"Enkelit kiveä on / päät niiden painuneet rukoukseen. / On miekat käsissään kirkkaat / kirkkaat ja taitavat."(CMX, "Manisola")
Eksistenssi on autenttista olemista. Tällöin ihminen ei ole orja tai väline. Itsepuolustuksessa on usein opettaja. Häntä voidaan kutsua mestariksi, senseiksi, opettajaksi tai millä nimellä vain. Hän on hyvin helposti ihailun kohde. Tätä kautta opettaja on myös idoli. Esikuva. On helppoa asettaa hänet yläpuolelle, koska hän on opetussuhteen vuoksi lähtökohtaisesti erityisasemassa. Opettaja siirtää taitoa, jota hänellä on enemmän. Tätä kautta opetussuhde on aina hieman vallankäytöllinen. "Tieto on valtaa."
Vaikkapa keskiaikaisen miekkailun harjoittelun kohdalla mukana on tietysti astetta enemmän. Sillä taitoerot johtavat siihen että vallankäyttötilanne on tavallaan varsin konkreettista. Jos opettaja vaikkapa korjaa tekemääsi tekniikkavirhettä, hän voi ensin näyttää että miten tilanne toimii jos sen tekee samalla tavalla kuin itse sitä teki. Ja tämän jälkeen kertoa mitä pitää korjata ja näyttää mitä sen jälkeen tapahtuu. Tässä tilanteessa tapahtuu tavallaan "ennakoitu / ennaltasovittu häviäminen". Ei toki täysimuotoinen ; Opettaja ei paisko oppilaita pitkin seiniä, vaikka voisi. Kuitenkin tämä ns. "häviäminen" on konkreettista ja fyysistä. Olisi typerää väittää että tämänlainen ei vaikuttaisi ihmiseen.
Syntyy terve "sensein pelko". Vaikka sitä tietysti tietää että opettaja ei käytä teknistä potentiaaliaan täysimuotoisesti, on asia kuitenkin muistutus siitä että tämä voisi tehdä kaikenlaista. Potentiaali kiinnostaa yhtä paljon - ja ihmisen mielikuvituksen luonteen vuoksi ehkä jopa enemmänkin - kuin aktuaalinen.
Koska opettaja on ihailtu idoli, saan avukseni aasinsillan jota kautta pääsen selittämään asiaa hieman lisää ; Sana Idoli tarkoittaa myös Jumalankuvaa. Sana liitetään usein epäjumalanpalvelukseen. Tätä kautta voin siirtää huomiota, aiheesta liikaa sivuun hyppäämättä, teologian puolelle.
"Tulit niinkuin lupasitkin / vaikken luottanut. / Kauniimpi kuin uskoin olet. / Julmempi kuin koskaan ymmärsin."
(CMX, "Manisola")
"Herran pelko" on yksi asioista jotka tekevät uskonnosta helposti vastemielisen tuntuista. Jeesuksen roolia on usein vaikea ymmärtää. Häntä kuvataan isänä ja hyvänä paimenena. Mutta kulttuurillisesti katsoen vanhemmuuden rooli sekä paimentaminen ovat etääntyneet ihmisten kokemusmaailmasta.
1: Nykyään jos vanhempia pitää pelätä, on kyseessä huono vanhempi. Usein rangaistuksen ideana on paitsi kostaa jo tehty, myös estää vastaavan tapahtumista tulevaisuudessa. Jumalan rangaistus taas on omituisen ikiluonteinen, Helvetissä ei ole kasvattavaa tai ennaltaehkäisevää ulottuvuutta.
2: Ihmiset kokevat paimenet pastoraalisena ulkonakäyskentelynä. Jeesuksen aikaan kuitenkin tiedettiin että paimenet ovat niitä sällejä jotka on valmiita heittämään sutta linkokivellä päähän ja pamputtamaan karitsavarkaita. Ja niitä jotka kiipeilivät elikoiden kanssa vuorilla. Ja pistivät lampaat aikanaan hengiltäkin.
→ Itse asiassa voidaan esittää että itsepuolustusta harrastavat saavat kenties jotain sellaista ymmärrystä teologiaankin, joka on tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Ehkä syynä on se, että uskonto on kuitenkin syntynyt fyysisemmissä, konkreettisemmissa ja väkivaltaisemmissakin oloissa.
Siksi teologiasta olisikin tähän kohtaan lainattava eksistenssiteologiaa - jo otskikkokin tähän tietysti velvoittaa. Siinä ihmisen maallinen taivallus nähdään aina kontrastissa kuolemaa vasten. Kuolema tekee elämästä vakavan, tärkeän ja merkityksellisen asian. Ihmisen pitäisi tarttua hetkeen ja elää tässä hetkessä, koska tulevaisuus on epävarmaa.
1: Tämä on tietysti varsin karua ja pysyy kaukana siitä "feelgood" -teologiasta, joka ainakin minua lähinnä nukuttaa.
Eksistenssiteologiassa Jumaluuskysymykset auttavat uskon hypyn tekemisessä ja tarjoavat enemmänkin esikuvan jota seurata. Ihminen on tässä teologiassa korostetun vapaa. Se ei siksi muistuta kovin paljoa sitä teologiaa, jota esimerkiksi Nietzsche kovasti moitti. Hänen mukaansahan uskonto on orjamoraalia, joka esiintyy alamaisuuden, nöyristelyn ja normeihin alistumisen kautta itsensä epäautentisoinnin kautta. Tätä kautta voidaan huomata, että esimerkiksi miekkailun harjoittajalla on kiistämättä riski muuttua orjaksi, nöyristeleväksi ja epäautenttiseksi hahmoksi. Mutta oikein kanavoituna tämä ei ole väistämätöntä.
Miekkailun harjoittelusta saa parhaimmillaan hetkessä olemista. Muistutus omasta epätäydellisyydestä voi kasvattaa "tervettä nöyryyttä", joka ei sorru nöyristelyyn vaan siihen että tietää omien kykyjensä rajat. Joka usein tarkoittaa myös sitä, että mukana ei ole vain se, "mitä ei osaa", vaan myös se "minkä osaa" - ja etenkin se, "minkä on oppinut". Kehittyminen on kannustavaa.
Asiaa voisi lähestyä hieman myös vaikka René Girardin kautta. Girard on miettinyt sitä, miten vaikka uskonto periaatteessa yrittää suojella meitä väkivallalta, kuitenkin väkivalta pyrkii hankkimaan itselle uskonnon tarjoaman suojan. Hän lähestyy ongelmaa uhri -käsitteen kautta. Girardin mukaan uhraaja joka ei ymmärrä uhraamisen taustaa ja merkitystä yhteisölle kokee helposti vain että että rituaali on Jumalan sanelema ja uhri on tarpeellinen vain Jumalalle. Tätä boostataan erilaisilla myyteillä. Girardin mukaan tämänlainen käsitys on virheellinen ; OIkein käsitettynä rituaalien ja myyttien kautta yksilö vain saa välineen tunnistaa paikkansa yhteisössä. Rituaali ei määritä tätä paikkaa, mutta kokija voi sen avulla löytää itse sellaisen. Tämän jälkeen ihminen kokee elämän mielekkäänä.
Girardin mukaan väärinkäytettynä Myytti vain oikeuttaa jonkinlaisen rituaalisen väkivallan, pyhittää tämän. Uhrin taustalla on aina jonkinlaista väkivaltaa, koska uhri on perusidealtaan "aina jostain pois". Näin esimerkiksi miekkailutaidon harjoitteluun käytetty aika on eräänlainen uhri. Jos opettaja luulee että uhri on vain häntä tai taitoa varten, unohtuu helposti se, miten harjoittelulla on jonkinlainen muukin merkitys. Tämä korostuu etenkin silloin, kun kyseessä on jokin mekaaninen suorite, jonka merkitys yhteiskunnassa pärjäämisessä ovat aika pienet. Esimerkiksi kyky kaksintaistella pitkällä miekalla on yhteiskuntakelpoisuuden kannalta nykyään varsin irrelevantti.
Girard muistuttaa siitä, että on osittain myös opettajan vastuulla, että hänestä ei tule indoktrinoijaa. Opettajahan voi levittää yhteisöllistä dogmia, tai toimia yksilöllisen tason vallankäyttäjänä. Tässä mielessä hyvä opettaja on kuin "hyvä paimen". Hyvä opettaja tarjoaa kasvualustan, eikä ihmisyyden muottia joka olisi täytettävä. Näin opettajan karisma voi kasvattaa muita karismaattisia ihmisiä, mutta näiden karisma voi olla luonteeltaan hyvin erilaista.
Kyseessä on sarja, jonka aiemmat kohdat ovat Osa & Osa II ja Osa III sekä Osa IV.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti