi pyrkiä. Ateisti joutuu ottamaan käyttöönsä jotain joka muistuttaa uskontoa mutta ei ole sitä. "Dreams of meeting one person who will spare us any need for other people" voi olla jotain joka on uskovaisen Jumalasuhteen taustalla. Toisaalta sama into voi saada ihmisen liittymään romanttisine unelmineen johonkin Tinderiin. Uskonto vastaa tarpeeseen, mutta se ei tarkoita että se ja vain se voisi tarjota näitä asioita.
1: Toki käytännössä uskovainen kokee yksinäisyyden hetkiä ja romanttisessa rakkaudessa epäonnistutaan jatkuvasti. Mutta uskovainen selittää asian itselleen heikon uskon hetkenä eikä mieti että kenties uskonheikkous on olemassa siksi että uskonto ei olekaan kaikkialla ja aina toimiva ratkaisu. Romanttisessa rakkaudessa pettynyt taas helposti lohduttautuu että ratkaisu on kenties jo se seuraava puoliso. Että vika oli partikulaaristi juuri siinä edellisessä rakastetussa eikä yleisesti itse romanttisessa ideaalissa.

De Bottonin kirjan ytimessä on se, että käytännön tasolla uskonto vastaa moniin ongelmiin. Sellaisiin kuin "miten elää yhteiskunnassa sovussa hyödykkeitä toisille tarjoten ja itselle saaden vaikka ihmisillä on väkivaltaisia impulsseja". Nämä kysymykset ovat selvästi sellaisia että ateistin on vastattava niihin jotenkin. Ja toisaalta ne eivät ole opillisia kysymyksiä tuonpuoleisesta eivätkä ne muutenkaan oikeastaan liity teismiin. Olettamalla että teismi on totta ei voida itse asiassa vetää suoria johtopäätöksiä moneenkaan sellaiseen asiaan jota teistit ovat pitäneet jonain jotka menetetään heti jos teismistä luovutaan. Joka on tietenkin sillä loogis-rationaalisella tasolla omituista. Mutta joka tuntuu olevan hämmentävän pienessä osassa uskontojen menestymisessä.

Tässä yhteydessä hän näkee että uskonto on onnistunut varsin hyvin. Koko kirjan teema on siinä miten ateistin haasteena ei ole vain antaa rationaalisia argumentteja sille miksi Jumalan olemassaolo on epätodennäköinen. Uskonto on ottanut sisäänsä monia asioita, kuten yhteisöllisyyden ja moraalin, ja tavallaan ominut nämä prosessissa. Ja miten moni ateisti tämän vuoksi vastustaa tai kokee epämukavuutta näiden teemojen ja kysymysten äärellä. "The challenge facing atheists is how to reverse the process of religious colonization. How to separate ideas and rituals from the religious institutions which have laid claim to them but don't truly own them." Ongelmana on siis tavallaan se että moni ateisti väheksyy tai karttaa näitä alueita. Hekin tavallaan antavat uskonnon omistaa nämä asiat.

Näin uskotaan siitä huolimatta että jopa hedonisti ymmärtää että hän ei voi tehdä kaikkea nauttimaansa itse, joten hän tarvitsee jonkinlaisen yhteisön jossa on sosiaalisuutta ja vaihtamista. (Jonkun on valmistettava kokaiini piikitettäväksi, vähintään. Tässä pitää olla interaktiossa jonkinlaisen diilerin kanssa.) Botton on huomauttanut että kirjan näkökulma ärsyttääkin todennäköisesti monia. Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma. Sillä useinhan kristityt oikeuttavat lähetyskäskyä ja vastaavaansa sillä että he ovat huolissaan. Ja tätä huolta ei ole modernissa maailmassa muodikasta levittää fundamentalistien rehellisyydellä. Sillä että oma uskonto nähdään vaihtoehdottomasti juuri oikeana ja että kysymyksessä on tuonpuoleinen. Sen sijaan huolta kytketään uskomiseen uskomiseen. Eli siihen että uskotaan että uskonto hyödyttää harrastajiaan eksistentiaalisesti. Perinne jossa hyöty ja hedonismi korvaa teologian ja tosiasiaväitteet on toki perinteinen, esimerkiksi jo Pascalin vaaka voidaan nähdä tämänlaisen ajattelun taustalle.

Ärsyttävät ateistit ja todella ärsyttävät ateistit.

Mutta asia onkin hieman eri tavalla. Tosiasiassa minun kaltaiset uskonnottomat eivät vaivaa tai ärsytä uskovaisia. Tai tavallaan ärsyttävät. Mutta sellaisella uskovaisille miellyttävällä tavalla ; Heillä on mielikuva uskovaisesta joka ei ole sosiaalinen, on äreä, muutenkin negatiivinen. Sellainen josta näkee kauas että "onnellisuus ei asu tuolla". Kun käytän kovaa kieltä tämä iskee pinnallisella tasolla uskovaisten tunteisiin ja egoon. Mutta samalla se vahvistaa syvällisesti heidän maailmankuvaansa. Jonka mukaan ateisti tai uskonnoton on vihainen ja onneton. Ja uskonto on täten ratkaisu ongelmaan. Voisin muotoilla asian Sami Liedeksen minulle toteamaan "Sinä sitten niin kovin tarvitsisit Jeesusta." Vastaukseni oli keskisormi, joka todennäköisesti vahvisti teoriaa hänen mielessään.

Tämä onkin varmasti syynä siihen miten niin moni uskovainen ottaa juuri minunkaltaisiin ihmisiin yhteyttä. Heidän lempeytensä kontrastoituu mukavasti siihen kuinka he ovat hyväntahtoisesti pelastamassa minua samalla kun minä mukavasti huuhdon heitä suustani pursuavalla vaahdolla. Mitä enemmän he ärsyttävät minua sitä motivoidumpia he ovat puhumaan minulle.

Adornon tapaan voisikin sanoa että eniten eivät ärsytä vääräoppiset jotka ovat ikäviä, onnettomia ja moraalittomia. He ovat hyviä esimerkkejä jotka vahvistavat kristityn uskoa. Ja tekevät heistä marttyyri-sankareita tovereidensa silmissä. Kun ovat rohkeita kun uskaltavat käännyttää ja vaivata ja häiritä pahantuulisia ihmisiä. Sillä ei ole merkitystä että pahantuulisuus johtuu siitä että he eivät ole ensimmäisiä vaivaajia. Ja tiedossa on että eivät myöskään viimeisiä. Adornon mukaan ihmisiä häiritsee eniten se että joku on vääräoppinen ja onnellinen. Ja tämä on se kulma jonka vuoksi de Bottonilla on kirjassaan mainitsemani ärsytys-statement.

Alain de Bottonin ohjeita seuraavat ateistit olisivat uskovaisille niitä aidosti, syvästi ja todella ärsyttäviä ateisteja. Sillä uskomiseen uskominen on nykyajan vahvin uskonto. Ei kristillisyys, vaan usko siihen että uskonto tarjoaa jotain jota ei voi saada mistään muualta. Ja että ihminen olis homo religiosus, perimmiltään uskonnollinen ihminen. Ja kuitenkin tosiasiassa yleisinhimillinen on lähinnä institutionalisoitu uskontoon tavalla jossa liian moni uskoo että uskonto toimintana ja teismi filosofiana todella omistaa nämä asiat.

Internetdeittailun omituisuuksia

Amy Webb kertoo puheessaan siitä miten hän käsitteli deittipalvelujen dataa. Hänen taustallaan oli ollut se, että normaalielämässä deittailu oli ollut hankalaa. Hänelle oli sanottu että hänen pitäisi olla vähemmän tarkka. Sietää enemmän ihmisistä. "Don't be so picky." oli ollut normaali palaute. Webbillä oli myös aikataulu siihen miten perhe pitäisi ehtiä perustamaan. Perheen perustamisessa ja lasten hankinnassa menee helposti aikaa. Ja tämänlainen voi olla monille muillekin naisille tärkeä asia.

Webb meni kuitenkin harrastamaan internetdeittailua. Sillä hän huomasi että vaikka hän asui suuressa kaupungissa, niin tilastomatematiikka näytti että tietyn ikäisiä kulttuuriselta taustaltaan juutalaisia miehiä oli hyvin vähän. Ja ulkonäöltä kiinnostavia ei ole kaikkia. Haasteena oli löytää pieni määrä miehiä jotka täyttivät Webbin tiukat kriteerit. Ja muut sanoivat että hänen kannattaisi olla vähemmän nuuka ja vaativa.

Internetissä deittailussa algoritmi hakee isosta massasta ihmsiä ja tätä kautta on mahdollista kaivaa esille sopivia ihmisiä. Aluksi hän oli kirjoittanut lähinnä CV:nsä. Joka oli tietenkin epäsopiva lähestymistapa. Webb huomasi, että (1) kyselylomakkeet olivat pitkiä (2) algoritmi kiinnitti huomiota samanlaisuuksiin ja yhteisiin kiinnostuksenkohteisiin vaikka ne olisivat irrelevantteja...

Siksi Webb keksi tavan korostaa tärkeämpiä kysymyksiä. Ja muotoili oman profiilinsa sellaiseksi että se olisi houkutteleva juuri niille miehille joista hän itse oli kiinnostunut. Tällä hän sai itselleen puolison joka oli juuri hänelle sopiva ja jonka kohden hän saattoi olla äärimmäisen vaativainen. Webb kutsui toimintaansa systeemin hakkeroinniksi. Kuitenkin hän lähinnä oppi käyttämään systeemiä hyväkseen tietyllä tavalla.

Ja tapa on jotain jota on syytä lähestyä filosofisesti.

Webbin kanta on ymmärrettävää. Rakkauselämä on vaikeaa. Etenkin jos edustaa jotain vähemmistöä ja perheen haluaa perustaa sellaisen ihmisen kanssa jolla on jaetut arvot. Moni pitää tätä oleellisena ja tärkeänä. ; Sopivan puolison etsintä on usein vaikeaa muutoinkin. Kiinnostus voi olla yksisuuntaista. Torjutuksi tuleminen on ikävää.

Internetdeittailu poistaa tämän riesan. Mikä on mukava asia. Sillä on turhaa ajatella että parisuhde on jokin saavutus joka ansaitaan kestämällä vaikeuksia. Seuralaiskandidaateille ahkerasti erilaisia iskulauseita heitellyt mies toki voi lopulta onnistua ahkeruuttaan. Mutta tämä ahkeruus ei tuo lopputulokseen ansiokkuutta. Moni itse asiassa arvostaa ensisilmäyksellä saatua romanttista rakkautta. Sillä ansaitsemisen sijasta halutaan puhua kohtalosta.

Ja nekin jotka eivät usko kohtaloon voivat kannattaa jotain Kantilaista ajatusta siitä että toisia ihmisiä ei pitäisi kohdella välineinä omien halujen ja tavoitteiden toteuttamiseen. Sarjaepäonnistuja vaikuttaakin seurusteluasioissa sellaiselta, joka haluaa naimisiin tai jolla on jonkinlainen perheprojekti. Siihen on vain löydettävä sopiva ihminen, eikä ole niin hirveästi väliä kuka. "Älä ole niin vaativa" saa tässä uusia sävyjä.

Alain Badiou onkin korostanut että interentaikana deittailu on tältä osin muuttunut. Internetprofiilit tarjoavat keinot "iskeä" ilman "torjuntaa". Erilaiset deittialrogitmit ehdottavat ja profiilin omistaja ei näe kuinka moni on pyyhkäissyt yli. "EI" ei ole samalla tavalla näkyvä. Hän on tässä mielessä jossain määrin oikeassa. Itse tosin näkisin että myös hiljaisuus puhuu. Internetaikana asiat tapahtuvat usein nopeasti. Ja tässä mielessä se, että kukaan ei vastaa deittiprofiiliin vaikka viikon aikana pitää sisällään viestiä. Samanlaista viestiä kuin internetissä vastaamatta jääneet yksityisviestit. Tai arkisessa keskustelussa tapahtuneet vaivautuneet hiljaisuudet. Se joka ei saa deittivastauksia profiiliinsa on seinäkukkanen. (Tanssiaisissakaan ei monesti aktiivisesti kuule "EI":tä. Sinua vain ei haeta tanssimaan. Joten internetissä ei ole suoraan aivan täysin uutta ilmiötä tässä kohden.) Torjutuksi tulemisen riski kuitenkin pienenee ja suoran torjunnan tuomasta shokista vältytään. Sen korvaa toisenlainen, ja varmasti riipivä, kaamea hiljaisuus. Tästä kritiikistäni huolimatta näen että Badioulla on siis siltikin jonkinlainen hyvä huomio asiaan.

Richard Keraney on esittänyt, että nykyaikana internetalgoritmit suorittavat passiivissti suuren osan valikoinnita. Ja ihmiset keskittyvätkin luomaan itsestään virtuaalisia mainoksia jotka ovat ennen kaikkea sitä miltä asiat saadaan näyttämään. Persoonan sijasta keskitytään identiteettiin ja tämän mainontaan. Oikean ihmisen sijaan rakastamme simulaatiota hänestä. ; Syynä ei ole pelkästään se että digitaalinen kuva on digitaalinen vaan siitä miten digitaalisia kuvia joudutaan käyttämään "houkuttelevalla tavalla". Webbin CV -esimerkki korostaa että deittialgoritmien kanssa pulatessa se miten kuvaa itseään on tehtävä hyvinkin tietynlaisella tavalla. Nämä eivät ehkä suoraan valehtele, mutta ne ovat vaadittavia näkökulmia asiaan. (CV on muuten samanlainen valikoitu näkökulma työnhakuun. Työpaikan etsimisessä onkin paljon "jotain samankaltaista".)

Olen itsekin ollut jokseenkin huolestunut ns. algokratiasta. Eli siitä miten googlen hakukone ja facebookin linkkivalikointi-piilotusalgoritmit määräävät aika paljon siitä mitä näemme ja tätä kautta näkymätön ja toisen ihmisen koodaama valikointi pitää sisällään hyvin paljon valtaa. Valtaa joka helposti ajaa ihmisen joko (a) kohti ulkopuolisen tahon määräämiä asioita tai (b) sitten sitä ajautuu "omaan kuplaan" kun algoritmi ei haasta maailmankuvaa vaan antaa pelkästään omaa itseä tukevia lähteitä ja tarjoaa itselle tärkeitä mielipiteitä. Tässä mielessä internetin deittipalvelut ovat yksi lisä tähän erikoiseen ja vaikeasi nähtävään vallan muotoon.

Ja tämä on se puoli josta itse pidän vähiten ilmiössä ; Deittipalvelut hakevat ns. sopuisaa perhettä. Sellaista jossa on jaetut arvot. Voit valikoida tai hylätä joidenkin ominaisuuksien perusteella. ; Voit varmistaa, että puolisollasi on sama uskonto kuin itselläsi. Voit varmistaa että hänen hiustenvärinsä miellyttää erityisesti. Voit katsoa että molemmat olette kiinnostuneita samoista asioista. Ideaalipuolisosta tehdään tässä muutakin kuin luodaan siitä kuva ennen kuin hänet on tavattu.

Varmasti ideaalipuolisolle on asetettu ulkonäköehtoja ja varakkuusehtoja aina. Itse luodaan mielessä abstrakti ideaali ja toinen on myös jossain määrin yrittänyt antaa itsestään hyvää kuvaa. (Drinkkien antaminenkin voidaan nähdä sekä anteliaisuuden että varakkuuden näytöksi, jolla luonne ja maallinen status tulee edes jossain määrin tarkistetuksi.) Ja on hyväkin katsoa piirteitä ja valikoida. Ulkonäköpiirteetkin voivat olla merkittäviä.

Mutta tässä on jotain, näkökulma jonka romanttiset elokuvat ovat usein ymmärtäneet. (Mikä on ällistyttävää ottaen huomioon että genre on kenties yksi eskapistisimmista ja illusionaarisimmista tyylilajeista.) Kautta historian on kerrottu tarinoita "epäsopivista pareista". Jopa Shakespearen "Romeo ja Julia" voidaan nähdä joksikin jossa ydin on siinä että "parisuhdehakualgoritmi ei suostu hyväksymään tiettyjä sukuja yhteensopiviksi". Disneyn "Aladdinissa" pariudutaan luokkarajojen yli, "Kaunottaressa ja Hirviössä" käsitellään ulkonäön ja luonteen skismoja. Ja niin edespäin. Erojen kunnioittamiseen kasvamisessa tai eroista huolimatta rakastumisen voima puuttuu.

Ei ole kysymys narsismista tai itserakkaudesta. Eli rakkaudesta omaan itseen. Toki tämänlaisiakin näkemyksiä saadaan joskus kuulla ; Että samanlaisen puolison hakeminen tarkoittaa sitä että voidaan syvästi rakastaa itseä jotenkin oleellisesti enemmän. Tämä lienee ns. liioittelua. Toki jos internetissä luo itsestään houkuttelevan ideaalikuvan ja hakee tämän kanssa samanlaista toisen ihmisen luovaa houkuttelevaa ideaalikuvaa, kyseessä on jostain jossa haetaan toisessa itseä. Mutta tämä kieltämättä luo käytännössä myös tasa-arvoista ja mutkatonta olemista. Kyse ei ole pelkästään narsismista, vaan siitä että ihmiset eivät halua riitoja ja konflikteja elämäänsä.

Itse kuitenkin nojaan siihen että ihmiset ovat usein tyhmiä. He eivät tiedä mitä he haluavat. Ja he luulevat haluavansa eri asioita kuin he haluavat. Siksi ihastuminen tapahtuukin ulkonäkökeskeisemmin kuin oikein kukaan haluaisi tunnustaa. Ja tämän kautta ilmoilla on aina radikaali mahdollisuus siihen että toimiva parisuhde onkin muuta. Erilaisten ihmisten välisessä suhteessa on suurempi mahdollisuus muuttua ja muuttaa toista.

Ainakin itseni kohdalla on huomattava, että minulla on ollut vahvana tapana ihastua brunetteihin mutta olen kuitenkin vakiintunut naisen kanssa jolla hyvin normaalin "suomalaisen harmahtavan vaalean maantienvärisen" kanssa. Toisaalta olen oman puolisoni kanssa temperamenttityypiltä, ideologialta ja muutenkin, hyvin erilaisia. Olemme saaneet tätä kautta arvokasta työnjakoa jossa pärjäämme oleellisesti eri vahvuusalueilla. Juuri erilaisuutta tuovat asiat ovat olleet kiinnostavia ja rakentavia.

Mutta toki on hyvä huomata että joidenkin asioiden tulisi olla samalla tavalla tai tietyllä tavalla. Puolisollani ja minulla on eri ideologinen vakaumus uskonnossa ja politiikassa. Tämä ei ole ongelma. Mutta jos puolisoni olisi fundamentalistisella tavalla eri vakaumusta, ei tästä tietenkään "tulisi yhtään mitään". Ja en myöskään sietäisi kovin tomppelia naista, minulla ei ole hermoja tähän. Olen itse kohtuu fiksu ja kaipaan tämänlaisia asioita myös puolisossani. Itseä tomppelimman kanssa elämäni menisi suurelta osin turhautumiseen.

Silti mikään algoritmi ei kyllä laittaisi meitä yhteen. Ja uskonnottomana en usko että kohtalokaan on sitä säätänyt. Kenties tässä prosessissa on evoluutiota ja omaa työtä. Ja osanen sitä että puolisoni ns. "ei ole ollut niin kovin vaatelias". Hän osaa tietotekniikkaa joten hän olisi teoriassa voinut tehdä tämän sijaan "Webbit". Silloin hän olisi varmasti onnellinen jonkun toisen kanssa.

Riitta Hanhi -ongelma

"Aku Ankassa" eräs kenties indikatorisimmista hahmoista on Riitta Hanhi. Hän on mielestäni hyvä mittari kun arvioidaan minkälaisia näkemyksiä naiseudesta ja rakkaudesta on kulttuurissa. Aku Ankka itsessään on hyvä mittari siinä mielessä että se edustaa sellaista populaarikulttuuria jota leimallisesti kuvaa poliittinen korrektius. Toisin sanoen se esittää asioita melko sovinnaisista näkökulmista. Aku Ankassa sallittu on laajasti sallittua muussakin yhteiskunnassa. Tämä tekee Riitta Hanhestakin tärkeän vaikka hän on aika harvinainen hahmo.

Toki Iines Ankka voi olla tärkeä naisten aseman ja asenteiden mittari. Tai tärkeämpi. Ja hän tulee ensimmäisenä mieleen. Hän kuitenkin käsittelee ihannenaiseutta, ja hänen kauttaan voidaan rakentaa kilpakosija-mustasukkaisuustilanteita Akun ja Hannun dynamiikalla. Ja tämä taatusti kertoo jotain asenteista naisia ja seurustelua kohtaan.

Mutta Riitta Hanhi on hahmona vakavampi. Vanhemmissa sarjoissa häntä kutsuttiin jopa "Hullu-Riitaksi". Hän on yksisuuntaisesti ihastunut Roope Ankkaan. Ja hän ei ole vain friend zonessa, vaan jotain pahempaa. Riitta Hanhi käsittelee rakkaudessa epäonnistumista ja obsessiivisuutta. Missä vaiheessa hyväksyttävä rakkaus muuttuu stalkeroinniksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi. On syytä miettiä kuka kärsii asiattomasti minkäkin tilanteen kanssa Roope Ankan ja Riitta Hanhen dynamiikassa.

Riitta Hanhi on oiva kohde kun mietitään sitä miksi rakkaus on perinteisesti muuttunut huonoksi jos se ei ole vastavuoroista ja kaksisuuntaista. Eli vaikka itse tunne olisi sama, niin ulkopuolinen maailma määrittää tämän uusiksi. ; Usein tässä kohden luodaan ajatus siitä että tämä rakkaus on jotenkin illusionaarista. Eli toisin sanoen koska suhde ei ole vastavuoroinen, rakkaus ei ole aitoa vaan jonkinlainen harhakuva. ; Tätä kautta syntyykin sitten teoria jossa harharakkaus kertoo ennen kaikkea tästä rakastajasta itsestään. Hän luo fantasian joka ei ole totta (kuten toki kaikki ihastuvat tekevät, mutta vastavuoroisessa suhteessa tätä valeluonnetta ei korosteta, ensisilmäykellä ihastuminen on sen sijaan täynnä merkitystä ja se ladataan täyteen jopa yliluonnollisia tuntemisperiaatteita).

Psykologiassa tämäntapaista tilannetta on määritelty limerenssin (~limerence) kautta. Käsitteen takana oleva ajatus on varmasti vanha ja sen perustyyppejä löytyy ritariromaanien ritarinrakkaudesta. Mutta se on tuossa muodossa nimetty vasta niinkin myöhään kuin 1979. Silloin asiaa käsitteli psykologi Dorothy Tennov, kirjassa "Love and Limerence: The Experience of Being in Love". Hän kuvasi sitä ennen kaikkea pakonomaisuuden kautta. Eli limerenssissä oleva ei välttämättä halua olla limerenssissä ; "an involuntary interpersonal state that involves intrusive, obsessive, and compulsive thoughts, feelings, and behaviors that are contingent on perceived emotional reciprocation from the object of interest." Kyseessä on siis obsessiosta. Siinä on toinenkin erikoinen yleinen piirre, se ei ole välttämättä edes seksuaalista. Pakkomielle kohdistuu enemmän romanttisiin tunteisiin. Mutta siinä on kuitenkin seksuaalinen elementti. "sexual attraction is an essential component of limerence ... the limerent is a potential sex partner." On mielenkiintoista, että sillä on yhteyksiä myös aivokemiaan. Tutkimus "Alteration of the platelet serotonin transporter in romantic love." (2000) liitti sen matalaan serotoniinitasoon ja toisaalta OCD:hen. Se on tätä kautta liitoksissa pakkomielteisiin ja/tai masentuneisiin ihmisiin. Tennovin mukaan limerenssi voikin uusiutua. Tosin hän korostaa että usein tilanne häviää ajan kanssa.

On kiinnostavaa ajatella, että perinteisen Hullu-Riitan maaninen into onkin aika huonosti osuvaa ; Hänet tulisi kuvata enemmän kaavamaistuvana tai depressiivisenä tai surumielisenä hahmona. Uudemmissa sarjakuvissa onkin havaittavissa ymmärtäväisempiä sävyjä. Silti tarinat ovat yhä romanttisen rakkauden ympärillä. Silloin Riitalle jää vain kaksi sallittua roolia. Joko hän on jotenkin harhautunut "Hullu-Riitta". Tai sitten hän on ovela älykäs nainen joka jotenkin onnistuu pehmittämään Roopen sydäntä niin että hän saa hetken vastavuoroista rakkautta tai sen tapaista. Epäonnistumisen terve kohtelu häneltä vielä kuitenkin puuttuu. Ja se kertoo meistä kaikista kulttuurina aika paljon.

Mies ja kitara -tyylin fragmentteja epäsymmetrisistä suhteista

Olen kompleksinen ja hankala tyyppi. Ja tästä seuraa helposti asioita. Tiedostin tämän kun tein netissä kiertävän "The Dunbar Edge Experimentin". Testissä taustalla on huomio siitä että ihmiset kykenevät pitämään melko maltillisen määrän ihmissuhteita samanaikaisesti. (Maksimissa 150) Ja että hyvät luottoystävät ovat vielä huomattavasti harvalukuisempia. (Jopa yhden käden sormilla laskettava määrä.) Dunbarin testissä kysellään ihmisistä. Niistä joille voi avautua ikävistäkin asioista, niihin jotka ovat valmiita valehtelemaan puolesta, niihin joilta saisi taloudellista tukea niihin joiden kanssa voisi pärjätä vuosia avaruudessa, niihin joiden kanssa voi suorittaa hankalia työtehtävän tyylisiä.(Testin joka itse asiassa tiivistyy tavallaan vanhaan "mistä tunnet sä ystävän" -lauluun.)

Minulle testi oli kauhean vaikea. Mutta syvän ja kohtuu riipivän analyysin jälkeen sain sellaisia tuloksia joita en viitsi edes julkistaa. Tuloksia kuvasi hyvin vahvasti se, että minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä. Joiden kohdalla on kuitenkin juuri niin, että suhde on epäsymmetrinen.
* On olemassa ihmisiä jotka ovat minulle huomattavasti tärkeämpiä kuin minä olen heille. En voi hyödyttää heitä samalla tasolla takaisin. Toisin sanoen olen heistä riippuvaisempi kuin mitä he ovat riippuvaisia minusta.(Luettelossa oli toki mukana ihan "yleisesti hyväksyttävissä olevia poliittisesti korrekteja" vastauksia.)
* Toisaalta kun mietin asian niin päin, että keiden puolesta olisin valmis tekemään asioita jos he olisivat avun tarpeessa tämä tilanne jotenkin vielä vahvistui. Listalleni päätyi sellaisia ihmisiä joille saatan olla kohtuullisen merkityksetön. Tai ainakin he kaipaavat minua vähemmän kuin minä heitä.

Laajemmin sanoen ; Suurin osa kaikista ihmissuhteistani on hyödyn ja auttamisvalmiuden kannalta epäsymmetrisiä. (Osassa on nähtävissä jopa valtasuhteita, tavoilla joissa joskus vallassa on avunantaja ja joskus avunottaja.) Tämä testi tavallaan demonstroi sitä "why I don't do people".

Kuinka epäsymmetria kertoo siitä että likaiset käytänteet sotkevat puhtaat ideaalit

Voidaan jopa sanoa että jos ajatellaan vaikka Aristoteleen määrittelemää ystävyyttä tai avioliittoa, niin niiden ihannetta kuvaa yleensä symmetrisyys. Jopa vahva symmetrisyys. Aristoteles veti asian jopa niin pitkälle, että samanarvoisuus on oleellisin osa ystävyyttä. Ja parisuhteessakin kaivataan nimenomaan samanarvoista kumppania. Kuitenkin käytännössä epäsymmetriat ovat kaikkialla. Erityisesti ystävyys- ja rakkaussuhteissa. Mikä on tavallaan se niiden perusongelma. Ihanteet ja konkretia ovat siitä hauskoja että moni tiedostaakin sen, miten haasteellisia tilanteet ovat. Ja selittävät "love hurts" -tyylisiä lauseita. Samalla Liam Neeson on kuitenkin oikeassa sanoessaan "Everyone says love hurts, but that is not true. Loneliness hurts. Rejection hurts. Losing someone hurts. Envy hurts. Everyone gets these things confused with love, but in reality love is the only thing in this world that covers up all pain & makes someone feel wonderful again. Love is the only thing in this world that does not hurt."

Teepussiaforismiryhmässä johon kuulun esitettiin mietelause "Never apologize for how much love you have to give. Just feel sorry for those who didn't want any of it." Tämä tarjoaa tietenkin mahtavasti tilaa keskustella sellaisista stalkerointiteemaisista aiheista kuin "Säälin sinua ja surullista "lähestymiskieltoasi"." Stalkerointi ei ole tervettä. Ei vaikka se onkin Tim Minchinin mukaan lähinnä "love without proof". Ja siihen suhtautuminen voi olla hyvin vaikeaa. Ja se on yleensä kaukana ihanteellisuudesta. Mutta käytännössä ero on silti hyvin pieni.

Mutta ehkä ei aina.

Erikoisena esimerkkinä tästä voi ottaa sen, että taannoin eräs blogini lukija otti minuun yhteyttä mm. facebookystäväkutsun nimissä. Kyseinen nainen oli ihastunut lukemansa pohjalta. Tämä on tietenkin jokseenkin omituinen tilanne. Mutta otan tilanteen esiin sitä kautta, että hän avoimesti selitti facebookystävilleen siitä miten hän (nimeäni mainitsematta) oli ihastunut johonkin joka on "täysin saavuttamaton ja siksi turvallinen".

Mielestäni tässä oli jotain. Hyvässä, pahassa ja rumassa. Minullakin on tullut oma määräni epäsymmetrisiä suhteita. Itse asiassa minulla on takanani sellaisia "merkityksellisiä epäonnistumisia" jonka kaltaisista syntyvät ne alkoholisoituneiden bourbon borderlinet joita kuljetaan kolmen aikaan aamuyöstä ja joiden aikana täytyy soittaa yösoittoja. Yösoittoja, jotka olisivat stalkerointia jos ne eivät olisi niin julkisia. Olen tosin välttänyt tarkoituksella tätä tietä. Olen kuitenkin menneisyydessäni elänyt elämänvaihetta jossa on herätty kolmen aikaan miettimään mitä helvettiä tehdä. Kun selvää on että mitään ei voi tehdä. En ole tuolloin kyennyt ajattelemaan että koen jotain ihanaa turvallista ihailua.

Itse asiassa ne ovat olleet sen verran viheliäisiä, että olen oppinut niissä lähinnä sitä että jotkut ihmiset ovat yhä tai varmuuden vuoksi sellaisia, että heidän kanssaan olemista on rajoitettava muutamaan kertaan vuodessa tai vastaavaa. Koska siten asiat pysyvät terveessä ystävyydessä ilman että ne lipuvat johonkin muuhun. Ihan sen vuoksi, että on yksinkertaisesti sietämätöntä herätä aamuyöstä siihen, että ei voi muuta kuin miettiä milloin näkee tämän ihmisen seuraavan kerran ja mitä helvettiä tekee. Kun mitään ei voi tehdä. Paitsi kävellä edestakaisin ja itkeä pari viikkoa kuin teini. Tällaiset kokemukset tosin voivat olla tarpeen jotta osaa kohdella netti-ihailijoita tahdikkaasti ja ihmisarvoaan kunnioittavasti. (No, on edellisestä tällaisestä kokemuksesta kyllä aikamoisen kauan aikaa. Uskoisin eläväni ihan symmetrisessä suhteessa joka on ollut kieltämättä ihmeellinen ja outo matka.)

Tosin ei tämä täysin pidä paikkkaansa. Itse asiassa tällaiseen liittyen pääsin joulupäivänä tavallaan puhdistamaan ilmaa yhdestä sellaisesta. Meillä kävi vierailulla ystävä hyvin pitkän ajan takaa, jonka kanssa on kuitenkin ollut useamman vuoden tauko. Satuin paljastamaan hänelle, että minulla oli ollut häneen kova crush ala-asteen lopun ja koko yläasteen ajan. Ja että nykyisin, kun olen päässyt hänestä turvallisesti yli, olen tavallaan ihan tyytyväinen siitä, että en koskaan paljastanut asiaa hänelle, koska nyt se on säilynyt jonain puhtaana jota en ole sössinyt. Suhde oli tässä mielessä epäsymmetrinen mutta sitä itse asiassa ei leimannut saavuttamattomuus. Asia oli tietenkin mukava kertoa koska tällä hetkellä suhteemme on symmetrinen. (Tosin tiedostan että monia huonoja puolia minussa on mutta minulla on aina ollut hyvä maku.)

Toki epäsymmetrisen tilanteen voi ottaa manipulatiivisestikin. Jolloin yritys on muuttaa epäsymmetria symmetriaksi. Valitettavasti tähänkin liittyy likaisia käytänteitä. Tästä esimerkkinä ; Minulla oli eräässä työpaikassa minua 12 vanhempi naishenkilö, joka käyttäytyi ystävällisesti ja kävimme baareissa ja vastaavaakin. Mutta tämän tarkoituksena oli ollut lähinnä saada minun mieleni ikään kuin vaivihkaisesti muutettua. Olin asiasta jopa huvittavan vihjeetön. (Jälkikäteen ajatellen.) Kieltämättä ajatus itseä varakkaamman puumanaisen kanssa olisi ollut teoriassa mahdollinen. Mutta kun asia selvisi, ensin pahastuin minä. Ja sitten tämä kyseinen nainen. ; Tavallaan tämänlainen manipulointi on huijaamista vain jos se ei onnistu. Se muttaa asioita tasapuoliseksi joka tapauksessa.

Ideologisessa rakkaudessaan pettyneille

Ylläoleva laulu on "Midsomerin murhat" - televisiosarjaa varten tehty folkmusiikkia edustava tai sellaista imitoiva kappale. Kappale on romanttinen. Äärimmäisen romanttinen. Mutta ei sellaisella tavalla josta tehdään "romanttisia komedioita". Kappale kuvaa pettymystä. Pettymystä jonka jälkeen voi tehdä kauheita tekoja. Pettymystä joka imee merkityksen ja hyvyyden kokemuksen elämästä. John Henryn kohtalo on täynnä merkitystä ja tunnetta. Pettymys ja julmuus eivät estä näiden läpiromanttisten teemojen läsnäoloa. Kappale edustaakin melodraamaa. Siinä on kenties merkitystä siirappisuuteen ja pömpöösiyteen asti. Joidenkin makuun liikaa.

Se on jotain jonka liitän tässä merkityksettömyyden tunteeseen ja nihilismiin. Tai siis oikeastaan vihjaan että ylläoleva laulu ei ole nihilistinen. Ja se ei ole nihilistinen sellaisin syin joiden ymmärtäminen on tärkeää. Koska sen jälkeen voi tiedostaa miten ylikäytetty ja ennen kaikkea väärinkäytetty sana koko "nihilismi" on. Käsittelen tässä nihilismiä nimenomaan siinä kontekstissa missä se tuntuu olevan ihmisille tärkeä. Eli etiikassa.

Nihilismi ja ei-siihen-johtavat-seuraukset

Tässä kohden on syytä aloittaa L. J. Mackien teoksesta "Ethics". Hän tavallaan tuo esiin jotain hyvin oleellista "The denial of objective values can carry with it an extreme emotional reaction, a feeling that nothing matters at all... Of course this does not follow; the lack of objective values is not a good reason for abandoning subjective concern.." Sillä kun katsoo nihilismikokemuksien kuvauksia, voidaan huomata että niissä on kyseessä yleensä syvä tunteilu.

Kuvauksissa lainataan helposti Nietzscheä koska hänellä on sanonta jota voidaan käyttää vertauksena. Ja kuten useita vertauksia, sitä voidaan käyttää harhaanjohtavalla ja puutteellisella tavalla. Vertaukset, toisin kuin kalkyyli, ovat monitulkintaisia. Kyseessä on tietenkin "kun katsoo kuiluun, kuilu katsoo takaisin" -vertaus. Tässä kohden henkenä on se, että on koettu jotain joka sitten on hyvin raskasta ja vaikeaa. Ja tämä sitten koetaan todistuksena tyhjyyden takaisin katsomisesta. Eikä esimerkiksi siitä, että jos katsoo maailmaa rationaalisesti niin sitten maailma näyttäytyy rationaalisena. ; Nietzschehän toisaalta esitti että jos on epävarma teon (laadullisesta) hyvyydestä tai huonoudesta, se on syytä jättää kokonaan tekemättä. Ja että kaikki mikä tehdään rakkaudesta tehdään hyvän ja pahan tuolla puolen.

Tämä johtuu siitä että nihilismiä ei ymmärretä erottaa pettymisestä. Tässä voisi auttaa vanha aforismi siitä, miten kyynikot eivät ole menettäneet ihanteitaan vaan sen sijaan he ovat pettyneitä optimisteja. ; Jos ei ole mitään minkäänlaista toivottavuutta, niin miten sitten voimme ylipäätään pettyä? Tämä on se oleellinen kysymys aiheesta. Se, joka jätetään kysymättä. Se on helppoa jättää kysymättä koska annetaan periksi tunteilulle.

Ongelmana onkin se, että kyyninen ei ole nihilisti. Esimerkiksi minä olen hyvin kyyninen hahmo. Sellaisella tavalla jossa asioilla on liikaakin merkitystä. Jonkin asian puolesta tai jotain vastaan vihastuva nihilisti olisi hyvin erikoinen. Sillä tälläisissä tilanteissa on yleensä kyse moraalisesta arvottamisesta. Itse asiassa usein suuttumustani kuvaa myös pettymys siihen että ihmiset eivät ole täyttäneet ihanteita. Ja kun tätä tapahtuu jatkuvasti, on tietenkin luontevaa että kirjoitan paljon siitä miten ihmiset ovat epäonnistuvia. (Tai paskiaisia, kusipäitä ja idiootteja joiden pitäisi ihmiskunnan parhaaksi rakentaa kehäpäätelmän sijasta sellainen kehä joka lähtee heidän autonsa pakoputkesta ja menee sitten auton sisään auton etuluukusta. Tämä on kuitenkin se miten asian ilmaisen.) Kun odottaa liikoja, huonous on se joka hieroo naamaa itseensä.

Miten niin ei johda?

Ylläolevat ovat tietenkin väitelauseita. Mutta niiden hyvyyttä voidaan arvioida ottamalla nihilismin määritelmät esille. Tärkein asia on huomata, että määritelmiä on useita.Tähän liittyen Philosophical Disquisitions -blogissa vinkattiin mainioon Guy Kahanen tutkielmaan nihilismistä. Kahane on siitä hyvä lähde, että hän ei oikeastaan varsinaisesti mitenkään tue tai puolusta nihilismiä, hän enemmänkin lähestyy ja määrittelee sitä. (Minä taas tässä käytän tätä tekstiä raaka-aineena jonka avulla nostan esiin tiettyjä asioita. En jaksa tehdä referaatteja. Itse teksti on mainio ja se kannattaa lukea itse. Kokonaan. Sitä kautta voi saada sitten raaka-ainetta sille omalle agendalle. Joka on lukijalle varmasti rakkaampi kuin minun agendani.)

Nihilismin määritelmät ovat keskenään erilaisia. Mutta niissä on yhteisiäkin teemoja. Jos otetaan väitelause jonka mukaan "Mikään ei ole hyvää eikä pahaa" ("Nothing is good or bad.") ja "kaikki arvottavat väitelauseet ovat vääriä" ("All evaluative propositions are false.") , ollaan hyvin vahvassa metaeettisen nihilismin virrassa. Tässä kysymyksessä on se, että arvottavuutta ei ole, millään ei ole merkitystä ("Nothing matters").

Tämä on paljon vahvempi väite kuin relativismi. Relativismissa kun esitetään että on olemassa jotain arvioita. Relativismi on moniarvoisuutta. Sitä että jos otetaan eri moraalilähtökohdat niin sitten tulee erilaisia lopputuloksia. Moraali voi riippua kulttuurista tai subjektin henkilökohtaisista tunteista. Joka ei tarkoita että niitä ei ole olemassa tai ne eivät viittaisi johinkin. Periaatteessa tämä kannanotto on vähän sama kuin jos väittäisi, että (a) matematiikkaa ei ole olemassa sen jälkeen kun matematiikka tajuttiin aksiomaattiseksi järjestelmäksi jossa itse asiassa on useita keskenään erilaisia matematiikkoja ja (b) väitettäisiin että jos jostain ei ole tietoa sitä ei voi olla olemassa.

Isoin väärinkäsitys on helpohkoa esittää

Karkeasti ottaen tilanne tiivistyy siihen että Kahane kuvaa loogista päättelyketjua. (Muotoilen sen seurattavuuden helpottamiseksi, ja sen takia kohdat on esitetty tavalla jolla olen sen esittänyt. Mielestäni tämä on selkeämpi mutta sisällöltään sama kuin esitetyssä tekstissä.) Se on yhdenlainen argumentti nihilismille. Se on loogisesti validi ja se nojaa kahdelle premissille.

"Some metaethicists hold that"...
"(1) Nothing matters objectively."...
"(2) For something to matter just is for it to matter objectively.
And from (1) and (2), it simply follows that
(3) Nothing matters."
...
"It’s not particularly surprising that few metaethicists explicitly endorse both (1) and (2)."


Jos väittää että nihilismi on relativismia unohtaa täysin premissin (2) olemassaolon. Ja logiikassa kyse on siitä että tälläiset asiat otetaan huomioon. Siksi ilman tälläisten ehtojen tiedostamista kokonaisuus muodostaa "synynymisaatiota" jossa vain väitetään että asiat ovat samoja. Ja tämä johtaa siihen että lopputulos koostuu argumenttejen ja logiikan sijaan väitelauseista jotka ovat rakenteeltaan ja suhteiltaan kehäpäätelmäisessä suhteessa. Tätä kehää ylläpitää logiikan ja järjen sijaan tunteilu ja se että sama statement voidaan kritiikin koittaessa toistaa sellaisenaan vähän kovemmalla volyymilla.

Toisin sanoen hyvin usein nihilismin ja relativismin sekoittamisen probleemana onkin se, että ihmisen tulisi olla sitoutunut hyvin määrätynlaiseen moraalikäsitykseen. Objektiiviseen moraaliin. Usein metaeetikot käyttävät moraalin määritelminä useita eri malleja joista jotkut ovat suosikkeja. Mutta on omituista rajata kaikkea moraalia ja moraalittomuutta koskeva hyvin tiettyyn ja rajattuun ehtoon.

Tämä sopii mielestäni hyvin yhteen tuon alun kappaleen kanssa. Joku joka uskoo oikein tiukkaan "True Loveen" voi todella ajatella että hänen rakkautensa on objektiivista ja jos joku ei anna vastarakkautta, kyseessä on petos. Ja jonka ulkopuolella on vain tyhjyys ja rakkaudettomuus. Itse sulho voi olla sitoutunut morsiameen toisaalla. Eli heti jos näet että objektiivisen moraalin lisäksi on olemassa muitakin moraalisia tapoja - kuten yksilöllisiä moraalisia kokemuksia jotka ovat tunteilua mutta sidottavissa moraaliseen käyttäytymiseen, tai sitä että kulttuuri määrittää jonkun teon hyväksi ja pahaksi - niin koko päättelyketju loppuu siihen eikä moraalin epämääräisyydestä seuraa moraalittomuutta. Aika harva uskoo että jos ei rakasta jotain tiettyä ihmistä, niin sitten tämä ihminen ei voisi kokea rakkautta lainkaan. Rakkaudessa pettyneelle tilanne voi kuitenkin näyttäytyä näin, subjektiivisesti ja yksikkönä. Ei minään kaikenkattavana pääsääntönä joka kuvaa kaikkia ihmisiä ja tilanteita. Ja niin nihilismisyytöksiä ja siihen liittyviä asioita usein kohdellaan. Kuin ne olisivat määritelmällisiä seurauksia ja yleistyksiä joista poikkeaminen ei ole mahdollista.

Mutta entä jos annetaan tunteilulle tilaa?

Toki tässä on syytä havaita että nihilismille on olemassa toinenkin liitos. Ja se on siitä hankala että olen tavallaan kirjoittanut sen ylle. "Nothing matters". Se voi olla paitsi metaeettinen lausunto, niin myös tunnereaktiota koskeva lausuma. Koska "merkitys" saa sanana eri sisältöjä tapahtuu helposti siirtymä ajatuksesta aivan toisenlaiseen ja sitten näitä pitää samana. Tällöin lopputulos on enemmänkin muotoa "We have no reasons to do, want or feel anything".

Tämä on monta kyynärää lähempänä tunteilua. Siinä mielessä että se ottaa kantaa tunteisiin. Mutta se on silti on hyvin kaukana siitä että "jos katsoo kuiluun niin ahdistaa ja tuntuu pahalta" -tulkinta kuiluvertauksesta on tässä mielessä aika alleviivatun omituinen. Noin muotoiltuna mielikuvat menevät enemmän kohti stoalaisuutta kuin itkeskelyä. ("If nothing matters, there couldn’t be reasons to respond to this fact with any emotion or act.") Asiat eivät yksinkertaisesti ole huonommin ja epäeettisemmin jos nihilismi on totta. ("If nothing matters, this couldn’t make things bad, or worse.") Tämä ei toki poista sitä tosiasiaa että nihilistillä ei ole mitään syytä myöskään luopua negatiivisista tunteistaan. Eihän muutostila ole sen kummempi. (Stoalaiset tunnistivat jollain tasolla tämän ongelman ; He kuvasivat koiraa joka on kytketty härkävankkuriin. Koira voi kävellä pystypäin vapaaehtoisesti tai raahautua vastaan taistellen. On mielenkiintoista miettiä että jos koiran kohtalo on ennalta fortunan eli kohtalon määräämää, niin mitä hiton väliä sillä on raahautuuko koira vai käveleekö se.)

Kuitenkin puheena on usein että on luonnollista pettyä ja kokea kauheita kokemuksia "kuiluun tuijottamisesta". Ja että tämä on väistämätöntä. Ja että asiat ovat näin ja että tähän tapahtumiseen on hyvä syy. Tässä tavallaan sekoitetaan masennus ja nihilismi. Tavallaan. Kahanea lainaten "In considering this question, we should distinguish feeling that nothing matters because one is depressed and feeling depressed because one believes that nothing matters. It is only the latter that concerns us here." Kenties tässä sekoitetaankin tunteita liiallisella analogisuudella. Eli jos masentunut tai pettynyt kuvaa elämäänsä merkityksettömäksi, niin tästä seuraa se että ajatellaan että merkityksettömyys on tätä depressiota ja vain sitä.

Tässä löydetäänkin erikoisista paikoista.

Mutta omituisuus ei lopu tähän. Kahane nimittäin tuo esiin asian joka tavallaan hätkähdytti itseäni. En nimittäin ollut lainkaan tullut ajatelleeksi sitä, että tosiasiassa valtava määrä modernista konservatiiviudesta on määritelmällisesti metaeettistä nihilismiä. Vaikeus huomata tätä voi johtua siitä että usein juuri konservatiivit pelkäävät arvotyhjiötä ja taistelevat nihilistisiksi näkemiään asioita vastaan. Toisaalta kun tietää miten epämääräistä ellei peräti virheellistä tämä argumentointi on, ei pitäisi yllättyä. Mutta kenties muiden syyttäminen nihilismistä todella vie huomiota syrjään siitä että he itse edustavatkin sitä nihilismiä. (Nietzschen kuiluvertausta jatkoraiskaten voisi kysyä kysymyksen ; Ovatko he taistelleet liikaa kuilua vastaan? Ja leikkiä sen jälkeen, että se oli retorinen kysymys.)

Näkemys on siitä kiinnostava että se vihdoin sitoo asioita siihen tunteiluun. Ei toki sellaisella tavalla joka viehättää konservatiiveja joiden asenne on tuota tunteilun harjoittamista.

Konservativismissa on Kahanen huomion mukaan usein flirttailua metaeettiselle nihilismille. Sen sijaan he korostavatkin sitä että miten kätevää ja hyödyllistä on tehdä jotain asioita. "We have sufficient non-moral reasons to hold on to moral discourse and practice." Näistä mieleenpainuvia ovat esimerkiksi viittaukset siihen että Weberin mukaan uskonto ja moraali ovat yhteiskunnan liimaa. Myös viittaukset kulttuurievoluutioon ja yhteiskunnan säilyvyyteen ovat tavallisia. Kysymyksessä onkin se, että moraali ei ole moraalista vaan moraalin ei-moraalisesta arvosta ("morality’s non-moral value".) "Now to claim that morality is a useful fiction to which it might be justified to hold on is to invoke evaluative and normative notions." ... "Since these philosophers reject objective values and reasons, these phrases cannot refer to objective values or prescriptions."

Tässä toki voidaan esittää kysymyksiä siitä että miten ihmeessä yhteiskunnan säilyminen on arvokasta jos moraalia ei ole. Tämä muistuttaa aivan syystä siitä että hyöty itse asiassa pitää helposti sisällään moraalisia arvostuksia. Mutta periaatteessa voidaan määritellä että hyötyä on monenlaista ja vaikka ne pitävät sisällään arvostuksia, niin kaikki arvostukset eivät ole eettisiä tai moraalisia sellaisia. Joten tilaa ei-moraaliselle hyödylliselle yhteiskunnan pitkäikäisyydelle voi olla silti tilaa.

Onkin tavallaan ilmiselvää miten nykyajan konservatiivit edustavat käytännön nihilismiä hyvinkin usein. Vaikka he ovat nimellisesti kovimpia objektiivisen moraalin puolustajia joista relativismi on liian kaaoottista. Sama on hyvin vahvasti mukana myös uskonnossa. Uskomiseen uskominen on hyvinkin suosittu strategia. Eli korostetaan että Jumalan olemassaololla ei ole merkitystä koska se on turha kysymys. Koska pitää hakea ei-jumalan-olemassaoloon liittyviä teemoja kuten onnellisuus jonka saa uskomisella. Eli jos uskominen pidentää elämää ja tuo yhteisöllisyyttä niin uskonto on sitten perusteltu "ikään kuin Jumalan olemassaolemattomuudesta riippumatta ellei peräti huolimatta". Toki ilmiö ei ole uusi. Onhan jo Pascalin vaa'assa kyse periaatteesta jonka mukaan Jumalan olemassaolon todennäköisyydellä ei ole mitään merkitystä koska pitää pitää silmät kiinni mahdollisessa palkinnossa. Nykyaikana tämä teema on kuitenkin hyvin vahva. (Jumalatodistuksien läpikäyntejä pidetään irrelevantteina. Osa pitää tätä jopa lähtökohtaisesti paheksuttavana.)

Toki konservatiivikin voi halata nihilismin sijaan moraalin tuolle puolelle menemistä.

Jopa "Takkirauta" -blogissa jossa arvotyhjiötä ja nihilismiä yleensä pidetään pahana, on arvioita joiden mukaan tiedostetaan vahvastikin se teema mikä tämän blogin ytimessä on ollut. (Sen johtopäätöksiä ei ole vaan uskallettu vetää niihin kohteisiin joiden paheksunnasta blogisti pitää.) "Ruukinmatruuna on raskasmielinen otus, ja buddhalaisuudessa ruukinmatruunaan vetoaa sen pessimismi maailman suhteen, optimismi täältä poispääsyn suhteen, armottomuus ja ehdoton oikeudenmukaisuus. Karman laki on sekä täysin armoton että ehdottoman oikeudenmukainen, ja oikeus pääsääntöisesti ei toteudu maan päällä tai toteutuu irvikuvanaan." Karman laki voi tuntua julmalta, mutta se ei ole sama kuin moraalin puute. (Ja toisaalta jos karma tasaa menneet tilit niin mitä muutakaan tämä kärsimys on kuin sitä etä oikeus toteutuu maan päällä? Muotoilu ei siis kenties ollut ihan hirveän buddhalainen, vaikka taustaeetos tietenkin on.)

Toisaalta sama teos kehuu Jim Goadia. Ja kehuu tätä tavalla joka on hyvin tuttu niille jotka tiedostavat mitä Nietzscheläinen yli-ihminen hänen filosofiassaan (eikä sen irvikuvassa) on. "Jim Goad ei ole ilkeä eikä hän ole tyhmä. Hän on itse asiassa mennyt rehellisyydellään ilkeyden tuolla puolen: brutaali rehellisyys ja ankara loogisuus ja johdonmukaisuus vievät ihmisen ilkeyden tuolle puolen, sanomaan sanoja, jotka ovat ilkeitä ja loukkaavia, mutta silti totta ja sine mala fide sanottuja. Jim Goadin tyyli on julma, repivä ja armoton. Hän ei säästele sanojaan eikä usko ihmisyyteen. Mutta silti niiden takana on jotain samaa kuin ruukinmatruunalla itselläänkin: syvä sääli - siis sääli ihmisyyttä kohtaan, sääli tätä maailmaa kohtaan ja sääli elämää yleensäkin kohtaan. Sanotaan, että elämä on tragedia idealistille ja farssi kyynikolle, ja ensimmäisen se itketyttää ja jälkimmäisen vaivaannuttaa." Hekään eivät kenties ole niin nihilistejä kuin voisi luulla.

Kenties kaikki puheet uskonnosta Weberin teorian mukaisten yhteiskuntien rakennusmateriaalina ja puheet kulttuurievoluutiosta ja vastaavista eivät olekaan nihilismiä. Vaan sitä että nykyään ei ole kätevää viitata uskontoon politiikassa. Koska ihmiset jotka ovat erimielisiä uskonnosta eivät vakuutu. Politiikassa yritetään usein vakuuttaa muita menemällä neutraalille tasolle. Kun yleisö kuuntelee yhteiskunnan säilyvyyttä olivatpa kristittyjä tai pesunkestäviä ateisteja, on tämä tietenkin kätevä asia "heittää esiin". Taustalle voidaan sitten uskoa että oikeasti asia tietenkin johtuu vaikka siitä että Jumala suojelee niitä jotka häneen uskovat. (Mukaanlukien yhteiskuntiaan.) Ja tässä taustallaolemisessa voikin olla jotain sellaista joka ei tartu sinänsä oikein tehtyyn argumenttianalyysiin. ("Kaksinaamaisuutta", "omien motiivien salailua", "omista agendoista valehtelua" sanoo idealisti. Tai ateisti. Tai minä. Mutta kukapa ei joskus tämänlaista politiikassa tekisi. Ja omassa elämässä. Tosin tällä ei ole väliä koska tu quoque ei ole argumentti ja kaksinaamaisuus on kaksinaamaisuutta vaikka kaikki sitä tekevätkin.)

Kenties useimmiten kun näemme jossain nihilismiä, vastassa onkin vain pettyneitä romantikkoja jotka eivät osaa päästää irti romanttisista ideaaleistaan. (Koska ovat pettyneitä ja kuvaavat asennettaan pessimistiseksi. Eivätkä vaan mene ja ole. Tällaisistä ihmisten maailmasta luomista malleista vapautuneina.) Jos näkee nihilismin ja arvotyhjiön jossain ihmisryhmässä, niin tosiasiassa syynä voi olla se että nämä ihmiset eivät vain rakasta sinua, tai useammin ideologiaasi. Pitäkää tällaisissa tilanteissa veitset käyttämättä.

Loman tarpeesta lomalla tarvitsemiseen

Olen ollut lomalla. Lomallaoleminen on ajatuksena mukavaa. Suurin osa ihmisistä ajattelee ja suunnittelee lomaa töissäollessaan. Loma on lähempänä kuin eläke. Nyt, ollessani lomalla, minulla on kuitenkin hankalaa. Työ tuo elämään jonkinlaista rytmiä. Vapaallaolo lähinnä tuhoaa valveillaolorytmini (sen vähän jota muutenkaan on). Saan jopa vähemmän aikaiseksi, kuin töissäollessani. Ja olen muutoinkin vähemmän luova. Kaiken lisäksi päässäni alkaa pyörimään kaikenlaista paskaa. Pysähtyminen ei ole hyvä vaihtoehto, ainakaan niille joiden mielenterveys ja oman itsen hallinta ja pään sisällön arvostus on yhtä omituisilla tolilla kuin minulla. (En liene hullu sanan täydessä mielessä, mutta ei sitä oikein miksikään terveydeksikään voi sanoa.) Lomalla en turhaudu, kuten töissä tai aktiivisessa muiden ihmisten kohtaamisessa voi helposti käydä. Lomalla kärsin toisesta ongelmastani, tylsistymisestä ja sen mukanaantuomasta tylsistymisen estämisestä omaan itseen ja oman pään sisäiseen maailmaan käpertymällä.

Loma kaipaa lisää raatamista.

Tätä voisi kuvata jopa lomallaolemisen paradoksiksi. Sitä voisi luulla että jos olemme vapaita valitsemaan sen miten käytämme aikamme - sen sijaan että joku määrittäisi työpaikan, projektin tai ainakin tekemiseen käytetyn ajan - voisimme vapaasti tavoitella sitä mikä tekee elämästä merkityksellistä ja onnellista. Jostain syystä asia ei kuitenkaan näytä olevan näin. Vapaalla degeneroidun katsomaan televisiota. Lomaminäni muuttuu jonkinlaiseksi zombieksi. Nopeasti. Tämän seurauksena minulla on tylsää. Se on jotenkin pahempaa kuin se, että töissä jokin asia ärsyttää tai kiireyttää.

Olen kenties äärimmäinen tapaus. Tunnen itseni sen verran hyvin että haluaisin tehdä töitä joulunakin. Mutta tosiasiassa Mihaly Csikszentmihalyi -niminen psykologi on tutkinut ihmisten onnellisuutta ja huomannut että ihminen tarvitsee keskittymistä ja haasteita saavuttaakseen flow -tilan. Ja näitä kokemuksia tarvitaan kokonaisonnellisuuden kannalta. Näin ollen ei ole yllättävää jos ihminen luulee tulevansa onnelliseksi vapaalla, mutta ei oikeasti tule. Csikszentmihalyi onkin tutkimuksissaan huomannut että työssä ollessaan ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin vapaa-ajallaan. Vaikka töissäollessaan he ajattelevat lomaa parannuksena. Hän on kutsunut tätä työn paradoksiksi. Se on hyvä esimerkki siitä mihin kognitiotieteilijät ovat tottuneet ; Väärintoivomme (miswanting) asioita. Se mitä luulemme haluavamme ei välttämättä johda siihen että olemme tyytyväisiä.

Jotta en liian vahvasti eläisi tätä todeksi, olenkin pakottanut itseni tekemään asioita. Olen järjestänyt itselleni distraktioita. Ja olen ymmärtänyt prosessissa sen verran, että tämä on kenties se syy miksi ihmiset hankkivat niitä lomamökkejä. Niillähän tehdään kaikkia melko kammottavia töitä. Puusee -järjestelyt ovat käytännössä kaikilta osa-alueiltaan epämiellyttävämpiä kuin arjessa koettu vesivessa. Mökeillä raadetaan yllättäviä määriä. Ja tämä kaikki hyttystensyötävänäoleminen on kauheaa. Mutta sitä tarvitaan koska jos loma olisi pelkkää ongennarun kastelua iltahämärässä, loma olisi psykologisessa mielessä liian haasteeton ja sitten loma menisi pilalle. Onneksi esimerkiksi filosofia tarjoaa minulle loppumattoman haasteen. (Ja mikä parasta : Sen voi ottaa kaikkialle mukaan, toisin kuin biologian kenttäkokeiden tekemisen.)

Raataminen on distraktio.

Olen tunnetusti tietyllä tavalla urautuva. Joku voisi sanoa että äkkipikaisen ailahtavuuteni tasapainoksi olen hankkinut niitä tasapainottavia ongelmia. Olen kaunainen, äärimmäisen kaunainen ja jossain määrin addiktoituva. Lisäksi vaikka en yleensä ole hyvä sitomaan merkitystä ihmissuhteisiin, silloin kun se onnistuu ne ovat valitettavankin pysyviä.

Kun mieleen jämähtää jokin, siitä on hyvin vaikeaa päästä irti. Tämä on ollut haasteena entisissä tyttöystävien kanssa. Ne kun ovat, ymmärrettävistä syistä, jotain jossa ei ole ns. toivoa. Jossain määrin sama koskee tietenkin kaikkia muitakin päähän pälkähtäviä pakkomielteitä. Potentiaalisesti kohdallani myös suisidaalisia ajatuksia, joita minulla silloin tällöin on. Niitä vastan taistelu on hyvin vaikeaa.

Psychology Todayssa oli tähän liittyen erikoinen artikkeli. Se käsitteli nimenomaan sitä miten (mahdollisimman) tehokkaasti lopettaa jonkun romanttinen tai seksuaalinen ajattelu. (Tämä on jotain jota höpöoptimistit eivät opeta. Opimme heiltä miten aina on toivoa. Ja miten rakkaista pitää pitää kiinni ja luottaa että asiat menevät paremmiksi. Tosimaailmassa joskus tämänlaisten harrastaminen tekee stalkeriksi joka ansaitsee korkeintaan lähestymiskiellon. Tai enemmän.) Artikkeli opettaa että normaali ajatus siitä että vain lopettaa ei toimi. Se on vain keino luoda "sinisilmäisiä jääkarhuja". "Just telling yourself to stop thinking about that person doesn’t help. Daniel Wegner and his colleagues have shown that attempted thought suppression actually has the opposite effect-you end up experiencing more of the thoughts you tried to suppress." Sen sijaan distraktio on hyödykästä "Instead of suppressing your thoughts, try changing their focus instead. The best advice is to actively focus your thoughts in a different direction". Olen elänyt tämän periaatteen todeksi. Erityisesti ajatuksen korvaaminen kilpailevalla ajattelulla on tehokasta "when they tried instead to change the focus of their thoughts—and, specifically, to think about their current romantic partner—the results were very different." ... "And which was better at stopping thoughts about an attractive other person? Thoughts about love. In other words, love was more powerful than sex."

Ainut ongelma

Kun distraktiomenettelyn aloittaa, siitä tulee helposti rutiini jota ei voi lopettaa. Moni taustaongelma voi unohtua ajan kanssa, mutta osa niistä on pysyviä. Kenties distraktio estää niiden kohdalla käsittelyn. Kaikkia asioita ei voi unohtaa. Toisaalta jos menettely tuo elämään haasteita, se tuo elämään onnellisuutta ja se poistaa negatiivisten asioiden tuomat ongelmat. Joten tavallaan asioiden käsittelemisen kohdalla kysymys onkin : Why bother? Elämäntaparatkaisuni päivittää loputonta tyhjänpäiväistä tekstivirtaa. Se on vähemmän huono kuin moni muu vaihtoehto.

Romanttinen?

"I feel the color in my cheeks rising again. I must be the colour of the communist manifesto."
("Fifty Shades of Grey")

"Fifty Shades of Grey" -elokuva on melko karu. Sitä levitetään sadomasokistisena, mutta se on seksipuolellaan yllättävän mieto. Itse asiassa hämmentävän mieto. Niin mieto että siitä voidaan aivan täysin laskea leikkiä. Elokuva on nimittäin täynnä manipuloinnissa käytettyjä keinoja. Elokuvan Christian Gray soveltaa uskonnollisten kulttien aivopesumenetelmiä.

Ymmärrettävää olisi, että joku pitää sadomasokismista. Tälläinen tiedostava nainen voisi käsittää manipuloinnin ja pitää siitä. (Tosin en tiedä mitä hän saa tuon elokuvan ... käytännössä jostain muusta kuin sadomasokismista.) Mutta ei. Jostain syystä löytyy sellainen pääasiassa naisista koostuva ihmisryhmä, jonka mielestä elokuva on romanttinen. Elokuva on suosittu naisten parissa jotka ovat varttuneemmille kuin teinit. Ja sitä pidetään jostain syystä romanttisena. Tämä on hämmentävää. Kenties syynä on se, että ihmisiä ei koulita manipulointimenetelmiin. Manipulointi toimii juuri sen takia että sen voi sekoittaa johonkin muuhun. Tämä muistuttaa siitä että kultteihin tai aivopesuun astuakseen ei tarvitse olla tyhmä.

Tämä varomattomuus voi olla kenties jopa kulttuurissa. Ja miksipä ei olisi ; "Fifty Shades of Grey" alkoi "Twilight" -sarjan fanitekstinä ja sittemmin se muutti lähinnä nimet ja miljöön. Myös Twilightissä oli havaittavissa hyväksikäyttävän miehen ideaali. Ja moni piti sitäkin romanttisena, erittäin romanttisena. Ja se oli myös suosittu, teinitytöt pitivät tätä jotenkin ihanana. Kenties siksi että he kiinnittivät huomiota detaljeihin eivätkä kokonaisuuteen.

Ja itse asiassa tarkemmin ajatellen monissa romanttisissa komedioissa on melko kauheita mieshahmoja. ; Esimerkiksi häihin hyppääminen dramaattisen puheen kanssa viittaa että nainen nähdään jonain päättämättömänä olentona joka sitten voidaan manipuloida puolelle periaatteessa tempulla. Ikään kuin häihin mentäisiin hyvin pienellä harkinnalla ja tunteella.

Tämä yhteys saattaa kertoa siitä miksi moni mies ei pidä romanttisista elokuvista. Nainen voi ajatella että nämä miehet on kasvatettu siihen että voisi olla herkkä, lälly ja epämiehekäs mies. Ja siksi kenties miestä pitää kouluttaa elämään maailmassa jossa herkkyys ei olekaan epämiehekästä. Mutta luultavasti moni mies kokee vain että nämä temput ovat feikkiä. Romanttinen ja manipuloiva sosiopaatti kun ei oikeassa elämässä kulje monienkaan mielessä kovin lähellä toisiaan.

Mutta kenties kulttuurimme opettaakin naisia olemaan "herkkiä" siten että heitä kannustetaan olemaan varomattomia ja kiinnittämään paljon huomiota detaljeihin ja niiden estetiikkaan ilman tätä laajempaa kokonaisuutta. Kenties heille ei kouluteta varovaisuutta. Miehille sen sijaan opetetaan että heidän täytyy olla machomiehiä joista sorretaan internetin keskustelupalstoja myöten. Elämässä pitää siksi varoa ja taistella. Maailmassa olevien vaarojen ja seikkailun ja pärjäämisen korostaminen johtaa siihen että manipulointi ja epäily ja epäluottamus ovat vahvemmin päähän taottuja.

Kenties tässä on yhteys siihenkin että naiset ovat harvemmin ateisteja ja korostavat miehiä useammin hengellisyyttä. Kenties moni mies on koulittu maailmaan jossa korostetaan sitä että kulttiin joutuminen on riski.

---

Mutta toisaalta. Ovathan monet romanttiset elokuvat romantiikkaa. Jos ei goottiromantiikkaa niin ainakin kauhua.