Akateemisten ihmisten kerrotaan usein asuvan norsunluutornissa. Tässä sanonnassa korostetaan sitä, miten akateeminen maailma on todellisuuspakoista. Akateeminen ihanne taas on tietysti todellisuutta lähentyminen. Syynä on tietysti se, että ainakin ihmistieteissä ihmiset voivat etääntyä arjen elämästä. Ja toisaalta tieteen monet tulokset ovat hyvin epäintuitiivisia. Kvanttifysiikan vaikeus ei ole siinä että siinä olisi kammottavan monimutkaisia kaavoja, vaan se, että sen tulokset ovat epäintuitiivisia ja sisältö on hyvin vaikeasti siirrettävissä kaavoista sanalliseksi esitykseksi.Michel de Montaigne esitti "jo aikanaan", että akateemisessa maailmassa korostetaan liikaa klassisia taitoja, kuten latinan pänttäämistä ja logiikan säännönmukaisuuksia. Hänestä todellisuus oli elämässä ja siksi aidosti sivistyneen ihmisen ei tarvinnut osata trigonometrisiä taitoja vaan osata esimerkiksi selvitä tilanteesta mitä sanoa ystävälle kun tämä kertoo aran tiedon siitä, että hänellä on impotenssi.
Montaigne oli myös surkea miekkailija, joten hän oli todellisuuspakoinen. Tai siis oikeammin ; Hän esitti yhdenlaisen, erilaisen, kiinnostuksen aiheen. Muussa hänen aineistossaan kirjoitetaan kuitenkin melko paljon siitä, miten normaalista tulee helposti normi. Hän näki tämän mielivaltaisena ja kahlitsevana.
Asiantila kuvaa itse asiassa nykymaailmaakin. Esimerkiksi Humen giljotiinia pidetään porvarillisena. Tämä on hyvin mielenkiintoita, koska itse asiassa Humen giljotiini on eettisesti katsoen hyvin vapauttava : Samasta aineistosta saadaan ainekset monen erilaisen maailmankuvan kautta tapahtuvaan eettiseen puntarointiin. Tätä kautta kolonialistinen yhden ideologian myynti vaikeutuu. Amerikkalaiset arvot eivät olekaan "ilmiselvyys", vaan riippuvaisia siitä mitä pidetään tavoiteltavana in first place, keinot päämäärään pääsemiseksi taas ovat vain sitä miten maailman lainalaisuuksia osataan hallita kohti tätä tavoitetta.
Tähän asiaan liittyy tietysti "tiettyjen humanistien" harjoittama "luonnontiedeviha". Logiikka menee siten, että he ovat Montaignen linjoilla siinä että maailma korostaa liikaa teknistä luonnontieteellisyyttä. Tätä kautta luonnontieteillä on vaikutusvaltaa, jolloin se on toiminnallinen vallankäyttäjä. Tämä tarkoittaa postmodernissa diskurssissa yllättävän helposti samaa kuin asian vastustettavuus.
Näin päästään tietyistä asioista kiinnostumisen irrelevantisoimiseen. Esimerkiksi sinänsä leppoisa "Tekno-Kekko" sanoo seuraavia sanoja (metaforisesti, uskon että hän ei oikeasti supata kirjoittaessaan ääneen itsekseen vaan nakuttaa vain näppäimistöä) käsitellessään aikansa ihmelapsia jotka ovat esimerkiksi nuorella iällä opetelelet luiden nimet ulkoa ja harjoitelleet muita vastaavia taitoja : "Muutamia kysymyksiä herää. Kuinka erikoisen etevää on loppujen lopuksi opetella luiden nimet ulkoa? Miksi ei oppisi lukemaan, ellei väkisin panna vastaan? Kuinka laaja sanavarasto itämaisten kielten taitajalla oli? Onko niin ihmeellistä lukea julkisesti ainekirjoituksensa?"
Kysymys on sinänsä aiheellinen, että moisia taitoja pidetään ikään kuin liian automaattisesti sivistyneen ihmisen taitoina. Mutta kuitenkin esimerkiksi luiden nimien oppiminen on saavutus, koska se vaatii työtä ja pänttäämistä. Nämä kaksi sanaa tuntuvat toki monista vastemielisiltä, ja minä lienen heistä ensimmäisenä jonossa. He sentään opettelevat ja harjaannuttavat itseään johonkin jota pitävät tärkeänä. Asian vaikeus ja pänttäämisen määrä tarkoittaa muutakin kuin asian tylsyyttä ja turhuutta. Se tarkoittaa lisäksi mittaria innostuksen kanavoitumisesta.
Ainakin Aspergerin Syndroomaisena minua ärsyttää se, että itse asiassa tämänlainen luonnontieteistä kiinnostuneisiin kohdustuva "dissaava asenne" on yleinen. Mielikuvissa tähän liittyy mielikuva epäfyysisestä nörtistä, joka on kylmä laskelmoiva hieman tunteeton epäinhimillinen hahmo. Ja skeptikko on robotti, joka ei välitä toisten ihmisten rakastamiin taikauskoihin liittämistä kallisarvoisista tunteista vaan tuijottaa kylmän kovasti vain heidän typeryyttään ja valheitaan, joka on tietysti aivan kaameaa. Mielikuvissa luonnontieteitä koristaa ydinräjähdys ja hiukkaskiihdytinkin on tuntemattomalla leikittelevä potentiaalinen maailmanlopun tuhokone.
Mutta kaiken kaikkiaan luiden nimienkin ulkoa oppiminen (vaikka muinaisromaniaksi) näyttää hyödylliseltä, jos sitä vertaa diskurssianalyysin ihmeellisiin kiemuroihin. Kun lukee keskenään päinvastaisia tulkintoja joissa molemmat vetoavat Michel Foucaultiin, tulee kieltämättä mieleen teologiset keskustelut joissa vastakkaiset mielipiteet perustellaan raamatunlausein. Paitsi että Jeesus olikin itse asiassa hahmona coolimpi kuin Foucault, joka toki hänkin räväkkyydessään oli varsin mielenkiintoinen hahmo. Ja verrattuna seuraajiinsa molemmat ovat todellakin niin korostetusti hienompia ihmisiä että tekisi mieli nimetä heidät messiaiksi.
Usein luonnontieteiden vastustus kuitenkin johtaa arkijärjen korostumiseen, joka tietysti hivelee kunkin yksilön egoa. Arkijärki onkin toki mainio ja valistushenkinen ajatus, jonka kunnioitus on esimerkiksi demokratian ydin. Mutta yksin jätettynä se johtaa usein ikäviinkin asioihin. Monet humanistitkin tietävät tämän kun pelkäävät "populismin peikkoa", mutta unohtavat saman aiheellisuuden luonnontieteiden kohdalla, ehkä siksi että heidän kohdallaan on "populismin peikko" jo iskenyt tässä asiassa.
Herää kysymyksiä siitä, miten niin muka joku elokuvien tai oopperoiden sanomien tulkinta on tärkeää? Nehän on fiktiivisiä tarinoita, joita vieläpä tulkitaan monesti monin ihan eri tavoin. Ei se olekaan se "komennettu tärkeys", vaan ihmisen intohimo aiheeseen. Siksi minäkin olen vaivautunut lueskelemaan diskurssianalyysin pariin opastavia oppikirjoja ~ Kyseessä ei ole formaaliin logiikkaan rinnastettava taito, joka voitaisiin 1:1 päntätä, mutta oppikirjoja siitä kuitenkin kirjoitetaan ja jotain niistä jopa oppiikin..
Jos siis joku kysyy mitä järkeä on jossain minun turhanpäiväisessä harrastushenkisessä kaavojen pänttäämisessä, niin vaihdan perinteisen vastaukseni. Sehän on korostanut sitä miten haluan päteä nippelitiedolla ja soluttautua maailman herraksi. Uusi vastaus on se, että katson tyyppiä silmiin, sanon vain sanan "siksi" ja nauran maanisesti.
Kuva on mukaelma miellyttävyystutkimuksista joita esimerkiksi Masashiro Mori teki aikanaan. Hän huomasi, että jos robotteihin lisättiin ihmismäisiä piirteitä niistä tuli miellyttävämpiä. Paitsi jos ne olivat liikaa ihmismäisiä, jolloin ne koettiin kiusallisina ja ahdistavina. Kaaviossa on usein paikka zombielle. Skeptikon paikka on tietysti "kuvitteellinen" ja laitettu artikkelin aihe ja "huumori" mielessä. Montaignen sisältöön se sopinee siten, että tavallisuudesta poikkeava, jos ei ole liian eksoottista ollakseen pittoreskia, tipahtaa helposti "uncanny valleyyn".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti