Evoluutiotutkimuksessa keskityttiin toisen maailmansodan jälkeen aggressiotutkimukseen. Tässä korostettiin sitä, miten luonnonvalinta oli julma prosessi. Tästä syntyy helposti sellainen kuva, että ihminenkin on vain eläin joka on vihainen ja kiukkuinen ja että ohut silaus kulttuuria on ainut joka pitää hänet kaukana tuhoamisesta.
Nyttemmin esimerkiksi de Waal on muuttanut näkökantaa vahvasti. Hän on kertonut kuinka hänen kouluaikanaan ei puhuttu juuri muusta kuin aggressiosta. Mutta kun evoluutiossa on kysymys elämästä, on luonnonvalinnan kuolemiseen perustuvan prosessin ja luonnonvalinnan lopputulos eri asia ; Evolutiivisesti yhteistyö ja sopuisuus onkin hyvä ratkaisu. Alettiin korostamaan altruismia aggression sijasta. Tätä kautta tilaa tuli esimerkiksi strategisemmalle tarkastelulle, jossa oli apua esimerkiksi peliteoreettisesta lähestymistavasta.
Vanhat aggressiotutkimusten tulokset eivät sinällään olleet vääriä, ne ovat koetilanteita ja vastauksia niihin. Ne olivat vain osa suurempaa kokonaisuutta.
Tämänlainen suhtautumistapa on toki ymmärrettävää. Sillä maailmansodat olivat kova juttu. Esimerkiksi monet ovat esittäneet että sodan tuoma ahdistus vaikutti esimerkiksi eksistentialismiin ja absurdiin filosofiaan hyvin voimakkaasti. Tilanne oli yksinkertaisesti niin traumaattinen ja valtava, että se heijastui ajatteluun laajemminkin. Näin Camus mietti itsemurhaa ja eksistentialisteille maailmaan heitetyn angst oli kovassa roolissa. Näin ollen aggressiotutkimuskin helposti ylikorostui. Ihmisten maailmankuva toi esiin vain tietynlaisia hypoteeseja. Itse näiden ajatusten pohjalta tehty tiede ei tietysti ollut huonoa.
Tämä tietysti vaikutti siihen, miksi esimerkiksi sen ajan ateismi oli ahdistavaa, kun nykyisin se taas on elämänmyönteisempää.
On jännittävää, miten uskovaiset syyttävät tässä kohden ateismia ahdistavuudesta. Syynä on luultavasti se, että heille tilanne menee toisin päin. He eivät ole elämäntilannekeskeisiä, vaan ideologiakeskeisiä. Tässä mielessä tämä näkemystapa onkin herkkä "yltiöoptimistiselle sanamagialle". Kuitenkin toinen maailmansota vaikutti tietysti myös kristittyihin. Muunlainen olisikin kauheaa ; Jos sellainen tuho, väkivalta ja vaino ei vaikuttaisi ihmisiin ja heidän maailmankatsomuksiinsa, niin nämä ihmiset olisivat aika huolestuttavan empatiakyvyttömiä.
Onkin hyvä huomata, että ideologia toteutuu aina jossain elämäntilanteessa. Ja itse asiassa ideologiatkin muuttuvat ajan kanssa.
Olen viime aikoina ihmetellytkin kuinka "kansan parissa suosittua" on näkemys, jossa kristinusko on olennainen elementti sille että länsimaissa on tiedettä. Tätä muistutetaan auktoriteetteihin vetoamalla ; Menneessä on suurmiehiä. Tämä on kuitenkin taktisesti hieman sama, kuin jos minä ryhtyisin flogistonlaiseksi, joka perustelee flogistonin hyvyyttä sillä, että se oli aikanaan hyvin laaja tutkimusala. Se tarkoittaa sitä, että on myös kovia nimiä joita sen kannattajapiiriin voisi liittää.
Samoin muistutetaan, miten kristityt päihittivät tieteellisyydessään esimerkiksi muinaiset roomalaiset, ateenalaiset ja ties kenet. Niissä oli tieteelle jarruja. On mielenkiintoista huomata, että kristinusko oli vakaa monta monta sukupolvea ennen tieteellistä vallankumousta. Jos jokin tilanne muuttuu, sitä ei yleensä selitetä sillä joka pysyy vakaana. Samaan aikaan uskonnottomus nousi, joten tässä kohden "muutos ja muutos" on helpompi laittaa yhteen. Tosin minä luulen että nämä yhdistyvät, niiden takana on enemmänkin yleinen ajattelutavan muutos. "Kerettiläisyys" painoi vähemmän.
Tästä esimerkkinä olkoot "Royal Society"n synty. Se oli tärkeä virstanpylväs koska sillä oli uusi suhde teologiaan. Aikaisemmin oli ihmisiä jotka miettivät kovasti esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, että jos liikkuvassa laivassa mastossa tiputetaan tykinkuula, tipahtaako kuula maston juureen, kannelle, vai peräti mereen. Tätä ei kuitenkaan testattu.
"Royal Society" otti tutkimisen keskiöön. Tämä oli joidenkin teologisten näkemysten mukaisia, mutta toisia teologisia näkemyksiä vastaan. Teologien aikaisemmin keskittyessä pelkkään loogiseen kikkailuun ilman empiriaa, on tässä havaittavissa valtaisaa painotusmuutosta myös teologisessa ajattelussa. Tätä kautta Jumalankuvan muutos lienee ollut yhtä suuri kuin angstisesta ateismista nykypäivään.
Kenties olennaisen löytää, kun muistaa sen, että uskovaiset vetoavat menneeseen aikaan. Ehkä he olivat parempia kuin jotkut edeltävät maailmankatsomukset. Mutta se ei tarkoita sitä että he olisivat voittamaton ja täydellinen, erehtymätön ja ikuisesti paras ja tieteelle edullisin maailmankuva. Tätä kautta se, että nykyateistit rinnastetaan vaikkapa ateenalaisiin on itse asiassa väärä analogia.
Sillä nykytieteessä uskonto ei ole oleellisessa asemassa. Ei välitetä onko tutkija uskovainen vai ateisti. Mutta ateistisuus on vallalla huippututkijoiden parissa. Itse asiassa niin vallalla, että monet kristityt ovat keksineet erilaisia vainokertomuksia siitä miten heidän sanomaansa sensuroidaan. Tila on kuitenkin "Ei oteta vakavasti nykytieteessä". Ja tälle tilalle on useita tulkintoja.
Vainokertomuksilla marttyrisoimisen sijasta tilanne lienee toinen. Newton oli aikansa huippututkija ja kristitty. Tälle selityksenä ei pidetä sitä että sen ajan kristityt vainosivat ateisteja. Jos tilanteen tulkitsisi koherentisti, tunnustaisivat uskovaiset valtapelinsä Newtoninkin kohdalla.
Kirjoittaja toki uskoo että maailmankuvalla voi olla vaikutusta. Tosin ei niinkään julkaisuihin perustuvassa tieteessä, vaan enemmänkin ruohonjuuritasolla. "Tortuca" -ilmiön ja Dunning-Kruger -effectin kautta voi käydä niin, että jos jollakulla yksilöllä on erityisen vahva vakaumus, hän voi sortua ties mihin saivarteluun ja kikkailuun. Näin esimerkiksi kreationisti ei voi ikinä tajuta olevansa väärässä, vaan keksii sen sijaan herjaavia keksittyjä vainokertomuksia. Heitä kutsutaan crankeiksi. Joskus he järjestäytyvät samanmielisten kanssa. Sitä taas kutsutaan pseudotieteilyksi. Heidän maailmankuvansa sumentaa heidän ajattelunsa. Jos evoluutio on saatanan valehtelua, ei mikään todistusaineisto voisi osoittaa muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti