Altruismista ja ystävällisyydestä

Evoluution kohdalla altruismi on hyvin usein käsitelty aihe. Tämä on ymmärrettävää. Koska evoluutio käsittelee usein adaptaatioita, on selvää että altruismi haittaa yksilöä. Tämä aihe on siksi jotain joka pitää erikseen käsitellä ; Adaptaatio kun tuntuu arkijärjellä ajatellen olevan jopa altruisminvastaista. Ratkaisuja ongelmaan onkin useita. Ja olen kirjoitellut niistä itsekin - toistuvasti. Enkä näe tarvetta juuri nyt panostaa juuri tähän puoleen.
1: Altruismiin kiinnittämisen kohdalla on oikeastaan muistuttamaan vain sen verran, että (a) ihmisten kohdalla itsen uhraaminen on aivan käsittämättömän harvinaista. Ystävällisyys ja avuliaisuus ovat yleisiä, mutta nämä ovat ihan toinen asia. Harvinaisuus tarkoittaa sitä että selitettävä ilmiö on marginaalinen ja heikompikin yhteys/syy riittää usein kattamaan ilmiöstä paljon (b) altruistisia uhrauksia tehdään lähisukulaisille joiden pelastaminen on tilastollisesti katsoen myös omien geenien pelastamista. (b) tai sotatilassa jossa oma hengissäselviäminen on muutoinkin aika epätodennäköistä jotka pienentävät uhrauksen suuruutta (c) tai sitten sitä tehdään tilanteissa joita voi tulkita ekologiseksi loukuksi. Kun ihminen on elänyt heimoyhteisössä, on selvää että ystävien hengen pelastaminen on sukulaisten auttamista. Nykyään ei eletä "yhtä lyhyillä välimatkoilla". (d) Osa uhrautumisista tehdään kaksisuuntaisuusoletuksen vallitessa, ja kysymys onkin oikeasti loisinnasta jolla on teeskennelty vastavuoroisuutta.

Sillä tähän asiaan liittyy toinen ongelma ; Vaikka altruismi onkin käytännössä yhteistyötä, ei kaikki yhteistyö ole altruismia. ; Tämä ongekna nousee esiin "toistuvasti mutta kohtuu harvoin" ns. "evoluutiokritiikissä". Altruismin ongelmat nimittäin nähdään usein joksikin ongelmaksi sille, että evoluutio ei voisi selittää ystävällisyyttä.

Tosiasiassa ystävällisyys ja yhteistyö ovat sellaisia, että ne eivät yleensä ottaen ole evoluution kannalta "altruistisia" samassa mielessä kuin mikä keskustelussa usein tulee mieleen ; Arkikielenkäytössä uhrautuvuus voidaan nähdä yhteistyöhön panostamisena, mutta biologisesti ongelmallista yhteistyötä on vain se, jossa yksilö ottaa itseensä kohdistuvaa vahinkoa. Eli vaikka arkikielessä altruismiin livahtaa mielikuva joka laajentaa käsitettä kaikenlaiseen yhteistyöhön ja auttamiseen, on "evoluution kannalta kompleksisen" altruismin määritelmä oikeasti tätä merkittävästi suppeampi.

Siinä missä altruistisessa tilanteessa joudutaan vetoamaan "epäsuoraan etuun", esimerkiksi yhteisiin geeneihin Hamiltonin säännön kautta, ei yhteistyössä ole ollenkaan tämänlaista ongelmaa.

Evoluutio selittää laumakäyttäytymistä ja parvikäyttäytymistä helpostikin. Kysymys on yhteistyöstä jossa esimerkiksi voidaan saada suurta saalista jota ei muuten voitaisi saada tai voidaan puolustaa jälkikasvua keskitetysti ja täten päihittää suurpetoja. Ja parvessakin hyöty on vähintään se, että jos saalistaja syökin jonkun, on parvessa se helpommin "joku muu". ~ Itse asiassa pelkän yhteistyön kohdalla evoluution kannalta ongelmia ei tule tässä kohden edes lajista toiseen siirtymisessä ; Esimerkiksi mutualistissa suhteessa molemmat lajit hyötyvät, saavat etuja, yhteistyöstä. Näin ollen molemmilla lajeilla on toisiisa kytkeviä adaptaatioita jotka eivät sisällä itsensä uhraamisen elementtiä.

Se, että altruismipuheeseen vedotaan johtuneekin useasta erehdyksestä ja tätä kautta aika laajasta evoluution ymmärtämättömyyden osoituksesta ; (a) Ensinnäkin siinä sekoitetaan arkikielen "altruismi" -sana evoluution altruismiin. (b) Evoluutio voidaan nähdä pelkästään taisteluna ja väkivaltaisuutena, jolloin evoluutio ei voisi olla ystävällinen. Vaikka adaptaatio ajaa hyötyä ja sopeutuneisuutta, ei suoraan voimaa tai kokoa. (c) Luullaan että altruismiaiheen käsittely tarkoittaa että selityksiä altruismille ei olisi selitystä tai että se olisi jonkinlainen ongelma.

Välineellinen- vai symbioosisuhde?

Maataloudessa pidetään paljonkin eläimiä. Eläinsuojelijoiden mielestä tämä suhde on välineellistä. Ihminen pettää eläintä koska se kerää siltä munia, lihaa, nahkaa, höyheniä, hunajaa tai jotain muuta vastaavaa. Eläin nähdään siis verrannollisena teolliseen koneeseen jolle syötetään bensaa ja josta saadaan ulos jotain tuotetta. Näin ollen maatalouteen liittyvä kritiikki muistuttaakin argumenteiltaan ja asennoitumistavoiltaan - ja tietysti kannattajakunnaltaankin - kovasti yleistä teknologian ja teollisuuden kritiikkiä.

Itselleni tuli tänään toinen katsaus asiaan, kun katsoin muurahaisia. Tulin töistä, ja matkalla oli paljonkin kasveja joissa nämä pikku mönkijät hakivat asioita. Mieleen tuli klassinen vertaus jossa muurahaisten pitämiä kirvoja verrataan karjaan. Muurahaisten karja lypsää sokereita. Muurahaiset taas suojelevat kirvoja. Tälläinen symbioottinen suhde on mutualismia, jossa molemmat osapuolet hyötyvät.

Sama tulee helposti mieleen jos on navetassa. Muistan omien kursseihin pakollisesti liittyvien lypsyviikkojeni herätyksiä. Aamulla oli noustava tosi varhain, ja apetta oli lapettava. Työtä oli ja hiki virtasi. Kiire oli kova. Eläinten hyvinvoinnista piti välittää koko ajan, jos ei omaa hyvyyttään niin sitten sitä että tunnettu kansanviisaus tietää että "kostosta se nautakin potkii". (Rakkaus ja hevoset ovat niistä potkuista kaukana.) Tätä kautta olisi helppo rakentaa vertaus siitä miten lehmä on orjuuttanut navetanpitäjän. Navetanpitäjä on huonesiivooja, tarjoilija, ruuanlaittaja, kokki, sisäkkö. Ja lääkärikin, joka auttaa esimerkiksi poikimisessa. (Minäkin olen valvonut öitä samaisilla lypsyviikoilla kun on pitänyt köyttä ujuttaa syntyvän mutta matkan varrelle juuttuneen vasikan taakse että sen saa vedettyä pihalle.)

Kuitenkin orjuutetun vertauskin on väärä. Aivan yhtä väärä ja yksisilmäinen kuin suhteen rinnastus koneisiin. Sillä kyseessä on symbioosisuhde. - Kotona oleva seurakoira sen sijaan on helposti paljon enemmän taloon ostettu orjuuttaja. Sehän on jo lähempänä loista joka hyötyy toisen resursseista, kuluttaa niitä tarjoamatta tilalle asioita. Tai ainakin kommensialisti joka kuluttaa toisen resursseja mutta ei haittaa toista mitenkään - Domestikaation kautta eläimet ovat jopa lähentyneet symbioosisuhdetta. Niiden luonnonvaraiset vaistot karsiutuvat, eli ne tulevat riippuvaisemmaksi ihmisen hoidosta. Ja ne tuottavat enemmän sitä mitä ihminen niistä haluaa.

Taudit ja lyhyt tähtäin.

Ihmiset ovat yleensä sen verran itsekeskeisiä, että he ajattelevat tauteja vain omalta kannaltaan. Ne ovat kiusa, josta pitää päästä eroon. Me mietimme, miten voimme pelastua niiltä ja miten saamme tappaa niitä. Sairauden hoidoissa taas on tunnettava vihollinen, joten täysin ihmiskeskeinen egoistikin joutuu tutustumaan muun muassa bakteereiden evoluutioon ymmärtääkseen sen, miksi ne toimivat niin kuin toimivat ja tietääkseen, mitä on odotettavissa. (Esimerkiksi antibioottiresistantteja kantoja kehittyy jos antibioottikuuri otetaan väärin, kuurit jätetään kesken.)

Periaatteessa mikrobit ovat kuin muutkin lajit. Siksi pitää ensinnäkin ymmärtää, miksi ne tappavat ja vahingoittavat meitä. Siitähän on oltava sille jotain evolutiivista hyötyä. Erityisesti tappavat taudit tuntuvat erikoisilta, koska ne estävät omaa elämänsä. Isäntä on elossa levittäjä ja bakteerien koti, ja kuolema tekee siitä sekä liikuntakyvyttömän, että ennen pitkää myös "kodiksi kelpaamattoman".

Syynä tähän on lyhyen ja pitkän tähtäimen ero: Bakteeri, joka leviää eniten ja nopeiten, yleistyy nopeiten. Lyhyen tähtäimen nopeat leviämistiet yksinkertaisesti palkitsevat ; Tässä kohdassa onkin huomiotava, että meillä on taudeissa erilaisia oireita. Ne voidaan luokitella kahteen tyyppiin:
1: Oireet, joilla kehomme poistavat taudinaiheuttajia elimistöstämme. Esimerkiksi kuume tuhoaa bakteereita.
2: Oireet, joilla taudinaiheuttajat manipuloivat elimistöämme, ja lisäävät leviämistään. Esimerkiksi kuppa aiheuttaa sukupuolielimiin rakkuloita. Ei siksi että se olisi jokin Jumalallinen oikeudenmukainen kosto vieraissa käymisestä, vaan siksi että se leviämisensä niiden kautta. Oireet voivat olla jopa todella hienostuneita: Toksoplasmoosi esimerkiksi manipuloi sairastuttamansa rotan ajattelua, rotta lakkaa pelkäämästä kissan virtsaa ja alkaa itse asiassa pitämään siitä. Näin toksoplasmoosi pääsee kissaan, joka on myös sen isäntä ja jossa se voi elää.
3: Oireet, jotka ovat molempia. Räikeä mutta yleinen esimerkki näistä on tietenkin räkä, jota elimistö tuottaa poistaakseen taudinaiheuttajia (nuha on oire, ei sairaus). Aivastelun ja muun vastaavan kautta tauti pääsee sitten leviämään. Ankarampi oire voi liittyä koleraan: Taudinaiheuttaja monistuu valtavaa tahtia, ja tarttuu laajalle.

Kohta 1 on jotain, jota me itse pidämme parhaana, mutta toisaalta taudinaiheuttajat jotka sortuvat niihin, ovat kuolleita taudinaiheuttajia. Tämä tarkoittaa sitä että valintapaine ohjaa mikrobeja pois näistä. Sen sijaan kohdat 2 ja 3 ovat taudinaiheuttajan kannalta käteviä tapoja monistua. Toisin sanoen on odotettavaa että ne muuntuvat tähän suuntaan.

Tietenkin taudinaiheuttajan ei silti kannata tappaa isäntäänsä. Mutta jos se sairastuttaa vaikka vain kaksi uutta uhria, ja sen sivutuotteena isäntä kuolee, mikrobin kannalta näin tulee toimia. (Vaikka jos tämä tahti voitaisiin pitää vakiona, se tietenkin tappaisi kohde -eläimen, ja veisi tätä kautta myös mikrobin elinmahdollisuudet. Mutta tämä on "pitkän tähtäimen" ilmiö, eikä siksi vaikuta ainakaan alkuvaiheessa siten että mikrobi alkaisi säästelemään isäntäänsä.

Tämän lyhyen tähtäimen suunnitelmansa vuoksi taudit tyypillisesti kulkevat epidemioina. Ne yleistyvät kunnes katovat. Esimerkiksi kun konkistadorit rynnistivät Amerikkoihin, intiaaneja kuoli valtavia määriä heidän mukanaan tuomiinsa tauteihin. (Tähän liittyy vastaavaa ilmiötä kuin lehmänrokkoon ja isorokkoon. Isorokko kehittyi lehmänrokosta. Lehmänrokon saaneet karjakot kestivät isorokkoa. Lehmänrokko oli vaaraton. Isorokko ei. Intiaaneilla ei ollut elämänsä aikana kontaktia eurooppalaisten tautejen "lievempiin sukulaisversioihin" joten heillä ei ollut immuunisuojaa kuolivat - ja konkistadorit eivät kuitenkaan kuolleet laivoihinsa tai mantereella ennen valloitustaan.) Toisaalta aina ei ole näin: Klassinen esimerkki toisenlaisesta tilanteesta on Färsaarilla 1846 tapahtunut tuhkarokkoepidemia: Yksi puuseppä sairasti tautia tullessaan, ja saarella ollut asukkaisto koki nopeasti kovia. Lähes kaikki asukkaat sairastuivat. Tämän jälkeen tauti katosi saarilta, koska kaikki olivat sille immuuneja. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Tuhkarokko vaatii isännän, josta se leviää. Tämä tarkoittaa sitä, että jos populaatio on liian pieni tai liian tiivis, tauti ei jää yhteisöön. Isommissa ja harvemmissa verkostoissa tauti voi aina olla muutamassa, jolloin se ei pääse katoamaan.

Näitä tietoja voidaan käyttää jopa hätäratkaisuna sairauksien hoidossa. Nimen omaan sellaisissa taudeissa, joissa ei ole parannuskeinoa:
1: Kun sairaus iskee, paras vaihtoehto on tietysti estää kontakti taudinaiheuttajien kanssa.
___1.1: karanteeni. Eristämällä sairastuneet, tauti ei saa uusia isäntiä. Karanteeni on vanhastaan tunnettu konsti. Sen nimi tulee periaatteesta "une quarantaine de jours" ~ neljäkymmentä päivää. Dubrovnikin kaupunki suojasi kansalaisiaan ruttoepidemian aikana estämällä laivojen pääsyn satamaan tuon ajan verran. Jos laivalla oli ruttoa, laivalla olevat olivat kuolleet. Jos ei - tervetuloa tekemään kauppaa, no hard feelings!
___1.2: hygienia, jossa taudinaiheuttajat pestään pois. Tähän voidaan käyttää kaikkea suojapuvusta WC -istuimiin ja käsienpesuun - jopa kättelyn välttelemiseen.
2: Toinen tapa taas on afrikassa karjanhoidossa käytetty hätäkikka. Kun siellä ei ole varaa lopettaa karjaa, tai mahdollisuutta eristää varmasti sairastuneita nautoja muista, on siellä tapana sairastuttaa kaikki naudat kerralla: Ensimmäisen sairastuneen köhää esimerkiksi hierotaan kaikkien nautojen turpaan. Tätä käytetään jos tauti on afrikkalaisista lähinnä kiusallinen, eikä vain tapa nautoja. Tämä tarkoittaa tässä itse asiassa yritetään manipuloida "färsaarten tuhkarokon efektiä".

Kuitenkin periaatteessa on mahdollista myös se, että tauti, joka on aina eräänlainen loinen-kantaja -suhde, jossa ensimmäinen saa etua toisen kustannuksella, muuttuukin kommensalismiksi, jossa se ei enää haittaa kantajaa -eliötä ja jopa mutualismiksi, jossa molemmat osapuolet hyötyvät. Esimerkiksi Lynn Margulis on sitä mieltä että symbioosisuhteilla on suuri vaikutus evoluutiossa. Tämä ei kuitenkaan näytä olevan "ensimmäinen vaihtoehto". Ilmeisesti molempisuuntaisten vuorovaikutusketjujen syntyminen vaatii aikaa, se rakentuu yksinkertaisemman vain toiseen suuntaan olevan hyödyn kautta.

Toisaalta selvää on myös se, että taudit eivät välttämättä kehity tappavammiksi. Tuho sinällään ei anna etua. Kaikki on leviämisessä. Tästä kenties selvin esimerkki on kuppa: Aikaisemmin sen oireisiin kuului valtavia, suuria, laaja -alaisia ja kivuliaita sekä rumia ja nopeasti eteneviä ihon hajoamisia, jotka johtivat (osittain ajan hygieniatasosta johtuenkin) jopa kuolemaan. Nykyisin kuppa sen sijaan on vähemmän railakas. Se ei niinkään tapa, se aiheuttaa vähemmässä määrin rakkuloita. Ja se menee ihmisten aivoihin ja muuttaa heidän käyttäytymistään. Tauti voi olla käytöstä lukuunottamatta "pinnallisesti oireeton" vuosikausia ennen kuin uhri kuolee. Tottakai tauti voi levitä tämän ajan. Isännän tappamiseen ei ole syytä - etenkään kun nyt sukupuolitauti ei enää "vähennä seksikkyyttä", ja saa tätä kautta pidemmän ja laajemman leviämispohjan, kuin sen "betaversio".